Syksyllä 2002 otetussa kuvassa kymmenkunta nuorta naista istuu yliopistonmäen portaissa ja katsoo iloisina kameraan. Valtaosa heistä vasta aloittelee akateemista taivaltaan kulttuurihistorian opintojen parissa ja kaikki on uutta. Ystävyyssuhteita on kuitenkin jo solmittu tässä opintojen alkuvaiheessa tiiviisti kokoontuneessa, Jarna Lindroosin vetämässä tutorryhmässä, eikä kenenkään tarvitse painiskella yksin kurssivalintojen tai ensimmäisten kirjatenttien kanssa.
Sittemmin on virrannut aika paljon vettä Aurajoessa ja muissa vesistöissä. Kulttuurihistorian opinnot on saatettu päätökseen ja siirrytty työelämään, perheitä perustettu. Monet meistä ovat vaihtaneet paikkakuntaa ja välillä jopa maata, mutta osa asuu edelleen Turussa. Porukasta kaksi viihtyi kulttuurihistorian parissa niin hyvin, että jäivät valmistuttuaan oppiaineeseen tutkijoiksi ja väittelivät tohtoreiksi. Yksi työskentelee Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalin toiminnanjohtajana, toinen museoalalla, muutamat opettajina. Ryhmästämme löytyy myös esimerkiksi kustannustoimittaja ja digitaalisen markkinoinnin asiantuntija. Yksi opiskeli itselleen uuden ammatin ja työskentelee nykyään puheterapeuttina. Moninaiset urapolkumme osoittavat, miten kulttuurihistorian opiskelu voi tarjota hyvän pohjan kaikenlaisiin ammatteihin.
Vuonna 2002 alkanut ystävyys on säilynyt, ja ainakin osa tutorryhmämme jäsenistä on ollut vuosien varrella paljonkin yhteyksissä ja pyrkinyt tapaamaan toisiaan silloin tällöin. Isommalla porukalla emme kuitenkaan ole kokoontuneet pitkään aikaan. Niinpä päätimme järjestää tällaisen tapaamisen lokakuussa 2022, kun oli tullut kuluneeksi 20 vuotta kulttuurihistorian opintojemme alkamisesta.
Tapaaminen aloitettiin tunnelmallisesta Café Artista, joka on vuonna 2004 perustettuna lähes yhtä vanha kuin ensimmäiset tenttituloksemme. Siellä selailimme valokuvia opiskeluajoilta ja vanhoja Kritiikki-lehtiä. Yksi meistä oli jopa tuonut katsottaviksi 20 vuotta vanhat luentomuistiinpanonsa kulttuurihistorian peruskurssilta! Kukaan ei valitettavasti löytänyt tapaamistamme varten ainejärjestö Kritiikin vuoden 2004 kalenteria, jossa poseerasimme tutorryhmämme kanssa vähäpukeista tyttökalenteriperinnettä uhmaten menneisyyden ja fiktion miessankarit (kuten Hamletin ja Napoleonin) naisiksi muuttaneina. Sekin on hieno muisto kultaisilta opiskeluvuosilta.
Kahvilasta siirryimme yliopiston kampusalueelle tunnelmoimaan opiskeluaikojen tärkeitä paikkoja. Matkalla muistelimme purettua Jusleniaa, jonka tilalle kohonnut kemistien loistelias Aurum on jotain aivan muuta kuin tuo sympaattinen humanistien kotipesä ikkunattomine luentosaleineen ja unettavine Suomen ja yleisen historian seminaarikirjastoineen. Yliopistonmäellä huomiota kiinnittivät rakennusten muuttuneet nimet. Pääkirjasto ei ole enää pelkkä pääkirjasto ja entinen Luonnontieteiden talo, jonka muistamme erityisesti pääsykokeista ja myöhemmistä kirjatenteistä, on myös saanut uuden, komealta kalskahtavan nimen. Legendaarinen yliopiston päärakennuksen Tauno Nurmela -sali sentään on entisellään – tai oikeastaan remontin jälkeen entistä ehompi – mutta valitettavasti ovet olivat lukossa emmekä päässeet lähemmin verestämään luentomuistoja. Ennen nostalgisen kävelyretkemme jatkumista otimme kuitenkin vielä porukastamme kuvia päärakennukseen johtavilla portailla, täsmälleen samassa paikassa kuin 20 vuotta aiemmin.
Tapaamisemme kohokohta oli ehdottomasti käynti Arwidssoninkadun kasarmialueella katsomassa kulttuurihistorian vanhaa puurakennusta. Sieltä kaikki aikoinaan alkoi – kulttuurihistorian viihtyisästä kirjastosta, oppiaineen pitkäaikaisen sihteerin Sirpan toimistosta, seminaarihuoneesta opinnäytetöiden ja joskus vähän viihteellisemmänkin toiminnan, kuten Kritiikin viini-iltojen, parista. Oppiaine muutti jo vuonna 2006 Sirkkalaan ja sittemmin Arcanumiin, mutta Arwidssoninkadun rakas puutalo on se paikka, johon yhdistyy mielissämme eniten nostalgisia opiskelumuistoja. Nyt rakennus oli surullisen autio ja hylätyn oloinen, mutta oli ilahduttavaa kiivetä kurkistamaan entisen seminaarihuoneen ikkunoista sisään ja todeta, että ainakin tämä tila näytti lähes entisenlaiselta.
Päivä jatkui vielä ravintolaillallisen merkeissä – sellaisia meillä ei kyllä ollut varaa harrastaa vielä kaksikymmentä vuotta sitten – ja päättyi tietysti perinteikkään ravintola Koulun Historianluokkaan. Vanhoja opiskelukavereita oli hienoa nähdä ja muistella ei-vielä-niin-kaukaista nuoruutta. Toivottavasti tapaamme seuraavan kerran jo hyvissä ajoin ennen opintojemme alkamisen 40-vuotisjuhlavuotta!
Teksti: Anna-Leena Perämäki
Vastaa