Keväisin jo tutuksi tullut Kulttuurihistorian kirjoittaminen –kurssi on hyvässä vauhdissa. Opiskelijat ovat jakautuneet ryhmiin tekemään kurssin pääasiaa eli kirjoittamaan kulttuurihistoriasta tai kulttuurihistoriaa. Kirjoittaminen ei ole aina helppoa ja me kaikki olemme erilaisia kirjoittajia, joilla on oman vahvuutensa. Toiset ovat loistavia ideoijia ja toisten erityiset lahjat ovat ytimekkäässä ilmaisussa. Kurssilla voi hyödyntää osaamistaan monipuolisesti ja kokeilla rajojaan turvallisesti.

Kurssin alussa järjestetään aina muutama luento, joiden rooli on auttaa ja kannustaa osallistujia ylittämään rimoja: esimerkiksi kirjoittamaan ja ilmaisemaan itseään ilman valmiiksi saneltua tehtävänantoa. Toisaalta luennot tarjoavat käytännönvinkkejä siihen, miten kirjoittaa tai ilmaista itseään erilaisilla foorumeilla. Lääkkeitä erilaisiin kirjoittamisen tuskiin tarjosivat kurssin vierailevat luennoitsijat.

Ensimmäinen vieras löytyi kulttuurihistorian omista riveistä: yliopistonlehtori Maarit Leskelä-Kärki puhui tutkijan monista kirjoittajan rooleista, erilaisista teksteistä ja kirjoittamisen iloista & kiroista. Toinen vieras Heikki Kettunen yliopiston viestinnästä (myös kulttuurihistorian alumni) puhui tiedeviestinnästä osana yliopiston kolmatta tehtävää. Kettunen tarjoili myös hyviä vinkkejä haastattelujen tekemiseen ja jutun lopulliseen kirjoittamiseen. Viimeisen luennon vieraat olivat Olli Seuri (joka sai pian luennon jälkeen Vuoden journalisti palkinnon – koko kurssi onnittelee Ollia lämpimästi!) ja Jaakko Tahkokallio. Seuri havainnoi journalistien ja historioitsijoiden suhdetta, journalismin ja historiantutkimuksen kytköksiä oivalluksia herättävällä tavalla. Tahkokallio toi useilla feature-esimerkeillään esille mahdollisuudet popularisoida historiaa äänen, eikä yleensä tutumman kanavan, kirjoituksen kautta.

Mutta mistä siis opiskelijat tämän vuoden kurssilla kirjoittavat ja puhuvat? Kurssilla tehdään töitä kolmessa eri ryhmässä kolmesta eri teemasta ja ne ovat: Tulevaisuuden museo, Toivon ja raivon vuosi 1968 ja Vihan pitkät jäljet. Kaikilla teemoilla ja ryhmillä on kontakti kurssin ulkopuolisiin toimijoihin tai projekteihin, joiden kautta tai avulla ryhmissä tehtäviä tekstejä tullaan kevään aikana julkaisemaan. Kannattaa siis seurata ainakin seuraavia sivustoja ja niiden kytköksiä kurssiimme:

http://historianmuseo.turku.fi/

https://1968seminaari.wordpress.com/

https://vihanpitkatjaljet.net/

Kurssin vastuuopettajana kiitän lämpimästi kaikkia kurssilla vierailleita asiantuntijoita: Heikki Kettunen, Maarit Leskelä-Kärki, Olli Seuri, Sunniva Solstrand, Jaakko Tahkokallio ja Reima Välimäki, sekä apuopettajiani Marika Ahonen, Liisa Lalu ja Ritva Larva – on ollut ilo tehdä yhteistyötä kanssanne!

Kurssin loppuseminaari on avoin, ja sinne voi tulla kuulemaan ja katselemaan esityksiä kurssilla toteutetuista töistä: 24.4. klo 12-14 Janus-Sali, Sirkkalan kasarmi. Tervetuloa!

Teksti Ida Ijäs

Opintomatkallamme Roomassa paneuduimme pääasiassa antiikkiin ja keskiaikaan. Mielenkiintoisena sivujuonteena läpi koko kaksiviikkoisemme kulki kuitenkin toisen maailmansodan aikainen Rooma, ja erityisesti traagiset Fosse Ardeatinen tapahtumat.

Lienee parasta aluksi palauttaa mieliin, mistä on kyse. Maaliskuun 23. päivä vuonna 1944 saksalaisten miehittämässä Roomassa suoritettiin attentaatti. Vastarintaliikkeen ryhmittymä Gruppi di Azione Patriottica (GAP) räjäytti Via Rasellalla lakaisukoneeksi naamioidun pommin, joka surmasi 33 saksalaisen poliisiyksikön miestä. Saksalaisten reagointi oli nopeaa: jokaista surmattua saksalaismiestä kohti otettiin kiinni kymmenen roomalaista. Loppuen lopuksi 335 miestä vietiin seuraavana päivänä Via Ardeatinen varrella oleviin louhoksiin ja ammuttiin.

Kosketuksemme tapahtumiin eteni ikään kuin nurinkurisessa järjestyksessä, sillä vierailimme heti ensimmäiseksi Fosse Ardeatinen muistomerkillä. Voin rehellisesti myöntää, etten tuntenut paikkaa ja sen historiaa kovinkaan hyvin. Muistomerkin 335 rivissä makaavaa hauta-arkkua tekivät lähtemättömän vaikutuksen, mutta koko tapahtuman merkitys ja laajuus eivät vielä tuolloin täysin valjenneet minulle.

Palapeli alkoi rakentua, kun pääsimme samana iltana tapaamaan muistitietoon erikoistunutta tutkijaa Alessandro Portellia hänen työhuoneellaan Trasteveressa. Portelli on tutkinut roomalaisten kollektiivista muistia ja yksilöllisiä muistoja Fosse Ardeatinen tapahtumista kirjassaan Käsky on täytetty – Historia, muisti ja verilöyly Roomassa 1944 ( L`ordine è già stato eseguito, 1999)

Portellin pitämä puheenvuoro yhdisti vaikuttavasti akateemisen tutkimustiedon ja tunteellisen tarinallisuuden. Hän puhui maaliskuun 1944 tapahtumista koko Rooman yhteisenä tragediana. Miesten joukossa oli nuoria, vanhoja, juutalaisia, ateisteja, kauppiaita ja lakimiehiä. He olivat kotoisin ympäri Roomaa, osa jopa kauempaa. Surmattujen miesten taustojen moninaisuus on osaltaan luonut tapahtumista kollektiivisen muiston koko kaupungille.

Yhteisen muiston lisäksi Portelli halusi tuoda esiin myös yksilölliset, keskenään erilaiset näkökulmat. Hän kertoi haastatelleensa niin surmattujen miesten lähiomaisia ja sukulaisia, partisaaneja kuin 90-luvun yliopisto-opiskelijoitakin. Mielenkiintoista oli kuulla, miten monille nuorille roomalaisille Fosse Ardeatine oli käsitteenä aivan tuntematon, kun taasen monille vanhemmille se merkitsi erottamatonta ja kipeää osaa omassa menneisyydessä.

Omien sanojensa mukaan Portelli halusi kirjansa avulla myös osoittaa, miten yhteisön yhteinen muisti voi joskus erehtyä. Hänen mukaansa Roomassa on elänyt pitkään yleinen harhakuvitelma siitä, kuinka Via Ardeatinen louhosten tapahtumat olisi voitu estää, jos partisaanit olisivat ilmoittautuneet saksalaisille. Moni uskoo kiven kovaan muistavansa, kuinka saksalaiset jopa viikkojen ajan vaativat Via Rasellan iskun tekijöitä ilmoittautumaan, tai muuten he toimeenpanisivat koston. Syy Fosse Ardeatinesta on Portellin mukaan monien roomalaisten mielissä siirretty saksalaisilta partisaaneille, jotka eivät tunnustaneet tekoaan.

Todellisuudessa mitään vaatimusta ei esitetty. Via Ardeatinen laukaukset ammuttiin alle vuorokausi partisaanien attentaatin jälkeen. Jälkikäteen Rooman saksalaishallinto antoi tiedotteen teloituksista, jossa he ilmoittivat kuinka ”käsky on jo täytetty”.

Tapaamisemme lopuksi Portelli kehotti meitä vierailemaan Via Tassolla museossa nimeltään Museo storico della Liberazione – Roma, mikäli haluaisimme tutustua aiheeseen vielä syvemmin. Ja mehän halusimme.

Via Rasellalla yhä näkyvät attentaatin jäljet (kuva Sanni Lumikko)

Vapaasti suomennettuna Rooman vapautumisen historiallinen museo (paremmin italiaa taitavat voivat korjata) on perustettu tiloihin, joissa SS-joukot pitivät ja kiduttivat Italian vastarintaliikkeen partisaaneja. Museo koostui useassa kerroksessa olevista huoneista, joissa kerrottiin toisen maailmansodan aikaisen Rooman vaiheista etenkin Rooman juutalaisten, vastarintaliikkeen ja Fosse Ardeatinelle päätyneiden näkökulmasta. Traagisin osa museota olivat sellit, joissa kidutettavia miehiä pidettiin. Sellien seinät olivat täynnä vankien kirjoittamia runoja, avunhuutoja ja piirroksia. Samoista selleistä oli maaliskuun 24. päivä haettu noin 70 miestä Via Ardeatinelle vietäväksi.

Vähitellen muodostunut palapelimme täydentyi viimein, kun astelimme viimeisenä opintopäivänämme Via Rasellalle. Toisen maailmansodan jälkiä on Roomassa kuulemma paljon korjailtu ja peitetty, mutta Via Rasellalla ne näkyivät yhä. Rakennusten seinissä mustina ammottaneet luodinjäljet viestivät, kuinka kadun tapahtumia ja niiden seurauksia ei haluta unohtaa.

Kirjoittaja jatkoi aiheeseen tutustumista koto-Suomessa lukemalla Portellin kirjan, jota voi suositella lämpimästi kaikille muillekin kiinnostuneille!

Teksti ja kuvat Pauliina Peippo

Tammikuussa 2018 järjestetyn kulttuurihistorian Rooman opintomatkamme teemana oli Keräily, kierrätys ja museointi. Italia, etenkin Rooma, osoittautui täydelliseksi kohteeksi eri aikakausien kerrostumien tutkimiseen, sillä opimme, että erityisesti rakennusmateriaalien, kuten esimerkiksi marmorin, uusiokäyttö on ollut tavallista antiikista lähtien. Myös monia rakennuksia on antiikista saakka entisöity ja muutettu uuteen käyttöön, joista hyvinä esimerkkejä ovat varhaiskristilliset basilikat. Tammikuun sääkään ei ollut hullumpi – ainoastaan parina ensimmäisenä päivänä sinnikäs sade koetteli kurssilaisia. Sää ei kuitenkaan pilannut yhtä matkamme upeimmista kohteista, retkeä Tivoliin ja siellä sijaitseviin Villa Adrianaan ja Villa d’Esteen.

Aamu sarastaa Roomassa – Porta San Paolo, taustalla metroasema

Lähdimme jo aikaisin Villa Lantesta metron ja bussin kanssa kohti Tivolia (n. 28 km Roomasta). Oppaanamme toimi tutkijalehtori Eeva-Maria Viitanen. Saavuttuamme Tivolin (muinainen Tibur) kaupungin tuntumaan kävelimme ensimmäiseen kohteeseemme Villa Adriaanaan. Palanmatkaa saimme ihastella jopa italialaista maaseutua. Kuten joku voi nimestä päätellä, Villa Adriana oli keisari Hadrianuksen massiivinen luksushuvila-alue ja se rakennettiin kahdessa vaiheessa vuosina 118–134. Paikalla oli luultavasti ollut huvila jo 100 eaa. Rakennuskivet huvilalle saatiin paikallisista travertiini-louhimoista. Ajoimmekin bussimatkalla yhden louhoksen ohi, ja se konkretisoi meille Rooman kaupungin rakentamista suhteessa lähiympäristöönsä. Huvilaan, kuten itse muinaiseen Roomaan, tuli vesi suoraan akvedukteja pitkin.

Yhden ensimmäisistä pysähdyksistä arkeologisen alueen sisällä teimme rakennukseen, jossa oli koko kartanon tiluksien pienoismalli. Alueen pienoismallin mukaan huvilaan kuului kymmeniä erillisiä rakennuksia, mutta silti oli vaikea käsittää, että koko aluetta mitataan hehtaareissa. Rakennukset oli nimetty kreikkalaisten esikuvien mukaisesti, ja yleisesti on ajateltu villan edustaneen teemallisesti ja arkkitehtuurisesti Kreikan, Egyptin ja Rooman parhaimmistoa ja eräänlaista synkretismiä. Koko kompleksin huoneet oli alun perin koristeltu marmori- ja pronssiveistoksilla, maalauksilla ja mosaiikeilla. Keisari Hadrianus itse osallistui villan suunnitteluun.

Pienoismallin luota matkamme jatkui laajalla aukealla, jonka toisella puolella huvilan sisäänkäynnin lähellä on spekuloitu sijainneen Hadrianuksen kuolleen rakastajan Antinooksen hauta. Antinoos kuoli nuorena, ja Hadrianus nosti pojan tämän kuoleman jälkeen jumalalliseen asemaan. Seuraavaksi näimme palvelusväen kylpylärakennuksen, jossa paikoitellen osa holvikaaresta oli vielä säilynyt. Päädyimme sieltä hetken käveltyämme suurelle vesialtaalle, joka oli nimetty Kanopukseksi Egypti-teeman mukaan. Vesiallasta reunustivat pylväsjäljitelmät. Näky oli upea, mutta ei enää yllättänyt meitä, sillä olimme jo oppineet ensimmäisenä päivänä Forum Romanumilla, että vesikoristeet ja suihkulähteet olivat tärkeitä muinaisen Rooman arkkitehtuurissa. Altaan päässä oli puolittainen kupolirakennus, joka oli ollut keisarin ruokailuhuone. Sieltä hän pystyi avoimesti näkemään vesialtaan ja sitä reunustavat koristeveistokset ja pylväiköt. Itse ruokailutilassa oli seinässä aukot, joita luultavasti olivat koristaneet mosaiikit, marmorilaatat tai veistokset sekä pienet seinän viertä laskeutuvat vesiportaikot. Myöhemmin näimme myös niin sanotuiksi kala-altaiksi kutsutut vesielementit, joiden oikea käyttötarkoitus on jäänyt epäselväksi.

Kanopus

Villan kierroksen viimeisin, mutta muistettavin etappi, oli Teatro Marittimo eli keisarin yksityinen huvilasaareke vallihaudan ympäröimänä.

Teatro marittimo

Mielestäni tämä kokonaisuus oli kompleksin kaunein pelkästään pehmeän muotonsa ja yksityiskohtiensa tähden. Huomasinkin pitäväni pyöreästä arkkitehtuurista, vaikkakin opin sen olevan suhteellisen epätavallinen rakennusmuoto. Panthenonissa sekä Vestan temppelissä hyödynnettiin toki myös pyöreätä muotoa. Teatro Marittimosta löytyi myös matkan hilpeyden aihe, sillä keisarillinen yksityiskäymälä oli paikannettu sieltä. Vaikka ikä ja uusiokäyttö olivat verottaneet huvilan rakennuksen osia, oli niissä silti yhä näkyvissä hyvin kokoluokka ja mahtipontisuus sekä ennen kaikkea erilaiset muuraus- ja koristetekniikat kuten esimerkiksi opus mixtum.

Villa Adrianassa tarpomisen jälkeen olimme lounaamme ansainneet. Tauon jälkeen siirryimme Villa d’Esteen.

Päivän kohteillamme, Villa Adrianalla sekä Villa d’Estellä oli parikin yhdistävää tekijää. Osa Villa Adrianan löydöksistä ja materiaaleista kardinaali Ippolito d’Este uusiokäytti omaan huvilaansa Villa d’Esteen aiheuttaen entisestään tuhoa Villa Adrianan raunioilla. Rakennus itsessään oli monikerroksinen ja sisältä hyvin kauniisti koristeltu mytologisin sekä kristillisin aihein. Rakennus on valmistunut 1500-luvun loppupuolella, ja edustaa renessanssihuvilaa parhaimmillaan. Kuitenkin tajusimme, että kohteen tärkein nähtävä ei löytynyt sisältä vaan ulkoa rankkasateesta.

Villa d’Este

Pihalle avautui puistoalue, jota koristi erilaiset vesielementit, joiden käytössä ei oltu kursailtu. Vaikka ulkona satoi kaatamalla, se ei pyyhkinyt erilaisten suihkulähteiden ja vesiputousten vaikuttavuutta. Tajusimme, että Italian kuumana kesäpäivänä tämä takapiha olisi paratiisi, ja arvuuttelimme myös paikan vesilaskun suuruutta.

Tämän kohteen hauskin kuriositeetti oli Artemis-jumalatarta esittäväveistos, jonka monista rinnoista suihkusi vettä. Minusta on ironista, että kardinaalin huvilasta löytyi näinkin paljon pakanallisia aiheita, mutta antiikin uudelleen löytäminen ja ihailu ovat toki ominaista renessanssille. Näimme myöhemmin saman Artemis-aiheen Vatikaanin museoissa, joka jälleen konkretisoi aiheen olleen suosittu. Efesoksen Artemis symboloi hedelmällisyyttä, ja oli hauskaa huomata, että muitakin jumalattaria kuin Venusta käytettiin kuvaamaan hedelmällisyyttä, kauneutta ja naiseutta.

Tekstin ovat kirjoittaneet syksyn 2017 kulttuurihistorian kandiseminaarilaiset Suvi Takalo, Veera Semi, Aleksi Karvonen, Ida Ijäs ja Iiro Rantala 

Viime syksynä kulttuurihistorian kandiseminaari järjestettiin ensimmäistä kertaa lyhyempänä. Entisen kolmen periodin sijaan seminaari oli kahden periodin laajuinen, ja lopullinen versio kanditutkielmasta palautettiin jo ennen joululomalle jäämistä. Maarit Leskelä-Kärjen ohjauksessa syksyn seminaariin osallistui 12 kulttuurihistoriaa pää- tai sivuaineenaan opiskelevaa kandinkirjoittajaa. Kokoonnuimme muutaman opiskelijan kanssa pohtimaan, minkälaisia ajatuksia kandin kirjoitus ripeällä aikataululla herätti.

Kanditutkielma on useimmille opiskelijoille se ensimmäinen, laajempi tieteellinen teksti. Graduahdistuksesta puhutaan paljon, mutta ei se kandikaan ihan tuosta vaan synny. Etukäteen koko seminaari voi jännittää, ehkä hieman pelottaakin. Riittävätkö taitoni tieteellisen tekstin tuottamiseen? Miten tuon tutkielmaani jotain uutta ja omaa, etten vain tyytyisi referoimaan muiden tutkimuksia? Löydänkö tarpeeksi tutkimuskirjallisuutta? Mitä mieltä muut ovat tekstistäni, entä osaanko antaa heidän tuotoksistaan rakentavaa palautetta, jotain muutakin kuin ”ihan hyvä”? Ja miten tämä kaikki onnistuu niin lyhyessä ajassa?

Lyhyen kandiseminaarin työskentelytahti on tiivis, joten seminaariin täytyy sitoutua ja keskittyä täysillä. Läsnäolo kokoontumisissa on tärkeää, sillä tapaamisissa ja opponoinnissa syntynyttä hyvää keskustelua ei voi jälkikäteen lukea Moodlesta. Työn etenemisessä auttoi kandin työstäminen pienemmissä palasissa pitkin syksyä. Matka ideapaperista valmiiksi tutkielmaksi saattoi tuntua seminaarin alussa pitkältä ja kiviseltä, mutta sivut täyttyivät lopulta yllättävän nopeasti. Näin jälkikäteen on myönnettävä, että muiden kuormittavien kurssien ottaminen kandiseminaarin kanssa samaan aikaan ei ole ehkä se paras idea. Mitä enemmän saa keskittyä tutkielman työvaiheisiin ja itse kirjoittamiseen, sitä vähemmällä stressillä hommasta selviää, ja saa rajallisen ajan riittämään paremmin.

Kirjoitusprosessi kulkee harvoin valmiiksi luotuja latuja pitkin, vaan latu on luotava itse. Kandiseminaarissa ladun luomisessa apuna on ohjaajan lisäksi koko ryhmä, ja seminaari opettaakin tieteellistä ryhmätyöskentelyä, ja siten taitoja, joita työelämässäkin paljon tarvitaan.

Kandi on jokaisen ikioma tutkielma, mutta se syntyy yhteistyöllä. Seminaarin yhteishenki oli hyvä, ja opponoinneissa saatu palaute ohjaajalta sekä muilta opiskelijoilta kannusti, ja auttoi eteenpäin. Kandivaiheessa opiskelijoilla on jo takanaan monen monta tenttiä ja esseetä, ja usein joku toinen osasi ehdottaa hyödyllistä tutkimuskirjallisuutta tai sujuvampaa rakennetta tekstiin. Toisten tekstien lukeminen osoitti, miten kiehtovan erilaisia mielenkiinnon kohteita opiskelijoilla onkaan, ja herätti kiinnostuksen myös itselle entuudestaan vieraampiin aiheisiin. Joillekin opiskelijoille kandiseminaari vahvisti ajatusta siitä, mitä haluaa tutkia gradussaan, ja mitä aiheesta voisi saada vielä irti. Toisille se taas osoitti, ettei sama aihe välttämättä kantaisi graduun asti. Onneksi maailma on mielenkiintoisia tutkimusaiheita täynnä!

Tiivis työskentely yhdessä vahvisti ”kaikki samassa veneessä”-fiilistä, ja osoitti, että muutkin painiskelevat samankaltaisten ongelmien ja epävarmuuksien kanssa – joita seminaarin kuluessa voi yhdessä käsitellä ja ratkoa.  Kukaan ei synny valmiina kaiken osaavana kulttuurihistorioitsijana. Toimivan yhteistyön lisäksi tarvitaan toki aimo annos omaa aktiivisuutta, uteliaisuutta ja suunnitelmallisuutta. On tärkeää vastaanottaa ja pyytää neuvoja muilta, mutta kandisi valmistumisesta olet lopulta vastuussa vain sinä itse.

Etukäteen huolestuttanut seminaarin tiivis työtahti oli myös sen vahvuus. Työ ei jää roikkumaan pitkäksi aikaa, koska se ei aikataulun puitteissa ole mahdollista. Kun valmis työ oli palautettu ja hartaasti odotettu joululoma koitti, oli olo aika lailla kaikkensa antanut. Samalla kuitenkin tiesi, että se oli siinä. Tammikuussa odotti vielä kypsyyskoe, mutta itse tutkielmaan ei enää palata. Keväällä voi keskittyä jo muihin opintoihin ja asioihin.

Kandirutistus osoitti mitä osaa, missä on hyvä ja missä tarvitsee harjoitusta. Kynnys lähteä kirjoittamaan esseitä on madaltunut, eikä tulevaisuudessa häämöttävä gradukaan tunnu enää niin mahdottomalta. Luotto omiin kykyihin kasvaa, kun tietää että pystyy tuottamaan tieteellistä tekstiä ja käymään läpi lähdeaineistoja melko tiiviilläkin aikataululla – kunhan vain tarttuu työhön.

Lopuksi muutama neuvo Sinulle, joka kirjoitat kandia nyt, tai jolla koko koitos on vielä edessäpäin. Kandiseminaarin alkaessa työhön kannattaa tarttua mahdollisimman pian, ja jo ennen seminaaria olisi hyvä olla ainakin alustava ajatus siitä, mitä haluat tutkia ja onko lähdeaineistoa kohtuullisen helposti saatavilla. Tee parhaasi, ole huolellinen, mutta opettele myös päästämään tekstistäsi irti. Kun saat työstäsi palautetta, ole avoin uusille ideoille ja muutosehdotuksille. Älä lannistu, jos tulee vastoinkäymisiä, tai vaikka suunnitelmat menisivät kokonaan uusiksi. Sekin kuuluu asiaan. Jälkikäteen voi spekuloida loputtomasti, mitä olisi tehnyt toisin, mutta kandi on kuitenkin ennen kaikkea oppimista. Se on opinnäyte joka valmentaa tulevia, laajempia tutkimuksia varten. Sen ei tarvitse olla täydellinen. Kun onnistut jossakin, ole reilusti ylpeä itsestäsi. Vapaapäivät kirjoitusprosessin aikana ovat tärkeitä. Vedä välillä syvään henkeä, lepää ja keskity aivan muihin asioihin. Olet sen ansainnut. Ja muista: elämää on myös kandin jälkeen.

Syksyn 2017 kandiseminaarissa valmistuivat seuraava työt:

Roosa Hietaharju: Pikku naisia. Tyttöyden esittäminen 1860-luvun suomalaisessa maalaustaiteessa

Ida Ijäs: ”Hän ui koko matkan crawlia tyynesti ja luistavasti.” Tukholman olympialaisten naisten kilpauinnin uutisointi Suomen Urheilulehdessä 1911–1912

Aleksi Karvonen: ”Ettehän itsekkään kiipeä portaita huviksenne!” Hissi nykyaikaisen elämän laitteena Hissilehdessä 1933–1939

Juho Laulajainen: HISTORIA ON MATKA. Metaforat hermeneuttisen tulkinnan tukena

Olivia Peiponen: J.W. Waterhousen (1849–1917) aikakautta ja tunteita oireileva maalausten merenneito

Pauliina Peippo: Hyvä, paha ja typerys. Sengoku-aikakauden sotaherra Oda Nobunaga (1534-1582) populaarikulttuurin silmin

Iiro Rantala: Hypnoosin muuttuvat kasvot (1931-1946)

Veera Semi: Avainkaulalapset. Kerrottu lapsuus helsinkiläisissä lähiöissä 1950–1970-luvuilla.

Suvi Takalo: ”Työ kohottaa sairaan hänen valemaailmastaan.” Työterapia Sielunterveysseuran Aikakauslehdessä 1928–1934

Topi Timonen: ”Voi helkkari kun on hauskaa olla kotona taas!” Alkoholismi perheenjäsenenä Anssi Mänttärin elokuvassa Pyhä perhe (1976)

 Meral Özturk: Humma potretissa. Hevoset jatkosodan aikaisissa sotavalokuvissa

Teksti ja kuvat Anna Tolonen

Syksyllä 2017 Rooman opintomatkan ohjelmaa suunnitellessamme nousi esille ajatus päiväretkestä Pompejiin. Vaikka Pompeji sijaitsee Campaniassa noin 250 kilometrin päässä Roomasta, junamatka Rooman Termini-asemalta Napolin päärautatieasemalle on mahdollista taittaa reilussa tunnissa kiitos Frecciarossa-junien. Opintoretkemme toisella viikolla, Rooman tultua jo hyvinkin tutuksi, matkasimme aamujunalla Napolin Garibaldi-asemalle, jonka aamuruuhkassa luovimme tiemme vielä kohti Circumvesuviana-junayhteyttä. Rämisevä paikallisjuna kuljetti meidät halki Napolin pahamaineisten lähiöiden kirkkaan talviauringon noustessa Napolinlahden yllä, ja saavuimme Pompei Scavi -asemalle hyvissä ajoissa ennen aamukymmentä.

 Pompejin sivukaduilla on tilaa vaellella. Taustalla pahamaineinen Vesuvius

Vaikka Rooman suosituimmat kohteet loistivat tammikuussa tyhjyyttään eikä jonoja lippuluukulle muodostunut Vatikaanin museoita lukuun ottamatta, Pompejin kaduilla näkyi tammikuussakin aavistus alueella päivittäin vierailevista turistimassoista. Suurin osa matkailijoista liikkui maailmanperintökohteessa oppaan johdolla ja mekin olimme onnistuneet saamaan mukaamme todellisen Pompeji-asiantuntijan, itsekin Pompejin alueella työskennelleen suomalaisen arkeologin Ria Bergin. Villa Lantessakin lehtorina työskennellyt Ria kertoi erityisalakseen Pompejin naisten esinemaailman, josta hän teki myös väitöskirjansa. Päivän edetessä huomasimme Rian asiantuntijuuden kattavan lähes kaiken, mitä osasimme Pompejissa näkemästämme ja kuulemastamme kysyä!

Faunin talon Aleksanteri-mosaiikkiin tutustumassa

Rian opastuksella lähdimme siis koluamaan Pompejin katuja ja rakennuksia. Rakennuksista jäivät erityisesti mieleen hyvin säilynyt kylpylä, baarit ja ravintolat, bordelli, amfiteatteri sekä kaksi muuta teatteria. Pienen teatterin katsomossa auringonpaisteessa istuessamme Ria luki meille ääneen Plinius nuoremman silminnäkijäkuvauksen Vesuviuksen purkauksesta ja Pompejin tuhon ensihetkistä. Tuo historioitsija Tacitukselle osoitettu kirje (ja ainoa säilynyt silminnäkijäkuvaus) antaa nykyihmiselle käsityksen siitä, miten antiikin ihmiset suhtautuivat luonnonvoimiin ja kuinka täydellisesti purkaus yllätti Napolinlahden asukkaat.

Pienen teatterin katsomoa

Lepäävä Herkules (300-400 jaa.) Napolin kansallismuseossa

Monien hyvin säilyneiden (ja restauroitujen) rakennusten sisällä Pompejin kävijää ilahduttavat kohteen kenties kiinnostavimmat detaljit: freskot, mosaiikit ja piirtokirjoitukset. Parhaiten näitä pääsee kuitenkin ihailemaan Napolin kansallismuseossa, jonne suuri osa löydöistä on siirretty parempaan talteen. Koska kurssin aikataulu oli tiukka, vietinkin ennen sen alkamista viikonlopun Napolissa, ja ehdin tutustua myös museon Pompeji-kokoelmaan. Museovierailu on suositeltava myös Rooman matkaajalle, sillä kokoelmiin kuuluu useita hienoja löytöjä Roomassa sijaitsevista kohteista, esimerkiksi Caracallan kylpylöiden massiivisia marmoripatsaita.

Vaikka kuljimme Pompejin katuja lyhyttä lounastaukoa lukuun ottamatta aamusta pitkälle iltapäivään, paljon jäi vielä näkemättä. Viimeiseksi kävimme jo juoksuaskelia ottaen tutustumassa Mysteerien huvilaan (Villa dei Misteri), jonka nimi esiintyy myös Pompei Scavi -aseman nimikyltissä. Huvilan nimi juontuu sen mystisistä, Dionysoksen kultin seremonioita kuvaavista seinämaalauksista, joita historioitsijat eivät ole vieläkään onnistuneet täysin tulkitsemaan. Rakennuksen sisällä on nähtävissä myös joitakin Vesuviuksen purkauksen yhteydessä menehtyneiden kaupunkilaisten ruumiiden kipsivaloksia.

Mysteerien huvilan freskoja

Päivän alueella vietettyämme on helppo ymmärtää, miksi Pompeji on ollut jo pitkään Italian suosituimpia turistikohteita. Edes seitsemän tuntia ei riittänyt koko arkeologisen puiston kiertämiseen, ja suurin osa kaupungista on yhä kaivamatta ja tutkimatta. Pompejin ohella Vesuviuksen vuoden 79 purkaus peitti alleen myös läheisen Herculaneumin kaupungin, joka sekin sijaitsee nykyisen Napoli-Sorrento -junaradan varrella. Pompejin suurten kävijämäärien vuoksi matkailuviranomaiset tarjoavatkin matkailijoille mahdollisuuden yhteislippuun, jolla pääsee vierailemaan kolmen vuorokauden ajan lähistöllä sijaitsevissa, Pompejin varjoon jääneissä kohteissa. Pompejin ja Herculaneumin ohella lipulla pääsee tutustumaan myös antiikin aikaisten Stabiaen, Oplontiksen ja Boscorealen kaivauksiin. Jos aikaa ei ole, kaivauslöytöihin voi tutustua myös Napolin kansallismuseossa.

Paluujunan odottajia Pompei Scavi -asemalla

Teksti ja kuvat Anniina Peippo

Näin kotisohvalla viltin alla istuskellessani, pakkasten paukkuessa ja katsoessani ulkona satavaa lunta, minun on vaikeaa käsittää olleeni Roomassa vain pari viikkoa sitten. Osallistuessani kulttuurihistorian Rooman matkalle odotin niin monta asiaa ja samalla en kuitenkaan tiennyt mitä odottaa. Tahdoin kovasti nähdä mahdollisimman paljon erilaisia kohteita eri vuosisadoilta. Näin jälkikäteen on varsin huvittavaa, että juuri ne kohteet, joissa ryhmän kanssa vierailimme ja joista minulla ei ollut minkäänlaista alkukäsitystä, osoittautuivat mielestäni parhaimmiksi.

Kurssimme teemana oli kierrätys ja kerroksellisuus. Samaisessa hengessä kiersimmekin ympäri Roomaa nähden historiallisia kerroksia ja moniulotteista historiallista kuvastoa. Yhdeksi lempikohteistani muodostui Palazzo Massimo, 1800-luvulta peräisin oleva vanha jesuiittakoulu. Nykyään tämä palatsikoulu on museokäytössä ja siellä on nähtävillä monenlaista historiallista esineistöä neljässä eri kerroksessa. Museon alimmaisessa kerroksessa sijaitsivat pienesinekokoelmat, jossa oli kaikenlaisia vanhoja rahoja, mutta myös muita arvokkaampia käyttöesineitä, kuten koruja. Museossa oli myös varsin merkittävä veistoskokoelma, jota riitti katseltavaksi kolmessa eri kerroksessa. Näistä kuuluisimmat näkemämme veistokset lienevät Augustuksen patsas, Venus, Apollo ja roomalaiset kopiot kreikkalaisista urheilijapatsaista. Vaikken ole ehkä aiemmin osannut arvostaa pronssiveistoksia, viimeistään Palazzo Massimossa oppi arvostamaan roomalaista kädentyötä ja valutekniikkaa. Marmoriveistokset ovat kauniita, pinta on tasaista ja pehmeää, mutta jokin pronssipatsaiden rosoisuudessa ja ajan kuluttamassa pinnassa viehätti minua. Oli mielenkiintoista katsoa lepäävää nyrkkeilijää suoraan silmiin ja löytää hienonhienoja uurteita ja yksityiskohtia patsaan pinnasta. Käsityönä tehdyllä veistoksella näkyivät kasvoissaan sekä ottelun jälkeisen ruhjeet, että yksitellen pronssin pintaan kaiverretut hiussuortuvat.

Urheilijapatsaista saimmekin opastusta ryhmämme jäseneltä Idalta, joka oli kurssia varten perehtynyt urheiluun antiikin kulttuurissa. Vaikka roomalaiset eivät itse kovia urheilijoita olleetkaan, arvostivat hekin penkkiurheilua ja liikkeen yleistä estetiikkaa. Vaikka urheilu käsitteenä ei Roomassa ollut välttämättä yhtä hikistä ja verenmakuista olympiapainia kuin Kreikassa, näkyi roomalaisissa kopioissa herkkä ihmisanatomia sekä ihmiskehon yleinen arvostus.

Ylipäätään suosikkejani museon kokoelmissa olivat marmoriveistokset, joiden pehmeä pinta sai katseen lepäämään itsessään. Vaikka suurin osa patsaista olikin roomalaisten teettämiä kopioita kreikkalaisista alkuperäisteoksista, olivat ne täysin eri tasoa kuin nykyään tehdyt surullisenkuuluisat kiinalaiset piraattituotteet. Marmoreista yksi suosikeistani oli keisari Augustusta esittänyt patsas, jossa hänet oli kuvattu kietoutuneena huiviin ja suorittamassa Pontifex Maximuksen, ylipapin virkaa. Vaikka eihän se Massimon oma Venuskaan kauaksi suosikeistani jäänyt! Ylipäätään Augustusta kuvaavia patsaita oli mielenkiintoista katsoa, olihan Augustus yksi antiikin maailman suurista propagandisteista. Hänen sanotaan palkanneen runoilijoita, historioitsijoita ja taiteilijoita muokkaamaan julkisuuskuvaansa. Hänen ansiostaan kuvanveistossa alettiin suosia keisaria ihannoivia, realismia jäljitteleviä kuvaustyylejä. Tässä valossa häntä esittäviä veistoksia oli aina ilo katsoa ja pohtia, kuinka propagandan sävytteisiä nämä olivat. Kurssin parasta antia oli nähdä suuressa mittakaavassa jo antiikin aikana tapahtunutta kierrätystä, jossa taideaiheet ja tarinat toistuivat vuodesta toiseen.

Vaikka opintomatkalla olimmekin jo aiemmin päässeet tutustumaan myös roomalaiseen mosaiikkitaiteeseen, Palazzo Massimossa saimme tästä lisää esimerkkejä. Massimon ylemmissä kerroksissa oli esillä sekä arkipäiväistä, että juhlavampaa mosaiikkitaidetta. Vaikka yleisempää mosaiikeissa näytti olleen mustavalkoisuus, sen edullisuuden ja materiaalien helpon saatavuuden vuoksi näkyi silloin tällöin myös värikkäämpiä esimerkkejä. Mosaiikkitaiteesta omaksi suosikikseni nousi kissaa esittävä kuva, sillä eihän kukaan nykyäänkään voi sanoa ei kissavideoille!

Palazzo Massimon yksi kuuluisimmista kokoelmista ovat Livian talosta pelastetut freskot ja mosaiikit, joiden ansiosta pystymme jälleenrakentamaan roomalaista kotia mielessämme entistä paremmin. Koska yleisesti ottaen roomalaisesta kulttuurista näkyvämpiä taiteellisia esimerkkejä ovat veistokset, olin henkilökohtaisesti innoissani nähdessäni roomalaista maalaus- ja mosaiikkitaidetta vähän laajemmalti.

Livia Drusilla oli keisari Augustuksen kolmas vaimo, ja hänen Tiberin rannalla sijainnut talonsa löydettiin uudelleen 1800-luvun loppupuolella, jonka jälkeen alueella tehtiin arkeologisia kaivauksia. Koska talo alun perin hautautui lietteeseen joen tulvimisen seurauksena, talo ja sen maalaukset olivat säilyneet erinomaisesti ja täten antoivat lisää perspektiiviä entuudestaan tehtyjen niukkojen löydöksien tueksi. Livian talo oli ylellisesti maalattu, ylhäisnaisen koti, mutta kohteena se on arvokas esimerkki 30- luvun eaa. jälkeisestä käsityön taidonnäytteestä. Livian talossa minua erityisesti viehätti hänen punaisella sinooperilla maalattu huoneensa, mutta yhtä upea oli hänen pihapuutarhansa, jonka seinät oli koristeltu komein kukkakuvioin. Nämä seinämaalaukset oli maalattu myöhemmin opintomatkallamme Pompeissakin nähtävän toisen tyylisuunnan mukaisesti ja ne oli valitettavasti jouduttu siirtämään museon suojiin, jotta myös tulevat sukupolvet pystyisivät nauttimaan Livian talon seinämaalauksista.

Blogitekstini loppupuolella lieneekin sopivaa paljastaa Massimon kokoelmien ehdoton suosikkini. Museon kolmannessa kerroksessa kiekonheittäjäpatsaiden huoneesta poispäin kulkiessamme Marika (kurssin opettaja) pysäytti meidät erään veistoksen luo ja kysyi, mitä siinä näemme. Patsas oli marmoria, pehmeästi veistetty, esittäen nuorta nukkuvaa naista. Tai siltä se ensin näytti. Arvailujen jälkeen odotuksemme päättyi ja meille kerrottiin mitä veistos todella esitti: Hermafroditosia, kreikan jumaltarustoissa esiintyvää jumaluutta.

“Hermaphroditus, as he has been called, who was born of Hermes and Aphrodite and received a name which is a combination of those of both his parents. Some say that this Hermaphroditus is a god and appears at certain times among men, and that he is born with a physical body which is a combination of that of a man and that of a woman, in that he has a body which is beautiful and delicate like that of a woman, but has the masculine quality and vigour of a man. But there are some who declare that such creatures of two sexes are monstrosities, and coming rarely into the world as they do they have the quality of presaging the future, sometimes for evil and sometimes for good.”

–Diodoros Siculus, Bibliotheca historica

Patsas oli ehdottomia suosikkejani, sillä se oli persoonallinen ja vastasi nykyisen, muuttuvan maailman identiteettejä ja rajoja samalla kun mursi niitä. Vasta veistosta kierrellessä huomasi, kuinka omakin ihmissilmä oli hämättävissä ja kuinka sosiaaliset konstruktiot ohjaavat yhäkin elämänkatsomustamme ja maailmaamme.

Rooman matkasta jäi minulle paljon käteen. Muistelen lämmöllä kaikkea oppimaani ja kokemaani enkä vaihtaisi sitä pois mistään hinnasta. Antiikin arkkitehtuurin ja taiteen ajattomuus sekä vielä tänäkin päivänä sen aiheuttama tunneskaala on ennen kaikkea hämmästyttävää. Rooman opintomatkalla opin paljon uutta, tämän lisäksi löysin myös uuden rakkauteni, Pecorino-juuston. Suosittelen sitä lämpimästi.