Kirjoittajat: Joona Ilkanheimo & Jarkko Varjoranta (teksti on kirjoitettu syksyn Historian kirjoittaminen -kurssin yhteydessä)

Turun Kakolanmäen historialliset vankilarakennukset ovat viime vuosina saaneet uutta elämää, kun vankilan tilat on remontoitu uuteen uskoon asunnoiksi, hotelliksi ja palvelukeskittymäksi. Trendikkään alueen monipolvinen menneisyys Kakolan vankilana on vivahteikas – jopa synkkä – ja se tarjoaa antoisan näkökulman sekä Turun historiaan että laajempaan vankeinhoitojärjestelmän kehitykseen Suomessa.

1800-luvulta alkaen eri vaiheissa rakennettu Kakola oli keskeinen osa rangaistusjärjestelmän muutosta ja yhteiskunnan modernisoitumista 1800-luvun Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tässä blogikirjoituksessa tarkastelemme tiivistetysti Kakolan varhaista 1900-lukua edeltävää historiaa niin Kakolan muutostöiden kuin yhteiskunnallisten murrosten kautta. 

Varhaiset vaiheet

Kakolan tarina alkaa vuodesta 1845, kun Kakolanmäelle alettiin rakentaa työ- ja ojennuslaitosta. Työ- ja ojennuslaitokset olivat rangaistusjärjestelmässä tarkoitettu lähinnä köyhiä, työttömiä ja irtolaisia varten, eikä niihin joutumiseen vaadittu rikostuomiota. Kakola toimi siis alun alkaen aikakaudelle tyypillisenä köyhäin- ja vankeinhoidon laitoksena.

Keskeiselle ja näkyvälle paikalle rakennetun laitoksen paikkavalintaan vaikuttivat Aurajoen ja kaupungin läheisyys sekä Kakolanmäestä rakennusmateriaaliksi hyödynnetty graniitti, joka sai lempinimen kakoliitti. Turun linnan vangeilla teetetyt rakennustyöt kestivät useita vuosia, mikä johtui osittain ylellistä mutta vaikeasti työstettävästä kivimateriaalista. Turun työ- ja ojennuslaitos valmistui lopulta vuonna 1853, mutta sen toiminta-aika jäi hyvin lyhyeksi, kun Krimin sodan puhjettua rakennus täyttyi Turkuun sijoitetuista sotilaista vuoteen 1855 mennessä. 

Kakola vankilaksi

Kakola muuttui virallisesti rangaistusvankilaksi muutostöiden myötä vuonna 1862 osana laajaa vankilareformia Suomessa. 1700- ja 1800-luvuilla vankeinhoidon ja rangaistusjärjestelmän uudistaminen oli yleiseurooppalainen ilmiö, osa teollistuvien yhteiskuntien murrosta ja julkisten laitosten kehitystä. Suomessa ulkomaiset vaikutteet vankeinhoidon uudistamisessa olivat vahvoja, ja ne näkyivät suoraan Kakolassa. 

Suomessa vankilakehitys käynnistyi toden teolla vasta 1860-luvulla, kun vähittäinen talouden liberalisointi ja lainsäädännön uudistukset ulottuivat vankeinhoitoon ja rikoslakeihin. Merkittävin muutos rangaistusjärjestelmän uudistamisen kannalta tapahtui vuonna 1870, kun vapausrangaistus astui voimaan korvaten aiemmin vallalla olleen ruumiillisen rangaistusmuodon. 

Vapausrangaistuksen yleistyminen johti Kakolassa vankien määrän kasvamiseen ja vankilan laajennustarpeisiin. Rangaistusvankilan arjessa oli painottunut vankien yhteistoiminta, johon haluttiin samalla muutosta kurittomiksi ja liian vapaiksi koettujen olojen johdosta. Kuri kovenikin Kakolassa, kun yhteisvankilaperiaatetta noudattanut rangaistuslaitos laajeni eristäväksi sellivankilaksi uusien tiiliverhottujen päivä- ja yösellisiipien valmistuttua vuonna 1879 päärakennuksen yhteyteen. 

Ulkomaiset tuulahdukset

Uusien sellisiipien myötä ulkomaiset vankilakäytännöt rantautuivat pysyvästi Kakolaan. Selliosastot noudattivat kahta kansainvälisesti yleisintä vankilatyyppiä: päiväselliosasto oli philadelphialaisen sellijärjestelmän mukainen, kun taas yöselliosasto totteli auburnilaista sellijärjestelmää. Amerikkalaistyyppisissä philadelphialaisissa päiväselleissä korostui vankien yksinerottelu, mutta auburnilaisissa yöselleissä ideana oli, että vanki puurtaisi päivät pitkät töitä yhdessä muiden vankien kanssa ja nukkuisi yönsä sellissään. Kahden eri sellityypin yhteiskäyttö oli epätavallista, mutta vankila-arkkitehtuurin muutos mahdollisti aiempaa tehokkaamman ja halvemman keinon valvoa kasvavaa vankijoukkoa. 

Keskeistä laajentuneessa Kakolassa oli vankien eristäminen ja erottelu toisistaan, minkä avulla pyrittiin ehkäisemään turmion ja rikollisuuden leviämistä. Samalla vankilareformin taustalla häilyivät sekä humaanit ja valistusideologian mukaiset aatteet että ajatus parannusideologiasta, jossa fyysisen ympäristön nähtiin vaikuttavan rikollisuuden ilmenemiseen. Kova kuri, työnteon korostaminen ja opetus olivat vallalla. 

Niin masentavasti tämä yksinäisyys ja vapauden puute vaikuttaa moneen, että he purskahtavat itkuun, tahi vaipuvat syviin mietteisiin meidät huomattuaan oven reiästä, toiset taas hammasta purren näyttivät petomaista röyhkeyttä ja uhmamielisyyttä. Näitä havaintoja en voi ikinä unhoittaa, erittäinkin pysyy mielessäni eräs 16-vuotias poika, joka kuusi vuotta saa istua sellaisessa paikassa viettäen nuoruutensa päiviä. Jos nämä koppivangit rikkovat säännöllisyyttä ja järjestystä vastaan niin heidät suljetaan linnan alakerroksessa olevaan aivan pimeään kellariin vedelle ja leivälle; tahi saavat ruumiinrangaistustakin, jotta väkisinkin siellä täytyy totella Kakolan rautaista valtikkaa, jos ei aikanansa kunniassa pitänyt isänmaan lakia. (Rauman lehden toimittaja joulukuussa 1882, teoksessa Kakola. Vankilan tarina 2014) 

Oheinen aikalaiskuvaus osuu ajanjaksoon, jossa vankiloiden yhteistilat ja työsalit ovat määrällisesti vähentyneet vuoden 1866 rikoslain uudistusten mukaisten henkilökohtaisten sellien yleistyessä. Vaikka toimittajan synkähkö kuvaus vankilan oloista ei näin annakaan ymmärtää, Kakolan myötä 1800-luvun puolivälissä alkanut kehitys johdatteli suomalaisen vankilajärjestelmän muokkautumista enenemissä määrin läntisen esimerkin suuntaiseen humaanimpaan muotoon. Vankien välisten järjestyshäiriöiden lisääntymistä tai sosiaalista syrjäytymistä pyrittiin kitkemään sekä konkretian että lainsäädännön keinoin, sillä vankien edes kohtalaisena pidetyn hyvinvoinnin ymmärrettiin edistävän vankilajakson jälkeiseen arkeen sopeutumista.

Edellä kuvattu ei luonnollisesti tarkoita, että vankilat olisivat muuttuneet lempeiksi viiden tähden hotelleiksi. Tämän päivän standardeilla tarkasteltuna vankilat pysyivät hirvittävän ankeina säilytyslokeroina vielä pitkälle 1900-luvun puolelle, mutta asenneilmapiirin muutosten myötä rangaistuksista tuli inhimillisempiä, vartijoiden olot paranivat ja vankien terveydestä ja turvallisuudesta alettiin pitämään aikaisempaa parempaa huolta.

Muutoksia Turusta käsin

Vankeinhoidon uudistuksia pohtimaan perustetun komitean johtaja Adolf Grotenfelt (1828–1892) oli avainasemassa Suomessa. Turussa syntynyt Grotenfelt oli matkustanut vuosien ajan vieraillen eurooppalaisissa vankiloissa, joista hän toi vaikutteensa sekä visionsa inhimillisestä ja kasvattavasta vankilasta myös Suomeen. Vuosi 1881 merkitsi kaiken kaikkiaan suurta askelta parempaan, sillä tuolloin luotiin pohja lääninvankilajärjestelmälle sekä perustettiin Vankeinhoitolaitos, jonka ylijohtajana aloitti itse Grotenfelt. 

Kakola, jonne tuotiin pitkäaikaisvankeja kaikkialta Suomesta, astui osaksi kehityksen kärkeä: edelleen vuonna 1881 Kakolassa eli Turun kuritushuoneella aloitettiin oppisopimuksen kaltaiseen järjestelmään perustuva vartijakoulu. Yhtenä merkittävimmistä muutoksista vartijoiden sekä vankien hyvinvoinnin kannalta voi pitää myös Turusta käsin alkanutta vartijoiden järjestäytymistä. Vuonna 1890 perustettiin Turussa Suomen ensimmäinen vanginvartijoiden paikallisyhdistys, jonka tärkeänä tehtävänä oli parantaa vartijoiden asemaa ja palkkausta. Suomen vanginvartijayhdistys rekisteröitiin 1896 ja Vankeinhoitolehti alkoi ilmestyä 1899. 

Yhteiskunnalliset muutokset heijastuivat myös lainsäädäntöön. Vuoden 1889 rikoslaki määräsi, että sairaille vangeille on tarjottava asiaankuuluvaa hoitoa ja määräyksen katsottiin koskevan myös mieleltään sairaiden vankien hoitoa. Vuosisadan lopussa 1898 kirjattu vankeinhoitokomitean mietintö linjasi, että kriminaalihouruja varten tulisi olla omat erilliset tilat, jotta mielisairaat vangit eivät olisi niin suureksi vaaraksi ja häiriöksi muille vangeille, vartijoille tai itselleen. Kakolassa muutosten toteuttaminen ei tapahtunut hetkessä, vaan vankimielisairaala muureineen valmistui Kakolanmäelle vasta 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. 

Rikoslakia uudistettiin jälleen 1894. Kakolassa tämä näkyi entistä suurempana tilanpuutteena, sillä aikaisemmin verrattaen harvinaisena tuomittu vankeusrangaistus yleistyi nyt dramaattisesti. Elinkautisten tuomioiden vähentyessä lyhytkestoisemmat tuomiot lisääntyivät sitäkin runsaammin. Suomen vankiloiden kapasiteetti ei tahtonut riittää ja uudessa tilanteessa vankeja siirreltiin vankilasta toiseen akuutin tilanpuutteen takia. 

Lopuksi

Vuosisadan vaihteeseen tultaessa Kakolassa, Turussa ja laajemmin Suomessa oli siis tapahtunut merkittävä vankeinhoidon kulttuuria koskettava murros. Vuonna 1890 Kakolanmäelle valmistunut ristinmuotoinen lääninvankila varmisti sen, että Turun linnan esilinna voitiin tyhjentää vankilakäytöstä ja myöhemmin valjastaa museokäyttöön yleisön uteliaille katseille. Yksittäisen vangin oikeuksia ja turvallisuutta pyrittiin tarkastelemaan sekä huomioimaan erityistarpeet esimerkiksi nuoren iän tai mielisairauden vaatiman hoidon johdosta. 

1800-luvulla oltiin vielä matkalla, mutta vauhti oli hyvä ja suunta oli oikea. Vankien tai vartijoiden olosuhteet eivät olleet vielä tyydyttävällä tolalla vuosisadan lopullakaan, mutta epäkohdat oli huomattu, tunnustettu ja niiden parissa toimittiin. Kakolanmäelle valmistuikin lopulta lukuisia eri aikakausia heijastavia rakennuksia, jotka kertovat kiinnostavaa tarinaa Suomen suuriruhtinaskunnan aikaisen vankeinhoidon evoluutiosta sekä Kakolan merkityksestä kehityksen aallonharjalla. 

***

Kirjoituksessa on käytetty tietolähteinä Rauno Lahtisen ja Anu Salmisen Kakola – Vankilan tarina (2014) -kirjaa sekä Tapio Onnelan Kakola 1853–1879. Rangaistusjärjestelmän muutokset ja Turun rangaistusvankilan arkkitehtuuri (1992) -tutkimusta. 

Arkistokuvat ja lehtikuvat:

Kuva 2: Reinberg, J. J. (. (1870). I förgrunden ångfartyget ” Kuznetjiha ”, tillverkad på Crichtons varv, i bakgrunden Kakolabacken i Åbo. Åbo Akademin arkistokokoelmat – Bildsamlingarna.                                                                            <https://finna.fi/Record/spegeln-bildsamlingarna.bildsam_1959_379:1 >                                       [haettu 18.12.2020]

Kuva 3: Aunes Fotografi Atelier, kuvaaja 1880–1889. Sisäkuva Turun keskusvankilasta Kakolasta. Museovirasto. Kuvaa rajattu alkuperäisestä. CC BY 4.0.< https://finna.fi/Record/museovirasto.D5124ABB11EBD53D2BE4640D4B8F7997 >                           [haettu 18.12.2020]                                                                                                                             

Kuva 4: Kamera-Aitta, r. & tuntematon kuvaaja, kuva 1880–1889. Näköala Kakolanmäestä ja Auran Panimosta; Lintuperstektiivi. Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0.

Kirjoittajat: Reima Välimäki, Marjo Kaartinen ja Marika Räsänen

Tätä kirjoittaessa Yhdysvaltain väistyvä presidentti Donald J. Trump kannattajineen on aiheuttanut maailmalle jälleen uuden järkytyksen, kun Trumpia tukeva väkijoukko rynni kongressiin ja keskeytti Joe Bidenin valinnan vahvistamisen. Tulevina päivinä ja viikkoina käydään paljon keskustelua Trumpin ja hänen hallintonsa roolista tapahtumissa. Jo nyt on selvää, että Trump pikemminkin lietsoi kuin hillitsi väkijoukkoa. Itsepintainen häviön kieltäminen perustuu yhtäältä vaaleihin liittyviin salaliittoteorioihin, toisaalta Trumpin fanaattisimpien kannattajien vakaumukseen, jonka mukaan Trump on Jumalan valittu johtamaan Amerikkaa. 

Tätä kuvaa Trump itse ei ole pyrkinyt kiistämään, vaan päinvastoin. Tarkastelemme tässä yhtä tapaa, jolla Trump-myyttiä rakennetaan yhtäältä uhrina ja toisaalta sankarina. Tässä hyödynnetään keskiajan historiaa.

Keskellä joulun ja uudenvuoden juhlintaa, jälleen pahenevaa koronavirusepidemiaa ja jatkuvia yrityksiä horjuttaa presidentinvaalien tulosta Trump antoi yllättävän julistuksen: hän määräsi 29.12.2020 vietettäväksi Canterburyn arkkipiispan Thomas Becketin marttyyrikuoleman 850. vuosipäivää. Becketin muistopäivän julistus tulee ymmärrettäväksi, kun perehtyy Trumpin tärkeiden kannattajaryhmien eli kristillisen oikeiston ja alt-right ryhmien suhteeseen keskiajan perintöön. 

Julistuksen ytimessä on ajatus, että Becket marttyyrikuolemallaan puolusti uskonnonvapautta valtion sortoa vastaan. Trumpin julistus nostaa kuningas Henrik II:ta (1133–1189) uhmanneen arkkipiispan malliksi siitä, ettei uskovaisten amerikkalaisten pidä alistua yhdenkään virkamiehen, kuvernöörin, byrokraatin, tuomarin tai lainsäätäjän määräyksiin, jotka pakottavat uskovat rikkomaan vakaumustaan vastaan.

Julistuksessa laitetaan mutkat suoriksi. Ensinnä Thomas Becketille kuten kenelle tahansa keskiajan piispalle ajatus uskonnonvapaudesta olisi ollut mahdoton. Toiseksi Becket itse valitsi kirkon ja sen vallan – ei siis uskon – puolustamisen tehtäväkseen vasta, kun kuningas oli nimityttänyt hänet Canterburyn arkkipiispaksi. 

Thomas Becket – kirkon kurittajasta sen vapauksien marttyyriksi

Thomas Becket syntyi Lontoossa varakkaaseen normanniperheeseen todennäköisesti vuonna 1120. Hän sai kohtuullisen koulutuksen, oli nuorena maineeltaan villi ja vauhdikas, mutta osasi solmia merkittäviä suhteita. Hän sai suojelijakseen normanniparonin Richer de l’Aiglen, jonka isoisä oli kaatunut Hastingsin taistelussa ja jonka isä oli saanut Hastingsin lordin arvonimen. Richer’n suojissa Becket oppi hovitavoille. 

Becketin isän menetettyä omaisuutensa mahdollisesti tulipalossa pojan oli kuitenkin ryhdyttävä elättämäänä itseään kirjurintöillä. Hän päätyi Canterburyn arkkipiispan Theobaldin talouteen. Becket menestyi hyvin ja hänelle satoi vauraita pastoraatteja. Ilmeisesti Theobald edisti Becketin uraa myös hovissa, ja nuoren Henrik II:n kruunajaisten jälkeen 1154 Becketistä tuli kansleri. Kirkko toivoi saavansa hänestä vahvaa tukea kirkonvastaiseksi pelättyä kuningasta vastaan, mutta toisin kävi. Becket osoittautuikin ankaraksi kirkonniistäjäksi. Hän oli erityisesti elementissään kuninkaan seurassa sotatantereella Ranskassa ja johti itse 700 ritarin sotajoukkoa Toulousen valloittamiseksi. 

Becket oli kuninkaan suosiossa, ja arkkipiispa Theobaldin kuoltua Henrik sai tahtonsa lävitse ja täysin epäsopivana tehtävään pidetty Becket vihittiin Canterburyn arkkipiispaksi päivä sen jälkeen, kun hänet oli vihitty papiksi. Siinä missä Thomas Becket oli kuninkaan kanslerina röykyttänyt Englannin vaurasta kirkkoa ja sen prelaatteja, Canterburyn arkkipiispana hän käänsi täydellisesti takkinsa ja aiheutti nyt puolestaan häntä tukeneelle kuninkaalle suuren pettymyksen. Kuninkaan ja arkkipiispan kiistan ydinkysymys oli Englannin ikiaikaisena pidetyn tapaoikeuden ylläpitäminen. Arkkipiispana entinen kansleri kääntyi vastustamaan kruunun ja maallisen oikeuden valtaoikeuksia kirkkoon. Erityisesti ongelma kilpistyi tapaan tuomita rikokseen syyllistynyt pappi kirkollisen oikeuden jälkeen vielä maallisessa oikeudessa – ja tietysti verotusoikeuksiin.

Vuosia kestänyt riita, jossa Becket suututti jääräpäisyydellään niin piispat kuin paavinkin ja jota koettivat sovitella niin paavi kuin kuningas itse, päättyi, kun neljä hovimiestä surmasi Becketin Canterburyn tuomiokirkossa 29.12.1170. Surmatyöstä annettu kuva korostaa kuninkaan roolia murhassa, mutta on mahdollista, että tämän tulkinnan tarkoitus oli ennen muuta vahvistaa Becketin marttyyriutta kirkon puolustajana maallista valtaa vastaan.

Becketin elämässään antama esikuva, jossa hän turvautui nimenomaan paaviuteen silloin, kun kuningas tiukimmin ahdisteli Englannin kirkkoa, oli mannaa istuvalle paavi Aleksanteri III:lle. Hän kanonisoi Thomas Becketin vuonna 1173 pyhimykseksi. Englannin kirkko nautti propagandavoitosta, kun Henrik II nöyrtyi ja teki 1174 julkisen katumusmatkan Canterburyyn Becketin haudalle, josta tuli yksi keskiajan Euroopan merkittävimmistä pyhiinvaelluskohteista. Henrik II:n katumuksen kohteena olivat hänen ajamansa uudistuspyrkimykset Englannin kirkossa. Becketistä kehkeytyi nopeassa tahdissa kuolemansa jälkeen kelpo työkalu kirkon auktoriteetin vahvistamiseen kautta Euroopan eikä siis pelkästään Englannissa. Becketin kultti näyttäytyi aina uudelleen ajankohtaisena ja käyttökelpoisena propaganda-aseena siellä, missä paavius tai katolinen kirkko koki oikeutensa uhatuiksi.

Becket oli heikentänyt toimillaan Englannin kirkon riippuvaisuutta maallisesta vallasta ja vastaavasti vahvistanut aiemmin suhteellisen heikkoa paavinvaltaa Englannissa. Becketistä muodostui kruunulle todellinen ongelma kuitenkin vasta 1530-luvulla, jolloin kuningas Henrik VIII irrotti Englannin kirkon Rooman paavin alaisuudesta. Paavinvallan symbolina Becketistä tuli epämieluisa ja jopa vaarallinen pyhimys. Becketin damnatio memoriae alkoi syyskuussa 1538, kun kultin ytimessä ollut alttari ja muut häneen viittaavat muistot tuhottiin kuninkaallisella mahtikäskyllä.

On tärkeää ymmärtää, että vaikka Thomas Becket puolusti arkkipiispaksi tultuaan kirkon vapauksia ja oikeuksia, hänen toimintansa taustalla ei ollut minkäänlaisia pyrkimyksiä tunnustuksen- ja ajatuksenvapauteen. Becket puolusti kirkon ja kirkonmiesten oikeutta omiin tuomioistuimiin ja kirkon verotuksellisia erivapauksia eli perimmältään kirkollista valtahierarkiaa. 

Keskiaika ja USA:n politiikka

Vaikka Yhdysvalloilla ei ole omaa keskiaikaista menneisyyttä, myös amerikkalaiset ovat katsoneet olevansa oikeutettuja eurooppalaisen keskiajan perintöön. Siinä missä Euroopassa, myös eri ryhmät USA:ssa ovat käyttäneet ja käyttävät keskiaikaa identiteettinsä rakentamiseen. Yhdysvaltalaiseen poliittiseen kulttuuriin kuuluu ylipäätään vahva historiantaju ja jatkuva historian käyttö politiikassa. Historioitsijat ovat medioissa jatkuvasti esillä olevia ja arvostettuja asiantuntijoita. Tämä näkyi poikkeuksellisen selkeästi Capitol-kukkulan tammikuun kuudennen päivän dramaattisten tapahtumien analyyseissä. Tämä historian käyttö rajoittuu yleensä kuitenkin yhdysvaltalaiseen poliittiseen historiaan, jonka merkityksellisyys alkaa vasta perustajaisistä. 

Viittaukset keskiaikaan antavat valkoisille kristityille amerikkalaisille mahdollisuuden rakentaa Yhdysvaltain valtiollista historiaa pidempi jatkumo arvoilleen. Kun keskiaika ei ole perustajaisien tai sisällissodan tapaan osa jaettua historiatietoisuutta, voi se suurelle osalle amerikkalaisista näyttää triviaalilta. Medievalismia, keskiajan uudelleenkäyttöä, hyödyntäville ryhmille viittaukset ovat kuitenkin selviä. Onkin oireellista, että 2000-luvun uudelle oikeistolle keskiaika näyttäytyy kristinuskon ja maskuliinisen, uhrautuvan soturi-ihanteen kulta-aikana. Trumpin julistuksen maalaama kuva Becketistä nivoo yhteen sekä kristillisen oikeiston että radikaalimpien alt-right -ryhmien maailmankuvan osia. Trumpin Becket on sekä sankari että uhri. Hän on esikuva niille, jotka uskovat, että tämän päivän Yhdysvalloissa vainottuina ovat kristityt ja valkoiset – tällä hetkellä juuri he itse ja Donald Trump. 

Sydänkeskiaikaisen Canterburyn arkkipiispan valjastaminen amerikkalaisen uskonnonvapauden esikuvaksi rakentaa yhteyttä länsi- ja pohjoiseurooppalaiseen, kristilliseen ja valkoiseen kulttuuriperintöön. Trumpin julistus piirtää kaaren Thomas Becketistä George Washingtonin kautta tämän päivän yhdysvaltalaisiin konservatiivikristittyihin ja Trumpiin itseensä. Näin hivellään Trumpin keskeisten kannattajien itseymmärrystä aitoina kunnon amerikkalaisina. Implisiittisesti samalla väheksytään muiden ryhmien oikeutta amerikkalaiseen identiteettiin.

Poliittiselle medievalismille tyypilliseen tapaan ristiriitainen ja monitulkintainen menneisyys pelkistetään tai jopa vääristetään palvelemaan yhtä kertojalleen tärkeää tarinaa ja kannustamaan kansalaistottelemattomuuteen. Tässä tapauksessa tarina on, että esimerkiksi aborttia vastustavat tai koronarajoituksia uhmaten jumalanpalveluksia järjestävät amerikkalaiset ovat osa vuosisataista kristittyjen marttyyrien jatkumoa. 

Miksi Becket ja miksi juuri nyt?

Kaikista viime viikkojen tapahtumista ja Trumpin tempauksista Becketin muistopäivän julistus lienee vähäisimpiä. Kovin moni instituutio tuskin edes halutessaan olisi päivän varoitusajalla ehtinyt järjestää julistuksessa toivottua Becketin muistamista. Poikkeuksena tästä on periaattessa sitoutumaton, mutta konservatiivisiin kristillisiin kallellaan oleva voittoa tavoittelematon lakifirma Becket Fund, joka muisti päivää ainakin Twitter-tilillään, ja jonka arvelemme olleen lobbyna julistuksen taustalla.

Julistus näyttääkin herättäneen vastakaikua lähinnä muutamissa kristillisissä  ja konservatiivisissa medioissa, jotka ovat lukeneet sitä kuten me tässä kirjoituksessa: julistamalla Becketin muistopäivän Trump asettuu puolustamaan uskovaisten oikeutta vakaumukseensa jopa lakia ja viranomaisia uhmaten. Trumpin julistuksen merkitys onkin ennen kaikkea oireena siitä, että Trump katkeran häviönsä hetkellä kääntyy miellyttämään kiihkeimpiä kannattajiaan ja asettautuu uskonmarttyyriksi. 

Author: Thomas Devaney

It’s an exchange to which I became rather accustomed last year. The slightly raised eyebrow. The question, “Oh, why there?” with just enough stress on the final word to signal a hint of incredulity. It was the more-or-less typical reaction when I told one of my US colleagues that I would be spending my sabbatical year, from 2019-2020, in Finland in order to work on a book about late-medieval and early modern Spanish history. In one sense, the surprise made sense; Finland is an atypical destination for America-based scholars of Spanish or Mediterranean history. And yet Turku was an ideal place in which to develop my ideas, to try out new ways of teaching, and to experience Finnish university culture from a fresh perspective.

I’ve spend most of my academic career in the United States; I earned my PhD at Brown University in medieval history and have taught at the University of Rochester, where I am now Associate Professor, for the past several years. But I’ve had contacts in Finland for about ten years, since I met Teemu Immonen at a graduate-student summer school in 2010. I then reconnected with Teemu and others from Turku (including Marika Räsänen, Reima Välimäki, and Meri Heinonen) at the International Medieval Congress in Kalamazoo, Michigan. I also spent a year as a researcher at the Helsinki Collegium for Advanced Studies (HCAS), from 2015-2016. That was when I first visited Turku, to give a presentation for TUCEMEMS.

And so, when I next had an opportunity to take a research leave from Rochester, I immediately thought of returning to Finland. The Fulbright Finland Foundation offers a range of fellowships for Americans to come Finland and for Finnish scholars to work at United States universities. In addition to providing the funding that made my time in Turku possible, the Fulbright program offered a community of people throughout Finland as well as several events that brought all of us together (including the American Voices Seminar, which took place in Turku in October, see the poster). Also interesting to me was that Fulbright doesn’t fund only research; their Scholars Program expects that a visitor will fully immerse themselves in the life of the university: teaching courses, giving lectures, and building collaborations that will last long beyond the fellowship year. Since I am a rather introverted person (perhaps another reason I feel at home in Finland…), to do all this well meant that I had to step outside my comfort zone in some ways and be ready to jump into new situations.

I also had to think about teaching in a Finnish context. Since I had never ever taught bachelor’s students outside of the United States, I was a little worried about how my “American style” of pedagogy would work. This was especially relevant since several people warned me that Finnish students can be rather quiet, and I prefer to engage my classes in discussion. My first lecture to students, “Materiality and Early Modern Catholicism,” was as a guest in Visa Immonen’s course on the Ecclesiastical Heritage of the Early Modern Period:

I quite enjoyed putting together this talk on a topic that was related to my research but involved an approach that differed from my usual. And, although they were indeed reserved, the students were (I hope) engaged.

I also gave a guest lecture in Reima Välimäki’s course on how to use medieval sources. The kinds of sources I chose for this visit were not specific categories of documents. Rather I invited the students to think about urban space in all its medieval guises—maps, city plans, images, written descriptions, but also the spaces themselves—as providing insights into medieval culture. For instance, in thinking about this fifteenth-century illumination of an early form of tennis:

we might think about the repurposing of a town square, the relationship between private and public, and the modification of a home to accommodate sport. There is a chance that several of us might develop our lecture into a handbook for future students; I look forward to this project!

In October, I began my own course, titled “Europe and the World, from the Crusades to Columbus.” Our goal was to consider Europe’s place in broader world systems evolved between the eleventh and fifteenth centuries.This involved, first of all, questioning  the origins of an idea of “Europe:” how did a shared identity come to exist between places as disparate as Finland and Portugal, Ireland and Greece? We also examined how encounters of all kinds (military, economic, religious, linguistic, and so on) had been conditioned by prior ideas. About thirty students attended the lectures, and we had many great conversations. My worries about an American style of teaching turned out to be overblown!

In addition to teaching, I spent a great deal of time working on my own research. The project is a study of the emotional and sensory experience of pilgrimage in early modern Spain. I hope to clarify how people understood and interpreted the feelings they felt when reaching a cherished destination or entering a sacred space, what it was like for them to be part of a crowd all laughing or crying or shouting or praying together. What did it mean to experience or witness a miraculous healing? Even thinking about or visualizing a shrine or a miracle could, according to early modern authors, lead to powerful emotions. Central to my approach is the idea that, although emotions have a biological aspect, the way we experience them is closely linked to cultural context. The project, then, is about more than pilgrimage; it is about early modern conceptualizations of emotion in general. Pilgrimage was, for many people of the time, a life-altering and –defining experience, one about which they wrote, a lot. And they often wrote about their feelings. Pilgrimage, therefore, provides an opportunity for us to better understand how they thought about those feelings.

One of the biggest potential challenges of working on an Iberian topic in Turku is access to sources. My project relies on so-called “miracle books” (histories of individual shrines that typically describe the shrine itself and its holy image, the miracles it has performed, and the annual pilgrimage) as well as theological treatises, images, literature, poetry, travelogues, and other early modern representations of pilgrimage. So I brought with me all the notes I had compiled during previous research trips as well as a big pile of books. I planned also to rely on digitized copies of texts online, at collections like the Biblioteca Virtual del Patrimonio Bibliográfico and the Biblioteca Virtual de Andalucía. For me, however, the process of writing is also the process of thinking. No matter how well prepared I think I am, once I start to write, I inevitably find that I need to read more, dig deeper, and explore new lines of inquiry. And so I’ve needed to regularly locate new materials. It was a pleasant surprise, therefore, to discover the riches available in the university library collections, both in print and online!

I could do this kind of work nearly anywhere, of course. A big advantage of being in Turku was the chance to exchange ideas and to collaborate with the other scholars. To that end, I was excited to participate in department research days and at meetings of the Vanhat ajat research group as well as TUCEMEMS. The topics of my own presentations included thinking about miracles as a way to mitigate negative feelings, traveller’s opinions about Spanish “passions,” and the relationship between sound and emotions. But I really enjoyed learning about topics as diverse as computational methods to determine the authorship of historical texts, the Council of Ferrara-Florence, representations of the nineteenth-century royal women, how we might use narrative theory to interpret the work of ancient historians, and so much more. There were other opportunities to share ideas; I wrote a brief talk about “The Use and Abuse of History in Contemporary American Politics” for the department’s Joulukoulu (thanks to Marjo for presenting it when my flights were delayed!) and another about the ins-and-outs of research funding in the US. Outside the circle of historians, I also gave a presentation in January for the Department of Geography’s “Think and Drink” series. Proffan kellari was a great place for the discussion about how segregation in fifteenth-century Córdoba contributed to an outbreak of violence; I had never before given an academic talk in this kind of venue.

Outside of work, I appreciated the chance to get to know Turku better. I’d visited before, but only for a weekend. Walks and runs along the river, past Koroistenniemi and into Virnamäenpuisto, were a regular weekend treat and I made several trips into nature outside of the city as well, to Vaarniemen torni:

Kurjenrahka:

and Teijo. And, of course, I made sure to visit Ruissalo and Naantali. In Turku itself, I enjoyed exploring the bars and restaurants (Kaskis!) and made a point to visit all the seasonal events, like the Christmas concerts, the Independence Day student procession, and the Turku 100 celebrations.

I had plans to do quite a lot more exploring, especially as the weather improved in spring and summer, but the Covid-19 pandemic intervened. When everything shut down, I had been about to travel to Stockholm for a weekend and then to Helsinki for a conference featuring all the Fulbright fellows in Finland. Those plans were cancelled, and the course I was about to begin teaching, about the early modern European witch hunts, moved online. Like all of us, I found this to be an uncertain time. No one knew what would happen next, borders were closing all over the world, and the Fulbright authorities were strongly encouraging all grantees to return home as soon as possible. Although I initially thought to remain in Finland, I was concerned about family in the United States and was unable to know when travel restrictions might end or whether all air travel might cease entirely. I decided that the wisest decision would be to leave Turku early. My flights to the United States in early April were surreal, with deserted airports and almost empty planes:

I arrived safely, though, and the whole situation was made much easier by the flexibility and understanding of everyone in Turku and at Fulbright Finland.

Yet I did not end my association with the University of Turku at that time. I carried forward with the witch-hunts course, which had already drawn a lot of attention from students (110 students had initially enrolled in the course, and a large percentage of these completed it). As the first experience in remote learning and teaching for me, and probably for many of the students, this was a bit of an experiment. But it was a generally successful one. Much of our conversation happened on Moodle discussion forums and I was pleasantly surprised to see the perception and detail with which the students engaged the various topics. This is, of course, a very different kind of discussion that one in the classroom, allowing everyone more time to think and to process others’ ideas. And it makes me wonder if I should include such ways of interacting in all my courses, even after the need for remote learning has passed. All this led to creative, insightful final essays. From the United States, I also participated in a research seminar at Åbo Akademi via zoom and, with a bit of trepidation, submitted the teaching demonstration for my docent application as a recorded lecture. Thankfully, this was successful!

I haven’t come close here to talking about all the experiences, adventures, and connections from my months in Turku. That would require a much, much longer blog post. But, even so, my early departure meant that a lot did not happen. I had hoped to see Vappu and the Paavo Nurmi games. I expected to travel through the Archipelago and perhaps spend Midsummer in Lapland. I also went to very few conferences outside of Turku during my first months there (though I did get to connect with colleagues in Tampere twice) because I had several scheduled for April and May. These may, if all goes well, happen next spring. And there were other collaborations (for instance, with the Centre for the Study of Christian Culture) that had just been beginning in March. But though we have to maintain connections online for now, I like to think that everything has merely been delayed, not cancelled. I hope to be able to return to Turku for a few weeks in autumn or winter. And I will be a visiting fellow at the Centre of Excellence in the History of Experience in Tampere in May and June 2021 – I will be sure to visit Turku then! And, meanwhile, it turns out that I don’t have to entirely leave the Finnish experience behind…

Thomas Devaney spent the academic year 2019–2020 as a Fulbright Professor at the Department of Cultural History. He has the position of Associate Professor at the University of Rochester.

 

 

 

 

Istun keittiön pöydän ääressä ja kirjoitan. Toisinaan katseeni vaeltaa ikkunaan, jonka toisella puolella avautuu vehreä maisema, valo siivilöityy vaahteranlehtien välistä. Tällä samalla paikalla olen istunut lukemattomia kertoja; olen tuijottanut tietokoneen ruutua, kirjoittanut, lukenut, katsellut ulos ikkunasta vaihtuvia maisemia, joiden värisävyt muuttuvat vuodenaikojen ja säätilojen mukaan. Syönytkin toki tällä samalla paikalla olen, ruokapöydästä kun on kyse, mutta ennen kaikkea tämä tila toimii työpöytänäni, myös jo tilanpuutteen vuoksi. Mutta toisaalta tässä on muutakin, valo osuu tänne sopiviin aikoihin ja muodostaa miellyttävän tunnelman. Tässä olen usein kirjoittanut myös päiväkirjaani.

Tilalla on usein suuri vaikutus kirjoittamisen mahdollisuuksiin ja mieltymyksiin. Jo Virginia Woolf kirjoitti oman tilan merkityksestä naisten kirjoittamisen mahdollisuuksia käsittelevässä, klassikkona tunnetussa teoksessaan A Room of One’s Own (1929). Minä olen ollut aina etuoikeutettu tässä suhteessa, minulla on ollut oma huone, kirjoituspöytä, kynä ja paperia sekä myöhemmin myös oma tietokone, jolla kirjoittaa. Mutta minä tykkään kirjoittaa myös ulkona, etenkin meren äärellä, junat ovat niin ikään inspiroivia paikkoja. On mielenkiintoista, millaisia paikkoja ja tiloja ihmiset pitävät tärkeinä ja inspiroivina omalle kirjoittamiselleen.

Itseäni kirjoittaminen ja esimerkiksi juuri päiväkirjan kirjoittaminen on kiinnostanut jo lapsesta saakka. Pystyn vieläkin palaamaan mielikuvissani lapsuudenkotiini ja siellä omassa huoneessa sijaitsevan kirjoituspöytäni äärelle ja näkemään itseni kirjoittamassa päiväkirjoja. Nyt ne ovat säilössä asuntoni kellarissa, en ole vielä rohjennut palata niiden äärelle, vaikka toisaalta se voisi olla hyvin mielenkiintoista ja tärkeääkin. Jossakin vaiheessa nuoruuttani kirjoittaminen jäi eri syistä joksikin aikaa, mutta sittemmin olen taas palannut säännöllisen ja epäsäännöllisen kirjoittamisen välimaille. Monet kirjoittavatkin tai ovat kirjoittaneet juuri lapsuudessa tai nuoruudessa päiväkirjoja, toiset aloittavat aikuisena, toisinaan kirjoittaminen kestää läpi elämän – tapoja on hyvin monenlaisia.

Ylipäätään päiväkirjan muodot ja funktiot ovat muuttuneet ja muokkautuneet historian saatossa. Päiväkirjan tyyppisiä tekstejä on kirjoitettu jo antiikin aikana, ja päiväkirjojen sivuille ovat tallentuneet aikojen saatossa niin säätilat, luontohavainnot, taloudenpito, suvun asiat, lasten syntymät ja kuolemat, sairaudet, ulkoiset tapahtumat, sota-ajan kokemukset, oman itsen pohdinnat, tunteet ja mielenliikkeet, ihastumiset ja vihastumiset, synkimmät salaisuudet kuin arjen ja elämän ilot – sekä kaikkea tältä väliltä. Päiväkirjat ovat toimineet myös esimerkiksi kirjoittamisen harjoittelun ja kasvatuksen välineinä, toisinaan niiden sivuille on syntynyt taidokkaita kaunokirjallisia teoksia. Myös muun muassa fiktiivisen päiväkirjagenren innoittajana ovat olleet niin sanotut autenttiset päiväkirjat ja toisin päin; usein monissa päiväkirjoissa sekoittuvat eletyn ja fiktion väliset rajat. Erityisesti päiväkirjoissa on kyse elämän dokumentaatiosta ja dokumentaation tarpeesta.

Päiväkirjojen historia on siis hyvin moninainen ja mielenkiintoinen, jatkuvasti rajojen yli vuotava. Vaikka monet päiväkirjat jäävät lopulta tutkijoiden ulottumattomiin, tarjoavat ne usein muun muassa historioitsijalle monella tavalla mielenkiintoisen ja monesti ehtymättömän aarreaitan. Päiväkirjojen avulla kun voi päästä niin monenlaisten ja tärkeiden kysymysten äärelle. Sivuilta paljastuu elämiä, jotka olisivat mahdollisesti hautautuneet muistin tuolle puolen mutta jotka muistuttavat siitä, että täällä me olemme olleet ja kamppailleet monesti samanlaisten kysymysten äärellä vuosituhannesta toiseen. Toki monet eettiset kysymykset on otettava erityisesti huomioon, kun tämän tyyppisen aineiston kanssa on tekemisissä.

Olen ollut hyvin onnekas, kun olen päässyt toimittamaan nyt kesäkuussa ilmestyvää Päiväkirjojen jäljillä – Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen -teosta (muut toimittajat ovat kulttuurihistorian dosentti Maarit Leskelä-Kärki ja kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Liisa Lalu, kustantaja Vastapaino). Se on ensimmäinen Suomessa julkaistava teos laatuaan. Vaikka päiväkirjoja on käytetty paljon esimerkiksi juuri historiantutkimuksen aineistona, ei niitä ole lähestytty omana kerronnan ja kirjoittamisen muotonaan. Päiväkirjoihin onkin aiemmin suhtauduttu enemmän aineistona, joka itsessään kertoo tai kuvittaa historiaa.

Teoksessa tarkastellaan päiväkirjakirjoittamisen pitkää historiaa ja sen eri rooleja ja muotoja, niin yhteisöissä kuin yksittäisten ihmisten elämissä. Kirjan kiehtovat artikkelit kertovat monista mielenkiintoisista päiväkirjoista ja niiden kirjoittajista, niin historian hämärään jääneistä kuin yleisemmin tunnetuistakin.

Tuntuu, että erityisesti tämä koronakevät eli poikkeusaika on hyvin ajankohtainen hetki julkaista kyseinen kirja. Monet ovat palanneet tämän kevään aikana päiväkirjojen pariin ja tallentaneet poikkeusajan arkea ja tapahtumia sekä niihin liittyviä tunteita ja ajatuksia. Erilaisia päiväkirjakeruitakin on järjestetty pitkin Suomea – ja varmasti pitkin maailmaa. Minäkin olen pyrkinyt tallentamaan tätä kevättä niin kirjoittamalla kuin esimerkiksi kuvaamalla, yleensä jaan kuvia Instagramin tarinat-alustalla. Siinä vaiheessa, kun karanteenit iskivät päälle ja ihmisiä suositeltiin pysymään kotona, kirjasimme kumppanini kanssa muistiin ikkunasta näkyvää elämää, yksikin elävä hahmo kadulla oli muistiin merkitsemisen arvoinen!

Suosittelenkin kaikkia tarttumaan kirjaan ja sukeltamaan päiväkirjojen kiehtovaan maailmaan ja niiden välityksellä piirtyviin elettyihin elämiin! Ja toki suosittelen kaikkia tarttumaan myös päiväkirjoihin ja kirjaamaan tai muulla tavoin dokumentoimaan elämää niiden avulla.

Myös Facebookissa voi seurata Päiväkirjojen jäljillä -sivulla kirjaan liittyviä asioita. Sivulta löytyy muun muassa kirjan kirjoittajien ja artikkeleiden tarkemmat esittelyt. Samannimisessä ryhmässä voi puolestaan keskustella päiväkirjoista ja jakaa esimerkiksi omia tai itselle merkityksellisiä päiväkirjasitaatteja. Tehdään siitä yhdessä kollektiivinen päiväkirja-alusta!

Teksti: Elina Jalo, Miranda Paloviita ja Sanni Lilja

Turun yliopisto täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Merkittävä osa turkulaisten opiskelijoiden elämää vuosikymmenten varrella on ollut yliopiston läheisyydessä sijaitseva Turun Ylioppilaskylä. Halusimme ottaa selvää Ylioppilaskylän elämästä eri aikoina tiedustelemalla siellä asuneiden henkilöiden kokemuksia. Saimme vastauksia henkilöiltä, jotka ovat asuneet siellä eri vuosina vuodesta 1974 aina tähän päivään asti. Vastauksia kertyi yhteensä kaksitoista. Suurin osa vastaajista on asunut Ylioppilaskylässä 1990-, 2000- tai 2010-luvuilla. Osa vastaajista asuu siellä edelleen. Keskimäärin vastaajat ovat asuneet Ylioppilaskylässä noin viisi vuotta. Vastaajista kolme on kuitenkin viihtynyt siellä yli kymmenen vuotta ja yksi jopa yli 25 vuotta.

1960-luvun lopulla perustettu Ylioppilaskylä on suunniteltu varta vasten opiskelijoiden asuinpaikaksi: Sinne ei haluttu rakentaa pelkästään taloja, vaan koteja, joista jokainen voisi muokata omanlaisensa. Teemana säilyi perinteikäs kulttuurimaisema ja samalla pyrittiin siihen, että alue muuttuisi sen eläjien mukaisesti. Niin lapset kuin aikuiset ovat luoneet Ylioppilaskylästä sellaisen kuin se on. Lapset ottivat omalla erityisellä tavallaan paikan haltuunsa ja loivat siten uusia merkityksiä ympäristöön. Samoin nuorison ja aikuisten tempaukset näkyivät usein arjen keskellä. Yhtäkkiä saattoivat Ylioppilaskylän kadut muuttua tanssien tapahtumapaikaksi tai yhteiseksi grillausillaksi. Elettiinpä joskus jopa aikaakin, jolloin Ylioppilaskylässä vilisi turisteja tasokkaissa ravintoloissa, uima-altaalla sekä sen drinkkibaarissa. Tunnelma oli kuin etelän lomakohteeseen olisi saapunut. Tuskin siis legendaarisilta tarinoilta on ikinä Ylioppilaskylässä vältytty!

Yhteisöllistä asumista

Ylioppilaskyläsäätiö perustettiin vuonna 1966 ja Ylioppilaskylä vihittiin käyttöön vuonna 1969. Vihkijänä toimi silloinen pääministeri Mauno Koivisto. Ensin rakennettiin Ylioppilaskylän länsipuoli vuosina 1968–1972 neljässä eri vaiheessa. Länsipuolelle rakennettiin 1552 asuntopaikkaa, joista 200 oli perheasuntoja. Itäpuoli puolestaan rakennettiin vuosina 1972–1979. Itäpuolen asuntoja rakennettiin 2777, joista suurin osa oli 2–3 hengen soluasuntoja. Näiden yhdentoista vuoden aikana Ylioppilaskylään rakennettiin yhteensä 3825 asuntopaikkaa.

Ylioppilaskylä pitää sisällään niin yksiöitä, kaksioita, kolmioita kuin soluasuntojakin. Tilan loppuessa sisätiloista siirryttiin helposti asuntojen ulkopuolelle. Julkisen ja yksityisen tila oli häilyvä. Toisinaan puhuttiin jopa pakkososialisoimisesta, kun soluasuminen jäi ainoaksi asumisvaihtoehdoksi. Toisaalta löytyi yhdessä asumisesta hyviäkin puolia. Tiivis tunnelma lisäsi yhteisöllisyyttä. Kavereita sai helposti ja myös seurustelu ja parien muodostuminen oli vilkasta. Usealla asukkaalla taisikin tyttö- tai poikakaveri löytyä samasta tai viereisestä rapusta. Monet Ylioppilaskylän entiset asukkaat kertovat löytäneensä kumppanin Ylioppilaskylästä tai muuttaneensa ensimmäiseen yhteiseen asuntoon Ylioppilaskylään. Esimerkiksi Ylioppilaskylässä vuosina 2006–2007 asunut henkilö muistelee näin:

Parin kuukauden asumisen jälkeen silloinen tyttöystäväni muutti Nummesta myös Yo-kylään. Järjettömällä tsägällä hän sai asunnon naapuritalosta, samasta kerroksesta, parin oven päästä minun luotani. Ylioppilaskyläsäätiö siis käytännössä muutti meidät yhteen, sillä sen jälkeen emme kyllä juurikaan enää erillämme nukkuneet. Muutimme lopulta pois kylästä alle vuoden seurustelun jälkeen yhteiseen asuntoon, kerta olimme jo käytännössä asuneet yhdessä puolisen vuotta. Nyt olemme naimisissa ja meille syntyi juuri lapsi.

Osa taas on muuttanut Ylioppilaskylään eron takia. Myös monet lapset ovat kasvaneet Ylioppilaskylässä. Ylioppilaskylässä on siis asuttu vaihtelevissa elämäntilanteissa. Myös asumismuoto ja asunnon koko ja kunto ovat vaikuttaneet arjen luonteeseen suuresti. Saamiemme vastausten perusteella Ylioppilaskylän sisällä muuttaminen asunnosta toiseen ja toiseen asumismuotoon on ollut ja on edelleen melko yleistä. Esimerkiksi vuodesta 1994 Ylioppilaskylässä asunut henkilö kertoo asuneensa useassa asunnossa Ylioppilaskylän sisällä:

Ensin tyttökaverin kanssa epävirallisesti kerroskeittiöllisessä yksiössä länsipuolella. Sen jälkeen oli kaksio ja kolmio, takaisin yksiöön, kaksioon ja lopulta kolmioon, missä asuu nyt neljä henkeä. Kämppiä on ollut hieman laskentatavasta riippuen seitsemän. Ensimmäistä lukuun ottamatta jokainen on ollut itäpuolella.

Useammassa Ylioppilaskylän asunnossa asuminen vaikuttaa olleen jopa yleisempää kuin samassa asunnossa asuminen koko opiskeluajan. Myös naapureihin on saattanut kehittyä tiivis ystävyys muun muassa samankaltaisen elämäntilanteen myötä. Esimerkiksi Ylioppilaskylässä 1970-luvulla asunut perheenäiti muistelee:

Meillä oli hyvä vertaistuki. Kesäaika kun oli, olimme paljon takapihalla, jokaisella omat pallogrillit ja vietimme yhdessä aikaa, korttiakin pelattiin. Toisten naapureiden kanssa myös kyläilimme toistemme luona, tai saatoimme lähteä yhdessä vaikkapa rannalle, tulimme enemmän tutuiksi heidän kanssaan, koska miehet opiskelivat samalla luokalla. Näiden naapureiden vauva oli myös jonkin aikaa hoidossani, kun hänen äitinsä piti palata töihin eikä uusi päiväkoti vielä ollut auki. –Minusta parasta Yo-kylässä asumisessa oli se yhteisöllisyys lähinaapureiden kanssa. Olimme kaikki samanlaisessa tilanteessa, nuoria perheitä, samanikäiset esikoiset. Kanssakäyminen oli luontevaa ja sokerin tms. lainaaminen kävi helposti. Takapiha teki asumisestamme lähes rivitalomaista. Ympäristö oli rauhallinen, en muista mitään järjestyshäiriöitä olleen soluasunnoissakaan.

Yhteisöllisyys on aina kuulunut Ylioppilaskylän ominaispiirteisiin. Ylioppilaskylän yhteisöllisyys on ilmennyt naapurien ja lähellä asuvien ystävien kanssa seurusteluna ja erilaisena eräänlaisena tukena arjen keskellä. Samanlaiset elämäntilanteet ovat tuoneet ihmisiä yhteen ja kanssakäymistä on helpottanut myös pienet välimatkat. Apua on ollut helposti saatavilla, oli kyseessä sitten muuttourakka tai lapsenvahdin hommia.

Erikoista arkkitehtuuria ja kansainvälistä kanssakäymistä

Ylioppilaskylän rakennukset ovat luhtitaloja, joissa asuntoihin kuljetaan parvekemaisten avoimien käytävien kautta. Vierekkäiset rakennukset ovat myös yhteenliitettyjä näiden luhtikäytävien kautta, mikä tuo niiden välillä liikkumiseen oman hauskan elementtinsä. Monilla on asunut Ylioppilaskylässä ystäviä ja tuttuja, joiden näkeminen onkin ollut helppoa luhtikäytävien ansiosta:

Parasta on ollut se, että opiskelukavereistani kaksi asuu niin lähellä, että pystymme helposti vierailemaan toistemme luona iltateellä pelkissä pyjamissa ja pörrösukissa.

Rakennuksesta toiseen johtavat käytävät sekä yhtenäinen rakennustyyli luovat labyrinttimaisen kokonaisuuden, jossa kulkeminen on jäänyt asukkaiden mieleen: eräs vastaaja muistaa kulkeneensa kaverinsa kanssa luhtikäytäviä pitkin rakennuksesta 10D rakennukseen 6C, mikä vaati tarkkuutta ovien valitsemisessa. Toinen vastaaja puolestaan kertoo eksyneensä aina, kun luuli keksineensä hyvän oikoreitin.

Ylioppilaskylässä on pieniä, alle 20 neliömetrin kokoisia yksiöitä, joissa elely on tullut monelle opiskelijalle tutuksi. Näistä asunnoista on jo pitkään käytetty nimitystä “itsemurhayksiö”. Tällaisessa pienessä yksiössä 2000-luvun alussa asunut haastateltava kertoo pystyneensä viettämään päiviä asunnossaan koskematta lattiaan muualla kuin vessassa. Ensimmäisessä kerroksessa asuneet henkilöt taas ovat viettäneet paljon aikaa myös omalla pihallaan. Toinen pienessä yksiössä asunut kertoo keittiönsä koostuneen jääkaapista ja sen päällä olleesta keittolevystä.  Tällaisessa asunnossa astiat täytyi tiskata vessa-kylppärissä.

Soluasuminen on jättänyt asukkaille monenlaisia muistoja. Esimerkiksi 1990-luvun loppupuolella kolmen miehen soluasunnossa asunut vastaaja kertoo kämppäkavereidensa olleen paras asia Ylioppilaskylässä asumisessa. Toisinaan soluasuminen on aiheuttanut myös haasteita muun muassa kämppäkavereiden eri äidinkielten myötä. Ylioppilaskylässä 1980-luvulla asunut henkilö kertoo esimerkiksi lankapuhelimen lainaamisen ja puhelinlaskujen maksamisen aiheuttaneen erimielisyyksiä. Pääasiassa soluasuminen on ilmeisesti kuitenkin sujunut ilman suurempia ongelmia.

Opiskelija-asunnot toimivat vielä 70-luvulla turistien väliaikaisina majoituspaikkoina. Tilan yksityisyys oli siis melko hataraa, eikä suhde omaan asuntoon ollut samanlainen kuin nykyään. Huonekaluilla ei ollut tunnearvoa, sillä ne olivat usein kierrätystavaraa tai halvalla jostain saatuja.

Vaihto-opiskelijat ovat merkittävä osa Ylioppilaskylän asukaskuntaa. Vuosina 2002–2004 Ylioppilaskylässä asunut henkilö muistelee lämmöllä aikaa, jolloin asui soluasunnossa, jonka asukkaisiin kuului vaihto-opiskelijoita eri puolilta maailmaa:

Asuin Yo-kylän länsipuolella. Asumismuodon nimi oli muistaakseni ’yhteisyksiö’: jokaisella oma huone, jossa oli oma kylpyhuone. Käytävällä oli 12 huonetta, joilla kaikilla oli yhteinen keittiö. –Haikein mielin muutimme ystävä-naapurien kanssa 1/2003 pois remontin alta. Sen jälkeen politiikka oli, että vaihtarit (=bilettäjät) asutettiin omiin taloihinsa ja suomalaiset+ulkomaalaiset tutkinto-opiskelijat omiinsa.

Ylioppilaskylässä asuneiden suomalaisten opiskelijoiden ja vaihto-opiskelijoiden välinen kanssakäyminen on siis vaihdellut eri aikoina.

Kierrätystä ja kotibileitä

Pienten tilojen ja samankaltaisen elämäntilanteen lisäksi opiskelijoita on yhdistänyt köyhyys. Tällöin on turvauduttu esimerkiksi luovaan sisustukseen, omaan nikkarointiin ja tavaroiden kiertoon. Näppärimmät tekivät itse huonekalunsa ja jos jotain heitettiin pois, se kelpasi aina jollekin toiselle. Tavaroista eroon pääseminen ja toisaalta uusien hankkiminen on ollut helppoa. Ylioppilaskylässä vuosina 2006–2007 asunut henkilö muistelee:

Olen kantanut lukuisia pesukoneita, sohvia, tauluja ja ties mitä erilaisempaa sontaa monissa muutoissa ja hävittänyt täysin kaatopaikkatason tavaraa kierrätyskatoksiin vain huomatakseni, että joku on ottanut ne käyttöön.

Ylioppilaskylässä on myös järjestetty erilaisia myyntitapahtumia, sillä esimerkiksi vuosina 1995–1998 Ylioppilaskylässä asunut henkilö muistelee löytäneensä tällaisesta vanhojen kalusteiden myyntitapahtumasta halvalla aitoa Aaltoa. Ylioppilaskylän asukkaat ovat siis kierrättäneet tavaroitaan monella eri tavalla vuosien varrella. Toiselle asukkaalle arvonsa menettänyt tavara saattoi olla toiselle asukkaalle aarre.

Ylioppilaskylässä sijainneet kaupat ja muut palvelut ovat vaihdelleet eri aikoina jonkin verran. Ylioppilaskylän palveluista mainitaan esimerkiksi saunat ja pesutuvat, minigolfrata, entisen toimistorakennuksen kellarissa sijainnut baari Three Beers, eri aikoina vaihdelleet ruokakaupat, kebab-pizzeria sekä länsipuolella sijainnut ravintola Aurora. Vielä vuonna 1995 sekä itä- että länsipuolelta löytyivät myös puhelinkioskit. Päiväkoti puolestaan avattiin vuonna 1975. Eräs entisistä asukkaista muistaa käyneensä myös uimassa opiskelijahinnalla entisessä Rantasipissä eli nykyisessä Holiday Club Caribiassa.

Erityisesti vuonna 2018 lakkautettua Three Beers -baaria monet muistelevat lämmöllä: Ylioppilaskylään vuonna 2006 muuttanut henkilö kuvailee baaria olohuoneeksi, jossa tuli vietettyä paljon aikaa:

Tuossa paikassa viihdyin vuosien mittaan todella monta pitkää iltaa, ja iltapäivää – tunneissa laskettuna yhteensä en ehkä sentään pidempään kuin kämpässäni, mutta hyvin todennäköisesti pidempään kuin luentosaleissa, jos ajanjaksona on koko aika opiskelijana. Treba oli yksiössä asuvalle tyypille käytännössä olohuone, ja muutenkin myös yleisin jatkopaikka saunaillan tai kerhistapahtuman jälkeen.

Toinen vastaaja kokee baarin lakkauttamisen olleen kova kolaus koko Ylioppilaskylän yhteishengelle.

Myös VY:n eli Vuokralaisyhdistyksen toiminta ja juhlatila olivat monelle asukkaalle tärkeitä: juhlatilassa järjestettiin esimerkiksi sitsejä ja muita bileitä. Itäpuolella sijainneessa juhlatilassa järjestettiin puolestaan esimerkiksi pikkujouluja. Myös juhlien järjestäminen omissa asunnoissa on ollut yleistä:

Olen ehtinyt olemaan kotibileissä kaikilla mahdollisilla konsepteilla. Oli käytäväbileitä, yksiöbileitä, kaksiobileitä, useamman kerroksen bileitä—

Kotibileet olivat yleisiä, sillä olihan se halvempaa kuin baareissa käynti. Lisäksi oli helppo tavata jonkun luona, sillä etäisyydet olivat lyhyet. Mitä turhaan lähtisi kauemmaksi pitämään juhlia. Toisaalta Ylioppilaskylästä on hyvät kulkuyhteydet keskustaan, minkä takia monet ovat jättäneet Ylioppilaskylän tapahtumat useimmiten väliin. Juhliminen on tiivis osa opiskelijakulttuuria ja siten myös kotibileet ovat olleet aina osa Ylioppilaskylän elämää. Juhlimisen lisäksi Ylioppilaskylässä on järjestetty myös erilaisia musiikkitapahtumia. Esimerkiksi Ylioppilaskylässä vuodesta 2006 lähtien asunut henkilö muistelee:

Aivan ensimmäinen tapahtuma, joka myös jäi todella vahvana kokemuksena mieleen, oli käytännössä omalla etupihalla, toimiston ja kerhohuoneen parkkipaikalla, järjestetyt festarit, johon oli maksuton sisäänpääsy. –Tapahtuma oli tuolloin nimellä Läsnäolopakkofestarit; samalla nimellä oli ainakin kerran sen jälkeen järjestetty keikka silloisen Three Beers -baarin terassilla. Tyssiläisille asukkaille tapahtumia järjesti tuohon aikaan vielä Vuokralaisyhdistys ry (VY). Myös ”vaihtarikorttelien” bileet ovat juttu, joka on ollut olemassa ainakin koko sen ajan, mitä itse olen täällä asunut.–Viimeisen parin vuoden aikana uutena isompana ja näkyvämpänä tapahtumana on ollut Yo-kylä Block Party itä- ja länsipuolen välissä sijaitsevalla Varsinais-Suomenpuistolla.

Tapahtumatarjonta on siis vaihdellut vuosien varrella. Osa vastaajista muistaa, että Ylioppilaskylässä järjestettiin heidän aikanaan erilaisia tapahtumia, osa taas ei muista kuulleensakaan Ylioppilaskylän tapahtumista. Vain melko harvat ovat osallistuneet Ylioppilaskylässä järjestettyihin tapahtumiin aktiivisesti. Yritystä tapahtumien suhteen on siis ollut, mutta menestys on ollut vaihtelevaa.

Luonnon läheisyyttä ja lämpimiä muistoja

Osa asukkaista näkee eläimet yhtenä asuinalueen ominaispiirteenä. Ylioppilaskylän kuuluisat eläimet kuten ja ketut ja fasaanit nousivatkin esille myös vastauksissa:

Täällä on tapahtunut monenlaista aamuun jatkuneista illanvietoista maagisiin aamutuntien kohtaamisiin paikallisen faunan (kettuja ja fasaaneja pääasiassa siis) kanssa aamun tunneilla kotiin kävellessä.

Liitän ylioppilaskylään vahvasti sen jatkuvasti muuttuvan asukaskunnan sekä sen valloittaneet fasaanit.

Kettujen ja fasaanien lisäksi ainakin 1980-luvulla Ylioppilaskylän pihoilla on tavattu myös kesyjä siilejä. Villien eläinystävien lisäksi Ylioppilaskylässä on aina asustellut lemmikkieläimiä opiskelijoiden ystävinä.

Ylioppilaskylän asukkaat ovat saaneet nauttia myös miellyttävistä lenkkeilypoluista ja kokeilla kasvien viljelyä yhteispelloilla jo vuosikymmenien ajan. Esimerkiksi 1980-luvulla Ylioppilaskylässä asunut henkilö muistelee:

Asukkailla oli mahdollisuus vuokrata pieni kasvimaatilkku, jossa meilläkin oli kasvamassa salaattia, persiljaa, sipulia, perunaa, porkkanaa ym. Vesi piti kantaa joesta. –Ulkoilumahdollisuudet olivat hyvät joka suuntaan. Usein tuli käveltyä ja pyöräiltyä Halisten koskelle ja siitä eteenpäin luonnon helmaan. Yhtenä talvena pääsi hiihtämään jokea pitkin Lietoon päin.

Erilaiset harrastukset, kuten kasvien hoito ja urheilu, ovat säilyneet kautta aikojen opiskelijoiden arjessa keskeisenä.

Ylioppilaskylässä vietetyistä vuosista on jäänyt asukkaille monenlaisia muistoja. Vuosina 1995–2003 Ylioppilaskylässä asunut henkilö nimeää parhaiksi Ylioppilaskylä-muistoikseen useita tapahtumia:

Kun päätin ystävän kanssa boikotoida vappua tms. ja teippasimme ikkunaan mustat kankaat ja katsoimme Salaisia kansioita ja John Watersin elokuvia pari päivää putkeen, kun saimme Down by the Laiturissa joella kierrelleeseen jokilauttaan kyydin keskustasta jokipenkkaan Yo-kylään–

Myös vuodesta 2008 Ylioppilaskylässä asunut henkilö kertoo hauskoista muistoistaan:

Miljoona pientä juttua: Yo-kylän kettu, kaikki vaput, Ruisrockin aikaan autoja pysäköidään pitkin nurmikoita, Inspehtorinkadulla törmäsi usein tuttuihin, samoin kuin Kylänvalinnassa. Silloisen tyttökaverin löytyminen kuuden asunnon päästä samasta talosta ja kerroksesta. Joskus kannettiin telkkari länsipuolen poikki, jotta saatiin iso tv isompaan asuntoon Euroviisuja varten. Vuoden 2011 jääkiekkomestaruus sai naapurit bilettämään 06:00 asti.

Ylioppilaskylässä on koettu monia ainutlaatuisia ja ikimuistoisia hetkiä ystävien ja perheen kanssa. Muistot liittyvät usein esimerkiksi ystäviin ja naapureihin, asuntoihin tai Ylioppilaskylän elämään ylipäätään. Muistoissa nousevat usein esiin erilaiset tapahtumat yksityisistä lähipiirin kanssa koetuista hetkistä julkisiin suurtapahtumiin.

Oliko ennen kaikki paremmin?

Ylioppilaskylän rakentaminen jatkui vielä 10 vuotta sen jälkeen, kun se otettiin käyttöön vuonna 1969. Lisäksi 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun aikana sekä läntisellä että itäisellä puoliskolla suoritettiin peruskorjaus, jossa esimerkiksi monia soluasuntoja muutettiin opiskelijoiden suosimiksi yksiöiksi ja yksittäisiin asuntoihin lisättiin uusia piirteitä muun muassa parvekkeiden ja ikkunoiden muodossa. Ylioppilaskylässä 1990- ja 2000-luvuilla asunut henkilö muistelee:

Siellä asuessa muutos ehti olla lähinnä sitä, että peruskorjaus eteni, ja Rantasipi muuttui Caribiaksi – ja Posankka posahti paikalleen. Mistään kovin isoista muutoksista vuoteen 2003 mennessä ei ole ainakaan muistijälkiä.

Niin nämä Ylioppilaskylän sisäiset kuin sen lähialueidenkin muutokset ovat punoutuneet alueella asuneiden muistoihin, sillä maisemat Ylioppilaskylässä ovat muuttuneet erityisesti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ja muuttuvat koko ajan lisää uusien rakennuskohteiden myötä. Esimerkiksi vuosina 2009–2012 Ylioppilaskylässä asunut henkilö ei kerro muistavansa alueella tapahtuneen merkittäviä muutoksia lukuun ottamatta korkean Ikituuri-rakennuksen valmistumista Ylioppilaskylän viereen.

Osa ajattelee Ylioppilaskylän olleen ennen viihtyisämpi, osa taas kokee nykyisen Ylioppilaskylän viihtyisämmäksi. Esimerkiksi 2000-luvun asukas vertaa nykyistä Ylioppilaskylää omaan asuinaikaansa näin:

Nykyään, jos jostain syystä Yo-kylän hoodeille eksyn, näyttää kaikki vähemmän rosoiselta. Autot ovat kalliimpia ja ikkunoissa näkyy design-lamppuja. Meidän aikanamme kaikilla oli identtiset Ikean riisipaperivalaisimet.

Ylioppilaskylässä 1970-luvulla asunut vastaaja puolestaan kuvailee Ylioppilaskylän muutoksia seuraavasti:

En huomannut siellä asuessani näkyvää muutosta. Viime kesänä kävin siellä pyöräilemässä ja nyt oli kyllä näkyviä muutoksia. Kaikki pensaat olivat kasvaneet tietysti yli kolmessakymmenessä vuodessa. Ympäristö tuntui jotenkin ahtaammalta ja myös epäsiistimmältä. Takapihat rehottivat hoitamattomina, ei näkynyt vaunuja eikä Plaston mopoja. Oma ovemme oli edelleen saman lehmuksenvihreä kuin silloinkin.

Vuonna 1980 Ylioppilaskylässä asunut henkilö taas ajattelee nykyisen Ylioppilaskylän olevan aiempaa viihtyisämpi:

Mielestäni Yo-kylä on nykyään viihtyisämpi kuin silloin ennen. Puusto ja muut istutukset tekevät sen nykyään entistä viehättävämmäksi ja varmasti monenlaisia tapahtumia ja palveluitakin on nykyään, mitä ei silloin osannut edes toivoa.

Lopuksi

Ylioppilaskylä muistuttaa nimensä mukaisesti kylää kaupungin sisällä: sieltä löytyy niin päiväkoteja, koulu, kauppa kuin kirkkokin. Vaikka Ylioppilaskylän asukaskunta koostuu pääasiassa opiskelijoista, siellä asuu myös esimerkiksi lapsia sekä Ylioppilaskylään pidemmäksi aikaa jääneitä asukkaita.

Maailma ja Ylioppilaskylä sen mukana ovat muuttuneet monin tavoin Ylioppilaskylän alkuvaiheiden jälkeen. Esimerkiksi teknologian kehittyminen on vaikuttanut asukkaiden elämään eri aikoina: Ylioppilaskylässä vuodesta 1994 asunut vastaaja kertoo, että ennen kyläverkon kehittämistä asukkaiden piti soittaa yliopiston modeemipankkiin päästääkseen verkkoon. Myös palvelut ovat vaihdelleet vuosien varrella. Lisäksi maisema on muuttunut muun muassa uusien asumiskohteiden ja kasvaneen kasvillisuuden myötä. Moni asia on kuitenkin pysynyt Ylioppilaskylässä entisellään, ja kaikki siellä joskus asuneet voivat löytää yhtäläisyyksiä eri vuosikymmenten elämään esimerkiksi paikan yhteisöllisyydestä ja muista Ylioppilaskylän ainutlaatuisia piirteistä.

 

 

 

Kirjoittajat: Maria Majamaa ja Iiris Mäkelä

Pitäisikö historian opetusta lukiossa muuttaa? Mitä mieltä lukiolaiset itse ovat? Kevään 2020 Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla päätimme toteuttaa kyselyn lukiolaisille historian opetuksesta. Vastauksia kertyi yhteensä 28 kappaletta. Halusimme kyselyn avulla selvittää, mitkä aiheet kiinnostavat lukiolaisia historiassa, mitä historianopetuksesta ehkä puuttuu ja miksi sitä ylipäätään pitäisi opettaa lukiossa.

Opetussuunnitelman mukaan historian oppiaineen tarkoituksena on vahvistaa yleissivistystä ja myös auttaa ymmärtämään historian merkitystä nykyaikaan rinnastettuna. Opiskelijat olivat pohtineet erityisesti näiden merkitystä historian opetuksessa ja sen tavoitteissa. Suuressa osassa vastauksista painottui historian merkitys yleissivistävänä tekijänä.

Selvitimme, mitkä aiheet kiinnostavat lukiolaisia eniten, ja mitkä taas puolestaan vähiten. Yli puolia vastanneista kiinnosti eniten sodat ja konfliktit. Opiskelijoiden itse esiin nostamia kiinnostuksen kohteita olivat tavallisten ihmisten elämä ja arki sekä muut kuin yleisesti käsitellyt sodat. Vähiten kiinnostavaksi aiheeksi koettiin puolestaan maatalous ja kaupankäynti.

Jo ennen kyselyä arvioimme sotien ja konfliktien kiinnostavan opiskelijoita eniten, sillä niiden osuus opetussuunnitelmasta on suuri. Syynä voisi olla myös se, että etenkin toinen maailmansota koskettaa yhä edelleen nykyaikaa ja herättää tunteita myös henkilökohtaisella tasolla. Sodat ovat usein myös popularisoitua viihdettä. Kulttuurien kohtaaminen sekä aatteet ja uskonnot nousevat esille, sillä ne ovat yhä ajankohtaisia globalisoituneessa maailmassa ja niihin kytkeytyy myös tragedioita kuten esimerkiksi sotia ja alkuperäiskansojen sortamista.

Vastauksien pohjalta vaikuttaisi siltä, että ihmiskunnan tekemät virheet ja lyhyen ajan suuret muutokset kiinnostavat enemmän kuin hitaampi ja tasaisempi kehitys. Pohdimme sitä, että käsitelläänkö maataloutta ja kaupankäyntiä kovinkaan laajasti historianopetuksessa vai johtuuko vähäinen kiinnostus niitä kohtaan nimenomaan niiden hitaasta kehityksestä historian saatossa. Teollistumisen ja kaupungistumisen vähäinen suosio voisi johtua näistä samoista tekijöistä.

Opetussuunnitelman sisältöön kursseineen oltiin pääosin tyytyväisiä. Noin 45% vastanneista sanoi olevansa tyytyväisiä opetuksen sisältöön. Vastanneilla oli myös paljon toiveita liittyen historian opetuksen teemoihin. Tässä muutamia otteita vastauksista:

Lisäksi kyselyn vastauksissa ilmeni toiveita kohdistuen myös tuntiopetuksen käytäntöihin. Toivottiin, että olisi enemmän esimerkiksi dokumentteja pelkkien PowerPoint-diojen sijaan. Kyselyissä ilmeni myös tyytymättömyyttä siihen, miten samoja vielä lukiossa opetettavia asioita on opiskeltu jo peruskoulussa. Myös pakollisia kursseja on joidenkin vastanneiden mielestä liikaa.

Pohdimme vastausten pohjalta ratkaisua siihen, miten historian opetusta lukiossa tulisi muuttaa –jos sitä pitäisi muuttaa. On huomioitava, että kyselymme ei ole kaikenkattava emmekä voi tehdä sen pohjalta yksiselitteisiä päätelmiä. On puhuttu paljon pakollisten kurssien vähentämisestä, mutta olisiko ratkaisuna aiheiden tai näkökulmien muuttaminen eikä kurssien vähentäminen. Kuten kyselyn vastauksissa tulee ilmi, lukiossa toistuvat useat samat teemat kuin yläkoulun historiantunneilla. Näiden tilalle voitaisiin tuoda esimerkiksi kyselyssä esille tulleita aiheita ja teemoja. Esimerkiksi muun kuin Euroopan tai länsimaiden historiaa, kulttuurihistoriaa ja tavallisten ihmisten arkea. Lisäksi on hyvä pohtia sitä, miten historian opetukseen ja sen kiinnostavuuteen vaikuttaa opetustavat ja niiden monipuolisuus.

Historia ei kenties ole kirjoitetuin aine ylioppilaskirjoituksissa. Tämä näkyy myös kyselyymme vastanneissa, joista vain noin 30% aikoo kirjoittaa historian ylioppilaskirjoituksissa. Historian opetuksen tarpeellisuutta ei voi kuitenkaan kieltää. Kuten eräs kyselyyn vastanneista tyhjentävästi tiivistää:

Historiasta löytyy syitä ja vastauksia lähes kaikkiin kysymyksiin.

 

Lähteet:

Opetussuunnitelma (2019), historia-osuus.   https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/lukion_opetussuunnitelman_perusteet_2019.pdf  [haettu 6.5.2020]

Rantala, Jukka & Ahonen, Sirkka 2015. Ajan merkit. Historian käyttö ja opetus. Helsinki: Gaudeamus.