Tekijä: Maarit Leskelä-Kärki (Page 1 of 3)

Kultakauden taiteilijoita ja keisarillisia vieraita: matkailun historiaa Suomen kansallismaisemissa

29.9.2025 / Maarit Leskelä-Kärki / 0 Comments

Teksti: Akseli Makkonen

Kansallismaisemilla on erityinen merkitys Suomen matkailun historian kannalta, kun rakennettua kulttuuriperintöä on Suomessa säilynyt suhteellisen vähän. Luontokohteita sen sijaan riittää. Ne olivat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kotimaisten matkailijoiden suosiossa. Myös ulkomaalaiset matkailijat tulivat Suomeen katsomaan luonnonnähtävyyksiä, esimerkiksi Kolia, Punkaharjua tai Imatrankoskea. Silloin ei vielä niinkään tultu kaupunkilomalle Helsinkiin ja
Lappikin sai vielä odottaa laskettelukeskusten nousua tuntureihin.

Kansallismaisemat kiinnostivat niin Suomen kultakauden taiteilijoita kuin Venäjän tsaarejakin. Kasvavaa matkailijamäärää varten perifeerisillä alueilla sijaitsevien luontokohteiden infrastruktuuria piti kehittää muun muassa parantamalla kulkuyhteyksiä rakentamalla rautateitä ja lisäämällä majoitusta rakentamalla hotelleja. Kohteet piti myös säilyttää jälkipolville perustamalla luonnonsuojelualueita. Kansallismaisemien vaikutusta taiteeseen on tutkittu esimerkiksi Ville Lukkarisen ja Annika Waenerbergin teoksessa Suomi-kuvasta mielenmaisemaan: kansallismaisemat 1800- ja 1900-luvun vaihteen maalaustaiteessa (2004).

Koli karelianistien kiinnostuksen kohteena

Kolin matkailuhistoria alkoi 1800-luvun lopussa karelianismin myötä. Ensimmäisille matkailijoille se oli vaikeiden kulkuyhteyksien päässä ja majoittua täytyi paikallisten luona. Jo alkuvuosikymmeninä Kolille saavuttiin ihailemaan maisemia ja esimerkiksi häämatkoille. Kolille avattiin Ylämaja 1886, joka oli sen ensimmäinen hotelli. Junaradan valmistuminen Vuonislahteen 1909 helpotti Kolille pääsyä. Koli oli jo Suomen suosituin matkailukohde vuonna 1923.

Koli vuonna 1909. M.L. Carstensin kuvakokoelma. Kuva: Museovirasto.

Kesällä 1892 Kolille kiipesi merkittävä taiteilijakolmikko, kirjailija Juhani Aho ja hänen puolisonsa, taidemaalari Venny Soldan-Brofeldt, sekä taidemaalari Eero Järnefelt. Järnefelt vieraili Kolilla useita kertoja, kuten säveltäjä Jean Sibelius ja valokuvaaja I. K. Inha. Järnefelt ja hänen ohellaan Pekka Halonen maalasivat ja Inha valokuvasi Kolin maisemia. Sibeliuksen Kolin matkan on arveltu
vaikuttaneen hänen neljänteen sinfoniaansa

Punkaharjulle hotelleja luonnon keskelle

Punkaharjun luonto herätti kiinnostusta jo 1800-luvun alussa ja siitä tuli pian myös ulkomaalaisten suosima nähtävyys. Sillä on liikenteellisesti pitkä historia, kun maantie Viipurista Savonlinnaan kulki harjun laella jo keskiajalla. Keisari Aleksanteri I vieraili harjulla 1803 ja kehotti suojelemaan sen maisemia. Alue lunastettiin valtiolle kruununpuistoksi 1843. Myös rautatieaseman historia
linkittyy Punkaharjuun matkailukohteena. Punkaharjun valtionhotelli rakennettiin alkujaan kruununpuiston metsänvartijoiden asunnoksi ja matkailijoiden käyttöön 1845. Sitä laajennettiin hotellin tarpeisiin 1870–1890-luvuilla. Hotelli Finlandia, joka on nykyisin osa Punkaharjun kuntoutussairaalaa, rakennettiin 1914 moderniksi ensiluokkaiseksi hotelliksi kasvavan matkailun tarpeisiin. Valtionhotelli ja Finlandia ovat Suomen maisemamatkailun keskeistä rakennusperintöä ja merkittävä lisä Punkaharjun kansallismaisemaan.

Punkaharju noin 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto.

Imatrankoski keisareiden suosiossa

Imatralle tehtiin jo 1700-luvulla päiväretkiä, kun Pietarista oli Viipuriin hyvä tie ja toimiva kestikievarilaitos. Keisari Nikolai I kielsi venäläisiltä ulkomaanmatkat 1839, mikä lisäsi matkoja Imatralle, kuuluihan Suomi silloin Venäjään. Kulkuyhteyksiä paransi Saimaan kanavan avaaminen 1856 ja rautatie, ensin Pietarista Viipuriin ja sittemmin Viipuri-Imatra rata 1892. Majapaikkoja
lisäsi 1903 valmistunut jugendtyylinen Imatran valtionhotelli. Imatran matkailuhistoriaa siivitti keisarinna Katariina Suuren vierailu 1772. Myöhemmin monet Romanovit saapuivat ihailemaan Imatrankosken ainutlaatuista luonnonnähtävyyttä. Vierailulla kävivät keisareista Aleksanteri I 1801,
Aleksanteri II 1871 ja Aleksanteri III 1891. Kaukaisimpia vieraita oli Brasilian keisari Pedro II vuonna 1876. Myös hän hakkautti nimensä Imatrankosken kallioihin, kuten ajan tapa oli, ja kirjoitus on säilynyt meidän päiviimme asti.

Imatrankoski noin 1890-luvulla. Kuva: Museovirasto.

Kansallismaisemat olivat merkittävässä roolissa Suomen matkailuhistorian varhaisvaiheissa. Ne inspiroivat taiteilijoita työstämään kansallisromanttisia teoksia ja houkuttelivat keisarillisiakin vieraita. Luontokohteet tehtiin saavutettavammiksi ja tunnetummiksi. On etuoikeus, että saamme
vielä nykyäänkin ihastella samoja Kolin ja Punkaharjun maisemia sekä Imatrankosken kuohuja, jotka ensimmäiset matkailijat näkivät jo toista sataa vuotta sitten.

Lähteet:

Geocaching: Imatran matkailuhistoriaa I.

Luontoon: Kolin kansallispuisto, historia.

Museovirasto: Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY.

Kuvat:
Museovirasto, Finna.
Imatrankoski, noin 1890-luku. Historian kuvakokoelma.
Koli, M. L. Carstens, kustantaja, 1909. Historian kuvakokoelma, M. L. Carstensin kuvakokoelma.
Punkaharju, noin 1920-luku. Kansatieteen kuvakokoelma.

Teksti on kirjoitettu osana Historian kirjoittaminen -kurssia keväällä 2025 työryhmässä ”Mereltä metsiin – luonnonympäristöjen historiaa”

”On vaikeampi päästä arkistosta pois kuin päästä sinne sisään.” Henkilöarkistojen lumottu maailma

9.9.2025 / Maarit Leskelä-Kärki / 0 Comments

Juuri ilmestyneen, runoilija Helvi Juvosta käsittelevän elämäkerran Kirkas ja hiljainen (S&S) kirjoittaja, kirjallisuudentutkija Katri Viitaniemi kuvaa omaa kokemustaan arkistossa ylläolevan sitaatin tavoin. Arkisto lumoaa ja imaisee sisäänsä, vie mennessään – huomattavasti vaikeampi on päästä sen merkillisestä maailmasta takaisin ulkomaailmaan ja irtautua aineistoista.

Alkusyksynä olen ehtinyt viettää muutamia intensiivisiä päiviä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosalissa. Olen pitkästä aikaa palannut Krohn-suvun aineistojen pariin tavoitteenani työstää vihdoin valmiiksi elämäkerrallinen teos äideistä ja tyttäristä – kirja, joka on ollut tekeillä jo reilusti yli vuosikymmenen. Sen keskiössä on tyttökoulun opettaja ja johtaja, Krohnin sisarten Aunen ja Ainon äiti, Maria Wilhelmiina (Minna) Krohn, os. Lindroos (1841–1917).

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran päärakennuksen sisääntulo. Kuva: Maarit LK

Kun aikoinaan 2000-luvun alussa istuin samaisessa arkistossa kuukausitolkulla Krohnin sisarten kirjeiden ja muiden papereiden äärellä, kiipesin Kruununhaassa Mariankatua ylös kerrostalon sisäpihalla sijaitsevaan kirjallisuusarkistoon. Muutama vuosi sitten SKS yhdisti kirjallisuuden, kulttuurihistorian ja kansanperinteen aineistonsa yhteiseen tilaan. Maan alle Hallituskadulle kaivettiin isot arkistomakasiinit, joissa aineistot pahvilaatikoissaan nyt sijaitsevat. Itse työskentely aineiston parissa, oli se sitten paperisia kirjeitä, mikrofilmejä tai äänitteitä tehdään jyhkeän vuonna 1890 valmistuneen päärakennuksen suojissa, ensimmäisen kerroksen arkistosalissa, jota kiertävät vanhat kortistojen hyllyt.

Tila on toinen, työ on samaa. Krohnien aineistokokonaisuus on valtava, ja pelkästään eri kirjeenvaihtojen hahmottaminen eri luetteloista vaatii työtä ja tarkkuutta. Työskentelen ennen muuta Minna Krohniin liittyvien aineistojen parissa, ja niitä on paitsi hänen nimensä mukaan nimetyssä arkistolaatikossa myös lukuisissa kirjekokoelmissa. Luetteloista pitää aina tarkistaa, ketkä kaikki ovat kirjoittaneet Minnalle, keille hän on kirjoittanut – siis sellaista, mikä on säilynyt. Palaan samalla myös joihinkin vanhoihin jo aiemmin luettuihin aineistoihin. Mitä kaikkea en olekaan havainnut tai osannut lukea tai tulkita? Mistä löydän nyt ajan tihrustaa lyijykynällä haalennutta pientä tekstiä? Miten eri tiedostoihin tehdyistä sivutolkulla kasvavista muistiinpanoista muodostuu tulevaisuudessa virkkeitä, tekstinpätkiä, kokonaisia lukuja? Tässä kaikessa on yhä jotain arvoituksellista ja mystistä, jotain, mikä tuntuu lipeävän, jos sitä koettaa liiaksi organisoida tai kontrolloida. Intuitio ja tunteet elävät henkilöarkistojen äärellä. Ne ovat tärkeä osa tutkimisen ja kirjoittamisen prosessia. Ne vaativat myös aikaa, hitautta, sellaista olemisen tilaa, jota on nykyhetkessä kovin vaikea saavuttaa.

Arkistot elävät jonkinlaista buumia, samoin henkilöhistoria. Muutamien arkistopäivien jälkeen vietin iltapäivän keskiviikkona 3.9. saman talon yläkerrassa täpötäydessä seminaarissa. Siellä pohdittiin, miten henkilöarkistot muuttuvat kirjallisuudeksi. Seminaari juhlisti ennen muuta Katri Viitaniemen elämäkertaa pitkälti unohdetusta 1950-luvun runoilijasta Helvi Juvosesta. Viitaniemen sanoin hän halusi tietää millainen ihminen löytyy runouden takaa, kuka oli runoilija Helvi Juvonen.

Katri Viitaniemen Helvi Juvosesta kirjoittaman elämäkerran kansi pysäyttää Juvosen intensiivisellä katseella ja epäkonventionaalisella olemuksella. Se vie kirjan maailmaan. Kuva: Maarit LK (kannen layout: Elina Warsta)

Elämäkerrasta tuli kuitenkin paljon enemmän, juuri arkistoaineiston vuoksi. SKS:n kirjallisuuden ja kulttuurihistorian arkistosta löytyi aikoinaan sinne luovutettu Helvi Juvosen ja Sirkka Meriluodon välinen kirjeenvaihto, joka ei kertonut vain kirjallisuudesta tai runoilija Juvosesta, vaan ennen muuta kahden naisen välisestä rakkaussuhteesta 1940–50-lukujen Suomessa. Viitaniemi kuvasi seminaarissa elävästi sitä, miten hän tajusi vähitellen kuinka harvinainen dokumentti tämä oli. Aihepiirin tutkimus on vielä kohtuullisen vähäistä, eikä ennen muuta tällaisia, näin laajoja, avoimia kirjeaineistoja ole ollut tutkijoiden tiedossa. Itse elämäkerrassa valottuu suunnattoman lempeä ja syvä kahden ihmisen välinen ihmissuhde, joka sai omassa ajassaan toteutua yllättävänkin vapaasti. Helvi ja Sirkka olivat läsnä toistensa lapsuudenperheissä, viettivät kesiä maaseudulla perheidensä luona ja asuivat yhdessä monen vuoden ajan. Se ei tarkoittanut sitä, että he olisivat voineet olla avoimesti julkisuudessa muita kuin ystäviä. Pariskunnan pieneen ystäväpiiriin lukeutui muita ajan homoseksuaaleja kirjoittavia naisia, kuten molempien läheinen ystävä, kirjailija, toimittaja Mirjam Polkunen sekä runoilija Mirkka Rekola.

Viitaniemen sanoin elämäkerta avautuukin lopulta kolmeen suuntaan: kirjallisuuden historiaan, sateenkaarihistoriaan ja lisäksi vielä psykiatrian ja psyykkisen sairastamisen historiaan. Kirjeet kertovat myös raadollisella tavalla Helvi Juvosen vaikeista sairauskausista ja hoitojaksoista Lapinlahdessa ja Nikkilässä, sairauden kokemisesta ja potilaalle hyvin raskaista 1950-luvun hoitomuodoista kuten insuliinishokkihoidoista, joita Juvonen joutui kokemaan useita kertoja.

SKS:n juhlasalissa keskustelemassa Katri Viitaniemi (vas.) ja Ulla Gartz. Kuva: Maarit LK

Viitaniemelle arkistot muodostuivat lumoavaksi paikaksi lukea tekstejä ja astua toisiin maailmoihin. Arkistojen maailmat avaavat ”rihmastoja” myös muualle, elossa oleviin ihmisiin, haastatteluihin ja yksityisomistuksessa oleviin aineistoihin. Seminaarin koskettavinta antia oli Katri Viitaniemen keskustelu Ulla Gartzin, Mirjam Polkusen sisarentyttären kanssa. Gartz kertoi ”kakkosäitinsä” suuresta merkityksestä itselleen ja siitä ilosta, mitä hän on kokenut, kun hänen haltuunsa päätynyt aineisto on löytänyt tutkijat ja suuri osa siitä on nyt päätynyt SKS:n arkiston kokoelmiin.

Toimittaja, kirjailija, suomentaja ja muun muassa Radioteatterin johtajaksi päätynyt Polkunen oli aikansa kirjailijaverkostojen keskiössä. Hän, Helvi Juvonen ja Sirkka Meriluoto muodostivat 1950-luvulla kiinteän ystäväkolmikon, kunnes Mirjam kohtasi rakkautensa Mirkka Rekolassa. Molemmat ihailivat Helvi Juvosen runoilijuutta ja soimasivat itseään vielä vuosikymmenten jälkeen siitä, että eivät olleet ymmärtäneet Juvosen sairastelun perimmäistä syytä ja osanneet toimittaa häntä lääkäriin ajoissa. Juvonen kuoli vain nelikymmenvuotiaana särkylääkkeiden aiheuttamiin sivuvaikutuksiin.

Ulla Gartzin kokemukset läheisenä sukulaisena ja aineiston luovuttajana toivat menneisyyden ihmiset käsinkosketeltavan lähelle, ja muistuttivat siitä jatkuvasta eettisestä haasteesta, jonka toisten ihmisten elämien tutkija kohtaa aina uudestaan ja uudestaan. Miten tehdä oikeutta menneille elämille? Toisaalta Gartzin mutkaton suhtautuminen tutkijoiden kiinnostukseen valoi myös uskoa siihen, että henkilöhistoriaa tarvitaan ja että usein se voi olla läheisille ihmisille myös mutkaton asia. Gartzin mukaan me tarvitsemme todellisia kertomuksia eletystä elämästä ja vaikeistakin kokemuksista, tunteista, sairauksista, kielletyistä asioista – se vain lisää ymmärrystämme niin menneisyydestä kuin ihmiselämästäkin. Mitä pahaa siitä voisi seurata, hän oivaltavasti kysyi.

Seminaarissa arkistokokemuksistaan kertoi myös kaksi muuta kirjailijaa. Aino Kallaksen pakolaisvuosista romaania viimeistelevä Suvi Ratinen sanoi suhtautuvansa aineistoihin vähemmän romanttisesti, jo omasta arkistotyökokemuksestaan johtuen. Hän kertoi, millaista on ollut etsiä tietoa Kallaksen itsensä enimmäkseen vaikeneman pakolaisuuden todellisista syistä ja poliittisista taustoista. Kallaksen lasten kirjeet ovat avanneet kokemusta uusin tavoin, toisaalta arkistossa tallella olevat viranomaisdokumentit ovat avanneet vaiettua historiaa. Vaiettua on arkistoista etsinyt myös sotien välisen ajan mieskirjailijoiden homoseksuaalisista kokemuksista tietokirjaa kirjoittava Antti Järvi. Hän toi esiin, miten sateenkaarihistoriaan liittyvissä tapauksissa yksittäiset, oudot kirjeet ja tuntemattomilta saadut viestit voivat kertoa siitä, mikä usein jää piiloon laajojen kirjeenvaihtojen rivien väliin. Milla Eräsaari taas kertoi SKS:n valtavista valokuvakokoelmista ja kehotti yleisöä tutkimaan niitä. Esimerkiksi kirjailijoiden valokuva-arkistoista löytyy kaikkea Otto Mannisen ottamien poseeraavien omakuvien ja Helvi Hämäläisen kenties kirjallista työtään varten kuvaamien miljöökuvien väliltä.

Keskustelemassa arkistopäällikkö Katri Kivilaakson kanssa Katri Kiviniemi, Suvi Ratinen ja Antti Järvi. Kuva: Maarit LK

Arkistoihin kohdistuu tällä hetkellä valtavia säästöpaineita ja esimerkiksi Kansallisarkisto on uhannut supistaa toimintansa minimiin. Voimmekin iloita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista, niiden valtavista aineistoista ja äärimmäisen osaavasta, asialleen omistautuneesta henkilökunnasta, joka elää tutkijoiden kanssa aineistojen lumotussa maailmassa. SKS:n arkisto on auki joka arkipäivä ja useimpina päivinä klo 18:aan asti – siellä on rauhallista aikaa lukea ja tutkia. Kirjailijoita ja muita kulttuuri-ihmisiä koskevan arkiston lisäksi siellä sijaitsee äärimmäisen laaja kansanperinteenarkisto.

Maarit Leskelä-Kärki

Teemaan liittyen ilmestyi viime jouluna myös laaja, avoimesti verkosta saatavilla oleva tutkimusantologia Tutkimuspolkuja yksityisarkistoihin. Aineistot historian, kulttuurin ja kirjallisuuden tutkimuksessa. Toim. Hanna Karhu, Katri Kivilaakso, Viola Parente-Čapková. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1495.

Kustos kertoo: Hanna-Reetta Schreckin väitöstilaisuus toi taiteen osaksi akateemista keskustelua

26.8.2023 / Maarit Leskelä-Kärki / 0 Comments

Lauantaina 26.8.2023 Turun yliopiston Arcanum-rakennuksen Aava-salissa koettiin ainutlaatuinen väitöstilaisuus, jossa tiede ja taide kohtasivat. Hanna-Reetta Schreckin kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja ”Elämäntanssi 1890-1915. Ellen Thesleffin elävä ruumis” tarkastelee tieteidenvälisellä otteella modernin murroksen aikakauden suhdetta ruumiiseen ja ruumiillisuuteen. Tematiikkaa lähestytään kuvataiteilija Ellen Thesleffin taiteellisen ja elämäkerrallisen aineiston kautta. Schreckin väitöskirjan aineistona ovat olleet paitsi Thesleffin maalaukset, myös luonnoskirjat, valokuvat, kirjeet, muistiinpanot ja muut tekstit, joita tuottelias taiteilija jätti jälkeensä mittavat määrät. Kulttuurihistorian näkökulmasta kyseessä on ainutlaatuinen väitöskirja, jossa taidehistorian ja kulttuurihistorian menetelmät ja lähestymistavat kietoutuvat toisiinsa.

Vastaväittäjän tilaisuudessa oli dosentti, vanhempi yliopistonlehtori Anu Korhonen Helsingin yliopistosta. Hänen akateeminen taustansa on vahvasti Turun yliopiston kulttuurihistoriassa, ja keskustelua käytiinkin runsaasti tutkimuksen paikantumisesta kulttuurihistorialle ominaisiin lähestymistapoihin. Erityisen Schreckin väitöskirjasta tekee siihen liittyvä taiteellinen työskentely, jota tutkija on tehnyt vuodesta 2019 taiteellisen Omakuva-työryhmän kanssa. Vuosien mittaan ryhmä on tutkinut Thesleffin elämää ja taidetta liikkeen, äänen, visuaalisuuden ja performanssitaiteen keinoin, ja esittänyt useita versioita produktiosta erilaisissa ympäristöissä. Väitöskirjatutkija ja Ellen Thesleffin elämäkerran jo aiemmin kirjoittanut Schreck on ollut osa produktiota ja sen esityksiä, jolloin taiteellisesta työskentelystä on tullut myös tietoa tuottava metodi väitöskirjatutkimuksen osana. Myös väitöstilaisuuden osana nähtiin kohtauksia Omakuva-näytelmästä Anu Almagron ja Johanna Jauhiaisen esittämänä.

Väitöstilaisuuden keskustelut liikkuivat väitöskirjan teoreettisen kehyksen ja keskeisten käsitteiden syvällisestä luotaamisesta itse visuaalisen aineiston tulkintaan. Tapahtumisen ja representaation käsitteistä sekä ruumiinfenomenologian lähestymistavasta liikuttiin pohtimaan taiteellisen työskentelyn tarjoamia metodisia työkaluja. Keskustelua käytiin myös taidehistoriallisen kuva-analyysin ja kulttuurihistoriallisen kontekstoivan tulkinnan välisestä suhteesta, jota Schreck tutkimuksessaan kehittää hedelmällisesti.

Väitöstilaisuutta seurasi yli seitsemänkymmentä ihmistä, ja tilaisuuden jälkeen Arcanum-rakennuksen aula muuntui hetkeksi teatterisaliksi, jossa Thesleff ruumiillistui yleisölle liikkeen, äänen ja tekstien kautta.

Kuvat: Kimi Kärki

Kustos kertoo – päiväkirja minän kertomuksena

18.2.2023 / Maarit Leskelä-Kärki / 0 Comments

FM Karoliina Sjö väitteli lumipyryisenä lauantaina 18.2. Turun yliopiston Arcanum-rakennuksen juuri remontista valmistuneessa Aava-salissa tutkimuksellaan ”Kirjoitettu minä. Kirsti Teräsvuoren nuoruusajan päiväkirjakertomus 1916-1923”. Sjön väitöskirjan aiheena oli aiemmin tuntemattoman ja tutkimattoman Kirsti Teräsvuoren sadan vuoden takainen päiväkirja-aineisto. Teräsvuoren kymmeniä tuhansia käsittävä, koko elämän mittainen päiväkirja on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistoon, mistä Sjö sen löysi tutkimuksensa kohteeksi.

Väitöskirja käsittelee Teräsvuoren nuoruuden tekstejä vuosilta 1916-1923 ja keskittyy tarkastelemaan ennen muuta sitä, miten Teräsvuori päiväkirjaa kirjoittaessaan rakensi kertomusta omasta elämästään. Erityisinä temaattisina tutkimusalueina ovat kirjoittamisen ja päiväkirjan merkityksen tarkastelu, tunteiden ja ihmissuhteiden analyysi nuoren tytön kehityksessä sekä sairauden ja kivun kokemukset päiväkirjatekstissä. Sjön tutkimus tarkastelee aineistoaan ja tutkimusteemojaan laaja-alaisesti elämänkerronnan näkökulmasta, ja erityisen lisän tutkimukseen tuo siihen sisältyvä taiteellinen työskentely. Sjö on luonut Teräsvuoren päiväkirjateksteistä runoja ja spoken word-esityksiä, jotka ovat toimineet menetelmällisinä ja tulkinnallisina tulokulmina kulttuurihistoriallisessa analyysissä.

Arcanumin Aava-sali täyttyi kuulijoista, mukana oli myös Kirsti Teräsvuoren sukulaisia. Keskustelussa Karoliina Sjö, kustos Maarit Leskelä-Kärki, sekä vastaväittäjät Kaisa Vehkalahti ja Tuija Saresma.

Väitöksessä oli poikkeuksellisesti kaksi vastaväittäjää johtuen juuri väitöskirjan sijainnista tieteellis-taiteellisen tutkimuksen maastoissa. Kulttuuri- ja sosiaalihistorioitsija, dosentti, akatemiatutkija Kaisa Vehkalahti on erikoistunut lapsuuden ja nuoruuden historiaan sekä omaelämäkerrallisen kirjoittamisen historiaan. Kulttuurintutkija, dosentti ja yliopistonlehtori Tuija Saresma on tehnyt omaelämäkerta- ja päiväkirjatutkimusta sekä taidelähtöistä tutkimusta itsekin.

Keskustelusta muotoutuikin äärimmäisen kiinnostava kolmen asiantuntijan dialogi, missä aiheet liikkuivat historiantutkimuksen aineistollisten, menetelmällisten ja eettisten kysymysten ytimessä. Erityisen huomion sai myös taiteellisen työskentelyn osuus, keskustelua käytiin mm. siitä, onko kuvittelu ja eläytyminen validi historiantutkimuksen menetelmä. Vastaväittäjät olivat erityisen kiinnostuneita myös tutkimuksessa esiin nousevasta autoteorian käsitteestä. Väittelijää kiiteltiin erityisesti syvällisen eettisestä tutkimusotteesta sekä hienovaraisesta Kirsti Teräsvuoren tekstien ja elämän analyysistä. Kuten vastaväittäjät luonnehtivat, teoksessa seikkailee kolme Kirstiä: historiallinen Kirsti Teräsvuori, päiväkirjan kirjallinen päähenkilö Kirsti sekä lopulta Karoliina Sjön luoma tulkittu Kirsti, joka saa äänen ennen muuta runoissa.

Väitöskirjan nähtiin luovan uudenlaisia tulkintoja omaelämäkerta- ja päiväkirjatutkimuksen teoriasta, sillä Kirstin autenttinen, historiallinen päiväkirja haastaa monia omaelämäkerrallisuuteen liitettyjä näkemyksiä. Samalla väitöskirja luo analyysiä 1900-luvun alun tytön ja nuoren naisen elämän mahdollisuuksista ja rajoista, sekä tuottaa inhimillisesti koskettavan kuvan Teräsvuoren elämästä. Kirsti Teräsvuoren tuntematon, unohdettu elämä ja päiväkirja-aineisto sekä Sjön siihen kytkemä tutkimusote tuottaa merkittävän feministisen ja tutkimuspoliittisen teon.

Väitöstä seurasi Aava-salissa runsas kahdeksankymmenpäinen yleisö.

Dosentit Kaisa Vehkalahti ja Tuija Saresma

Kustos kertoo: musiikin kulttuurihistoriaa ja henkilöhistoriallisia tulokulmia Bernhard Crusellin elämään

16.1.2022 / Maarit Leskelä-Kärki / 0 Comments

Kulttuurihistorian 50-vuotisjuhlavuoden ensimmäinen väitös koettiin heti tammikuussa, kun Janne Palkisto väitteli lauantaina 15.1. tutkimuksellaan ”Säveltäjä Bernhard Crusellin ammatillinen toimina ja vuorovaikutus Ruotsissa 1795-1833”, vastaväittäjänään professori Markus Mantere Taideyliopiston Sibelius Akatemiasta. Väitös koettiin jälleen poikkeusoloissa, kun vain reilu viikko ennen tilaisuutta pandemia kiristi taas otettaan ja erilaiset rajoitukset mahdollistivat vain pienen osallistujamäärän.

Alkufanfaari Crusellin sävelin, kappaleena Marssi B-duuri. Soittajat vasemmalta: Asko Heiskanen, Jussi Virolainen, Csilla Firon, Mikko Raasakka. Kuva: Marjo Kaartinen

Poikkeusoloista huolimatta päivästä tuli hieno ja jo itsessään poikkeuksellinen, sillä väitöstilaisuus alkoi juhlafanfaarilla, jonka soitti neljä väittelijän musiikillista klarinetistikollegaa. Ensimmäistä kertaa kulttuurihistorian väitöksessä kustos ja väittelijä saivat laskeutua saliin musiikin säestyksellä, ja tunnelma oli kohottava! Poikkeuksellista oli myös osallistujien määrä – salissa olleiden noin kahdenkymmenen osallistujan lisäksi zoom-yhteyden päässä väitöstä seurasi herkeämättä noin 105 osallistujaa koko väitöksen ajan. Väitöstutkimus kiinnosti paitsi kulttuurihistorioitsijoita, myös laajaa joukkoa musiikintutkijoita ja muusikoita.

Vastaväittäjä Markus Mantere etäyhteyden päässä. Kuva: Marjo Kaartinen

Tekniikka toimi moitteetttomasti, ja etäyhteyden päässä oleva vastaväittäjä ja salissa oleva väittelijä pääsivät sulavaan ja vuorovaikutteiseen keskusteluun. Mantere kävi läpi huolellisesti ja asiantuntevasti tutkimuksen perusteita aineistosta, metodologiasta ja tutkimusteemoista lähtien. Erityistä painoarvoa keskustelussa sai tutkimuksen elämäkerrallinen lähestymistapa, joka keskittyi ennen muuta Crusellin ammatilliseen toimintaa. Toiveena esitettiin, että Crusellin persoonaa ja elämän yksityistä puolta enemmän valottava elämäkerta ilmestyisi väittelijältä tulevaisuudessa.

Palkiston väitöstutkimus on hyvä esimerkki musiikintutkimusta ja kulttuurihistoriaa yhdistelevästä otteesta. Se nostaa esiin Crusellin merkittävän aseman suomalaisen musiikin historiassa, vastaväittäjä korosti loppulausunnossaan myös Crusellin kautta avautuvaa kansallisen ja kosmopoliittisen välisen suhteen syvempää tarkastelua jatkossa. Vastaväittäjä Markus Mantereen sanoin Crusell on laajentanut ja syventänyt sitä merkitystä, mikä klarinetille konserttisoittimena historiallisesti on muodostunut.

Sudenmorsian 90 vuotta

20.6.2018 / Maarit Leskelä-Kärki / 1 Comment

Onnellinen olo, ihana ilta, kuulas kirkkaus, niin että voisi laskea joka ruohonkorren. – Kävin niemen kärjessä, jossa ennen on ollut ihmisten asumus – kolme syreenipensasta on kaikki, mitä heistä on jäljelle jäänyt. Olen luonut. Luojalle kiitos siitä ja Kassarista. Ensimmäinen lämmin yö tulossa. (26.6.1928)

Kesäkuussa 1928 Lontoossa lähettilään puolisona asunut virolaistunut suomalaiskirjailija Aino Kallas matkusti kiihkeän Lontoossa vietetyn diplomaattivuoden jälkeen kesäparatiisiinsa Kassarin saarelle, Hiidenmaalle Viroon. Takana oli kaksikymmentäviisi esitelmää sisältänyt esitelmäkiertue Englannissa, jonka kuluessa kirjailija tunsi yhä voimakkaammin tarpeen vetäytyä luomaan jotain uutta. Merimatkalla Englannista kohti Viroa hän kävi ”aivojen suursiivousta luovaa työtä varten”, ja yhdeksäntenä kesäkuuta Tallinnaan saavuttuaan hän kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Tahtoisin kuvata kaksoisolennon, joka pakenee päivää ja arkea, yöhön ja metsiin – ihmissudeksi. Tunteita, vaistoja, vielä alkuvoimaisempia kuin rakkaus!” Edessä oli kuusi viikkoa ”yksinäisyyttä, askeetin oloa”, täydellisiä olosuhteita luomistyötä varten.

Kallasten perhe oli ostanut vanhan talon silloin vielä erillisellä saarella olevalta alueelta vuonna 1924 ja seuraavana vuonna he ostivat siellä sijainneen Tammen talon omakseen. Vuosien 1924–1938 välillä oli vain kaksi kesää, jolloin kirjailija ei saarelleen päässyt. Kassari edusti vapautta, lepoa, vaatimatonta arkea ja rikkumatonta rauhaa sekä kesäistä hellettä, joka tuntuu usein olleen työnteon edellytys. Vanhuuden teksteissään, maanpakolaisena Ruotsissa Aino Kallas kirjoitti riipaisevasti elämästään, menetyksistään ja kaipuustaan Vaeltavassa vieraskirjassa. Kesäinen elämä Kassarissa oli edelleen käsinkosketeltavaa:

Joka kesä näen aina kuin kangastuksena Kassarin – paikan, jossa luomisiloni ja luonnoniloni kaikkein täydellisimmin ja saumattomimmin yhtyivät. Herätä Kassarin aamuun, jonka kirkkaus säteili pilvettömältä taivaalta ja heijastui kimmeltävästä merestä, tietää, että häiritsemättä omistin jokaisen hetken ja että luomisvoima pursui ehtymättömänä, esteitä vailla – se oli olemassaolon autuutta.

Vielä nytkin voin yhä manata henkiin katajapehkojen ja auringon kuloksi polttaman maan tuoksun, töiden lomassa kedolle heittäytyessäni.

Kassarin talo 2000-luvun alussa. Paikka on ollut Viron kirjailijaliiton hallussa, ja siellä vaalitaan edelleen Kallaksen muistoa. Tänä kesänä Viron 100-vuotisjuhlinnan yhteydessä siellä vietetään Kallaksen 140-vuotisjuhlia 2.8.

Kassari oli idylli, sillä elämä siellä kiinnittyi paikalliseen luontoon ja yhteisöön. Se oli paikallinen, rajattu ja omavarainen pienoismaailma, jolle muu maailma on kaukana. Siellä olivat lokit ja lampaat sekä ruumiin ja sielun täydellinen vapaus. Siitä tuli työkammio, erakoitumispaikka, missä keskipisteenä oli vain oma työ.

Saapuessaan kesäkuussa 1928 Hiidenmaalle Kallaksen päiväkirja alkoi täyttyä merkinnöistä, jotka kertoivat työn jo vallanneen hänen mielensä täysin. Kesäkuun kolmantenatoista hän kirjoittaa aloittaneensa ”Ihmissuden”. Vuonna 1928 juhannusaattoiltaa vietettiin 22. päivä kesäkuuta. Tuona päivänä Kallas kirjoittaa: ”Olen tänään vain lukenut. Tuuliviiri kääntyi pohjoisesta luoteeseen. Sää, ilma, tuulet – ikuiset kuin itse elämä.”

8611E139-7A02-4CB8-85DC-469EB5757B18

Päivät täyttyvät kirjoittamisesta, lukemisesta, toisinaan taas päässä on ”kuin neuloja, hermot ärtyneet” eikä työnteosta tule mitään. Heinäkuun alussa Sudenmorsian on jo saanut nimensä ja työ on kulkenut jo monta päivää. Kesä ei ole helteinen, sellainen, joka oli Kallakselle ominaisin työskentely-ympäristö. Usein on koleaa ja sateista, vaikka alkukesä oli ollut kaunis. Vasta elokuussa tulee kuumaa, ”surinaa ja veden välkettä”.

Oskar, Aino ja Virve Kallas elokuussa 1929 Kassarin rappusilla, vuosi Sudenmorsiamen kirjoittamisen jälkeen. Kuva Sada Aastat Eesti Vabariiki -sivustolta

Elokuun 22. päivä kirjailija on jo vanhassa kotikaupungissaan Helsingissä, tutussa Hospizissa Vuorikadulla työskentelemässä. Kirjoittaminen sujuu, vaikka tuottaa myös raskautta elämään. Syyskuussa Kallas on vielä Helsingissä ja matkustaa lokakuussa Tallinnan ja Tarton kautta takaisin kohti Englantia. Sudenmorsian elää ajoittain päiväkirjan sivuilla. Joulukuun alussa teos ilmestyy ja kirjailija lukee kiittäviä arvioita suomalaisista lehdistä. Sudenmorsian tuo kirjailijalle sellaisen menestyksen tunteen, jota hän ei ole aiemmin urallaan tuntenut – suomalaiset kriitikot ovat ylistäviä arvioissaan. Myöhemmin tulee valtionpalkinto, monet painokset ja käännökset, erilaiset versiot teatteriin ja oopperaan.

Mikä Sudenmorsiamessa, tarinassa Aalosta – Priidik-metsävahdin vaimosta, pienen Piretin äidistä ja tämän pakottavasta matkasta metsiin ja siirtymisestä osaksi sutten laumaa – on kiehtonut lukijoita läpi vuosikymmenten?

Tähän ovat sekä tutkimus että lukijat antaneet monia vastauksia vuosien varrella. Vuonna 2007 teetimme vasta perustetussa Aino Kallas Seurassa lukijuuskyselyn Aino Kallakseen liittyen, ja silloin Sudenmorsian nousi eittämättömänä suosikkina toisen 1920-luvun pienoisromaanin Reigin papin (1926) ohella esiin. Sudenmorsian nousi esiin ennen muuta erityisestä naisnäkökulmasta, feministisiä tulkintamahdollisuuksia tarjoavana teoksena, naisen elämän mutta myös naisen taiteilijuuden kuvauksena. Toisaalta se puhuttelee lukijoita yli sukupuoli- ja ikärajojen, koska se on tarinana niin vahva ja tunteisiin vetoava. Se kertoo erilaisuudesta, sen sietämisestä ja sietämättömyydestä, yhteisön paineista, tradition ja modernin murtumakohdasta, yksilön vapauden kaipuusta, äidin rakkaudesta, ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, rakkaudesta ja sen ruumiillisesta polttavuudesta, ihmisiä hyvin eri historiallisina aikoina yhdistävästä tunteen palosta, joka saa toisinaan heittämään kaikki velvollisuudet nurkkaan ja sulkemaan oven perässään. Lukijalleen Sudenmorsian tarjoaa joka kerta jotain uutta, se tuntuu elävän ja muotoutuvan lukijansa elämänvaiheiden mukaan.

Sudenmorsiamesta on otettu useita erilaisia painoksia ja se on ilmestynyt useammissa yhteisniteissä. Uusia käännöksiä ilmestyy jatkuvasti, 2010-luvulla on ilmestynyt sekä norjan- että espanjankieliset käännökset.

Mutta, mikä ehkä kaikkein tärkeintä, siinä kuuluu asiansa tuntevan, historiaan ja kansantaruihin vahvasti perehtyneen kirjailijan vankkumaton ammattitaito ja äärimmilleen hiottu kirjallinen tyyli. Kallas oli jo useamman vuoden ajan etsinyt aineistoa virolaiseen kansanperinteeseen liittyen, ja keväällä 1928 hän oli pyytänyt veljeltään, kansanrunoudentutkimuksen professori Kaarle Krohnilta apua sopivien ihmissusitarinoiden löytämiseen. Teokset syntyivät siis pitkällisen aineistotyöskentelyn ja perehtyneisyyden kautta.

Kallas täytti elokuussa 1928 Sudenmorsianta kirjoittaessaan viisikymmentä vuotta. Hän oli elänyt vaiheikkaan elämän, josta ei puuttunut vahvoja tunteita, rakkautta, menetyksiä, kunnianhimoa, intohimoa, päämäärätietoisuutta, seikkailunhalua. Tätä kirjaa ei olisi voinut vielä nuori Aino Krohn kirjoittaa, vaikka jo hyvin varhaisissa kirjallisissa teoksissaan hän tutki luvattoman rakkauden teemaa ja historiallisten aiheiden käyttöä. Teoksessa kuuluu kirjailijan vahvasti eletty elämä, ja itsekin hän liitti teoksensa sittemmin vahvasti omaan elämäänsä. Tulkinnoille teos on kuitenkin jatkuvasti avoin, se kommentoi nyky-yhteiskuntaa ja ihmisenä olemista yhtä osuvasti kuin 90 vuotta sitten.

***

Sudenmorsiamesta on tehty lukuisia näyttämötulkintoja. Se oli mukana myös YLEn Kirjojen Suomi -hankkeen kirjana vuodelta 1928. Tänä vuonna sen on voinut nähdä Teatteri Avoimissa Ovissa Heini Tolan ohjaamana ja heinä-elokuussa Sudenmorsian esitetään Liedon Vanhalinnan maisemissa Turun ylioppilasteatterin toimesta.

Aino Kallas Seuran kotisivut

Suorat lainaukset: Aino Kallas: Päiväkirja vuosilta 1927-1931. Otava 1956.

Muut lähteet:

Leskelä-Kärki, Maarit: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS, Helsinki 2006.

Leskelä-Kärki, Maarit; Melkas, Kukku; Hapuli, Ritva: Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta. BTJ, Helsinki 2009.

Melkas, Kukku: Historia, halu ja tiedon käärme Aino Kallaksen proosatuotannossa. SKS, Helsinki 2006.

Vuorikuru, Silja: Aino Kallas. Maailman sydämessä. SKS, Helsinki 2017.

Muut kuvat kirjoittajan.

Kamala, kiva kandi

7.3.2018 / Maarit Leskelä-Kärki / 0 Comments

Tekstin ovat kirjoittaneet syksyn 2017 kulttuurihistorian kandiseminaarilaiset Suvi Takalo, Veera Semi, Aleksi Karvonen, Ida Ijäs ja Iiro Rantala

Viime syksynä kulttuurihistorian kandiseminaari järjestettiin ensimmäistä kertaa lyhyempänä. Entisen kolmen periodin sijaan seminaari oli kahden periodin laajuinen, ja lopullinen versio kanditutkielmasta palautettiin jo ennen joululomalle jäämistä. Maarit Leskelä-Kärjen ohjauksessa syksyn seminaariin osallistui 12 kulttuurihistoriaa pää- tai sivuaineenaan opiskelevaa kandinkirjoittajaa. Kokoonnuimme muutaman opiskelijan kanssa pohtimaan, minkälaisia ajatuksia kandin kirjoitus ripeällä aikataululla herätti.

Kanditutkielma on useimmille opiskelijoille se ensimmäinen, laajempi tieteellinen teksti. Graduahdistuksesta puhutaan paljon, mutta ei se kandikaan ihan tuosta vaan synny. Etukäteen koko seminaari voi jännittää, ehkä hieman pelottaakin. Riittävätkö taitoni tieteellisen tekstin tuottamiseen? Miten tuon tutkielmaani jotain uutta ja omaa, etten vain tyytyisi referoimaan muiden tutkimuksia? Löydänkö tarpeeksi tutkimuskirjallisuutta? Mitä mieltä muut ovat tekstistäni, entä osaanko antaa heidän tuotoksistaan rakentavaa palautetta, jotain muutakin kuin ”ihan hyvä”? Ja miten tämä kaikki onnistuu niin lyhyessä ajassa?

Lyhyen kandiseminaarin työskentelytahti on tiivis, joten seminaariin täytyy sitoutua ja keskittyä täysillä. Läsnäolo kokoontumisissa on tärkeää, sillä tapaamisissa ja opponoinnissa syntynyttä hyvää keskustelua ei voi jälkikäteen lukea Moodlesta. Työn etenemisessä auttoi kandin työstäminen pienemmissä palasissa pitkin syksyä. Matka ideapaperista valmiiksi tutkielmaksi saattoi tuntua seminaarin alussa pitkältä ja kiviseltä, mutta sivut täyttyivät lopulta yllättävän nopeasti. Näin jälkikäteen on myönnettävä, että muiden kuormittavien kurssien ottaminen kandiseminaarin kanssa samaan aikaan ei ole ehkä se paras idea. Mitä enemmän saa keskittyä tutkielman työvaiheisiin ja itse kirjoittamiseen, sitä vähemmällä stressillä hommasta selviää, ja saa rajallisen ajan riittämään paremmin.

Kirjoitusprosessi kulkee harvoin valmiiksi luotuja latuja pitkin, vaan latu on luotava itse. Kandiseminaarissa ladun luomisessa apuna on ohjaajan lisäksi koko ryhmä, ja seminaari opettaakin tieteellistä ryhmätyöskentelyä, ja siten taitoja, joita työelämässäkin paljon tarvitaan.

Kandi on jokaisen ikioma tutkielma, mutta se syntyy yhteistyöllä. Seminaarin yhteishenki oli hyvä, ja opponoinneissa saatu palaute ohjaajalta sekä muilta opiskelijoilta kannusti, ja auttoi eteenpäin. Kandivaiheessa opiskelijoilla on jo takanaan monen monta tenttiä ja esseetä, ja usein joku toinen osasi ehdottaa hyödyllistä tutkimuskirjallisuutta tai sujuvampaa rakennetta tekstiin. Toisten tekstien lukeminen osoitti, miten kiehtovan erilaisia mielenkiinnon kohteita opiskelijoilla onkaan, ja herätti kiinnostuksen myös itselle entuudestaan vieraampiin aiheisiin. Joillekin opiskelijoille kandiseminaari vahvisti ajatusta siitä, mitä haluaa tutkia gradussaan, ja mitä aiheesta voisi saada vielä irti. Toisille se taas osoitti, ettei sama aihe välttämättä kantaisi graduun asti. Onneksi maailma on mielenkiintoisia tutkimusaiheita täynnä!

Tiivis työskentely yhdessä vahvisti ”kaikki samassa veneessä”-fiilistä, ja osoitti, että muutkin painiskelevat samankaltaisten ongelmien ja epävarmuuksien kanssa – joita seminaarin kuluessa voi yhdessä käsitellä ja ratkoa. Kukaan ei synny valmiina kaiken osaavana kulttuurihistorioitsijana. Toimivan yhteistyön lisäksi tarvitaan toki aimo annos omaa aktiivisuutta, uteliaisuutta ja suunnitelmallisuutta. On tärkeää vastaanottaa ja pyytää neuvoja muilta, mutta kandisi valmistumisesta olet lopulta vastuussa vain sinä itse.

Etukäteen huolestuttanut seminaarin tiivis työtahti oli myös sen vahvuus. Työ ei jää roikkumaan pitkäksi aikaa, koska se ei aikataulun puitteissa ole mahdollista. Kun valmis työ oli palautettu ja hartaasti odotettu joululoma koitti, oli olo aika lailla kaikkensa antanut. Samalla kuitenkin tiesi, että se oli siinä. Tammikuussa odotti vielä kypsyyskoe, mutta itse tutkielmaan ei enää palata. Keväällä voi keskittyä jo muihin opintoihin ja asioihin.

Kandirutistus osoitti mitä osaa, missä on hyvä ja missä tarvitsee harjoitusta. Kynnys lähteä kirjoittamaan esseitä on madaltunut, eikä tulevaisuudessa häämöttävä gradukaan tunnu enää niin mahdottomalta. Luotto omiin kykyihin kasvaa, kun tietää että pystyy tuottamaan tieteellistä tekstiä ja käymään läpi lähdeaineistoja melko tiiviilläkin aikataululla – kunhan vain tarttuu työhön.

Lopuksi muutama neuvo Sinulle, joka kirjoitat kandia nyt, tai jolla koko koitos on vielä edessäpäin. Kandiseminaarin alkaessa työhön kannattaa tarttua mahdollisimman pian, ja jo ennen seminaaria olisi hyvä olla ainakin alustava ajatus siitä, mitä haluat tutkia ja onko lähdeaineistoa kohtuullisen helposti saatavilla. Tee parhaasi, ole huolellinen, mutta opettele myös päästämään tekstistäsi irti. Kun saat työstäsi palautetta, ole avoin uusille ideoille ja muutosehdotuksille. Älä lannistu, jos tulee vastoinkäymisiä, tai vaikka suunnitelmat menisivät kokonaan uusiksi. Sekin kuuluu asiaan. Jälkikäteen voi spekuloida loputtomasti, mitä olisi tehnyt toisin, mutta kandi on kuitenkin ennen kaikkea oppimista. Se on opinnäyte joka valmentaa tulevia, laajempia tutkimuksia varten. Sen ei tarvitse olla täydellinen. Kun onnistut jossakin, ole reilusti ylpeä itsestäsi. Vapaapäivät kirjoitusprosessin aikana ovat tärkeitä. Vedä välillä syvään henkeä, lepää ja keskity aivan muihin asioihin. Olet sen ansainnut. Ja muista: elämää on myös kandin jälkeen.

Syksyn 2017 kandiseminaarissa valmistuivat seuraava työt:

Roosa Hietaharju: Pikku naisia. Tyttöyden esittäminen 1860-luvun suomalaisessa maalaustaiteessa

Ida Ijäs: ”Hän ui koko matkan crawlia tyynesti ja luistavasti.” Tukholman olympialaisten naisten kilpauinnin uutisointi Suomen Urheilulehdessä 1911–1912

Aleksi Karvonen: ”Ettehän itsekkään kiipeä portaita huviksenne!” Hissi nykyaikaisen elämän laitteena Hissilehdessä 1933–1939

Juho Laulajainen: HISTORIA ON MATKA. Metaforat hermeneuttisen tulkinnan tukena

Olivia Peiponen: J.W. Waterhousen (1849–1917) aikakautta ja tunteita oireileva maalausten merenneito

Pauliina Peippo: Hyvä, paha ja typerys. Sengoku-aikakauden sotaherra Oda Nobunaga (1534-1582) populaarikulttuurin silmin

Iiro Rantala: Hypnoosin muuttuvat kasvot (1931-1946)

Veera Semi: Avainkaulalapset. Kerrottu lapsuus helsinkiläisissä lähiöissä 1950–1970-luvuilla.

Suvi Takalo: ”Työ kohottaa sairaan hänen valemaailmastaan.” Työterapia Sielunterveysseuran Aikakauslehdessä 1928–1934

Topi Timonen: ”Voi helkkari kun on hauskaa olla kotona taas!” Alkoholismi perheenjäsenenä Anssi Mänttärin elokuvassa Pyhä perhe (1976)

Meral Özturk: Humma potretissa. Hevoset jatkosodan aikaisissa sotavalokuvissa

Lehmänkieli

13.4.2017 / Maarit Leskelä-Kärki / 0 Comments

Blogin ovat kirjoittaneet kulttuurihistorian opiskelijat Karoliina Paulomäki ja Juho Laulajainen osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia.

Päivät pitenevät ja luonto hiljaa herää. Lakaisukoneet jylisevät jättäen etananjälkeä peräänsä. Katupöly kirvelee silmiä. On kevät, ja kohta kielot kukkivat. Suomella on lukuisia kansallisia tunnuksia ja symboleita. Siniristilipun ja heraldisen leijonan lisäksi kansalliseläimemme on karhu ja kansalliseepoksemme Kalevala. Rauduskoivu on nimetty kansallispuuksi ja graniitti kansalliskiveksi. Mutta on Suomella myös kansalliskukkansa. Se on kielo, silposuoninen lehmänkieli.

Kielon tilalla voisi yhtä hyvin olla Suomen vaakunassa 1500-luvulta alkaen esiintyvä hopeinen heraldinen ruusu. Tai kesämökkirannassa autereisena kesäaamuna kelluva sydämen muotoinen ulpukka. Miksi kansalliskukkamme on syvällä lehtometsissä kasvava kauniin myrkyllinen Convallaria majalis?

Suomi ei ole outolintu kansalliskukkansa kanssa. Useimmilla mailla on omansa. Esimerkiksi Ranskassa kansalliskukkana on keihäänkärkeä muistuttava fleur de lys eli vaakunalilja. Englannissa vastaava on ruusu ja Japanissa kirsikankukka. Vanhoja sivistysmaita kaikki.

Nuoren mutta intoa täynnä olevan itsenäisen Suomen oli myös saatava kansalliskukkansa. Viimein vuonna 1934 Kansan Kuvalehti järjesti lukijaäänestyksen, jonka voittajiksi valikoituivat ruiskaunokki ja päivänkakkara. Taivaansininen ruiskaunokki lienee tuttu Kokoomuspuolueen vaalimainoksista, ja päivänkakkaroiden valkoisia terälehtiä nyppimällä rakastetaan ja ei rakasteta.

Mutta eivät suomalaiset äänestämällä kukkaansa saaneet. Palkintolautakunta hylkäsi molemmat arkisista ja yleisistä ja mitäänsanomattomiksi rikkaruohoiksi mielletyistä vaihtoehdoista. Sitä paitsi ruiskaunokki oli ollut käytössä Suomenlahden etelärannalla Virossa – itsenäisen Viron kansallislipun sinistä kutsutaan ruiskukan siniseksi. Myöhemmin Neuvostoviranomaiset tulkitsivat ruiskaunokin vaarallisen separatismin tunnukseksi, eikä Suomella olisi ollut varaa tulla tulkituksi uhmakkaaksi, ei ainakaan sotien jälkeen.

Suomen itsenäisyyttä tultaisiin juhlimaan jo viidettäkymmenettä kertaa uuden kansalliskukkaäänestyksen käynnistyessä vuonna 1967. Ehdokkaita oli tällä kertaa yhteensä kuusi: kanerva, kielo, kissankello, lumme, pihlaja ja suopursu. Kielo voitti äänestyksen selvästi.

Juhlavuoden järjestelytoimikunta olisi mieluummin nimennyt happaman oranssin pihlajan, koska kielo peittyy talvisin lumeen eikä sen kasvualue kata koko maata. Mutta koska kansa puhui 8 657 annetulla äänellä, toimikunta taipui lopulta kielon kannalle. Suomi oli lahjoittanut itselleen kansalliskukan.

Touko-kesäkuussa kukkivaa, viettelevän tuoksuista kieloa on käytetty hajuvesissä jo vuosikymmeniä. Christian Dior piti kieloa lempikukkanaan. Moni suomalainen on rakastunut kauniina kesäiltana kieloa sisältävän hajuveden tuoksussa vain kokeakseen olemisen sietämättömyyden kaivatessaan viherkukkaistuoksuista lemmittyään palaavaksi.

Afrodisiakkinen kielo on myös vaikuttanut Suomen talouteen. Vuosien 1991 ja 2001 välisenä aikana kymmenpennisten kruunapuolen metalliseoskielot vaihtoivat omistajaansa, kunnes eurokolikoiden hillankukat vaihtuivat kielojen tilalle.

Suomi nimeää pian itselleen uuden kansallisen symbolin, kansallisperhosen. Äänestys alkoi maaliskuussa ja päättyy kesäkuun alussa. Ehkä värikäs, maanisesti poukkoileva mutta ehdottoman kaunis perhonen sopii suomalaiseen kieloja kukkivaan koivulehtojen sielunmaisemaan muiden kansallissymbolien rinnalle. Valinta julkistetaan kesäkuun aikana. Sitä ennen on kevät, ja kielot kukkivat kohta sata vuotta täyttävää itsenäisyyttä.

Kirjoittamisen ilo ja vaikeus

11.4.2017 / Maarit Leskelä-Kärki / 0 Comments

Kulttuurihistorian kevääseen kuuluu jo perinteisesti laaja aineopintojen Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssi, jolla perehdymme erilaisiin kirjoittamisen lajeihin sekä ylipäätään kirjoittamisen ja luovuuden merkityksiin kulttuurihistoriallisessa tutkimuksessa. Kurssilla on myös vahva työelämäulottuvuus, kun tekstejä työstetään työpajoissa ja pyritään julkaisemaan niitä eri julkaisufoorumeilla.

Kurssi alkaa kaikille yhteisillä luennoilla, joissa avaamme kirjoittamiseen erilaisia näkökulmia sekä kuulemme vierailijoita. Tänä vuonna vierailijat olivat molemmat kulttuurihistoriasta valmistuneita. Turun yliopiston viestinnän tiedottaja Jussi Matikainen kertoi ylipiston viestintätavoista sekä avasi erilaisia tiedeviestinnän muotoja haastatteluista reportaaseihin. Kulttuurihistoriasta väitellyt ja tutkijana pitkään työskennellyt Ilana Aalto kertoi uravaihdoksestaan, ensin blogistiksi, sitten ammattijärjestäjäksi ja vähitellen tietokirjailijaksi. Paikka kaikelle -blogin ylläpitäjä ja samannimisen teoksen helmikuussa julkaissut Aalto avasi uudenlaisen urapolkumahdollisuuden myös opiskelijoille ja hänen luentoaan sekä konkreettisia ajatuksia hyvästä bloggaamisesta ja tietokirjoittamisesta kuunneltiin inspiroituneina.

Monen kulttuurihistoriaa opiskelevan harrastuksiin ja vähintään haaveisiin näyttääkin kuuluvan kirjoittaminen, erityisesti luova kirjoittaminen ja myös omasta blogista haaveilu. Luentojen päätteeksi opiskelijat kirjoittivat pohtivan päiväkirjan, jossa miettivät omaa rooliaan kirjoittajana ja suhdettaan kirjoittamiseen. Näistä päiväkirjoista kävi hyvin ilmi, miten vahvasti opiskelijamme näkevät kirjoittamisen osana opintojaan ja myös tulevaisuudenhaaveitaan. Kuten eräs opiskelija kirjoitti ”historianopiskelijana minun ei todellakaan tarvitse haudata haavetta urasta, jossa saisin kirjoittaa.” Kirjoittamisen vaikeus, siihen liittyvä epävarmuus, vaikeus vastaanottaa palautetta ja kynnys julkaista omia tekstejä tuntui yhdistävän monia – ja monet haasteista ovat tuttuja myös historiantutkijoille (näistä on kirjoittanut kurssin kuluessa myös yksi sen kanssaopettajista Henna Karppinen-Kummunmäki TUCEMEMS-keskuksen blogissa). Pohdimme kirjoittamiseen liitettyjä harhaluuloja ja katsoimme elokuvaohjaaja Akira Kurosawan pohdintoja kirjoittamisen käsityöläisyydestä, pitkäjänteisyydestä sekä lukemisen merkityksestä kirjoittajana kehittymisessä.

Kurssi tuntui monen kohdalla inspiroineen ja ehkä kannustaneenkin kirjoittamiseen. Päiväkirjoissaan opiskelijat havahtuivat pohtimaan metaforia kirjoittamisen prosessille. Joku saattoi verrata sitä ”kokonaisen ja pitkän pianoteoksen opiskeluun”, toinen taas sokerileipurin työhön, jossa kirjoittaminen puristetaan ”sokeri- tai kermapursottimella, jota käyttää valkonuttuinen kondiittori: massa puristetaan pienen reiän läpi, jolloin voidaan muodostaa mitä hienoimpia koherentteja koristeita. Ajatusten sekava massa puristuu selkeälinjaiseksi ja elegantiksi kokonaisuudeksi”

Kurssin on tarkoitus myös madaltaa eri kirjoittamisen lajien välisiä raja-aitoja sekä ylipäätään osoittaa, miten monin tavoin historiaa ja historiasta kirjoitetaan. Tätä kaikkea opiskelijat harjoittelevat luentojen jälkeen temaattisissa työpajoissa, joiden aihealueet pyritään rakentamaan ajankohtaisiksi ja oppiaineen muuta opetusta ja tutkimuksen vahvuuksia syventäviksi. Tänä vuonna on perehdytty pakolaisuuden historiaan, itsenäisen Suomen satavuotiaaseen kulttuurihistoriaan, reformaatioon ja sairauden kulttuurihistoriaan.

Kurssi tarjoaa tekemisen lisäksi tilan kirjoittamisen pohtimiselle, reflektiolle, jolle ei välttämättä erilaisten tenttivastausten, esseiden, harjoitustöiden ja opinnäytetöiden puitteissa ole aina aikaa. Kurssin opettajasta tuntuu, että jotain on saavutettu, jos opiskelijasta tuntuu vaikkapa tältä: ”Tuntuu että pitäisi vain rohkaistua, päästää irti ja antaa mennä. Miettiä vähemmän ja kirjoittaa enemmän.”

Kurssilla toimivat tänä vuonna opettajina myös kulttuurihistorian tohtorikoulutettavat Niina Lehmusjärvi ja Henna Karppinen-Kummunmäki. Kurssitöitä julkaistaan pitkin kevättä tässä blogissa sekä historia-aiheisissa medioissa. Seuraamalla oppiaineen facebook-sivustoa voit nähdä, millaisia tekstejä tänä vuonna on kirjoitettu.

Kahdeksankymmentäluvulle

30.8.2016 / Maarit Leskelä-Kärki / 0 Comments

Kulttuurihistorian oppiaineen teemavuosikymmen on tänä vuonna ollut 1980-luku. Vuosikymmenen tiimoilta järjestämme syksyllä Turun kaupunginkirjaston kanssa luentosarjan, jossa tutkijat ja aikalaisäänet risteilevät samaan aikaan lähellä olevan ja jo kaukaiselta tuntuvan aikakauden äärellä. Kaikille avoimen luentosarjan tarkemman ohjelman ja muut tiedot löydät täältä: https://blogit.utu.fi/80luku/

jokuvaa Ennen luentosarjan alkua voit virittäytyä aikakauteen seuraamalla keväistä seminaariamme Ytimen varjossa. 30 vuotta Tsernobylistä verkon kautta. Seminaarin kaikki puheenvuorot ovat kuultavissa ja katsottavissa seuraavien linkkien takaa.

Ytimen varjossa – aamupäivä, seuraa tästä

10.00 Tervetuloa, professori Hannu Salmi

10.15 ”Tshernobyl: glasnostin koetinkivi”. Ylen entinen Moskovan-kirjeenvaihtaja Yrjö Länsipuro

10.45 ”Kohti atomin loistoa. Vuosikymmenet atomi-innostuksesta toimiviin ydinvoimaloihin”. Tutkija, FT Petri Paju

11.15 ”Tšernobyl ja kylmä sota”. Vanhempi tutkija, dosentti Sari Autio-Sarasmo:

11.45 ”Sellafield, Harrisburg, Chernobyl, Fukushima… Kraftwerk ja moderni riskiyhteiskunta”. Erikoistutkija, dosentti Pertti Grönholm

Ytimen varjossa – iltapäivä, seuraa tästä

13.00 ”Eläinten valtaama Tsernobyl”. Lehtori, dosentti Timo Vuorisalo

13.30 ”S.T.A.L.K.E.R: peli intermediaalisuuden varjossa”. Yliopistonlehtori, dosentti Petri Saarikoski

14.00 ”Sosnovyi Bor, rakastettuni. Kylmän sodan varjot ja 2010-luvun geopolitiikka Suomenlahdella”. Kirjailija Jani Saxell.

15.00–16.30 Paneelikeskustelu, pj: Pertti Grönholm (Eero Patrakka, Atomiteknillinen seura, Tarja K. Ikäheimonen, STUK, Yrjö Länsipuro, Jani Saxell)

Kuva: Mads Eneqvist 20.4.2009 www.flickr.com/creativecommons