Perjantaina 15.11.2024 tarkastettiin Arcanumin Aava-salissa Turun yliopistossa FL Hannele Koiviston väitöskirja Joukkosielu vai individualisti? Vasemmistoälymystön identiteettiprosessit Suomessa 1930-luvun alusta 1950-luvun loppuun. Vastaväittäjänä toimi professori Risto Turunen Itä-Suomen yliopistosta. Tilaisuudessa oli erityistä juhlavuutta siinä mielessä, että Koivisto on tutkinut intellektualismin ja älymystön historiaa Suomessa jo 1990-luvulta lähtien, julkaissut laajasti artikkeleita, kirjojen lukuja ja toimittanut teoksia. Koiviston kirjoituksia on aiemmin julkaistu myös kirjana Politiikkaa, erotiikkaa ja kulttuuritaistelua. Kirjoituksia suomalaisesta vasemmistoälymystöstä 1930-luvulla (2011). Kun oli tiedossa, että myös vastaväittäjä on alan ehdottomia asiantuntijoita, oli selvää, että luvassa olisi poikkeuksellisen asiantunteva keskustelu suomalaisen älymystön vaiheista.
Hannele Koiviston väitöskirja on laaja, ei ainoastaan sivumäärältään vaan myös näkökulmaltaan ja otteeltaan. Hän hyödyntää monipuolista aineistoa, joka koostuu arkistolähteistä, haastatteluista, lehdistöstä, aikalaiskirjallisuudesta ja käytännössä kaikesta siitä, millä voi ylipäätään päästä käsiksi vasemmistointellektuellien identiteetin rakentumiseen. Tekijän käytössä ovat olleet muun muassa Kansan Arkistossa sijaitsevat Raoul Palmgrenin, Kaisu-Mirjami Rydbergin, Mauri Ryömän, Elvi Sinervon, Maija Savutien, Tapio Tapiovaaran, Arvo Turtiaisen ja Jenny Pajusen henkilökokoelmat. Mutta kaiken tämän lisäksi on paljon muutakin, radio-ohjelmista ja -haastatteluista tv-dokumentteihin.
Erityistä kiinnostavuutta hankkeelle tuo pitkä ajallinen kaari: johdannon ja loppuluvun lisäksi teoksessa on viisi käsittelylukua, jotka seuraavat kohteeksi valikoituneiden henkilöiden vaiheita 1930-luvulta 1950-luvulle. Kuten vastaväittäjä Risto Turunen totesi, luku ”Etsivä keskuspoliisi ja Valtiollinen poliisi vasemmistoälymystön määrittelijänä” on tarinan peripeteia, käännekohta, jolloin myös päähenkilöiden elämä nyrjähti sijoiltaan. Seuraavassa luvussa he ovatkin vankilassa, ankarissa olosuhteissa, mikä muovasi heidän elämänkohtaloitaan.
Koivisto ja Turunen kävivät eloisan, älyllisesti innostavan keskustelun, jossa pohdittiin muun muassa aineistollista ja menetelmällistä triangulaatiota, identiteetin luonnetta ja rakentumista sekä intellektuellina elämisen haastetta, sitoutumista, odotuksia, epäilyjä, lojaalisuutta ja monia muita kysymyksiä.
Väitöstilaisuudessa oli saliyleisöä 39 henkeä, mutta keskustelu striimattiin Echo-palvelun kautta, ja sitä seurasi laaja yleisö, 75 henkeä, ympäri Suomea.
Keskustelu väitöskirjasta on alkanut. Vasemmalla vastaväittäjä professori Risto Turunen Itä-Suomen yliopistosta, oikealla väittelijä FL Hannele Koivisto. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.
Samalla kun muistelemme viimevuotista Litzen-luentoa julkaisemalla Rob Boddicen haastattelun (ilmestyi alun perin Kulttuurihistoria. Nyt -lehdessä), mainostamme ennakkotietona, että vuoden 2024 Litzen-luento järjestetään perjantaina 22.11.2024 klo 16 Aava-salissa, ja vieraanamme on arkkitehti Henna Helander. Tervetuloa silloin!
In 2023, the Veikko Litzen Lecture was organised for the 30th time. Our guest was PhD (FRHistS) Rob Boddice who is working at the University of Tampere and who has earlier held positions at Harvard University, McGill University, the Max Planck Institute for Human Development, and Freie Universität Berlin. Boddice is well-known for his several books on the history of emotions. He is currently writing a book about the history of the placebo effect, forthcoming in 2026.
The Litzen Lecture took place at the Aava Hall (Arcanum) on Friday 1 December 2023, and it attracted a large audience. Hannu Salmi had a short chat with Boddice, and we publish it here.
Hannu: Thank you for your visit to Turku, Rob! You have written very extensively not only about the history of medicine, and science in general, but also about the history of emotions. Your book A History of Feelings was published in Finnish in 2022 under the title Tunteiden historia. What brought you to the history of emotions in the first place? What is it about the history of emotions that fascinates you?
Rob: It was an honour to be invited to give the Litzen Lecture. It was the key event for me in 2023.
I was working on the history of emotions before I really understood that it was a thing. An old friend and colleague reminded me recently that we co-taught a course at the University of York on ‘Mind, Ritual and Anthropology’ back in 2004, when we were both graduate students. It was my entry point to thinking about how to reconcile neuroscientific knowledge with the humanities. The emotions lay at the centre of that conundrum. My PhD thesis had the conceptual, moral and social history of cruelty at its core, and I realised only dimly at the time that the whole thing hinged on the creation and enforcement of feeling rules and the connection of feelings to practices. It was only much later that I discovered a hive of activity in this field called ‘the history of emotions’, and circumstance landed me in Berlin, working at the Languages of Emotion Excellence Cluster at Freie Universität and at the Centre for the History of Emotions at the Max Planck Institute for Human Development. I found myself among an innovative and energetic group of scholars, developing an extant corpus of theoretical sophistication. All of it helped me make sense of what I had already done and pointed the way forward.
Hannu: You gave a brilliant Litzen Lecture in Turku and dedicated your talk to the historian Jam Plamper, who had just passed away on 30 November. Plamper was part of an international community of scholars in the history of emotions. Researchers also form an emotional community, I think. Could you say that, and if so, what kind of community is it?
Rob: Jan was the person who told me, back in 2012, that the history of emotions was wide open and there for the taking. I took that to heart. Certainly, those of us who have been in this field and at its principal sites of development for many years have a strong sense of connection. I don’t know if I’d call this an ‘emotional community’, but there is a sense of common purpose, critical support and, often, admiration. I am driven by an intellectual commitment. When I find others who share this, there is certainly a feeling of sympathy and a rare kind of delight.
Hannu: Your book A History of Feelings has an interesting final chapter where you place the history of emotions in a broader context, as part of the history of experience. What are the problems with seeing the history of emotions as a separate field or subfield? What new perspectives can the concept of experience offer?
Rob: The main problem with ‘emotions’ is that until the nineteenth century, in English, they didn’t exist. Most of the time, historians of emotions are actually talking about other situated concepts that are distinctly different from ‘emotions’, and they are bound up with historical senses, cognition, beliefs, different types of intellectual and embodied knowledge, and distinct bodily and social practices in distinct moral and social frameworks. In short, to carve off the category ‘emotion’ risks distorting the way historical actors felt. Experience is also fraught with risk, of course, but as an umbrella concept it allows for that broader assemblage of things that amount to how somebody felt at a given time in a given place.
Hannu: Your lecture in Turku was entitled ‘The View from the Cave: Histories of Lived Experience in an Age of Alternative Facts’. The title referred to Plato’s famous cave metaphor. What kind of ‘cave’ are we in today? How do you see the opportunities and challenges for historical research in this day and age?
Rob: We are in a dark place indeed. In Plato’s cave it was at least possible for a philosopher to drag somebody into the light and show them an understanding of things as they actually are. In our ‘cave’, largely online, I doubt whether anybody has the authority to do this. Expertise and learning are placed on the same plane as opinions wrought from bedroom browsing. Appeals to ‘my lived experience’ or, worse, ‘my truth’, trump any attempt to apply evidence or nuance. Historians of experience have the opportunity to demonstrate the kinds of consequences that arise from people acting on the assumption, willy nilly, that their experience of the world is paramount. There are many potential histories of hubris. They don’t tend to end well.
Hannu: This is indeed a challenge not only for historians of experience but for all researchers. But perhaps it is lectures like these, and the debate that emerges from them, that provide a glimmer of hope. Thank you these insights Rob! Hope to see you again soon!
Kulttuurihistorian väitöksissä siirryttiin tänään uudelle kymmenluvulle. Lauantaina 14. syyskuuta 2024 tarkastettu Annastiina Mäkilän tutkimus Monista näkökulmista tautiluokkakeskeisyyteen. Masennuksen määrittyminen Turun yliopiston opiskelijoiden, väitöskirjatutkijoiden ja erikoistuvien lääkärien käsityksissä vuosina 1980–1995 on kulttuurihistorian oppiaineen 81. väitöskirja.
Väittelijä valmiina. Kuva: Marjo Kaartinen.
Mäkilän tutkimuksen keskiössä on historiallinen ajanjakso, jolloin masennuksesta keskusteltiin julkisuudessa paljonkin. Syyskuussa 1995 Suomen Kuvalehti totesi: ”Uusien masennuslääkkeiden kulutus on noussut selvästi muutamassa vuodessa.” Aikalaiset saattoivat yhdistää tämän 90-luvun talouslamaan ja sen vaikutuksiin, mutta asia oli paljon mutkikkaampi, ja tämä kompleksisuus avautuu hienosti Mäkilän väitöskirjassa. Vaikka aikavälinä on vain 15 vuotta, masennuskäsityksissä oli meneillään laajempi prosessi, jossa, kuten väitöskirjan pääotsikkokin kertoo, oltiin siirtymässä monista rinnakkaisista näkemyksistä kohti tautiluokkakeskeistä ajattelutapaa. Mäkilän tavoitteena on tutkia niitä masennuskäsityksiä, jotka ilmenivät psykologian ja lääketieteen koulutuksessa Turun yliopistossa vuosina 1980–1995. Samalla tämän aikavälin kautta ilmenee laajempi näkymä paitsi lääketieteen ja psykologian historiaan myös siihen kulttuuriseen neuvotteluun, jossa masennusta määriteltiin.
Vastaväittäjä työssään. Kuva: Marjo Kaartinen.
Aineistoltaan Mäkilän tutkimus on poikkeuksellisen laaja, ja analyysi perustuu opetuksen yhteydessä syntyneisiin opinnäytteisiin, oppikirjoihin, luentomuistiinpanoihin, opetusohjelmiin mutta samalla myös aineistoihin, jotka kertovat arkisista masennuskäsityksistä ja niiden muutoksista. Vastaväittäjä dosentti Ville Kivimäki johdatteli kuulijat aiheeseen ja ennen kaikkea sairauksien kulttuurisuuden tutkimukseen, mitä väittelijä vastauksillaan hienosti täydensi. Tuloksena oli aito tieteellinen dialogi, jota yleisö seurasi valppaasti. Väitöstilaisuuden lopussa keskusteltiin myös teeman ajankohtaisuudesta. Tähän väittelijä viittasi jo lektiossaan korostaessaan masennuksen moni-ilmeisyyttä. Kysymys masennuksesta ei voi olla vain diagnostinen tai medikaalinen, sillä myös monet yhteiskunnalliset rakenteet synnyttävät voimattomuuden kokemusta. Yhtä tärkeää kuin keskustella maksennuksesta yksilön sairautena on pohtia, millaiset ratkaisut tai käytännöt tätä kokemusta tuottavat.
Väitöstilaisuutta seurasi Turun yliopiston Aava-salissa (Arcanum) 54 kuulijaa, ja lisäksi tilaisuutta saattoi seurata striiminä.
Timosen väitöskirjan kansikuva on Ozun elokuvasta Varhainen kevät (Sōshun, 1956).
Yasujiro Ozu lukeutuu tunnetuimpiin japanilaisiin elokuvaohjaajiin, ja hänestä on tehty tutkimusta poikkeuksellisen paljon. Häntä on usein tarkasteltu formalistisesti, mikä on sinänsä ymmärrettävää, sillä Ozu oli tarkkojen kompositioiden ystävä ja suunnitteli teostensa visuaalisuuden huolellisesti. Timosen tavoitteena on kuitenkin lukea Ozun sodanjälkeistä tuotantoa laajemmassa kulttuurisessa kontekstissa ja pohtia, miten elokuvat kommentoivat, ja konstruoivat, sosiaalisia suhteita tilanteessa, jossa japanilainen yhteiskunta eli muutoksessa. Väitöstilaisuudessa Jaakko Seppälä ohjasi keskustelua taitavasti niihin tapoihin, joilla elokuvan kaltainen teos on suhteessa syntyaikaansa, mitä moniääninen teos kertoo ja millaisia tulkinnan vaihtoehtoja on. Seppälä ja Timonen kävivät mukaansa tempaavan keskustelun teemoista, jotka ovat kaiken taiteeseen kohdistuvan kulttuurihistoriallisen tutkimuksen ytimessä.
Usein Yasujiro Ozua kutsutaan erityisen japanilaiseksi ohjaajaksi. Väitöstilaisuudessa kävi hyvin ilmi, että tämä on pitkälti länsimaisen kulttuurin piirissä rakentunut yleistys. Ozun elokuvat olivat myös genre-elokuvia ja edustivat lajityyppiä, jossa oli tapana kuvata arkielämää, mutta jota länsimaissa on tunnettu vain vähän. Ozun elokuvat on usein nähty myös melankolisina, mutta väitöstilaisuudessa Timonen kutsui Ozua suureksi humoristiksi: Ozun elokuvissa on aina huumorin tuomaa inhimillisyyttä.
Väitöstilaisuuteen Arcanumin Aava-salissa osallistui 32 kuulijaa, jotka saivat hyvän johdattelun sekä elokuvan kulttuurihistorialliseen tutkimukseen että Yasujiro Ozun maailmaan. Ja ehdittiinpä käsitellä myös Ozun ehkä kuuluisinta otosta, elokuvassa Myöhäinen kevät (Banshun, 1949) nähtävää mystistä vaasia…
Olen Turun yliopistossa ensimmäisen vuoden kulttuurihistorian maisteriopiskelija, ja olen opiskellut nyt vuoden verran sivuaineena digitaalista kielentutkimusta ja ohjelmointia. Osallistuin tänä keväänä 2024 Helsingin digitaalisten ihmistieteiden hackathoniin. Kiinnostukseni digitaalisia ihmistieteitä ja tietokoneavusteisten menetelmien soveltamisesta on peräisin jo historian kandiopintojeni ajoiltani. Käytännössä digitaalisten ihmistieteiden kohdalla ”asiasta innostunut” lienee sopiva ilmaus kuvastamaan taitojani puhuttaessa Computer-Science- osaamistani. Olinkin todella positiivisesti yllättynyt päästyäni hackathoniin ja vielä haluamaani tutkimusryhmään, jonka tutkimusdata oli tapahtuman sponsorin Clarinin Euroopan eri maiden parlamenttien puheista koostuva ParlaMint-datasetti[1]. Vaikka muutkin hackathonin tämän kevään teemat[2] olivat erittäin kiinnostavia, laajan datasetin käyttäminen lähdeaineistona ja transformer- tekoälymallin hyödyntäminen käytännön tutkimustyössä oli minulle mieleinen aihepiiri ja omien opintojeni kannalta kaikkein hyödyllisintä oppimateriaalia.
Kulttuurihistorian opinnoissa omat kiinnostuksen kohteeni ovat liittyneet koulun ja koulutuksen historiaan. Oma mielenkiintoni digitaalisten ihmistieteiden mahdollisuuksista niin tutkimusmetodien kuin digitaalisten aineistojen kohdalla ja laitoksemme opintotarjonta ovat ohjanneet minut myös maisteriopinnoissa Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtiaineistojen äärelle (Sanoma- ja aikakausilehdistön tutkimus- kurssi, sekä digitaalisen historian työpaja-kurssi). Koska tietokoneavusteisten menetelmien soveltaminen esimerkiksi suomenkieliseen materiaaliin vaatii käytännön ohjelmointitaitoja, oma maisterivaiheen ensimmäinen vuosi kului suurelta osin digitaalisen kielentutkimuksen sivuainekokonaisuuden parissa työskennellen. Nämä opinnot sisältävät muun muassa ohjelmoinnin perusteita, erilaisiin digitaalisen tekstidatan käsittelyyn suunnattujen ohjelmakirjastojen opettelua sekä tekoälyn alkeisiin perehtymistä.
Ilmoitin hakemuksessa, että toimisin mielelläni hybriditehtävissä, mutta ensimmäisen tapaamisen perusteella olin varma siitä, että saisin todennäköisesti toimia humanistin roolissa. Ryhmässämme oli useita kovatasoisia tietotekniikan osaajia ja heti alusta lähtien tutkimusaineiston käsittelyyn ehdotettiin ohjaamattoman koneoppimisen menetelmiä, kuten edellä mainittuja transformers-malleja. Vaikka minulla on takana vuoden verran tietotekniikan opintoja esimerkiksi Python-ohjelmoinnissa, digitaalisen kielentutkimuksen opinnoissa ja tekoälyn perusteissa, oli selvää, että esimerkiksi tekoälymallien arkkitehtuurin suunnittelussa oma osaamiseni ei olisi paljolti hyödyksi.
Valmistauduin itse tapaamiseen lukemalla ryhmänvetäjien suosittelemaa kirjallisuutta siitä, miten monella eri tavalla termi demokratia voidaan määritellä. Pyrin myös tutustumaan digitaalisten ihmistieteiden kirjallisuuteen, etenkin Jo Guldin The dangerious art of text mining oli omasta mielestäni erittäin hyödyllistä luettavaa. Koska politiikka ei ole ollut itselleni läheinen aihe opintojeni aikana, käytin myös paljon aikaa tutkiakseni poliittisen retoriikan merkityksiä.
Ryhmämme ideoi etätapaamisessa ennen hackathonia ja ensimmäisinä varsinaisina kontaktipäivinä tutkimuskysymyksiksi ”miten demokratiaa käytetään argumenttina” ja ”miten puhujan ominaispiirteet (esim. sukupuoli ja ikä) vaikuttavat puheiden tunteisiin”. Käytännössä tämä tarkoitti kahden luokittelevan tekoälymallin harjoittamista: Argumenttiluokittelija käyttäisi käsin annotoituja datasetistä tekstilouhittuja lauseita, joiden hakemiseen hyödynnettiin Clarinin NoSketch-engine korpustyökalua[3]. Tunnemalli taas olisi ohjaamattoman koneoppimisen projekti.
Jakauduimme kahteen työryhmään tutkimuskysymysten toteuttamiseen vaadittavien taitojen perusteella. Toinen suunnitteli tunnemallia ja toinen työsti argumenttiluokittelijaa. Tunnemalli sisälsi monimutkaisen teknisen toteutuksen laajan kielimallin valmistelussa ja itse harjoitusdatakorpuksen esikäsittelyssä, joten koin koko projektin kannalta hyödyllisemmäksi argumenttien parissa työskentelyn. Valitsimme kolme pääasiallista parlamenttiaineistoa: Ukrainan, Ison-Britannian ja Slovenian. Ehdotin aluksi Suomea mukaan, mutta käyttämämme ParlaMint-datasetin Suomen aineisto hylättiin suppean kokonsa takia. Suurin osa hackathonin ensimmäisistä päivistä kului siis annotointitehtävissä, ja omalla kohdallani Deep Translate -sivustoon tutustuessa Slovenian parlamenttiaineistoa selvittäessä.
Teimme annotointityötä pareissa käymällä läpi lauseita, joissa demokratia-sanan oikealla ja vasemmalla puolella oli sata kirjainta. Pääsin tekemään yhteistyötä tutkijatohtori, historioitsija Marko Miloševitsin kanssa. Tämä työskentely tuntui musertavan vaikealta, Marko joutui äidinkielenään Sloveniaa puhuvana selittämään minulle useita kohtia ja kestämään hidasta pakerrustani. Tästä huolimatta opin mielestäni todella paljon annotointityöskentelystä. Lopullinen luokittelutarkkuutemme oli yllättävän tarkka, noin 70 prosenttia myös vertailtaessa kaikkien ryhmässä työskennelleiden tarkkuutta keskenään. Annotointityö kesti lähes viikon verran ja oli hyvin intensiivistä koko ryhmällemme. Omalla kohdallani käytin myös vapaa-aikaani Slovenian lähihistorian opiskeluun, sillä etenkin ”vipuvarsi”-luokan kohdalla maan poliittisen kulttuurin ymmärtäminen helpotti luokittelua.
Malliksemme valikoitui XLM-R[4], jonka kyky hyödyntää useita eri kieliä oli juuri sopiva luokittelutehtäväämme. Harjoitimme omien annotointien, sekä niiden avulla GPT:n avustuksella tuotettujen esimerkkilauseiden avulla mallin tunnistamaan korpuksesta edellä mainittuja demokratiaan liittyvien lauseiden luokituksia. Malli oppikin tunnistamaan yllättävän hyvin eri luokkia, ja suuremmalla harjoitusdatasetillä olisi ollut mahdollista saavuttaa huomattavasti parempia tuloksia, sillä se ehti käydä harjoitusvaiheessa kaiken datan jatkuvasti paranevalla tarkkuudella:
X- akselilla siis ”askeleet”, läpikäyty data ja y- akselilla oppimisen laatu, eli mitä pienempi arvo, sitä paremmin malli on oppinut tunnistamaan luokitukset
Pystyimme siis käyttämään malliamme eri demokratiadiskurssien luokitteluun. Tulosten tultua aloimme käytännössä analysoimaan, mitä erilaiset luokittelut tarkoittivat. Olimme suunnitelleet myös toisen tunteita luokittelevan mallin, josta jouduttiin kuitenkin luopumaan alhaisen oppimisasteen takia ja tutkimusdatan käsittely tehtiin kokonaan argumenttiluokittelua hyödyntäen. Koska aikaa oli vähän, päädyimme tarkastelemaan dataamme lähinnä ”etäältä”, eli esimerkiksi aihemallinnuksella (”Topic modeling”) ja miten luokitukset jakautuivat aikavälillä. Tämä tarkoitti omalla kohdallani syvään päätyyn hyppäämistä, eli paneutumista luokiteltujen csv-tiedostojen visualisointiin.
Torstain päätteeksi vaihdoimme sijaintimme yliopiston taukohuoneeseen viimeistelläksemme posterimme. Olen varma, että kaikki verenkierto kasvoistani loppui hetkeksi kokonaan, kun dosentti Jani Marjanen käski minut tuottamaan edellä mainitun pinotun kaavion ”steamgraphin” ajallisesta datastamme. Sain apua ryhmämme tietotekniikan eksperteiltä ja sain tehtyä useita alakirjastoja hyödyntävän koodinpätkän, jossa x-akseli kuvastaa kulunutta aikaa, ja y-akselilla näkyy ”pinottuna” eri argumenttiluokitusten esiintyminen.
Esimerkkinä Ukrainan parlamentin argumenttiluokituksien jakautuminen steamgraph- kaaviona
Sain onneksi apua ryhmämme tietotekniikan eksperteiltä tehtävän toteutukseen. Datan järjestäminen ajallisesti onnistui minulta vielä kohtalaisesti, mutta visualisointi ei olisi ollut mahdollista ilman opastusta.
Ensimmäisen rivin funktion tekemiseen sain apua Tuukka Puonnilta, syvät kiitokseni!
Voin siis lämpimästi suositella hackathonia digitaalisista ihmistieteistä kiinnostuneille opiskelijoille, sillä käytännön tutkimustyö eri menetelmien parissa selkeytti ainakin omalla kohdalla ajatuksen siitä, millaista tietoa humanisti voi saada irti esimerkiksi edellä mainitusta datasetin muodossa olevasta aineistosta, minkälaisia taitoja tähän prosessiin tarvitaan ja miten humanisti voi parhaiten ottaa osaa useita eri tieteenaloja yhdistäviin projekteihin. Annotointi on mielestäni tästä hyvä esimerkki: Henkilökohtaisesti koen, että luokittelutyön edistyminen johtui kokonaisvaltaisesta kehityksestä koko tutkimusprosessin aikana. Annotoinnin oppiminen oli kokonaisuus, joka edellytti luokkien määritelmien jatkuvaa tarkentamista, kommunikointia eri annotaattorien välillä ja aikaa ”virittäytyä” eri maiden parlamenttien retoriikkaan ja kulttuureihin. Vaikka käytimme Ukrainan ja Slovenian parlamenttien lauseiden kääntämiseen Deep Translate –sivustoa, kävimme keskustelua myös ryhmämme sisällä käännösten tarkkuudesta ja kulttuurisesta kontekstista, jolloin äidinkielenään ukrainaa ja sloveniaa puhuvat Artur Voit-Antal ja Marko olivat todella tärkeässä roolissa.
Toinen todella tärkeä oppi liittyy ohjelmointitaitoihin. Ajatellen nyt jälkeenpäin, miten käytin suuren osan viime lukuvuodesta digitaalisen kielentutkimuksen opintoihin, joiden parissa pääsin ”vierailemaan” myös tietojenkäsittelytieteiden ja tekoälyn perusteiden parissa, voin todeta, että kyseiset opinnot antoivat melko hyvät valmiudet hackathoniin, mutta niiden lisäksi syventyminen datatieteisiin olisi voinut olla hyödyksi. Kun pohdin ohjelmointitaitoja vaativia tehtäviäni hackathonin aikana, on kuitenkin painotettava, että tuotin lopulta määrällisesti hyvin vähän koodia. Lopulta visualisoinnit eivät vaatineet juurikaan ohjelmoinnin perusteiden taitoja, vaan tiettyjä apukirjastoja (esim. Pandas ja Matplotlib) ja datarakenteiden (esim. csv ja tsv) tuntemista. Käsittääkseni tämän kaltainen osaaminen historian ja tietojenkäsittelytieteiden rajamailla on yleensä hoidettu yhteistyössä eri tutkimusalojen välillä sen sijaan, että yksittäinen asiantuntija toteuttaisi kaiken aineiston keruusta koodin tuottamiseen ja tulosten analyysiin visualisointeineen. Vaikka yliopistojen tarjoamat ohjelmointikurssit on mielestäni laadukkaita ja hyödyllisiä taustaopinnoista riippumatta, kattavan monialaisuuden saavuttaminen digitaalisena ihmistieteilijänä on ainakin omien kokemuksien perusteella parhaiten saavutettavissa käytännön tutkimusprosessin, esimerkiksi hackathonin kaltaisten mahdollisuuksien aikana.
Pohdin myös, millainen kokonaisuus tietokoneavusteisuudesta kiinnostuneelle ihmistieteiden opiskelijalle olisi mahdollisimman sujuvasti omaksuttavissa ja tarpeeksi käytännönläheinen. Ohjelmoinnin perusteet johdattavat hyvin tietojenkäsittelytieteiden perusteisiin, mutta omissa toiveissani datatieteistä olisi myös saatavilla samankaltainen toteutus, kuten Tilastotieteen peruskurssi soveltajille, jossa käytäisiin läpi esimerkiksi korpustyyppisten aineistojen tilastollista mallintamista ja analyysia käytännön esimerkkien, kuten vaikka Pythonin Pandas -kirjaston avulla. Turun yliopiston digitaalisen historian työpajakurssi johdattaa käytännönläheisesti Galen digitaalisessa ympäristössä[5] eri analyysien, esimerkiksi aihemallinnuksen ja sentimenttianalyysin periaatteisiin helppokäyttöisillä työkaluilla. Edellä mainittu oma toivekurssini olisikin jatkoa työpajalle, mutta painotus olisi käytännön ohjelmoinnissa, eikä niinkään aputyökalujen käytössä. Työkalujen rajat tulevat vastaan etenkin useita eri kieliä sisältävien datasettien kohdalla, sillä suuri osa valmiista ohjelmista on suunniteltu englanninkielistä dataa varten ja omien kokemuksien perusteella tällaisten sovelluksien muokkaaminen esimerkiksi kielen osalta on usein hyvin työläs ja monimutkainen prosessi. Lisäksi ohjelmien toiminnan selittäminen akateemisen tutkimuksen avoimuuden ja luotettavuuden kohdalla saattaa olla hyvin ongelmallista tilanteessa, jossa tietokoneavusteisen työkalun algoritmia ei pysty selittämään, tai algoritmia ei ole edes mahdollista saada esille joko koodina tai dokumenttina.
Esimerkki Galen sentimenttianalyysin koodista, jonka toiminta on mielestäni melko hyvin dokumentoitu.
Ajatellen realistisesti historianopiskelijan opintotaipaletta yliopistolla ja huomioiden tietokoneavusteisten menetelmien runsauden en usko, että esimerkiksi kulttuurihistorian opiskelijalle on mahdollista räätälöidä kurssia, joka antaisi kaiken kattavat työkalut menneisyyden tutkimiseen tietokoneavusteisesti. Aiheesta kiinnostuneille paras tapa lienee lopulta haastaa itsensä tietotekniikan opinnoilla ja kokeilla mahdollisuuksien mukaan käytännön tutkimusprosessissa, mihin oma osaaminen vie. Tähän Hackathon oli mielestäni erinomainen tilaisuus: vaikka moni asia mitä ajattelin tekeväni ei toteutunut käytännössä ja osaamisen puolesta jouduin välillä nostamaan kädet ilmaan, lopputulema antoi runsaasti uusia taitoja sekä tulevia opintoja että maisteritutkinnon jälkeistä aikaa ajatellen.
Lopulta reitti historianopiskelijasta digitaaliseksi ihmistieteilijäksi on parhaiten kartoitettu oman kiinnostuksen mukaan. Hackathon osoitti, että näennäisen vähäiset taidot tietyllä osa-alueella eivät tarkoita automaattisesti olematonta roolia tutkimuksen kokonaisuuden kannalta. Samoin vertaisoppiminen yhdessä esimerkiksi datatieteen parissa rutiininomaisesti työskentelevien opiskelijoiden kanssa johti ainakin omalla kohdalla ripeään kehittymiseen edellä mainittujen visualisointien kanssa. Digitaalisten ihmistieteiden hallinta ja hyödyntäminen tarkoittaa kuitenkin pitkäjänteisyyttä esimerkiksi ohjelmoinnin perusasioiden hallinnassa, mikä ainakin itselle edustaa suurinta hyppyä tuntemattomaan, hyvin kauas lähes kaikista kandivaiheessa opituista taidoista. Kuitenkin tällainen loikka on mielestäni hyödyllinen sekä akateemisen osaamisen, että mahdollisten tulevien työelämätaitojen kannalta.
Johan Wahlsten on kulttuurihistorian opiskelija Turun yliopistossa. Blogiteksti on kirjoitettu osana digitaalisten ihmistieteiden hackathonin loppuraporttia kesällä 2024.
[4] Conneau, Alexis, et al. ”Unsupervised cross-lingual representation learning at scale.” arXiv preprint arXiv:1911.02116 (2019). Foxlee, Neil ‘Pivots and Levers: Political Rhetoric around “Capitalism” in Britain from the 1970s to the Present’, Contributions to the History of Concepts 13, no. 1 (2018): 75–99.
Foxlee, Neil ‘Pivots and Levers: Political Rhetoric around “Capitalism” in Britain from the 1970s to the Present’, Contributions to the History of Concepts 13, no. 1 (2018): 75–99.
Lauantaina 8. kesäkuuta 2024 klo 12 tarkastettiin FM Annikka Immosen väitöskirja Muistisairaan vierellä. Muistisairaan ihmisen ajallisuus ja toimijuus suomalaisten sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten määrittelemänä 1980-luvulta 2020-luvulle. Vastaväittäjänä toimi dosentti Jutta Ahlbeck Åbo Akademista. Legendaariseen Tauno Nurmela -saliin, Turun yliopiston päärakennukseen, oli kokoontunut 67 kuulijaa, ja lisäksi zoom-striimausta seurasi lähes 30 kuulijaa.
Teema tuli lähelle jo lektion aikana, sillä Immonen pyysi yleisöä sulkemaan silmänsä ja asettumaan muistisairaan asemaan. Muistisairaan ja hoitajan aikakäsitysten ero havainnollistui esimerkissä, jossa potilas valmistautuu linja-autoaseman kahvilassa matkalle, kun hoitajat äkkiä tarttuvat häneen ja ohjaavat suihkuun. Todellisuudet törmäävät, ja menneisyys ja nykyhetki ovat yhtä aikaa läsnä.
Annikka Immosen väitöskirja rakentuu laajaan lähdeaineistoon, sekä hoitohenkilökunnan parissa toteutettuun kyselyyn että muistisairautta käsittelevään opas- ja oppikirjallisuuteen 1980-luvulta 2020-luvulle. Tausta-aineistoksi Immonen on lukenut vielä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinneaineistoa. Tästä materiaalista rakentuu kuva siitä, miten käsitykset muistisairaudesta ovat muuttuneet, mutta ennen kaikkea siitä, miten sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset ovat määritelleet muistisairaan ihmisen ajallisuutta ja toimijuutta.
Immosen väitöskirja on osoitus siitä, miten menneisyyden läsnäolon näkökulma voi tarjota tuoreen perspektiivin ajankohtaiseen teemaan. Me kaikki kannamme mukanamme menneisyyttä, ja koska muistisairaudessa on kyse menneisyyssuhteesta, on tärkeää olla herkkä niille merkeille, joilla historia tulee havaittavaksi.
Vastaväittäjä ja väittelijä keskustelivat asiantuntevasti tutkimuksen perusteista, lähteistä ja menetelmistä, tuloksista ja lopuksi myös siitä, mitä soveltava kulttuurihistoria voisi olla. Väitöstilaisuus päättyi klo 14.15.
Monet viimevuotiset tutkimushankkeet toteutettiin pääosin pandemia-aikana, joka takuulla yllätti sitä ennen aloitetut projektit. Tallensimme ja pohdimme yhden ylirajaisen tutkimushankkeen kokemuksia koronavuosilta.
Informationsflöden-hanke sai alkunsa syksyllä 2018, jolloin valmistelimme yhteistä suomalais-ruotsalaista tutkimusta Uumajan yliopiston tiloissa. Olimme aiemmin tutkineet sitä, miten suomalaiset sanomalehdet kopioivat toistensa tekstejä, ja nyt tarkoitus oli laajentaa tarkastelu myös ruotsalaisiin lehtiaineistoihin. Niitä voisi tietokoneavusteisesti verrata Suomessa julkaistuihin ruotsinkielisiin lehtiin ja näin selvittää, kuinka lehtitekstejä kopioitiin Ruotsista Suomeen ja toisin päin tai muuten toistettiin Itämeren molemmin puolin. Tekstien jäljentäminen toisista lehdistä eli saksijournalismi palveli jo varhain toimittajien uutishankintaa.
Rahoitusta haettiin akatemiaprofessori Hannu Salmen johdolla Svenska Litteratursällskapetilta (SLS) alkukesällä 2019, ja onnekkaasti hankerahoitus saatiin. Tutkimushanke Informationsflöden över Östersjön: Svenskspråkig press som kulturförmedlare 1771–1918 (Informaatiovirtoja Itämeren yli: ruotsinkielinen lehdistö kulttuurin välittäjänä 1771–1918) toteutettiin vuosina 2020–2023 neljän yliopiston yhteistyönä. Mukana olivat Turun yliopiston lisäksi Helsingin, Uumajan ja Örebron yliopistot.
Varsin pian hankkeen alettua, maaliskuussa 2020, maailma ja yhteistyöprojektin tilanne mutkistui koronapandemian vuoksi. Maailmanlaajuinen tartuntatauti oli pitkään ollut erittäin kaukainen ajatus. Kun hakemukseen kirjoitettiin mahdollisista riskeistä, ”Riskbedömning”, ei mieleen edes juolahtanut, että pandemia voisi iskeä. Tosin tunnistimme hakemuksessa epävarmuudeksi ruotsalaisen lehtiaineiston digitointihankkeen etenemisen (heidän kansalliskirjastossaan), ja tähän pandemia vaikutti välittömästi.
Yhtäkkiä maaliskuisen viikonlopun jälkeen kaikkien täytyi jäädä kotiin töihin tartuntariskin vuoksi ja alkuhämmennyksen jälkeen opiskella kiireen vilkkaa etäyhteyksien kuten yliopistoissa Zoomin käyttöä. Sähköpostissa ihmettelimme, kauanko poikkeustilanne kestää ja kuinka tutkimusprojektin mahtaa käydä.
Kohta ryhdyimme myös projektissa kokoontumaan Zoomissa, jossa seurasimme tilanteen edistymistä. Tutkimusasioiden ohella käsiteltiin Suomen ja Ruotsin erilaisia koronastrategioita ja ehkä arvailtiin, milloin kukin sairastuu. Tutkimusryhmämme oli aluksi pitkään onnekkaasti terveenä, mutta Ruotsin kansalliskirjastossa oli selvästi vaikeampi sairaustilanne ja tutkimuksen aineiston saanti sieltä lykkääntyi pahaenteisesti. Sitä varten kehitimme varasuunnitelmia tutkimalla Svenska dagstidningar -sivustoa, jos lehdistömateriaalin ’toinen puoli’ muuttaisi hankkeen koko perusideaa. Suomesta meillä oli Kansalliskirjaston lehtien datapaketti jo aiemmasta COMHIS-hankkeesta käyttövalmiina.
On lähes ylivoimaisen vaikeaa palauttaa mieleen korona-ajan alkuvaihetta saati silloista epävarmuutta siitä, mitä ja millä aikataululla tapahtuu tulevaisuudessa. Monien syiden takia projektissa oli tarpeen tehdä muistiinpanoja kokouksista. Suhteellisen niukkojen päätöspöytäkirjojen mukaan järjestimme vuonna 2020 projektin sisäisiä Zoom-työpajoja, joissa pidimme esitelmiä. Työpäivän mittainen etätyöpaja vei toki yhteistä pohdintaa eteenpäin, mutta osoittautui varsin raskaaksi seurata. Pian lyhensimme esitelmiä ja pidensimme keskusteluaikaa.
Yhteiset dokumentit tallennettiin verkon kautta jaettuun kansioon. Projektin kansio piti tiedostot jonkinlaisessa hallinnassa. Hankkeen edetessä kirjoitimme Google docsissa yhdessä sovittujen työnjakojen mukaan, mikä osoittautui erittäin toimivaksi. Toisin kuin yhteiskuntatieteissä emme kuitenkaan tarvinneet pandemian takia muokattuja tai uusittuja tutkimusmenetelmiä, joista eri aloilla koottiin tietoa verkkoon (Ks. esim. ”Research During the Pandemic.” The Edinburgh Centre for Data, Culture & Society. https://www.cdcs.ed.ac.uk/research-during-pandemic (haettu 30.11.2023)).
Kun Ruotsin aineistoa lopulta saatiin vuonna 2021, tietojenkäsittelytieteen asiantuntijamme alkoi tehdä lähdemateriaalin laskennallista käsittelyä ja sen tuloksista (eli ohjelman avulla tunnistetuista tekstintoistoista) tietokantaa, jonka ensimmäinen versio julkaistiin lokakuussa 2021. Tosin sen taustalla oli tietokannan esi- tai koeversio, josta olimme saaneet alustavia ideoita tutkimuksen painopisteistä.
Edellä mainittujen toimitusviiveiden rinnalla Ruotsissa tapahtui paljon sanomalehtiaineiston suhteen. Pandemiasta huolimatta ellei myös sen takia Ruotsissa saatiin korona-aikana toteutettua laaja historiallisen sanomalehdistön digitointihanke, jonka tuottamaa aineistoa pystyimme hyödyntämään lopulta hankkeemme aikataulun kannalta viime tipassa vuonna 2023. Huomattavasti laajentunut aineisto vaati uuden prosessoinnin, ja hankkeen tietokannan toinen, uudistettu versio julkaistiin elokuussa 2023.
Tekstintoistoketjuista koostuvan tietokannan ensimmäisen version lanseeraus lokakuussa 2021 järjestettiin hybridi-muodossa. Tutkijaryhmämme ylhäältä vasemmalta Patrik Lundell, Hannu Salmi ja Jani Marjanen. Alempana Petri Paju ja Heli Rantala. Erik Edoff puuttuu kuvasta. Kuva Janne Rentola, SLS.
Syksystä 2021 saatoimme vihdoin käyttää avointa tietokantaamme osatutkimuksiin, joten alun perin suunniteltu tutkimus- ja kirjoitustyö eteni jälleen. Kirjoitimme yhdessä konferenssipaperin uudesta tietokannasta, josta sitten teimme julkaisun myös ruotsiksi. Jälkikäteen on helppo unohtaa, että eihän tietokanta aina toiminut odotetusti. Sen metatietojen sekä käyttötoimintojen paranteluun sujahti roimasti työaikaa useissa kohdin.
Vuosi 2021 kului vielä pääosin epävarmuudessa tapaamisten suhteen, joten osa hankkeen tutkijoista osallistui esitelmällä kokonaan etänä järjestettyyn konferenssiin. Pandemian alkuhämmennyksessä tapahtumia peruttiin tai siirrettiin, mutta melko pian etäosallistuminen konferensseihin vakiintui osaksi tiedeyhteisöjen toimintaa. Koska opetus oli siirtynyt enimmäkseen verkossa pidettäväksi, materiaalia tekstintoistoista hyödynnettiin esimerkkeinä kurssilla, joka käsitteli digitoituja sanoma- ja aikakauslehtiaineistoja historiantutkimuksen lähteinä.
Oikeastaan vasta keväästä 2022 lähtien maailma avautui enemmän. Pääsimme konferensseihin tapaamaan kollegoita ja saamaan palautetta, ensin Uppsalassa keväällä 2022 (Digital Humanities in the Nordic and Baltic Countries) ja sitten pohjoismaiseen historiantutkijoiden tapaamiseen Göteborgissa elokuussa 2022.
Tietokanta ja kirjan kirjoittaminen yhdistävät
Alkuperäistä julkaisusuunnitelmaa muokattiin vuosina 2020–2021 ja päätettiin keskittyä kirjan kirjoittamiseen. Kirjahanke aloitettiin pyrkimällä tuottamaan tekstiä takarajoihin mennessä. Määräajat lipsuivat, mutta korvattiin samantien uusilla. Kesän lopulla 2022 projekti kokoontui Turussa lähitapaamiseen pariksi päiväksi. Se jäi projektin intensiivisimmän työskentelyajan ainoaksi lajissaan.
Hankkeen tietokannan avulla voi kirjoittaa kirjan tai vaikka valmistautua joulun viettoon. Lähde: https://textreuse.sls.fi/
SLS huolehti suurelta osin tutkimuksesta tiedottamisesta. Nina Edgren-Henrichson esimerkiksi haastatteli hankkeen tutkijoita SLS:n tutkijablogiin. Viimeisimpänä ajankohtaisista tutkimusteemoistaan projektissa kertoi Erik Edoff Uumajan yliopistosta (ks. https://www.sls.fi/sv/blogg/vad-hade-sverige-och-finland-gemensamt-efter-1809).
Verkossa työskennellen kirjan osat pitenivät vähitellen, kunnes päästiin kirjan viimeistelyvaiheeseen keväällä 2023. Alusta asti lukujen käsikirjoituksia kommentoitiin ja ruodittiin totta kai Zoom-tapaamisissa, mikä tasan jaettuine kommentointivastuineen oli varsin tehokas keino saada ja antaa palautetta. Huomioita merkittiin ja lisäyksiä kirjoitettiin suoraan Google docsin dokumentteihin.
Lopulta yhteistyössä oli paljon tuttua ja sitä edisti varmaan osaltaan työskentely hyvin konkreettisesti jaetun, yhteisen historian eli ylirajaisen lehtiaineiston tekstintoistojen parissa. Tilannetta helpotti, että ainakin tällaisen digitaalisen historiantutkimuksen hankkeen tapauksessa tarvittavat digitaaliset työkalut ja aineistot (pl. ruotsalainen tutkimusaineisto) olivat jo olemassa koronan iskiessä täydellä voimalla, ja loppujen etätyön niksien oppiminen vain kesti jonkin aikaa. Toki ilman pandemiaa olisimme varmaan jatkaneet suunnitellusti eli pitäneet workshopit lähitapaamisina, vaikka niitä olisi ollut harvemmin (ja kustannukset olisivat vastaavasti kasvaneet). Toisaalta on myös mahdoton tietää, millaisia tuloksia lähitapaamiset olisivat tuoneet tullessaan, vuorovaikutuksellisuus kun on useimmiten toisenlaista verkossa kuin kasvokkain tavattaessa.
Vertaisarvioinnin ja tyypillisen loppukirin jälkeen käsikirjoitus valmistui taittokuntoon. Otsikoksi muotoiltiin Information Flows across the Baltic Sea: Towards a Computational Approach to Media History. Hankkeen järjestyksessä toinen, perinteisempi seminaari läsnäolijoineen järjestettiin juhlistamaan hankkeen laajennetun tietokannan ja kirjan julkaisua SLS:n tiloissa Helsingissä 25. elokuuta 2023.
Ylirajaisessa yhteistyössä nousi esiin monta hyvää käytäntöä, joita kannattaa muistaa ja jatkaa myös tulevaisuudessa. Eduksi olivat selkeät käytännöt ja pelisäännöt alusta asti, avoimet jaetut aineistot ja sopiva alusta mahdollisen yhdessä kirjoittamisen avuksi sekä useammat, lyhyetkin tapaamiset verkossa esimerkiksi tekstien luonnoksista keskusteluun. Säännölliset Zoom-tapaamiset läpi hankkeen paitsi rytmittivät (etä)työskentelyä myös vahvistivat ryhmänä toimimista.
Jälkikäteen koronapandemian aika voidaan nähdä historiantutkimuksen digitalisoitumisen jälleen uutena askeleena, jolloin pitempään tehty aineistojen digitointi verkkoon ja verkko-opetus otettiin entistä tehokkaammin käyttöön. Korona-ajan rajoitteista vapautumisen jälkeen seuraava askel on valikoida tutkimukseen -ja varmaan myös opetukseen- sopiva yhdistelmä etä- ja lähityötapoja, mistä historiantutkijoiden kannattaa yleisemminkin vaihtaa ajatuksia.
Petri Paju, Hannu Salmi ja Heli Rantala
*
Linkit:
Hankkeen Informationsflöden över Östersjön: Svenskspråkig press som kulturförmedlare 1771–1918 kirja:
Lauantaina 9.12. FM Anni Hella väitteli kulttuurihistorian alaan kuuluvalla tutkimuksellaan ”How can we trust these books”. The Use and Authority of Manuscripts in the Council of Ferrara-Florence (1438–39). Opponenttina toimi Associate Professor Edward Schoolman Nevadan yliopistosta. Arcanumin Aava-luentosalissa väitöstä oli kuuntelemassa 53 asiasta kiinnostunutta kuulijaa.
Lectio praecursoriassa Hella johdatti kuulijat Ferrarasta alkaneen ja Firenzeen siirtyneen konsiilin taustoihin, konsiilissa ratkaistavina olleisiin keskeisimpiin kysymyksiin ja sen tuloksiin. Konsiilin ensisijaisena tavoitteena oli yhdistää kristikunta, joka oli jakautunut idän ja lännen kirkkoihin. Yhdistämisen edellytyksiä etsittiin teksteistä, jotka olivat jakamattoman kirkon ajalta. Tekstit puolestaan löydettiin käsikirjoituksista, joita tuotiin konsiiliin tutkittaviksi ja tulkittaviksi. Tälle pohjalle Hella rakensi lection alussa kuullun kysymyksen: ”kuinka voimme luottaa näihin kirjoihin?” Kysymyksen esittivät konsiiliin osallistuneet neuvottelijat ja sama kysymys toimii Hellan väitöstutkimuksen punaisena lankana hänen selvittäessään käsikirjoitusten käyttöä sekä niiden materiaalisia ja auktoritatiivisia merkityksiä Ferrara-Firenzen konsiilissa.
Vastaväittäjä Edward Schoolman esitti laajoja kysymyksiä niin tutkimuksen metodologiasta kuin sisällöstäkin. Tarkastelun kohteena olivat tutkimuksessa käytetyt lähteet ja niiden oma, erityinen luonteensa idän tai lännen opillisten näkökulmien valottajana. Keskeiset käsitteet kuten ”kirjakulttuuri” ja ”humanistinen teologia” saivat ansaitsemansa huomion kuten myös kahdesta osin hyvin erilaisestakin opillisesta kulttuurista tulleiden delegaattien mahdollisuudet kommunikoida toistensa kanssa kahdella toisistaan eroavalla kielellä, kreikaksi ja latinaksi.
Kaiken kaikkiaan Hella argumentoi Ferrara-Firenzen konsiilin olleen merkittävä virstanpylväs uudenlaiselle hengellisten tekstien tarkastelulle. Merkittävää tälle humanistisen teologian synnylle oli kahden toisistaan eroavan opillisen kulttuurin kohtaaminen ja tapa arvottaa tekstien materiaalisuutta suhteessa sisältöön. Ferrara-Firenzen konsiili toi molempien kulttuurien oppineimmat henkilöt ja merkittävimmät tekstikokoelmat yhteen, mitä Hella pitikin konsiilin merkittävimpänä tuloksena jälkipolville.
Schoolman totesi väitöskirjan tuovan ansiokkaasti esiin käsikirjoitusten dynaamisuuden, niiden moninaiset ulottuvuudet saada ihmisiä ja tapahtumasarjoja liikkeelle. Asioita, joita on pidettävä konsiilin tapahtumien, tekojen ja siellä jaettujen ajatusten näkökulmasta hyvin käytännönläheisinä ja moneen vaikuttaneina, mutta joita aikaisemmassa tutkimuksessa on huomioitu hyvin vähän tai ei lainkaan.
Vastaväittäjän loppupuheenvuoron jälkeen esitettiin yleisökysymys, jossa pohdittiin kirkko- ja kulttuurihistorian limittymistä suhteessa tarkastettuun väitöskirjaan. Väitöstilaisuus päättyi noin klo 14.
FM Satu Sorvali väitteli kulttuurihistoriassa lauantaina 2. joulukuuta 2023 klo 12 tutkimuksella Sapenpurkua ja sanasotia. 1800-luvun lopun suomalaislehdistön ärtynyt tunne- ja keskustelukulttuuri. Arcanumin Aava-saliin oli kokoontunut 58 kuulijaa. Vastaväittäjänä toimi dosentti Jani Marjanen Helsingin yliopistosta.
Väitöstilaisuus on alkanut. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.
Sorvalin väitöskirja on artikkelimuotoinen ja koostuu johdanto-osion lisäksi viidestä vertaisarvioidusta tutkimusartikkelista. Näistä ensimmäinen, kuten vastaväittäjä hyvin totesi, on pioneeriluontoinen kuvaus siitä, miten yleisönosastot tulivat suomalaisen sanomalehdistön vakiopalstaksi 1860-luvulta lähtien, ensin ruotsin-, sitten suomenkielisessä lehdistössä. Historiallisessa Aikakauskirjassa vuonna 2020 julkaistu ”’Pyydän nöyrimmästi sijaa seuraavalle’ – Yleisönosaston synty, vakiintuminen ja merkitys autonomian ajan Suomen lehdistössä” toimii myös väitöskirjan olennaisena taustana ja lähtökohtana. Tämän jälkeen tutkimus keskittyy 1800-luvun lopussa ilmestyneiden lehtien mielipidekirjoituksiin, joissa lukijat toivat esiin ajatuksiaan, usein ärtyneeseen sävyyn.
Vastaväittäjä Jani Marjanen johdatti keskustelua taitavasti eteenpäin, suomalaisen lehdistön, tunteiden ja tunneilmaisun sekä poliittisen osallistumisen historiaan. Juuri näiden kysymysten pohdintaan väitöskirja osallistuu. Sorvali analysoi yleisönosastokirjoitusten ”ärtyneisyyttä” useista näkökulmista pohtimalla ärtymyksen motiiveja ja merkityksiä, sukupuolen ja luokan vaikutusta sekä lehtien palstoilla käytyjä sanasotia. Kiinnostava on myös kysymys siitä, miten lehdistöstä tuli, nykypäivän termein, ”interaktiivinen media”, jossa sisällöntuotantoon osallistuivat myös lukijat ja joka siten antoi mahdollisuuden poliittiseen vaikuttamiseen.
Sorvalin tutkimus rakentuu nimenomaan lehdistöaineiston varaan: yleisönosastokirjoitukset ovat väitöskirjan kohde ja keskeinen lähde. Keskustelussa ilmeni hyvin se, että väittelijä oli myös erittäin kattavasti tutkinut, löytyykö toimitusprosessista arkistolähteitä, mutta valitettavasti lähdeaineistoa esimerkiksi julkaisemattomista kirjoituksista on enää vaikea löytää. Väitöstilaisuuden päätteeksi keskusteltiin kirjan kansikuvasta, Ina Roosin vuonna 1898 ottamasta valokuvasta, jossa kirjoittaja on asettunut avaamaan sanaista arkkuaan. Valokuva tarjoaa häivähdyksen siitä, miten olennaisia eivät ole vain sanat, jotka paperille lopulta painettiin, vaan se toimijuus, jonka tuloksena tekstit syntyivät.
Väitöstilaisuus päättyi klo 14 vastaväittäjän loppulausuntoon. Yleisökysymyksiä ei tällä kertaa tullut, ja keskustelu jatkui Arcanumin aulassa kahvikupin äärellä.
Lauantaina 26.8.2023 Turun yliopiston Arcanum-rakennuksen Aava-salissa koettiin ainutlaatuinen väitöstilaisuus, jossa tiede ja taide kohtasivat. Hanna-Reetta Schreckin kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja ”Elämäntanssi 1890-1915. Ellen Thesleffin elävä ruumis” tarkastelee tieteidenvälisellä otteella modernin murroksen aikakauden suhdetta ruumiiseen ja ruumiillisuuteen. Tematiikkaa lähestytään kuvataiteilija Ellen Thesleffin taiteellisen ja elämäkerrallisen aineiston kautta. Schreckin väitöskirjan aineistona ovat olleet paitsi Thesleffin maalaukset, myös luonnoskirjat, valokuvat, kirjeet, muistiinpanot ja muut tekstit, joita tuottelias taiteilija jätti jälkeensä mittavat määrät. Kulttuurihistorian näkökulmasta kyseessä on ainutlaatuinen väitöskirja, jossa taidehistorian ja kulttuurihistorian menetelmät ja lähestymistavat kietoutuvat toisiinsa.
Vastaväittäjän tilaisuudessa oli dosentti, vanhempi yliopistonlehtori Anu Korhonen Helsingin yliopistosta. Hänen akateeminen taustansa on vahvasti Turun yliopiston kulttuurihistoriassa, ja keskustelua käytiinkin runsaasti tutkimuksen paikantumisesta kulttuurihistorialle ominaisiin lähestymistapoihin. Erityisen Schreckin väitöskirjasta tekee siihen liittyvä taiteellinen työskentely, jota tutkija on tehnyt vuodesta 2019 taiteellisen Omakuva-työryhmän kanssa. Vuosien mittaan ryhmä on tutkinut Thesleffin elämää ja taidetta liikkeen, äänen, visuaalisuuden ja performanssitaiteen keinoin, ja esittänyt useita versioita produktiosta erilaisissa ympäristöissä. Väitöskirjatutkija ja Ellen Thesleffin elämäkerran jo aiemmin kirjoittanut Schreck on ollut osa produktiota ja sen esityksiä, jolloin taiteellisesta työskentelystä on tullut myös tietoa tuottava metodi väitöskirjatutkimuksen osana. Myös väitöstilaisuuden osana nähtiin kohtauksia Omakuva-näytelmästä Anu Almagron ja Johanna Jauhiaisen esittämänä.
Väitöstilaisuuden keskustelut liikkuivat väitöskirjan teoreettisen kehyksen ja keskeisten käsitteiden syvällisestä luotaamisesta itse visuaalisen aineiston tulkintaan. Tapahtumisen ja representaation käsitteistä sekä ruumiinfenomenologian lähestymistavasta liikuttiin pohtimaan taiteellisen työskentelyn tarjoamia metodisia työkaluja. Keskustelua käytiin myös taidehistoriallisen kuva-analyysin ja kulttuurihistoriallisen kontekstoivan tulkinnan välisestä suhteesta, jota Schreck tutkimuksessaan kehittää hedelmällisesti.
Väitöstilaisuutta seurasi yli seitsemänkymmentä ihmistä, ja tilaisuuden jälkeen Arcanum-rakennuksen aula muuntui hetkeksi teatterisaliksi, jossa Thesleff ruumiillistui yleisölle liikkeen, äänen ja tekstien kautta.
