Tekijä: Hannu Salmi (Page 3 of 7)

Lentävän sirkuksen paluu – Kustos kertoo

18.9.2016 / Hannu Salmi / 0 Comments

monty Lauantaina 17. syyskuuta 2016 tarkastettiin Rami Mähkän väitöskirja Something Completely Historical: Monty Python, History and Comedy. Ensimmäinen suomalainen Python-väitöskirja analysoi brittiläis-yhdysvaltalaisen komediaryhmän tv-sarjaa Monty Pythonin lentävä sirkus (1969–1974) sekä elokuvia, joista tunnetuimpia ovat Monty Pythonin hullu maailma (Monty Python and the Holy Grail, 1974) ja Brianin elämä (Monty Python’s the Life of Brian, 1979). Komediaryhmän huumorissa oli aina erittäin vahva historiakulttuurinen painotus, ja tähän vyyhtiin tutkimus pureutuu. Python-huumori viittasi usein keskiaikaan, karnevalisoi britti-imperiumin vaiheita ja kommentoi toisen maailmansodan muistoa. Mähkän väitöskirja on pioneeriluontoinen tutkimus historiallisesta televisio- ja elokuvakomediasta.

wp_20160917_003

Vastaväittäjänä toimi Sir Christopher Frayling, joka kuuluu populaarikulttuurin tutkimuksen pioneereihin. Cambridgen yliopistossa 1700-luvun historiasta väitellyt Frayling on sittemmin kirjoittanut niin kauhufiktiosta kuin spagettiwesternistäkin. Frayling oli ennen eläkkeelle jäämistään Royal College of Artin kulttuurihistorian professori ja rehtori. Väitöstilaisuudessa Monty Python -ryhmän huumorista käytiin vauhdikas ja mukaansa tempaava keskustelu, jossa pohdittiin muun muassa tutkimuksen teoreettisia lähtökohtia, Python-huumorin visuaalisuutta ja Oxbridge-taustalta ponnistaneiden koomikoiden suhdetta historiaan. Tauno Nurmela -salissa yleisöä oli kaikkiaan 98 henkeä. Harvoin on väitöstilaisuudessa nähty yhtä hymyilevää ja aurinkoista väkeä!

Kadonneen näytelmäelokuvan jäljillä – Sylvin rekonstruktio saa ensi-illan

2.4.2016 / Hannu Salmi / 0 Comments

Aika on armoton. Nitraattifilmi on hapertuvaa, kutistuvaa ja helposti syttyvää. Siksi suuri osa varhaisesta elokuvasta on kadonnut. Olen vuosien mittaan yrittänyt tutkia – ja kuvitella – millaisia kadonneet suomalaiset näytelmäelokuvat olivat. Autonomian aikana valmistetuista 25 fiktiosta yhtään ei ole säilynyt kokonaisuudessaan, ja vain yhdestä, Teuvo Puron Sylvistä (1913), on tallella filmimateriaalia. Nyt, vuosien jälkeen, olen saanut mahdollisuuden rekonstruoida säilyneen aineiston avulla tästä teoksesta niin paljon kuin vain on mahdollista. Sylvi saa uusintaensi-illan Suomalaisen elokuvan festivaalilla torstaina 7. huhtikuuta 2016, 103 vuotta alkuperäisen ensi-illan jälkeen.

Aksel (Teuvo Puro) ja Sylvi (Aili Rosvall) Sylvi-elokuvan aloituskohtauksessa. Kuva: KAVI.

Näytelmäelokuvien valmistaminen alkoi Suomessa vuonna 1907 lyhyellä fiktiolla Salaviinanpolttajat, josta on säilynyt juonenkuvaus ja monenlaista muistitietoa. Kymmenminuttisen näytelmäelokuvan toteuttivat näyttelijät Teuvo Puro ja Teppo Raikas yhdessä kuvaaja Frans Engströmin kanssa. Sama kolmikko kokoontui muutamaa vuotta myöhemmin jatkamaan pioneerityötä. Ryhmä otti tavoitteekseen toteuttaa kesällä 1911 kolme pitkää fiktiota, joista kaksi, Anna-Liisa ja Sylvi, perustuivat Minna Canthin tunnettuihin näytelmiin. Filmirullien kehittämisessä oli epäonnea, ja lopulta vain Sylvi valmistui ja sai ensi-iltansa 24. helmikuuta 1913.

Canthin näytelmä oli aikansa kohuteos: se perustui Hämeenlinnassa tapahtuneeseen veritekoon ja kritisoi avoimesti avioliittoinstituutiota ja naisen asemaa. Näytelmä oli saanut ensi-iltansa Ruotsalaisessa teatterissa vuonna 1893. Näyttelijä Kaarle Halme muisteli myöhemmin ”ääriään myöten täynnä” olevan katsomon innostusta: ”käsien pauke” sai ”melkein raivokkaan luonteen”.

Sylvi oli luonnollinen valinta pitkäksi näytelmäelokuvaksi. Yleisö tunsi sen hyvin, ja tarvittava rekvisiitta voitiin lainata Kansallisteatterista. Teos kuvattiin Helsingissä hotelli Fennian kattoterassilla taivasalla, minkä voi havaita tuulen tuiverruksesta. Välillä savupiippu pölläytti sakean pilven keskelle kohtausta. Elokuvan filmiaineisto oli pitkään kateissa, mutta vuodenvaihteessa 1933–1934 helsinkiläisestä romukaupasta löytyi kuvia, jotka lopulta päätyivät Heikki Ahon ja Björn Soldanin arvioitavaksi. Veljekset ymmärsivät, mistä oli kyse, ja havaitsivat samalla, että kuvamateriaalia oli tallella vain osasta elokuvaa. Tästä aineistosta he toteuttivat lyhytelokuvan, joka sai ensi-iltansa vuonna 1934 ja jota on sittemmin esitetty Sylvinä. Tähän koosteeseen valikoitui pahoin tärveltyneitä otoksia: kuva on monin paikoin heikkotasoista, ja hotellin savupiipun pöllähdykset korostuvat, kuten myös kuvaustilanteen tuulinen sää. Tämä mielikuva Sylvistä jäi elämään, mutta vuosina 1933–34 löytynyt negatiivimateriaali jäi suurelta osin käyttämättä. Kun vuonna 2002 tein kirjaa Kadonnut perintö. Suomalaisen näytelmäelokuvan synty 1907–1916 ja katsoin elokuva-arkiston katselupöydässä kaiken säilyneen aineiston, tuntui selvältä, että Aho ja Soldan olivat tietoisesti valinneet heikkotasoisia kuvia – aivan kuin tarkoituksena olisi ollutkin antaa mielikuva lapsenkengissään sinnittelevästä kotimaisesta elokuvasta.

Suomalaisen elokuvan festivaalilla 2016 esitettävä teos on tuore rekonstruktio, joka perustuu kaikkeen säilyneeseen aineistoon. Kun materiaalia tutkii, huomaa, että samoista tilanteista on useita versioita, ja esimerkiksi Sylvin tanssiaiskohtauksesta on säilynyt laadukkaampaakin kuvaa kuin se, mitä Aho ja Soldan käyttivät. Alkuperäisiä välitekstejä ei ole säilynyt. Vuodenvaihteessa 1933–1934 Aho ja Soldan ottivat kyllä yhteyttä Frans Engströmiin, jonka opastuksella muutamia tekstejä toteutettiin lyhytelokuvaa varten. Näitä tekstejä ei kuitenkaan voi pitää alkuperäisinä – jo siksikään, että useat tekstit kommentoivat kuvaustilannetta. Omassa rekonstruktiossani olen käyttänyt lähtökohtana Canthin näytelmätekstiä ja vuonna 1913 painettua käsiohjelmaa. Joitakin tekstejä olen kirjoittanut kokonaan uudelleen, jotta tarina kulkisi sujuvasti. Kun säilyneitä otoksia tutkii tarkemmin, huomaa, että vaikka elokuva pääasiassa olikin uskollinen Canthin näytelmälle, käsikirjoitusvaiheessa joitakin kohtauksia on muokattu. Tällainen on esimerkiksi tilanne, jossa postinkantaja tuo kutsun tanssiaisiin.

Postinkantaja saapuu elokuvassa Sylvi. Kuva: KAVI.

Erityisen haasteellinen on kysymys siitä, paljonko välitekstejä alkuperäisessä elokuvassa oli. Kadonnut perintö -kirjaa tehdessä arvelin, että säilyneestä aineistosta saisi 20–25 minuuttisen rekonstruktion. Nyt ensi-iltansa saavalle teokselle mittaa on kertynyt 28 minuuttia. Vuonna 1913 elokuva kesti noin 49 minuuttia, joten arviolta puolet elokuvasta voidaan rekonstruoida. Erityisen pahasti historian musta aukko on nielaissut Aksel Vahlin kuolinkohtauksen, murhenäytelmän huippukohdan, joka täytyy nyt vain kuvitella välitekstien avulla. Jos säilyneitä kohtauksia vertaa näytelmätekstin laajuuteen, tuntuu todennäköiseltä, että vuoden 1913 elokuvassa oli – kestoon nähden – melko paljon tekstejä. Moni asia jää kuitenkin historian hämärään. Koska vuoden 1913 elokuva sai ensi-iltansa Hjalmar V. Pohjanheimon myötävaikutuksella, emme voi varmasti tietää, osallistuivatko Puro ja Engström välitekstien tekoon. On vaikea arvioida, kuinka näytelmälle uskollinen tekstitys on ollut. Tämä puoltaa sitä, että uudessa tekstityksessä on otettava vapauksia, jotka korostavat uutta versiota omana teoksenaan. On todennäköistä, että 1910-luvulla moent teksteistä oli ns. selittäviä välitekstejä, eli tekstejä, joissa kuvattiin tapahtumia eikä esitetty vuoropuhelua. Uutta tulkintaa tehdessä olen kuitenkin pitänyt tärkeänä käyttää Minna Canthin dialogia, sillä aikalaisille Sylvi oli ennen kaikkea Canthin luomus.

”Onneton murhaajatar tuomioistuimen edessä.” Kuva: KAVI.

Säilyneen aineiston perusteella tuntuu, että Teuvo Puron tulkinta Sylvistä on vertautunut aikakauden muihin elokuvamelodraamoihin. On arvoitus, kuinka pitkälti ajatus avioliitosta vankilana on toteutunut Puron tulkinnassa. Mikään lähdetieto ei viittaa siihen, että Puron ohjaus olisi päättynyt Sylvin sisäiseen puheeseen niin kuin tapahtuu näytelmässä. Käsiohjelman mukaan katsoja olisi lopuksi nähnyt, kuinka Sylvi saatetaan ”vankivaunuun, joka kuljettaa hänet kolkon vankilan yksinäisyyteen”. Vuoden 2016 rekonstruktiossa olen halunnut antaa viimeisen sanan Sylville, Minna Canthin alkuperäisen ajatuksen mukaan:

”Holhooja-setä—ota pikku sirkkunen syliin. Ja varo,—varo, varo, ettei hän putoo! Aksel, holhooja-setä, etkö kuule—minä se olen, pikku kissimirri…

—Aksel, ota sirkkunen syliin!”

Hannu Salmi

Sylvin rekonstruktio esitetään Suomalaisen elokuvan festivaalilla torstaina 7. huhtikuuta 2016 klo 14.00 lähtien Kari Mäkirannan säestämänä. Elokuva esitetään uusintana myös sunnuntaina 10. huhtikuuta 2016 klo 11.00 lähtien. Molemmat esitykset ovat Logomon Move 2-salissa. Vapaa pääsy.

Elokuvan tiedot:

Sylvi. Tuotanto: Frans Engström – Teuvo Puro – Teppo Raikas. Ohjaus: Teuvo Puro. Kuvaus: Frans Engström. Näyttelijät: Teuvo Puro (Aksel Vahl, notario), Aili Rosvall (Sylvi, Akselin vaimo), Teppo Raikas (Viktor Hoving, arkkitehti), Olga Salo (Alma Hoving, Viktorin sisar), Ester Forsman (Karin Löfberg), Olga Leino (Elin Grönkvist), Eero Kilpi (Harlin), Jussi Snellman (Idestam), Paavo Jännes (tuomari), Uuno Kantanen, Urho Somersalmi. Rekonstruktio ja välitekstit: Hannu Salmi. Välitekstit perustuvat pääasiassa Minna Canthin näytelmään vuodelta 1893 ja vuonna 1913 ensi-iltansa saaneen Sylvin käsiohjelmaan. Alkuperäisen elokuvan ensi-ilta: 24.2.1913 Viipuri. Rekonstruktion ensi-ilta: 7.4.2016 Turku. Kesto: 49 min (alkuperäinen) / 28 min (rekonstruktio).

Kulttuurihistorian opinnäytteet 2015

5.3.2016 / Hannu Salmi / 0 Comments

ranke ”Historia on keräämisen, löytämisen ja suodattamisen tiedettä”, kirjoitti saksalainen historioitsija Leopold von Ranke (1795–1886), ”mutta se on myös taidetta ja taitoa (Kunst), koska se luo uudelleen ja esittää sen mitä on löytänyt ja tunnistanut”. Tutkimuksen tekeminen on ”keräämistä, löytämistä ja suodattamista”, mutta samalla se on uuden luomista, elämän puhaltamista siihen aineistoon, jonka tutkija on uutteruudellaan tavoittanut. Kulttuurihistorian opinnäytteet rakensivat vuonna 2015 rikkaan ja monimuotoisen kuvan siitä, millaista historioitsijan työ on. Valmistuneet 28 pro gradu -tutkielmaa ja neljä väitöskirjaa ottivat haltuun uusia aiheita ja loivat näkymiä menneisyyden maailmaan. Opinnäytteiden aikajänne ulottui keskiajalta nykypäivään, ja tutkimukset käsittelivät maantieteellisesti laajaa aluetta Suomesta Japaniin, Islannista Yhdysvaltoihin ja Espanjasta Petsamoon.

utamaro Aasian kulttuurihistoriaa käsitteli Helinä Taimi pro gradu -tutkielmassaan Kitagawa Utamaron kulissit – Japanilaiset naiset ukiyo-e-kuvissa. Tutkimus analysoi japanilaisen kulttuurin sukupuolijärjestelmää ja symboliikkaa legendaarisen Utamaron (1753–1806) puupiirroskuvien kautta. Yhdysvaltojen historiaan perehdyttiin muun muassa Niko Heikkilän sähkötuolin historiaa ja Malla Lehtosen 1960- ja 1970-lukujen aborttikeskustelua käsittelevissä tutkimuksissa. Espanjalaista kulttuuria puolestaan tutki Marika Ahonen laulaja-lauluntekijä Christina Rosenvingen tuotantoa käsittelevässä gradussaan.

Pohjoinen ulottuvuus näkyi vuoden 2015 tutkimuksissa vahvasti. Islantilaisia saagoja käytettiin lähdeaineistona niin graduissa (Jukka Salonen) kuin väitöskirjoissakin (Kirsi Kanerva), ja molemmissa korostui tunteiden historian näkökulma. Pohjois-Suomeen liittyviä analyyseja valmistui niin ikään useita: Tiina Harjumaan tutkielma Petsamosta Varejoelle käsitteli usein unohdettua pestamolaisten asutustoimintaa sen jälkeen, kun menetetyn alueen asukkaat siirtyivät uusiin koteihinsa. Niina Siivikon Kaikuja Saamenmaalta puolestaan tarkasteli saamelaiskysymyksen käsittelyä suomalaismedioissa vuonna 1971. Pohjoista aineistoa hyödynsi myös Rauni Rekosen tutkimus Hautajaismuistot ja menneisyyssuhde, vaikkakin tutkimus kattoi koko maan. Sen aineistona oli vuonna 2007 järjestetty valtakunnallinen kirjoituskeruu suomalaisten hautajaiskokemuksista. Rekosen tutkielma avaa kiinnostavan filosofisen näkökulman arkielämän taitekohtaan: millaisia muistin paikkoja hautajaiset ovat olleet ja miten me niiden kautta jäsennämme paitsi tunteitamme myös omaa ajallisuuttamme.

Pro gradu -tutkielmien aiheiden moninaisuutta on vaikeaa kiteyttää lyhyesti. Nostan tässä esiin vain muutamia esimerkkejä. Eero Perunka käsitteli paljon kohua herättäneitä umts-kauppoja, joissa Saksa vuonna 2000 hankki 50 miljardia euroa huutokauppaamalla taajuuksiaan. Sonera, ja samalla sen pääomistaja Suomen valtio, oli yksi kärsijöistä. Perunka tutkii huutokaupan kautta suomalaisten teknologiasuhdetta, sen historiaa ja usein fantastisia tulevaisuuden odotuksia. Mikrohistoriassa puhutaan usein poikkeuksellisen tyypillisyydestä: epätyypillisen tapahtuman tai tilanteen kautta voidaan nähdä sellaista, jota aikalaiset pitivät itsestään selvänä. Umts-huutokauppa oli tällainen epätyypillinen tapahtuma, josta avautuu näkökulma tyypilliseen.

Aino_Ackté Mikrohistoriallista tuntua oli myös Kati Kajanderin tutkimuksessa Hawklore, jonka keskiössä oli merikarvialaissyntyinen hypnotisoija Olavi Hakasalo (1930–1988), taiteilijanimeltään Olliver Hawk. Ekstentrinen julkisuuden henkilö tarjoaa kiinnostavan perspektiivin suomalaisen sensaatiojournalismin historiaan, jonka tärkeänä moottorina 1960- ja 1970-luvuilla oli Urpo Lahtisen perustama Hymy-lehti. Kajanderin tutkielma ei ole henkilöhistoriallinen, mutta vahva keskushenkilö sillä on. Vuonna 2015 valmistui useita muitakin henkilöön keskittyviä pro gradu -tutkielmia, muun muassa kaksi tutkimusta legendaarisesta oopperalaulajasta Aino Acktésta. Laura Merelli analysoi Acktén kirjeenvaihtoa taiteilijuuden ja naisen roolien näkökulmasta, Maarit Tuominen keskittyi äidin, Emmy Achtén, ja tyttären, Aino Acktén, väliseen suhteeseen. Laulajat olivat keskiössä niin ikään Jutta Ala-Äijälän tutkielmassa Iskelmätytöt. Naiset toimijoina suomalaisessa iskelmämusiikissa 1955–1965, joka perustui jazziskelmän läpimurron keskeisten artistien, Vieno Kekkosen, Pirkko Mannolan ja Helena Siltalan, haastatteluihin.

Hrafnkels-saga-e1440883042568

Vuonna 2015 kulttuurihistoriassa valmistui neljä väitöskirjaa. Kirsi Kanervan artikkeliväitöskirja Porous Bodies, Porous Minds: Emotions and the Supernatural in the Islendigasogur (ca. 1200–1400) pohti tunteiden merkitystä 1200- ja 1300-lukujen Islannissa. Varhaisissa tunneteorioissa sellaiset käsitteet kuin emootio, affekti ja passio viittasivat liikkeeseen ja vaikutukseen, ja Kanervan tutkimus osoittaa, että myös islantilaisissa kansanomaisissa tunneteorioissa liike oli olennaista. Heta Mularin monografia New Feminisms, Gender Equality and Neoliberalism in Swedish Girl Films 1995–2006 analysoi ruotsalaista tyttöelokuvaa, joka osallistui ajankohtaiseen keskusteluun tasa-arvosta ja feminismistä. Tytöstä tuli 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun muutoksen symboli. Asko Nivalan väitöskirjan Beyond Germany Fragmented. The Idea of the Golden Age in Friedrich Schlegel’s Early Romantic Philosophy of History päähenkilö oli saksalaisen romantiikan keskeinen teoreetikko Friedrich Schlegel (1772–1829), jonka ajattelusta Nivala jäljitti aiemmin pitkälti käsittelemättä jääneitä kulttuurihistoriallisia juonteita. Teoksen ytimessä on Schlegelin kulta-aikakäsityksen uudelleentulkinta. Vuoden neljäs väitös oli Leena Rossin artikkeliväitöskirja Yksilö ja ympäristö. Yksilö ja ympäristö: Maalari Frans Lindin (1903–1988) elinikäinen ympäristösuhde muistitiedon ja maisemamaalausten valossa, joka tutki ympäristösuhdetta yhden ihmisen, tässä tapauksessa varkautelaisen maalarin Frans Lindin kautta. Tutkimus on syntynyt todella pitkäjänteisen työn tuloksena, sillä Rossi haastatteli Lindiä useaan otteeseen jo 1980-luvulla. Mittavien haastattelujen lisäksi aineistona on puolensataa Lindin maalausta, mikä tuo tutkimukseen oman kiinnostavan lisänsä. Ympäristösuhteen ohella väitöskirja analysoi sitä, miten sunnuntaimaalari havainnoi ja kuvasi ympäristöään.

(Teksti on aiemmin julkaistu Kritiikki-lehdessä 1/2016.)

Luettelot opinnäytteistä löytyvät täältä.
Vuoden 2014 opinnäytteet
Vuoden 2013 opinnäytteet
Vuoden 2012 opinnäytteet
Vuoden 2011 opinnäytteet
Vuoden 2010 opinnäytteet

Helena Ranta piti vuoden 2015 Litzen-luennon

30.11.2015 / Hannu Salmi / 0 Comments

Helena Ranta luennoi 27.11.2015.

Perjantaina 27. marraskuuta 2015 kokoonnuttiin Turun yliopiston Janus-saliin seuraamaan Veikko Litzen -luentoa, jo 23. kerran. Luennoitsija oli professori Helena Ranta, joka kuuluu maailman johtaviin oikeushammaslääkäreihin. Ranta on toiminut useiden kansainvälisten oikeuslääketieteellisten tutkijaryhmien johtajana ja jäsenenä. Hän on ollut näissä tehtävissä muun muassa Bosniassa ja Hertsegovinassa, Kosovossa, Kamerunissa, Perussa, Irakissa, Kaakkois-Aasian hyökyaalto-onnettomuuden selvittelyissä sekä Tšetšeniassa. Suomessa Ranta on osallistunut Estonian onnettomuuden tutkintaan ja Huhtiniemen tapahtumien selvittämiseen.

Helena Rannan luento Politisoitu kuolema oli mykistävä esitys 1900-luvun historian traagisuudesta, myös monista unohtuneista – ja unohdetuista – kansanmurhista. Janus-sali täyttyi ääriään myöten, ja puheenvuoroa seurattiin samaan aikaan myös suorana lähetyksenä. Luento taltioitiin, ja sen voi kuunnella alla olevasta linkistä:

https://echo360.org.uk/media/4aa3f88a7c415505aae1b6a7dfa1439b8a8edb26986c71d52e083440cd26b73e7268175f1073af52/public

Kansainvälinen kulttuurihistorian seura kokoontui Bukarestissa

4.10.2015 / Hannu Salmi / 0 Comments

Kansainvälinen kulttuurihistorian seura, International Society for Cultural History, kokoontui 7.–10. syyskuuta 2015 Bukarestissa, Romaniassa. Ghentissä vuonna 2008 perustettu seura on järjestänyt kongresseja vuosittain. Perustamistapaamisen jälkeen ISCH on kokoontunut Brisbanessa, Turussa, Oslossa, Lunévillessä, Istanbulissa ja Johannesburgissa. Nyt oli vuorossa kahdeksas kerta. Professori Ecaterina Lungin johdolla järjestetty kongressi oli teemaltaan Aika ja kulttuuri, ja päivien aikana käsiteltiin aihetta monipuolisesti, aikakäsityksiä ja ajan mittaamista, työtä ja vapaa-aikaa, nostalgiaa ja utopiaa. Kongresseissa on aina käsitelty myös yleisempiä kulttuurihistorian kysymyksiä, ja niin tapahtui tälläkin kertaa. Erityisen onnistunut oli Fredrik Nilssonin puheenjohtama sessio johtolankojen merkityksestä metodologisena lähtökohtana.

ISCH:n yleiskokouksessa keskusteltiin puheenjohtaja Alessandro Arcangelin johdolla tulevaisuuden suuntaviivoista ja myös siitä, onko mielekästä järjestää kongresseja vuosittain. Nykyinen käytäntö syntyi seuran perustamiskokouksessa, jossa moni kaupunki ilmoitti kiinnostuksensa järjestää tapahtuma tulevaisuudessa. Bukarestissa päätettiin jatkaa nykyisellä linjalla ainakin niin kauan kuin innostusta vuosittaiseen toimintaan riittää. Seuraava kongressi on jo sovittu järjestettäväksi Triestessä, Italiassa, 18.–22. heinäkuuta 2016. Toistaiseksi vuoden 2017 paikka on vielä avoin, mutta alustavia neuvotteluja on käyty Uumajan kanssa. Näillä näkymin vuoden 2018 kongressi olisi Meksikossa.

Jos olet kiinnostunut seuran toiminnasta, lisätietoja löytyy www-sivuilta, facebookista ja twitteristä. ISCH julkaisee omaa aikakauslehteä Cultural History, jota kustantaa Edinburgh University Press ja jonka jäsenet saavat automaattisesti. Seuran vuosittainen jäsenmaksu on 48 € (waged). Jäsenmaksun unwaged-hinta (jatko-opiskelijat, apurahatutkijat, ei-palkkatyössä olevat) on 33 €. Lisätietoja löytyy seuran sivulta http://www.culthist.org/membership/.

Facebook: https://www.facebook.com/International-Society-for-Cultural-History-203554513028256

Twitter: @ISCHistory

Ympäristösuhteen kulttuurihistoriaa – Kustos kertoo

17.6.2015 / Hannu Salmi / 1 Comment

Tiistaina 16. kesäkuuta 2015 tarkastettiin kulttuurihistorian oppaineen 53. väitöskirja, FL, KK Leena Rossin tutkimus Yksilö ja ympäristö: Maalari Frans Lindin (1903–1988) elinikäinen ympäristösuhde muistitiedon ja maisemamaalausten valossa. Vastaväittäjänä toimi FT Laura Hollsten Åbo Akademista. Rossin tavoitteena on tutkia ympäristösuhdetta yhden ihmisen, tässä tapauksessa varkautelaisen maalarin Frans Lindin kautta. Tutkimus on syntynyt todella pitkäjänteisen työn tuloksena, sillä Rossi haastatteli Lindiä useaan otteeseen jo 1980-luvulla. Mittavien haastattelujen lisäksi aineistona on puolensataa Lindin maalausta, mikä tuo tutkimukseen oman kiinnostavan lisänsä. Ympäristösuhteen ohella väitöskirja analysoi sitä, miten sunnuntaimaalari havainnoi ja kuvasi ympäristöään.

Leena Rossin lektio on alkanut. Kuva: Marjo Kaartinen.

Vastaväittäjä johdatti keskustelun taitavasti tutkimuksen lähtökohtiin, aineistoon, menetelmiin ja keskeisiin tuloksiin. Keskustelussa hahmottui kuva luonnonympäristön ja rakennetun ympäristön väistämättömästä yhteenkietoutumisesta, mutta samalla niistä konkreettisista paikoista, jotka olivat Frans Lindille tärkeitä. Lindillä oli paljon rakkaita paikkoja, mutta hänellä oli myös unohdettuja, vältettäviä ja hylättyjä paikkoja: hänen elämänsä muotoutui tilallisesti – kuten meidän kaikkien – ainutkertaisella tavalla. Kiinnostavaa oli myös keskustelu Lindin maalauksista: toisaalta Lind kuvasi sitä, mitä silmillään näki, mutta toisinaan hän tyylitteli tuomalla esimerkiksi Varkauden tehtaanpiiput odottamattomiin yhteyksiin, kuin symboliseksi viittaukseksi teollisuuden merkitykseen ja tehtaan voimakkaaseen läsnäoloon asukkaiden arkipäivässä. Kuvien tekijänä Frans Lind tuo mieleen naivistit, mutta ihmisiä hän kuvasi vähän. Ehkä tämäkin kertoo siitä, miten suuri merkitys paikoilla oli hänen ajattelulleen ja koko hänen tavalleen elää.

Kulta-ajan jäljillä – Kustos kertoo

29.3.2015 / Hannu Salmi / 0 Comments

Lauantaina 28. maaliskuuta 2015 kello 12 esitettiin tarkastettavaksi FM Asko Nivalan väitöskirja Beyond Germany Fragmented. The Idea of the Golden Age in Friedrich Schlegel’s Early Romantic Philosophy of History. Väitöskirjan päähenkilö on Friedrich Schlegel (1772–1829), saksalaisen romantiikan keskeinen teoreetikko, jonka ajattelusta Nivala jäljittää aiemmin pitkälti käsittelemättä jääneitä kulttuurihistoriallisia juonteita. Teoksen ytimessä on Schlegelin kulta-aikakäsityksen uudelleentulkinta. Nivala tekee käsitteellisen erottelun historian alusta paikannetun ’kulta-ajan’ ja orgaanisesti muodostuvan ’kukoistuksen ajan’ (Blütezeit) välillä. Näkökulma poikkeaa aiemman tutkimuksen korostamasta triadisesta mallista, jossa menneestä kulta-ajasta edetään hajaantuneen nykyhetken kautta kohti kulta-ajan paluuta. Schlegel sijoitti ihmiskunnan kukoistuksen ajan antiikin Ateenaan, mutta samalla hän esitti huomion siitä, että käsitys menetetystä kulta-ajasta oli nimenomaan antiikin itsensä tuottama kuva, johon piti suhtautua kriittisesti.

Asko Nivala on aloittanut lektion. Vastaväittäjä ja kustos valmistautuvat väitökseen. Kuva: Marjo Kaartinen.

Sirkkalan Janus-saliin oli kokoontunut 62 kuulijaa seuraamaan intensiivistä keskustelua varhaisromantiikasta. Vastaväittäjänä toimi professori Robert S. Leventhal (The College of William and Mary, Virginia), jonka teos The Disciplines of Interpretation: Lessing, Herder, Schlegel and the Emergence of Hermeneutics in Germany 1750-1800 (1994) on alan klassikkoja. Yleisö sai seurata kahden varhaisromantiikan asiantuntijan syvällistä keskustelua haasteellisista kysymyksistä. Erityisesti nousi esiin väitöskirjan kairologinen osuus, pohdiskelu kairos-ajan ja hetken merkityksestä. Keskustelu sai miettimään myös Friedrich Schlegelin ja Walter Benjaminin suhdetta. Benjamin käsitteli väitöskirjassaan Der Begriff der Kunstkritik in der deutschen Romantik (1919) Schlegeliä, ja kairos-aika muistuttaa paljon Benjaminin näkemyksiä Jetztzeitista. Ehkäpä tätä kautta löytyisi kiinnostava linkitys varhaisromantiikan ja myöhemmän saksalaisen kulttuurintutkimuksen väliltä.

Kulttuurihistorian opinnäytteet 2014

12.3.2015 / Hannu Salmi / 0 Comments

Ranskalainen filosofi René Descartes kirjoitti teoksessaan Mielenliikutukset (Passions de l’âme, 1649), että ihmisen perustunne on ihmetys. Kaikki tieto lähtee liikkeelle ihmetyksestä. Näin on myös tutkimuksessa, ja on erinomaista huomata, miten hienoja ihmetyksen aiheita kulttuurihistorian tutkijolla oli vuonna 2014. Kaikkiaan vuoden aikana valmistui 23 pro gradu -tutkielmaa, yksi sivuaineen tutkielma ja neljä väitöskirjaa. Ajallinen ja maantieteellinen kirjo oli laaja: tutkimusaiheet ulottuivat keskiajalta nykypäivään, ja Suomen ohella käsiteltiin muun muassa Ruotsin, Latvian, Iso-Britannian, Unkarin, Venäjän ja Yhdysvaltojen historiaa.

Vanhemmasta historiasta voi mainita Elviira Pullin tutkimuksen kiirastulen kärsimysten ruumiillisuudesta ja kiirastulinäkyjen affektiivisuudesta myöhäiskeskiajalla tai Veli-Pekka Toropaisen laajaan aineistoon perustuvan tutkielman turkulaisista pyöveleistä ja skarprättäreistä eli Turun lääninmestaajista 1600-luvulta 1700-luvun alkuun. Kiirastulen ja pyöveleiden lisäksi huomiota saivat 1800-luvun lopun attraktiot, vahakabinetit, joita Silja Parkkali käsitteli gradussaan.

Viipurilaista yleisöä houkutellaan anatomiseen museoon Östra Finland -lehdessä 28.9.1906.

Silja Parkkalin tutkimuksessa hyödynnettiin historiallisen sanomalehtiarkiston digitaalista kokoelmaa. Tutkimus rajautui 1890-luvulle, sillä anatomisten teattereiden, dioraamojen ja muiden huvitusten mainoksia julkaistiin lehdissä tiheästi ja aineistoa on runsaasti. Digitaalisten resurssien mahdollisuuksia hyödynnettiin useassa opinnäytteessä. Satu Sorvali tutki lukijoiden lähettämiä kirjeitä Uudessa Suomettaressa vuonna 1895, ennen kaikkea sitä, miten tunteita ilmaistiin yleisönosastokannanotoissa. Sanomalehtiaineistojen uusista mahdollisuuksista ammensi myös Jukka Vornasen pro gradu -tutkielma Kaswiruokaiset wegetariaanit. Kasvissyönnin varhaisvaiheet Suomessa vuosina 1865–1910, joka yhdisti analyysissaan erityyppisiä kasvissyöntiin liittyviä uutisia, mainoksia ja kirjoituksia ja muutti aiemman tutkimuksen kuvaa suomalaisen vegetarismin historiasta.

Tuntuu, että vuoden 2014 tutkimuksissa digitaalisten aineistojen hyödyntäminen näkyi laajemmin kuin aiempina vuosina. Teemoina olivat myös viimeisen vuosikymmenen muutokset, ja tavallaan se kehitys, joka alkoi jo 1990-luvun tietoyhteiskuntaprojektin myötä. Petri Jämsä analysoi globalisaatiokeskustelua Helsingin Sanomissa 2004–2008, kun taas Tuomas Koivulan aiheena oli keskustelu Wikipedian luotettavuudesta samassa lehdessä vuosina 2004–2007. Molemmissa lähdeaineistona oli lehden sähköinen arkisto, joka on kaikkien yliopistolaisten tutkittavissa Nelliportaalin kautta. Tällä hetkellä Nellissä on luettavissa laajasti myös brittiläisiä ja yhdysvaltalaisia sanomalehtiä, varsinkin kahdelta viimeiseltä vuosisadalta. Pekka Kolehmainen analysoi 1980-luvun Washington Postin ja New York Timesin keskustelua rock-musiikista. Ennakko-oletuksista huolimatta Reaginin Yhdysvalloissa rockista rakennettiin yhteiskunnallista ongelmaa myös demokraattisessa lehdistössä. Toki tutkimus kohdistui myös sellaiseen aineistoon, jota toistaiseksi ei ole digitoitu. Nora Leon tutkielman ytimessä olivat unkarilaisten päivä- ja aikakauslehtien kritiikit Béla Bartókin näyttämöteoksista 1916–1939.

Mediahistoriallisia tutkimuksia tehtiin vuonna 2014 monipuolisesti. Anna Lento tutki niitä tapoja, joilla suomalainen näytelmäelokuva vuosina 1955–1962 viittasi vanhaan viestimeen, radioon, ja kommentoi uutta teknologiaa, televisiota. Anna Heinonen analysoi jälleenrakennusajan elokuvan kuvaa Lapista vuosina 1947–1955 ja Eeva-Maria Soikkanen historian käyttöä Turun kaupungin markkinointifilmeissä 1949–1979. Paula Hautala puolestaan keskittyi uuteen suomalaiseen sarjakuvaan ja sen kuvaan vanhemmuudesta. Kaunokirjallisuudesta ammensi Maria Hurskaisen tutkimus vallankäytöstä Astrid Lindgrenin lastenromaaneissa 1950- ja 1960-luvulla. Monimediaista aineistoa hyödynsi Johanna Gunnell Karen Carpenterin (1950–1983) tähteyttä käsittelevässä tutkielmassaan.

Kulttuurihistorian opinnäytteissä on jo pitkään käytetty vahvasti myös muistitietoa. Vuoden 2014 graduista voisi mainita erityisesti Outi Rankin sotavankien muistoja käsittelevän työn ja Liisa Lalun tutkimuksen ”Eespäin, eespäin tiellä taistojen, rinta rinnan astukaamme siskot, veikot!” – 1970-luvun nuortaistolaisuus entisten taistolaisnaisten muistamana. Pioneeriluontoinen oli Jari Nikkolan tutkimus legendaarisesta amerikansuomalaisesta Jingo Viitalasta, laulajasta ja kirjailijasta, jonka haastatteluja on ollut käytettävissä Siirtolaisuusinstituutin kokoelmissa.

Kåren Kellarin ilmiotus Etelä-Suomessa 5.12.1969.

Väitöskirjoja vuonna 2014 valmistui yhteensä neljä. Esitarkastuksessa oli samaan aikaan useampikin, mutta osa väitöksistä siirtyi vuoden 2015 puolelle. Kaksi valmistuneista töistä liittyi selkeästi populaarikulttuurin tutkimuksen alaan. Liisa Avelinin laaja teos Kåren Kellari. Karhulalaisdisko ja sen yhteisöt 1969–1979 ilmestyi Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen sarjassa ja oli syväporaus diskokulttuurin varhaisvaiheisiin Suomessa. Kuten Avelinin teos osoittaa, 1960-luvun lopun diskoteekkia ei pidä sekoittaa siihen glamourin ja diskopallojen täyttämään biletilaan, josta 70-luvun lopulla tuli ns. diskotanssin tyyssija. Alun perin disko viittasi vain levytetyn musiikin esittämiseen. Kimi Kärjen väitöskirja Rakennettu areenatähteys. Rock-konsertti globalisoituvana mediaspektaakkelina 1965–2013 irtautui arkisesta populaarikulttuurista ja analysoi stadionkonserttien kulttuurihistoriaa. Artikkeliväitöskirjassa tutkimuskohteena olivat sellaiset yhtyeet kuin Pink Floyd, U2 ja The Rolling Stones, jotka ovat muovanneet megalomaanisten, mediatisoituneiden konserttien estetiikkaa.

Kuva Jevgeni Bauerin elokuvasta Kuoleman jälkeen (Posle smerti, 1915).

Vuonna 2014 valmistui myös tiettävästi ensimmäinen suomalainen väitöskirja venäläisestä mykkäelokuvasta, Lauri Piispan Näyttelijän taide venäläisessä elokuvassa 1907–1919. Olennaista tässä työssä on se, että yleensä venäläisellä mykkäelokuvalla on viitattu 1920-luvun neuvostoelokuvaan. Vasta kylmän sodan päättymisen jälkeen paljastui, että ennen lokakuun vallankumousta Venäjällä valmistettiin lähes tuhat näytelmäelokuvaa, tunnetuimpana tekijänään Jevgeni Bauer. Piispan tutkimus perustui laajaan elokuva-aineistoon, muistelmiin ja aikalaislehdistöön.

Tapakulttuurin tutkimus on klassinen kulttuurihistorian ala, mutta viime vuosina vain harvoin väitöskirjatasolla tehtyä. Poikkeus oli Annakaisa Suomisen Kättelyn merkitykset suomalaisessa tapakulttuurissa 1800-luvulta 2000-luvulle, joka pohjautuu sekä Museoviraston laajaan kyselyaineistoon että tekijän omaan kyselyyn. Lähdemateriaalin kautta on mahdollista luoda kuvaa siitä, miten tervehtimistavat ovat Suomessa muuttuneet, eri ikäluokissa ja eri alueilla. Aihe on ajankohtainen jo siksi, että historia elää tässä päivässä: ojennamme kättä lähes automaattisesti ajattelemattakaan, että toiminta on kulttuurisesti määrittynyttä.

Luettelot opinnäytteistä löytyvät täältä.
Vuoden 2013 opinnäytteet
Vuoden 2012 opinnäytteet
Vuoden 2011 opinnäytteet
Vuoden 2010 opinnäytteet

Silmäsärkyä ja muita islantilaisia tunteita – Kustos kertoo

31.1.2015 / Hannu Salmi / 0 Comments

Tunteiden historiasta on suomalaisessa historiantutkimuksessa keskusteltu 1990-luvun alusta lähtien, mutta vuosituhannen vaihteen jälkeen tutkimusta on tullut laajemmin. Sen sijaan on tuiki harvinaista, että Suomessa kirjoitetaan Islannin historiasta, puhumattakaan islantilaisten tunteiden kulttuurihistoriasta. Siksi 31. tammikuuta 2015 oli poikkeuksellinen päivä. Turun yliopistossa tarkastettiin Kirsi Kanervan väitöskirja Porous Bodies, Porous Minds. Emotions and the Supernatural in the Íslendingasögur (ca. 1200–1400), joka pohtii tunteiden merkitystä 1200- ja 1300-lukujen Islannissa. Artikkeliväitöskirjan pohjana on viisi referoitua artikkelia, ja teoksessa on myös laaja lähes 180-sivuinen johtanto-osa.

Kirsi Kanervan vastaväittäjänä toimi folkloristiikan dosentti Frog (Helsingin yliopisto), joka väitöstilaisuuden alussa viittasi University College Londonin viitan tuovan mieleen Harry Potter -elokuvat. Alkukevennyksen jälkeen keskustelu porautui aiheen ytimeen, 1200- ja 1300-lukujen tunnekäsitteisiin, islantilaissaagoihin lähteenä sekä muun muassa kysymykseen siitä, sijaitsiko saagoissa mainittu mieli (hugr) sydämessä. Varhaisissa tunneteorioissa keskeiset tunnekäsitteet, emootio, affekti ja passio, viittasivat liikkeeseen ja vaikutukseen, ja Kanervan tutkimus osoittaa, että myös islantilaisissa kansanomaisissa tunneteorioissa liike oli olennaista. Samalla saagojen tunnerekisteri on toiseuden maailma: usein ajateltiin, että levottomilla kuolleilla ja muilla yliluonnollisilla ilmiöillä oli tunnevaikutuksia. Keho ja mieli olivat huokoisia, ja siksi niiden rajat oli tärkeää pitää kurissa ulkopuolelta tulevien vaikutusten vastustamiseksi. Syyllisyyteen liitettiin muun muassa silmäsärky, joka kertoi kehoon/mieleen tulleesta vaikutuksesta. Frog ja Kanerva kävivät näistä tunnehistorian kysymyksistä ajatuksia herättävän keskustelun, jota Janus-salissa oli seuraamassa 45 henkeä. Väitöstilaisuus päättyi klo 14.15.

Kirsi Kanerva pitää lektiota. Vastaväittäjä Frog vasemmalla tarkkaavaisena.

Ruotsalaisen tyttöelokuvan jäljillä – Kustos kertoo

25.1.2015 / Hannu Salmi / 0 Comments

Kuva elokuvasta Fucking Åmål (1998).

Lauantaina 24. tammikuuta 2015 tarkastettiin FM Heta Mularin kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja New Feminisms, Gender Equality and Neoliberalism in Swedish Girl Films, 1995–2006. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Ulrika Dahl Södertörnin yliopistosta Ruotsista. Olennaista on, ettei aiemmassa tutkimuksessa oikeastaan tunneta sellaista lajityyppiä tai elokuvaryhmää kuin ruotsalainen tyttöelokuva, vaan Mulari nimenomaan luo uuden käsitteen. Monet aikalaiset muistavat Lukas Moodyssonin esikoiselokuvan Fucking Åmål (1998), pikkukaupunkiin sijoittuvan tarinan kahden tytön, Elinin ja Agnesin, elämästä. Mulari paikantaa tyttöelokuvan alkuvaiheet muutamaa vuotta aiempaan ja analysoi tarkasti yhteensä 19 vuosien 1995 ja 2006 välillä valmistunutta tyttöelokuvaa. Elokuvat osallistuivat ajankohtaiseen keskusteluun tasa-arvosta ja feminismistä, ja tytöstä tuli usein muutoksen symboli.

Heta Mularin lektio alkaa. Kuva: Marjo Kaartinen.

Väitöstilaisuuteen Tauno Nurmela -saliin oli kokoontunut 80 kuulijaa seuraamaan vastaväittäjän ja väittelijän antoisaa tieteellistä keskustelua. Erityisen kiinnostavaa se oli siksikin, että vastaväittäjä on ollut Ruotsin feministisen keskustelun keskeisiä toimijoita ja hänet tunnetaan muun muassa Femmes of Power (2008) -teoksen kirjoittajana. Keskustelu liikkui jatkuvasti olennaisissa kysymyksissä, lähtökohdissa, menetelmissä ja käsitteissä. Haasteellinen oli esimerkiksi kysymys poststrukturalismin määrittelystä, milloin käsite esiintyy epistemologisessa, milloin diagnostisessa mielessä. Kahden asiantuntijan dialogi avasi kiinnostavan näkökulma ruotsalaisen kulttuurin lähihistoriaan. Väistämättä jäi miettimään myös suomalaisen ja ruotsalaisen kulttuurin eroja. Suomessa seurataan perinteisesti tarkkaan, mitä lahden takana tapahtuu. Mutta olisiko meidän syytä terästää keskustelua tasa-arvosta juuri nyt, voimakkaiden sosiaalisten ja poliittisten muutosten kynnyksellä?