Teksti: Miira Vuoksenranta
International Society for Cultural History eli ISCH kutsui jälleen kulttuurihistorioitsijoita eri puolilta maailmaa vaihtamaan ajatuksia vuotuiseen konferenssiinsa, joka järjestettiin tällä kertaa 26-29.6.2019. Tänä vuonna konferenssin isännöinnistä vastasi Tallinnan yliopisto ja sen teema oli globaali kulttuurihistoria. Suomalaisittain ihanteellinen sijainti sai oppiaineemme mutta myös yleisemmin maamme kulttuurihistorioitsijoihin vipinää: paikalle saapui muhkeasti yli 50 suomalaista. Tämä oli varteenotettava prosentti koko kävijämäärästä, joka oli sekin huomattava: yhteensä yli 200 henkilöä. Suomalaisten innokas aktiivisuus verrattuna virolaisten tutkijoiden vaatimattomaan määrään huomioitiin myös Tallinnan yliopiston kulttuurihistorian professorin Marek Tammin lausumissa tervetuliaissanoissa yleisön huvitukseksi.
Konferenssin painettu ohjelmakirja oli liki 180-sivuinen järkäle. Kuva: Paavo Oinonen
Myös itse päätin saapua paikalle nuuhkimaan ilmapiiriä, vaikka en väitöskirjaprojektini vähäisen iän ja yleisen hämmennyksen vuoksi ollutkaan ehtinyt konferenssiin abstraktia lähettää. Koska konferenssi tosiaan oli Tallinnassa helpon laivamatkan päässä, en tahtonut jättää väliin tilaisuutta kokea kansainvälinen konferenssi, mutta pienemmillä paineilla. Kiinnostavaa oli nähdä omin silmin tutkijoita, jotka olivat olleet siihen mennessä ainoastaan nimiä paperilla.
Koska sessioita oli samaan aikaan käynnissä 8 kappaletta ja esitelmien aiheet olivat monenkirjavia, ei ohjelmasta luonnollisesti löytynyt paljoakaan omaan tutkimusaiheeseeni liittyvää kuunneltavaa. Siksi päätin osallistua sessioihin oman kiinnostuksen ja fiiliksen johdattamana. Lisäksi pyrin välttelemään sessioita, joissa oli paljon suomalaisten ja varsinkin turkulaisten esitelmiä. Tämä oli helpompaa kuin olisi voinut kuvitella, koska yllättävän usein kotimaamme tutkijoiden esitelmät tulivat kylki kyljessä. Se oli kuitenkin ymmärrettävää suomalaisten lukumäärän huomioon ottaen. Key note -puhujien lisäksi sain kuulla muun muassa noituudesta, urbaanista tilasta, varhaismodernista globaalista historioista, luovasta kirjoittamisesta kulttuurihistoriassa sekä kirjallisista käytänteistä 1600- ja 1700-lukujen Euroopassa. Mukavaa oli valinnanvapaus: koska kaikkea ei voinut nähdä, kaikkea ei myöskään ollut pakko nähdä.
Koska viivyin Tallinnassa koko konferenssin ajan, oli tarjolla runsaasti aikaa tutustua Tallinnan nähtävyyksiin. Muiden jatko-opiskelijoiden kanssa kävin ensimmäistä kertaa Vabamu-museossa, KGB:n tutkintavankilassa pahamaineisella Pagari-kadulla ja Viru-hotellin salaisen yläkerroksen KGB-museossa. Lisäksi uskaltauduimme kävelylle aurinkoiseen Vanhakaupunkiin turistipaljouden joukkoon.
Miehitysten ja vapauden museo Vabamuun saapuessaan kävijä saa käyttöönsä kuulokkeet, joiden avulla hän voi kuunnella e-opastuksen näyttelyissä kiertäessään. Museon teemoja ovat miehitykset, vastarinta, uudelleenitsenäistyminen ja vapaus. Opastuksen keskiössä ovat miehittäjien sijasta tavallisten virolaisten tarinat. Opastuksen sisältö oli mielestäni kiinnostava ja onnistunut, mutta ikävä kyllä teknologia ei aina toiminut toivotulla tavalla. Opastus vaihtui sitä mukaa, kun liikuimme museossa, mutta aina se ei toiminut kunnolla, mikäli sattui seisahtamaan väärään paikkaan. Vabamu-museon lipuilla sai lisämaksua vastaan vierailla myös Vanhakaupungissa sijaitsevissa KGB:n vankiselleissä. Ne rakennettiin Pagari-kadulla sijaitsevan talon kellariin 1940-luvulla Neuvostoliiton todellisia ja kuviteltuja vihollisia varten. Näissä pidätysselleissä syytettyjä kuulusteltiin ja kidutettiin ennen, kun heidät lähetettiin tuomioistuimeen. Vierailu vankiselleissä ei kestänyt kauan, mutta ne jättivät konkreettisuudessaan meihin vahvan vaikutuksen. Kesäisen aurinkoiselle kadulle astuessa ristiriita klaustrofobisen synkkään kellarivankilaan ei voinut olla korostuneempi.
Aivan viime tingassa saimme idean käydä vielä Viru-hotellissa sijaitsevassa KGB-museossa, jonne pääsee ainoastaan opastettuna ennakkovarauksella. Vierailimme siellä juuri ennen kotimatkalle lähtöä, mikä tarkoitti aikaista herätystä juhlimisesta uuvahtaneille. Jatko-opiskelijatoverini sanoin: ”Olen hereillä ja lähdössä museoon, mutta miksi?” Käynti oli kuitenkin tuskan arvoista. Opas oli selvästi vanha konkari, joka johdatti meidät kuivaa huumoria viljellen sekä Viru-hotellin että sen ylimmässä, salaisessa kerroksessa toimineen Neuvostoliiton tiedustelupalvelun historiaan. Kierrokselta jäi päällimmäiseksi mieleen tarina mummoista, jotka palkattiin Neuvostoaikaan istumaan joka kerroksessa ja raportoimaan hotellivieraiden liikkeet. Lisäksi mieleen jäi salaisessa kerroksessa sijaitseva radiokeskukseen johtava paksu ovi, jossa luki sekä venäjäksi että viroksi: ”Täällä ei ole mitään”. Hotellissa ammoin työskennellyt sähköasentaja oli saanut hälytyksen sähköviasta ja oli rientänyt tälle olemattomalle ovelle. Sen takana oli ollut odottamassa agentti pistooli sojossa.
Viru-hotellin korkeuksissa sijaitsevan KGB-museon tarkkailulaitteistoja, joiden avulla neuvostoviranomaisia kiinnostaneita hotellivieraita kuunneltiin. Kuva: Paavo Oinonen
Konferenssimatkalta jäi käteen paljon hyviä muistoja. Oleellinen osa sen onnistumisella oli yleinen rento tunnelma sekä jatko-opiskelijoiden yhteisöllisyys. Illallisia ja yöelämää oli niin paljon kuin sielu sieti (tai ei sietänyt). Lisäksi majapaikkamme oli erityisen hieno: sen järjestäjät tekivät meille tosiaan suuren palveluksen. Kämpät sijaitsivat aivan Vanhankaupungin kupeessa, kasvisravintoloiden, design-liikkeiden ja hipsteribaarien ympäröimänä suoran ratikkayhteyden päässä yliopistolta. Muiden esitelmiä katsellessa itselle muodostui suurempi varmuus tulevaisuuden konferensseja varten. Vaikka esitelmien pitäminen tuskin tulee ikinä olemaan helppoa, on niistä minunkin mahdollista suoriutua kunnialla.
Vastaa