Lokakuussa 2024 minulla on ilo osallistua Roomassa järjestettyyn kansainväliseen konferenssiin Cinema between Imagination and Reality in the Fascist Era. Tämä konferenssi oli osa laajempaa Film Europe: European Cinema between Imagination and Reality -tutkimusverkostoa, joka keskittyy eurooppalaisen elokuvan historiaan fasistisen aikakauden (1933−1945) aikana. Tapahtuma tarjosi 16 maasta tulevalle ja monitieteiselle tutkijajoukolle tilaisuuden keskustella elokuvatutkimuksen teemasta, joka on jälleen herättänyt kiinnostusta. Viimeksi aihe oli esillä 2010-luvun taitteessa, jolloin yhteistyön tuloksena julkaistiin kokoomateos Cinema and the Swastika: The International Expansion of Third Reich Cinema (Roel Vande Winkel ja David Welch, London: Palgrave Macmillan UK, 2011). Fasistisen aikakauden elokuvakulttuurin tutkimus on nyt siirtynyt neljänteen aaltoon, jonka myötä käsitys fasistisen elokuvateollisuuden maailmanlaajuisista vaikutuksista laajenee, kun mukaan tulee uusia lähdeaineistoja ja näkökulmia. Suomalainen tutkimus puuttui aiemmasta teoksesta vielä kokonaan, mutta nyt myös me saamme olla mukana.

Konferenssin ja koko tutkimusyhteistyön keskeisenä kohteena on Internationale Filmkammer (IFK) joka perustettiin vuonna 1935 eurooppalaisen elokuvateollisuuden neuvonantavaksi elimeksi. IFK pyrki vahvistamaan eurooppalaista elokuvatuotantoa ja luomaan koko maanosan kattavan tuotanto- ja jakelukoneiston, jonka avulla voitaisiin vastustaa Yhdysvaltojen valta-asemaa elokuvamarkkinoilla. Vuonna 1941 IFK:sta tuli entistä selvemmin natsi-Saksan ja Italian hallitsema kulttuurisen hegemonian väline, jonka tavoitteena oli vakiinnuttaa fasistien vaikutusvalta eurooppalaisessa elokuvateollisuudessa ja välittää kulttuurin keinoin niiden ideologisia viestejä. Suomessa jako amerikkalais- ja saksalaismieliseen elokuvaväkeen näkyi jatkosodan aikana filmiriidan muodossa. Meillä kiista koski sitä, pitäisikö alalla aktiivisesti pyrkiä estämään yhdysvaltalaiselokuvan esittämistä ja tukea sen sijaan saksalaiselokuvaa.

Konferenssi pyrki syventämään ymmärrystä IFK:n roolista eurooppalaisen elokuvan historiassa, ja monissa puheenvuoroissa pohdittiin saksalaisen elokuvan hegemonian vaikutusta käsityksiin ”eurooppalaisesta” elokuvasta, sen sisällöistä sekä tuotanto- ja jakelukulttuureista. Kun IFK pyrki vaikuttamaan elokuvien tuotantoon, levitykseen ja esittämiseen – ottamaan siis haltuunsa koko elokuvan tuotantokoneiston – on sitä tarkasteltava monitieteisesti, yhdistämällä elokuvatutkimuksen, sosiologian, poliittisen- ja taloushistorian näkökulmia, tietysti kulttuurihistoriaa unohtamatta!

Benjamin Martinin (Uppsalan yliopisto) keynote-puheenvuoro Revisiting the International Film Chamber: Nazi-Fascist ”Film Europe” in Global History käsitteli natsielokuvakulttuurin historiaa globaalina, verkostojen ja kulkeutumisten historiana. Hän käsitteli IFK-organisaation roolia osana laajempaa natsi-Saksan ja fasistisen Italian pyrkimystä kulttuurisen hegemonian saavuttamiseen. Martin painotti IFK:n monitasoista vaikutusta elokuvien tuotantoon, levitykseen ja poliittiseen käyttöön eri maissa, ja kuinka nämä toimet kytkeytyivät laajempiin kulttuurisiin ja poliittisiin projekteihin fasistisen ajan Euroopassa.

Amerikkalaisen elokuvan maailmanlaajuinen dominanssi oli taloudellinen ongelma monille Euroopan elokuvamaille, mutta sillä oli kulttuurisia ilmenemismuotoja ja seurauksia. IFK:n historia pakottaa siksi meidät tutkimaan elokuvan historiaa ylirajaisena, ylikansallisena ilmiönä ja purkaa siten kansallisia elokuvahistorioita. Natsi-Saksan ideologinen ote elokuvatuotantoon korosti amerikkalaisuuden sijaan eurooppalaisuutta, vaikka näennäisesti edusti ”koko maailmaa”. Kiinnostava olikin Martinin esittämä ajatus siitä, että natsien elokuvakulttuuria voi tarkastella monikulttuurisuuden projektina, sillä monimuotoisuuden esittäminen elokuvatuotannon rakenteissa ja elokuvien sisällöissä oli väline imperiumien toimintaan. Käytännössä ajatusta toteutettiin siten, että saksalaiset sallivat paikalliset tuotantorakenteet ja kansalliset tarinat, sillä saksalaisen elokuvan ajateltiin aina ylittävän paikallistuotannot laadullaan ja taiteellisella kunnianhimollaan.

Konferenssin aihekirjo oli laaja ja kahden päivän aikana esityksissä käsiteltiin muun muassa transnationaalisia yhteistyöverkostoja, sensuuria ja valtion ohjausta, propagandan roolia elokuvassa sekä jakelu- ja esitysverkostojen poliittista roolia. Huomion saivat myös kansallisten elokuvakulttuurien keskinäiset vuorovaikutukset, teknologiset innovaatiot sekä tähtikulttuurin merkitys. Puheenvuoroissa sivuttiin myös elokuvan materiaalisia ulottuvuuksia, kun keskusteltiin elokuvasta filmikopioiden historiana tai raakafilmin saatavuudesta ja sen poliittisesta merkityksestä sota-aikana. Ylikansallisen ja ylirajaisen elokuvakulttuurin tutkimuksessa korostui yhteistyö ja halu laajentaa ymmärrystä eurooppalaisen elokuvan roolista sodan ja fasismin kontekstissa.

TUCEMEMS tutkimuskeskus järjesti yhdessä projektin ”Rethinking the Late Medieval Relic (c. 1200-1550)” kanssa hagiografiaan keskittyvän teemailtapäivän 17.9. Turun yliopistossa. Puhujia oli professorista maisteriopiskelijaan – ja kaikilta uratasoilta siltä väliltä. Thomas Devaneyn keynote-luennon lisäksi ohjelma koostui seitsemästä lyhyestä esitelmästä ja runsaasta keskustelusta. Paikalla oli parisenkymmentä osallistujaa.

Hagiografia on kattotermi, jolla tarkoitetaan pyhimyksiin liittyvää tekstitraditiota. Se kattaa useita eri tekstityyppejä ja genrejä elämäkerroista ja ihmekertomuksista kanonisaatio- eli pyhimykseksijulistamisprosesseihin, jotka ovat myös oikeudellisia lähteitä. Tämän lisäksi saman määritelmäsateenvarjon alle mahtuvat niin saarnat kuin kirjeetkin – kuvallista materiaalia unohtamatta. Koko tämä laaja skaala käytiin seminaarissa läpi, mutta sen sijaan itse pyhimyksistä puhuttiin varsin vähän. Hagiografia lähdetyyppinä osoitti monimuotoisuutensa: temaattisesti iltapäivän aikana käsiteltiin eri näkökulmista tilaa ja sen käyttöä, poliittisia ja opetuksellisia näkökulmia sekä niin pyhyyden malleja kuin pyhimyksiä malleina. Lopulta pohdittiin kysymystä mikä itse asiassa on ihme (kussakin ajassa).

Seminaarin avasi Thomas Devaneyn luento ”Piety, Probability, Practice, and the Public: Reading Early Modern Miracle Stories”. Jo keskiajalla ihmekertomukset kiersivät niin suullisina tarinoina kuin kirjoitettuina versiona, joita kopioitiin käsikirjoituksesta toiseen. Vuorovaikutus kulki molempiin suuntiin: kokemuksia kirjoitettiin muistiin ja kirjalliset mallit saivat uuden elämän suusta suuhun kiertävinä tarinoina. Uuden ajan alku ja painokoneet toivat kuitenkin uuden ulottuvuuden myös pyhimyskulttien käytäntöihin. Uuden ajan alun ihmekertomukset noudattivat vanhoja malleja ja toisinaan suoraan kierrättivät aikaisempia tarinoita kenties vain kevyesti niitä varioiden, mutta uusi tekniikka mahdollisti laajemman yleisön. Ihmeitä täynnä oleva vihkonen saattoi maksaa työläisen kahden päivän palkan verran. Se oli huomattava summa arjen tarpeiden kanssa kamppailevalle, mutta kuitenkin mahdollinen taloudellinen satsaus. Tällaiset pienet kirjaset olivat suosittuja ja niistä otettiin useita painoksia.

Thomas osoitti esityksessään, kuinka ihmekertomusten funktio pysyi suurelta osin samana uudessakin tilanteessa: ne olivat mainostusta potentiaalisille pyhiinvaeltajille, jotta he vierailisivat tietyissä pyhäköissä. Ihmekertomusten ydin oli didaktinen, mutta ne eivät tavoitelleet niinkään älyllistä kuin emotionaalista ja hengellistä reaktiota kuulijoissaan. Painetut kirjaset avaavat ovia tarinoiden lukijoiden ja kuulijoiden (tarinoita luettiin usein ääneen) responssin ja lukutapojen analyysiin tavalla, jota keskiaikaisen käsikirjoitustradition analyysi ei juuri mahdollista.

Thomasin lisäksi iltapäivässä esiintyi muitakin vierailijoita. Toinen heistä oli kulttuurihistoriassa vierailevana tutkijan oleva tohtoriopiskelija Vittoria Magnoler, joka analysoi Thomas Aquinaksen kulttia niin visuaalisten kuin tekstuaalisten lähteiden avulla. Hänen esitelmänsä aikana pohdittiin mystiikan ideaaleja, ”provosoiduttiin” kirkon toleraatiosta ja mietittiin mallien ja käytäntöjen välistä suhdetta. Toinen vieraileva tohtoriopiskelija oli Tommi Suomalainen Helsingin yliopistosta. Hän tekee väitöskirjaa William Norwichlaisen kultin poliittisesta käytöstä. Aihe on tärkeä ja ajankohtainen kultin antisemitististen kytkösten vuoksi.

Iltapäivässä esiintyi ilahduttavan monta ”omaa” nuorta tutkijaa: väitöskirja projektinsa kulttuurihistoriassa juuri aloittanut Petra Uusitalo, viime keväänä maisteriksi valmistunut Jutta Laitila ja pro graduaan paraikaa työstävä Sara Karuneva. Esitelmät kattoivat ajan myöhäisantiikista myöhäiskeskiajalle ja analysoivat kirjeitä, ihmekertomuskokoelmia ja pyhimysten elämäkertoja. Metodologinen ote vaihteli kontekstoivasta lähiluvusta tilasyntaksiin. Yhteistä kaikille esitelmille oli tilan ja ruumiillisuuden kytkös, jota lähestyttiin monelta eri näkökulmalta – innostuneesti, innovatiivisesti ja materiaaliin ja metodologioihin huolella perehtyen. Iltapäivä oli kaikkinensa antoisa, mutta nämä nuoret tutkijat olivat erityinen ilon aihe. Hagiografinen tutkimus on Turun kulttuurihistoriassa kansainvälisestikin vertaillen iso keskittymä ja työ on laadukasta. Opiskelijoiden kontribuutiot osoittivat, että myös jatkumoa tutkimussuunnalla on.

Iltapäivässä esiintyivät myös Teemu Immonen ja Jenni Kuuliala. Teemun aihe visuaalisesta hagiografiasta herätti pohtimaan kuvien ja tekstin suhdetta ja sitä, miten pyhimystä voi imitoida. Pyhien ihmisten katsottiin olevan hengellisiä roolimalleja tavallisille kristityille, mutta samalla he veivät kristilliset hyveet äärimmäisyyksiin – tavallisten kristittyjen ulottumattomiin. Imitaatiota ei helpottanut se, että heillä oli charisma, jumalan armolahja. Jennin esitys päätti seminaarin ja sen myötä palattiin keskiaikakierroksen jälkeen uuden ajan alkuun ja ihmeisiin. Konkreettisten hartaudenharjoittamisen tapojen ohella hänen esitelmänsä käsitteli filosofista ikuisuuskysymystä: mikä on ihme? Ajallisia eroja luonnollisesti on, mutta myös konteksti ja tekstityyppi vaikuttavat määritelmiin. Seminaarilaiset eivät ihan vielä saaneetkaan muodostettua lopullista vastausta kysymykseen.

Seminaari oli monella tapaa onnistunut: se toi eri vaiheessa olevia tutkijoita yhteen pohtimaan heille läheisiä – mutta muissa seminaareissa usein turhan eksoottisina näyttäytyviä – tekstejä ja muita lähdemateriaaleja. Vierailijoiden ansiosta se oli myös kotikansanivälisyyttä parhaimmillaan. Tilaisuuden järjestäjä Marika Räsänen oli tehnyt erinomaista työtä – toivottavasti tästä tulee perinne!

Workshopin ohjelmaan pääset tutustumaan täällä: https://sites.utu.fi/tucemems/events/hagiography-afternoon-papers-and-works-in-progress

Kesäisen lämpimänä elokuun 15. päivänä Arcanumissa juhlittiin 60 vuotta täyttänyttä professoria ja yliopistomme tuoretta rehtoria Marjo Kaartista. Marjon kunniaksi järjestetty seminaari Modus Vivendi – Living and Believing in the European Past rakentui Marjon tutkimusaiheiden ja tähänastisen uran eri vaiheiden ympärille ja sen toteutuksesta vastasi runsaslukuinen ja kansainvälinen joukko päivänsankarin kollegoja, ystäviä sekä entisiä että nykyisiä väitöskirjaohjattavia ja opiskelijoita. Osallistuin seminaariin sekä järjestelyissä auttaneena tutkimusavustajana että aiheista kiinnostuneena yleisön jäsenenä. Koska olen myös kulttuurihistorian maisteriopiskelija, on aina mukava päästä tutustumaan erilaisiin akateemisiin tilaisuuksiin ja kuulemaan eri vaiheissa uraansa olevia tutkijoita.

Professori Sari Katajala-Peltomaan tervetulotoivotusten jälkeen seminaari alkoi Etelä-Tanskan yliopiston apulaisprofessori emerita Deborah Simontonin Keynote-puheenvuorolla Inscribing the Town on Women’s Bodies: Public Health and Public Order in Eighteenth-century Aberdeen kuljetti kuulijat 1700-luvun Skotlantiin. Simonton valotti arkistolähteistään nousevin esimerkein sitä, millä tavoin uudistumaan pyrkivä kaupunki kontrolloi hygieniaan ja terveyspolitiikkaan vedoten naisten, erityisesti työväenluokkaisten naisten, näkymistä ja liikkumista kaupunkitilassa. Tämä Aberdeen oli hyvin erilainen kuin se, jossa Deborahin ja Marjon yhteistyö ja ystävyys alkoi reilut 200 vuotta myöhemmin.

Esitelmä pohjusti Anu Korhosen ja Anni Hellan toimittamaa ja Marjolta visusti salassa pidettyä projektia, jonka he saivat viimein esitellä myös päivänsankarille. Deborahin puheenvuoro perustui hänen artikkeliinsa, joka on osa Cultural Perceptions of Health, Illness and the Body in Medieval and Early Modern Europe -Festschriftiä eli juhlakirjaa. Myöhemmin syksyllä ilmestyvä, Amsterdam University Pressin julkaisema kirja on kansainvälisen yhteistyön tulos, jonka teemat ulottuvat ajallisesti myöhäiskeskiajalta uuden ajan alkuun. Artikkelit lähestyvät hyvin- ja pahoinvointia, sairastumista, parantumista ja parantamista useista näkökulmista ja nojautuvat moninaisiin lähdetyyppeihin hagiografiasta henkilökohtaiseen kirjeenvaihtoon.

Juhlakirjan teemassa ja hengessä juhlat jatkuivat Anu Korhosen vetämällä paneelikeskustelulla Centuries of Spiritual and Bodily Health. Panelisteina toimivat Thomas V. Cohen (York University, Toronto), Elizabeth S. Cohen (York University, Toronto), Matti Peikola (Turun yliopisto), Teemu Immonen (Turun yliopisto) ja Anni Hella (Turun yliopisto). Keskustelu toi hienosti esiin sen, kuinka monenlaisista tutkimusaineistoista ja -aiheista on löydettävissä vihjeitä tai suoriakin viittauksia henkiseen ja ruumiilliseen hyvinvointiin, kunhan säätää näkökulmansa tai vastaanottimensa oikealle taajuudelle. Terveyden horjuminen voi päätyä kirjatuksi oikeuden pöytäkirjoihin ja Ferrara-Firenzen konsiilin osallistuja joutuukin sairastuttuaan pyytämään kirjeitse itselleen sijaista. Vaikka enemmistö panelisteista oli historioitsijoita, filologeja edustaneen Matti Peikolan puheenvuorot synnyttivät hyvää keskustelua tieteenalojen rajat ylittävistä menetelmistä ja näkökulmista sekä yhteistyön eduista.

New Approaches to Cultural History -esitelmien aikana kuultiin joukkoa Marjon entisiä ja nykyisiä opiskelijoita ja ohjattavia. Niina Siivikon, Marika Ahosen, Pekka Kolehmaisen, Reima Välimäen ja Marika Räsäsen lyhyet puheenvuorot toivat ajoittain koskettavallakin tavalla esiin sen, kuinka merkityksellinen ohjaajan ja ohjattavan välinen suhde on akateemisen työskentelyn – ja elämän – tarjoilemien yllätysten ja haasteiden keskellä. Ohjaajan ohjattavaansa valama luottamus siitä, että tämä on oikealla polulla, oikea-aikaisesti kysytyt tiukatkin kysymykset, napakka aikatauluttaminen, rohkaisu sekä tarvittaessa syvemmän henkilökohtaisen tuen tarpeen ymmärtäminen olivat ne puhujien syvästi arvostamat ominaisuudet, jotka Marjosta opettajana, ohjaajana ja kollegana löytyvät.

Seminaarin lopuksi professori Hannu Salmi tarkasteli yhteistyötään Marjon kanssa seminaarin pääteema modus vivendin kautta ja esitteli sille parin, modus operandin. Tämä sitoi hienolla tavalla yhteen aikaisemmissa puheenvuoroissa käsitellyt, Marjon laaja-alaista kiinnostusta ja osaamista kuvastaneet aiheet siihen tapaan, jolla hän näitä teemoja on uransa aikana käsitellyt paitsi tutkijana myös ahkerana ja rohkeana yhteiskunnallisena keskustelijana.

Kiinnostavien, viihdyttävien ja liikuttavien esitelmien ja keskustelujen ohella seminaarista jäi vahvasti mieleen lämmin, välitön ja iloinen tunnelma sekä vähintään kourallinen oivalliseksi koettuja neuvoja muistiin talletettaviksi ja kokeiluun otettaviksi.