Jatko-opiskelijoille suunnatussa kulttuurihistorian Joulukoulussa puhuttiin tammikuun 13. päivänä kulttuurin käsitteestä. Professori Hannu Salmi esitteli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa esiin nousseita näkemyksiä siitä, mitä kulttuurilla ja kulttuurihistorialla tarkoitettiin. Kulttuuri ymmärrettiin toisaalta hengen viljelynä ja toisaalta kansanelämän täysin konkreettisen puolen kuvauksena. Joissakin yhteyksissä puhuttiin kulttuurista kansakunnan sisäisenä elämänä ennen valtion muodostamisen vaihetta. Lamprechtilaisuus toi mukaan kiinnostuksen kollektiivisiin ilmiöihin, tosin Gunnar Suolahti (ent. Palander) kiinnitti huomionsa myös aikakauteen, elämänmuotoihin ja yksilön kuvaamiseen sen osana – ”ei henkilö yksin vaan aikansa väräjävästä elämästä yhtenä sirpaleena”.
Tämä kulttuurihistorian varhainen vaihe ohitettiin suomalaisessa historiantutkimuksessa kuitenkin nopeasti, Salmen mukaan jo 1936, jolloin ensimmäinen versio Suomen kulttuurihistoria-teossarjaa julkaistiin. Tutkijoiden mielenkiinto alkoi yhä enemmän suuntautua kulttuurisista ilmiöistä ja kansanomaisesta elämänmuodosta yksilöiden tutkimiseen ja muille historian osa-alueille. Kulttuurihistoriasta ei enää puhuttu, vain Åbo Akademissa sitä opetettiin kansanomaisen kulttuurin sisältöisenä.
Hannu Salmen esitystä kuunnellessani tajusin, miten selvästi suomalainen vasemmistolainen kulttuurikriitikko ja teoreetikko Raoul Palmgrenin 1930- ja 1940-lukujen kirjoitukset suomalaisen kulttuurielämän historiasta jäsentyivät omaan aikaansa. Palmgren oli seurannut 1920- ja 1930-lukujen historioitsijoiden kirjoittelua ja omalta osaltaan jatkanut näiden ajatusten kehittelyä edelleen – ja omalla tavallaan. Mutta koska Palmgren suuntautui niin vahvasti marxilaisen kulttuuriteorian luomiseen ja sitä soveltavaan historiankirjoitukseen, ovat tutkijatkin keskittyneet sen tutkimiseen ja ehkä pitäneet vähemmän merkittävänä hänen tulkitsemistaan historiatieteestä käydyn, kulttuurihistoriaa koskeneen aikalaiskeskustelun kontekstissa.
Palmgren eniten luetussa teoksessa Suuri linja. Arwidssonista vallankumouksellisiin sosialisteihin. Kansallisia tutkielmia (1948) nousee esille monia ajatuksia, jotka jatkavat 1900-luvun alun kulttuurista ja kulttuurihistoriasta käytyä keskustelua. Niitä ovat ajatukset aikakauden ja ihmisen suhteesta : toisaalta aikakausi tuottaa ihmisen kaltaisekseen, mutta toisaalta jotkut yksilöt – tässä tapauksessa radikaalin sivistyneistön edustajat – voivat tehdä siitä tietoisen irtioton, asettua ajalleen antiteesiksi ja ”temmata ajan ratasta eteenpäin”. (vrt. Friedell) Näin syntyvän radikaalin kansallisen projektin Palmgren halusi nostaa esiin ja asettaa sen perustaksi tulevalle kulttuurille. Palmgren tiedosti hyvin kulttuurisen hegemonian merkityksen ja katsoi, että tähän asti kansallista perintöä oli käytetty vääristellen porvarillisiin tarkoitusperiin. Sen vuoksi kansallinen perintö piti vallata koko kansalle. Toisaalta myös kansan piti sivistyä, jotta se voisi jatkaa sitä. Kansansivistystyön ideaali vei Palmgreninkin ajatusta eteenpäin.
Kulttuuri oli Palmgrenille osa elämän kokonaisuutta, sidoksissa konkreettisiin olosuhteisiin, jotka loivat elämän ja toiminnan edellytykset kulloisenakin aikana. Kulttuuri oli aina yhteydessä yhteiskunnallisiin ja poliittisiin trendeihin. Tutkimuksen tehtävänä Palmgren näki elämän eri toimintamuotojen keskinäisten suhteiden selvittämisen ja vaati tutkijalta historiallista suhteellisuuden tajua.
Palmgrenin kulttuurikäsityksessä on muitakin kiinnostavia elementtejä, jotka yhdistävät hänet aikakauden varhaiseen kulttuurihistoriaan. Hän puhui aikakauden ihmistyypeistä, etenkin aktiivisen älymystöläisen tyypistä aikakauden ihmisen tiivistymänä (vrt. Suolahti). Hän oli kiinnostunut kulttuurin muodoista (vrt. Huizinga) ja etsi innostusta saksalaisen ekspressionistisen taidehistorioitsija Hausensteinin ajatuksesta, jonka mukaan kukin yhteiskunnallisen vaihe luo oman muotokielensä. Palmgren katsoi, että esimerkiksi kirjallisuudessa uusi sosialistinen kulttuuri loisi uuden muotokielen taiteelle ja kirjallisuudelle.
Vaikka Palmgrenia pidetään maassamme vasemmistolaisen kulttuuriteorian ja työläiskirjallisuuden merkittävänä tutkijana, hänen kirjoituksensa eivät ole olleet paljoa esillä 1980-luvun Palmgren-renessanssin jälkeen, jolloin hänen tekstejään julkaistiin uudelleen ja jolloin hän itse julkaisi lukuisia teoksia. Viime viikolla hänen monipuolinen elämänsä nousi kuitenkin hetkeksi valokeilaan – Palmgrenin kunniaksi järjestettiin Helsingissä, Työväenliikkeen kirjastossa 12.1. 100-vuotisseminaari. (nauhoite seminaarista osoitteessa: http://www.tyovaenperinne.fi/. Tilaisuudessa Palmgrenia arvioitiin niin vasemmistointellektuellina (Hanne Koivisto), poliittisena kannanottajana (Ilkka Liikanen, Erkki Tuomioja), lehtimiehenä (Kari Sallamaa) kuin kirjallisuudentutkijana (Pertti Karkama) kriitikkona (Jaana Torninoja-Latola) sekä kirjastonjohtajana (Kirsti Lumiala). Puhumassa oli paitsi Palmgrenin ajattelua tutkineita, myös niitä, jotka kertoivat hänestä ihmisenä. Häntä muistettiin isänä (Nina Palmgren), ystävänä, esikuvana (Peter von Bagh). Tilaisuuden tunnelma oli innostunut, tuntui kuin Palmgren olisi itsekin ollut paikalla – ja tavallaan hän olikin, sillä Palmgrenista tehdyt tv-haastattelut ja valokuva-esitys olivat katsottavissa kaiken aikaa. Vitriineissä esiteltiin hänen käsikirjoituksiaan ja kirjojaan. Kirjaston hyllyissä oli osa Palmgrenin suuresta kotikirjastosta. Satapäinen yleisö kuunteli ja keskusteli, Koiton Laulu lauloi työväenlauluja.
Päivän kuluessa kävi ilmi, että Palmgrenia pitäisi tutkia lisää – etenkin kun Kansan arkistossa oleva 130 arkistolaatikon Palmgren-kokoelma on nyt tutkijoiden käytössä ja tarjoaa lisävalaistusta hänen elämäänsä. Virisikin ajatuksia hänen poliittisen osallistumisensa tutkimuksen tarkentamisesta, mutta myös uuden elämäkerran kirjoittamisesta. Aika näyttää nyt otollisemmalta Palmgrenin tutkimiseen kuin pitkään aikaan. Luokka-käsitteen paluu tutkimukseen ja kiinnostus tavalliseen ihmiseen – kansaan ja työväkeen, elämän arkeen ja köyhyyteen on saanut etenkin nuoret tutkijat etsiytymään työläis- ja työläiskirjallisuuden tutkimuksen pariin. Myös Palmgrenin mittavat työläiskirjallisuushistorian teokset herättävät kiinnostusta. Työläiskirjallisuuteen perehtynyt tutkija Kati Launis (Kotimainen kirjallisuus) avaa artikkelissaan Joukkosydäntä, Palmgrenin tunnetuinta työläiskirjallisuushistoriateosta osoitteessa: http://www.thpts.fi/2012/01/09/. Elsi Hyttilän väitöskirja työläiskirjailija Elviira Willmanista valmistuu tänä keväänä niinikään Kotimaisessa kirjallisuudessa. Myös vasemmistoälymystöä tutkitaan. Sinervon sisarusten maailmankatsomuksesta tekee Jaana Torninoja-Latola väitöskirjaa Suomen historiassa ja vasemmistoälymystön identiteettikysymyksistä allekirjoittanut Kulttuurihistoriassa. Kiinnostava yhteensattumako, että kaikkien tutkijoiden kotipesä on Sirkkalan kampuksella – jo tämä tarjoaa tulevaisuudessa mahdollisuuksia vuorovaikututukseen, ehkäpä joskus yhteisiin hankkeisiinkin!
Vuonna 2002 aloitettu metodologisesti painottunut kirjasarja Cultural History – Kulttuurihistoria on yltänyt kymmenenteen niteeseen. Tammikuussa 2012 ilmestyi Asko Nivalan ja Rami Mähkän toimittama kokoelma Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Kirjan lähtökohtana oli havainto, ettei käytettävissä ole opintoihin sopivaa metodikirjaa, jossa pohdittaisiin esimerkkien kautta vaikkapa esinekulttuurin tai fiktion käyttöä lähteenä. Heuristiikan ohella kirjassa valotetaan tutkimusmenetelmiä käsitehistoriasta käsikirjoitustutkimukseen, elämäkertatutkimuksesta muistitietohistoriaan ja aistien historiasta uusmaterialismiin. Lähes 350-sivuinen teos sisältää kaksitoista artikkelia ja se on suunnattu johdatukseksi kaikille kiinnostuneille. Useat teksteistä perustuvat monitieteisen tutkimuksen käytännön ongelmiin, joten teos soveltuu hyvin myös jatko-opiskelijoille sekä lähitieteistä kiinnostuneille.
Väitöstilaisuus alkoi Keskisen lektiolla, jonka jälkeen oli vastaväittäjän vuoro astua esiin. Nevala avasi puheenvuoronsa viittamalla tutkimuksiin siitä, miten jääkiekon maailmanmestaruus vuonna 1995 on nykypäivän historiakäsityksen keskeisiä virstanpylväitä. Lähimenneisyyden avainkohdassa urheilu on näyttäytynyt kansakuntaa yhdistävänä tekijänä, mikä saa helposti unohtamaan tosiasian, että suomalainen urheilukulttuuri on suurimman osan historiastaan ollut jakaantunut. Tämän kahtiajaon ytimessä Keskisen väitöskirja on.
