Synnyin 22. toukokuuta 1813 Leipzigissa, Brühlissä, ”Punaisen ja Valkoisen Leijonan” yläkerrassa, kolmannessa kerroksessa. Kahden päivän kuluttua minut kastettiin Tuomaskirkossa Wilhelm Richardiksi. Isäni Friedrich Wagner, joka syntymäni aikoihin oli poliisilaitoksen notaari ja odotti nimitystä poliisimestarin virkaan, kuoli saman vuoden lokakuussa tuolloin epidemiaksi puhjenneeseen aivokuumeeseen sekä sotatilan ja Leipzigin taistelun poliisitoimelle aiheuttamiin tavattomiin rasituksiin.
Näin aloittaa omaelämäkertansa Richard Wagner (1813–1883), musiikkidramaatikko ja -teoreetikko. Hän näki päivänvalon talossa, jonka nimi oli Zum Roten und Weißen Löwen ja joka purettiin modernimpien rakennusten tieltä vuonna 1886. Toukokuussa 1813 Napoleonin joukot lähestyivät Leipzigia, jossa saman vuoden lokakuussa käytiin Kansojen taisteluna tunnettu yhteenotto, Völkerschlacht. Ranskan tappio oli lähtölaukaus saksalaiselle nationalismille. Wagner kirjoitti sittemmin siitä, miten hänen kehtoaan keinuttivat laitakaupungilta kantautuneet kanuunan laukaukset.
Wagner oli läpi elämänsä ristiriitainen hahmo, myös poliittisesti. Kun helmikuun vallankumouksen aallot vuonna 1848 pyyhkivät yli Euroopan, Wagner nousi ystäviensä Mihail Bakuninin ja Gottfried Semperin kanssa barrikadeille demokraattisten ihanteiden puolesta. Kun Saksa vuonna 1871 yhdistyi, Wagner tapasi Berliinissä rautakansleri Otto von Bismarckin – ja siitä lähtien säveltäjän nimi liitettiin usein Saksan valtioon, ainakin mielikuvissa. Kun Karl Marx vuonna 1876 pysähtyi Bayreuthissa, jossa juuri silloin vietettiin ensimmäisiä Wagnerille pyhitettyjä oopperajuhlia, hän kirjoitti Friedrich Engelsille törmänneensä ”valtionmusikantin narrijuhliin”. Wagnerin ristiriitaisuutta kuvastaa sekin, että kun hän puhui yleisinhimillisyyden ja universaalisuuden puolesta, eläinten oikeuksia unohtamatta, hän samanaikaisesti esitti jyrkkiä mielipiteitä niin juutalaisista kuin ranskalaisistakin. Wagnerin persoonassa tiivistyi eurooppalainen dilemma, vastakohdat kohtasivat säveltäjän elämässä ja ajattelussa.
Nyt, 200 vuotta Wagnerin syntymän jälkeen, Zum Roten und Weißen Löwen on kadonnut ja elää vain kellastuneina valokuvina. Kun vuosi sitten kävin Leipzigissä synnyinkodin osoitteessa Brühl 3, paikalla oli vain rakennustelineitä. Aivan kuin ostoskeskus olisi nousemassa vanhan Gasthofin paikalle. Aidan takaa erottui juliste, joka yritti vakuuttaa, että ”Richard ist Leipziger”, mutta leipzigilaista hänestä ei tullut. Pikemminkin Wagner oli levoton nomadi, joka asui Riiassa ja Königsbergissä, Lontoossa ja Pariisissa, Münchenissä ja Bayreuthissa. Kun hän vieraili Pietarissa ja Moskovassa keväällä 1863, salainen poliisi seurasi vaarallisena pidetyn vallankumouksellisen askeleita. Viimeiset päivänsä Wagner vietti Venetsiassa, jossa rattaiden kolina ei häirinnyt luovaa työtä. Kansojen taistelun kumun tilalla oli nyt Canal Granden La lugubre gondola.
(Alun sitaatti teoksesta Richard Wagner: Elämäni. Suomentanut Saila Luoma. Faros, Turku 2002, 13.)
