Säilönnällä ja säännöstelyllä – pula-aika Suomessa

Ensimmäisen maailmansodan aikana koettujen nälkävuosien muisto sai suomalaiset varpailleen, kun maailmanlaajuinen lama toi tullessaan suurtyöttömyyden lisäksi uuden pula-ajan. Vaikka 1930-luvun alussa Suomessakin oli nousussa uusi ja urbaani kulutuskulttuuri, jonka myötä radion, puhelimen ja levysoittimen kaltaiset kulutustavarat yleistyivät ihmisten arjessa, lupaava kehitys moderniksi yhteiskunnaksi katkesi kansainväliseen talouskriisiin.

Sotien välinen lama ilmeni Suomessa pääasiassa työttömyytenä, työaikojen lyhentymisenä ja vaatimattomampina palkkoina. Kuitenkin seurauksena syntynyt pula vaikutti niin asumiseen, vaatetukseen kuin ravintoonkin. Etenkin maaseudulla siirryttiin uudelleen kohti omavaraisuutta ruokavalion jäädessä elintarvikkeiden huonon saatavuuden vuoksi muuten liian yksipuoliseksi. Tärkeimpiä ravinnonlähteitä olivat perunan ja suolakalan lisäksi nauris, lanttu ja kaali. Ruoan säilönnän merkitys korostui ja erilaiset säilöntätuotteet pergamiinista säilöntätabletteihin ja umpiointitölkkeih Kotiliesi 44 in valtasivat markkinat. Etevällä emännällä kellarin ja ruokakomeron hyllyt tursuivat juhlavissa jonoissa pönöttävistä säilykepurnukoista ja -purkeista. ”Käyttäkää osa jokaisesta päivästä säilykevarastonne kartuttamiseen”, kehotettiin Karhula-Iittala -lasitehtaiden tölkkimainoksessa. Kansaa kannustettiin myös joukolla sieni- ja marjametsiin, jotta kesän sato tulisi saatua mahdollisimman tehokkaasti talteen. Pula-ajan säilönnässä ei sorsittu edes tavallisesti rikkaruohoina pidettyjä kasveja, vaan esimerkiksi nokkospusikko alkoi nauttia uudenlaista arvostusta.

Vaikka lama jäi Suomessa kansainvälisellä mittapuulla verrattain lyhyeksi, väestö tuskin ehti hengähtää pula-ajan kituuttamiseltaan, kun toinen maailmansota pakotti siirtymään entistä tiukempaan elintarvikkeiden ja kulutustuotteiden säännöstelyyn. Niin kutsuttu korttiaika alkoi Kansanhuoltoministeriön määräyksestä syksyllä 1939. Ensimmäisenä kortille joutuivat bensiini ja kahvi, mutta sodan edetessä niin ruuat kuin teollisuuden raaka-aineetkin siirtyivät säännöstelynalaisiksi.

Väestö jaettiin arvioidun ravinnontarpeen mukaisesti viiteen ryhmään (A-E), joille korttiannokset takasivat ainakin teoriassa tietyn määrän elintarvikkeita vuorokautta tai kuukautta kohden. Ostokortti ei – nimestään huolimatta – ollut mikään tarjouskuponki, vaan myönsi omistajalleen ainoastaan luvan lunastaa kortissa määritelty tuote maksua vastaan. Varsinaisen korttikauden kulta-aikana ostoskierroksesta selviytyminen oli sekä taito- että tuurilaji elintar Itsekkyys johtaa turmioon vikkeiden kyseenalaisen saatavuuden ja tarvittavien korttien lukumäärän vuoksi. Ajoittain korteillakaan ei ollut mahdollista saada kaipaamaansa tuotetta, mutta toisaalta tilanteen niin salliessa saatettiin myöntää jopa lisäannoksia. Korteilla saataviin annosmääriin jouduttiinkin tekemään jatkuvasti muutoksia elintarviketilanteen vaihdellessa sodan aikana. Mikäli jokin elintarvike vapautui säännöstelystä (tai uhkasi joutua sen alaiseksi), väki tyhjensi hyllyt tehokkaasti. Hamstraamiseen taipuvaisia suomalaisia yritettiin hillitä ajoittain jopa propagandaksi yltyvällä valistusmainonnalla, jossa korostettiin säästäväisyyttä, ahkeruutta ja kärsivällisyyttä. Pula-aika olikin omiaan muokkaamaan mielikuvaa suomalaisesta luonteenlaadusta.

Vaikka ensimmäisestä maailmansodasta viisastuneena ja armottoman tehokkaan säännöstelyjärjestelmänsä ansiosta Suomi ei joutunut kokemaan varsinaista nälänhätää, pula-aika kummitteli lievempänä ilmiönä aina vuoteen 1954. Tuolloin sokerin ja kahvin säännöstely viimein päättyi ja leveä elämä saattoi alkaa. Kuitenkin erityisesti vanhemman polven keskuuteen jäi elämään tietty pula-ajan mentaliteetti, jossa korostuu säännöstelyn tuoma hamstrausharrastus ja tarkanmarkantalous.