Avainsana: kh50 (Page 2 of 7)

Tekstin kirjoittaja Pälvi Rantala on tietokirjailija ja kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa.

Voiko virallisen lomakkeen ammattinimikekohtaan kirjoittaa ”kirjoittaja”?

Miten vastata kysymykseen ”Mitä teet työksesi”, kun työ koostuu monenlaisesta tekemisestä ja vastaus veisi lyhyimmilläänkin noin vartin?

”No mie olen siis tutkija, tietokirjailija, opetan tietokirjoittamista, ja vedän kirjoitustyöpajoja ja -treffejä ja juu teenhän mie sanataidetta ja biisitekstejä ja niin tietty kirjoitan romaaneitakin, niitä ei ole vielä julkaistu, niin ja novelleja ja runoja myös!”

Tässä vaiheessa pitching-aika on jo käytetty ja puhekumppani siirtynyt seuraavan luo.

Onko ”tietokirjailija” identiteetti, ja jos on, onko se sitä aina vai vain silloin, kun rintapielessä on nimilappu, jossa tuo sana lukee?

Muun muassa näitä kysymyksiä olen pohtinut tämän syksyn aikana. Vuosikaudet unelmani oli ainakin omasta mielestäni kohtuullisen kokoinen: saada kirjoittaa Turussa. Aiempi unelmani, saada olla tutkija, oli vähitellen muuttunut haluksi kirjoittaa paljon ja monenlaista.

Nyt olen saanut elää Turku+kirjoittaminen -unelmaani muutaman kuukauden ajan. Tässä vaiheessa elämää voitaneen todeta, että kun unelma tulee todeksi, siitä tulee arkea – nyt kaipaan säännöllistä toimistotyyppistä työtä, työkavereita ja kahvihetkiä.

Ehkä seuraava unelmani voisikin olla se Knallista ja sateenvarjosta tuttu arkistotyö Ulko-Hebrideillä.

Kirjoittajan työ ja monet roolit

Tutkijalle kirjoittaminen on iso osa työtä. Useimmat kulttuurihistorioitsijat myös nauttivat kirjoittamisesta, puhuvat siitä, tekevät sitä päivittäin yksin ja yhdessä muiden kanssa. Kirjoittaminen on ajattelua, mutta se on myös ruumiillista, lihallista tekemistä, fyysisesti rankkaa ja henkisesti vaativaa työtä.

Kirjoittaessa asiat jäsentyvä uudella tavalla, muistilapuille sutatut epämääräiset merkinnät jalostuvat osaksi tekstiä, ideat kehittyvät tai sitten ne hylätään toimimattomina. Joskus menee kauan, ennen kuin aihe muotoutuu tekstiksi tai ajatus löytää paikkansa ja oikeanlaisen ilmaisutavan. Kokemus opettaa luottamusta prosessiin: asiat löytävät paikkansa ennemmin tai myöhemmin.

Itsenäisesti työskentelevälle ammattikirjoittajalle kukaan ei kerro, mitä milloinkin pitää tehdä. Työpäivien kulku pitää jäsentää itse, ja itse pitää myös laskea, miten elämänsä rytmittää, mistä saa seuraavan palkkion, kauanko sillä elää, ja miten paljon aikaa voi käyttää apurahojen hakemiseen tai oman työn markkinointiin.

Ammattikirjoittajalla ei myöskään automaattisesti ole sitä elantoa, ei ainakaan kuukausipalkkaa, eikä myöskään työyhteisöä. Hän voi olla osa monenlaisia yhteisöjä, mutta usein työ on yksin tehtävää ja myös yksinäistä.

Olenkin ollut onnekas, kun ympärilläni on hienoja, kirjoittavia ihmisiä, joiden kanssa voi hioa tekstejä, jutella ja juoruta, kirjoittaa keskittyneesti tuntikausia tai lähettää lyhyen viestin, johon vastauksena saapunut sydän saa taas muistamaan, etten ole yksin.

Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla

Kirjoittajaksi, saati kirjailijaksi, ei voi tuosta noin vain alkaa. Tärkeintä on se kirjoittaminen. Kirjoittamista voi opetella käytännössä, tekemällä erilaisia tekstejä, kokeilun, erehtymisen ja oppimisen kautta.

Oma tieni on sisältänyt erilaisia tietotekstejä kuten artikkeleja ja kirjojen toimitustöitä, mutta myös blogitekstien, kolumnien ja kritiikkien kirjoittamista. Toimitustöissä oppii antamaan palautetta muille ja näkemään myös omat tekstinsä tarkemmin. Kun kirjoittaa erilaisia tekstejä monenlaisiin julkaisuihin, oppii töiden organisoimista, aikatauluttamista ja kirjoittamisrutiineja. Tutkimustekstien sykli on hidas, lehtijutut on saatava kokoon tiiviillä aikataululla.

Kirjoittamista kannattaa myös opiskella. Kirjoituskursseilta saa paitsi intoa ja välineitä kirjoittamiseen, myös kavereita ja kollegoita: kirjoittavia ihmisiä, joiden kanssa voi pähkäillä asioita, jotka muista kuin kirjoittajista tuntuisivat kertakaikkisen oudoilta.

Itse olen opiskellut yliopistossa tutkimuskirjoittamista lukuisilla kursseilla, ja myöhemmin luovaa kirjoittamista Lapin Kesäyliopistossa, Turun yliopiston Avoimen yliopiston vaatimusten mukaisesti. Tietokirjoittamista opetan Revontuli-Opistossa – mikä mainio paikka tutustua uusiin tyyppeihin ja lukea kiinnostavia juttuja!

Suhde kirjoittamiseen

Yksi kirjoittamiseen liittyvä omituinen harhaluulo on se, että teksti syntyisi yhdeltä istumalta, innoituksen vallassa ja kertakirjoittamalla. Näinhän ei yleensä ole, vaan tekstiä työstetään pitkään, sitä hiotaan, tiivistetään, kirkastetaan, muokataan monen kirjoitussession ajan.

Tämäkin teksti on saanut alkunsa ideoinnista, muutamien avainajatusten hahmottelusta vihkoon. Sen jälkeen kirjasin ideat Scrivener-ohjelmaan, jossa aloin jäsennellä ajatuksiani pidemmälle. Scriveneristä siirsin tekstipohjan Wordiin, jossa aloin työstää ajatuksista tolkullisia lauseita ja tekstistä sopivan pituista. Tässä vaiheessa karsin, poistin, lisäsin, muokkasin, tiivistin.

Toinen, edelliseen liittyvä, outo ajatus on se, että kaiken tekstin pitäisi olla niin sanotusti käyttistä, valmista julkaistavaksi. Ei tarvitse olla. Vasta muutaman viime vuoden aikana olen itsekin oppinut sen, että ensin kannattaa kirjoittaa kaikki, mitä aiheesta tietää ja ajattelee – listoina, ranskalaisina viivoina, epämääräisinä kysymyksinä. Sen jälkeen voi kirjoittaa massaa, joka saa olla höttöistä ja harhailevaa. Jotta tekstiä voi työstää, pitää olla olemassa joku pohja, jota voi muokata. Kuten kirjailija, kirjoittajaohjaaja ja mentorini Siri Kolu jollain kurssilla sanoi: ”Aina voi edaa, mut ei voi edaa jos ei oo mitä edaa”.

Olen myös hyväksynyt sen, että kirjoitan paljon ”turhaa”, eli tekstiä, joka ehkä on itselle merkityksellistä, mutta joka ei muille avaudu. Eikä sen tarvitsekaan avautua. Kirjoittaminen on prosessi, ja vaihe vaiheelta teksti muotoutuu, elää ja saa lopullisen ilmeensä ja sisältönsä.

Tässä pieni vinkki kirjoittamisen aloittamiseen: Listaa asioita, joita teit tänään. Sen jälkeen käännä asiat vastakkaiseksi. (Esimerkiksi: ”Heräsin ja nousin sängystä” à ”Kömmin sängyn alle ja nukahdin”.) Kun molemmat listat ovat valmiita, muokkaa niiden pohjalta pieni teksti.

Iloa kirjoittamiseen!

Teksti: Pälvi Rantala

Muutamia lähteitä kirjoittamisesta:

Faktahommissa-blogi, Suomen Tietokirjailijat ry. https://www.suomentietokirjailijat.fi/yhdistys/faktahommissa-blogi.html

Karjula, Emilia: Sommitellut muusat. Rituaali ja leikki luovan kirjoittamisen prosesseissa ja kirjoittajaryhmän toimissa. ntamo 2020.

Kinnunen, Veera, Wallenius-Korkalo, Sandra & Rantala, Pälvi: Transformative events: Feminist experiments in writing differently. Gender, Work & Organization 28:2 (2021), 656–671.

Kinnunen, Veera & Rantala, Pälvi: Ajattelun lihallisuus. KIDE 4/2016. https://www.ulapland.fi/news/Ajattelun-lihallisuus/d2t1zcxp/c4c58cac-5f78-4db2-baf0-6f416a4bfd84

Leskelä-Kärki, Maarit: Kirjoittamisen ilo ja vaikeus. Kulttuurihistoria nyt! -blogi 11.4.2017. https://kulttuurihistoria.wordpress.com/2017/04/11/kirjoittamisen-ilo-ja-vaikeus/.

Mäkilä, Annastiina: Kirjoittamisesta, lukemisesta ja ryhmäpaineen hyötykäytöstä. Kulttuurihistoria nyt! -blogi 16.2.2018. https://kulttuurihistoria.wordpress.com/2018/02/16/kirjoittamisesta-lukemisesta-ja-ryhmapaineen-hyotykaytosta/.

Rantala, Pälvi & Kinnunen, Veera: Menneisyyden kudokset. Teoksessa Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan, toim. Marika Ahonen, Marika Räsänen, Rami Mähkä, Sakari Ollitervo. Kulttuurihistoria – Cultural History, Turku. Kulttuurihistorian seura 2022.

Syksyllä 2002 otetussa kuvassa kymmenkunta nuorta naista istuu yliopistonmäen portaissa ja katsoo iloisina kameraan. Valtaosa heistä vasta aloittelee akateemista taivaltaan kulttuurihistorian opintojen parissa ja kaikki on uutta. Ystävyyssuhteita on kuitenkin jo solmittu tässä opintojen alkuvaiheessa tiiviisti kokoontuneessa, Jarna Lindroosin vetämässä tutorryhmässä, eikä kenenkään tarvitse painiskella yksin kurssivalintojen tai ensimmäisten kirjatenttien kanssa.

Sittemmin on virrannut aika paljon vettä Aurajoessa ja muissa vesistöissä. Kulttuurihistorian opinnot on saatettu päätökseen ja siirrytty työelämään, perheitä perustettu. Monet meistä ovat vaihtaneet paikkakuntaa ja välillä jopa maata, mutta osa asuu edelleen Turussa. Porukasta kaksi viihtyi kulttuurihistorian parissa niin hyvin, että jäivät valmistuttuaan oppiaineeseen tutkijoiksi ja väittelivät tohtoreiksi. Yksi työskentelee Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalin toiminnanjohtajana, toinen museoalalla, muutamat opettajina. Ryhmästämme löytyy myös esimerkiksi kustannustoimittaja ja digitaalisen markkinoinnin asiantuntija. Yksi opiskeli itselleen uuden ammatin ja työskentelee nykyään puheterapeuttina. Moninaiset urapolkumme osoittavat, miten kulttuurihistorian opiskelu voi tarjota hyvän pohjan kaikenlaisiin ammatteihin.

Vuonna 2002 alkanut ystävyys on säilynyt, ja ainakin osa tutorryhmämme jäsenistä on ollut vuosien varrella paljonkin yhteyksissä ja pyrkinyt tapaamaan toisiaan silloin tällöin. Isommalla porukalla emme kuitenkaan ole kokoontuneet pitkään aikaan. Niinpä päätimme järjestää tällaisen tapaamisen lokakuussa 2022, kun oli tullut kuluneeksi 20 vuotta kulttuurihistorian opintojemme alkamisesta.

Tapaaminen aloitettiin tunnelmallisesta Café Artista, joka on vuonna 2004 perustettuna lähes yhtä vanha kuin ensimmäiset tenttituloksemme. Siellä selailimme valokuvia opiskeluajoilta ja vanhoja Kritiikki-lehtiä. Yksi meistä oli jopa tuonut katsottaviksi 20 vuotta vanhat luentomuistiinpanonsa kulttuurihistorian peruskurssilta! Kukaan ei valitettavasti löytänyt tapaamistamme varten ainejärjestö Kritiikin vuoden 2004 kalenteria, jossa poseerasimme tutorryhmämme kanssa vähäpukeista tyttökalenteriperinnettä uhmaten menneisyyden ja fiktion miessankarit (kuten Hamletin ja Napoleonin) naisiksi muuttaneina. Sekin on hieno muisto kultaisilta opiskeluvuosilta.

Kahvilasta siirryimme yliopiston kampusalueelle tunnelmoimaan opiskeluaikojen tärkeitä paikkoja. Matkalla muistelimme purettua Jusleniaa, jonka tilalle kohonnut kemistien loistelias Aurum on jotain aivan muuta kuin tuo sympaattinen humanistien kotipesä ikkunattomine luentosaleineen ja unettavine Suomen ja yleisen historian seminaarikirjastoineen. Yliopistonmäellä huomiota kiinnittivät rakennusten muuttuneet nimet. Pääkirjasto ei ole enää pelkkä pääkirjasto ja entinen Luonnontieteiden talo, jonka muistamme erityisesti pääsykokeista ja myöhemmistä kirjatenteistä, on myös saanut uuden, komealta kalskahtavan nimen. Legendaarinen yliopiston päärakennuksen Tauno Nurmela -sali sentään on entisellään – tai oikeastaan remontin jälkeen entistä ehompi – mutta valitettavasti ovet olivat lukossa emmekä päässeet lähemmin verestämään luentomuistoja. Ennen nostalgisen kävelyretkemme jatkumista otimme kuitenkin vielä porukastamme kuvia päärakennukseen johtavilla portailla, täsmälleen samassa paikassa kuin 20 vuotta aiemmin.

Tapaamisemme kohokohta oli ehdottomasti käynti Arwidssoninkadun kasarmialueella katsomassa kulttuurihistorian vanhaa puurakennusta. Sieltä kaikki aikoinaan alkoi – kulttuurihistorian viihtyisästä kirjastosta, oppiaineen pitkäaikaisen sihteerin Sirpan toimistosta, seminaarihuoneesta opinnäytetöiden ja joskus vähän viihteellisemmänkin toiminnan, kuten Kritiikin viini-iltojen, parista. Oppiaine muutti jo vuonna 2006 Sirkkalaan ja sittemmin Arcanumiin, mutta Arwidssoninkadun rakas puutalo on se paikka, johon yhdistyy mielissämme eniten nostalgisia opiskelumuistoja. Nyt rakennus oli surullisen autio ja hylätyn oloinen, mutta oli ilahduttavaa kiivetä kurkistamaan entisen seminaarihuoneen ikkunoista sisään ja todeta, että ainakin tämä tila näytti lähes entisenlaiselta.

Päivä jatkui vielä ravintolaillallisen merkeissä – sellaisia meillä ei kyllä ollut varaa harrastaa vielä kaksikymmentä vuotta sitten – ja päättyi tietysti perinteikkään ravintola Koulun Historianluokkaan. Vanhoja opiskelukavereita oli hienoa nähdä ja muistella ei-vielä-niin-kaukaista nuoruutta. Toivottavasti tapaamme seuraavan kerran jo hyvissä ajoin ennen opintojemme alkamisen 40-vuotisjuhlavuotta!

Teksti: Anna-Leena Perämäki

Tekstin kirjoittaja Pälvi Rantala on tietokirjailija ja kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa.

Syksyllä 1999 opiskelin kolmatta vuotta sosiologiaa Lapin yliopistossa. Opiskelukaveri oli osallistunut kulttuurihistorian peruskurssille, luennoille, jotka pidettiin taiteiden tiedekunnan tiloissa toisella puolella kaupunkia. “Siellä puhuttiin jostain penkkiarkuista”, kaveri kertoi. Tästä ehkä-ei-niin-innostavasta suosituksesta huolimatta päätin mennä kuuntelemaan kulttuurihistorian luentoa, jonka pitäisi “joku turkulainen professori”.

Silloin koin ensimmäistä kertaa Kari Immosen luennon, ja sain kulttuurihistoriallisen herätyksen. Seuraavana keväänä aloitin kulttuurihistorian opinnot Lapin yliopistossa, jossa niitä opetti Marja Tuominen – Turun yliopiston kulttuurihistorian kasvatteja hänkin.

Löysin oman alani, ja jäin Lappiin. Tutuksi tulivat vähitellen kulttuurihistorialliset tekstit ja ihmiset tekstien takana.

Muutamaa vuotta myöhemmin kolkuttelin Arwidssoninkadulla vanhan puutalon ovia, kun suunnittelin väitöskirjani aihetta. Sirpa Kelosto ohjasi oikeaan huoneeseen, ja Kari Immosen kanssa kävin läpi mahdollisia tulevia polkuja, joita tutkimuksessani voisin lähteä kulkemaan.

Tästä ei mennyt kauan siihen, kun matkasimme Marjan ja opiskelijakollega Eveliina Olssonin kanssa yöjunalla Turkuun joulukouluun, jossa pohdittiin muun muassa sitä, mitä kulttuurihistoria on.

Samalla reissulla kävimme assistentti Kimi Kärjen kanssa keskustelemassa Bolognan prosessiin liittyvästä ydinainesanalyysistä (kyllä, siitäpä siitä), jota turkulaiset olivat jo pohtineet ja joka meillä oli edessä. Kotimatkasta muistan yöjunan hytin, punaviinin ja juustot, joita haimme Turun keskustan kaupasta. Kotona oltiin seuraavana aamuna, kirkkaassa pohjoisen talvessa.

Sirkkalan kasarmi tuli myös vuosien myötä tutuksi – siellä kävin juttelemassa professori Hannu Salmen kanssa uudesta, päiväunien nukkumisen kulttuurihistoriaan liittyvästä tutkimuksesta 2010-luvun alkupuolella, ja siellä pidettiin joulukouluja, seminaaripäiviä, juhlaluentoja ja julkaisutilaisuuksia.

Rovaniemellä taas kävivät luennoimassa Karin ja Hannun lisäksi ainakin Tom Linkinen, Sakari Ollitervo ja Harri Kiiskinen. Keväällä 2022, kun Lapin yliopiston kulttuurihistorian oppiaine täytti 25 vuotta, juhlapäivän aluksi dosenttiluennon piti turkulainen Maarit Leskelä-Kärki.

Yhteistyö on ihmisten toimintaa

Tarkoitukseni oli kirjoittaa Turun ja Lapin kulttuurihistorian oppiaineiden yhteistyöstä. Miksi sitten kirjoitan ihmisistä, paikoista ja tilanteista?

Sen vuoksi, että yhteistyö on ihmisten toimintaa. Kulttuurihistoria on elävä ja liikkuva, jatkuvasti muutoksen tilassa oleva tieteenala, ja se muotoutuu sellaiseksi, jollaiseksi ihmiset sen tekevät. (Tämäkään ajatus ei tietenkään syntynyt yksin pohtiessa, vaan lounaskeskustelussa yliopistonlehtori Silja Laineen kanssa lokakuussa 2022.)

Yhteistyö kiteytyy ihmisiin ja paikkoihin, etäisyyksiin ja niiden ylittämiseen. Yhteisiin keskusteluihin, luentoihin, seminaareihin, vierailuihin, juhliin ja juhlien jatkoihin.

Minulle nuorena opiskelijana oli aikanaan tärkeää tavata kollegoita ja muita jatko-opiskelijoita – sekä niitä, joiden tekstejä oli lukenut tentteihin, että samassa opintojen vaiheessa olevia. Tämä asia ei ole muuttunut mihinkään parissakymmenessä vuodessa: integroituminen omaan tiedeyhteisöön, omalle alalle, on tärkeää.

On havahduttavaa kohdata ihmisiä, joille ei tarvitse alusta lähtien selittää omaa näkökulmaa ja lähestymistapaa. Tuttuus syntyy niin tavasta ilmaista asioita kuin sisällöllisistä yhteyksistä, mutta myös siitä, että tapa kysyä ja argumentoida resonoi omaan tapaan ymmärtää tiede ja tutkimus. Monitieteisillä ja -alaisilla kentillä toimiminen on minulle ollut jokapäiväistä elämää vuosikaudet, mutta edelleen kulttuurihistorian seminaareissa tunnen huojennuksen, joka syntyy kotiin tulemisesta.

Yhdessä tekeminen ei tapahdu vain juhlapuheissa vaan käytännöissä: illanvietoissa, konferenssimatkoilla, bussin takapenkillä, lounas- ja kahvipöydissä. Seikkailuissa Tarton tähtitorninmäellä kuutamoa katsomassa, Bukarestin kuumilla kaduilla, Oslon hämmentyneessä ilmapiirissä Utøyan iskun jälkeen, Istanbulin ruuhkassa tai Lunévillen linnassa musiikin soidessa taustalla.

Pohjoinen ja etelä, lähi ja etä

Korona-aika viimeistään osoitti sen, että matka pohjoisesta etelään on pitkä – ja toiseen suuntaan, jos mahdollista, vielä pidempi. Kymmenen tunnin junamatka maski naamalla vaatii kärsivällisyyttä. Muutenkin matkustaminen käy sekä kukkarolle että kropalle, eikä jokaista tutkijaseminaaria tai kiinnostavaa luentoa varten ole mahdollista tai mielekästä matkustaa toiselle puolelle maata.

Toisaalta poikkeusaika osoitti myös sen, että yhteisöllisyys, keskustelu ja ajatustenvaihto toteutuu myös etäyhteyksien kautta. Streamit ja teams- ja zoom-tapaamiset ovat mahdollistaneet mukana olon kotityöhuoneella, ja samalla tasa-arvoistaneet osallistumista ja tieteellistä keskustelua.

Lähitapaamisissa on oma intensiteettinsä ja jatkoilla Proffan kellarissa, Portissa, Kauppayhtiöllä tai Musta Kissa -Kuppilassa voi suunnitella, määritellä, kiistellä ja kiihtyä ihan eri tavoin kuin “sulla on mikki kiinni” -tapaamisissa. Silti toivon, että myös jatkossakin sekä Turussa että Lapissa hyödynnetään etämahdollisuuksia.

Tätä blogitekstiä kirjoitan Turussa, kasarmialueella. Testaan parin kuukauden ajan arkista eloa Turussa, joka mielestäni on sekä Suomen Pariisi, New York että – tietysti – Turku. Huoneeni ikkunasta näkyy Arcanum, jossa kulttuurihistorian oppiaine nykyään sijaitsee. Turkulainen kämppikseni oli viime viikolla Rovaniemellä opettamassa kulttuurihistorian peruskurssia. Yöjunalla matkustaen, kuinkas muuten.

Lapin yliopiston kulttuurihistorian opiskelijat tulevat monista eri pääaineista: yhteiskuntatieteistä, eri taiteen aloilta, kasvatustieteistä. Sivuaineena opiskeltava kulttuurihistoria edustaa taidehistorian lisäksi yliopistossa humanistisia aloja. Lappilainen kulttuurihistorioitsijoiden yhteisö on pieni, mutta maailman mittakaavassa sitä on myös turkulainen yhteisö. Myös jatkossa olemme toivottavasti kartalla siitä, mitä tehdään Lapissa ja mitä Turussa, mitä Suomessa ja maailmalla. Yhdessä olemme enemmän.

Yhteistyö ei ole itsestäänselvyys, vaan sen eteen pitää tehdä työtä ja nähdä vaivaa. Yhdessä tekeminen onnistuu vain, jos olemassa olevia yhteyksiä ihmisten välillä huolletaan ja vaalitaan, ja jos uudet yhteydet syntyvät luontevasti, keskustelujen ja kohtaamisten kautta.

Teksti: Pälvi Rantala