Kirjoittajat: Joona Ilkanheimo & Jarkko Varjoranta (teksti on kirjoitettu syksyn Historian kirjoittaminen -kurssin yhteydessä)
Turun Kakolanmäen historialliset vankilarakennukset ovat viime vuosina saaneet uutta elämää, kun vankilan tilat on remontoitu uuteen uskoon asunnoiksi, hotelliksi ja palvelukeskittymäksi. Trendikkään alueen monipolvinen menneisyys Kakolan vankilana on vivahteikas – jopa synkkä – ja se tarjoaa antoisan näkökulman sekä Turun historiaan että laajempaan vankeinhoitojärjestelmän kehitykseen Suomessa.
1800-luvulta alkaen eri vaiheissa rakennettu Kakola oli keskeinen osa rangaistusjärjestelmän muutosta ja yhteiskunnan modernisoitumista 1800-luvun Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tässä blogikirjoituksessa tarkastelemme tiivistetysti Kakolan varhaista 1900-lukua edeltävää historiaa niin Kakolan muutostöiden kuin yhteiskunnallisten murrosten kautta.
Varhaiset vaiheet
Kakolan tarina alkaa vuodesta 1845, kun Kakolanmäelle alettiin rakentaa työ- ja ojennuslaitosta. Työ- ja ojennuslaitokset olivat rangaistusjärjestelmässä tarkoitettu lähinnä köyhiä, työttömiä ja irtolaisia varten, eikä niihin joutumiseen vaadittu rikostuomiota. Kakola toimi siis alun alkaen aikakaudelle tyypillisenä köyhäin- ja vankeinhoidon laitoksena.
Keskeiselle ja näkyvälle paikalle rakennetun laitoksen paikkavalintaan vaikuttivat Aurajoen ja kaupungin läheisyys sekä Kakolanmäestä rakennusmateriaaliksi hyödynnetty graniitti, joka sai lempinimen kakoliitti. Turun linnan vangeilla teetetyt rakennustyöt kestivät useita vuosia, mikä johtui osittain ylellistä mutta vaikeasti työstettävästä kivimateriaalista. Turun työ- ja ojennuslaitos valmistui lopulta vuonna 1853, mutta sen toiminta-aika jäi hyvin lyhyeksi, kun Krimin sodan puhjettua rakennus täyttyi Turkuun sijoitetuista sotilaista vuoteen 1855 mennessä.
Kakola vankilaksi
Kakola muuttui virallisesti rangaistusvankilaksi muutostöiden myötä vuonna 1862 osana laajaa vankilareformia Suomessa. 1700- ja 1800-luvuilla vankeinhoidon ja rangaistusjärjestelmän uudistaminen oli yleiseurooppalainen ilmiö, osa teollistuvien yhteiskuntien murrosta ja julkisten laitosten kehitystä. Suomessa ulkomaiset vaikutteet vankeinhoidon uudistamisessa olivat vahvoja, ja ne näkyivät suoraan Kakolassa.
Suomessa vankilakehitys käynnistyi toden teolla vasta 1860-luvulla, kun vähittäinen talouden liberalisointi ja lainsäädännön uudistukset ulottuivat vankeinhoitoon ja rikoslakeihin. Merkittävin muutos rangaistusjärjestelmän uudistamisen kannalta tapahtui vuonna 1870, kun vapausrangaistus astui voimaan korvaten aiemmin vallalla olleen ruumiillisen rangaistusmuodon.
Vapausrangaistuksen yleistyminen johti Kakolassa vankien määrän kasvamiseen ja vankilan laajennustarpeisiin. Rangaistusvankilan arjessa oli painottunut vankien yhteistoiminta, johon haluttiin samalla muutosta kurittomiksi ja liian vapaiksi koettujen olojen johdosta. Kuri kovenikin Kakolassa, kun yhteisvankilaperiaatetta noudattanut rangaistuslaitos laajeni eristäväksi sellivankilaksi uusien tiiliverhottujen päivä- ja yösellisiipien valmistuttua vuonna 1879 päärakennuksen yhteyteen.
Ulkomaiset tuulahdukset
Uusien sellisiipien myötä ulkomaiset vankilakäytännöt rantautuivat pysyvästi Kakolaan. Selliosastot noudattivat kahta kansainvälisesti yleisintä vankilatyyppiä: päiväselliosasto oli philadelphialaisen sellijärjestelmän mukainen, kun taas yöselliosasto totteli auburnilaista sellijärjestelmää. Amerikkalaistyyppisissä philadelphialaisissa päiväselleissä korostui vankien yksinerottelu, mutta auburnilaisissa yöselleissä ideana oli, että vanki puurtaisi päivät pitkät töitä yhdessä muiden vankien kanssa ja nukkuisi yönsä sellissään. Kahden eri sellityypin yhteiskäyttö oli epätavallista, mutta vankila-arkkitehtuurin muutos mahdollisti aiempaa tehokkaamman ja halvemman keinon valvoa kasvavaa vankijoukkoa.
Keskeistä laajentuneessa Kakolassa oli vankien eristäminen ja erottelu toisistaan, minkä avulla pyrittiin ehkäisemään turmion ja rikollisuuden leviämistä. Samalla vankilareformin taustalla häilyivät sekä humaanit ja valistusideologian mukaiset aatteet että ajatus parannusideologiasta, jossa fyysisen ympäristön nähtiin vaikuttavan rikollisuuden ilmenemiseen. Kova kuri, työnteon korostaminen ja opetus olivat vallalla.
Niin masentavasti tämä yksinäisyys ja vapauden puute vaikuttaa moneen, että he purskahtavat itkuun, tahi vaipuvat syviin mietteisiin meidät huomattuaan oven reiästä, toiset taas hammasta purren näyttivät petomaista röyhkeyttä ja uhmamielisyyttä. Näitä havaintoja en voi ikinä unhoittaa, erittäinkin pysyy mielessäni eräs 16-vuotias poika, joka kuusi vuotta saa istua sellaisessa paikassa viettäen nuoruutensa päiviä. Jos nämä koppivangit rikkovat säännöllisyyttä ja järjestystä vastaan niin heidät suljetaan linnan alakerroksessa olevaan aivan pimeään kellariin vedelle ja leivälle; tahi saavat ruumiinrangaistustakin, jotta väkisinkin siellä täytyy totella Kakolan rautaista valtikkaa, jos ei aikanansa kunniassa pitänyt isänmaan lakia. (Rauman lehden toimittaja joulukuussa 1882, teoksessa Kakola. Vankilan tarina 2014)
Oheinen aikalaiskuvaus osuu ajanjaksoon, jossa vankiloiden yhteistilat ja työsalit ovat määrällisesti vähentyneet vuoden 1866 rikoslain uudistusten mukaisten henkilökohtaisten sellien yleistyessä. Vaikka toimittajan synkähkö kuvaus vankilan oloista ei näin annakaan ymmärtää, Kakolan myötä 1800-luvun puolivälissä alkanut kehitys johdatteli suomalaisen vankilajärjestelmän muokkautumista enenemissä määrin läntisen esimerkin suuntaiseen humaanimpaan muotoon. Vankien välisten järjestyshäiriöiden lisääntymistä tai sosiaalista syrjäytymistä pyrittiin kitkemään sekä konkretian että lainsäädännön keinoin, sillä vankien edes kohtalaisena pidetyn hyvinvoinnin ymmärrettiin edistävän vankilajakson jälkeiseen arkeen sopeutumista.
Edellä kuvattu ei luonnollisesti tarkoita, että vankilat olisivat muuttuneet lempeiksi viiden tähden hotelleiksi. Tämän päivän standardeilla tarkasteltuna vankilat pysyivät hirvittävän ankeina säilytyslokeroina vielä pitkälle 1900-luvun puolelle, mutta asenneilmapiirin muutosten myötä rangaistuksista tuli inhimillisempiä, vartijoiden olot paranivat ja vankien terveydestä ja turvallisuudesta alettiin pitämään aikaisempaa parempaa huolta.
Muutoksia Turusta käsin
Vankeinhoidon uudistuksia pohtimaan perustetun komitean johtaja Adolf Grotenfelt (1828–1892) oli avainasemassa Suomessa. Turussa syntynyt Grotenfelt oli matkustanut vuosien ajan vieraillen eurooppalaisissa vankiloissa, joista hän toi vaikutteensa sekä visionsa inhimillisestä ja kasvattavasta vankilasta myös Suomeen. Vuosi 1881 merkitsi kaiken kaikkiaan suurta askelta parempaan, sillä tuolloin luotiin pohja lääninvankilajärjestelmälle sekä perustettiin Vankeinhoitolaitos, jonka ylijohtajana aloitti itse Grotenfelt.
Kakola, jonne tuotiin pitkäaikaisvankeja kaikkialta Suomesta, astui osaksi kehityksen kärkeä: edelleen vuonna 1881 Kakolassa eli Turun kuritushuoneella aloitettiin oppisopimuksen kaltaiseen järjestelmään perustuva vartijakoulu. Yhtenä merkittävimmistä muutoksista vartijoiden sekä vankien hyvinvoinnin kannalta voi pitää myös Turusta käsin alkanutta vartijoiden järjestäytymistä. Vuonna 1890 perustettiin Turussa Suomen ensimmäinen vanginvartijoiden paikallisyhdistys, jonka tärkeänä tehtävänä oli parantaa vartijoiden asemaa ja palkkausta. Suomen vanginvartijayhdistys rekisteröitiin 1896 ja Vankeinhoitolehti alkoi ilmestyä 1899.
Yhteiskunnalliset muutokset heijastuivat myös lainsäädäntöön. Vuoden 1889 rikoslaki määräsi, että sairaille vangeille on tarjottava asiaankuuluvaa hoitoa ja määräyksen katsottiin koskevan myös mieleltään sairaiden vankien hoitoa. Vuosisadan lopussa 1898 kirjattu vankeinhoitokomitean mietintö linjasi, että kriminaalihouruja varten tulisi olla omat erilliset tilat, jotta mielisairaat vangit eivät olisi niin suureksi vaaraksi ja häiriöksi muille vangeille, vartijoille tai itselleen. Kakolassa muutosten toteuttaminen ei tapahtunut hetkessä, vaan vankimielisairaala muureineen valmistui Kakolanmäelle vasta 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana.
Rikoslakia uudistettiin jälleen 1894. Kakolassa tämä näkyi entistä suurempana tilanpuutteena, sillä aikaisemmin verrattaen harvinaisena tuomittu vankeusrangaistus yleistyi nyt dramaattisesti. Elinkautisten tuomioiden vähentyessä lyhytkestoisemmat tuomiot lisääntyivät sitäkin runsaammin. Suomen vankiloiden kapasiteetti ei tahtonut riittää ja uudessa tilanteessa vankeja siirreltiin vankilasta toiseen akuutin tilanpuutteen takia.
Lopuksi
Vuosisadan vaihteeseen tultaessa Kakolassa, Turussa ja laajemmin Suomessa oli siis tapahtunut merkittävä vankeinhoidon kulttuuria koskettava murros. Vuonna 1890 Kakolanmäelle valmistunut ristinmuotoinen lääninvankila varmisti sen, että Turun linnan esilinna voitiin tyhjentää vankilakäytöstä ja myöhemmin valjastaa museokäyttöön yleisön uteliaille katseille. Yksittäisen vangin oikeuksia ja turvallisuutta pyrittiin tarkastelemaan sekä huomioimaan erityistarpeet esimerkiksi nuoren iän tai mielisairauden vaatiman hoidon johdosta.
1800-luvulla oltiin vielä matkalla, mutta vauhti oli hyvä ja suunta oli oikea. Vankien tai vartijoiden olosuhteet eivät olleet vielä tyydyttävällä tolalla vuosisadan lopullakaan, mutta epäkohdat oli huomattu, tunnustettu ja niiden parissa toimittiin. Kakolanmäelle valmistuikin lopulta lukuisia eri aikakausia heijastavia rakennuksia, jotka kertovat kiinnostavaa tarinaa Suomen suuriruhtinaskunnan aikaisen vankeinhoidon evoluutiosta sekä Kakolan merkityksestä kehityksen aallonharjalla.
***
Kirjoituksessa on käytetty tietolähteinä Rauno Lahtisen ja Anu Salmisen Kakola – Vankilan tarina (2014) -kirjaa sekä Tapio Onnelan Kakola 1853–1879. Rangaistusjärjestelmän muutokset ja Turun rangaistusvankilan arkkitehtuuri (1992) -tutkimusta.
Arkistokuvat ja lehtikuvat:
Kuva 2: Reinberg, J. J. (. (1870). I förgrunden ångfartyget ” Kuznetjiha ”, tillverkad på Crichtons varv, i bakgrunden Kakolabacken i Åbo. Åbo Akademin arkistokokoelmat – Bildsamlingarna. <https://finna.fi/Record/spegeln-bildsamlingarna.bildsam_1959_379:1 > [haettu 18.12.2020]
Kuva 3: Aunes Fotografi Atelier, kuvaaja 1880–1889. Sisäkuva Turun keskusvankilasta Kakolasta. Museovirasto. Kuvaa rajattu alkuperäisestä. CC BY 4.0.< https://finna.fi/Record/museovirasto.D5124ABB11EBD53D2BE4640D4B8F7997 > [haettu 18.12.2020]
Kuva 4: Kamera-Aitta, r. & tuntematon kuvaaja, kuva 1880–1889. Näköala Kakolanmäestä ja Auran Panimosta; Lintuperstektiivi. Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0.
