Lauantaina 28.9.2024 tarkastettiin Arcanumin Aava-salissa FM Marika Ahosen väitöskirja The Storyteller of the Possible. Music and Narrative Ethics of Singer-Songwriter Christina Rosenvinge. Vastaväittäjänä toimi professori Sarah Hill Oxfordin yliopistosta.
Vastaväittäjä lausuu. Kuva: Hannu Salmi.
Christina Rosenvinge on espanjalainen muusikko, joka on etenkin espanjankielisessä maailmassa erittäin tunnettu. Hänen uransa on kestänyt jo neljäkymmentä vuotta. Rosenvingen musiikki valikoitui Marika Ahosen tutkimuksen kohteeksi jo varhaisessa vaiheessa. Ahonen tarkastelee väitöskirjassaan paitsi Rosenvingen lyriikoita, myös kappaleita kokonaisuutena, niistä tehtyjä videoita ja monenlaista mediamateriaalia. Erittäin keskeinen lähde on kolme mittavaa haastattelua, jotka Ahonen on tehnyt Rosenvingen kanssa eri vuosina. Lisäksi laulaja-lauluntekijä on antanut Ahosen käyttää arkistoaan tutkimuksessaan.
Marika Ahonen. Kuva: Hannu Salmi
Marika Ahosen tutkimuksessa vahva teema on narratiivinen etiikka, mutta etiikka jäsentää Ahosen tutkimusta ylipäänsä. Ahoselle Simone de Beauvoir on ollut merkittävä inspiraation lähde. Niin Toinen sukupuoli kuin Moniselitteisyyden etiikka näkyvät tutkimuksen lähtökohdissa. Etiikka käy tutkimuksessa vahvaa keskustelua poliittisen kanssa. Ahosen näkökulmaa työn edetessä ovat jäsentäneet unohdettujen naispäähenkilöiden esiin nostaminen ja eettisten mahdollisuuksien pohdinta. Mitkä ovat kertomusten kertomisen tavat?
Kuulijoita väitöstilaisuudessa oli salissa 60 ja tilaisuutta seurattiin myös striimattuna. Hienon lisän tilaisuuteen toi myös se, että Christina Rosenvinge itse saapui kuulemaan tilaisuutta.
Kulttuurihistorian väitöksissä siirryttiin tänään uudelle kymmenluvulle. Lauantaina 14. syyskuuta 2024 tarkastettu Annastiina Mäkilän tutkimus Monista näkökulmista tautiluokkakeskeisyyteen. Masennuksen määrittyminen Turun yliopiston opiskelijoiden, väitöskirjatutkijoiden ja erikoistuvien lääkärien käsityksissä vuosina 1980–1995 on kulttuurihistorian oppiaineen 81. väitöskirja.
Väittelijä valmiina. Kuva: Marjo Kaartinen.
Mäkilän tutkimuksen keskiössä on historiallinen ajanjakso, jolloin masennuksesta keskusteltiin julkisuudessa paljonkin. Syyskuussa 1995 Suomen Kuvalehti totesi: ”Uusien masennuslääkkeiden kulutus on noussut selvästi muutamassa vuodessa.” Aikalaiset saattoivat yhdistää tämän 90-luvun talouslamaan ja sen vaikutuksiin, mutta asia oli paljon mutkikkaampi, ja tämä kompleksisuus avautuu hienosti Mäkilän väitöskirjassa. Vaikka aikavälinä on vain 15 vuotta, masennuskäsityksissä oli meneillään laajempi prosessi, jossa, kuten väitöskirjan pääotsikkokin kertoo, oltiin siirtymässä monista rinnakkaisista näkemyksistä kohti tautiluokkakeskeistä ajattelutapaa. Mäkilän tavoitteena on tutkia niitä masennuskäsityksiä, jotka ilmenivät psykologian ja lääketieteen koulutuksessa Turun yliopistossa vuosina 1980–1995. Samalla tämän aikavälin kautta ilmenee laajempi näkymä paitsi lääketieteen ja psykologian historiaan myös siihen kulttuuriseen neuvotteluun, jossa masennusta määriteltiin.
Vastaväittäjä työssään. Kuva: Marjo Kaartinen.
Aineistoltaan Mäkilän tutkimus on poikkeuksellisen laaja, ja analyysi perustuu opetuksen yhteydessä syntyneisiin opinnäytteisiin, oppikirjoihin, luentomuistiinpanoihin, opetusohjelmiin mutta samalla myös aineistoihin, jotka kertovat arkisista masennuskäsityksistä ja niiden muutoksista. Vastaväittäjä dosentti Ville Kivimäki johdatteli kuulijat aiheeseen ja ennen kaikkea sairauksien kulttuurisuuden tutkimukseen, mitä väittelijä vastauksillaan hienosti täydensi. Tuloksena oli aito tieteellinen dialogi, jota yleisö seurasi valppaasti. Väitöstilaisuuden lopussa keskusteltiin myös teeman ajankohtaisuudesta. Tähän väittelijä viittasi jo lektiossaan korostaessaan masennuksen moni-ilmeisyyttä. Kysymys masennuksesta ei voi olla vain diagnostinen tai medikaalinen, sillä myös monet yhteiskunnalliset rakenteet synnyttävät voimattomuuden kokemusta. Yhtä tärkeää kuin keskustella maksennuksesta yksilön sairautena on pohtia, millaiset ratkaisut tai käytännöt tätä kokemusta tuottavat.
Väitöstilaisuutta seurasi Turun yliopiston Aava-salissa (Arcanum) 54 kuulijaa, ja lisäksi tilaisuutta saattoi seurata striiminä.
Timosen väitöskirjan kansikuva on Ozun elokuvasta Varhainen kevät (Sōshun, 1956).
Yasujiro Ozu lukeutuu tunnetuimpiin japanilaisiin elokuvaohjaajiin, ja hänestä on tehty tutkimusta poikkeuksellisen paljon. Häntä on usein tarkasteltu formalistisesti, mikä on sinänsä ymmärrettävää, sillä Ozu oli tarkkojen kompositioiden ystävä ja suunnitteli teostensa visuaalisuuden huolellisesti. Timosen tavoitteena on kuitenkin lukea Ozun sodanjälkeistä tuotantoa laajemmassa kulttuurisessa kontekstissa ja pohtia, miten elokuvat kommentoivat, ja konstruoivat, sosiaalisia suhteita tilanteessa, jossa japanilainen yhteiskunta eli muutoksessa. Väitöstilaisuudessa Jaakko Seppälä ohjasi keskustelua taitavasti niihin tapoihin, joilla elokuvan kaltainen teos on suhteessa syntyaikaansa, mitä moniääninen teos kertoo ja millaisia tulkinnan vaihtoehtoja on. Seppälä ja Timonen kävivät mukaansa tempaavan keskustelun teemoista, jotka ovat kaiken taiteeseen kohdistuvan kulttuurihistoriallisen tutkimuksen ytimessä.
Usein Yasujiro Ozua kutsutaan erityisen japanilaiseksi ohjaajaksi. Väitöstilaisuudessa kävi hyvin ilmi, että tämä on pitkälti länsimaisen kulttuurin piirissä rakentunut yleistys. Ozun elokuvat olivat myös genre-elokuvia ja edustivat lajityyppiä, jossa oli tapana kuvata arkielämää, mutta jota länsimaissa on tunnettu vain vähän. Ozun elokuvat on usein nähty myös melankolisina, mutta väitöstilaisuudessa Timonen kutsui Ozua suureksi humoristiksi: Ozun elokuvissa on aina huumorin tuomaa inhimillisyyttä.
Väitöstilaisuuteen Arcanumin Aava-salissa osallistui 32 kuulijaa, jotka saivat hyvän johdattelun sekä elokuvan kulttuurihistorialliseen tutkimukseen että Yasujiro Ozun maailmaan. Ja ehdittiinpä käsitellä myös Ozun ehkä kuuluisinta otosta, elokuvassa Myöhäinen kevät (Banshun, 1949) nähtävää mystistä vaasia…
Lauantaina 8. kesäkuuta 2024 klo 12 tarkastettiin FM Annikka Immosen väitöskirja Muistisairaan vierellä. Muistisairaan ihmisen ajallisuus ja toimijuus suomalaisten sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten määrittelemänä 1980-luvulta 2020-luvulle. Vastaväittäjänä toimi dosentti Jutta Ahlbeck Åbo Akademista. Legendaariseen Tauno Nurmela -saliin, Turun yliopiston päärakennukseen, oli kokoontunut 67 kuulijaa, ja lisäksi zoom-striimausta seurasi lähes 30 kuulijaa.
Teema tuli lähelle jo lektion aikana, sillä Immonen pyysi yleisöä sulkemaan silmänsä ja asettumaan muistisairaan asemaan. Muistisairaan ja hoitajan aikakäsitysten ero havainnollistui esimerkissä, jossa potilas valmistautuu linja-autoaseman kahvilassa matkalle, kun hoitajat äkkiä tarttuvat häneen ja ohjaavat suihkuun. Todellisuudet törmäävät, ja menneisyys ja nykyhetki ovat yhtä aikaa läsnä.
Annikka Immosen väitöskirja rakentuu laajaan lähdeaineistoon, sekä hoitohenkilökunnan parissa toteutettuun kyselyyn että muistisairautta käsittelevään opas- ja oppikirjallisuuteen 1980-luvulta 2020-luvulle. Tausta-aineistoksi Immonen on lukenut vielä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinneaineistoa. Tästä materiaalista rakentuu kuva siitä, miten käsitykset muistisairaudesta ovat muuttuneet, mutta ennen kaikkea siitä, miten sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset ovat määritelleet muistisairaan ihmisen ajallisuutta ja toimijuutta.
Immosen väitöskirja on osoitus siitä, miten menneisyyden läsnäolon näkökulma voi tarjota tuoreen perspektiivin ajankohtaiseen teemaan. Me kaikki kannamme mukanamme menneisyyttä, ja koska muistisairaudessa on kyse menneisyyssuhteesta, on tärkeää olla herkkä niille merkeille, joilla historia tulee havaittavaksi.
Vastaväittäjä ja väittelijä keskustelivat asiantuntevasti tutkimuksen perusteista, lähteistä ja menetelmistä, tuloksista ja lopuksi myös siitä, mitä soveltava kulttuurihistoria voisi olla. Väitöstilaisuus päättyi klo 14.15.
Lauantaina 9.12. FM Anni Hella väitteli kulttuurihistorian alaan kuuluvalla tutkimuksellaan ”How can we trust these books”. The Use and Authority of Manuscripts in the Council of Ferrara-Florence (1438–39). Opponenttina toimi Associate Professor Edward Schoolman Nevadan yliopistosta. Arcanumin Aava-luentosalissa väitöstä oli kuuntelemassa 53 asiasta kiinnostunutta kuulijaa.
Lectio praecursoriassa Hella johdatti kuulijat Ferrarasta alkaneen ja Firenzeen siirtyneen konsiilin taustoihin, konsiilissa ratkaistavina olleisiin keskeisimpiin kysymyksiin ja sen tuloksiin. Konsiilin ensisijaisena tavoitteena oli yhdistää kristikunta, joka oli jakautunut idän ja lännen kirkkoihin. Yhdistämisen edellytyksiä etsittiin teksteistä, jotka olivat jakamattoman kirkon ajalta. Tekstit puolestaan löydettiin käsikirjoituksista, joita tuotiin konsiiliin tutkittaviksi ja tulkittaviksi. Tälle pohjalle Hella rakensi lection alussa kuullun kysymyksen: ”kuinka voimme luottaa näihin kirjoihin?” Kysymyksen esittivät konsiiliin osallistuneet neuvottelijat ja sama kysymys toimii Hellan väitöstutkimuksen punaisena lankana hänen selvittäessään käsikirjoitusten käyttöä sekä niiden materiaalisia ja auktoritatiivisia merkityksiä Ferrara-Firenzen konsiilissa.
Vastaväittäjä Edward Schoolman esitti laajoja kysymyksiä niin tutkimuksen metodologiasta kuin sisällöstäkin. Tarkastelun kohteena olivat tutkimuksessa käytetyt lähteet ja niiden oma, erityinen luonteensa idän tai lännen opillisten näkökulmien valottajana. Keskeiset käsitteet kuten ”kirjakulttuuri” ja ”humanistinen teologia” saivat ansaitsemansa huomion kuten myös kahdesta osin hyvin erilaisestakin opillisesta kulttuurista tulleiden delegaattien mahdollisuudet kommunikoida toistensa kanssa kahdella toisistaan eroavalla kielellä, kreikaksi ja latinaksi.
Kaiken kaikkiaan Hella argumentoi Ferrara-Firenzen konsiilin olleen merkittävä virstanpylväs uudenlaiselle hengellisten tekstien tarkastelulle. Merkittävää tälle humanistisen teologian synnylle oli kahden toisistaan eroavan opillisen kulttuurin kohtaaminen ja tapa arvottaa tekstien materiaalisuutta suhteessa sisältöön. Ferrara-Firenzen konsiili toi molempien kulttuurien oppineimmat henkilöt ja merkittävimmät tekstikokoelmat yhteen, mitä Hella pitikin konsiilin merkittävimpänä tuloksena jälkipolville.
Schoolman totesi väitöskirjan tuovan ansiokkaasti esiin käsikirjoitusten dynaamisuuden, niiden moninaiset ulottuvuudet saada ihmisiä ja tapahtumasarjoja liikkeelle. Asioita, joita on pidettävä konsiilin tapahtumien, tekojen ja siellä jaettujen ajatusten näkökulmasta hyvin käytännönläheisinä ja moneen vaikuttaneina, mutta joita aikaisemmassa tutkimuksessa on huomioitu hyvin vähän tai ei lainkaan.
Vastaväittäjän loppupuheenvuoron jälkeen esitettiin yleisökysymys, jossa pohdittiin kirkko- ja kulttuurihistorian limittymistä suhteessa tarkastettuun väitöskirjaan. Väitöstilaisuus päättyi noin klo 14.
FM Satu Sorvali väitteli kulttuurihistoriassa lauantaina 2. joulukuuta 2023 klo 12 tutkimuksella Sapenpurkua ja sanasotia. 1800-luvun lopun suomalaislehdistön ärtynyt tunne- ja keskustelukulttuuri. Arcanumin Aava-saliin oli kokoontunut 58 kuulijaa. Vastaväittäjänä toimi dosentti Jani Marjanen Helsingin yliopistosta.
Väitöstilaisuus on alkanut. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.
Sorvalin väitöskirja on artikkelimuotoinen ja koostuu johdanto-osion lisäksi viidestä vertaisarvioidusta tutkimusartikkelista. Näistä ensimmäinen, kuten vastaväittäjä hyvin totesi, on pioneeriluontoinen kuvaus siitä, miten yleisönosastot tulivat suomalaisen sanomalehdistön vakiopalstaksi 1860-luvulta lähtien, ensin ruotsin-, sitten suomenkielisessä lehdistössä. Historiallisessa Aikakauskirjassa vuonna 2020 julkaistu ”’Pyydän nöyrimmästi sijaa seuraavalle’ – Yleisönosaston synty, vakiintuminen ja merkitys autonomian ajan Suomen lehdistössä” toimii myös väitöskirjan olennaisena taustana ja lähtökohtana. Tämän jälkeen tutkimus keskittyy 1800-luvun lopussa ilmestyneiden lehtien mielipidekirjoituksiin, joissa lukijat toivat esiin ajatuksiaan, usein ärtyneeseen sävyyn.
Vastaväittäjä Jani Marjanen johdatti keskustelua taitavasti eteenpäin, suomalaisen lehdistön, tunteiden ja tunneilmaisun sekä poliittisen osallistumisen historiaan. Juuri näiden kysymysten pohdintaan väitöskirja osallistuu. Sorvali analysoi yleisönosastokirjoitusten ”ärtyneisyyttä” useista näkökulmista pohtimalla ärtymyksen motiiveja ja merkityksiä, sukupuolen ja luokan vaikutusta sekä lehtien palstoilla käytyjä sanasotia. Kiinnostava on myös kysymys siitä, miten lehdistöstä tuli, nykypäivän termein, ”interaktiivinen media”, jossa sisällöntuotantoon osallistuivat myös lukijat ja joka siten antoi mahdollisuuden poliittiseen vaikuttamiseen.
Sorvalin tutkimus rakentuu nimenomaan lehdistöaineiston varaan: yleisönosastokirjoitukset ovat väitöskirjan kohde ja keskeinen lähde. Keskustelussa ilmeni hyvin se, että väittelijä oli myös erittäin kattavasti tutkinut, löytyykö toimitusprosessista arkistolähteitä, mutta valitettavasti lähdeaineistoa esimerkiksi julkaisemattomista kirjoituksista on enää vaikea löytää. Väitöstilaisuuden päätteeksi keskusteltiin kirjan kansikuvasta, Ina Roosin vuonna 1898 ottamasta valokuvasta, jossa kirjoittaja on asettunut avaamaan sanaista arkkuaan. Valokuva tarjoaa häivähdyksen siitä, miten olennaisia eivät ole vain sanat, jotka paperille lopulta painettiin, vaan se toimijuus, jonka tuloksena tekstit syntyivät.
Väitöstilaisuus päättyi klo 14 vastaväittäjän loppulausuntoon. Yleisökysymyksiä ei tällä kertaa tullut, ja keskustelu jatkui Arcanumin aulassa kahvikupin äärellä.
Lauantaina 26.8.2023 Turun yliopiston Arcanum-rakennuksen Aava-salissa koettiin ainutlaatuinen väitöstilaisuus, jossa tiede ja taide kohtasivat. Hanna-Reetta Schreckin kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja ”Elämäntanssi 1890-1915. Ellen Thesleffin elävä ruumis” tarkastelee tieteidenvälisellä otteella modernin murroksen aikakauden suhdetta ruumiiseen ja ruumiillisuuteen. Tematiikkaa lähestytään kuvataiteilija Ellen Thesleffin taiteellisen ja elämäkerrallisen aineiston kautta. Schreckin väitöskirjan aineistona ovat olleet paitsi Thesleffin maalaukset, myös luonnoskirjat, valokuvat, kirjeet, muistiinpanot ja muut tekstit, joita tuottelias taiteilija jätti jälkeensä mittavat määrät. Kulttuurihistorian näkökulmasta kyseessä on ainutlaatuinen väitöskirja, jossa taidehistorian ja kulttuurihistorian menetelmät ja lähestymistavat kietoutuvat toisiinsa.
Vastaväittäjän tilaisuudessa oli dosentti, vanhempi yliopistonlehtori Anu Korhonen Helsingin yliopistosta. Hänen akateeminen taustansa on vahvasti Turun yliopiston kulttuurihistoriassa, ja keskustelua käytiinkin runsaasti tutkimuksen paikantumisesta kulttuurihistorialle ominaisiin lähestymistapoihin. Erityisen Schreckin väitöskirjasta tekee siihen liittyvä taiteellinen työskentely, jota tutkija on tehnyt vuodesta 2019 taiteellisen Omakuva-työryhmän kanssa. Vuosien mittaan ryhmä on tutkinut Thesleffin elämää ja taidetta liikkeen, äänen, visuaalisuuden ja performanssitaiteen keinoin, ja esittänyt useita versioita produktiosta erilaisissa ympäristöissä. Väitöskirjatutkija ja Ellen Thesleffin elämäkerran jo aiemmin kirjoittanut Schreck on ollut osa produktiota ja sen esityksiä, jolloin taiteellisesta työskentelystä on tullut myös tietoa tuottava metodi väitöskirjatutkimuksen osana. Myös väitöstilaisuuden osana nähtiin kohtauksia Omakuva-näytelmästä Anu Almagron ja Johanna Jauhiaisen esittämänä.
Väitöstilaisuuden keskustelut liikkuivat väitöskirjan teoreettisen kehyksen ja keskeisten käsitteiden syvällisestä luotaamisesta itse visuaalisen aineiston tulkintaan. Tapahtumisen ja representaation käsitteistä sekä ruumiinfenomenologian lähestymistavasta liikuttiin pohtimaan taiteellisen työskentelyn tarjoamia metodisia työkaluja. Keskustelua käytiin myös taidehistoriallisen kuva-analyysin ja kulttuurihistoriallisen kontekstoivan tulkinnan välisestä suhteesta, jota Schreck tutkimuksessaan kehittää hedelmällisesti.
Väitöstilaisuutta seurasi yli seitsemänkymmentä ihmistä, ja tilaisuuden jälkeen Arcanum-rakennuksen aula muuntui hetkeksi teatterisaliksi, jossa Thesleff ruumiillistui yleisölle liikkeen, äänen ja tekstien kautta.
FM Karoliina Sjö väitteli lumipyryisenä lauantaina 18.2. Turun yliopiston Arcanum-rakennuksen juuri remontista valmistuneessa Aava-salissa tutkimuksellaan ”Kirjoitettu minä. Kirsti Teräsvuoren nuoruusajan päiväkirjakertomus 1916-1923”. Sjön väitöskirjan aiheena oli aiemmin tuntemattoman ja tutkimattoman Kirsti Teräsvuoren sadan vuoden takainen päiväkirja-aineisto. Teräsvuoren kymmeniä tuhansia käsittävä, koko elämän mittainen päiväkirja on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistoon, mistä Sjö sen löysi tutkimuksensa kohteeksi.
Karoliina Sjö lektiossaan
Väitöskirja käsittelee Teräsvuoren nuoruuden tekstejä vuosilta 1916-1923 ja keskittyy tarkastelemaan ennen muuta sitä, miten Teräsvuori päiväkirjaa kirjoittaessaan rakensi kertomusta omasta elämästään. Erityisinä temaattisina tutkimusalueina ovat kirjoittamisen ja päiväkirjan merkityksen tarkastelu, tunteiden ja ihmissuhteiden analyysi nuoren tytön kehityksessä sekä sairauden ja kivun kokemukset päiväkirjatekstissä. Sjön tutkimus tarkastelee aineistoaan ja tutkimusteemojaan laaja-alaisesti elämänkerronnan näkökulmasta, ja erityisen lisän tutkimukseen tuo siihen sisältyvä taiteellinen työskentely. Sjö on luonut Teräsvuoren päiväkirjateksteistä runoja ja spoken word-esityksiä, jotka ovat toimineet menetelmällisinä ja tulkinnallisina tulokulmina kulttuurihistoriallisessa analyysissä.
Arcanumin Aava-sali täyttyi kuulijoista, mukana oli myös Kirsti Teräsvuoren sukulaisia. Keskustelussa Karoliina Sjö, kustos Maarit Leskelä-Kärki, sekä vastaväittäjät Kaisa Vehkalahti ja Tuija Saresma.
Väitöksessä oli poikkeuksellisesti kaksi vastaväittäjää johtuen juuri väitöskirjan sijainnista tieteellis-taiteellisen tutkimuksen maastoissa. Kulttuuri- ja sosiaalihistorioitsija, dosentti, akatemiatutkija Kaisa Vehkalahti on erikoistunut lapsuuden ja nuoruuden historiaan sekä omaelämäkerrallisen kirjoittamisen historiaan. Kulttuurintutkija, dosentti ja yliopistonlehtori Tuija Saresma on tehnyt omaelämäkerta- ja päiväkirjatutkimusta sekä taidelähtöistä tutkimusta itsekin.
Keskustelusta muotoutuikin äärimmäisen kiinnostava kolmen asiantuntijan dialogi, missä aiheet liikkuivat historiantutkimuksen aineistollisten, menetelmällisten ja eettisten kysymysten ytimessä. Erityisen huomion sai myös taiteellisen työskentelyn osuus, keskustelua käytiin mm. siitä, onko kuvittelu ja eläytyminen validi historiantutkimuksen menetelmä. Vastaväittäjät olivat erityisen kiinnostuneita myös tutkimuksessa esiin nousevasta autoteorian käsitteestä. Väittelijää kiiteltiin erityisesti syvällisen eettisestä tutkimusotteesta sekä hienovaraisesta Kirsti Teräsvuoren tekstien ja elämän analyysistä. Kuten vastaväittäjät luonnehtivat, teoksessa seikkailee kolme Kirstiä: historiallinen Kirsti Teräsvuori, päiväkirjan kirjallinen päähenkilö Kirsti sekä lopulta Karoliina Sjön luoma tulkittu Kirsti, joka saa äänen ennen muuta runoissa.
Väitöskirjan nähtiin luovan uudenlaisia tulkintoja omaelämäkerta- ja päiväkirjatutkimuksen teoriasta, sillä Kirstin autenttinen, historiallinen päiväkirja haastaa monia omaelämäkerrallisuuteen liitettyjä näkemyksiä. Samalla väitöskirja luo analyysiä 1900-luvun alun tytön ja nuoren naisen elämän mahdollisuuksista ja rajoista, sekä tuottaa inhimillisesti koskettavan kuvan Teräsvuoren elämästä. Kirsti Teräsvuoren tuntematon, unohdettu elämä ja päiväkirja-aineisto sekä Sjön siihen kytkemä tutkimusote tuottaa merkittävän feministisen ja tutkimuspoliittisen teon.
Väitöstä seurasi Aava-salissa runsas kahdeksankymmenpäinen yleisö.
FM Noora Kallioniemi väitteli lauantaina 19. marraskuuta 2022 legendaarisessa Tauno Nurmela -salissa, jossa on vuosikymmenien mittaan käyty monet tieteelliset keskustelut. Tällä kertaa aiheena oli 1990-luvun viihde talouslaman ahdingosta toipuvassa Suomessa. Kuten vastaväittäjä dosentti Jukka Kortti Helsingin yliopistosta totesi, 1990-luvun televisiohistoria on tällä hetkellä varsin vähän tutkittua. Samaa voisi todeta ylipäätään lähivuosikymmenien kulttuurihistoriasta. Suomen Akatemia rahoitti 1990-luvun laskukauden jälkeen mittavaa laman tutkimusohjelmaa, mutta sen jälkeen laman kulttuuriset merkitykset ja vaikutukset ovat eläneet pitkälti pinnan alla. Ajankohtaisia ne ovat yhä, niin kuin voidaan todeta parhaillaan televisiossa pyörivästä Helsinki-syndrooma-sarjasta.
Kallioniemen artikkeliväitöskirja Armotonta menoa! Työttömät ja joutilaat miehet 1990-luvun lama-ajan suomalaisessa komediaviihteessä keskittyy siihen, millaisina joutilaat, työttömät tai työtä vieroksuvat miehet esitettiin tilanteessa, jossa Suomi oli juuri ajautunut massatyöttömyyteen ja jossa työelämästä puhuttiin paljon. Lähdeaineistona ovat Pekko Aikamiespoika- ja Uuno Turhapuro -elokuvat sekä tv-sarjat Frank Pappa Show ja Lapinlahden Linnut. Väittelijän ja vastaväittäjän kesken käytiin kiinnostava keskustelu viihteen tutkimuksen lähteistä, menetelmistä ja käsitteistä ja samalla pohdittiin 90-luvun ”joutilaiden miesten” kulttuurisen kuvan juuria ja vaikutuksia. Innostavaa debattia seurasi Tauno Nurmela -salissa 39 kuulijaa.
Noora Kallioniemen tutkimus on kulttuurihistorian 74. väitöskirja. Oppiaineen ensimmäinen tohtori oli Luigi de Anna vuonna 1988.
Noora Kallioniemen väitös on alkanut. Vastaväittäjä Jukka Kortti pitää aloituspuheenvuoronsa. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki
Pekka Kolehmainen väitteli perjantaina 26.11.2021 klo 13 alkaen Turun yliopiston päärakennuksen perinteitä täynnä olevassa Tauno Nurmela -salissa. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Katherine Rye Jewell Fitchburg State -yliopistosta Yhdysvalloista. Ensimmäistä, mutta tuskin viimeistä kertaa kulttuurihistorian vilkkaassa väitöselämässä vastaväittäjä oli tehtävässään etäyhteyden kautta. Salissa oli 27 kuulijaa ja etäyhteydellä lisäksi lähes 50. Etäyhteys toimi hyvin, ja opponentti ja respondentti saivat aikaan säkenöivän ja intellektuaalisesti korkeatasoisen väitöstilaisuuden seitsemän tunnin aikaeron ja tuhansien kilometrien etäisyydestä huolimatta.
Kuva: Hannu Salmi
Kolehmaisen väitöskirja Rock, Freedom, and Ideologies of ”Americanness”. U.S. Culture War Debates of the Late Twentieth Century on rockin käsitteeseen pureutuva tutkimus. Kolehmainen analysoi niitä keskusteluyhteyksiä, joissa rock 1980- ja 90-luvuilla tuli puretuksi ja muotoilluksi. Keskeisin lähdeaineisto koostuu tekstuaalisista aineistoista. Kun vastaväittäjä kysyi, mistä osioista respondentti itse pitää eniten, Kolehmainen totesi, että kapinaluvusta. Täällä esiin nousevatkin muiden muassa Beavis and Butt-Head…
Jewell haastoi Kolehmaista muun muassa kysymällä, onko rock uusliberalismin täydellinen työkalu, miten tutkimus kontribuoi konservatiiviliikkeen historiantutkimukseen – ja onko tutkimus poliittista historiaa vai kulttuurihistoriaa. Kolehmainen totesi tähän, että tutkimus on politiikan kulttuurihistoriaa, koska politiikan tutkimusta ei voi jättää yksinomaan muille.
