Teksti: Eeva Bang ja Ville-Waltteri Virtanen
Berliinin muuri murtui kolmekymmentä vuotta sitten marraskuussa 1989. Ihmiset juhlivat kaduilla ympäri Berliiniä, kun raja kahden Berliinin välillä avattiin. Kaupungin sisällä pääsi vihdoin liikkumaan ilman rajoituksia. Vapauden juhlaa edelsi kuitenkin vuosikymmeniä jatkunut tilanne, jossa ennen yhtenäinen valtio oli revitty kahtia ja vuonna 1949 perustettiin läntinen Saksan Liittotasavalta ja itäinen Saksan demokraattinen tasavalta. Kahtiajaon seuraukset olivat synkät. Suvut, perheet ja ystävät eri puolilla Saksaa joutuivat eroon toisistaan – halusivat tai eivät. Poliittisen näyttämön varjossa olivat nämä tavalliset ihmiset.
Itä- ja Länsi-Saksan väliset jännitteet kulminoituivat Berliinissä, joka oli toisen maailmansodan jälkipyykissä jäänyt saarekkeeksi Itä-Saksan alueelle ja jaettu miehitysvyöhykkeisiin. Läntistä Berliiniä hallinnoivat Yhdysvallat, Ranska ja Iso-Britannia omilla vyöhykkeillään ja itäinen osa oli taas Neuvostoliiton kommunistisen hallinnon alla. Berliinin muuri pystytettiin 13. elokuuta 1961 estämään länteen vyöryvä ihmistulva, kun tuhannet ihmiset pyrkivät Länsi-Berliinin kautta länteen paremman elämän toivossa.
Rikotut perheet
Kun muuri pystytettiin, sen eri puolille jääneet sukulaiset ja ystävät eivät voineet enää tavata toisiaan arjessa. Yhteydenpidosta tuli miltei mahdotonta. Berliinin keskustassa Bernauer Strassella asui Kielbergin perhe, joka havahtui toivottomaan todellisuuteen piikkilanka-aidan kulkiessa keskellä kotikatua. Sukulaiset, joiden luona Kielbergit vierailivat usein, asuivat kadun toisella puolella. Vuonna 1961 13-vuotias Elke Kielberg oli ennen ylittänyt kadun vieraillessaan serkkunsa luona. ”Piikkilankasunnuntain” 13. elokuuta jälkeen ystävysten välillä oli rivi aseistautuneita sotilaita. Elken serkku oli jäänyt loukkuun idän puolelle kuten tuhannet muutkin itäsaksalaiset.
Sittemmin Bernauer Strassen itäisen puolen asuinrakennukset tyhjennettiin asukkaista ja rakennukset tuhottiin. Ihmisillä oli edessä pakkomuutto pois omasta naapurustostaan ja Bernauer strassen tilalle ilmestyi aidoista, valonheittimistä, vartiotorneista ja muurista koostuva raja-alue. Itä-Saksan vartijoilla oli lupa ampua kaikkia, jotka yrittivät paeta ja moni sai surmansa paikalla, joka oli ennen tavallinen naapurusto. Sadan metrin levyisen rajan keskellä sijainnut hiekkatie tunnettiin nimellä ”kuoleman kaistale”.
Erotettu perhe vuonna 1961. Äiti idässä, isä ja poika lännessä. Kuva: Wikimedia Commons.
Brigitta Schimke asui Itä-Berliinissä lähellä muuria. Hänen vanhempansa ja sisaruksensa asuivat kaupungin läntisellä puolella. Brigitta tapasi siskoaan idän puolella, mutta itse itäsaksalaisena hän joutui anomaan viisumia halutessaan vierailla lännessä. Viisumin saaminen oli vaikeaa, eivätkä Itä-Saksan viranomaiset myöntäneet matkustuslupia kevyin perustein. Brigitta pääsi länteen siskonsa 55-vuotissyntymäpäiville vuonna 1977. Tämä oli tavatonta, koska tavallisesti lupa myönnettiin vain sukulaisen täytettäessä täysiä kymmeniä. Hautajaisiin sai luvan matkustaa, jos kyseessä oli lähisukulainen ja tällöinkin tuli todistaa, että kyseessä oli sukulainen ja että hän oli kuollut. Viisumia piti anoa hyvissä ajoin ja sen saamiseen saattoi mennä useampi kuukausi.
Eron aiheuttama ikävä näkyi berliiniläisissä erityisesti juhlapäivinä, kuten jouluna. Joulun alla vuonna 1961 sadat itäberliiniläiset kerääntyivät muurin vierelle vilkuttamaan valkoiset nenäliinat käsissään toisella puolella oleville läheisilleen. Itä-Saksan viranomaiset eivät suhtautuneet mielenilmaisuun suopeasti ja tapahtuman jälkeen muuria korotettiin niin, että näköyhteys estyi. Myös pakoyritysten määrä kasvoi joulun alla, kun ihmiset halusivat epätoivoisesti läheistensä luokse.
Vuonna 1961 itäberliiniläinen Sigrid Paul (1934) synnytti poikalapsen Torstenin. Lapsi kärsi synnytyksestä seuranneesta vatsakalvon repeämästä, jonka vuoksi Sigrid joutui hakemaan elintärkeitä lääkkeitä ja ruokavalmistetta Länsi-Berliinin Westendin sairaalasta. Kun Berliinin muuri pystytettiin, Sigrid ei pystynyt enää hakemaan lääkettä lännestä, vaan joutui viemään lapsensa Itä-Berliinin Charitén sairaalaan. Charitén lääkärit eivät kyenneet auttamaan lasta, siispä he siirsivät lapsen Länsi-Berliinin Westendin sairaalaan. Seuraavana aamuna Sigrid havahtui sydäntäsärkevään todellisuuteen: hänet ja Torsten oli erotettu toisistaan.
Frau Paul yritti paeta Länsi-Berliiniin, mutta hän epäonnistui ja joutui Stasi-viranomaisten armoille. Frau Paulia kuulusteltiin yötä päivää. Stasi-viranomaiset ehdottivat, että Sigrid saisi nähdä poikaansa eikä joutuisi enää kuulusteltavaksi, jos hän tekisi yhteistyötä hänen ystävänsä Michael Hinzenin vangitsemisessa. Frau Paul kieltäytyi. Hän ja aviomiehensä olivat viisi kuukautta Hohenschönhausenin vankilassa. Vuonna 1964 länsimaat ostivat Frau Paulin ja tämän aviomiehen vapaiksi. Vihdoin Sigrid pääsi hakemaan Torstenin Westendin sairaalasta ja perhe oli jälleen yhdessä.
Länsiberliiniläinen nainen vilkuttaa sukulaisilleen muurin toiselle puolelle vuonna 1961. Kuva: Wikimedia Commons
Menetetyt unelmat
Rajan sulkeminen päätti monen nuoren opintien. Itä-Berliinissä asuneet ja lännen puolella koulua käyneet nuoret eivät päässeet enää kouluun lännen puolelle, eikä kaikille tarjottu mahdollisuutta jatkaa opintojaan idän oppilaitoksissa. Lukiolaiset määrättiin oppisopimuskoulutuksiin ja korkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijat ohjattiin tehdastyöhön. Lännessä humanistisia ja yhteiskunnallisia aineita opiskelleet nähtiin pahimpina pettureina ja uhkana sosialistiselle ideologialle. Tartuntavaaran aiheuttivat myös lapset ja nuoret, jotka olivat poliittisesti saastuneita. Heidät hajautettiin idässä eri kouluihin. Koulun sijainnilla ei ollut merkitystä – keskittämistä oli ehdottomasti vältettävä. Moni nuori joutui luopumaan unelmistaan koulutuksen ja ammatin suhteen ja heiltä riistettiin vapaus vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa.
Lännessä työssä käyneet ”rajanylittäjät” olivat Itä-Saksan viranomaisten silmissä epäluotettavia. Myös heidät kohtalonsa oli koulutuksesta riippumatta tehdastyö. Ammattitaidolla ei ollut merkitystä. Työ muurin toisella puolella lännessä houkutteli monet berliiniläiset pakenemaan rajan yli.
Tulevaisuus näytti toivottomalta myös 17-vuotiaalle Ursula Heinemannille. Vuonna 1961 Heinemann oli työskennellyt tarjoilijana länsiberliiniläisessä hotellissa ja oli rajan suljettua jäänyt työttömäksi. Heinemann ei tyytynyt kohtaloonsa vaan päätti paeta. Hän löysi rajasta heikon kohdan ja kiinnijäämisen uhallakin päätti ryhtyä rajan ylitykseen. Piikkilanka-aidan alla oli aukko, jonka ali Ursula pääsi ryömimään. Ursula aavisti rajavartijoiden olevan kuitenkin lähellä, koska hän haistoi savukkeiden hajun. Takaisin palaaminen ei ollut enää mahdollista, hänen oli jatkettava eteenpäin. Ursula onnistui pakenemaan. Seuraavana päivänä hän ilmoittautui työpaikalleen Plaza Hotelissa ja sai entisen työpaikkansa takaisin.
Valvonta muurilla ja kansalaisten parissa
Kapinallisuuden kitkemiseksi Itä-Saksassa toimi julkisten poliisivoimien Volkspolizein lisäksi salainen poliisi Ministerium für Staatssicherheit tai kuten itäberliiniläiset sitä nimittivät, Stasi. Stasi-viranomaiset olivat järjestelmällisiä. Heidän menetelmänsä näkyvät Miriam Weberin (1952) kokemuksissa.
Kun Miriam Weber oli kuudentoista, hänestä tuli Stasi-viranomaisten silmätikku. Hän ja ystävänsä Ursula olivat todistaneet Leipzigin mielenosoitusta vuonna 1968, jossa poliisi pidätti useita kansalaisia ja tyrmäsi heidän vakaamuksensa paloletkuilla. Miriam katsoi, että Itä-Saksan toiminta oli väärin ja ryhtyi vastustamaan viranomaisten kontrollia. He kirjoittivat julisteita ja laittoivat niitä näkyville puhelinkoppeihin ja ilmoitustauluihin. Julisteissa luki Consultation, no water cannons ja People of the people’s republic speak up!
Stasi-viranomaiset pääsivät Miriamin jäljille, kun he kyselivät julisteista kouluissa. He lisäsivät Miriamin epäiltyjen listalle ja tarkistivat hänen kotinsa kumihanskoineen ja vaunukoirineen. Löydettyjen julistevälineiden nojalla Miriam ja Ursula vangittiin epäiltyinä kansankiihotuksesta.
Stasi-viranomaisilla oli keinonsa saada epäillyt puhumaan. Miriam eristettiin kokonaan ulkomaailmasta. Hänellä ei ollut lupaa tavata vanhempiaan tai asianajajaa, lukea kirjoja tai sanomalehtiä eikä edes soittaa. Miriam kärsi univajeesta, sillä Stasi-viranomaiset kuulustelivat häntä yötä päivää. Miriamille valehdeltiin, että Ursula oli myöntänyt rikokset. Lopulta Miriam myönsi tehneensä julisteet ja pääsi vapauteen odottamaan oikeudenkäyntiä.
Miriam ei jäänyt odottamaan oikeudenkäyntiä, vaan karkasi junalla Berliinin muurille ja suunnitteli pakenevansa Länsi-Berliiniin. Berliinin muuri oli aikansa valvotuimpia rajoja, mutta siitä huolimatta Miriam onnistui melkein ylittämään muurin. Loppumetreillä hän jäi kiinni piikkilankaan, vietiin kuulusteltavaksi ja tuomittiin puoleksitoista vuodeksi Straubergin naisvankilaan Hoheneckiin.
Muuri Potzdamer Platzilla ja näkymä itään vuonna 1975. Kuva: Wikimedia Commons
Stasi-viranomaisten valvonnan seuraamukset näkyvät myös Miriamin aviomiehen Karl-Heinz Weberin – lempinimeltään Charlie – kokemuksissa. Charlie joutui Itä-Saksan silmätikuksi, kun hän ui lomareissullaan liian lähellä ruotsalaisalusta. Stasi-viranomaiset tulkitsivat uimisen pakoyritykseksi. Stasi-viranomaisten painostuksen ja varjostamisen seurauksena Charlie lopetti liikunnanopettajan uransa ja ryhtyi Itä-Saksan vastaiseksi kirjailijaksi. Koska Charliella ja Miriamilla oli kummallakin rekisteri Stasin pääkonttorilla, heidän kotinsa joutui jatkuvien tarkastuskäynnien kohteeksi.
Stasi-viranomaisten valvonta näkyy myös Sigrid Paulin kokemuksissa. Sigrid kertoo, ”Aviomieheni ja minä päätimme laittomasti lähteä Itä-Saksasta. En ole tyypillinen vapaustaistelija. En ollut edes osa oppositiota. Tästä päivästä lähtien en ole poliittisen puolueen jäsen. Enkä ole rikollinen.”
Sigrid aviomiehineen ja kolme opiskelijaa yrittivät paeta Länsi-Berliiniin käyttämällä väärennettyä passia ja hyppäämällä junaan Ostbahnhofin asemalta Tanskaan ja sitä kautta Länsi-Berliiniin. Yritys epäonnistui, kun yksi paenneista jäi kiinni ja joutui kahdeksi vuodeksi vankilaan. Stasi-viranomaiset olivat ottaneet yön vaihteessa käyttöön näkymättömän leiman, joka paljasti väärennetyt passit. Frau Paul poltti passinsa, mutta ei siis luopunut suunnitelmaansa nähdä Torstenin.
Länsi-Berliinissä oli kaivettu tunnelia Itä-Berliinin Brunnenstrasseen. Tunneli oli tulvinut ensimmäisellä pakoyrityksellä, mutta vesi oli nyt jäässä. Ennen kun Sigrid yritti paeta toistamiseen, Stasi-viranomaiset varjostivat häntä. Yhtenä aamuna vieraat miehet kysyivät Frau Paulin henkilöllisyyspapereita – tämä oli tavanomaista, sillä kansalaisten piti aina kantaa henkilöllisyystodistuksia – ja kun hän kaivoi niitä esiin, Stasi-viranomaiset kaappasivat hänet kuulusteltavaksi keskellä päivää.
Vierailu lännen ja idän välillä
Kun Itä-Saksan viranomaiset pystyttivät Berliinin muurin, Itä-Berliini oli eristyksissä lähes kaksi ja puoli vuotta. Vasta syksyllä 1963 Itä-Saksan päättäjät allekirjoittivat rajalupasopimuksen, jonka myötä länsiberliiniläiset saivat luvan vierailla lähisukulaisten luona jouluna ja uudenvuoden pyhinä. Vierailuajat olivat rajallisia ja kestivät yleensä ainoastaan 12 tuntia.
1970- luvun lopussa ja 1980-luvun alussa länsiberliiniläisillä oli paremmat mahdollisuudet vierailla itään. Berliiniläisille tuli tutuksi Friedrichstrassen juna-asema, joka toimi kulkuväylänä lännestä itään. Sen seinien sisällä nähtiin onnellisia jälleennäkemisiä kuin lohduttomia hyvästejä. Berliiniläiset ristivät asemarakennuksen Kyynelten palatsiksi.
“Kuoleman kaistale”Kreuzbergin kaupunginosassa vuonna 1986. Kuva: Wikimedia Commons.
Rajaviranomaiset tarkistivat lännestä tulevien vierailijoiden passit huolella. Tarkoituksena oli varmistaa, ettei kukaan rikkonut valuuttamääräyksiä. Itä-Saksaan oli lupa tuoda pelkästään rajallinen määrä Itä-Saksan markkoja. Itä-Saksan viranomaiset pelkäsivät, että liian suuret rahasummat saattoivat horjuttaa heidän kapitalismin vastaista talousjärjestelmäänsä.
Itä-Saksan kansalaisilla oli myös mahdollisuus lähtöhakemukseen. Miriam ja Charlie Weber hakivat lähtöhakemusta Itä-Saksasta 1980. Toisinaan Itä-Saksan viranomaiset hyväksyivät lähtöhakemuksen, kun he halusivat eroon tottelemattomista, kapinallisista kansalaisista. Lähtöhakemuksen vuoksi Miriam ja Charlie joutuivat entistä suuremman tarkkailun alaisiksi. Vaikka lähtöhakemus oli laillinen, viranomaiset saattoivat tulkita sen Itä-Saksan hallinnon herjaamiseksi tai kunnialoukkaukseksi ja täten myös rikokseksi. Vuonna 1980 elokuussa viranomaiset pidättivät Charlien ja vangitsivat hänet kuulusteltavaksi. Saman vuoden lokakuussa poliisi kävi Miriamin luona ja vaati hakemaan aviomiehensä tavarat. Charlie oli kuollut.
Itä-Saksan suhtautuminen vierailuihin muuttui myönteisemmäksi 1980-luvun alussa. Viisumianomukset lisääntyivät, ja Itä-Saksan viranomaiset myönsivät suuria määriä vierailulupia vuoden 1984 ensimmäisinä kuukausina. Viisumien myöntämisen tarkoituksena oli miellyttää läntistä politiikkaa, pankkiyhteyksiä ja vapauttaa viisumiliikkeen jännitteitä. Viisumien myöntämisen seuraus oli päinvastainen; viisumiliike jatkoi kasvamistaan ja nousi totalitaristisen Itä-Saksan loppuvuosina suureksi ongelmaksi lännen ja idän lähennellessä välejään.
Berliinin muuri rajoitti ystävyyssuhteita, riisti nuorisolta mahdollisuuden haluamaansa opiskeluun ja työhön sekä rikkoi perheitä. Eniten muurista kärsivät itäberliiniläiset, sillä he joutuivat elämään vuosikymmeniä totalitaristisessa yhteiskunnassa. Berliinin muuri ei ollut pelkästään kylmän sodan symboli; se oli tavallisille kansalaisille vapauden riistäjä. Nykypäivänä maailmassa on yhä erilaisia muureja. Kun keskustellaan rajapolitiikasta, unohdetaan toisinaan muurien erottamat ihmiset.
Lähteet
Funder, Anna: Stasiland: Stories from Behind the Wall. Granta Books, 2011.
Hilto, Christopher: The Wall: The People’s Story. Sutton Publishing, 2001.
Taylor, Frederick: Berliinin muuri: 13. elokuuta 1961 – 9. marraskuuta 1989. Suomennos Matti Kinnunen. WSOY, 2008.
Corner, Lena: The Berlin Wall kept me apart from my baby son, 2009. https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2009/nov/07/berlin-wall-sigrid-paul. Haettu 20.04.2019.
Vastaa