Kategoria: Tutkimus (Page 1 of 12)

Kuinka ammoniakin historiaa tutkimalla torjutaan ilmastonmuutosta?

23.9.2025 / petpaju / 0 Comments

Ammoniakki vaikuttaa äkkiseltään yllättävältä kulttuurihistorian tutkimuskohteelta. Sen selvittelyä kannattaa kuitenkin yrittää, sillä parhaimmillaan ammoniakin historiaa tutkimalla voidaan auttaa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.

Ammoniakki lienee nykyään monelle varsin vieras ja tuntematon kemikaali. Ennen se tunnettiin paremmin – vaaroineen. Kun ammoniakki 50 vuotta sitten ”räjäytti liat pois” Andy-pesuaineessa tai sitä levitettiin lannoitteissa pelloille, kuten tehdään edelleen, niin tulevaisuudessa ammoniakista toivotaan kehittyvän ympäristöystävällinen, puhdas energialähde. Ammoniakin palamisessa ei synny kasvihuonekaasuja, ja se kävisi esimerkiksi laivamoottorin polttoaineeksi.

Ammoniakin avulla arvioidaan mahdolliseksi vähentää kasvihuonekaasujen päästöjä merkittävästi maailman laivaliikenteessä, joka nykyään hyödyntää pääasiassa polttoöljyjä. Niistä on päästävä eroon ja mieluiten vauhdilla. Paljon puhutun vedyn ohella tai sijasta ammoniakkiin kohdistuu tulevaisuuden odotuksia ratkaisuna, joka korvaa fossiilisia energialähteitä päästöttömillä vaihtoehdoilla. Näin voidaan hillitä ilmaston lämpenemistä.

Potentiaalisesti merkittävää muutosta tutkitaan ja edistetään monessa maassa, kuten Suomessa. Edellytyksenä on, että itse ammoniakki tuotetaan päästöttömästi eli käytössä on ns. vihreää ammoniakkia. Kehitystyössä on tarvetta myös kulttuurihistorian tutkimukselle, sillä historialliset, ajassa muuttuneet käsitykset ammoniakista ovat relevantteja muutoksen lähtökohtana.

Haasteelliseksi muutoksen tekee se, että ammoniakki on myrkyllistä. Ammoniakkia (NH3) jalostetaan vedystä ja typestä. Huoneenlämmössä se on kaasumaista, väritöntä ja haisee pistävästi virtsalta. Ammoniakkia esiintyy esimerkiksi ihmisten ja eläinten eritteissä. Pienet pitoisuudet ammoniakkia aiheuttavat ihmiselle huonovointisuutta, suuremmat hengitysvaikeuksia, mutta lyhytkin altistus esimerkiksi (teollisessa) ammoniakkivuodossa voi olla hengenvaarallinen.

On selvää, että ammoniakin turvallisen polttoaineena käytön hyväksi on tehtävä paljon töitä. Vaikka aine lienee nykyään useimmille enemmän tai vähemmän vieras, ammoniakkiin suhtautumiseen vaikuttaa osaltaan, että ammoniakkia on käytetty Suomessakin pitkään niin teollisuudessa kuin arkisissa askareissa, kuten puhdistusaineissa.

*Andy-pesuaine, vuosinäyte 1967. Turun Saippua Oy, 1967. Kuva: Turun kaupunginmuseo.*

”Andyssa on voimaa! Andyssa on ammoniakkia!”

Erityisesti Kansalliskirjaston historiallinen sanoma- ja aikakauslehtiarkisto tarjoaa mainiota aineistoa tutustua ammoniakin aiempiin arkisiin ilmentymiin. Ammoniakkia on ennen myös valmistettu Suomessa, mistä löytyy monia lehtijuttuja etenkin sodanjälkeiseltä ajalta.

Lehdet neuvoivat ammoniakin käyttöä jo noin 150 vuotta sitten. Vuonna 1889 Päivän Uutiset uskoi ammoniakista olevan moneen joka taloudessa, mutta sen ”hyödylliset ominaisuudet owat wielä liian wähän tunnetut ja tunnustetut”. Ammoniakilla tekstissä tarkoitettiin ammoniakkiliuosta tai –vettä, todennäköisesti apteekista ostettua. Aine oli halpaa, poisti hajuja, likaa ja kävi lääkkeestä: ”Ammoniakin nuuskiminen on hyödyllistä päänkiwistyksissä ja katarreissakin. Maalattujen esineiden puhdistamisessa säästyy paljon waiwaa, jos haaleaan saippuawaahtoon sekoitetaan ammoniakkia (teelusikka 45 tuumaan).” Lannoitekäyttökin mainittiin: ”Maanwiljelijät ja kemiantutkijat tuntewat hywin ammoniakin hywäätekewän waikutuksen kaswillisuuteen…” Korostettakoon, että nämä ohjeet ovat silti pääosin vanhentuneet.

Joillekin ammoniakki saattaa olla tuttu vanhoista televisiomainoksista. Andy-pesuainetta markkinoitiin 1960- ja 1970-luvulla näin: ”Andyssa on voimaa! Andyssa on ammoniakkia!” Se suorastaan räjäyttää lian pois…

Andy esiintyy kolmantena oheisessa mainoksessa. Lähde Youtube: Mainoskatko: Pesuaineita ja saippuaa.

Sittemmin ammoniakki on useimmissa pesuaineissa korvattu muilla, turvallisemmilla ainesosilla. Ammoniakki on monelta unohtunut tai muuttunut kenties uutisista luetuiksi ammoniakkivuodoiksi, joita välillä sattuu suurissa kylmälaitteistoissa.

Kaiken kaikkiaan ihmisten ammoniakkikäsityksillä on historiansa, joka saattaa osoittautua relevantiksi lähivuosina tai vaikka 2030-luvulla, jos ennusteet ammoniakin uudenlaisen energiakäytön lisääntymisestä toteutuvat edes osapuilleen. Olen tutkijana mukana monitieteisessä hankkeessa nimeltä AINA. Sen koko nimi on Ammonia Energy Conversion and Social Acceptance ja rahoittaja Business Finland. Hankkeessa ajatuksena on, että luonnontieteiden ja tekniikan tutkijoiden työn rinnalla kulttuurihistorian tutkimus auttaa ymmärtämään ja poistamaan esteitä ammoniakin uudenlaisen käytön hyväksymisessä ja siten tasoittaa tietä uuden puhtaan energialähteen käyttöönotolle.

Kirjoittaja Petri Paju on kulttuurihistorian dosentti ja erikoistutkija.

Alkuperäislähde:

Ammoniakin käytäntö taloudessa. Päivän Uutiset, 11.12.1889, nro 289, s. 3–4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/99833?page=3. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Lisätietoa:

Aalto-yliopiston uutinen AINA-hankkeesta 2024:

https://www.aalto.fi/fi/uutiset/ammoniakista-uusi-vihrea-energiaratkaisu-tutkimusprojekti-sai-miljoonarahoituksen

”On vaikeampi päästä arkistosta pois kuin päästä sinne sisään.” Henkilöarkistojen lumottu maailma

9.9.2025 / Maarit Leskelä-Kärki / 0 Comments

Juuri ilmestyneen, runoilija Helvi Juvosta käsittelevän elämäkerran Kirkas ja hiljainen (S&S) kirjoittaja, kirjallisuudentutkija Katri Viitaniemi kuvaa omaa kokemustaan arkistossa ylläolevan sitaatin tavoin. Arkisto lumoaa ja imaisee sisäänsä, vie mennessään – huomattavasti vaikeampi on päästä sen merkillisestä maailmasta takaisin ulkomaailmaan ja irtautua aineistoista.

Alkusyksynä olen ehtinyt viettää muutamia intensiivisiä päiviä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosalissa. Olen pitkästä aikaa palannut Krohn-suvun aineistojen pariin tavoitteenani työstää vihdoin valmiiksi elämäkerrallinen teos äideistä ja tyttäristä – kirja, joka on ollut tekeillä jo reilusti yli vuosikymmenen. Sen keskiössä on tyttökoulun opettaja ja johtaja, Krohnin sisarten Aunen ja Ainon äiti, Maria Wilhelmiina (Minna) Krohn, os. Lindroos (1841–1917).

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran päärakennuksen sisääntulo. Kuva: Maarit LK

Kun aikoinaan 2000-luvun alussa istuin samaisessa arkistossa kuukausitolkulla Krohnin sisarten kirjeiden ja muiden papereiden äärellä, kiipesin Kruununhaassa Mariankatua ylös kerrostalon sisäpihalla sijaitsevaan kirjallisuusarkistoon. Muutama vuosi sitten SKS yhdisti kirjallisuuden, kulttuurihistorian ja kansanperinteen aineistonsa yhteiseen tilaan. Maan alle Hallituskadulle kaivettiin isot arkistomakasiinit, joissa aineistot pahvilaatikoissaan nyt sijaitsevat. Itse työskentely aineiston parissa, oli se sitten paperisia kirjeitä, mikrofilmejä tai äänitteitä tehdään jyhkeän vuonna 1890 valmistuneen päärakennuksen suojissa, ensimmäisen kerroksen arkistosalissa, jota kiertävät vanhat kortistojen hyllyt.

Tila on toinen, työ on samaa. Krohnien aineistokokonaisuus on valtava, ja pelkästään eri kirjeenvaihtojen hahmottaminen eri luetteloista vaatii työtä ja tarkkuutta. Työskentelen ennen muuta Minna Krohniin liittyvien aineistojen parissa, ja niitä on paitsi hänen nimensä mukaan nimetyssä arkistolaatikossa myös lukuisissa kirjekokoelmissa. Luetteloista pitää aina tarkistaa, ketkä kaikki ovat kirjoittaneet Minnalle, keille hän on kirjoittanut – siis sellaista, mikä on säilynyt. Palaan samalla myös joihinkin vanhoihin jo aiemmin luettuihin aineistoihin. Mitä kaikkea en olekaan havainnut tai osannut lukea tai tulkita? Mistä löydän nyt ajan tihrustaa lyijykynällä haalennutta pientä tekstiä? Miten eri tiedostoihin tehdyistä sivutolkulla kasvavista muistiinpanoista muodostuu tulevaisuudessa virkkeitä, tekstinpätkiä, kokonaisia lukuja? Tässä kaikessa on yhä jotain arvoituksellista ja mystistä, jotain, mikä tuntuu lipeävän, jos sitä koettaa liiaksi organisoida tai kontrolloida. Intuitio ja tunteet elävät henkilöarkistojen äärellä. Ne ovat tärkeä osa tutkimisen ja kirjoittamisen prosessia. Ne vaativat myös aikaa, hitautta, sellaista olemisen tilaa, jota on nykyhetkessä kovin vaikea saavuttaa.

Arkistot elävät jonkinlaista buumia, samoin henkilöhistoria. Muutamien arkistopäivien jälkeen vietin iltapäivän keskiviikkona 3.9. saman talon yläkerrassa täpötäydessä seminaarissa. Siellä pohdittiin, miten henkilöarkistot muuttuvat kirjallisuudeksi. Seminaari juhlisti ennen muuta Katri Viitaniemen elämäkertaa pitkälti unohdetusta 1950-luvun runoilijasta Helvi Juvosesta. Viitaniemen sanoin hän halusi tietää millainen ihminen löytyy runouden takaa, kuka oli runoilija Helvi Juvonen.

Katri Viitaniemen Helvi Juvosesta kirjoittaman elämäkerran kansi pysäyttää Juvosen intensiivisellä katseella ja epäkonventionaalisella olemuksella. Se vie kirjan maailmaan. Kuva: Maarit LK (kannen layout: Elina Warsta)

Elämäkerrasta tuli kuitenkin paljon enemmän, juuri arkistoaineiston vuoksi. SKS:n kirjallisuuden ja kulttuurihistorian arkistosta löytyi aikoinaan sinne luovutettu Helvi Juvosen ja Sirkka Meriluodon välinen kirjeenvaihto, joka ei kertonut vain kirjallisuudesta tai runoilija Juvosesta, vaan ennen muuta kahden naisen välisestä rakkaussuhteesta 1940–50-lukujen Suomessa. Viitaniemi kuvasi seminaarissa elävästi sitä, miten hän tajusi vähitellen kuinka harvinainen dokumentti tämä oli. Aihepiirin tutkimus on vielä kohtuullisen vähäistä, eikä ennen muuta tällaisia, näin laajoja, avoimia kirjeaineistoja ole ollut tutkijoiden tiedossa. Itse elämäkerrassa valottuu suunnattoman lempeä ja syvä kahden ihmisen välinen ihmissuhde, joka sai omassa ajassaan toteutua yllättävänkin vapaasti. Helvi ja Sirkka olivat läsnä toistensa lapsuudenperheissä, viettivät kesiä maaseudulla perheidensä luona ja asuivat yhdessä monen vuoden ajan. Se ei tarkoittanut sitä, että he olisivat voineet olla avoimesti julkisuudessa muita kuin ystäviä. Pariskunnan pieneen ystäväpiiriin lukeutui muita ajan homoseksuaaleja kirjoittavia naisia, kuten molempien läheinen ystävä, kirjailija, toimittaja Mirjam Polkunen sekä runoilija Mirkka Rekola.

Viitaniemen sanoin elämäkerta avautuukin lopulta kolmeen suuntaan: kirjallisuuden historiaan, sateenkaarihistoriaan ja lisäksi vielä psykiatrian ja psyykkisen sairastamisen historiaan. Kirjeet kertovat myös raadollisella tavalla Helvi Juvosen vaikeista sairauskausista ja hoitojaksoista Lapinlahdessa ja Nikkilässä, sairauden kokemisesta ja potilaalle hyvin raskaista 1950-luvun hoitomuodoista kuten insuliinishokkihoidoista, joita Juvonen joutui kokemaan useita kertoja.

SKS:n juhlasalissa keskustelemassa Katri Viitaniemi (vas.) ja Ulla Gartz. Kuva: Maarit LK

Viitaniemelle arkistot muodostuivat lumoavaksi paikaksi lukea tekstejä ja astua toisiin maailmoihin. Arkistojen maailmat avaavat ”rihmastoja” myös muualle, elossa oleviin ihmisiin, haastatteluihin ja yksityisomistuksessa oleviin aineistoihin. Seminaarin koskettavinta antia oli Katri Viitaniemen keskustelu Ulla Gartzin, Mirjam Polkusen sisarentyttären kanssa. Gartz kertoi ”kakkosäitinsä” suuresta merkityksestä itselleen ja siitä ilosta, mitä hän on kokenut, kun hänen haltuunsa päätynyt aineisto on löytänyt tutkijat ja suuri osa siitä on nyt päätynyt SKS:n arkiston kokoelmiin.

Toimittaja, kirjailija, suomentaja ja muun muassa Radioteatterin johtajaksi päätynyt Polkunen oli aikansa kirjailijaverkostojen keskiössä. Hän, Helvi Juvonen ja Sirkka Meriluoto muodostivat 1950-luvulla kiinteän ystäväkolmikon, kunnes Mirjam kohtasi rakkautensa Mirkka Rekolassa. Molemmat ihailivat Helvi Juvosen runoilijuutta ja soimasivat itseään vielä vuosikymmenten jälkeen siitä, että eivät olleet ymmärtäneet Juvosen sairastelun perimmäistä syytä ja osanneet toimittaa häntä lääkäriin ajoissa. Juvonen kuoli vain nelikymmenvuotiaana särkylääkkeiden aiheuttamiin sivuvaikutuksiin.

Ulla Gartzin kokemukset läheisenä sukulaisena ja aineiston luovuttajana toivat menneisyyden ihmiset käsinkosketeltavan lähelle, ja muistuttivat siitä jatkuvasta eettisestä haasteesta, jonka toisten ihmisten elämien tutkija kohtaa aina uudestaan ja uudestaan. Miten tehdä oikeutta menneille elämille? Toisaalta Gartzin mutkaton suhtautuminen tutkijoiden kiinnostukseen valoi myös uskoa siihen, että henkilöhistoriaa tarvitaan ja että usein se voi olla läheisille ihmisille myös mutkaton asia. Gartzin mukaan me tarvitsemme todellisia kertomuksia eletystä elämästä ja vaikeistakin kokemuksista, tunteista, sairauksista, kielletyistä asioista – se vain lisää ymmärrystämme niin menneisyydestä kuin ihmiselämästäkin. Mitä pahaa siitä voisi seurata, hän oivaltavasti kysyi.

Seminaarissa arkistokokemuksistaan kertoi myös kaksi muuta kirjailijaa. Aino Kallaksen pakolaisvuosista romaania viimeistelevä Suvi Ratinen sanoi suhtautuvansa aineistoihin vähemmän romanttisesti, jo omasta arkistotyökokemuksestaan johtuen. Hän kertoi, millaista on ollut etsiä tietoa Kallaksen itsensä enimmäkseen vaikeneman pakolaisuuden todellisista syistä ja poliittisista taustoista. Kallaksen lasten kirjeet ovat avanneet kokemusta uusin tavoin, toisaalta arkistossa tallella olevat viranomaisdokumentit ovat avanneet vaiettua historiaa. Vaiettua on arkistoista etsinyt myös sotien välisen ajan mieskirjailijoiden homoseksuaalisista kokemuksista tietokirjaa kirjoittava Antti Järvi. Hän toi esiin, miten sateenkaarihistoriaan liittyvissä tapauksissa yksittäiset, oudot kirjeet ja tuntemattomilta saadut viestit voivat kertoa siitä, mikä usein jää piiloon laajojen kirjeenvaihtojen rivien väliin. Milla Eräsaari taas kertoi SKS:n valtavista valokuvakokoelmista ja kehotti yleisöä tutkimaan niitä. Esimerkiksi kirjailijoiden valokuva-arkistoista löytyy kaikkea Otto Mannisen ottamien poseeraavien omakuvien ja Helvi Hämäläisen kenties kirjallista työtään varten kuvaamien miljöökuvien väliltä.

Keskustelemassa arkistopäällikkö Katri Kivilaakson kanssa Katri Kiviniemi, Suvi Ratinen ja Antti Järvi. Kuva: Maarit LK

Arkistoihin kohdistuu tällä hetkellä valtavia säästöpaineita ja esimerkiksi Kansallisarkisto on uhannut supistaa toimintansa minimiin. Voimmekin iloita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista, niiden valtavista aineistoista ja äärimmäisen osaavasta, asialleen omistautuneesta henkilökunnasta, joka elää tutkijoiden kanssa aineistojen lumotussa maailmassa. SKS:n arkisto on auki joka arkipäivä ja useimpina päivinä klo 18:aan asti – siellä on rauhallista aikaa lukea ja tutkia. Kirjailijoita ja muita kulttuuri-ihmisiä koskevan arkiston lisäksi siellä sijaitsee äärimmäisen laaja kansanperinteenarkisto.

Maarit Leskelä-Kärki

Teemaan liittyen ilmestyi viime jouluna myös laaja, avoimesti verkosta saatavilla oleva tutkimusantologia Tutkimuspolkuja yksityisarkistoihin. Aineistot historian, kulttuurin ja kirjallisuuden tutkimuksessa. Toim. Hanna Karhu, Katri Kivilaakso, Viola Parente-Čapková. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1495.

Tanskaan ja takaisin: inspiraatiota ja elämyksiä konferenssimatkalta

24.6.2025 / jakluk / 0 Comments

Ennen Tanskassa toukokuussa 2025 järjestettyä ”Queer Pasts: What’s Queer in Queer History?” -konferenssia en ollut matkustanut juurikaan ulkomailla. Viimeisin matkakokemukseni oli kymmenen vuoden takainen reissu Tallinnaan, jonka järjestämisestä en ollut itse vastuussa. Siksi queer-historian tutkimusta käsittelevään konferenssiin Kööpenhaminaan ja Roskildeen matkustaminen oli yhtä aikaa todella jännittävää ja innostavaa.

Kaverin kanssa aina mukavampaa: porukalla matkaan konferenssiin

Kun kollegani Riikka Taavetti ehdotti joulun alla, että muodostaisimme queer-historian tutkimusta käsittelevän paneelin Tanskan konferenssiin, olin asiasta samalla innoissani ja jännittynyt. Konferenssi kuulosti valtavan mielenkiintoiselta, mutta vähäisen matkakokemukseni tuoma epävarmuus jyskytti mielessäni. Miten osaisin ostaa liput kohteeseen tai täyttää matkahakemuksen oikein? Kuinka löytäisin perille konferenssipaikalle?

Lopulta muistutin itseäni siitä, että olinhan väitöskirjan haastatteluita tehdessäni matkustanut ympäri Suomea itsenäisesti, joten laivalla ja junalla Ruotsin halki Tanskaan matkustaminen ei voisi olla sen vaikeampaa. Päätin siten heittäytyä matkaan ja ottaa sen vastaan ennen kaikkea isona oppimiskokemuksena.

Matkalla mukana: Jean Lukkarinen, Marco Juvonen, Mio Laine ja Tammi Kervinen.

Koska matkustaminen porukassa on aina mukavampaa, kysyin mukaan kulttuurihistorian maisteriopintoja viimeistellyttä Mio Lainetta puhumaan paneeliin sukupuolen ilmaisun moninaisuutta 1800- ja 1900-luvun Suomessa käsittelevästä gradustaan. Mion lisäksi matkaporukkaan mukaan lähtivät kulttuurien tutkimusta opiskeleva Marco Juvonen ja queer-teemoista kiinnostunut Tammi Kervinen.

Konferenssin paneeliimme osallistuivat myös sateenkaarihistorioitsija Riikka Taavetti ja kulttuurihistorian postdoc-tutkija Noora Kallioniemi Turun yliopistosta sekä kulttuuriperinnön tutkija Stacey Copeland Groningenin yliopistosta.

Kuljimme neljän hengen porukalla ensin Turusta laivalla Tukholmaan. Sitten matkustimme Ruotsin läpi tunnelmallisesti Snälltågetin lättähattujunalla Kööpenhaminaan vaihtuvia peltomaisemia ja kirkonkyliä katsellen. Perille saavuttuamme ihastelimme myös paikallisia nähtävyyksiä ja tutustuimme Kööpenhaminaan kaupunkina. Vapaina aikoina vierailimme myös museoissa. Toinen puoli neljän porukastamme kävi Tanskan kansallismuseossa ja toinen Roskilden viikinkilaivamuseossa.

Viikinkilaiva Roskilden viikinkilaivamuseossa.

Konferenssissa verkostoitumista ja inspiraatiota omaan tutkimukseen

Queer Pasts -konferenssissa riitti paljon nähtävää. Ohjelmassa oli keynote-puheenvuorojen lisäksi yli 60 queer-historiaan liittyvää esitelmää, joten valinnanvaikeus oli usein suuri. Jakauduimmekin useamman kerran porukassa eri saleihin kuuntelemaan esitelmiä, ja vaihdoimme tietoja keskenämme lounaan yhteydessä.

Kävin itse konferenssin aikana kuuntelemassa esimerkiksi transhistorian tutkimuksesta sekä queer-muistelmista Euroopassa ja Pohjoismaissa kertovia esitelmiä. Esitelmien lomassa tutustuin myös kansainvälisiin kollegoihini esimerkiksi Ruotsista ja Iso-Britanniasta, ja sain kasvot monelle ihmiselle, joiden artikkeleita olin aikaisemmin lukenut.

Pidin konferenssissa myös esitelmän väitöskirjani ensimmäisestä alaluvun osasesta, joka käsittelee muun muassa ’sukupuolen muuttumisen’ (eng. ’sex change’) käsitteellistämistä Suomessa 1960- ja 1970-luvulla. Sain kuulijoilta hyviä kommentteja ja kirjavinkkejä, jotka vievät tekstiä sekä ajattelua varmasti paljon eteenpäin.

Keynote-puheenvuoroista poimittua.

Esitelmistä mieleeni jäi erityisesti antropologi Julian Isenian keynote-puheenvuoro, jossa hän käsitteli myös queer-historian tutkimukseen liittyvää anonymisointia. Koska olen itse pohtinut paljon lähihistoriaan ja anonymisointiin liittyviä eettisiä kysymyksiä, puheenvuorossa inspiroivaa oli ajatus siitä, että historiassakaan ei aina ole välttämätöntä tietää, kenelle asiat ovat tapahtuneet.

Kuka? -kysymystä tärkeämpää saattaakin olla joskus se, mitä on tapahtunut, ja ihmisten häivyttäminen aineistoista saattaa myös olla toisinaan queer-huolenpidon väline, kuten Julian Isenia puheenvuorossaan havainnollisti. Puheenvuorosta saatu inspiraatio tehdä historiaa toisin kantaakin varmasti hedelmää erilaisten kirjoittamiskokeilujen muodossa myös omassa väitöskirjassani.

Rohkeasti kohti tulevaa ja tulevia matkoja

Konferenssista ja konferenssimatkasta inspiroituneena otan matkalta Tanskaan mukaani rohkeuden. Rohkeuden kokeilla kirjoittaa historiaa oudolla, queerilla tavalla. Rohkeuden heittäytyä tuntemattomaan ja kokeilla jännittävältäkin tuntuvia asioita. Rohkeuden laajentaa tutkimushorisonttia ja verkostoja matkustamalla myös Suomen ulkopuolelle.

Rohkeudesta iso kiitos kuuluukin teille kaikille konferenssissa ja matkalla mukana olleille.

Hyvää kesää!

Jean Lukkarinen on kulttuurihistorian väitöskirjatutkija, joka tutkii sukupuolen moninaisuutta ja sukupuoliaktivismia suomalaisessa mediassa.

Teksti on uudelleenjulkaistu Sateenkaarihistoriaa Palasina -blogista.

Kevät Yhdysvalloissa – kokemuksia kuplani sisällä

30.4.2025 / Marika Räsänen / 0 Comments

Kuplani on Rochesterin yliopistossa, samannimisessä kaupungissa New Yorkin osavaltiossa. Monet, jotka eivät tienneet etukäteen tulostani, ovat kysyneet miksi ihmeessä keskiajan pyhäinjäänteiden tutkija tulee Yhdysvaltoihin. Joku on vielä lisännyt ”onko meillä muka reliikkejä”. No tietysti on, jokaisessa katolisessa kirkossa on reliikkejä, mutta on totta, että ne eivät olleet syy tulooni.

Kevätlukukauden kestävän vierailuni motiivit olivat toisella tapaa tutkimukselliset ja opetukseen liittyvät: toivoin näkeväni, ja siten ehkä myös oppivani jotain siitä, miten asiat hoidetaan ”suuressa maailmassa”, akateemisessa kulttuurissa, jonka arjesta tiesin kovin vähän.

Seuraavat huomiot ovat syntyneet joskus jutteluiden, joskus hiljaisen tarkkailijan positiosta käsin Rochesterin yliopiston historian laitoksella. Tässä esitetyt havainnot ovat subjektiivisia eikä niiden pohjalta ole syytä tehdä laajempia yleistyksiä.

Oivalluksia yliopistoyhteisöstä

Kirjasto ja Historian laitos huhtikuun lopussa

Olin aluksi hämmentynyt yliopiston opiskelijoiden kohtaamisesta. Tulevat he vastaan henkilökunnan työhuoneiden läheisyydessä, kampuksen alaisissa pitkissä ja sokkeloisissa käytävissä tai pyörätiellä, he useimmiten hymyilevät ja nyökkäävät tervehdyksen. Olen melko varma, että kukaan heistä ei tiedä kuka olen mutta minun todennäköisesti oletetaan olevan hierarkiassa tasolla, joka tulee huomioida – tai olen ainakin tarpeeksi vanha tullakseni huomioiduksi.

Hierarkiassa opiskelijat ovat opiskelijoita, ovat he sitten kandia tekeviä tai väitöskirjaa puurtavia palkattuja tutkijoita. Opetushenkilökunta kulkee kokonaisuudessaan professoritittelillä (osa toki vielä urapolulla). Tässä hierakisessa kolminaisuudessa olen kokenut läheisimmäksi kollegaryhmäkseni historian jatko-opiskelijat. On totta, että meillä on ikäeroa, ja voi olla, että he pitävät minua vähän outona, mutta olen onnistunut vakuuttamaan suurimman osan heistä siitä, että minua voi puhutella pelkällä etunimellä. Nimen kohdalla heidän sopeutumisensa on ollut nopeaa – ehkä asiaa on auttanut sukunimi, jonka lausuminen tuottaa päänvaivaa eikä IT-yhteensopivuuskaan ole taattu.

Huomioita opetuksesta ja tutkijakoulutuksesta

Tulevan syksyn historian kurssit postikortteina

Historian kandiopiskelijoista on opetustilanteessa vaikea saada kahta sanaa enempää ulos. Tilanne muuttuu huomattavasti vanhempien opiskelijoiden kanssa. Parhaiten retoriikan taitoihin vihkiytyneet ja siinä enemmän harjoitusta saaneet – käytännössä siis jatko-opiskelijat – keskustelevat aiheesta kuin aiheesta, aina toisen osapuolen näkemykset hyvällä tavalla huomioiden.

Opetusmetodit selkeästi pyrkivät keskustelutaitojen saavuttamiseen käsikädessä kurssien asiasisältöjen kanssa. Opettaja voi olla tyytyväinen, kun nuoret keskustelijat puhuvat luontevasti lukemiensa artikkeleiden esittelemistä tieteen paradigmoista ja muistavat väliin referoida professoriaan, tittelin ja sukunimen kera. Opiskelijat puolestaan saavat tunnustusta taidoistaan ja tietävät omaksuneensa elämän valttikortteja – eli myös paljon muuta kuin pelkkää kurssin tietosisältöä.

Muina naisina kahvitauolla tai tuopin ääressä tekemieni kyselyiden perusteella (kattavasti otos historian laitoksen jatko-opiskelijoita, professoreita ja hallintohenkilökuntaa) sanoisin, että vaikka instituutio luo tietyt hierarkiat, ne ovat tosielämässä huokoiset: omasta yhteisöstä kannetaan huolta ja menestymisistä iloitaan yhdessä. Eikä yhteisön ulkopuolelle jätetä outolintuakaan, vaan tänä erikoisena keväänä minusta on pidetty hyvä huoli, minua on halattu ja osoitettu tuki, jota yliopisto haluaa tarjota ulkomaalaisille jäsenilleen.

Tutkijayhteisön parhautta

Monitoimitila á la Rochesterin yliopisto (olen osallistunut täällä mesenaatti-illallisiin)

Tutkimuksen saralla keskeinen toimintamuoto on kuukausittainen ”Historian seminaari”, jota varten joku tutkijayhteisön jäsen, siis jatko-opiskelija tai professori, toimittaa etukäteen omaa tekstiään luettavaksi, esittelee sen seminaarin aluksi lyhyesti, minkä jälkeen seuraa vajaa pari tuntinen keskustelu.

Kaikki ovat paikalla, sillä ei ole väliä onko päivän teksti artikkelikäsikirjoitus vai väitöskirjan osa. Sillä saattaa puolestaan olla väliä, että läsnäolijat saavat kerätä jokainen oman lounaansa seminaarihuoneeseen katetusta buffetpöydästä.

Esitin maaliskuussa oman artikkelini käsikirjoituksen. Sääntö on, että ensin jatko-opiskelijat saavat kommentoida papereita minkä jälkeen estradi on vapaa. En muista koska olisin saanut niin positiivisella asenteella ja niin äärimmäisen naulankantaan osuneita kommentteja kuin uuden ajan alkuun perehtyneet jatko-opiskelijat minulle tarjoilivat. Hymyilen edelleen, kun muistelen antoisaa keskustelua.

Jos tieteellinen keskusteluseura ei tunnu riittävältä historioitsijoiden parissa, aina voi kiirehtiä alakerran ”Humanistisen tutkimuksen keskukseen”. Sen resurssit tuntuvat rajattomilta (oletettavasti heillä kyllä on joku budjetti), kun he tarjoilevat yliopistolaisille vierailuluentoja maan eliittiyliopistojen professoreilta, usein myös rajoja rikkoen tieteen ja taiteen välimaastosta. Ohjelma on viikottaista, mutta ei toki aina vierailijoiden tähdittämää, vaan esimerkiksi keskustelutilaisuuksia erilaisilla formaateilla ajankohtaisista tieteentekemisen tavoista ja tieteiden välisyyksistä.

Kotiarjessakin on eroja

”Mökkini, autoni ja etupihani”, kun tammikuussa saavuin kaupunkiin

Elän porvarillisempaa elämää kuin koskaan ennen. Minulla on täällä tilava omakotitalo, iso auto, suuri puutarha ja altaallinen kultakaloja, kaikki asioita, joita en omista Suomessa. Paljon otan täältä mukaan aineetonta pääomaa mutta matkalaukkuihin sullottavaa en mieli. Auto on luksus, jonka kanssa en etukäteen uskonut tulevani sinuiksi, mutta jota varmaan kaipaan hetken enemmän kuin mitään muuta Amerikan arjestani, kun alan taas tahkota Turun tuttuja kukkuloita Tunturillani.

***

Kevät Yhdysvalloissa kuuluu osaksi tutkijaliikkuvuutta Suomen Akatemian rahoittamassa projektissani ”Rethinking the Late Medieval Relic (ca. 1200–1500)”

Taidenäyttely ja tietokirja: Näkyjä henkimaailmasta ja rauhasta

14.2.2025 / tiinatiilikainen / 0 Comments

Aleksandra Ionowan taidenäyttelyn avajaiset Gallen-Kallelan Museossa 7.2.2025. Kuva: Tiina Tiilikainen

Illan hämärtyessä helmikuisena perjantaina kutsuvieraat astelivat kohti Gallen-Kallelan Museota, jossa heitä odotti Alexandra Ionowan (1899–1980) taidetta esittelevä näyttely Näkyjä henkimaailmasta ja rauhasta. Museo oli ollut useamman kuukauden suljettuna remontin vuoksi, ja sen ympärillä oli väreillyt koko päivän odottava tunnelma. Akseli Gallen-Kallela oli myös itse aikanaan kiinnostunut mystiikasta ja okkultismista, ja nykykäsityksen mukaan tämä näkyy hänen teoksissaan[1]. Mikä olisikaan siis sopivampi paikka jopa Suomen Hilma af Klintiksi tituleeratun Ionowan näyttelylle!

Vaikka Ionowa sai aikanaan mainetta mystisenä ja vaikeasti lokeroitavana taiteilijana, hänen taiteensa ei vaadi selityksiä: se kutsuu katsojan kokemaan ja tuntemaan. Hänen teoksensa ovat kuin salaperäisiä tarinoita, jotka avautuvat vähitellen, paljastaen uusia kerroksia aina kun niiden äärelle pysähtyy. Ionowa itse kuvaili teostensa tulkintaa niin, että jokainen katsoja saa avata niissä olevan viestin omalla avaimellaan. Tällä hän tarkoitti, että jokainen tulkitsee teoksia omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan. Halutessaan voi vain ihailla kaunista kuvaa.

Teosofian Mestareille omistettuja kukkia.
Kuva: Kirjasta *Aleksandra Ionowa – Näkyjä henkimaailmasta ja rauhasta*, sivu 45.

Erityisen tunnettu Aleksandra Ionowa on niin sanotuista sielunkukista, joita hän teki nopeasti liidulla tai värikynällä. Niitä valmistui satoja, ellei tuhansia ja hän teki niitä yhtä lailla kuuluisuuksille kuin tavallisille ihmisille: oman kukkansa saivat monet presidentit, mutta niitä pyydettiin häneltä myös esimerkiksi lapsille. Hänellä oli tapana nimetä ja päivätä teoksensa tarkkaan, mikä kertoo osaltaan luomisen nopeudesta, mutta antaa myös lisää avaimia tulkintaan niitä kaipaaville. Poikkeavaa Ionowan maalaustekniikassa oli se, että hän käytti yleensä sormiaan siveltimien sijaan.

Näyttelyn avajaisten yhteydessä julkaistiin myös tietokirja Aleksandra Ionowa – Näkyjä henkimaailmasta ja rauhasta (toim. Nina Kokkinen ja Anne Pelin, 2025). Kirja purkaa myyttejä ja avaa uusia näkökulmia Ionowan taiteeseen ja luovuuteen. Se on samalla kunnianosoitus toisiaan kannatteleville naisille, jotka uskalsivat elää itsensä näköistä elämää aikana, jolloin se oli paljon nykyistä vaikeampaa. Tutkijatohtori Nina Kokkisen lisäksi kirjoittajina toimivat esoteerisuuden ja henkitaiteen asiantuntijat FT Manon Hedenborg White, FT Nuppu Koivisto-Kaasik, taidehistorioitsija Vivienne Roberts, FM Tiina Tiilikainen ja FM Elina Vuorimies.

Monipuolisen asiantuntijuuden yhdistäminen tarjosi mahdollisuuden luoda näyttelyn rinnalle teos, joka avaa uusia näkökulmia Ionowan taiteeseen ja naisten yhteiseen tarinaan. Kirja avaa samalla uudenlaisen näkymän mediaalisen ja visionäärisen taiteen historiaan Suomessa. Aleksandra Ionowa ei ole monille ennalta tuttu. Nekin jotka hänet tiesivät, olivat todennäköisesti kuulleet vain yhden version tarinasta. Hän oli erittäin tuottelias ja kuollessaan melko tunnettu mystikkotaiteilijana. Kuten Kokkinen teoksen johdannossa oivasti kuvaa, hänen taiteensa ja taiteilijan itsensä ympärille muodostui vuosien mittaan ”myyttinen hohde, joka pikemmin peitti kuin paljasti, kuka Aleksandra Ionowa oli”[2].

Työryhmän jäseniä yhteiskuvassa näyttelyavajaisissa: Elina Vuorimies, Nuppu Koivisto-Kaasik (takana), Ionowa-säätiön näyttelyvastaava Anita Fagerholm, Tiina Tiilikainen (takana), Kari Fagerholm, Vivienne Roberts, graafinen suunnittelija ja taittaja Johanna Havimäki, näyttelyn kuraattori Nina Kokkinen, näyttelypäällikkö Anne Pelin ja museonjohtaja Tuija Wahlroos. Kuvaaja: Jussi Tiilikainen

Selma ja Schura keväällä 1938. Kuva Gallen-Kallelan Museon näyttelystä. Kuvaaja: Tiina Tiilikainen

Teosofian yhdistämät naiset

Kirjoitusprosessin aikana saimme mahdollisuuden sukeltaa syvälle Alexandra ”Schura” Ionowan ja hänen elämänkumppaninsa Selma Mäkelän (1892–1975) keräämään laajaan arkistoon, joka on nykyään Ionowa-säätiön hallinnassa. Aineiston monipuolisuuden ansiosta käytössämme oli valtava määrä ennen tutkimatonta tietoa, joka rikastutti kirjan sisältöä ja antoi näkökulmia naisten elämään ja työhön. Arkistossa säilynyt kirjeenvaihto, valokuvat, vieraskirjat ja esoteeriseen toimintaan liittyvät asiakirjat avasivat meille kuin ikkunan Putulaan. Yhdessä ne antoivat mahdollisuuden ymmärtää paremmin Ionowan ja Mäkelän ajatusmaailmaa ja vaikutuspiiriä, jotka aiemmin kerrotussa versiossa olivat jääneet sivurooliin.

Kirjoittaessani omaa artikkeliani Aleksandra Ionowan ja Selma Mäkelän yhteinen tarina tavoitteenani oli antaa ääni myös Mäkelälle. Naiset tutustuivat jo 1920-luvulla ja jakoivat elämänsä viidellä vuosikymmenellä. Ionowan ja Mäkelän koti Putulassa, Lahden seudulla, muodostui henkisen etsinnän ja taiteellisen luovuuden keskukseksi. Yhdessä he muodostivat ainutlaatuisen parivaljakon, joka vaikutti moniin ympärillään olleisiin ihmisiin. Suomen tunnetuin teosofi Pekka Ervast kuului heidän lähipiiriinsä. Mäkelä oli myös merkittävä hahmo suomalaisessa teosofiassa ja aikansa henkisissä yhteisöissä. Hänen vanavedessään Ionowasta tuli aktiivinen jäsen niiden naisten verkostoissa, jotka olivat kiinnostuneita henkisyydestä, teosofiasta ja vapaamuurariudesta.

Selma Mäkelä, Aleksandra Ionowa ja Olga Salo vapaamuurariasuissaan. Kuva Gallen-Kallelan Museon näyttelystä. Kuvaaja: Tiina Tiilikainen

Kirjeet ja valokuvat kiinnittivät myös monia aikansa kulttuurivaikuttajia naisten rinnalle. Yhteydenpito tapahtui paljolti kirjeiden avulla ja kirjoittajana Selma Mäkelä oli erityisen taitava. Hän vaikuttaa olleen myös tarkka ja järjestelmällinen. Havaitsin Mäkelän olleen monessa mielessä Ionowan uran mahdollistaja, sillä hänen huolehtiessaan monista taloudenhoitoon liittyvistä käytännön asioista hänen kumppaninsa sai samalla vapauden ilmentää luovuuttaan eri tavoin.

Kirjoitusprosessin aikana jouduin usein pohtimaan, miten esittäisin kaiken tärkeän tiedon kiinnostavasti ja ymmärrettävästi lukijoille, joille aihepiiri ja nimet saattaisivat olla vieraita. Erityisesti Nina Kokkisen kanssa huomasimme pian artikkeliemme limittyvän monin osin keskenään. Pyrimme löytämään sisältöön tasapainoa ja karsimaan toistoa lukemalla toistemme tekstejä ja kommentoimalla niitä pitkin matkaa. Tasapainottelimme tieteellisen tarkkuuden ja tarinankerronnan välillä, jotta teksti olisi lukijoille sekä informatiivista että mukaansatempaavaa. Halusimme tuoda esiin naiset myytin takaa, samalla heidän tarinaansa kunnioittaen.

Tämä oli kokonaisuudessaan äärimmäisen palkitseva kokemus ja sain siitä paljon inspiraatiota ja oivalluksia. Kiitos siitä kuuluu koko työryhmälle!

Teksti: Tiina Tiilikainen (FM, väitöskirjatutkija, Turun yliopisto)

Ionowan taidetta. Teokset on nimetty ja päivätty tarkasti. Kuva: Kirjasta *Aleksandra Ionowa – Näkyjä henkimaailmasta ja rauhasta*, sivut 100-101.

Ionowan taidetta ja hänen mystistä maailmaansa esittelevä näyttely on Gallen-Kallelan Museossa avoinna yleisölle 8.2.-1.6.2025.

Edellinen laajempi Ionowan taidenäyttely oli osana mediaalista taidetta esittelevää näyttelyä Creative Spirits Lontoossa 2022.

Viitteet:

[1] Aiheesta mm. Kokkinen, Nina: Totuudenetsijät : vuosisadanvaihteen okkulttuuri ja moderni henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa (2019).

[2] Kokkinen, Nina: Johdanto: Mediaalisen taiteen, esoteerisuuden ja naistoimijuuden historiaa. Teoksessa Alexandra Ionowa – Näkyjä henkimaailmasta ja rauhasta. (toim. Nina Kokkinen ja Anne Pelin, 2025), 18.

Puhetta metsistä – Tunnelmia polun alusta

30.1.2025 / jelait / 0 Comments

Kuinka se, miten ihmiset puhuvat metsistä, vaikuttaa ihmisten – ja metsien – kohtaloihin? Mitä sana “metsä” tarkoittaa, mitä merkityksiä sille annetaan? Miten ihmiset oikeuttavat ja perustelevat omia metsiin kohdistuvia toimiaan?

Nämä kysymykset ovat ajankohtaisia, mutta niiden juuret ulottuvat kauas historiaan. Puhetta metsistä -projektissa pohdimme näitä aiheita keskittymällä sydänkeskiajan Etelä-Italiaan: tällä alueella ja tänä ajanjaksona muovautuivat monet metsästä puhumisen tavat, joista on tullut läntisen metsäpuheen peruselementtejä. Tutkimme keskustelua metsien arvosta, käytöstä ja raivaamisesta, tarkastellen sekä metsien symbolisia merkityksiä aikalaisille että niiden konkreettista hyödyntämistä.

Projektia rahoittaa Koneen säätiö (2024–2027). Tutkimusryhmään kuuluvat projektin johtaja Teemu Immonen, sekä Anni Hella, Outi Kaltio, Ned Schoolman ja Jutta Laitila.

Vaalea suuri yhtenäinen rakennuskompleksi kukkulan laella. Ympärillä vihreää metsää. Taustalla laakso ja vuorten rinteitä. — Montecassinon luostari Etelä-Italiassa. Kuva: Wikimedia Commons.

Polttopisteenä Etelä-Italia

Sydänkeskiaika (n. 950–1300) oli eurooppalaisen ihmisen luontosuhteen kehityksessä käänteentekevä aikakausi. Lämmin ilmastokausi nopeutti väkiluvun kasvua, jolloin metsiä raivattiin yhä kiivaammin viljelyskäyttöön. Euroopan maisema muuttui pysyvästi, kun läntisessä Euroopassa raivattiin sekä vanhat ikimetsät että varhaiskeskiajalla uudelleen metsittyneet alueet. Samalla syntyi kyläverkosto, joka yhä tänäkin päivänä määrittää Euroopan maaseutua. Eurooppalainen ihminen siirtyi aivan uudella tavalla luonnon ehdoilla elävästä, passiivisesta toimijasta luontoon vaikuttavaksi ja sitä hallitsevaksi toimijaksi. Uuden asetelman tuoma vastuu alkoi sekin konkretisoitua, kun metsien raivaaminen lisäsi ja voimisti luonnonmullistuksia, kuten tulvia.

Puhetta metsistä -projektissa keskitytään Etelä-Italian alueeseen, koska yllä mainituista teemoista käyty keskustelu muovautui ennen kaikkea kreikankielisen idän ja latinankielisen lännen välisessä kanssakäymisessä. Etelä-Italiassa käännettiin monet kreikan- ja arabiankieliset teokset, joille länsimainen luonnontiede myöhemmin perustui, ja siellä kukoisti elinvoimaisena myös antiikin latinalainen traditio. Metsien raivaus oli koko eteläisen Italian yhteiskuntaa koskettava ilmiö, johon kietoutuivat niin ruhtinaiden, uskonnollisten instituutioiden kuin alempienkin luokkien toimet ja intressit. Keskeisessä asemassa metsistä käytävässä puheessa olivat kuitenkin luostarit.

Erityisesti tutkimuksemme keskeisiä kohteita ovat latinalainen Montecassinon luostari sekä kreikkalainen Grottaferratan luostari Rooman lähettyvillä. Luostarit olivat käännöstyön ja opillisen keskustelun keskiössä, ja olivat lisäksi itse merkittäviä maanomistajia ja maankäyttäjiä. Luostarien kautta voi siis tutkia käytyä metsäkeskustelua ja sen retoriikkaa, mutta lisäksi havainnoida myös sitä, miten nämä käsitykset näkyivät käytännössä.

Vanhan rakennuksen sisäpiha. Vasemmalla kaariportiikki, keskellä puita pensaita ja kivettyjä polkuja. — Grottaferratan luostarin sisäpiha. Nykyään rakennuksessa toimii muun muassa kirjasto, jossa kunnostetaan ja säilytetään luostarin keskiaikaisia käsikirjoituksia. Kuva: Anni Hella.

Metsän puolella, historiasta nykyaikaan

Projektimme rahoitus tulee Koneen säätiön Metsän puolella -hankkeelta. Hankkeen tarkoituksena on lisätä ymmärrystä metsien monista merkityksistä sekä tuoda uusia ääniä ja lähestymiskulmia metsäkeskusteluun. Hankkeen projektit edustavat monitieteistä tutkimusta, taidetta, journalismia ja aktivismia.

Koneen säätiö järjesti 18.9.2024 uusien rahoitettujen Metsän puolella -projektien yhteisötapaamisen, jossa saimme mahdollisuuden tutustua muihin yhteisön projekteihin sekä niiden tekijöihin. Oli innostavaa kuulla, miten eri alojen tutkijat ja taiteilijat lähestyivät yhteistä teemaa tuoden esiin monipuolisia näkökulmia ja tapoja käsitellä metsiä sekä työskennellä niiden parissa. Omaan, kauas menneisyyteen sijoittuvaan projektiimme ja sen historialliseen näkökulmaan suhtauduttiin kiinnostuneesti. Se nähtiin tärkeänä osana nykyistä metsäkeskustelua, ja sen tarjoama historiallinen näkökulma ymmärrettiin arvokkaaksi keinoksi hahmottaa keskustelun juuria ja metsäsuhteemme kehitystä. Puhetta metsistä -projektissa meillä on onni olla osa monia yhteisöjä niin omassa yliopistossamme kulttuurihistorian oppiaineessa ja vanhojen aikojen tutkimuskeskus TUCEMEMSissa kuin myös Koneen säätiön monialaisessa Metsän puolella -hankkeessa.

Kolme hymyilevää henkilöä. — Anni, Outi ja Teemu Koneen säätiön yhteisötapaamisessa. Kuva: Teemu Immonen.

Tulevan kevään aikana tutkimustyömme jatkuu ja tiimimme jäsen professori Ned Schoolman Nevadan yliopistosta saapuu touko- ja kesäkuuksi Turkuun. Toukokuussa osallistumme kulttuurihistorioitsija Otto Latvan johtaman HumBio-projektin päätösseminaariin, ja kesäkuussa suuntaamme Rovaniemelle kansainvälisen kulttuurihistorian yhdistyksen ISCH:n Human/Nature-konferenssiin. Syksyllä projektilla on edessä tutkimusmatka Etelä-Italiaan.

Toimintaamme voi seurata nettisivuilla!

Teksti: Jutta Laitila, Anni Hella & Teemu Immonen.

Kustos kertoo – intellektuellia etsimässä

16.11.2024 / Toimittaja / 0 Comments

Perjantaina 15.11.2024 tarkastettiin Arcanumin Aava-salissa Turun yliopistossa FL Hannele Koiviston väitöskirja Joukkosielu vai individualisti? Vasemmistoälymystön identiteettiprosessit Suomessa 1930-luvun alusta 1950-luvun loppuun. Vastaväittäjänä toimi professori Risto Turunen Itä-Suomen yliopistosta. Tilaisuudessa oli erityistä juhlavuutta siinä mielessä, että Koivisto on tutkinut intellektualismin ja älymystön historiaa Suomessa jo 1990-luvulta lähtien, julkaissut laajasti artikkeleita, kirjojen lukuja ja toimittanut teoksia. Koiviston kirjoituksia on aiemmin julkaistu myös kirjana Politiikkaa, erotiikkaa ja kulttuuritaistelua. Kirjoituksia suomalaisesta vasemmistoälymystöstä 1930-luvulla (2011). Kun oli tiedossa, että myös vastaväittäjä on alan ehdottomia asiantuntijoita, oli selvää, että luvassa olisi poikkeuksellisen asiantunteva keskustelu suomalaisen älymystön vaiheista.

Hannele Koiviston väitöskirja on laaja, ei ainoastaan sivumäärältään vaan myös näkökulmaltaan ja otteeltaan. Hän hyödyntää monipuolista aineistoa, joka koostuu arkistolähteistä, haastatteluista, lehdistöstä, aikalaiskirjallisuudesta ja käytännössä kaikesta siitä, millä voi ylipäätään päästä käsiksi vasemmistointellektuellien identiteetin rakentumiseen. Tekijän käytössä ovat olleet muun muassa Kansan Arkistossa sijaitsevat Raoul Palmgrenin, Kaisu-Mirjami Rydbergin, Mauri Ryömän, Elvi Sinervon, Maija Savutien, Tapio Tapiovaaran, Arvo Turtiaisen ja Jenny Pajusen henkilökokoelmat. Mutta kaiken tämän lisäksi on paljon muutakin, radio-ohjelmista ja -haastatteluista tv-dokumentteihin.

Erityistä kiinnostavuutta hankkeelle tuo pitkä ajallinen kaari: johdannon ja loppuluvun lisäksi teoksessa on viisi käsittelylukua, jotka seuraavat kohteeksi valikoituneiden henkilöiden vaiheita 1930-luvulta 1950-luvulle. Kuten vastaväittäjä Risto Turunen totesi, luku ”Etsivä keskuspoliisi ja Valtiollinen poliisi vasemmistoälymystön määrittelijänä” on tarinan peripeteia, käännekohta, jolloin myös päähenkilöiden elämä nyrjähti sijoiltaan. Seuraavassa luvussa he ovatkin vankilassa, ankarissa olosuhteissa, mikä muovasi heidän elämänkohtaloitaan.

Koivisto ja Turunen kävivät eloisan, älyllisesti innostavan keskustelun, jossa pohdittiin muun muassa aineistollista ja menetelmällistä triangulaatiota, identiteetin luonnetta ja rakentumista sekä intellektuellina elämisen haastetta, sitoutumista, odotuksia, epäilyjä, lojaalisuutta ja monia muita kysymyksiä.

Väitöstilaisuudessa oli saliyleisöä 39 henkeä, mutta keskustelu striimattiin Echo-palvelun kautta, ja sitä seurasi laaja yleisö, 75 henkeä, ympäri Suomea.

Keskustelu väitöskirjasta on alkanut. Vasemmalla vastaväittäjä professori Risto Turunen Itä-Suomen yliopistosta, oikealla väittelijä FL Hannele Koivisto. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.

Interview with Rob Boddice

26.9.2024 / Toimittaja / 0 Comments

Samalla kun muistelemme viimevuotista Litzen-luentoa julkaisemalla Rob Boddicen haastattelun (ilmestyi alun perin Kulttuurihistoria. Nyt -lehdessä), mainostamme ennakkotietona, että vuoden 2024 Litzen-luento järjestetään perjantaina 22.11.2024 klo 16 Aava-salissa, ja vieraanamme on arkkitehti Henna Helander. Tervetuloa silloin!

In 2023, the Veikko Litzen Lecture was organised for the 30th time. Our guest was PhD (FRHistS) Rob Boddice who is working at the University of Tampere and who has earlier held positions at Harvard University, McGill University, the Max Planck Institute for Human Development, and Freie Universität Berlin. Boddice is well-known for his several books on the history of emotions. He is currently writing a book about the history of the placebo effect, forthcoming in 2026.

The Litzen Lecture took place at the Aava Hall (Arcanum) on Friday 1 December 2023, and it attracted a large audience. Hannu Salmi had a short chat with Boddice, and we publish it here.

Hannu: Thank you for your visit to Turku, Rob! You have written very extensively not only about the history of medicine, and science in general, but also about the history of emotions. Your book A History of Feelings was published in Finnish in 2022 under the title Tunteiden historia. What brought you to the history of emotions in the first place? What is it about the history of emotions that fascinates you?

Rob: It was an honour to be invited to give the Litzen Lecture. It was the key event for me in 2023.

I was working on the history of emotions before I really understood that it was a thing. An old friend and colleague reminded me recently that we co-taught a course at the University of York on ‘Mind, Ritual and Anthropology’ back in 2004, when we were both graduate students. It was my entry point to thinking about how to reconcile neuroscientific knowledge with the humanities. The emotions lay at the centre of that conundrum. My PhD thesis had the conceptual, moral and social history of cruelty at its core, and I realised only dimly at the time that the whole thing hinged on the creation and enforcement of feeling rules and the connection of feelings to practices. It was only much later that I discovered a hive of activity in this field called ‘the history of emotions’, and circumstance landed me in Berlin, working at the Languages of Emotion Excellence Cluster at Freie Universität and at the Centre for the History of Emotions at the Max Planck Institute for Human Development. I found myself among an innovative and energetic group of scholars, developing an extant corpus of theoretical sophistication. All of it helped me make sense of what I had already done and pointed the way forward.

Hannu: You gave a brilliant Litzen Lecture in Turku and dedicated your talk to the historian Jam Plamper, who had just passed away on 30 November. Plamper was part of an international community of scholars in the history of emotions. Researchers also form an emotional community, I think. Could you say that, and if so, what kind of community is it?

Rob: Jan was the person who told me, back in 2012, that the history of emotions was wide open and there for the taking. I took that to heart. Certainly, those of us who have been in this field and at its principal sites of development for many years have a strong sense of connection. I don’t know if I’d call this an ‘emotional community’, but there is a sense of common purpose, critical support and, often, admiration. I am driven by an intellectual commitment. When I find others who share this, there is certainly a feeling of sympathy and a rare kind of delight.

Hannu: Your book A History of Feelings has an interesting final chapter where you place the history of emotions in a broader context, as part of the history of experience. What are the problems with seeing the history of emotions as a separate field or subfield? What new perspectives can the concept of experience offer?

Rob: The main problem with ‘emotions’ is that until the nineteenth century, in English, they didn’t exist. Most of the time, historians of emotions are actually talking about other situated concepts that are distinctly different from ‘emotions’, and they are bound up with historical senses, cognition, beliefs, different types of intellectual and embodied knowledge, and distinct bodily and social practices in distinct moral and social frameworks. In short, to carve off the category ‘emotion’ risks distorting the way historical actors felt. Experience is also fraught with risk, of course, but as an umbrella concept it allows for that broader assemblage of things that amount to how somebody felt at a given time in a given place.

Hannu: Your lecture in Turku was entitled ‘The View from the Cave: Histories of Lived Experience in an Age of Alternative Facts’. The title referred to Plato’s famous cave metaphor. What kind of ‘cave’ are we in today? How do you see the opportunities and challenges for historical research in this day and age?

Rob: We are in a dark place indeed. In Plato’s cave it was at least possible for a philosopher to drag somebody into the light and show them an understanding of things as they actually are. In our ‘cave’, largely online, I doubt whether anybody has the authority to do this. Expertise and learning are placed on the same plane as opinions wrought from bedroom browsing. Appeals to ‘my lived experience’ or, worse, ‘my truth’, trump any attempt to apply evidence or nuance. Historians of experience have the opportunity to demonstrate the kinds of consequences that arise from people acting on the assumption, willy nilly, that their experience of the world is paramount. There are many potential histories of hubris. They don’t tend to end well.

Hannu: This is indeed a challenge not only for historians of experience but for all researchers. But perhaps it is lectures like these, and the debate that emerges from them, that provide a glimmer of hope. Thank you these insights Rob! Hope to see you again soon!

Kustos kertoo – masennuksen kulttuurihistoriaa

14.9.2024 / Toimittaja / 0 Comments

Kulttuurihistorian väitöksissä siirryttiin tänään uudelle kymmenluvulle. Lauantaina 14. syyskuuta 2024 tarkastettu Annastiina Mäkilän tutkimus Monista näkökulmista tautiluokkakeskeisyyteen. Masennuksen määrittyminen Turun yliopiston opiskelijoiden, väitöskirjatutkijoiden ja erikoistuvien lääkärien käsityksissä vuosina 1980–1995 on kulttuurihistorian oppiaineen 81. väitöskirja.

Väittelijä valmiina. Kuva: Marjo Kaartinen.

Mäkilän tutkimuksen keskiössä on historiallinen ajanjakso, jolloin masennuksesta keskusteltiin julkisuudessa paljonkin. Syyskuussa 1995 Suomen Kuvalehti totesi: ”Uusien masennuslääkkeiden kulutus on noussut selvästi muutamassa vuodessa.” Aikalaiset saattoivat yhdistää tämän 90-luvun talouslamaan ja sen vaikutuksiin, mutta asia oli paljon mutkikkaampi, ja tämä kompleksisuus avautuu hienosti Mäkilän väitöskirjassa. Vaikka aikavälinä on vain 15 vuotta, masennuskäsityksissä oli meneillään laajempi prosessi, jossa, kuten väitöskirjan pääotsikkokin kertoo, oltiin siirtymässä monista rinnakkaisista näkemyksistä kohti tautiluokkakeskeistä ajattelutapaa. Mäkilän tavoitteena on tutkia niitä masennuskäsityksiä, jotka ilmenivät psykologian ja lääketieteen koulutuksessa Turun yliopistossa vuosina 1980–1995. Samalla tämän aikavälin kautta ilmenee laajempi näkymä paitsi lääketieteen ja psykologian historiaan myös siihen kulttuuriseen neuvotteluun, jossa masennusta määriteltiin.

Vastaväittäjä työssään. Kuva: Marjo Kaartinen.

Aineistoltaan Mäkilän tutkimus on poikkeuksellisen laaja, ja analyysi perustuu opetuksen yhteydessä syntyneisiin opinnäytteisiin, oppikirjoihin, luentomuistiinpanoihin, opetusohjelmiin mutta samalla myös aineistoihin, jotka kertovat arkisista masennuskäsityksistä ja niiden muutoksista. Vastaväittäjä dosentti Ville Kivimäki johdatteli kuulijat aiheeseen ja ennen kaikkea sairauksien kulttuurisuuden tutkimukseen, mitä väittelijä vastauksillaan hienosti täydensi. Tuloksena oli aito tieteellinen dialogi, jota yleisö seurasi valppaasti. Väitöstilaisuuden lopussa keskusteltiin myös teeman ajankohtaisuudesta. Tähän väittelijä viittasi jo lektiossaan korostaessaan masennuksen moni-ilmeisyyttä. Kysymys masennuksesta ei voi olla vain diagnostinen tai medikaalinen, sillä myös monet yhteiskunnalliset rakenteet synnyttävät voimattomuuden kokemusta. Yhtä tärkeää kuin keskustella maksennuksesta yksilön sairautena on pohtia, millaiset ratkaisut tai käytännöt tätä kokemusta tuottavat.

Väitöstilaisuutta seurasi Turun yliopiston Aava-salissa (Arcanum) 54 kuulijaa, ja lisäksi tilaisuutta saattoi seurata striiminä.

Loppulausunnon aika. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.

Kustos kertoo – Ozun maailma

31.8.2024 / Toimittaja / 0 Comments

FM Topi Timosen väitöskirja The Brothers and Sisters of the Ozu Family: Constructing Family Roles and Social Dynamics in the Post-War Films of Ozu Yasujirô 1947–1962 esitettiin julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa lauantaina 31.8.2024 klo 12. Vastaväittäjänä toimi dosentti Jaakko Seppälä Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Hannu Salmi Turun yliopistosta. Timosen tutkimus on oppiaineen ensimmäinen japanilaista kulttuuria käsittelevä väitöskirja.

Timosen väitöskirjan kansikuva on Ozun elokuvasta Varhainen kevät (*Sōshun*, 1956).

Yasujiro Ozu lukeutuu tunnetuimpiin japanilaisiin elokuvaohjaajiin, ja hänestä on tehty tutkimusta poikkeuksellisen paljon. Häntä on usein tarkasteltu formalistisesti, mikä on sinänsä ymmärrettävää, sillä Ozu oli tarkkojen kompositioiden ystävä ja suunnitteli teostensa visuaalisuuden huolellisesti. Timosen tavoitteena on kuitenkin lukea Ozun sodanjälkeistä tuotantoa laajemmassa kulttuurisessa kontekstissa ja pohtia, miten elokuvat kommentoivat, ja konstruoivat, sosiaalisia suhteita tilanteessa, jossa japanilainen yhteiskunta eli muutoksessa. Väitöstilaisuudessa Jaakko Seppälä ohjasi keskustelua taitavasti niihin tapoihin, joilla elokuvan kaltainen teos on suhteessa syntyaikaansa, mitä moniääninen teos kertoo ja millaisia tulkinnan vaihtoehtoja on. Seppälä ja Timonen kävivät mukaansa tempaavan keskustelun teemoista, jotka ovat kaiken taiteeseen kohdistuvan kulttuurihistoriallisen tutkimuksen ytimessä.

Usein Yasujiro Ozua kutsutaan erityisen japanilaiseksi ohjaajaksi. Väitöstilaisuudessa kävi hyvin ilmi, että tämä on pitkälti länsimaisen kulttuurin piirissä rakentunut yleistys. Ozun elokuvat olivat myös genre-elokuvia ja edustivat lajityyppiä, jossa oli tapana kuvata arkielämää, mutta jota länsimaissa on tunnettu vain vähän. Ozun elokuvat on usein nähty myös melankolisina, mutta väitöstilaisuudessa Timonen kutsui Ozua suureksi humoristiksi: Ozun elokuvissa on aina huumorin tuomaa inhimillisyyttä.

Väitöstilaisuuteen Arcanumin Aava-salissa osallistui 32 kuulijaa, jotka saivat hyvän johdattelun sekä elokuvan kulttuurihistorialliseen tutkimukseen että Yasujiro Ozun maailmaan. Ja ehdittiinpä käsitellä myös Ozun ehkä kuuluisinta otosta, elokuvassa Myöhäinen kevät (Banshun, 1949) nähtävää mystistä vaasia…