Tekijä: Heidi Hakkarainen

Tämän vuoden Lukuviikko järjestetään 17.–23.4.2023. Lukuviikkoa on järjestetty eri muodoissa jo vuodesta 1977, ja se on yksi Suomen pitkäikäisimmistä lukutaitokampanjoista. Mutta millä lailla lasten lukemisesta ja lukumotivaation kehittämisestä keskusteltiin 1800-luvun alussa?

Yli 200 vuotta sitten Viipuriin asettunut kirjailija Jaakko Juteini (Jacob Judén) kirjoitti teoksessaan Lyhyt neuwo lapsen opettajalle (1816) miten lasta ei tulisi pakottaa lukemaan opetteluun. Sen sijaan lukemisen opettelu tuli aloittaa vasta, kun lapsi oli valmis siihen. Juteini painotti, että ”ei taito ole lapselle niin hyödyllinen kuin tahto ja halu taitoon”. Juteinilla oli käytännön kokemusta lasten opettamisesta, sillä hän oli toiminut nuorena miehenä kotiopettajana eri puolilla Suomea, ennen kuin asettui Viipuriin. Tuossa kaupungissa hän teki pitkän kirjallisen uran toimiessaan samalla maistraatin sihteerinä. Kuitenkin ajatus lukemisen motivoimisesta oli peräisin käytännön kokemuksen lisäksi myös aikakauden kirjoista ja oppineiden kasvatusta käsitelleistä kansainvälisistä keskusteluista.

Ajatus lukuhalun nostattamisesta ja oppimisen ilon synnyttämisestä toistui usein valistusajan kasvatuskeskusteluissa, vaikka lukumotivaation käsitettä ei tuolloin vielä käytetty. Englantilainen John Locke kirjoitti vaikutusvaltaisessa kirjassaan Some Thoughts Concerning Education (1693) (suom. Muutamia mietteitä kasvatuksesta, 1914), että lasta ei saanut pakottaa lukemiseen. Aikuisen tuli muistaa, että hänen tehtävänään ei niinkään ollut opettaa lapselle sitä, mitä tämän tulisi tietää, kuin kasvattaa lapsessa arvostusta ja rakkautta tietoa kohtaan. Tämän kautta lapsi oppi tuntemaan ja kehittämään myös itseään.

Myös saksalaisella kielialueella vaikuttaneet filantropistit kuten Johann Heinrich Pestalozzi ja Johann Bernhard Basedow korostivat lapsen yksilöllisen kehityksen huomioimista sekä lapsen oman havainnon ja kokemuksen roolia oppimisessa. Basedowin mukaan lukemaan oppimista tulisi edistää vähä vähältä lapsen kehitystä seuraten, ja hän antoi käytännöllisiä esimerkkejä siitä, miten kielen opiskelussa tuli edetä leikinomaisuuden ja havainnollisuuden kautta. Jaakko Juteini, joka oli kuunnellut Henrik Gabriel Porthanin kasvatusoppia käsitteleviä luentoja opiskellessaan Turun Akatemiassa, selvästikin tunsi lukumotivaatiota käsitelleet kansainväliset keskustelut ja käänsi oman aikansa keskeisiä pedagogisia ajatuksia jo varhain suomen kielelle.

Valistusajattelijat näkivät opetuskysymyksissä yhteiskunnallista ulottuvuutta. Lukeminen kehitti paitsi järkeä myös moraalia. Eläimistä kertovat kuvat ja tarinat olivat yksi valistusajan kasvattajien esiin nostama keino lasten lukuhalun kasvattamiseksi. Eläin- ja luontoaiheet nivoutuivat myös uudenlaiseen kiinnostukseen luonnon havainnointiin aistien avulla. Kun lastenkirjallisuus alkoi muovautua Euroopassa 1700-luvulla, haluttiin uudistaa antiikin faabeleiden traditiota ja luoda uudenlaisia realistisempia eläintarinoita. Eläinten nähtiin kiinnostavan lapsia ja kuuluvan näiden omaan kokemismaailmaan. Eläinkuvituksia käytettiin 1800-luvun alkupuolella monin tavoin erilaisissa kuvitetuissa aapisissa ja kuvakirjoissa.

Locken tavoin myös Jean-Jaques Rousseau suositteli eläintarinoita lasten lukemistoon, kuitenkin vasta kun lapsi oli valmis ymmärtämään eläintarinoiden moraaliset opetukset. Rousseaun kirja Émile ou de l’éducation (1762) (suom. Emilé eli kasvatuksesta, 1905) vaikutti laajalti kasvatuksesta käytyyn keskusteluun 1700- ja 1800-lukujen vaihteen Euroopassa.  Rousseau tunnetusti suhtautui kriittisesti hyvin nuorten lasten lukemiseen ja nosti esiin yhden ainoan kirjan, jonka hyväksyi lasten lukemistoon ennen 12 ikävuotta. Tämä oli Daniel Defoen Robinson Crusoe (1719).

Robinson Crusoe oli 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa suosittu lastenkirja ympäri Eurooppaa, vaikka se oli alun perin kirjoitettu aikuisille. Kirja ilmestyi kuvitettuna suomennoksena Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänvaiheet vuonna 1847. Tätä aikaisemmin kirjaa oli luettu Suomen alueella etupäässä ruotsiksi ja saksaksi. Saksalainen pedagogi Joachim Heinrich Campe kirjoitti oman mukaelmansa Robinson Crusoe der Jüngere (1779), jossa kirjaa yhdessä lukevan perheen tarinan muodostama kehyskertomus oli valtavan suosittu. Kirja levisi laajalle saksankielisessä Euroopassa.

Robinson Crusoen tarinan on katsottu luoneen erityisen Robinsonadien lajityypin lastenkirjallisuuteen. Se innoitti poikakirjallisuudeksi miellettyjä seikkailukertomuksia, joissa samalla opetettiin länsimaiseen maskuliinisuuteen sopivia tunteita ja arvoja, kuten rohkeutta, rehellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Kuitenkin myös tytöt saattoivat eläytyä autiolle saarelle joutuneen Robinsonin tarinaan jo hyvin varhain.

Kirjahistorioitsija Tuija Laine on osoittanut, miten Ruotsin ajan Suomessa myös tytöt saattoivat lukea Robinson Crusoeta 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Jacobina Charlotta Munsterhjelmin (1786–1842) päiväkirjassa kuvataan, miten kirja kiersi hänen perheessään vuonna 1800, kun Munsterjhelmin perheen tyttäret lukivat sitä toisilleen. Myöhemmin Robinson Crusoen tarinaa on tarkasteltu ja uudelleenkirjoitettu myös postkoloniaalisesta näkökulmasta, mistä esimerkiksi Michael Tournierin alun perin ranskaksi vuonna 1967 ilmestynyt romaani Perjantai on hyvä esimerkki.

Kirjan kierto Munsterhjelmin tyttärien parissa kertoo siitä, miten lukeminen oli monin tavoin yhteisöllistä 1800-luvun alussa. Yhdessä lukeminen ja kirjojen jakaminen olikin yksi tärkeä tapa suhtautua lukemiseen. Campen versiossa Robinson Crusoen tarinasta yksinäiselle saarelle joutuneen haaksirikkoisen tarinaa luettiin yhdessä perheessä, jonka lasten välihuomiot, vitsit ja pohdiskelut katkaisivat itse päätarinan ja saivat lukijan tuntemaan olevansa osa tätä kodikasta seuruetta, joka luki kirjaa yhdessä, usein ulkosalla luonnon helmassa. Toisaalta myös yksin kirjaan syventyneen lukijan eläytyminen Robinson Crusoen selviytymiseen saarellaan oli osa laajempaa jaettua kirjallista kulttuuria, jossa kirjat muovasivat yhä tärkeämmäksi nousevaa yksiöllisyyden kokemusta.

Saksalainen Rolf Engelsing on esittänyt, että 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa tapahtui suuri muutos: sen sijaan, että oltaisiin luettu ääneen yksiä ja samoja kirjoja yhä uudelleen, alettiin lukea yhä enemmän yhä laajempaa määrää erilaisia kirjoja. Paitsi kielen oppimista, lukeminen merkitsi myös sen välittämien ajatusten, tunteiden, moraalisten sääntöjen ja käytösnormien opettelua ja sisäistämistä. Toukokuussa käynnistyvä projektimme ”Lukemalla kansalaiseksi? Lastenkirjat ja kasvatuksellinen kirjallisuus Suomessa 1790–1850” tarkasteleekin juuri yksilön ja yhteisön välisiä suhteita 1800-luvun alun lastenkirjallisuudessa. Hanke toteutetaan Turun yliopistossa vuosina 2023–2026 ja sitä tukee Koneen Säätiö.

Teksti: Heidi Hakkarainen