Väitöskirjatutkijamme Elina Karvo kertoo tässä tekstissä Kulttuurihistorian seuran syntyhistoriasta ja toiminnasta. Seuraavana juhlavuoden kunniaksi on 20.4. vuorossa Kulttuurihistorian muisti II -tapahtuma, jossa luennoi kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen.

Kulttuurihistorian seura perustettiin keväällä 2016. Seuran toiminnan ytimessä on nostaa esiin kulttuurihistorian merkitystä ja tutkimusta yhteiskunnassa sekä tukea kulttuurihistorian opetusta ja yleistä tunnettuutta. 

Seuran toiminta lähti liikkeelle kansainvälisen kulttuurihistorian seuran, International Society for Cultural History (ISCH), kautta. Vuonna 2008 perustettu järjestö edistää kulttuurihistorian tutkimusta järjestäen vuosittain konferensseja sekä julkaisemalla Cultural History -lehteä. Kulttuurihistorian seuran perustamisessa taustalla oli käytännön tarve saada Suomeen rekisteröitynyt yhdistys, joka voi hoitaa kansainvälisen seuran asioita. Toisaalta taustalla oli myös laajempi ajatus yhdistyksestä, joka yhdistäisi kulttuurihistorian tutkijoita ja voisi ottaa yhteiskunnallisesti kantaa kulttuurihistoriaan ja -perintöön liittyvissä kysymyksissä. 

Seuran aktiivit ovat kulttuurihistorian tutkijoita professoreista väitöskirjatutkijoihin, ja mukana on vahvaa edustusta myös museo- ja kulttuurialalta. Seura on avoin niin tutkijoille, opiskelijoille, harrastajille kuin kulttuurista ja historiasta kiinnostuneille.

Aktiivista julkaisutoimintaa 

Seuran toiminta koostuu niin tapahtumista kuin julkaisutoiminnasta. Kulttuurihistorian seuralla on kaksi julkaisusarjaa: Cultural History – Kulttuurihistoria sekä Capsa Historiae.

Cultural History – Kulttuurihistoria -julkaisusarja sai alkunsa 2000-luvun alussa ja toimi alkujaan oppiaineen oman kustantamon kautta. Vuonna 2017 käynnistettiin julkaisusarjan siirtoa vastikään perustetulle seuralle, ja Cultural History -sarjan 16. osa, Golden Leaves and Burned Books (2020), oli ensimmäinen seuran kustantama osa. Cultural History – Kulttuurihistoria -sarjassa julkaistaan suomeksi ja englanniksi vertaisarvioituja teoksia, joissa keskustellaan (kulttuuri)historiantutkimuksen luonteesta, käsitteistä, metodeista ja teorioista sekä avataan uusia näkökulmia menneisyyden hahmottamiseen ja nykypäivän ymmärtämiseen. Sarjan osissa on liikuttu ajallisesti antiikista nykypäivän ja keskusteltu kattavasti kulttuurihistorian klassikoista, keskeisistä metodeista ja menneisyyden lähdeaineistoista. Julkaisusarjan 17. osa ilmestyy juhlavuoden aikana ja keskittyy kulttuurihistorian tutkimusmetodeihin.

Capsa Historiae -sarjan julkaisut ovat kulttuurihistoriallisia puheenvuoroja, jotka avaavat menneisyyden ilmiöitä, tarjoavat uusia näkökulmia sekä ottavat osaa ajankohtaisiin keskusteluihin. Julkaisusarja sai alkunsa vuonna 2017, ja sarjan ensimmäinen teos oli Juha Isotalon pro gradu -tutkimukseen perustuva teos Herodotoksesta ja Thukydideesta. Julkaisusarjan tähän mennessä ilmestyneissä teoksissa on käsitelty myös yleisradiotoimintaa julkisena palveluna (Paavo Oinonen, 2019) sekä avaruuden kuvittelun kulttuurihistoriaa (Heidi Kurvinen, Petri Paju ja Petri Saarikoski, 2021). 

Merkittävässä roolissa seuran toiminnassa on seuran blogilla, jossa julkaistaan mm. tekstejä museo- ja näyttelyvierailuista, väitöskirjatutkijoiden ja kulttuurihistorian dosenttien esittelyjä sekä pitempiä tekstejä erilaisista teemoista ja tutkimuskohteista.

Tapahtumien kirjo

Seuran tapahtumatoiminta on alusta lähtien ollut monipuolista ja pyrkinyt tavoittamaan niin akateemisen kuin suuren yleisön. Seuran avajaistapahtuma järjestettiin toukokuussa 2017 Turun Kirjakahvilan pihalla. Tapahtumassa julkaistiin seuran ensimmäinen Capsa Historiae -julkaisu, kuultiin muistoja Kirjakahvilan historiasta sekä kuultiin puheenvuoro saamelaishistoriasta ja joikaamista. Vuosien varrella seura on osallistunut myös mm. Turun kirjamessuille ja Someron nostalgiaviikoille.

Seura on tehnyt tapahtumien osalta yhteistyötä Turun ja Lapin kulttuurihistorian oppiaineiden, Turun museokeskuksen, sekä muiden yhdistysten kanssa. Yhteistyön kautta on syntynyt monipuolista keskustelua kulttuurista, historiasta ja tiedonvälityksestä. Keväällä 2019 seura ja Museopedagoginen yhdistys Pedaali ry järjestivät yhdessä jäsenilleen seminaaripäivän Tieteestä tarinaksi Amos Rexin museolla. Seminaarissa kuultiin monenlaisia puheenvuoroja tavoista välittää, tuottaa ja tarinallistaa tutkimustietoa suurelle yleisölle. Saman vuoden syksyllä seura järjesti yhteistyössä Kulttuuriyhdistys Eilen ja Tänään ry:n kanssa Jännittävää historiaa -seminaarin, jossa yleisö sai tilaisuuden heittäytyä pimeyden syövereihin, tutustua viinan ja koleran vitsauksiin sekä paneutua taidekonservoinnin saloihin ja keskiaikaisten kirkkomaalausten eriskummallisiin olentoihin. Näihin jännittäviin teemoihin yleisön johdattivat historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen väitöskirjatutkijat.

Vuonna 2020 alkanut koronapandemia vaikutti myös Kulttuurihistorian seuran toimintaan vahvasti. Vaikka siirtyminen etätoimintaan on tuonut mukanaan joustavuutta ja osallistumismahdollisuuksia ympäri Suomen, on tapahtumatoiminta ollut korona-aikana selvästi hiljaisempaa. Syksyllä 2020 seura oli mukana kulttuurihistorian ensimmäisillä kirjamessuilla, jotka järjestettiin kokonaan etäyhteyksin. Seura oli mukana etenkin kustantajan roolissa, kun messuilla esiteltiin jo aiemmin mainittu Golden Leaves and Burned Books –julkaisu.

Kulttuurihistorian juhlavuoteen 2022 seura alkoi valmistautua jo vuotta aiemmin, kun keväällä 2021 järjestettiin webinaari Kulttuurihistorian muisti. Tapahtumassa käynnistettiin kulttuurihistorian oppiaineiden historian muistelu, kun puhujina toimivat Turun yliopiston professori emeritus Keijo Virtanen sekä Lapin yliopiston kulttuurihistorian professori (nyk. emerita) Marja Tuominen. Keskeisenä teemana sekä Virtasen että Tuomisen puheenvuoroissa oli keskustelu siitä, mitä kulttuurihistoria on ja miten kulttuurihistoria on alusta asti ollut poikkitieteellinen ja valmis katsomaan uusiin suuntiin. Kulttuurihistorian muisti -tapahtuma ja keskustelu kulttuurihistorian roolista saa jatkoa juhlavuonna.

Kulttuurihistorian juhlavuoden aikana seura osallistuu oppiaineiden tapahtumiin niin Turussa kuin Lapissa. Lisäksi seuran blogissa pyörii kirjoitussarja kulttuurihistorian tiloista, niin fyysisistä kuin tutkimuksellisista paikoista, joihin oppiaineella on kytköksiä. 

Kulttuurihistorian seura on avoin kaikille kulttuurihistoriasta kiinnostuneille ja seuraan voi liittyä mukaan milloin vain! Lisätietoja seurasta löydät kotisivuiltamme kulttuurihistoria.net!

Kirjoittanut: Elina Karvo

Erikoissuunnittelija Totti Tuhkanen antoi ystävällisesti luvan julkaista uudelleen tämän artikkelin Avoimesti-lehdestä 2/1996. Suuri kiitos!

Abbey Road Today

He tulevat pareittain, nyt jo kevyesti harmaantuvat 60-luvun nuoret, ja kuvauttavat itsensä pyhäkön edustalla: tässä talossa toimivassa EMIn studiossa Beatlesit äänittivät heidän elämänsä laulut.

Myös naapuritalossa on studio, mutta se on kuvataiteilijan käytössä. Talon portaille on istahtanut ryhmä suomalaisia kulttuurihistorian etäopiskelijoita keskustelemaan yksityisen ja kollektiivisen identiteetin rakennetekijöistä mediakulttuurin aikakaudella. Kysymyksen on virittänyt populaarikulttuurin oppikirja Porvariskodista maailmankylään. Ja tietysti nostalginen ikävä Beatlesien aikaan. Kurssinjohtaja Totti on poikennut Turusta kylään ja tuonut myös ensi syksyn oppimateriaalit mukanaan. Edeltävät kolme tuntia on jo istuttu ryhmää tutoroivan Marjatta Bellin kirjastossa tutkimassa naisen ja perheen historian ja elämäkertatutkimuksen lähteitä ja metodologisia kysymyksiä.

Ammattitaitoa ja kriittisiä näkökulmia

Opiskelun motiivit ovat monet: Anna valmistui 90-luvun vaihteessa Helsingin taideteollisesta korkeakoulusta, jäi työttömäksi ja tuli Lontooseen opiskellakseen lisää. Nyt hänellä on perhe ja puolentoista tunnin työmatka. Tämän ajan hän syventyy aamuin illoin kulttuurihistorian oppikirjoihin.

Ulla puolestaan toteaa olleensa Suomessa ”putkiopiskelun” uhri: pari-kolme vuotta kaksi-kolme tenttiä joka viikko, nopea kaupallisen alan tutkinto eikä mitään mielikuvaa opintojen merkityksestä. Sitten naimisiin englantilaisen miehen kanssa, uusi kotimaa ja kaksi lasta kotona hoidettavana. ”Nyt olen huomannut, mitä oikea yliopisto-opiskelu olisi voinut olla. Syventyvä keskustelu ja esseiden kirjoittaminen luovat omaa tietoa.” Myös opintoryhmän sosiaalinen merkitys on ollut Ullalle tärkeä: ”Tämä tuo mahdollisuuden pieneen itsenäisyyteen, aikuisen ihmisen elämään.”

1960-luvulta Lontoossa asunut Sisko korostaa opiskelun merkitsevän hänelle kamppailua kielellisen kompetenssin kehittämiseksi. ”Suomen kieli muuttuu nopeasti. Oppimateriaaleissa on käsitteitä ja ilmaisuja, joiden merkitystä joutuu miettimään oikein urakalla.”

Ja Helena, jonka toimeliaisuuden ansiota koko kulttuurihistorian opintoryhmän syntyminen Suomen Kirkon Killan piiriin on, etsii jäsentyneempää näkökulmaa eurooppalaiseen kulttuuriin. Nyt hän puuhaa heidän 14 opiskelijan ryhmälle opintomatkaa ensin Wieniin ja sitten Firenzeen, missä myös toimii Turun yliopiston kulttuurihistorian etäopintoryhmä paikallisen Suomi-seuran organisoimana.

Maassa maan tavalla

Lontoossa ja Firenzessä opiskellaan kulttuurihistoriaa periaatteessa samoin aineistoin kuin Suomen opistoryhmissäkin. Kukin opiskelija on saanut 15 oppikirjaa tai opiskeluopasta ja niihin liittyvät oheisaineistot. Ympäröivän kulttuuritradition vaatimukset ovat kuitenkin heijastuneet opiskelun sisältöön: kulttuurihistoria on tyypillisesti näkökulmatiede, ja kunkin opintojakson sisällä keskitytään tiettyyn valittuun teemaan. Brittiläinen ja italialainen ajattelu ei tällaista ongelmakeskeisyyttä oikein sulata. Se on mielletty ”kapeudeksi” tai sitten on koettu, että oma historiallinen tietämys ei kanna näkökulmiin erikoistumista.

Tukiaineistoksi onkin haluttu koota mittavia kansainvälisiä kirjapaketteja kunkin aikakauden ja aihepiirin yleisestä tematiikasta. Näkökulman sijaan on rakennettu näköalapaikka. Tutoreilla tämä on teettänyt paljon tiedonhankintatyötä ja opiskelijat ovat suorittaneet paljon laajemman urakan kuin 15 opintoviikon perusopinnot sinänsä edellyttäisivät. Mutta samalla tämä itseohjautuva kulttuurihistorian arvosanan tavoittelu on saanut suuremman merkityksen: kahdessa kulttuurissa eläville ulkosuomalaisille on opiskelusta tullut aktiivinen tapa rakentaa omaa identiteettiään.

Kirjoittanut: Totti Tuhkanen

Villa Lante on kulttuurihistorioitsijoille tuttu paikka. Saimme Leena Rossilta luvan julkaista uudelleen hänen haastattelunsa Veikko Litzenin kanssa vuonna 1982. Haastattelun aikaan Litzen oli juuri lähdössä Villa Lanteen Suomen Rooman-instituutin johtajaksi ja tutkimusperiodille.

Samassa yhteydessä julkaistiin myös Erkki Huhtamon haastattelu Hannu Laaksosesta, joka pohti syitä Rooman lumolle. Hannu esitti haastattelussa myös toiveen, jonka voinee katsoa toteutuneen…

Suuri kiitos Leenalle ja Erkille siitä, että saimme julkaista nämä tekstit uudelleen! Artikkelit on julkaistu alun perin Tylkkärissä 26/1982.

---

Turun tietä Roomaan

Suomalaisten humanistien keskuudessa vallitsee Rooma-kuume. Ikuiseen Kaupunkiin matkataan rinkat selässä tai cavaletti suihkukoneen tavarasäiliössä. Rooman-matkat ovat loppuunmyytyjä, ja Gaudeamuskin on tänä vuonna julkaissut peräti kaksi Rooma-aiheista kirjaa: Henrik Zilliacuksen ”Rooma, piirtokirjoitusten kaupunki” -teoksen ja Castrénien Rooma-oppaan. Turkulaisten Rooma-innostusta tuskin ainakaan viilentää kulttuurihistorian professori Veikko Litzenin siirtyminen Villa Lanten, Suomen Rooman-instituutin johtajaksi vuodenvaihteessa.

Kulttuurihistorian professori Veikko Litzén jättää vuoden vaihteessa virkansa Turun yliopistossa kolmeksi vuodeksi ja siirtyy johtamaan Suomen Rooman Instituuttia, Villa Lantea.

Veikko Litzén, miksi Sinä lähdet Roomaan?

Minun täytyy nyt tehdä tutkimusta! Tai minun täytyy saada ihmiset tutkimaan, jos minä en siihen itse pysty. On aivan yhdentekevää, tutkinko minä vai tutkivatko oppilaat. Nyt on vain saatava näyttöä siitä, mitä kulttuurihistorian tutkimus on käytännössä. Tarkoitukseni on, että 300-luvun kulttuurin muutoksesta vedetään irti lankoja, vedetään ulottuvuuksia… otetaan kerrankin irti kaikki yhdestä palasesta.

Miksi et voi tehdä tutkimustasi täällä Turussa?

Siksi koska täällä on niin paljon hajottavia tekijöitä. Olen täysin skitsofrenian partaalla. Minun täytyy alituisesti hypätä asiasta toiseen aivoissani niin, etten enää tiedä, toimiiko oikea ja vasen aivolohkoni enää jollakin tavalla synkronoinnissa.

Aivan totta! Seuraava oppilas, joka tulee sisään, tarvitsee kirjavalikoiman antiikin tenttiä varten. Sitä seuraavan ongelma on jonkin taiteilijan suhde johonkin, eikä oppilas ole varma meneekö se liian syvälle taiteilijan sielunelämään.

Miten helkkarissa minä pystyn hyppäämään jostakin antiikin kirjavalikoimasta jonkin tämän päivän taiteilijan psyykkeen.

Minä hajoan täällä!

Etkö sitten olisi voinut määrätä kaikkia opiskelijoita paneutumaan 300-lukuun?

En ole halunnut määrätä, mitä ihmiset tutkivat. Mielestäni tärkeintä on, että he saavat kosketuksen menneisyyden todellisuuteen. Sen jälkeen he saavat tutkia ihan mitä tahansa. He eivät menetä uskoaan niin helposti, jos he henkilökohtaisesta todellisuudenkuvastaan lähtien jo arvostavat tiettyjä asioita ja tutkivat niitä.

Sitä paitsi olisi mieletöntä panna kaikki opiskelijat tutkimaan samaa aihepiiriä. Heitä on niin paljon. Tällä hetkellä lähes kaikki taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian koulutusohjelman tulijat ottavat sivuaineekseen kulttuurihistorian.

 Tämä ruljanssi jatkuu koko ajan. Rooma on minulle ainoa pakopaikka.

Mikä on tilanne kolmen vuoden kuluttua, kun tulet takaisin? Etkö pelkää, että vastassasi on silloin aivan vieras opiskelijapolvi?

Kun minulla on kolmen vuoden tutkimusperiodi takanani, niin minulla on tietty henkinen pääoma, josta ammennan konkreettisempia esimerkkejä kuin tähän asti kulttuurihistorian tehtävästä ja kaikesta siitä, mitä kulttuurihistoria on. Toisin sanoen minun tutkimustyöni hedelmöittää sitä opetusta, jolla saan upotetuksi omat käsitykseni historiasta näihin ihmisiin.

En minä pelkää, että opiskelijat olisivat takaisin tullessani vieraita. Mielestäni kukaan ihminen ei ole vieras. Minä tunnen ihmiset aina hetken päästä kotoisiksi. Eikä historia ole sellainen rannaton alue, että jos joku liikkuu toisella laidalla, niin toisella laidalla häntä ei tunnettaisi. Kyllähän me joka tapauksessa käytämme samoja perinteisiä metodeja, vaikka näkemykset voivatkin olla erilaisia.

Mitä Rooma merkitsee suomalaiselle humanistiselle tutkimukselle tai suomalaiselle kulttuurille?

Me tarvitsemme sellaista paikkaa kuin Rooma, jotta me voisimme sijoittaa itsemme oikein kulttuurin kokonaisuuteen. Roomassa ovat keskittyneenä kaikki eurooppalaisen kulttuurin tuotteet, koko sen ”créme de la créme” – olkoot ne tuotteet sitten kuvallisia, esineellisiä tai asiakirjallisia.

Suhteesi antiikin tutkimiseen?

Koska olen itse tutkinut keskiajan syksyä, lähinnä 1400-lukua, kaipaan myös kevään selvittämistä. Ja antiikki on keskiajan kevät.

Viehättääkö Sinua henkilökohtaisesti jokin muukin kuin Rooman arkistot ja kirjastot?

 Päivänlaskun punainen väri. Se hehkuu merkillistä etelän lämpöä kylmänäkin vuodenaikana.

 Lähdet siis turvallisella mielellä Roomaan?

Kyllä! Koen tämän modernin ajan, jonka tutkimusta virkani tuleva hoitaja, dosentti Keijo Virtanen edustaa, samankaltaiseksi kuin rakkaan keskiaikani kaikessa universaalisuudessaan. Ja tämän hän on epäilemättä tiedostanut.

---

Veikon mietelmiä

• Historia on nykyisyyttä tutkivaa, menneisyydestä kertovaa tutkimusta.
• Historia on moniulotteisen avaruuden geometriaa
• Kulttuuri on ihmisten ympäristönsä haasteisiin antamien vastausten kokonaisuus. Kulttuuria ovat kaikki ympäristön haasteisiin annetut vastaukset
• Historia on tutkijasta lähteisiin suuntautuvalla tasolla tiedettä, lähteistä saadun tiedon tulkinnan tasolla, eli kertoessaan menneisyydestä taidetta
• Opinnäytteenä ei ole koskaan tutkittu liian pientä asiaa; alituiseen tutkitaan liian suuria asioita
• Katselen sarjakuvia, pidän iskelmistä
• Historia on opettanut minulle, että yhdestä erehdyksestä ei saa riippua koko elämä, mutta että yksikin erehdys riippuu aina koko elämästä
• Kukaan ei ole edellä aikaansa tai ajastaan jäljessä
• Syysuhteiden moninaisuus historiassa on niin moninainen, että emme saa sitä koskaan selville
• Minun elämäni on ollut pelkkää päivänpaistetta
• Historiasta itsekukin löytää, mitä haluaa, ja jokainen haluaa sitä, mitä itseltä puuttuu. Autuaita ovat hengellisesti köyhät.
• Hauska on kulkea Appian tiellä, vuorilla kultainen viini jo kypsyy

Teksti: Leena Rossi

---

Hannu Laaksonen on kaupunkimme harvoja antiikintutkijoita, tunnettu Rooman-kävijä, monesti Villa Lantessa oleskellut. Mistä Rooma-kuume?

– Roomassa leikkaavat länsimaisen kulttuurin eri puolet; ajattele vaikka kaupunkikuvaa: kaikki vaiheet antiikista tähän päivään ovat näkyvissä. Keskiaikaisesta Centro Storicosta Mussolinin rakennuttamaan E. U. R. -kaupunginosaan, tai antiikista 80-luvulle. Koko historia on läsnä.

Hannun oma Rooma-kokemus on peräisin, paitsi itse kaupungista, myös Romain Rollandin teoksista.

 – Jean-Christophe-romaanin lopussa teoksen päähenkilö löytää rauhan Roomasta. Tämä rauha on ihmisen sopusointua italialaisen maiseman ja toisaalta esim. Fellinin elokuvissa esiin tulevan tavattoman eteläisen elämänväkevyyden kanssa. Ehkä juuri tästä syystä ”Unelma Välimerestä” on ollut niin keskeinen pohjoisille kansoille, Suomellekin ainakin 1700-luvulta saakka, Hannu pohtii.

– Kulttuuri-kontaktit vaikka Rooman ja Turun välillä ovat vuosisatojen kuluessa olleet yllättävänkin runsaita. Pyhän Birgitan pyhimyselämäkerrassa kerrotaan miehestä ”de aboa”, joka kulki täältä jalan Euroopan halki Birgitan luokse Roomaan. Ja Eino Leinokin kirjoitti tapahtumiltaan Roomaan sijoitetun romaanin.

 – Ajattelisin, että pohjoisen Rooma-unelman takana piilee tietty yhteys aurinko-meri-viini, sensuelli piirre, joka täältä pohjoisesta puuttuu. Ajatus siitä, että ihminen voi olla vapaampi Välimeren seudulla, jossa kohtaavat toisaalta voimakas luonto, toisaalta voimakas kulttuuri.

Veikko Litzen on vuodenvaihteessa siirtymässä Villa Lanten, Suomen Rooman-instituutin johtajaksi. Tämä herättää Hannussa toiveita.

– Ensimmäistä kertaa saadaan turkulainen professori Villa Lanteen. Tämän pitäisi kyllä herättää kaupunkimme hieman torkkuvaa antiikintutkimusta. Turussa on tosin hyvät kirjastot ja yhteydet Eurooppaan. Yhteistyö eri laitosten välillä vain ei ole oikein toiminut. Ehkä Litzenin nimitys korjaa tätäkin epäkohtaa.

Teksti: Erkki Huhtamo

Ystävänpäivän kunniaksi juhlablogisarja jatkuu kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Miira Vuoksenrannan kirjoituksella muistoalbumin tarinasta.

Oli heinäkuu 2019 eikä helleaallon loppua ollut näkyvissä. Infernaalinen sää ei kuitenkaan voinut estää minua ja vanhempiani lähtemästä paikallisille antiikkimarkkinoille, joilla oli saapuessamme jo täysi tohina päällä. Kojujen tarjoomuksia tovin ihmeteltyäni en odottanut löytäväni enää mitään mukaan tarttuvaa, mutta sitten katseeni osui eräällä pöydällä avonaisena lepäävään muistikirjaan, jonka kiiltokuvien koristamat sivut hehkuivat kesäauringossa. Sormeni alkoivat syyhytä välittömästi ja tiesin, että lompakkoni oli tuhoon tuomittu. Kyseessä oli nimittäin ihka aito muistoalbumi 1900-luvun alkupuolelta, jonka kaltaisia olin lueskellut siihen mennessä ainoastaan arkistojen lukusaleissa. Miten olisinkaan voinut lähteä kotiin tyhjin käsin?

Myöhemmin kotimatkalla pääsin selailemaan kirjaa tarkemmin ja tavailemaan sen sisältämiä koukeroisia käsialoja, joista sain sen verran selvää, että havaitsin kirjan kauttaaltaan saksankieliseksi. Tämä onkin osuvaa, sillä muistoalbumiperinne syntyi alun perin Saksassa. Suomeen muistokirjat saapuivat 1500-luvulla saksalaisissa yliopistoissa opiskelleiden nuorukaisten mukana. Alkujaan muistoalbumien täyttäminen oli yläluokan puuhaa, mutta vuosisatojen saatossa se kansanomaistui. Tämän lisäksi albumiharrastus kehittyi vähitellen naisvaltaisemmaksi ja yhä nuorempien kiinnostuksenkohteeksi.

Ydintehtävältään muistoalbumi on säilynyt vuosisatojen kuluessa melko muuttumattomana – tarkoituksena on ollut kerätä muistoksi omistuksia ystäviltä ja muilta kirjan omistajalle tärkeiltä henkilöiltä. Nimikirjoitusten lisäksi muistoalbumeihin on koottu runoja, lauselmia, piirroksia, kiiltokuvia ja toisinaan jopa hiuskiehkuroita. Markkinoilta ostamani muistoalbumi onkin esineenä tyypillinen tyylilajinsa edustaja. Se on sinikantinen, 14 cm leveä ja 22 cm pitkä viivoittamaton muistikirja, jonka kannessa on yleiseen tapaan painettuna kullattu ja kranssin ympäröimä teksti ”Poesie”. Tämän muistokirjan aukeamat seuraavat yhtenäistä asettelutapaa: vasemman käden puoleiset sivut on varattu kiiltokuville ja oikean käden puolella on aina muistovärssy tai mahdollinen muu teksti. Pienempiä kiiltokuvia on sijoitettu myös tekstin sekaan. Muistoalbumiperinteen lailla kiiltokuvien keksijämaaksi on arveltu Saksaa, jossa niitä ryhdyttiin tuottamaan 1800-luvulla uusien painomenetelmien kehityksen myötä. Kiiltokuvista kehkeytyi pian muistoalbumien sivuja hallitseva piirre. Myös tässä tekstissä käsittelemässäni muistokirjassa kiiltokuvat ovat hyvin näyttäviä ja kooltaan melkein jopa koko sivun mittaisia. Kuvateemoiltaan nämä kiiltokuvat ovat hyvin perinteisiä – albumista löytyy muun muassa enkeleitä, kukkia ja lintuja.

Muistokirjan omistuskirjoituksista paljastuu, että albumin aktiivisin käyttöaika oli vuosina 1919–1923, minkä jälkeen kirja otettiin uudelleen käyttöön vuosiksi 1932–1934. Viimeinen päivätty merkintä on vuodelta 1965. Paikoiksi monet kirjoittajat ovat merkinneet eteläisessä Baijerissa sijaitsevan Schwangaun sekä siitä nykyisin noin kolmen tunnin ajomatkan päässä olevan Nürnbergin kaupungin. Muistoalbumin alkuperäinen omistaja on vielä tuntematon, mutta runojen antamat neuvot ja niiden päiväykset viittaavat siihen, että hän oli luultavasti 1900-luvun vaihteessa syntynyt saksalainen tai vähintäänkin saksan kielen taitoinen nainen.

Muistokirjatutkimuksessa on todettu, että tekstisisältönsä puolesta albumit seurailivat yleensä samankaltaisia polkuja – ne neuvoivat, toivottivat onnea ja lujittivat ystävyyden ja toveruuden siteitä. Tavanomaiseen muistorunoon kuului ystävyydenvakuutus tai muistamispyyntö, usein molemmat. Omistamassani muistoalbumissa hyvä esimerkki tästä on Josef-nimisen ystävän 19.2.1922 kirjoittama runo:

Ystävyydestä!
Jos joskus käy niin
ettemme enää näe toisiamme
nähkäämme sitten tähtien valossa
jää hyvästi
”Älä unohda minua”!

Aus Freundschaft! 
Sollte einst ein Fall geschehn
Dass wir einander nicht mehr sehn
So sehn wir uns beim Sternenlicht
Leb wohl
”Vergissmeinnicht”!

Huomionarvoinen on runon viimeisen säkeen ”Vergissmeinnicht”-sana, joka viittaa lemmikkikukkaan, joka symboloi monilla kielillä jäähyväisiä ja toivoa muistetuksi tulemisesta. Esimerkiksi englanniksi sama on ”forget-me-not”.

Muistoalbumeihin kirjatut elämänohjeet painottivat monesti hengellisiä ja eettisiä arvoja. Keskeistä oli myös määritellä tosiystävyyttä ja sitä, minkälaiseksi naiseksi tytön tuli kasvaa. Useimmiten albumien värssyt eivät olleet kirjoittajiensa omia tuotoksia. Sen sijaan oli tavanomaista, että muistokirjoissa kiersivät vuosikymmenestä toiseen samat hyväksi todetut klassikot, joskin kirjoittajansa maun ja muistin mukaan muunneltuina. Yksi tällaisista oli Marie-nimisen ystävättären edellistä värssyä pari päivää aikaisemmin ylös kirjaama runo, jossa annettiin ohjeita ihannenaiseuden saavuttamiseen:

Ystävyydestä!
Ole kuin orvokki sammaleessa
nöyrä, vaatimaton ja puhdas
älä niin kuin ylpeä ruusu
joka haluaa aina tulla ihailluksi.

Aus Freundschaft!
Sei wie das Veilchen im Moose
Demütig, Bescheiden & Rein
Nicht wie die stolze Rose
Die immer bewundert will sein.

Vaikka tämän muistoalbumin löytymisestä on nyt kulunut jo melkein kolme vuotta, on sen haalistuneiden kansien avaaminen minulle joka kerta aivan yhtä innostavaa. Ostotilanteessa kirjan myyjä puhui kiiltokuvien rahallisesta arvosta. Tokkopa hän tiesi, että minua kiinnosti paljon enemmän itse albumin tekstisisältö. Kaiken kaikkiaan löydös on ollut minulle kiehtova, mutta hyvin vaarallinen – kuinka pidän jo valmiiksi vahvan keräilijänviettini aisoissa, kun antiikkitorien kaluaminen palkitaan näin upeasti? Onneksi minimalistinen koti ei ole toivelistallani!

Teksti ja kuvat: Miira Vuoksenranta

Tässä tekstissä lähdeteoksina ovat toimineet Kirsti Penttisen ”Muistokirjan tarina” (1983) ja Carola Ekremin ”Minnesböckernas historia” (2002).