– Veikko Litzen -luento 5.12.2025
Markus Nummi
”Omissa tekoälyä koskevissa keskusteluissani niin poliitikkojen kuin teknologiayrittäjienkin kanssa historia on usein noussut esiin keskeisenä teemana”, kirjoittaa Yuval Noah Harari teoksessaan Nexus. Tietoverkkojen lyhyt historia.
Harari kertoo, että osa keskustelukumppaneista uskoo: samoin kuin esim. kirjapainotaidon tuomien hyötyjen kohdalla, ihmiskunnalle käy tässä hyvin. Osa on pessimistisempää, mutta yrittää toivoa, että – kuten teollisen vallankumouksen kohdalla – ihmisväki jotenkin rämpii tekoälykumouksen läpi.
”Kumpikaan näkemys ei suonut minulle paljoakaan lohtua”, kirjoittaa Harari ja listaa kaikkia niitä kamaluuksia, joita ihmiskunnan innovaatioista on kehkeytynyt kirjapainotaidon osaltaan mahdollistamista noitavainoista monenmoiseen muuhunkin väkivaltaan ja kurjuuteen.
Otsikkoni on ”Historian lohdutuksesta”. Harari ei löytänyt historiasta, historian esimerkeistä lohtua. Näkökulmani on toisenlainen kuin Hararilla ja taitaa sanoille annetussa sisällössäkin olla eroa.
Alatsikkoni on ”Mitä historia on opettanut kaunokirjailijalle.” Kysymyksen voi kääntää autofiktion tunnustukselliselle kielelle: miltä historia minusta tuntuu, on tuntunut? Uskallan jo paljastaa, että lohtuakin on saatu.
Mistä me puhumme kun me puhumme historiasta?
Mitä on siis aika? kyseli kirkkoisä Augustinus, tunnustuksellisen kirjoittamisen isä, ja totesi, että asia tuntuu itsestään selvältä, mutta sanoja ei tahdokaan enää löytyä, kun tulisi selityksen antamisen, määrittelyn aika.
Historia näyttää pykälää ajan käsitettä konkreettisemmalta, mutta tahtoo karkailla käsistä moneen suuntaan, kun siihen yrittää tarttua. Historian erityisongelma on, kiusallista kyllä, sen historiallisuus.
Aloitan itsestäänselvyyksistä. Historia-sanaa käytetään rinnakkain viittaamaan yhtäältä historian, siis menneisyyden tapahtumiin ja ilmiöihin, yleisesti menneisyyteen, hiukan ajallisen hämärärajaisesti – onhan eilinenkin toki historiaa – mutta jotenkin sana velvoittaa kurotukseen hiukan kauemmas. Toisaalta historia-sana on lyhenne sanoille historiantutkimus, historiankirjoitus, historian tutkimuksellinen ja kielellinen hahmotus.
Itsestäänselvyydestä huolimatta nämä kaksi historiaa menevät iloisesti tai onnettomasti sekaisin. Nähdäkseni se ei ole pelkästään virhe, vaan sallii puheeseemme helpottavaa leväperäisyyttä. Vai pitäisikö puhua vain omasta puheestani?
Tähän sisältyy myös epäsuora pedagogis-filosofinen opetus. Puhumme, minä ainakin puhun, sekaisin jonkinlaisesta menneisyydestä sinänsä ja tuota menneisyyttä koskevasta hahmotuksestamme. Mutta miten erillisiä asioita nämä ovat? Havahdun yhä uudelleen muistuttamaan itseäni toisesta itsesäänselvyydestä: ei ole menneisyyttä sinänsä ulottuvillamme, vaan jälkiä, kaikuja. Tekstiä, myös kuvia ja tallenteita, esineitä. Mutta jotta niistä tulee vaikkapa historiantutkimuksen tosiasioita, ne täytyy nimetä.
Yksi määritelmä fakta-käsitteelle on: tosiasia on se, mikä tekee väitteestä totta, se jota koskeva väitelause on totta. Viittauskohde, menneisyyden kuvajainen, syntyy vasta sanallistamisessa, kielessä – kirjoituksessa, kirjallisuudessa.
Sanamagiaa vielä yhden itsestäänselvyyden verran. Historiallinen-sanalla on tunnetusti aivan toisenlainen, sanoisinko epähistoriallinen käyttötapa, josta Timo Miettinenkin mainitsee ”Demokratian aika” -teoksessaan. Kun vaikkapa urheilu-uutisoinnissa ilmoitetaan, että seiväshyppytulos on historiallinen, sanotaan että kyse on jostakin erityisestä, uudesta ja ennennäkemättömästä. Siinä juhlitaan nykyisyyttä, nykyhetkeä, sen erityisyyttä ja ounastellaan, että tuo hetki tulee niin sanotusti jäämään historiaan. Miettinen on selvästi kiinnostuneempi toisenlaisesta historiallisuudesta, esimerkiksi demokratian historiallisuudesta. Silloin painotetaan että jokin asia on ymmärrettävä historian, edeltävien vaiheiden kautta. Jaan tuon Miettisen kiinnostuksen.
Myös historia itsessään, historia opillisena alana, historia historiankirjoituksena on ymmärrettävissä vain sen historian kautta.
En yritäkään mennä nyt tuohon suureen tarinaan, vaan pyrin yksinkertaistamaan ja rajaamaan pieneen kertomukseen. Mistä minä puhun, kun puhun historiasta, sen opetuksesta ja mahdollisesta lohdutuksesta? Lähden tässä omasta historiastani.
Puhun opettajistani, historianopettajistani. Heistä, joilta olen oppinut, että ajatus historiasta opettajana on historiallinen.
Historia on ”aikakausien todistaja, totuuden valo, elävä muisti, elämän opettaja ja menneiden aikojen sanansaattaja.”
Sanat ovat valtiomies ja filosofi Ciceron: historia magistra vitae.
Suoraan Roomasta, siis Roomaan!
Villa Lantessa Roomassa juhlittiin ensimmäinen joulukuuta 1984 Veikko Litzenin 51-vuotissyntymäpäivää, 41 vuotta sitten. Olin syksyn ajan osallistunut Veikon tieteelliselle kurssille, jonka aiheena oli myöhäisantiikki, kulttuurin murros 300-luvulla ja 400-luvulla. Siis jaksona, jolloin Konstantinus Suuren keisarikauden aikana ja sitä seuraavana ajanjaksona kristillinen kirkko vähitellen sai keskeisen aseman Rooman valtakunnan mahtiuskontona.
Minun oli määrä jättää oma tutkimusraporttini ryhmän ruodittavaksi joulukuun viidentenä 1984, tasan 41 vuotta sitten.
Mutta syntymäpäivän kunniaksi luovutin jo ennalta raportin ”Sykliteoreettisen historianäkemyksen kehityspsykologisesta tulkinnasta” (Kuva 1).
Tekstiä raportissa ei ole paljon, kaikki olennainen on kerrottuna raporttiin liitetyssä kaaviossa (kuva 2).
Kaaviossa kuvataan Veikko Litzenin elämä syklisenä kokonaisuutena, ensimmäinen kierros päättyy 50 vuotisjuhlaan ja tuolloin vuonna 1984 oltiin toisen kierroksen vuodessa yksi.
Tämä oli tietysti vitsi. Mutta muotoilu liittyi Veikon persoonallisuuteen, hänen innostuksensa lapsenomaiseen ulottuvuuteen. Veikko Litzen oli tullut Villan Lanten johtajaksi edellisenä vuonna 50 vuotta täyttäessään ja oli nyt uuden alussa. Yksi Veikon johtoajatuksia oli tutkia kristillisen kirkon ja sen oppien ja rakenteiden juuria aiemmassa antiikin kulttuurissa.
Varsinainen raporttini oli tuon paperin kymmensivuinen liite (Kuva 3).
Säästän teidät kuulijat / lukijat – ja itseni – yksityiskohdilta.
Syklisyys-lineaarisuus-erottelu ei kuitenkaan ollut pelkkä vitsi. Yksi tapa erottaa antiikin – erityisesti kreikkalainen – ajattelutapa kristillisestä, on nimetä antiikin aikakäsitys sykliseksi, ikuisen toiston ajatukselle perustuvaksi ja kristillinen aika lineaariseksi, pelastushistorian yhteen vääjäämättömään suuntaan eteneväksi ainutkertaiseksi jatkumoksi.
Olin saanut tehtäväksi tutkia pakanuutta, pakanuuden käsittelyä kirkkoisä Augustinuksen oppi-isän kirkkoisä Ambrosiuksen teksteissä. Vertailin Ambrosiuksen ja muutama sata vuotta aiemmin eläneen Ciceron ajatuksia. Yritin ottaa avukseni ajan ja historian hahmottelutapojen erot noilla herroilla.
On ehkä temperamenttikysymys, näyttäytyykö tuo syklinen ympärikuvio lohduttavana vai toisiko lohdun ennemmin lineaarinen jana historian kuvauksena. Haemmeko toiston turvallisuutta vai jatkuvan muuttumisen tuomaa jännittävyyttä?
Veikko Litzen taitaa sijoittua johonkin välimaastoon. Hän kirjoittaa teoksessaan Tie Nikeaan: ”Historiantutkijoille on kuitenkin sangen kategorisesti opetettu, ettei mikään menneisyyden tapahtuma sellaisenaan toistu. —- Mutta toisaalta kulttuuri – tavat – merkitsevät ratkaisujen toistamista samanlaisina.”
Opetusta, ehkä lohdutusta haenkin tässä kohtaa opettajaltani Veikolta. Hänen ajatuksensa kulttuurien ja oppien periytymisestä voi opettaa: ei ole mitään lopullisen alkuperäistä, aina on edeltäjien edeltäjiä. Mikään oppi tai kulttuuri ei voi kukkoilla velattomuudella.
Suhteellisuuden tajua siis? Entä se historian lohdutus?
Jälleen tarvitaan historiallista määrittelyä.
Lohdutusotsikko on lainaa myöhäisestä myöhäisantiikista. Roomalainen filosofi Boethius kirjoitti teoksensa De Consolatione philosophiae.
vuonna 523 tai 524. Boethius oli vangittuna Paviassa ja odotti tuomiota syytettynä vehkeilystä gooottikeisari Theoderikin hallintoa vastaan. Senaatti tuomitsi ja Boethius teloitettiin. Mutta sitä ennen hän ehti keskustella teoksessaan Filosofiaa edustavan hahmon kanssa muun muassa vaurauden, vallan ja maineen ohimenevästä luonteesta.
Näistä teemoista historiallakin voisi olla sanottavaa. Lohdutuksen sanoja ehkä?
Palaan opetuksiin ja opettajaani, opettajiini. Lähdin Veikosta ja palaan syklisyyden nimissä Veikkoon lopuksi. Mutta ensin aikojen alkuun.
Opettaja opettaa
Ensimmäinen oikea historianopettajani oli Sirkka Ahonen, myöhemmin kasvatustieteen professori Helsingin yliopistossa. Olin viidennellä luokalla Helsingin yhtenäiskoulussa, 9-10 vuotias, ja käsittelyssä oli muistaakseni joko Egyptin tai antiikin historiaa.
Keksimme kahden luokkatoverini kanssa mahdollisuuden lyhentää oppitunnin kestoa ainakin omalta kohdaltamme. Ehdotimme Sirkalle, että menisimme juuri muodostetun työryhmämme kanssa hetkeksi luokan ulkopuolelle valmistelemaan oppituntiin liittyvää näytelmää. Luulen, että myös opettajamme aavisti pohjimmaisen motivaatiomme, mutta myöntyi uteliaisuudesta ehdotukseemme.
Poistuimme luokasta, olimme tehokkaita ja jo kymmenen minuutin päästä palasimme ja esitimme erittäin tuoreen 5-minuuttisen näytelmän pyramidien rakentamisesta tai Aleksanteri Suuresta tai jostakin muusta kiinnostavasta henkilöstä tai toiminnallisesta asetelmasta.
Tuo näytelmämme ja myöhemmätkin näytelmämme samalla estradilla edustivat melkoista avantgardea ja komiikalla oli siinä tärkeä osa – luultavasti Spede Pasasen meille viitoittamalla tiellä. Ehkä draamalajityyppimme täsmällisin nimitys olisi sittenkin sketsi. Historiaa käytettiin surutta naurun lähteenä ja muistikuvieni mukaan ainakin meillä esiintyjillä itsellämme oli hauskaa. Samalla taisimme ajatella olevamme hiukan ovelia ja jossakin määrin vedättävämme opettajaamme.
Mutta muistan myös Sirkan valppaan ja kiinnostuneen katseen. Hän näytti suhtautuvan ehdottoman vakavasti puuhailuihimme.
Opetus? Historia voi olla hauskaa hauskanpitoa ja tarjota pakoväylän arjen harmaudesta – niinkö? Niinkin, mutta tärkein varhainen oppi oli: ilmeisesti historiaa, menneisyyden tapahtumia, sopii käsitellä monin eri tavoin.
”One uses what one has – and there is work to be done”, sitä käytetään mitä on tarjolla – ja on hommia tehtävänä’, voisi olla suomennos. Tämän kuulin 1980-luvulla antiikin historioitsija Päivi Setälältä Helsingin yliopistossa historian opintojeni alkuvaiheessa. Tuo on sitaatin sitaatti, antiikin tutkimukseen tuon moneen muuhunkin käyttöön soveltuvan sanonnan kohdisti historioitsija Ronald Syme.
Mutta vaikka ajatus ei ollut alun perin Päivi Setälän, olennaista oli päättäväisyys joka äänestä kuului. Antiikin maailmasta säilynyt lähdeaineisto on sirpaleinen ja aukollinen, tekstejä on kadonnut, aineistoa on säilynyt satunnaisesti. Mutta niillä mennään, mitä käytettävissä on ja ryhdytään töihin. Aivan niin kuin suomalainen Villa Lanten tutkimusryhmä selvittäessään roomalaista talous- ja sosiaalihistoriaa tiilileimojen avulla.
Antiikin lähdeaineisto muodostaa rajallisen suljetun kokonaisuuden, mutta se voidaan avata mitä moninaisimmin kysymyksin. Rajattu aineisto ohjaa keskittämään huomion. Tässä piilee ainakin kahtalaista oppia myös kaunokirjailijalle. Rajoitukset aineistossa voivat olla innoituksen lähde. Voi olla viisasta suunnata huomionsa sille alueelle missä aineistoa on rajallisesti. Jää mielikuvitukselle tilaa. Joskus rajat pitää tehdä itse, päättää että näillä mennään!
Entä se lohtu?
Turvallisissa rajoissa, miksei niinkin? Mutta jotakin muuta siellä sanojen takana piilottelee, yritetään kohta päästä kurkistamaan niiden taakse.
Historianfilosofia opettaa
”Ihminen tekee historiaa eikä kuitenkaan sitä tee”. Tämän kiteytyksen klassisesta historianfilosofiasta Adam Smithistä Hegeliin takoi historioitsija, aatehistorian tutkija Matti Viikari muutaman opiskelijapolven päähän 1980-luvulla Helsingissä. Myös minun päähäni. Historian dynamiikka ”näkymätön käsi” ja ”järjen viekkaus” saavat aikaan sen, että inhimillisen toiminnan ja tavoitteiden summana syntyy rakenteita, laitoksia ja järjestelmiä, jotka ylittävät kaikki ihmisten tietoiset pyrkimykset.
Kirjailijalle tässä itse asiassa avautuu dramatiikan oppitunti, joka heijastelee Aristoteleen poetiikkaa ja tragedian määrittelyä: jalolle henkilölle käy köpelösti jonkin virheen vuoksi. Päämäärät voivat olla yleviä, lopputulos aivan muuta. Historian suuri dynamiikka Viikarin tapaan luonnehdittuna opettaa henkilödraaman pelisääntöjä.
Muitakin draaman lakeja voi ammentaa historianfilosofiasta. Menneisyyden yksittäisten tapahtumien pintataso tarjoavaa tilanteiden poukkoilevaa puhetta, jonka taakse kätkeytyy merkitysten ja yhteyksien verkosto.
Vastaavasti näyttämödraaman henkilöhahmon repliikki on kiinnostavimmillaan kun se sanoo yhtä, mutta sen alla oleva todellinen viesti on toinen. Tässähän on kyse subtekstistä, kirjallisuudentutkija Kirili Taranovsksin aktivoimasta käsitteestä, joka on levinnyt teatteri- ja draamapuheen perustarpeistoon.
Historia, klassisen historianfilosofian merkityksessä näyttää olevan huomattava draamakirjailija. Inhimillisen pyrkimysten pintakertomuksen alla kehkeytyy aivan toinen tarina.
Tämänkin kirjailija yrittää ottaa opiksi. Mutta entä kiteytyksen oma piilotaso? Mikäs on tuon historian-tekemisen-eikä kuitenkaan-tekemisen subteksti, piiloteksti, lisämerkitys?
Löytyisikö sieltä lohtu?
Kaivaudutaan senkin pinnan alle myöhemmin.
Historia opettaa …. pitkän kaavan kautta
Seuraava oppitunti tulikin itseopiskelun kautta: minua opetti itse historia, omaan monisanaiseen tyyliinsä. Nyt siis kerron pitkänpuoleisen tarinan.
Historian perusopinnoissa olin oppinut, että nykyaikainen historiankirjoitus saa muotonsa 1800-luvulla ja sitä pohjustaa olennaisesti nykyaikaisen arkistolaitoksen synty. Se taas syntyy Ranskan vallankumouksen yhteydessä, Pariisissa. Entä jos tuolloin tilaisuutta olisi käytetty hyväksi ja olisi tehty suurisuuntainen väärennös koskien Pariisia, Ranskaa, eurooppalaista ja koko maailman historiaa?
Olin leikitellyt ajatuksella, että mitäpä jos jokin kaupunki katoaisi. Nyt tuli oivallus: parasta jos tuo kaupunki ei olisi esimerkiksi ”kadonnut Kerava” vaan maksimaalisen näyttävästi juuri Pariisi. Seuraava ajatus olikin: millä tavalla näin ilmiselvän hullua ajatusta voisi perustella ja todistella? Mikä johti kysymykseen, voisiko sille saada todisteet historiasta, menneisyydestä?
Historian opeille hain sivustatukea filosofiasta, Michel Foucault’ta höystettynä tieteenfilosofian paradigmaproblematiikalla. Entäpä jos Foucault otettaisiin äärimmäisen vakavasti ja lähdettäisiin siitä, että tietämisen tavassa tapahtuu 1700- ja 1800-luvun vaihteessa niin perustava muutos, että sanojen ja käsitteiden viittaussuhteet muuttuvat täysin. Myös se mistä puhuttiin, kun puhuttiin Pariisista. Entäpä jos Pariisia ei koskaan ollutkaan?
Mielikuvitushypoteesiksi vai pitäisikö sanoa tutkimuskysymykseksi muotoutui: olisiko Ranskan vallankumous ja kansallisen arkiston perustaminen tehnyt mahdolliseksi suuren salaliiton, jossa ihanteelliselle mielikuvituskaupungille oli luotu historiallinen menneisyys?
Jo pintapuolinen tutustuminen tausta-aineistoon näytti luovan teesille edellytyksiä. Ranskan vallankumouksen arkisto-operaatioihin liittyi paitsi dokumenttiaineiston keskittämistä, myös yhtäällä massiivista asiakirjojen tuhoamista ja toisaalla aineiston uudelleen järjestämistä.
Manipulointiako?
Vähemmän tunnettua on että samankaltainen meno jatkui Napoleonin aikana mutta nyt koko Euroopan mittakaavassa. Napoleonin tavoite oli perustaa Pariisiin Euroopan keskusarkisto.
Sitä varten tehdyt arkistojen siirrot valloitetuista maista johtivat useissa tilanteissa arkistojen tuhoutumiseen tai tärveltymiseen. Onnettomia sattumia vai jälleen manipulointia?
Tutkimushypoteesini testaus edellytti matkaa Pariisiin, niin sanottuun Pariisiin ja siellä Archives Nationalesiin, Ranskan kansallisarkistoon. Mukanani oli suosituskirje Helsingin yliopiston historian laitokselta ja sen tukemana onnistuin esittämään vakavasti otettavaa historiantutkijaa.
Ranskan Kansallisarkisto oli vuonna 1990 juuri siirtynyt tietokoneaikaan. Asiakirjamappien luokittelukoodeja haettiin vielä vanhoista käsinkirjoitetuista luetteloista, mutta tilaukset tehtiin tietokoneella. Aloitin Napoleonin aikaisista arkistokaappauksista ja jäljitin niiden taustaa etenemällä ajallisesti taaksepäin kohti Ranskan vallankumousta.
Aluksi kaikki sujui, tutkin yhteenvetoja arkistokuljetuksista yms., mutta kun aloin lähestyä vallankumouksen aikaisia arkistotuhoja, ilmaantui kummallisia hankaluuksia.
Kävi esimerkiksi niin, että kun menin hakemaan tilaamaani arkistokansiota. virkailija pudisti murheellisesti päätään ja ilmoitti, että sitä ei voida hakea. Tiedustelin miksi. Virkailija vastasi, että lamppu on palanut arkistokäytävästä, jossa mappi sijaitsee. Arkiston virkailijoiden turvallisuutta ei voi asettaa vaaraan lähettämällä heidät tuonne pimeään käytävään.
Fiktiivisessä maailmassa tuo olisi voinut kuulostaa peitetyltä uhkaukselta – tai kenties vetoomukselta. Kiltti monsieur Nummi, älkää lähettäkö meitä siihen käytävään.
Minulla alkoivat olla vierailuni viimeiset päivät käsillä ja kiirehdin hyppäyksellä eteenpäin eli ajassa taaksepäin. Päätin tilata arkiston omaa historiaa koskevan arkistokonaisuuden ensimmäisen mapin, tavallaan koko arkiston synnyn ensimmäisen arkistokansion. Kirjasin koodin päätteelle ja sain vastauksen ”Tuntematon”.
Kävin kysymässä neuvoa päivystävältä arkistovirkailijalta, joka tuhahti että kyse on varmasti näppäilyvirheestä. Koodille on aina vastineensa arkistomappien säilytysjärjestelmässä. Virkailija kirjoitti koodin omalle päätteelleen: sama vastaus. Tuntematon.
Paikalle tuli lisää arkistovirkailijoita. Kukin vuorollaan yritti toistaa jo turhaksi paljastuneen naputtelun. Käsiä leviteltiin, silmiä pyöriteltiin ja huudahdeltiin ”Mon Dieu!” Tällaista ei ollut ennen tapahtunut. Tämä ei ollut mahdollista.
Lopulta paikalle tuli vanhempi, arvokkaan näköinen päällikkötason virkailija. Hän ehdotti, että tekisin asiasta tiedustelupyynnön arkiston johdolle. Täytin virallisen lomakkeen ja minulle vakuutettiin, että asia selviäisi nopeasti. Kyselin vastausta seuraavana päivänä.
”Vastausta ei ole vielä saatavilla, palatkaa asiaan huomenna”, minulle ilmoitettiin, sävy oli nyt tyly.
Palasin neuvontatiskille seuraavana päivänä ja sitä seuraavana. Jatkoin kyselyäni päivittäin vierailuni loppuun asti, mutta aina sama kielteinen vastaus.
Minulle ei luovutettu Ranskan kansallisarkiston omasta historiasta, arkiston perustamistoimista kertovaa ensimmäistä asiakirjamappia. Ensi reaktio oli pettymys, sitten hämmennys ja lopulta suorastaan riemu. Kuvittelisin että rikostutkija tuntee jotakin samaa saadessaan kiinni vuosikausia jahtaamansa suurrikollisen.
Luin uusin silmin arkistosta kokoamieni Veikko Litzenin ammattikollegojen Ranskan kansallisarkiston ensimmäisten johtajien, Armand-Gaston Camus’n ja Pierre Claude François Daunoun, aineistoja. Esimerkikiksi kovin sopivasti vuonna 1804 juuri ennen Napoleonin siunausta keisariksi arkiston perimmäiset salaisuudet tunteva Camus kuolee. Vaieten iäksi salaisuuksista – vai vaiennettuna? Camus’n sisaren keisarille osoittaman kirjeen voisi lukea kiristykseksi, jossa vaaditaan rahakorvausta Camus’n lapsille. Epäluuloa herättäviä asiakirjoja kyllä löytyi, kunhan vain ymmärsi epäillä.
Tein selonteon arkiston tapahtumista ja kysymyksiä herättävistä dokumenteista tekeillä olevaan käsikirjoitukseeni. Tarjosin Otavalle kirjoitustani tietokirjana, paljastuskirjana, mutta suureksi hämmästyksekseni se päätyi kaunokirjalliselle osastolle ja tuli varustetuksi suomenkielisen kertomakirjallisuuden kirjastoluokituksella. Teoksen nimeksi tuli Kadonnut Pariisi ja riipaksi nimitys romaani.
”Pariisi” opettaa
Miten arkistotarinani pitäisi tulkita? Tai mitä se opettaa? Tai kenties lohduttaa?
Vaihtoehto 1: teesini on oikea – ja tietokirjaksi luokittelu olisi ollut paikallaan. Jotakin hämärää tässä on. Ei asiakirjoista nousevaa savua ilman tuhoavaa tulta. Kyse on Pariisin salaliitosta. Pariisia ei koskaan ollutkaan, nyt me vain olemme juuttuneet valmiisiin mielikuviimme, vierailemme kulissi-Pariiseissa ja uskomme sovinnaisesti siihen mihin muutkin, vaikka mitään kokonaishavaintoa meillä ei tuosta paikasta ole. Vain aistimuspalasia kerrallaan ja kosolti kaikenlaista mytologiaa.
Ehkä olin aikaani edellä. Nyt salaliittoteoriolla olisi kysyntää. Tässä voisi olla aineksia kansanliikkeeseen! Ketä nyt sitten tästä törkeästä salaliitosta päädyttäisinkään syyttämään.
Vaihtoehto 2: menneisyydellä, historiallisella aineistolla, historian faktoilla, voidaan sopivasti valikoiden ja järjestellen todistaa yhtä sun toista. Melkein mitä vain. Kyseenalaistava katse murentaa yksiselitteisimmmältäkin vaikuttavan dokumentin vastarinnan. Taustalla väijyy luonnonlakimainen opetus epäluulon voimasta:: on aina helpompi rikkoa kuin rakentaa.
Opettiko historia siis minulle anarkiaa – tai peräti historiallista huliganismia? Ehkäpä osin niin, varsinkin jos puhutaan todistelusta hiukan huolettomaan sävyyn.
Minulle tämä kuitenkin kertoo tutkimuksellisen historiankirjoituksen ja historiallisen sepitteen häilyvästä rajapinnasta. Se kertoo siitä, että filosofisteoreettinen keskustelu 1960-luvulta alkaen historiankirjoituksen kielellisestä, kertomuksellisesta ja kirjallisesta luonteesta osui maaliinsa. Siis kaikki tuo mitä niin sanottu narratiivinen käänne toi mukanaan, viittaan nimilitaniaan: 1960-luvulta Arthur C. Danto ja Morton White, 1970-luvulta alkaen Hayden White ja 1980-luvulta Frank Ankersmit ja niin edelleen.
Vedetään mutkat suoraksi yhden esimerkin voimin. Leonardo da Vincin syntymä 15. huhtikuuta 1452 ”yön kolmantena tuntina” on (tai voi olla) tosiasia, mutta renessanssi ei, se on kielellinen ajatusrakennelma vailla yksiselitteistä viittauskohdetta.
Taulun voi niin sanotusti nostaa pöydälle kaikkien nähtäväksi, renessanssia ei, niin kuin ei Pariisiakaan.
Historian jäsentäminen, tutkiminen ja kirjoittaminen nojaa kieleen ja sen myötä se on keskeisesti kirjalliskuvitteellista toimintaa. Esimerkiksi: vaikka jostakin joukosta tosiasioita voidaan päästä yksimielisyyteen, niistä on mahdollista rakentaa monta kilpailevaa tutkimustulkintaa, selontekoa tai tarinaa laajimmassa mahdollisessa mielessä. Paremmuus ei silloin riipu faktoista.
Taas tullaan draamaan ja Aristoteleseen, esimerkiksi siihen miten ihmisiä, siis historian toimijoita katsotaan. Jos heitä katsotaan alaspäin, meitä tyhmempinä ja tietämättömämpinä, kirjoitetaan komediaa. Jos heitä katsotaan ylöspäin, meitä jalompina, mutta vailla sitä myöhempää tietoa, joka meillä on, kirjoitetaan tragediaa. Luontainen besserwisseriytymme johtaa usein komedian tielle. Tiedämme lopputuloksen ja sen takia voimme aina tuntea itsemme viisaammiksi kuin menneisyyden hämärässä harhailevat hahmot.
Mutta mihin nyt ollaan päätymässä? Ollaanko siirtymässä jonkin sortin relativismiin, historiankirjoituksen kyvyttömyyteen tarjota lopullisia totuuksia – siis heti mikäli siirrytään yksittäisten faktoista kerronnan ja tulkinnan tasolle.
Huomattakoon kuitenkin, että relativismi ei välttämättä ole absoluuttista vaan relatiivista – suhteellista. Ainakin historiantutkimuksen sisällä näyttäisi olevan jonkinlainen yksimielisyys järkiperäisen tutkimuksen periaatteista. Sen myötä tulkinnoista voidaan väitellä, vaikkei ehkä päästä yksimielisyyteen eikä saavuteta lopullista tulkinnan totuutta.
Mutta se ei ole varsinaisesti minun murheeni, minähän lähdin tässä autofiktion hengessä kertomaan siitä mitä minusta tuntuu. Tunnustan kevytmielisyyteni: historianfilosofinen pyörittely on minusta riemastuttavaa aivan sinänsä, se ruokkii villiä fantasiaa.
Hiukan vastuullisempi huomio on: historiografian filosofiasta avautuvan relativismin voi nähdä vapauttavana. Se avaa mahdollisuuden tulkintojen moninaisuudelle, voisi jopa sanoa: suvaitsevaisuudelle.
Toisin tuntevat kysyvät: mitä sitten sanotaan esimerkiksi holokaustin kieltäjille? Kun mihinkään absoluuttiin ei voi vedota, ei vain ole muuta tietä kuin yrittää houkutella vastaväittäjiä hyväksymään historiallisen rationaliteetin pelisääntöjä. Menestystä ei tosin voi luvata.
Sanoisin silti, että historiografian filosofian tosiasoiden tunnustaminen on viisauden alku.
Sitä paitsi lopullisen totuuden ajatukseen liittyy vähintäin yhtä pelottavia mahdollisuuksia kuin totuuden suhteellisuuden lähtökohtaan. Absoluuttinen totuus sopii erinomaisesti palvelemaan absoluuttista yksinvaltaa.
Vaikka olen onnistunut löytämään itselleni historianfilosofian opetuksista innostavia vapauden ulottuvuuksia, myönnän että lohdun ja lohdutuksen kannalta tilanne on ristiriitainen.
Raamatun kovin kohdellun Jobin sanoin: ”Parhaatkin lohduttajat – tehän vain lisäätte tuskaa!”
Silti tuntuu siltä, että jossakin tuossa Ranskan kansallisarkiston tienoilla lohtu hetken aikaa häivähti.
Jatkan etsimistä.
Mitä oppia, ehkä lohtua, itse historiallinen sepite, fiktio, voisivat tarjota – tai ovat minulle tarjonneet?
Fiktio opettaa
Romaanini Kiinalainen puutarha ja Käräjät asettuvat suht’ selkeästi historiallisen romaanin lajityyppiin sen perinteisessä Walter Scottiin juontavassa merkityksessä. Niissä viitataan todellisiin tai ainakin dokumentoituihin menneisyyden tapahtumiin ja kirjan menneisyyteen on jonkinmoinen aikaväli. Kumpikin teoksista ajoittuu pääosin 1900-luvun alkupuoliskolle, niissä esiintyy henkilöitä, joilla on vastineensa menneisyydessä. Ne edustavat lisäksi realistista tai pitäisikö sanoa realismin illuusiota tavoittelevaa linjaa.
Sama illuusion tavoittelu pätee hiukan sovittaen kirjoittamaani oopperalibrettoon Vapauden vanki ja siihen kytkeytyvään historialliseen runoelmaan Balladi tuomitusta presidentistä. Sovittamista tarvitaan, koska realismin ankarimmat kriteerit eivät täysin toteudu esimerkiksi kohtauksessa, jossa pääministeri Ryti laulaa Moskovassa skoolauslaulua generalissimus Stalinille.
Sivuhuomiona todettakoon, että tällaisten Suomen historian merkkihahmojen, erityisesti Kiinalaisessa puutarhassa supertähti Mannerheimin ottamisessa osaksi historiallista fiktiota on hyötynsä ja haittansa. Kaikenlaista tulee näennäisesti ilmaiseksi, tyypit tunnetaan, yhtä sun toista on selvillä selittämättä, mutta mitään ilmaisia fiktiivisiä lounaita ei historiajulkkiksenkaan kanssa ole tarjolla. Kun lajityyppinä on mainittu historiallinen realismi, tulee taakaksi faktatiheys, aivan liikaa on valmiiksi tiedossa.
Silti: laajatkaan päiväkirjamerkinnät eivät kerro mitä Kiinan vakoilumatkallaan sairasteleva eversti Mannerheim jutteli hevoselleen Filipille ratsastaessaan Taklamakin autiomaan reunaa lokakuussa 1906. Välimainos: se muuten paljastetaan romaanissa Kiinalainen puutarha.
Jos taas luovutaan ankarasta realismi-illuusion tavoittelusta, on metsästäjä Mannerheim vapaata riistaa. Vielä kun Mannerheim on jo suodatettu niin monenmoisen fiktion kautta ja muuttunut mytologian hahmoksi.
Tällaisen historiallisen julkkiksen kautta paljastuu kuitenkin yhtä sun toista siitä, millainen on historiallisen sepitteen suhde todellisuuteen, historialliseen todellisuuteen. Se suhde on kiero.
Olisinhan voinut sijoittaa eversti Mannerheimin paikalle ja aivan samat tilanteet kokemaan historiallista esikuvaansa kaikin tavoin muistuttavan eversti Tötterströmin. Mutta näin en tehnyt. En tehnyt sitä siitä huolimatta, että korostan mielelläni että romaanini eversti Mannerheim on kuvitteellinen hahmo, jonka rakennuspuina vain on koko joukko historiallisen Mannerheimin vaiheita.
Miksei siis yhtä hyvin eversti Tötterström ratsastamaan Aasian halki Venäjän armeijan saamaa vakoilutehtävää toteuttamassa ja asettautuneena suomalaisen tutkimusmatkailjan valeroolin taakse. Ei Tötterströmiä, koska halusin hyödyntää todellisuuden, historiallisen todellisuuden lumovoimaa. Se oli tärkeää toisaalta itseni kannalta, kirjoitusprosessin kannalta, pitää itseni kuvittelemani Mannerheimin hahmon tuntumassa, lumouksessa. Mutta vielä tärkeämpää oli tarjota tuo Mannerheim kuviteltavaksi lukijalle minkään Tötterström-sivupolun häiritsemättä. Hyödyntää sitä, että lukija kuvittelee että tässä kerrotaan historiallisesta Mannerheimista, että juuri noin se on voinut mennä.
Tämä asetelma koskee nähdäkseni yleisesti biofiktiota, todellisten historian hahmojen kaunokirjallista elämän kuvausta. Mutta sama flirttailu todellisuuden, historiallisen todellisuuden kanssa liittyy kaikkiin realistisiin historiallisiin romaaneihin. Toden ja kuvitellun raja jää monin paikoin epäselväksi tai paremminkin jätetään epäselväksi. Siis aivan tarkoituksellisesti.
Tämä ei ole moitittavaa, vaan se on olennainen osa lukemisen ja kokemisen peliä. Se muistuttaa hiukan sitä sopimusta joka tehdään teatterissa, katsomon ja näyttämön välillä: leikitään yhdessä että jokin on ikään kuin totta.
Tiedän lukijan roolissa, että tuo voi olla hyvin ärsyttävää. Haluaisin tietää, että menikö se oikeasti juuri noin kuin historiallisessa sepitteessä kerrotaan. Mutta tajuan samalla, että tuo epävarmuus tekee minut, lukijan uteliaaksi, kiihottaa mielikuvitusta. Tarina kuljettaa salaisuutta mukanaan tai ihanteellisesti tulkittuna se kätkee itseensä pedagogisen muistutuksen historiankirjoituksen luonteesta: me emme voi koskaan aivan varmasti tietää.
Toisaalta tämä kiero piirre voidaan kääntää todelliseksi kieroudeksi. Demagogiaksi. Manipulaatioksi.
Tekijälle kun on aina auki pakotie. Kun historiallisen fiktion tekijältä tivataan totuutta tai häntä syytetään vääristelijäksi, hän voi aina sanoa: no mutta tämähän oli vain fiktiota, sepitettä.
Silti historiallisen fiktion kirjoittaja yleensä pitää monin tavoin yllä yhteyttä niin sanottuun todelliseen historiaan juuri esim. tarrautumalla historiallisiin nimiin. Todellisuuden läheisyys, todellisuuden mahdollisuus, tekee tarinasta kiinnostavan.
Todellisuuden retorinen voima on – paasikivimäisesti ilmaisten – hirmuinen. Tähän liittyy myös autofiktion viehätys: todellisuus, todelliseksi väitetty ja luvattu, voi kiihottaa ja kuohuttaa erityisen voimakkaasti.
Niin voimakkaasti, että se halutaan uskoa todeksi.
Kalle Pihlainen on artikkelissaan Konstruktivistinen historiateoria fiktiivisyys-keskustelun jälkeen kuvannut osuvasti tätä samaa ilmiötä osana historiantutkimusta ja siihen kohdistuvaa kiinnostusta: ”Sama kaipuu tuo monet lukijat ja oletettavasti historioitsijatkin historian pariin: he kaipaavat todellisuutta silloinkin kun se on kokemuksellisesti tavoittamattomissa – kuten se menneisyyden tapauksessa on.”
Tässä on yhtymäkohta poliittiseen propagandaan ja demagogiaan. Kyse ei ole välttämättä vain siitä, että joku ihminen johdetaan uskomaan perättömyyksiin. Mukana voi olla tuon ihmisen halu, tahto uskoa jotakin hätkähdyttävää todeksi.
Mutta entä se lohtu?
Fiktiosta taas faktaan, tosin fiktion kautta koukkaisten.
Todellisuus opettaa
Historiaan, historialliseen todellisuuteen liittyy myös kadottamisen ja unohtamisen ulottuvuus.
Vuosi sitten ilmestyi historiallinen romaanini Käräjät, joka sijoittuu Etelä-Pohjanmaalle, keskeiset tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1938 ja niiden keskilössä on suurta joukkoa koskenut sikilönlähdetys- eli aborttioikeudenkäynti. Romaanissa esiintyy henkilöhahmoja, joilla on esikuvansa historiallisessa todellisuudessa, mutta ei Mannerheimin tapaisia historian supertähtiä. Tarinan henkilöt eivät ole yksi-yhteen esikuviensa kanssa, henkilöhahmoja on yhdistelty, nimet ovat keksittyjä kuvitteellista Tarvajoen paikkakuntaa myöten.
Mutta silti tämäkin kirja noudattaa historiallisen romaanin kierouden logiikkaa. Kirjan loppuun sijoitetuista jälkisanoista ja kirjallisuusluettelosta lukija voi helposti päätellä, että Tarvajoen esikuvana on ollut Teuva ja yhtenä aineistona on ollut käräjäoikeuden pöytäkirjoja, vankkaa faktaa siis. Lukija voi lähteä siitä, että yksi jos toinenkin kirjassa kerrottu on ollut historiallista todellisuutta, todella tapahtunutta. Todellisuuden lumovoima on vaivihkaa näin saatu kirjaa kannattelemaan. Ilmoitan kirjan lopussa kuitenkin hurskaasti, että Käräjät on kuvitteellinen kertomus kuvitteellisista ihmisistä.
Mutta tämä ei ole opetus, ei mikään lohdutuskaan. Opetus löytyi historiallisesta todellisuudesta, siitä miten asiat oikeasti menivät. Todellisella Teuvalla käytiin ylimääräisiä käräjiä useaan otteeseen kesällä 1937. Syytettyinä sikiönlähdetyksistä oli nelisenkymmentä isäntää, emäntää, piikaa ja renkiä. Maakunnan lehdet Ilkka ja Vaasa etunenässä uutisoivat oikeudenkäynnin vaiheista usean kerran.
Voi olettaa, että näin laajan joukon ja noin perusteellisen uutisoinnin myötä koko paikkakunnan aikuisen väestön täytyi tietää että tämmöinen oikeudenkäynti oli seurakuntatalossa menossa. Kuitenkaan tuolloin 15-vuotias äitini ei tiennyt tapauksesta mitään, vaikka yksi hänen enonsa ja yksi hänen tätinsä puolisoineen olivat syytettyinä ja lopulta tuomittuina kärsimään rangaistusta Vaasan vankilaan.
Tuon ajan aikuisia ei ole enää ole elossa. Kun keskustelee nykyteuvalaisten, myös heistä aivan vanhimpien kanssa, käy ilmi, että heille moiset tapahtumat ovat tuiki tuntemattomia. Tietokatkos vaikuttaa jokseenkin täydelliseltä. Ei tuollaisista asioista ole kerrottu eteenpäin hauskana sukutarinana tyyliin, että ”se oli silloon ku paappa ja mummu Vaasan vankilahan joutuuvat”.
Käy ilmi, että tällainenkin pientä paikkakuntaa koskeva mullistava tapahtumasarja voi tyystin kadota tietoisuudesta.
Mutta onneksi ovat arkistot.
Jos tällä tarinalla on jokin opetus se voisi olla: historiasta kiinnostuneen kannalta ei ole mitään parempaa kuin että sukulaiset ovat tehneet rötöksiä. Sitten jääneet niistä kiinni, poliisi kuulustellut, käräjät ovat käsitelleet, tuomio annettu ja rangaistus pantu täytäntöön. Niin ja kunnon viranomaiset ovat kaiken tämän panneet kirjoihin ja tallettaneet arkistoon, tässä tapauksessa Vaasan maakunta-arkistoon, nykyisin Suomen Kansallistarkiston Vaasan toimipisteeseen.
Mutta entä se lohtu sitten?
Vaikka historioitsijan taustani panee tässä vastaan, ehkä unohtamisessa, unohduksen mahdollisuudessa on myös jotakin armollista. Häpeän jatkumoa ei näytä kulkevan tässä tapauksessa sukupolvesta toiseen. Onneksi tässä tapauksessa oikeus- ja sopivuuskäsitykset ovat siinä määrin muuttuneet, että tuskin mitään häpeäntunteita on historian penkominen saanut enää aikaan.
Unohtamisen ja muistamisen vastakkaisenasettelussa ollaan taas yhden historian suhteellisuuden äärellä. Kaikkea mennyttä ei voida muistaa eikä menneestä ole yhtä täydellisimmän totta kertomusta.
Tämä ei ole kuitenkaan lohdutus lainkaan eikä se ole se historian lohdutus, jota lähdin hakemaan.
Arkistot ovat opettaneet
Hararia eivät historian opetukset tai tapahtumakulut lohduttaneet tekoälyn tuomien epävarmuuksien äärellä. Minä hain opetuksia ja lohtua toisaalta.
Palataan arkistoihin, Ranskan kansallisarkistoon ja Vaasan maakunta-arkistoon. Kun avasin arkistokansiot niin sanotussa Pariisissa keväällä 1988 ja 1990 ja asiakirjaniteet niin sanotussa Vaasassa syksyllä 2016, kun tavoittelemani paperit – yhdet kahdensadan ja toiset kahdeksankymmenen vuoden takaa – olivat edessäni, käsissäni, kun haistoin hienonhienon pölyn tuoksun, mielen täytti riemun tunne, joka pyyhki tuosta hetkestä kaikki murheet pois. Aistimukseen kuului puolittainen havainto, puolittainen aavistus toisista hahmoista siinä vierellä lähistöllä, kumartuneina omien paperisten aarteidensa ylle, jaettu kiinnostus ja intohimo jälkiin, jotka joku ihminen oli joskus jättänyt. Siinä oli jotakin hyvin lohdullista.
Siteeraan esikoisteostani Kadonnut Pariisi, jossa lainaan suomalaista arkistoneuvos Juhani Saarenheimoa, joka siteeraa arkistohistorioitsija Adolf Brennekeä, joka nimeää ensimmäiseksi arkistoteoreetikoksi Jakob von Rammingenin, joka jo vuonna 1571 kirjoitti: ”Arkisto on ruhtinaan ja hänen alamaistensa, köyhän väen sekä kaikkien naapurien sydän, lohdutus ja aarre.”
Lohdutus ja aarre. Tulkitsisin ja sijoittaisin aarre-sanan paikalle sanan riemu. Noita riemun tunteita arkistot ovat minulle tarjonneet. Jotakin samankaltaista olen tuntenut historiografian filosofian kiemuroiden keskellä seikkaillessani.
Opettajat ovat opettaneet
Historia on opettanut minua paitsi arkistoissa ja teorioissa myös historianopettajieni kautta ja siitä ovat olleet näytteenä edellä kertomani lausahdukset.
Mutta eikö tekoäly olisi voinut tarjota minulle nuo samat viisaudet? Ehkä, mutta jotakin puuttuu.
Kouluaikana minulla oli kolme historianopettajaa, yliopistossa kaikki kurssit laskien enemmän kuin tusina ja siihen vielä opiskelutoverit, joista moni oli opettajien veroinen. Jaettu kiinnostunut katse menneeseen loi ja toi yhteyden, joka kannatteli, kannattelee.
Tekoäly voi opettaa historiaa ja varmaankin kirjoittaa lohdutuksen sanoja. Mutta on vielä matkaa siihen että kateederilla meitä katsoo ihmishahmoinen kone, katsoo niin että sisällämme jotakin liikahtaa.
”One uses what one has”, sanoo Päivi Setälä päättäväisesti, rohkaisevasti. Sanojen takana on ääni, silmät jotka katsovat silmiin.
Matti Viikari kävelee edestakaisin kateederin takan, ottaa askelen kohti ikkunaa, ehkä tällaisena hämärtyvänä joulunalusajan iltapäivänä, taivuttaa päätään, sipaisee partaansa ja sitten sanoo: ”Ihminen tekee historiaa eikä sitä kuitenkaan tee.”
Boethius sai filosofialta hyvin muotoiltuja selkeitä vastauksia. Matti Viikari mumisee ja sanoo ”Ehkä… mutta sitten toisaalta.” Historiallinen varmuus on joka puolelta epävarmuuden ympäröimää.
Epävarmuutta voi käyttää lohdun riistämiseen. Historia saattaa olla ironista, pilkallista seuraa: ”Mistä noin koppava ilme? Sillä te kirjoitatte historiaa, ettekä kuitenkaan sitä kirjoita. Minä, historia, kirjoitan itseäni teillä.”
Mutta yhtä hyvin historia voi katsella meitä historianopettajan lempein silmin. Sanojen soinnissa on se, mitä ei ääneen sanottu: ”Älkää olko niin surullisia. Ihminen tekee historiaa eikä kuitenkaan sitä tee.”
Olen kertonut autofiktiivisen kertomuksen. Historian lohtu on minulle löytynyt opettajiltani, arkistoista, oppimisen ja löytämisen riemusta. Olen kaikin puolin etuoikeutettu.
Soisin kyllä tämän riemun, lohdun muillekin. Teoriassa se tai jokin sen kaltainen kokemus on ainakin Suomen kaltaisessa maassa kaikkien ulottuvilla.
Arkistoilla ja historiankirjoilla on aineellinen puoleensa, mutta niihin liittyvät merkitykset, elämykset, oppimisen ja tietämisen riemu ovat aineettomia. Se maailma on varoiltaan ehtymätön.
Tämä tietysti koskee oppimista ja tietämistä yleisesti. Niin kuin Yhtenäiskoulun filosofian opettajaltani Simo Siveniukselta opin: tiedon kakku on siitä ihmeellinen, ettei se jakamalla vähene.
Roomassa 41 vuotta takaperin Veikko Litzen oli uuden syklinsä alussa.
Muistan hänet sieltä, selittämässä ryhmälle meitä tiedonjanoisia kuulijoita myöhäisantiikin teemoista, innoissaan. Mielikuvassani hän suorastaan hyppelee puhuessaan, ei pysty pysymään aloillaan. Kun oikein pinnistän muistiani, kun siristän silmiäni niin että näen sinne vuosien taakse, huomaan että Veikkohan on hieman irti maanpinnasta. Ei vain hieman vaan selvästi. Niin kuin me oppilapsetkin.
Veikko opetti, historia opettaa – irti maan kamarasta ja utelias, innostunut katse menneeseen.
Lohduttajista suurin on riemu – ilo!
Markus Nummi
(Markus Nummen luento on kuunneltavissa myös äänitteenä täältä: https://echo360.org.uk/media/9b455420-2ab4-47a0-a5ae-ddc407b3632a/public)
Luennolla siteerattuja teoksia
Cicero: Puhujasta. Suomentanut Aulikki Vuola. Gaudeamus 2006. (-> s. 110 / 2, 36).
Harari, Yuval Noah: Nexus. Tietoverkkojen lyhyt historia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Bazar 2024. (-> s. 479)
Litzen, Veikko: Tie Nikeaan . k & h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto ja Kirja-Aurora 2011. (-> s. 17-18)
Pihlainen, Kalle: ”Konstruktivistinen historiateoria fiktiivisyys-keskustelun jälkeen” Teoksessa Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan. Toimittaneet Kari Väyrynen ja Jarmo Pulkkinen. Vastapaino 2016. (-> s. 93)
Raamattu / Uusi kirkkoraamattu 1992. (-> Jobin kirja 16, 2)