Kulttuurihistorian väitöskirjoissa on vuosikymmenien mittaan käsitelty paljon mediahistoriaan liittyviä kysymyksiä, sanomalehdistöstä Internetiin, media-arkeologiasta radioviihteeseen ja elokuvahistoriasta televisiokulttuuriin. Lauantaina 25. huhtikuuta 2026 klo 12 alkaen väitteli FM Heikki Rosenholm tutkimuksella Kirkastettu ja tuhottu, unohdettu ja muistettu. Kuolemantunteet 1940- ja 1950-lukujen kotimaisessa fiktioelokuvassa. Tutkimus on laskujeni mukaan yhdeksäs elokuvahistoriaa käsittelevät väitöskirja oppiaineessa. Vastaväittäjänä toimi professori Johanna Sumiala Helsingin yliopistosta.
Rosenholmin tutkimus käsittelee kuolemaa ja siihen liittyviä tunteita suomalaisessa näytelmäelokuvassa sota-aikana ja sen jälkeen. Analysoinnin kohteena ovat fiktioelokuvat, joiden kautta avautuu näkymä laajempaan kulttuuriseen kysymykseen: miten kuolema oli läsnä ja miten suhde kuolemaan muuttui, mitä pidemmälle rauhanaikaan siirryttiin. Aikakausi oli suomalaisessa elokuvatuotannossa runsas ja moniääninen. Rosenholm on tutkimustaan varten käynyt läpi koko aikakauden tuotannon, lähes 400 elokuvaa, joissa kuolemaa käsitellään monin eri tavoin, välillä vain ohimenevästi, välillä keskeisenä osana dramaturgiaa ja tematiikkaa. Rosenholm on valinnut tarkemman analyysin kohteeksi kahdeksan elokuvaa, eri tuotantoyhtiöltä ja eri lajityypeistä. Nämä kahdeksan elokuvaa on ryhmitelty neljään teemaa, jotka ovat kirkastettu, tuhottu, unohdettu ja muistettu kuolema. Mukana on sellaisia suomalaisen elokuvan klassikoita kuin Kulkurin valssi (1941), Valkoinen peura (1952) ja Tuntematon sotilas (1955), mutta myös vähemmän tunnettuja teoksia kuten Kirkastettu sydän (1943) ja Rintamalotta (1956). Väitöstilaisuutta kuunnellessa pohdin, miten suomalainen elokuvakin on monella tapaa samanaikaisesti sekä muistettu että unohdettu, ja siksi on tärkeää nostaa tarkempaan lähilukuun myös vähemmän tunnettuja teoksia. Kaikki menneisyyden lähteet kertovat omasta ajastaan, jos vain esitämme niille uteliaita kysymyksiä.
Vastaväittäjä johdatti keskustelua olennaisiin teemoihin, työn lähtökohtiin ja peruskysymyksiin, kuolemantunteen käsitteeseen, tunnekäytäntöihin, valittuihin elokuviin ja myös siihen, millaista elokuvien kulttuurihistoriallinen tulkinta on. Erityisen kiinnostava oli kysymys ideologiasta tai ideologisuudesta, siitä, millaista elokuvien arvomaailma on, miten sitä tulkitaan ja miten näytelmäelokuvan painotukset ja puhuttelutavat kytkeytyvät valmistumisajankohdan tavoitteisiin. Kuten keskustelu osoitti, elokuvat ovat tässä suhteessa hyvinkin erilaisia. Väitöstilaisuus havainnollisti hyvin myös sen, miten erilaisilla tavoilla kuolema ja tunteet kohtasivat 1940- ja 1950-lukujen tuotannossa. Erityisen kiinnostava oli tilanne, jossa vastaväittäjä pyysi väittelijää pohtimaan oman tutkimuksensa Akilleen kantapäätä. Ei ollenkaan helppo kysymys vastattavaksi!
Loppulausunnon aika. Vasemmalla vastaväittäjä professori Johanna Sumiala, oikealla väittelijä Heikki Rosenholm. Kuva: Kimmo Ahonen.
Väitöstilaisuus oli Arcanumin Aava-salissa Turun yliopistossa. Kaksituntista keskustelua oli seuraamassa 43 kuulijaa.
Keskiaika miellettään usein edelleen uskon aikakaudeksi; ajanjaksoksi, jolloin katolinen kirkko oppeineen oli hallinnollisessa, poliittisessa ja taloudellisessa valta-asemassa. Kirkon opit määrittivät maailmankuvan ja vuodenkierron rytmin, ne muokkasivat arkea ja vahvistivat yhteisöjen hierarkioita. Uudet tutkimukset ovat monipuolistaneet kuvaa: kirkon valta-asema – jos sellaista edes oli – oli jatkuvien neuvotteluiden tulos ja ajassa muuttuva. Tutkimus keskittyy kuitenkin edelleen vahvasti kirkkoon instituutiona ja uskonnon teoreettiseen ja intellektuaaliseen puoleen. Usko oli keskiajallakin paljon muuta: se oli ymmärrys kosmoksesta ja yhteiskunnasta, omasta paikasta perheessä ja yhteisössä; se oli tapoja toimia ja tuntea. Usko kiteytyi ruumiillisuuteen, aisteihin ja kokemuksiin. Arjen uskonnollisuus – se miten kristityt uskoaan elivät – oli kytköksissä kirkon oppiin, teologisiin määritelmiin ja dogmiin, mutta yhteisön tavat ja kulttuuriset traditiot vaikuttivat myös hartaustapoihin.
Läpi keskiajan kirkko yritti saada maallikoiden uskonharjoittamisen tavat paremmin kontrolliinsa, ja paavit pyrkivät vakiinnuttamaan valtansa niin kirkon hallintokoneiston sisä- kuin ulkopuolella. Tämä ei ollut yksinkertaista, sillä kehittyvä talous, kaupungistuminen ja koulutus lisäsivät maallikoiden kiinnostusta ja itsenäisiä aloitteita uskonelämän saralla. Vastauksena yhteiskunnallisille muutoksille kirkon sisällä syntyi kurinpidollinen ohjelma. Siihen kuuluivat niin mendikanttijärjestöjen synty saarnaohjelmineen ja -oikeuksineen kuin vaatimus kristittyjen vuosittaisesta synnintunnustuksesta. Samoihin aikoihin paavillinen kuuria otti käyttöönsä uudenlaisen juridisen oikeusprosessin kontrollin vahvistamiseksi ja sovelsi sitä kahdessa keskeisessä ympäristössä. Näin saivat syntynsä inkvisitiokuulustelut, joilla etsittiin kerettiläisiä ja kitkettiin harhaoppisia tapoja ja kanonisaatioprosessit, jotka keskittyivät tutkimaan pyhimyskandidaattien pyhyyttä ja ihmeiden aitoutta. Hengellisen elämän ääripäihin keskittyneet prosessit olivat molemmat juridisesti samaa inquisitio-tyyppiä, joka siis tarkoitti – erotuksena varhaisemmasta accusatio-tyypistä – että tutkittavalla asialla tuli olla julkinen maine ja kuulustelun ja tietojen hankinnan hoitivat paavilliset virkamiehet. Käytännöt olivat siis virkamiesten vastuulla ja vain todistajiksi erikseen haastetut maallikot olivat kuulusteluissa osallisia.
Tutkijan näkökulmasta lopputulos byrokratian kehittymisestä ja sen myötä syntyneistä oikeusprosesseista on onnekas. Kirjatessaan harhaoppisiksi miellettyjä tapoja tai mahdollisia ihmeitä paavilliset virkamiehet dokumentoivat sadoittain ”tavallisten” kristittyjen todistajanlausuntoja. Lausunnot sisältävät arjen murusten ohella kuvauksia erilaisista rituaaleista ja vuorovaikutuksesta niin pyhimyksen kanssa kuin oman yhteisön sisällä – tunteita ja aistihavaintoja unohtamatta. Molemmilla lähdetyypeillä onkin keskiajantutkimuksen kentällä vankka tutkimustraditio. Lähteet jakavat saman juridisen taustan ja molemmissa keskiössä ovat maallikoiden uskonharjoittamisen tavat ja rituaalit; tästä huolimatta niiden tutkimusperinteet ovat varsin erilliset eikä vertailevaa analyysia juuri ole. Rituaaleja ja muita maallikoiden puoli-itsenäisiä vuorovaikutusmuotoja on kanonisaatioprosesseissa tutkittu, mutta inkvisitioprosessien osalta tämä eletyn uskon elementti on jäänyt varjoon. Sen sijaan kirkon kontrollin analyysi on noussut esiin. Molempien perinteiden yhdistäminen täydentäisi kuvaamme keskiajan uskonnollisuudesta ja kirkon kurin ja kontrollin osuudesta sen muokkaamisessa.
CULTCTRL -projektin jäsenet Saku Pihko (vas.), Reima Välimäki, Jenni Kuuliala ja Sari Katajala-Peltomaa
Tätä historiografista aukkoa paikkaa Suomen akatemian rahoittama nelivuotinen projekti: Cultures of Control? Lived Religion and Lay Challenges to Normativity in Later Medieval Europe (CULTCTRL), jonka tutkijaryhmä (Jenni Kuuliala, Saku Pihko, Reima Välimäki ja PI:nä allekirjoittanut) pyrkivät näiden kahden lähdetyypin ristiinluentaan ja vertailuun. Tutkimusryhmä hyödyntää eletty usko -käsitettä analyysissaan. Tällä tarkoitetaan lähestymistapaa, jossa hartauden harjoituksen tavat ja rituaalit ymmärretään keskeisiksi: etenkin keskiajan kontekstissa usko oli tekoja. Maallikoiden hartauden harjoittamisen tavat eivät siis ole lähtökohtaisesti vähempiarvoisia menneisyyden ymmärtämisen kannalta kuin virallinen teologia tai kirkonmiesten harjoittamat riitit. Tutkimussuunta ammentaa amerikkalaisten sosiologien lanseeraamasta lived religion -käsitteestä, jossa olennaista on ymmärrys, että ihmiset valitsevat uskonnollisista tavoista ja uskomuksista itselleen ja arkeensa parhaiten sopivat. Uskontoa järjestelmänä ei koskaan omaksuta sellaisenaan tai kokonaisena. Viitekehys on syntynyt modernin uskonnon tutkimiseen ja keskiajan tutkimuksen parissa sitä onkin sovellettu painottaen uskoa uskonnon (teoreettisen oppirakennelman) sijasta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että sovellamme from below -näkökulmaa: emme keskity vain maallikoiden uskonnollisuuden analyysiin vaan tutkimme koko uskomusjärjestelmää alhaalta käsin. Keskiaikaisissa kanonisaatioprosesseissa puhutaan paljon uskosta (fides) ja hartaudesta (devotio), mutta uskontoa nykyisenkaltaisena ilmiönä ei oikeastaan vielä ollut olemassa. Olihan läntisessä kristikunnassa (periaatteessa) vain yksi kirkko ja yksi oikea usko.
Lähtökohtamme on, että kirkon kontrollipyrkimyksistä huolimatta uskon harjoittaminen loi toiminnallisen tilan, jossa oli mahdollista toteuttaa hengellisyyttä ja sekä luoda että kyseenalaistaa yhteisöllistä identiteettiä. Esimerkiksi vuorovaikutuksessa pyhimysten kanssa tämä näkyy siten, että avunanojat saattoivat itse valita vuorovaikutusrituaalit ja pyhimykselle luvatun vastalahjan. Yhteisöllisyys tulee esiin siinä, että alueelliset tavat ja käytännöt asettivat raamit rituaaleille ja lahjoille. Kirkon kontrolli ja oppi heijastuu ajatuksissa pyhimysten välittäjän asemasta; ajatuksesta, että pyhimykselle luvatun vastalahjan täyttämättä jättäminen oli vakava synti. Kanonisaatioprosesseissa kirkon kontrolli näkyy siinäkin, että kaikesta edellä mainitusta tuli todistaa keskiaikaisen katolisen kirkon ja kanonisen oikeuden säädösten mukaisesti. Sama ilmiö näkyy inkvisitioprosesseissa. Vaikka kirkon harhaoppisiksi mieltämiin rituaaleihin osallistuminen oli yksilön valinta ja perustui osin henkilökohtaisiin pohdintoihin oikeasta uskosta, valintaan vaikuttivat myös oman yhteisön sosiaaliset suhteet ja kulttuuriset käytännöt. Kirkon näkökulmasta tilanne oli päinvastainen: kun kanonisaatioprosesseissa rituaalit vahvistivat pyhimyskandidaatin pyhyyttä, inkvisitioprosesseissa ne todistivat kerettiläisistä tavoista tahraten osallistujien sielun ja maineen. Molemmissa lähdetyypeissä niiden kirjaaminen oli tärkeää.
Rituaalisen vuorovaikutuksen analyysi eri konteksteissaan valottaa rituaalien merkitystä, yhteisöllistä vuorovaikutusta ja tuottaa uutta tietoa performanssien roolista keskeisenä osana keskiaikaista elettyä uskoa. Vertailu ei kuitenkaan koskaan ole helppoa. Projektille onkin ollut keskeistä löytää käsitteitä ja ilmiöitä, joihin eletty usko kiteytyy ja jotka tulevat kattavasti näkyviin molemmissa lähdetyypeissä. CULTCTRL keskittyy rituaalien ohella vuorovaikutukseen uskonnollisten eksperttien kanssa ja tunnekäytäntöihin. Tämän lisäksi tarvitsemme erilaisia metodologisia apuvälineitä tavoitteen saavuttamiseen. Eletyn uskon tutkimus on nojautunut varsin vahvasti lähilukuun, joka tuottaa kyllä tarkkoja, mutta yleensä varsin rajattuja kuvia menneisyydestä. Jos ja kun uskontoa lähestyy holistisena ilmiönä, joka sisältää niin yksilön tunteet, aistit ja kokemukset kuin yhteisölliset tavat ja kulttuurin laajemmat konventiot, nousee esiin tarve laajemmalle ymmärrykselle. Argumenttimme onkin, että eletyn uskon tutkimuskenttä kaipaa skaalautuvuutta: mikro- ja makrotasojen yhdistämistä analyysissa. Tässä CULTCTRL käyttää apunaan tietokoneavusteista semanttista testimallinnusta CASTEMOa, joka perustuu havaintoon, että jopa historiallisten lähteiden monimutkaiset lauseet ovat luonteeltaan suhteellisia: kanonisaatio- ja inkvisitioprosessien todistajanlausunnot kuvaavat ihmisten, paikkojen, merkitysten ja muiden käsitteiden välisiä suhteita. Tarkoituksemme on muuttaa nämä tiedot jäsennellyksi dataksi, mutta säilyttää lähdetekstin alkuperäinen sanamuoto ja konteksti. CASTEMO menetelmä mahdollistaa samalla lähdekielen rikastamisen ja järjestämisen käsitehierarkioiksi. Menetelmässä hyödynnämme yhteistyökumppanimme David Zbíralin johtaman DISSINET-hankkeen kehittämää InkVisitor-tietokantaa, joka hyödyntää CASTEMOa. Koska CULTCTRL on vasta alkuvaiheessa, ei tästä metodologisesta askeleesta ole vielä esitellä tuloksia vaan ne jäävät seuraavaan kertaan.
Tavoitteemme ja lähtökohtamme on ottaa vakavasti keskiajan maallikoiden eletty usko. Onnistuminen eri lähdetyyppien vertailussa ja analyysin skaalautuvuudessa mahdollistaa myös kontribuution uskonnon tutkimuksen eettiseen puoleen. Pyrimme poistamaan anakronistista jaottelua ”autenttiseen” ja epäautenttiseen” uskon harjoittamisen analyysissä. Tämä on tärkeää myös yhteiskunnallisen vaikuttavuuden näkökulmasta: niin akateemisessa tutkimuksessa kuin yhteiskunnallisissa keskusteluissa voidaan puhua ”uskonnollisesta käänteestä”. Uskonto on noussut uudestaan merkitys- ja erontekojärjestelmäksi maallistuneiksi mielletyissä länsimaissakin. Tutkimustuloksillaan projektimme osallistuu myös näihin keskusteluihin.
