Kulttuurihistoria nyt!

Tekijä: silaine

Kasvaako palaneen talon tuhkasta uutta Turkua?

2.2.2026 / / 0 Comments

Kaupungit muuttuvat, joskus hitaasti ja joskus niin nopeasti, että vuosi sitten otetut valokuvat ovat jo historiaa. Näin on käynyt Turun Linnakaupungissa, joka ulottuu satamasta aina Iso-Heikkilään asti ja jonne on kaavailtu kotia 15 000 ihmiselle. Linnakaupunki kasvaa ja täydentyy hurjaa vauhtia ja muuttaa samalla koko alueen maisemaa ja infrastruktuuria. Uusien talojen lisäksi alueella on uusia teitä, ja junarataa kaavaillaan siirrettäväksi. Myös mahdollinen raitiotielinjaus kulkisi toteutuessaan Linnakaupungissa.

Linnakaupungissa ja sen ympäristössä kävely on aistit avaava kokemus kenelle tahansa kaupunkiympäristön muutoksista kiinnostuneelle. Historiantutkijalle se on erityisen kiinnostavaa siksi, että alueella on niin runsaasti erilaisia historiallisia kerrostumia. Linnakaupunkia on rakennettu suureksi osaksi sataman läheisyydessä oleville vanhoille teollisuusalueille. Reunoiltaan se rajautuu Turun linnaan, Portsaan ja Linnanfälttiin, eli vanhoille asuinalueille.

Kaikkein vanhimpien rakennusten kuten Turun linnan suojelusta ei yleensä tarvitse kantaa huolta, ainakaan samalla tavalla kuin uudempien historiallisten kerrostumien. Myös Aurajokisuun satama-, telakka ja teollisuusalue on saanut vakiintuneen, Museoviraston valtakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristön RKY-statuksen. Osittain vielä rakenteilla olevassa Linnakaupungissa vanha ja uusi kuitenkin vielä hakevat paikkaansa. Parhaimmillaan kerrokset asettuvat kauniisti kaupunkikuvaan, mutta joskus ne ovat keskenään ristiriidassa. Linnakaupungissa on esimerkkejä kummastakin.

Viime vuosina paljon huomiota on saanut osakseen Linnankadun ja Fleminginkadun kulmassa sijaitseva puutalo, joka paloi pahasti vuonna 2023. Talo on suojeltu, koska se on kulttuurihistoriallisesti arvokas. Sen vanhimmat osat ajoittuvat Turun palon jälkeiseen vuoteen 1828, ja sitä jatkettiin laajennusosalla vuonna 1834. Uudisosan rakennutti laivurin leski Helene Forsvik ja suunnitteli C. R. Lundqvist. Talon julkisivu yhtenäistettiin 1880-luvulla, jolloin se sai uusrenessanssityylinsä.

Rakennuksen kohtaloa on puntaroitu palosta asti, mutta lainsäädännöllä ei ole toistaiseksi kyetty ratkaisemaan, kuinka tapauksessa pitäisi toimia. Pahoin palanut, mutta ei kuitenkaan kokonaan tuhoutunut talo oli ensin ilman suojaa, mutta nyt se on huputettu. On epäselvää, miltä osin se on korjattavissa ja kuka sen korjaa. Tulipalon lisäksi rakennusta uhkaa kasvillisuus, kun juuret tunkeutuvat perustuksiin ja oksat kasvavat ikkunoista sisään. Kaupunkilaisissa rakennus aiheuttaa huolta. Voiko keskellä kaupunkia oleva suojeltu puutalo olla näin huonosti hoidettu, miten tämä voi olla mahdollista? Teimme Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittamassa, Linnakaupunkiin sijoittuvassa tutkimushankkeessamme (2022−2024) kävelyhaastatteluja aistietnografisella menetelmällä tarkoituksena tavoittaa kaupunkilaisten kokemuksia ympäristöstään. Meitä kiinnosti, millä tavoin erilaiset suunnitteluratkaisut näkyivät ja tuntuivat kaupunkilaisten arjessa.

Linnankadun ja Fleminginkadun risteyksessä 31.3.2023. Kuva: Silja Laine.

Haastateltavat saavat itse päättää reitin ja pysähdyspaikat ja kertoa, minkälaisia asioita he huomioivat ja mikä heitä ympäristössään miellytti tai veti puoleensa. Itse olin kiinnostunut siitä, miten ihmiset tunnistavat ja arvottavat kulttuurihistoriallisesti rikkaan kaupunginosan kerrostuneisuutta. Lähes poikkeuksetta kävelyreitti vei Linnankadulle. Palanut talo oli kuin magneetti, joka sai ihmiset pysähtymään ja purkamaan tunteitaan, usein surua tai kiukkua.

Linnankadun ja Fleminginkadun risteyksessä 18.6.2023. Kuva: Silja Laine.

Kaupunkimuistoilla on voimaa, joiden voi ajatella rakentavan myös eräänlaista resilienssiä. Monet maailman vanhoista kaupungeista Alepposta Lontooseen ovat tuhoutuneet sodissa tai tulipaloissa, mutta ne on aina rakennettu uudelleen. Urbaani resilienssi onkin sitä, että tuhkasta rakennetaan uusi kaupunki. Suomalaisissa puukaupungeissa resilienssille onkin ollut tarvetta, niin paljon tulipaloja niissä on ollut. Turkulaiset tuntevat hyvin vuoden 1827 tulipalon; katastrofin, josta selvittiin, mutta jonka kipeä muisto on kaupungin historian ytimessä, josta Hannu Salmi Turun paloa käsittelevässä kirjassaan kirjoittaa.

Linnankadun palanut puutalo on kuitenkin erilainen tapaus, sillä talo oli rapistunut jo pitkään ennen tulipaloa eikä sitä uhkasakoista huolimatta ollut kunnostettu. Talon surullinen kohtalo kertoo pikemminkin piittaamattomuuden kumuloitumisesta kuin yhdestä suuresta katastrofista. Turussa purettujen ja tuhoutuneiden talojen historia on pitkä, mutta niiden muistot ovat eläviä, eikä Turku ole tässä yksin. Kadonneiden talojen muistoista on syntynyt suorastaan oma kirjallinen genrensä. Niin Tampereella, Helsingissä kuin Turussakin puretuista taloista kertovat kuvakirjat saavat vuodesta toiseen uusia lukijoita. Monet turkulaiset ovat lukeneet Harri Kalpan ja Rauno Lahtisen puretuista taloista kertovia kirjoja. Tampereen kadonneista taloista kertova kirja Kadonneet kaunottaret perustui Vapriikki-museossa vuosina 2017−2018 pidettyyn suuren suosion saaneeseen näyttelyyn. ”Katoavat, puretut ja menetetyt talot eivät katoa ihmisten muistista”, kirjoittavat Riina Sirén ja Iida Kalakoski artikkelissaan, joka ilmestyi marraskuussa 2025 julkaistussa uudessa kirjassa Tekojen kaupunki, jossa pohdimme 36 kirjoittajan voimin kaupunkilaisuutta tekojen, tunteiden ja osallisuuden kautta.

Aika näyttää, kuka uutta Turkua rakentaa ja minkälaiselta Linnankadun ja Fleminginkadun kulmassa näyttää tulevaisuudessa, mutta Linnakaupungin asukkaiden mieliin huputettu, palanut talo, jonka jäljellä olevia osia kasvillisuus valtaa kovaa vauhtia, tulee jäämään ehkä iäksi. Silmien edessä murenevalla kulttuuriperinnöllä voi olla pitkäaikaisia seurauksia. Kansainvälisessä tutkimuksessa käytetään ilmaisua heritage loss, jolle ei ole hyvää suomenkielistä vastinetta. Kaupunkiyhteisön arvokkaana tai tärkeänä pitämän rakennuksen katoaminen on kokoaan suurempi asia, joka eittämättä vaikuttaa kaupunkikulttuuriin ja kaupunkilaisten kollektiiviseen, kulttuuriseen muistiin ja identiteettiin. Turku oli pitkään puutalojen kaupunki. Niillä on rakennushistoriallista, arkkitehtonista arvoa, mutta puutaloissa asumiseen on liittynyt myös yhteisöllistä kaupunkikulttuuria, mikä voi olla yksi syy siihen, miksi vanhojen puutalojen rapistuminen tuntuu niin pahalta.

18.6.2023 Kuva: Silja Laine

Rakennussuojelun parissa on vanhastaan puhuttu vaalimisesta, mutta kaupunkitutkijat ovat viime vuosina alkaneet puhua myös hoivasta ja hoitamisesta. On erittäin tärkeää, että yhteiskunnan rakenteet toimivat, mutta kaupungit, joissa kaupunkilaiset myös itse vaalivat ja tarvittaessa puolustavat ympäristöään, ovat yleensä niitä parhaimpia. Kaupunkilaisten kaupunkiinsa kohdistamassa huolenpidossa onkin ehkä kysymys siitä liimasta, joka pitää kaupunkeja kasassa ja pystyssä ja jota myös kulttuuriksi kutsutaan.

Teksti: Silja Laine

Hyvinvoinnin suunniteltu, koettu ja aistittu sosio-materiaalisuus Turun Linnakaupungissa (2022–2024) oli Turun kaupunkitutkimusohjelman rahoittama monitieteinen projekti, jossa työskentelivät Tiina Suopajärvi, Maija Mäki, Jenni Rinne, Päivi Leinonen, Sanna Lillbroända-Annala ja Silja Laine. Yhteistyötä tehtiin Terhi Ainialan ja Pia Olssonin Helsingin yliopistossa vetämän Voiman paikat -projektin kanssa. Yhteistyöstä syntyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama, toimitettu tutkimusantologia nimeltä Tekojen kaupunki.

Lähteet:

Ainiala, Terhi, Laine, Silja, Leinonen, Päivi, Olsson, Pia 2025: Tekojen kaupunki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://doi.org/10.21435/skst.1502

Aurajokisuun satama-, telakka- ja teollisuusalue. Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. https://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4095

Kadonneet kaupungit. https://www.vapriikki.fi/nayttelyt/kadonneet-kaunottaret/

Kalakoski Iida & Sirén Riina 2025: Surusta kiukkuun. Kadonnut kaupunki Helsinkiä, Tamperetta ja Turkua käsittelevissä 2000-luvun valokuvateoksissa. Teoksessa Terhi Ainiala, Silja Laine, Päivi Leinonen & Pia Olsson : Tekojen kaupunki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://doi.org/10.21435/skst.1502

Turun Linna. Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. https://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1844

Hannu Salmi 2022. Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava.

Peltoniemi, Heli: Liekkien syömä puutalo oli laivurin lesken 1830-luvulla laajentama, heti Turun palon jälkeen pystytetty komistus – ”Tämä on todella iso menetys”. Turun Sanomat 27.4. 2023.

Mikä yhdistää raitsikkaa, banaania ja krokotiilia?

11.2.2025 / / 0 Comments

Raitiotiet ja raitiovaunut, olivatpa ne sitten historiaa, nykyisyyttä tai tulevaisuutta, ovat olemassaolonsa aikana herättäneet kaupunkilaisissa suuria tunteita kaikissa niissä kaupungeissa, joihin niitä on suunniteltu ja rakennettu. Kaupunkiliikenteessä on kyse inventoinneista ja infrastruktuureista, joita suunnitellaan ja joista puhutaan usein teknokraattisessa hengessä. Ja kuitenkin usein se, mitä on vaikea laskea ja ennakoida eli se, kuinka kaupunkilaiset raitioteihin suhtautuvat ja miten he ottavat ne omakseen, vaikuttaa niiden käyttöön ja tulevaisuuteen mitä suurimmassa määrin. Kaupunkiliikenteen järjestäminen on yksi tulevaisuuden (ja nykyisyyden) kaupunkien suuria kysymyksiä, ja siksi onkin syytä pohtia myös sen kulttuurisia ja historiallisia jälkiä.

Raitiovaunut ovat kaupunkien rakkaita lapsia, joilla on monta lempinimeä. Tallinnassa niitä on kutsuttu muun muassa banaaneiksi ja krokotiileiksi. Sporat, ratikat, raitsikat, banaanit ja krokotiilit elävät jälkinä maisemassa, kielessä ja kaupunkikulttuurissa. Moniin kaupunkeihin, joista raitiovaunuverkostoja on purettu tai vaunuja vaihdettu uudempiin, on jäänyt aineellisia ja aineettomia muistoja. Turussa ei ole raitiovaunuille tai liikenteelle omistettua museota, mutta raitsikan muisto elää vahvasti visuaalisessa muistissa ja kaupunkipolitiikassa.

Nykyään Tallinnan raitiovaunuja on nimetty Viron historian henkilöiden mukaan. Kadriorgin puistoon kulkeva Ernst on saanut nimensä Ernst Jaaksonilta (1905−1998), joka työskenteli Viron Yhdysaltain konsulaatissa neuvostomiehityksen aikana. KUVA: Silja Laine.

Vuonna 2019 alkaneessa Euroopan Unionin HERA-verkoston rahoittamassa, kansainvälisessä PUTSPACE-hankkeessamme tarkastelimme julkista liikennettä  − ja erityisesti raitioliikennettä − eurooppalaisissa kaupungeissa. Olimme kiinnostuneita kaupunkilaisten kokemuksista, ja paneuduimme niin suunnittelun oikeudenmukaisuuteen kuin julkisen liikenteen affektiivisiin, aistimellisiin ja historiallisiin puoliin. Kaikessa kaupunkitutkimuksessa kulkeva vahva säie on kysymys siitä, kenelle kaupunki kuuluu ja kenen ehdoilla sitä rakennetaan ja muistetaan. Tämä kysymys kuuluu oleellisesti myös raitioverkoston historiaan.

Tutkimuskohteiksi PUTSPACESSA valikoitui paitsi linja-autoja, metroja ja raitiovaunuja myös tarinoita, muistoja ja tunteita. Eurooppalaisissa kaupungeissa ja eurooppalaisessa mielikuvituksessa raitioteillä ja raitiovaunuilla on erityinen paikkansa. Itse päädyin pohtimaan turkulaista raitsikkaa visuaalisuuden ja kulttuurisen muistin näkökulmasta. Näkökulmaani perustelin sillä, että turkulaisia raitioteitä on valokuvattu poikkeuksellisen paljon, ja valokuvia on käytetty paitsi muisteluun myös poliittiseen vakuuttamiseen siitä, että Turku on eurooppalainen kaupunki, johon raitiovaunut kuuluvat.

Hankkeemme, englanninkieliseltä nimeltään Public Transport as Public Space in European Cities: Narrating, Experiencing, Contesting, oli hyvin monitieteinen. Maantieteilijät ja sosiologit toivat mukaan teoreettista, yhteiskunnallista kritiikkiä ja globaalia otetta, kirjallisuustieteilijät kerronnan analyysiä, taitelijat visuaalista ja kokoavaa osaamista. Olin ryhmän ainoa historioitsija, ja tehtäväkseni jäi usein sekä menneisyydestä ja sen läsnäolosta muistuttaminen että menneisyyden kompleksisuudesta kertominen. Minulta kysyttiin usein historioitsijan näkemystä, mutta en aina osannut vastata, sillä eiväthän historioitsijatkaan ole yksimielisiä siitä, mikä menneisyydessä on tärkeää. Julkisen liikenteen historiaa voi tutkia talouden, infrastruktuurin, kaupunkisuunnittelun politiikan näkökulmista, kuten on usein tehty, mutta kulttuurihistorioitsijana minua kiinnosti pohtia julkista liikennettä osana kaupunkikulttuuria ja kaupungin kulttuurista muistia.

Kysymys siitä, millä tavoin kaupunkilaiset muistelevat purettuja raitioteitä, ei olekaan pelkästään turkulainen tai paikallinen. Turun raitsikan viimeiset raiteet purettiin vuonna 1972, samoihin aikoihin kuin raitioteitä purettiin muuallakin. Raitioverkostoaan purkava Turku oli osa globaalia ilmiötä, jossa raideliikennettä purettiin moottoriliikenteen tieltä. Maailmassa on parhaimmillaan ollut yli tuhat kaupunkia, jossa on ollut raitiotie, mutta 1980-luvun alussa niitä oli jäljellä enää kolmisen sataa. Turkua ei kuitenkaan yhdistä eurooppalaisiin kaupunkeihin vain purkamisen historia. Myös vahva historiatietoisuus ja muistamisen kulttuuri ovat eurooppalaisille kaupungeille ominaisia piirteitä.

Turkulainen raitsikka on osoittanut kulttuurisen elinvoimaisuutensa, sillä huolimatta siitä, että purkamisesta on jo yli 52 vuotta, sen muisto elää vahvasti nykypäivässä aina kansalaiskeskusteluista matkamuistoihin ja postikortteihin. Muistot ovat Turussa hyvin affektiivisia, minkä takia niillä on kulttuurista voimaa. 1980-luvulta alkaen maailmalla on puhuttu raitiotierenessanssista, jonka myötä raitioliikenne on kokenut uudenlaisen arvonnousun, ja raitioteitä on alettu rakentaa uudelleen sekä sellaisiin kaupunkeihin, jossa niitä ei aiemmin ollut, että sellaisiin, joista niitä on purettu. Juuri uudelleenrakentamisen prosesseissa kulttuurisella muistilla on tärkeä merkitys – ja siksi sitä on tärkeä tutkia.  

Kaupunkisuunnittelun näkökulmasta uuden raitiolinjan suunnittelu Turussa on kuitenkin saattanut kärsiäkin historian taakasta silloin, kun muistamisen sävy on kääntynyt nostalgiseksi, sillä nostalgiaa voi olla vaikea kääntää tulevaisuuspuheeksi. Turkulainen raitsikkahistoria ei silti ole pelkkää nostalgiaa, sillä raitioliikenteeseen ja sen loppumiseen kytkeytyy myös kaupunkiaktivismin sekä poliittisen keskustelun ja debatin historiaa. Raitiotieverkoston purkaminen ajoittuu 1970-luvulle, samoihin aikoihin, jolloin rakennussuojelu ja ympäristöliike vahvistuivat niin Turussa kuin muualla Euroopassa, ja jolloin kansalaiskeskustelu kaupunkitilasta sai aiempaa poliittisemman sävyn.

Aleksandra Ianchenko ja Silja Laine. Taustalla väitöstutkimukseen kuuluvia töitä, jotka olivat esillä väitöstilaisuudessa. Kuva: Saara Mildeberg.

Haastattelimme tutkimushankkeessa raitiotieharrastajia, keräilijöitä, entusiasteja ja aktivisteja Görlitzissä, Tallinnassa, Brysselissä, Kööpenhaminassa ja Luxemburgissa. Opimme, että raitioteiden ympärille ja niiden innoittamana on syntynyt paitsi politiikkaa ja aktivismia myös taidetta, kirjallisuutta ja elokuvia. Journal of Transport History -lehdelle toimittamassamme erikoisnumerossa Tram Closures Narrated, Experienced and Contested pohdimme yhdessä Adam Borchin ja Jason Finchin kanssa raitioverkostojen sulkemista ja niiden muistamista kirjallisuudessa, elokuvissa ja valokuvissa (https://journals.sagepub.com/doi/full/10.1177/00225266241263468).

PUTSPACEN jäseniltä on syntynyt monenlaisia tieteellisiä ja taiteellisia tuotoksia aina viime aikoihin asti. Onnistuneissa tutkimushankkeissa mukana olleet tietävät, että yhteistyö kantaa, julkaisuja tehdään ja ideoita syntyy vielä kauan sen jälkeen, kun hanke on virallisesti päättynyt. Viimeksi oli syytä juhlaan vuoden 2024 lopussa, kun Aleksandra Ianchenko puolusti taiteellista ja humanistista tutkimusta yhdistelevää väitöskirjaansa Estranging Trams − Atmospheres of Trams in Art Tallinnan yliopistossa (https://www.etera.ee/zoom/203137/view?page=11&p=separate&tool=info&view=0,0,2079,2953). Väitöskirjassa pohdittiin taiteen ja tutkimuksen keinoin, mikä on se ”tram factor”, joka tekee raitiovaunun tunnelmasta ja matkustuskokemuksesta niin ainutlaatuisen.

Maailmalla kiertää myös PUTSPACE-hankkeen tutkimuksen pohjalta tehty julkisen liikenteen historiasta kertova Rabbits and Rail -näyttely, joka oli ensin esillä Brysselissä (Les Halles Saint-Géry), sitten Viron liikennemuseossa Varbusessa, Padovan yliopiston maantieteen museossa sekä Münchenin Deutsches Museumissa. (Näyttelystä tehtiin myös monikielinen verkkoversio: https://putspace.eu/rabbits-and-rails/)

Rabbits and Rails -näyttely Brysselin Les Halles Saint-Géryssa. Kuva: Aleksandra Ianchenko.

Tutkimuksen ja julkaisujen myötä aloimme ymmärtää, kuinka vähän kaupunkiliikenteen kulttuurihistoriaa on tutkittu, ja kuinka tärkeää on tarkastella infrastruktuureja kulttuurisesta näkökulmasta. PUTSPACE-hankkeessa pääsimme alkuun, mutta työ jatkuu ja työsarkaa riittää.

© 2026 Kulttuurihistoria nyt!

Theme by Anders Noren — Up ↑