Joulukuu 2011 oli historiallinen siinä mielessä, että kulttuurihistoriassa hyväksyttiin oppiaineen 39-vuotisen historian 500. pro gradu -tutkielma. Virstanpylvääksi muodostui Emilia Haaviston tutkimus ”Minä kun katoan” – 1800-luvun lopulla Niuvanniemen mielisairaalan sisäänkirjattujen naispotilaiden eletty ja koettu sairaus ja sairaalassaolo. Haaviston työssä kokemuksellisuus on tärkeä lähtökohta: kohteena on ennen kaikkea se, miten Niuvanniemen mielisairaalaan 1800-luvulla tulleet potilaat kokivat sekä sairastamisen että sairaalassa olemisen. Teema on haastava mutta samalla myös äärimmäisen kiinnostava. Lähdeaineistona Haavisto käyttää sairaalassaoloaikana kirjoitettuja kirjeitä, joita takavarikoitiin ja jotka siten ovat säilyneet Niuvanniemen arkistoissa. Kirjeistä avautuvaa kokemuksellisuutta Haavisto rajaa ja suhteuttaa sellaisen aineiston avulla, joka kertoo tilan konkreettisesta jäsentymisestä Niuvanniemessä: lähteenä ovat muun muassa pohjapiirokset. Tämän lisäksi aineistona on käytetty hoitohenkilökunnan tuottamaa diagnosointiaineistoa. Niuvanniemen sairalaan aineistot avaavat kiehtovan ja koskettavan näkökulman sairastamisen kulttuurihistoriaan 1800-luvun lopulla. Kiitos mielenkiintoisesta tutkimuksesta!
Kuukausi: tammikuu 2012
Jatko-opiskelijoille suunnatussa kulttuurihistorian Joulukoulussa puhuttiin tammikuun 13. päivänä kulttuurin käsitteestä. Professori Hannu Salmi esitteli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa esiin nousseita näkemyksiä siitä, mitä kulttuurilla ja kulttuurihistorialla tarkoitettiin. Kulttuuri ymmärrettiin toisaalta hengen viljelynä ja toisaalta kansanelämän täysin konkreettisen puolen kuvauksena. Joissakin yhteyksissä puhuttiin kulttuurista kansakunnan sisäisenä elämänä ennen valtion muodostamisen vaihetta. Lamprechtilaisuus toi mukaan kiinnostuksen kollektiivisiin ilmiöihin, tosin Gunnar Suolahti (ent. Palander) kiinnitti huomionsa myös aikakauteen, elämänmuotoihin ja yksilön kuvaamiseen sen osana – ”ei henkilö yksin vaan aikansa väräjävästä elämästä yhtenä sirpaleena”.
Tämä kulttuurihistorian varhainen vaihe ohitettiin suomalaisessa historiantutkimuksessa kuitenkin nopeasti, Salmen mukaan jo 1936, jolloin ensimmäinen versio Suomen kulttuurihistoria-teossarjaa julkaistiin. Tutkijoiden mielenkiinto alkoi yhä enemmän suuntautua kulttuurisista ilmiöistä ja kansanomaisesta elämänmuodosta yksilöiden tutkimiseen ja muille historian osa-alueille. Kulttuurihistoriasta ei enää puhuttu, vain Åbo Akademissa sitä opetettiin kansanomaisen kulttuurin sisältöisenä.
Hannu Salmen esitystä kuunnellessani tajusin, miten selvästi suomalainen vasemmistolainen kulttuurikriitikko ja teoreetikko Raoul Palmgrenin 1930- ja 1940-lukujen kirjoitukset suomalaisen kulttuurielämän historiasta jäsentyivät omaan aikaansa. Palmgren oli seurannut 1920- ja 1930-lukujen historioitsijoiden kirjoittelua ja omalta osaltaan jatkanut näiden ajatusten kehittelyä edelleen – ja omalla tavallaan. Mutta koska Palmgren suuntautui niin vahvasti marxilaisen kulttuuriteorian luomiseen ja sitä soveltavaan historiankirjoitukseen, ovat tutkijatkin keskittyneet sen tutkimiseen ja ehkä pitäneet vähemmän merkittävänä hänen tulkitsemistaan historiatieteestä käydyn, kulttuurihistoriaa koskeneen aikalaiskeskustelun kontekstissa.
Palmgren eniten luetussa teoksessa Suuri linja. Arwidssonista vallankumouksellisiin sosialisteihin. Kansallisia tutkielmia (1948) nousee esille monia ajatuksia, jotka jatkavat 1900-luvun alun kulttuurista ja kulttuurihistoriasta käytyä keskustelua. Niitä ovat ajatukset aikakauden ja ihmisen suhteesta : toisaalta aikakausi tuottaa ihmisen kaltaisekseen, mutta toisaalta jotkut yksilöt – tässä tapauksessa radikaalin sivistyneistön edustajat – voivat tehdä siitä tietoisen irtioton, asettua ajalleen antiteesiksi ja ”temmata ajan ratasta eteenpäin”. (vrt. Friedell) Näin syntyvän radikaalin kansallisen projektin Palmgren halusi nostaa esiin ja asettaa sen perustaksi tulevalle kulttuurille. Palmgren tiedosti hyvin kulttuurisen hegemonian merkityksen ja katsoi, että tähän asti kansallista perintöä oli käytetty vääristellen porvarillisiin tarkoitusperiin. Sen vuoksi kansallinen perintö piti vallata koko kansalle. Toisaalta myös kansan piti sivistyä, jotta se voisi jatkaa sitä. Kansansivistystyön ideaali vei Palmgreninkin ajatusta eteenpäin.
Kulttuuri oli Palmgrenille osa elämän kokonaisuutta, sidoksissa konkreettisiin olosuhteisiin, jotka loivat elämän ja toiminnan edellytykset kulloisenakin aikana. Kulttuuri oli aina yhteydessä yhteiskunnallisiin ja poliittisiin trendeihin. Tutkimuksen tehtävänä Palmgren näki elämän eri toimintamuotojen keskinäisten suhteiden selvittämisen ja vaati tutkijalta historiallista suhteellisuuden tajua.
Palmgrenin kulttuurikäsityksessä on muitakin kiinnostavia elementtejä, jotka yhdistävät hänet aikakauden varhaiseen kulttuurihistoriaan. Hän puhui aikakauden ihmistyypeistä, etenkin aktiivisen älymystöläisen tyypistä aikakauden ihmisen tiivistymänä (vrt. Suolahti). Hän oli kiinnostunut kulttuurin muodoista (vrt. Huizinga) ja etsi innostusta saksalaisen ekspressionistisen taidehistorioitsija Hausensteinin ajatuksesta, jonka mukaan kukin yhteiskunnallisen vaihe luo oman muotokielensä. Palmgren katsoi, että esimerkiksi kirjallisuudessa uusi sosialistinen kulttuuri loisi uuden muotokielen taiteelle ja kirjallisuudelle.
Vaikka Palmgrenia pidetään maassamme vasemmistolaisen kulttuuriteorian ja työläiskirjallisuuden merkittävänä tutkijana, hänen kirjoituksensa eivät ole olleet paljoa esillä 1980-luvun Palmgren-renessanssin jälkeen, jolloin hänen tekstejään julkaistiin uudelleen ja jolloin hän itse julkaisi lukuisia teoksia. Viime viikolla hänen monipuolinen elämänsä nousi kuitenkin hetkeksi valokeilaan – Palmgrenin kunniaksi järjestettiin Helsingissä, Työväenliikkeen kirjastossa 12.1. 100-vuotisseminaari. (nauhoite seminaarista osoitteessa: http://www.tyovaenperinne.fi/. Tilaisuudessa Palmgrenia arvioitiin niin vasemmistointellektuellina (Hanne Koivisto), poliittisena kannanottajana (Ilkka Liikanen, Erkki Tuomioja), lehtimiehenä (Kari Sallamaa) kuin kirjallisuudentutkijana (Pertti Karkama) kriitikkona (Jaana Torninoja-Latola) sekä kirjastonjohtajana (Kirsti Lumiala). Puhumassa oli paitsi Palmgrenin ajattelua tutkineita, myös niitä, jotka kertoivat hänestä ihmisenä. Häntä muistettiin isänä (Nina Palmgren), ystävänä, esikuvana (Peter von Bagh). Tilaisuuden tunnelma oli innostunut, tuntui kuin Palmgren olisi itsekin ollut paikalla – ja tavallaan hän olikin, sillä Palmgrenista tehdyt tv-haastattelut ja valokuva-esitys olivat katsottavissa kaiken aikaa. Vitriineissä esiteltiin hänen käsikirjoituksiaan ja kirjojaan. Kirjaston hyllyissä oli osa Palmgrenin suuresta kotikirjastosta. Satapäinen yleisö kuunteli ja keskusteli, Koiton Laulu lauloi työväenlauluja.
Päivän kuluessa kävi ilmi, että Palmgrenia pitäisi tutkia lisää – etenkin kun Kansan arkistossa oleva 130 arkistolaatikon Palmgren-kokoelma on nyt tutkijoiden käytössä ja tarjoaa lisävalaistusta hänen elämäänsä. Virisikin ajatuksia hänen poliittisen osallistumisensa tutkimuksen tarkentamisesta, mutta myös uuden elämäkerran kirjoittamisesta. Aika näyttää nyt otollisemmalta Palmgrenin tutkimiseen kuin pitkään aikaan. Luokka-käsitteen paluu tutkimukseen ja kiinnostus tavalliseen ihmiseen – kansaan ja työväkeen, elämän arkeen ja köyhyyteen on saanut etenkin nuoret tutkijat etsiytymään työläis- ja työläiskirjallisuuden tutkimuksen pariin. Myös Palmgrenin mittavat työläiskirjallisuushistorian teokset herättävät kiinnostusta. Työläiskirjallisuuteen perehtynyt tutkija Kati Launis (Kotimainen kirjallisuus) avaa artikkelissaan Joukkosydäntä, Palmgrenin tunnetuinta työläiskirjallisuushistoriateosta osoitteessa: http://www.thpts.fi/2012/01/09/. Elsi Hyttilän väitöskirja työläiskirjailija Elviira Willmanista valmistuu tänä keväänä niinikään Kotimaisessa kirjallisuudessa. Myös vasemmistoälymystöä tutkitaan. Sinervon sisarusten maailmankatsomuksesta tekee Jaana Torninoja-Latola väitöskirjaa Suomen historiassa ja vasemmistoälymystön identiteettikysymyksistä allekirjoittanut Kulttuurihistoriassa. Kiinnostava yhteensattumako, että kaikkien tutkijoiden kotipesä on Sirkkalan kampuksella – jo tämä tarjoaa tulevaisuudessa mahdollisuuksia vuorovaikututukseen, ehkäpä joskus yhteisiin hankkeisiinkin!
Kulttuurihistorian oppiaineen historian 38. väitöstilaisuus järjestettiin Janus-salissa Sirkkalassa lauantaina 7. tammikuuta 2012, kun FM Lauri Keskinen väitteli tutkimuksella Seura tekee kaltaisekseen. Poliittinen sosialisaatio varsinaissuomalaisissa työväenurheiluseuroissa vuosisadan vaihteesta 1920-luvun alkuun. Virallisena vastaväittäjänä toimi dosentti Arto Nevala Itä-Suomen yliopistosta. Tilaisuudessa oli urheilujuhlan tuntua, sillä Janus-sali oli ääriään myöten täynnä. Kustoksen klassisiin tehtäviin kuuluu laskea yleisön määrä, ja tällä kertaa paikalla oli 74 henkeä. Keskisen tutkimus on artikkeliväitöskirja, jossa pohditaan varsinaissuomalaisten työväenurheiluseurojen piirissä tapahtunutta poliittista sosialisaatiota, aatteen oppimista, vuosina 1903–23. Kiinnostavaksi ja haasteelliseksi teeman tekee se, että muistitietoa on käytettävissä vain niukasti ja enemmänkin on kyse mahdollisten oppimistilanteiden paikantamisesta ja niiden merkityksen arvioinnista.
Väitöstilaisuus alkoi Keskisen lektiolla, jonka jälkeen oli vastaväittäjän vuoro astua esiin. Nevala avasi puheenvuoronsa viittamalla tutkimuksiin siitä, miten jääkiekon maailmanmestaruus vuonna 1995 on nykypäivän historiakäsityksen keskeisiä virstanpylväitä. Lähimenneisyyden avainkohdassa urheilu on näyttäytynyt kansakuntaa yhdistävänä tekijänä, mikä saa helposti unohtamaan tosiasian, että suomalainen urheilukulttuuri on suurimman osan historiastaan ollut jakaantunut. Tämän kahtiajaon ytimessä Keskisen väitöskirja on.
Vastaväittäjä johdatteli keskustelun tutkimuksen perusteisiin, kysymyksenasetteluun, menetelmiin, rajauksiin, rakenteeseen, lähteisiin ja tutkimustilanteeseen. Eloisaa keskustelua kuunnellessa tuntui siltä, että urheiluhistoriaa pitäisi ehdottomasti tutkia vielä nykyistä enemmän. Niin paljon urheilu on määritellyt kansakuntaa, mediaa, sukupuolta ja luokkaa 1900-luvun Suomessa.
Vilkas keskustelu jatkui lähes klo 15 asti, minkä jälkeen juotiin kakkukahvit Januksen aulassa.