Page 4 of 35

KH50: Vuosi täynnä kulttuurihistoriaa

Kun juhlavuoden ohjelman suunnittelu viime vuonna aloitettiin, oli minulle itsestään selvää, että haluan olla puuhassa mukana. Vuosien varrella on kulttuurihistorian oppiaineesta (ja ennen kaikkea sen ihmisistä) muodostunut itselle valtavan tärkeä yhteisö, jonka ylläpitämiseen olen itsekin halunnut osallistua.  

Jossakin kokouksessa sitten todettiin, että yhdessä ideoitu juhlavuoden blogiprojekti – 50 blogitekstiä, 50 juhlavuoden videota – kaipaisi kipeästi koordinoijaa. Marjo Kaartinen ehdotti minua, kun tiesi blogihommiin sopivat pilkunviilaajataipumukseni, ja minä tietysti suostuin. Tajusin kyllä vasta myöhemmin, että niin tosiaan, tarkoitus taisi olla, että tekisin myös ne videot… enkä ollut koskaan edes huvin vuoksi kokeillut minkäänlaista videoeditointia… ja kuvannutkin käytännössä korkeintaan vain kännykkävideoita someen… Mutta juhlatoimikunnan usko silti riitti, joten ei kait siinä sitten: lähdetään opettelemaan! Onneksi oli Pekka Kolehmainen, joka auttoi alkuun hyvinkin konkreettisesti, ja yliopiston viestintä, joka teki videoille hienot alku- ja loppuplanssit. Taustalle löytyi vielä käyttöön oppiaineen piirissä toimivan E-Musikgruppe Lux Ohrin täydellisen sopivaa musiikkia, ja näin alkoi oma matkani sekä videoeditoinnin ihmeelliseen maailmaan että kulttuurihistorian oppiaineen ja oppiaineen ihmisten historiaan.

Ja nyt kun tätä kirjoitan joulun välipäivinä, niin voin todeta, että matka on kyllä todellakin ollut antoisa! Viisikymmentä tekstiä jäi hieman tavoitteesta, mutta kukas noita laskemaan. Onneksi samaan aikaan julkaistiin myös Kulttuurihistorian seuran Kulttuurihistorian tilat -blogisarjaa, ja videoihin löytyi lopulta osallistujia oikein mukavasti. Projektin aikana olen itse oppinut ihan valtavasti sekä oppiaineen menneistä vuosikymmenistä että kulttuurihistoriasta tieteenalana. Kimi Kärki joskus alkuvuodesta totesi emeritusprofessori Kari Immosta lainaten, että kyseessä on historian orkesteri, jossa on erilaisia polyfonioita, jotka soivat joko yhteen tai hieman ristiriitaisesti – ja niitä on sitten kiva tulkita. Vuoden aikana on ainakin itselleni piirtynyt kiehtova kuva kulttuurihistorian oppiaineen sinfoniasta! Toivottavasti se on välittynyt muillekin. On ollut valtavan kiinnostavaa kuulla esimerkiksi eri ihmisten näkemyksiä kulttuurihistorian merkityksestä: kuinka vastauksissa ovat ehkä ne samat suuret linjat, mutta silti jokaisen näkemys – tai tulkinta – on ollut hieman erilainen, toinen toistaan täydentävä tai lisää tarjoava.

Vähän mietin, että ehkä seuraaville pyöreille synttäreille voisi miettiä jo oppiaineen historiikkia… Kulttuurihistoriallisella otteella, tietysti! Niin paljon kiinnostavia henkilöhahmoja ja erilaisia tarinoita ehdittiin nyt vain pikaisesti sivuta.

Yllättävänä henkilökohtaisena lisäbonuksena videoeditointi vei minut myös podcast-tuottajaksi (helppo homma parinkymmenen videon jälkeen – eihän siinä ole sitten enää kuin se ääni työstettävänä!), ja nyt uskallan rutiinilla luvata vähän sinne sun tänne, että toki voidaan tehdä myös video tästä ja hei voitaisiin tietysti tuohonkin hankkeeseen tehdä myös podcast? (Suunnilleen neljän vuoden päästä sellainen on odotettavissa esimerkiksi tämän hankkeen tiimoilta – ja tietysti hanke tehdään kulttuurihistorian oppiaineen piirissä!) Vähän perfektionistia kirvelee katsella alkuvaiheen videoita, joissa tekisi nyt niin paljon toisin… Mutta ehkä on ihan hyvä nähdä myös jossain se koko matkakin alusta lähtien, eikä vain hiottua, viimeisteltyä pintaa. Pitää myös olla varmaan itsellekin sen verran armollinen, koska vuoden takainen Niina olisi varmaan ihan äimistynyt siitä, mitä kaikkea voikaan oppia.

Oma työtilanteeni muuttui pariinkin otteeseen aika radikaalisti vuoden aikana. Kun töiden suunta vei vahvasti yliopiston ulkopuolelle, oli aina hienoa päästä palaamaan oman kulttuurihistorian yhteisön pariin tämän projektin parissa. Syksyllä työtilanne lopulta meni sen verran kiireiseksi, että jonkin verran jäi vielä materiaalia käsittelemättäkin. Toivon, että saamme ne vielä jollain tapaa julkaistua juhlavuoden jälkeenkin, Sitten Joskus Kun On Aikaa. Monella oli myös kiinnostavia ideoita blogiteksteiksi – toivottavasti nekin vielä jossain välissä päästään lukemaan! Vähän kyllä valitettavasti epäilen, ettei kukaan anna minun viimeistellä haaveilemaani haastatteluvideoiden blooper-videota kaikesta hihittelystä ja sekoilusta, ellei sitten ehkä kuusikymppisille kevennykseksi?

Juhlavuoden kunniaksi oppiaineen suunnittelupalaveri järjestettiin Tartossa.

Mutta kokonaisuudessaan tämä projekti on kyllä ollut itselleni ihan valtavan hieno. Kiitos siitä kuuluu tietysti kaikille kulttuurihistorian ihmisille, jotka ovat tavalla tai toisella osallistuneet tähän. Kiitos teille, jotka uskaltauduitte kameran eteen (ja erityisesti teille, jotka jouduitte jonkun teknisen kömmellyksen takia tekemään sen myös uusiksi)! Kiitos teille, jotka kirjoititte juhlablogiin omien kiireidenne keskellä: on ollut hienoa päästä julkaisemaan tekstejänne vaikkapa kulttuurihistorian muisteluista, omien tutkimusaiheiden esittelystä tai juhlavuoden raportoinnista. Ja kiitos tietysti kaikki juhlavuoden järjestelyihin kulissien takana osallistuneet – sekä kaikesta tekemästänne työstä että myös siitä, että luotitte tämän projektin minulle!

Teksti: Niina Siivikko

KH50: Fichte-piiri

Tutkijatohtori Juhana Saarelainen muistelee tässä yhtä erityisen merkityksellistä ja pitkäikäistä, kulttuurihistorian oppiaineesta alkunsa saanutta lukupiiriä.

Aiemmin tänä vuonna, vähän ennen kesälomien alkua, sähköpostilaatikkooni ilmestyi viesti listalta, jonka olin parin viime vuoden aikana jo melkein unohtanut. Fichte-piiri osoitti elonmerkkejä pitkähkön hiljaisuuden jälkeen. Kyseessä on kulttuurihistorian opetuksen sivutuotteena syntynyt filosofisen kirjallisuuden lukuseura, joka on erikoistunut 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkupuolen niin sanottuun klassiseen saksalaiseen filosofiaan. Nimensä piiri on saanut J. G. Fichteltä (1762–1814).  Lukupiiri muodostettiin 2007 keväällä suunniteltaessa Sakari Ollitervon ohjaaman historian filosofiaan ja teoriaan keskittyneen seminaarin tulevaa ohjelmaa. Pieni joukko olisi halunnut lukea Fichten kuuluisaa ja juuri suomeksi käännettyä teosta Tiedeopin perusta (1794). Sähköpostit tuolta ajalta paljastavat, että kirja olikin jo ehditty merkitä seminaarin ohjelmaan. Lopulta löytyi kuitenkin verrattain vähän sellaisia seminaarilaisia, keiden opintoihin Fichten sisällyttäminen olisi ollut mielekästä, joten Sakari ehdotti erillisen ja opetusohjelman ulkopuolella toimivan ”fichteläisten” oman lukupiirin perustamista.

Johann Gottlieb Fichte syntyi 1762 Saksin Rammenussa köydenpunojan perheeseen. Vaatimattomista oloista kotoisin ollut poika osoitti pienestä pitäen lahjakkuutta opinnoissa. Varttuessaan hän saattoi ulkopuolisen avun turvin aloittaa opiskelun teologian parissa. Vuonna 1790 Fichte kuitenkin tutustui Königsbergin yliopiston maineikkaan professorin Immanuel Kantin filosofiaan. Myöhemmin hän kutsui tätä tapahtumaa ”vallankumoukseksi” ajattelutavassaan. Fichte vaihtoi alaa päätyen lopulta itsekin filosofian professoriksi. Kantin filosofia oli uudistanut monella tapaa käsityksiä esimerkiksi siitä, mikä on ihmisen ja hänen ulkopuolisen todellisuuden suhde tai mikä on moraalisen toiminnan perusta. Se jätti kuitenkin myös paljon avoimia kysymyksiä, ja Fichte tulikin omassa tuotannossaan haastaneeksi esikuvansa ajattelua. Ennen kaikkea hän pyrki rakentamaan vapaudelle ja välttämättömyydelle yhteistä perustaa, jonka hän määritteli ”Minän” absoluuttiseksi alkuperäisyydeksi ja aktiivisuudeksi. Fichte vaikutti filosofiseen keskusteluun korostamalla esimerkiksi ”Minän” prosessialisuuden, tunteen ja tiedostamattoman toiminnan merkitystä. Kaiken kaikkiaan Fichten ajattelu avasi paljon uusia suuntia aikakauden aatehistoriaan ja osaltaan vaikutti sekä modernin filosofian että modernin subjektin kehitykseen. Hänen jalanjälkiään seurasivat muun muassa F. W. J. Schelling ja G. W. F. Hegel.

Tämä 200 vuoden takainen aatehistoriallisesti turbulentti aikakausi oli 2000-luvun alkupuolella alkanut kiinnostaa pientä joukkoa kulttuurihistorian opiskelijoita, ja Sakari Ollitervon asiantunteva opetus aiheesta edisti näitä pyrkimyksiä. Harrastusta niin saksalaisen filosofiaan kuin ylipäätään filosofianhistoriaan ja historian teoriaan oli siis ilmassa. Sakarin seminaari oli monille tällä tiellä askel aivan uudelle tasolle, kun luettavaksi ja analysoitavaksi otettiin filosofien alkuperäistekstejä. Vuonna 2007 Fichten juuri käännetty pääteos tuntui hyvältä keinolta perehtyä entistä tarkemmin saksalaisen filosofian klassiseen aikakauteen ja sen tematiikkaan. Tiedeopin perusta saatiin, vaivalloisesti, luettua, ja saavutuksen kannustamana piirin lukuohjelmaa päätettiin laajentaa aikakauden muihin teoksiin. Ajan myötä lukulistalle ovat mahtuneet edellä mainitut Schelling ja Hegel kuten myös F. H. Jacobi, K. L. Reinhold, Novalis ja monet muut aikakauden filosofit ja ajattelijat.

Vähitellen Fichte-piiri sai uusia jäseniäkin ­- monesti kulttuurihistorian ulkopuolelta, erityisesti kirjallisuudentutkimuksen ja filosofian oppiaineista. Piakkoin osallistujien pro gradut alkoivat myös yksi kerrallaan valmistua, mutta siitä huolimatta piirin toiminta jatkui, sillä monet siirtyivät jatko-opintojen pariin. Lukuohjelmaa muokattiin osallistujien väitöskirjaprojektien tarpeisiin, ja se osoittautui yhtä hyödylliseksi tohtoriopintojen kuin opiskelun kannalta. Samoihin aikoihin mukaan liittyi jo pidemmälle ehtineitä tutkijoita jakamaan asiantuntijuuttaan ja teosvalikoima alkoi laajentua alkuperäisestä klassisesta saksalaisesta filosofiasta. Sen ohella siirryimme välillä ajassa taaksepäin, esimerkiksi Spinozaan ja Platoniin, ja toisinaan eteenpäin sellaisten nimien pariin kuin Gilles Deleuze & Félix Guattari, Quentin Meillassoux tai Iain Hamilton Grant.

Piiri eli elämäänsä vuosien ajan, joskus aktiivisempana ja joskus pidempiä taukoja pitäen. Lukuohjelma ja kokoontumiset suunniteltiin pitkän aikaa Sakarin johdolla, mutta myöhempinä vuosina vetovastuu on kiertänyt henkilöltä toiselle. Lisäksi toiminta sai uusia muotoja, muutamana vuonna järjestettiin Fichte-piirin kesäkouluja, joissa osallistujat vetäytyivät vaihtuville kesämökeille intensiivisemmän käsittelyn ja toisaalta yhteisen vapaa-ajan vieton merkeissä. Aikanaan useat jäsenet ovat saaneet kiittää piirin toimintaa väitöskaronkkansa puheissa.

Minulle Fichte-piirin synty ja pitkään jatkunut toiminta edustaa tärkeää osaa kulttuurihistorian kaleidoskooppisessa moninaisuudessa, johon mahtuu myös filosofian kulttuurihistorian tutkiminen ja historianteorian pohdinta. Näillä on oppiaineessa pitkät juuret, jotka ulottuvat esimerkiksi 1980-luvun lähes legendaariseen teoriapiiriin asti. Erilaisten kulttuurihistoriallisten näkökulmien joukkoon on aina mahtunut myös teoreettisia ja filosofisia aiheita, joita ilman kulttuurihistoria olisi kovin erilainen oppiaine. Uskon Fichte-piirin pitkän kestonsa aikana kontribuoineen merkittävästi useiden kulttuurihistorioitsijoiden opiskeluun, ajatteluun ja tutkimukseen. Se on auttanut muotoilemaan kysymyksiä ja kehittämään metodeja filosofian kulttuurihistorialliselle tutkimukselle.  Tiedän, että ainakin omat aiheeni ovat Fichte-piirille paljon velkaa, kun olen tulkinnut 1800-luvun filosofisen keskustelun merkitystä esimerkiksi Elias Lönnrotin ajattelulle ja toiminnalle. Lönnrotia ei ole yleensä pidetty erityisen teoreettisena ajattelijana, mutta olen pyrkinyt osoittamaan, että filosofialla on konkreettisia vaikutuksia kulttuurihistoriaan myös silloin, kun asiaa ei lähteissä suoraan mainita.

Entä miten kävi viime keväänä suunnitellun Fichte-piirin elvyttämisen kanssa? Sovimme parhaillaan tälle syksylle viidettä tai kuudetta tapaamiskertaa, olen mennyt jo laskuissa sekaisin. Lukuohjelmassa on ollut Fichten esikuvan Immanuel Kantin vaikutusvaltainen klassikko Arvostelukyvyn kritiikki ja tarkemmin sanoen sen toinen osa eli ”Teleologisen arvostelukyvyn kritiikki”, joka saadaan luettua loppuun mahdollisesti jo parin seuraavan kokoontumisen aikana.

Teksti: Juhana Saarelainen

KH50: Tapio Onnelan värikkäät opiskeluvuodet

Yliopistonopettaja Tapio Onnelalla olisi varmasti lukuisia tarinoita kerrottavanaan vuosien varrelta! Tässä videossa hän kertoo mm. tapahtumarikkaista opiskelijavuosistaan ja siitä, mikä oli Veikko Litzeninkin mielestä ymmärrettävä syy myöhästyä oman proseminaarityön käsittelystä…
Antoisia eläkevuosia, Tapio, ja kiitos kaikesta!

KH50: Ammattina kirjoittaja

Tekstin kirjoittaja Pälvi Rantala on tietokirjailija ja kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa.

Voiko virallisen lomakkeen ammattinimikekohtaan kirjoittaa ”kirjoittaja”?

Miten vastata kysymykseen ”Mitä teet työksesi”, kun työ koostuu monenlaisesta tekemisestä ja vastaus veisi lyhyimmilläänkin noin vartin?

”No mie olen siis tutkija, tietokirjailija, opetan tietokirjoittamista, ja vedän kirjoitustyöpajoja ja -treffejä ja juu teenhän mie sanataidetta ja biisitekstejä ja niin tietty kirjoitan romaaneitakin, niitä ei ole vielä julkaistu, niin ja novelleja ja runoja myös!”

Tässä vaiheessa pitching-aika on jo käytetty ja puhekumppani siirtynyt seuraavan luo.

Kuva: Laura Sarantaus.

Onko ”tietokirjailija” identiteetti, ja jos on, onko se sitä aina vai vain silloin, kun rintapielessä on nimilappu, jossa tuo sana lukee?

Muun muassa näitä kysymyksiä olen pohtinut tämän syksyn aikana. Vuosikaudet unelmani oli ainakin omasta mielestäni kohtuullisen kokoinen: saada kirjoittaa Turussa. Aiempi unelmani, saada olla tutkija, oli vähitellen muuttunut haluksi kirjoittaa paljon ja monenlaista.

Nyt olen saanut elää Turku+kirjoittaminen -unelmaani muutaman kuukauden ajan. Tässä vaiheessa elämää voitaneen todeta, että kun unelma tulee todeksi, siitä tulee arkea – nyt kaipaan säännöllistä toimistotyyppistä työtä, työkavereita ja kahvihetkiä.

Ehkä seuraava unelmani voisikin olla se Knallista ja sateenvarjosta tuttu arkistotyö Ulko-Hebrideillä.

Kirjoittajan työ ja monet roolit

Tutkijalle kirjoittaminen on iso osa työtä. Useimmat kulttuurihistorioitsijat myös nauttivat kirjoittamisesta, puhuvat siitä, tekevät sitä päivittäin yksin ja yhdessä muiden kanssa. Kirjoittaminen on ajattelua, mutta se on myös ruumiillista, lihallista tekemistä, fyysisesti rankkaa ja henkisesti vaativaa työtä.

Kirjoittaessa asiat jäsentyvä uudella tavalla, muistilapuille sutatut epämääräiset merkinnät jalostuvat osaksi tekstiä, ideat kehittyvät tai sitten ne hylätään toimimattomina. Joskus menee kauan, ennen kuin aihe muotoutuu tekstiksi tai ajatus löytää paikkansa ja oikeanlaisen ilmaisutavan. Kokemus opettaa luottamusta prosessiin: asiat löytävät paikkansa ennemmin tai myöhemmin.

Olenkin ollut onnekas, kun ympärilläni on hienoja, kirjoittavia ihmisiä, joiden kanssa voi hioa tekstejä, jutella ja juoruta, kirjoittaa keskittyneesti tuntikausia tai lähettää lyhyen viestin, johon vastauksena saapunut sydän saa taas muistamaan, etten ole yksin.

Itsenäisesti työskentelevälle ammattikirjoittajalle kukaan ei kerro, mitä milloinkin pitää tehdä. Työpäivien kulku pitää jäsentää itse, ja itse pitää myös laskea, miten elämänsä rytmittää, mistä saa seuraavan palkkion, kauanko sillä elää, ja miten paljon aikaa voi käyttää apurahojen hakemiseen tai oman työn markkinointiin.

Ammattikirjoittajalla ei myöskään automaattisesti ole sitä elantoa, ei ainakaan kuukausipalkkaa, eikä myöskään työyhteisöä. Hän voi olla osa monenlaisia yhteisöjä, mutta usein työ on yksin tehtävää ja myös yksinäistä.

Olenkin ollut onnekas, kun ympärilläni on hienoja, kirjoittavia ihmisiä, joiden kanssa voi hioa tekstejä, jutella ja juoruta, kirjoittaa keskittyneesti tuntikausia tai lähettää lyhyen viestin, johon vastauksena saapunut sydän saa taas muistamaan, etten ole yksin.

Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla

Kirjoittajaksi, saati kirjailijaksi, ei voi tuosta noin vain alkaa. Tärkeintä on se kirjoittaminen. Kirjoittamista voi opetella käytännössä, tekemällä erilaisia tekstejä, kokeilun, erehtymisen ja oppimisen kautta.

Oma tieni on sisältänyt erilaisia tietotekstejä kuten artikkeleja ja kirjojen toimitustöitä, mutta myös blogitekstien, kolumnien ja kritiikkien kirjoittamista. Toimitustöissä oppii antamaan palautetta muille ja näkemään myös omat tekstinsä tarkemmin. Kun kirjoittaa erilaisia tekstejä monenlaisiin julkaisuihin, oppii töiden organisoimista, aikatauluttamista ja kirjoittamisrutiineja. Tutkimustekstien sykli on hidas, lehtijutut on saatava kokoon tiiviillä aikataululla.

Kun kirjoittaa erilaisia tekstejä monenlaisiin julkaisuihin, oppii töiden organisoimista, aikatauluttamista ja kirjoittamisrutiineja.

Kirjoittamista kannattaa myös opiskella. Kirjoituskursseilta saa paitsi intoa ja välineitä kirjoittamiseen, myös kavereita ja kollegoita: kirjoittavia ihmisiä, joiden kanssa voi pähkäillä asioita, jotka muista kuin kirjoittajista tuntuisivat kertakaikkisen oudoilta.

Itse olen opiskellut yliopistossa tutkimuskirjoittamista lukuisilla kursseilla, ja myöhemmin luovaa kirjoittamista Lapin Kesäyliopistossa, Turun yliopiston Avoimen yliopiston vaatimusten mukaisesti. Tietokirjoittamista opetan Revontuli-Opistossa – mikä mainio paikka tutustua uusiin tyyppeihin ja lukea kiinnostavia juttuja!

Suhde kirjoittamiseen

Yksi kirjoittamiseen liittyvä omituinen harhaluulo on se, että teksti syntyisi yhdeltä istumalta, innoituksen vallassa ja kertakirjoittamalla. Näinhän ei yleensä ole, vaan tekstiä työstetään pitkään, sitä hiotaan, tiivistetään, kirkastetaan, muokataan monen kirjoitussession ajan.

Tämäkin teksti on saanut alkunsa ideoinnista, muutamien avainajatusten hahmottelusta vihkoon. Sen jälkeen kirjasin ideat Scrivener-ohjelmaan, jossa aloin jäsennellä ajatuksiani pidemmälle. Scriveneristä siirsin tekstipohjan Wordiin, jossa aloin työstää ajatuksista tolkullisia lauseita ja tekstistä sopivan pituista. Tässä vaiheessa karsin, poistin, lisäsin, muokkasin, tiivistin.

Toinen, edelliseen liittyvä, outo ajatus on se, että kaiken tekstin pitäisi olla niin sanotusti käyttistä, valmista julkaistavaksi. Ei tarvitse olla. Vasta muutaman viime vuoden aikana olen itsekin oppinut sen, että ensin kannattaa kirjoittaa kaikki, mitä aiheesta tietää ja ajattelee – listoina, ranskalaisina viivoina, epämääräisinä kysymyksinä. Sen jälkeen voi kirjoittaa massaa, joka saa olla höttöistä ja harhailevaa. Jotta tekstiä voi työstää, pitää olla olemassa joku pohja, jota voi muokata. Kuten kirjailija, kirjoittajaohjaaja ja mentorini Siri Kolu jollain kurssilla sanoi: ”Aina voi edaa, mut ei voi edaa jos ei oo mitä edaa”.

Olen myös hyväksynyt sen, että kirjoitan paljon ”turhaa”, eli tekstiä, joka ehkä on itselle merkityksellistä, mutta joka ei muille avaudu. Eikä sen tarvitsekaan avautua. Kirjoittaminen on prosessi, ja vaihe vaiheelta teksti muotoutuu, elää ja saa lopullisen ilmeensä ja sisältönsä.

Tässä pieni vinkki kirjoittamisen aloittamiseen: Listaa asioita, joita teit tänään. Sen jälkeen käännä asiat vastakkaiseksi. (Esimerkiksi: ”Heräsin ja nousin sängystä” à ”Kömmin sängyn alle ja nukahdin”.) Kun molemmat listat ovat valmiita, muokkaa niiden pohjalta pieni teksti.

Iloa kirjoittamiseen!

Teksti: Pälvi Rantala

Muutamia lähteitä kirjoittamisesta:

Faktahommissa-blogi, Suomen Tietokirjailijat ry. https://www.suomentietokirjailijat.fi/yhdistys/faktahommissa-blogi.html

Karjula, Emilia: Sommitellut muusat. Rituaali ja leikki luovan kirjoittamisen prosesseissa ja kirjoittajaryhmän toimissa. ntamo 2020.

Kinnunen, Veera, Wallenius-Korkalo, Sandra & Rantala, Pälvi: Transformative events: Feminist experiments in writing differently. Gender, Work & Organization 28:2 (2021), 656–671.

Kinnunen, Veera & Rantala, Pälvi: Ajattelun lihallisuus. KIDE 4/2016. https://www.ulapland.fi/news/Ajattelun-lihallisuus/d2t1zcxp/c4c58cac-5f78-4db2-baf0-6f416a4bfd84

Leskelä-Kärki, Maarit: Kirjoittamisen ilo ja vaikeus. Kulttuurihistoria nyt! -blogi 11.4.2017. https://kulttuurihistoria.wordpress.com/2017/04/11/kirjoittamisen-ilo-ja-vaikeus/.

Mäkilä, Annastiina: Kirjoittamisesta, lukemisesta ja ryhmäpaineen hyötykäytöstä. Kulttuurihistoria nyt! -blogi 16.2.2018. https://kulttuurihistoria.wordpress.com/2018/02/16/kirjoittamisesta-lukemisesta-ja-ryhmapaineen-hyotykaytosta/.

Rantala, Pälvi & Kinnunen, Veera: Menneisyyden kudokset. Teoksessa Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan, toim. Marika Ahonen, Marika Räsänen, Rami Mähkä, Sakari Ollitervo. Kulttuurihistoria – Cultural History, Turku. Kulttuurihistorian seura 2022.

« Older posts Newer posts »