Kulttuurihistorian 50-vuotisjuhlavuoden blogisarja jatkuu dosentti Jukka Sarjalan kirjoituksella.
Turun kauppatori syyskuun alussa 1979. Astun ulos bussista, joka on kuljettanut kaltaisiani täysinpalvelleita varusmiehiä Turunmaan saaristosta kaupunkiin, ja suunnistan Hämeenkadulle. Määränpäänä on Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan kanslia. Kuljen ottamaan selvää, mistä päästä kulttuurihistorian ja Suomen historian opinnot olisi syytä aloittaa. Vähitellen minulle valkenee, että lukiovuosien jälkeen olen entistä enemmän omillani. Kunhan pääsen opintojen alkuun ja kapakkakeskusteluihin, 1970-luvun opiskelijaliikkeen jälkihuurut tulevat varsin pian tutuiksi.
Ensimmäisen kerran törmäsin tietoon kulttuurihistoria-nimisen oppiaineen olemassaolosta varmaan jossakin Turun yliopiston valintakoeoppaassa 70-luvun loppuvuosina. Ajattelin heti, että tuota kannattaa kokeilla, enkä ole joutunut katumaan päätöstäni. Ehkä joitakuita minua selvästi nuorempia kiinnostaa tietää kulttuurihistorian oppiaineen vaiheista vuosikymmeniä sitten, ja siksi tarjoilen tässä muutamia muistikuvia opiskeluajoistani ja työurani alusta kulttuurihistoriassa.
Pääaineeni oli aluksi Suomen historia, mutta vaihtui ensimmäisen opiskeluvuoden ja tukholmalaisessa sairaalassa vietetyn kesätyöjakson päätyttyä kulttuurihistoriaksi. Syy oli selvä. Oppiaineen silloinen professori Veikko Litzen (1933–2011) osoittautui mukaansatempaavaksi luennoitsijaksi, jolla oli hyvä huumorintaju ja nopea äly. Litzenin suosima luentosali V päärakennuksessa täyttyi helposti. Muutenkin oppiainetta sävytti kokeilunhaluinen ja liberaali ilmapiiri. Siellä käydessä ei tarvinnut jännittää. Tuolloin kulttuurihistorian vaatimattomat tilat löytyivät Juslenian nyt jo purettua laitosrakennusta vastapäätä sijainneesta puutalosta. Pieni oli kaunista. Oppiaine siirtyi siitä sitten Jusleniaan 80-luvun alkuvuosina.
Noihin aikoihin kulttuurihistoriassa riitti puhetta synteeseistä ja kokonaisvaltaisuudesta, joilla keskiajan tutkimukseen erikoistunut, vuonna 1978 virkaansa tullut Litzen muovasi nuoren oppiaineen tieteellistä profiilia. Asioita tuli tarkastella riittävän isoissa yhteyksissä. Meidän opiskelijoiden ajatukset olivat välillä turhan korkealentoisia, mutta tärkeintä oli, että innostusta riitti, kuten aina siellä, missä perinteet eivät pääse liikaa sanelemaan tehtäviä ratkaisuja. Litzen ei ollut kovin tuottelias tutkija, mutta hänen vahvuutensa oli provokatiivinen ajattelu. Muistaakseni joku Historian laitoksella luonnehti häntä taiteilijaksi. Joka tapauksessa kulttuurihistoriassa opin, että tutkimuksen teko perustuu kysymyksiin ja ongelmiin, ei pelkkään lähteiden lukuun. Tätä perusasennetta täydensi omalla kohdallani Suomen historian oppiaineesta saamani harjaannus tutkimuksen teon käsityötaitoihin ja arkistotyöskentelyyn. Siinä sivussa opiskelin vähän filosofiaa, joka oli kovin loogis-analyyttista lajia, ja sopi huonosti historia-alan tietämykseen.
Litzenin vaikutus kulttuurihistoriassa ei kuitenkaan kestänyt kovin kauan, koska hän lähti Roomaan Villa Lanten johtajaksi vuodenvaihteessa 1982–1983. Hän ehti juuri ja juuri tarkastaa pro graduni. Litzenin sijaiseksi tuli siirtolaisuuden tutkija ja Yhdysvaltain historian tuntija Keijo Virtanen, jonka assistenttina toimi jo Litzenin aikana työskennellyt Taru Sundstén (1946–1985). Tässä vaiheessa kulttuurihistoriallinen kiinnostukseni oli tiiviisti kietoutunut Turun kirjakahvilan ja sitä pyörittäneen ihmisjoukon tarjoamiin virikkeisiin ja historianopiskelijoista koostuneen teoriapiirin keskusteluihin. Frankfurtin koulukunnan kriittinen teoria (Adorno, Habermas) ja Michel Foucault’n tieto/valta-konseptio elivät vahvasti tuossa ajassa. Myös Hans-Georg Gadamerin hermeneutiikka puhutteli. Puutteellista ymmärrystäni korvasi se energia, joka syntyi tutustumisesta sellaisiin opiskelukavereihin kuten Heikki Lempa, Erkki Huhtamo, Anne Ollila, Ritva Hapuli, Hannu Salmi, Sakari Ollitervo ja Tapio Onnela. Nykyisessä oppiaineessa kaikki tuntevat kolme viimeksi mainittua, ja kaksi ensimmäistä taas toimivat professoreina Yhdysvalloissa. Hannulla ja Erkillä oli osuutensa siihen, että suomalainen elokuvatutkimus otti ensiaskeliaan kulttuurihistorian suojissa ennen kuin se itsenäistyi kirjallisuudentutkimuksen kautta omaksi oppiaineekseen, nykyisen mediatutkimuksen edeltäjäksi.
Yllä mainittujen opiskelijoiden yhteistyöstä syntyi muutamia julkaisuja, joilla oli yhteys myös kulttuurihistoriassa käytyihin debatteihin. Heikki ja minä kirjoitimme kriittisen katsauksen turkulaisesta historiantutkimuksesta. Se ilmestyi Turun ylioppilaslehdessä helmikuussa 1982 otsikolla ”Historian umpio Turussa” ja sai aikaan polemiikin lehden palstoilla. Niin ikään Taru Sundstén antoi kirjoituksesta kärkevää palautetta, kun pistäydyin hänen toimistossaan. Huomattavasti isompi ponnistus oli ystävämme Timo Ala-Vähälän 27-vuotispäivän kunniaksi vuonna 1985 laatimamme antologia Nihilismus, Karrierismus und Geschichtswissenschaft, julkaisijana Turun yliopiston ylioppilaskunta. Nimestään huolimatta juhlakirjanen oli suomenkielinen, mutta komealta kalskahtava otsikko sai aikaan sen, että Leipzigissa DDR:ssä toiminut kirjallisuusarkisto Deutsche Bücherei tilasi kappaleen tätä julkaisua kokoelmiinsa.
Oikealla: Timo Ala-Vähälän 27-vuotisjuhlakirja vuodelta 1985.
Maahanmuuton, sukupuolen moninaisuuden, globaalikapitalismin ja ilmastonmuutoksen kanssa elämään opettelevan nyky-Suomen perspektiivistä 80-luku näyttää hieman tunkkaiselta ja sulkeutuneelta ajalta. Vuosikymmenen alussa kuuli tapauksista, joista saattoi päätellä, että vanhenevan Urho Kekkosen ote viranhoidosta lipsui. Hänestä kyllä päästiin, mutta luterilaisuudella voideltu kansallinen yhtenäiskulttuuri oli vielä jotenkin voimissaan. Yliopistolla jotkut puhuivat tieteidenvälisyydestä, silti suuri osa humanistis-yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta oli pilkottu alakohtaisiin lohkoihin. Oppiaineiden rajoja valvottiin yleensä aika tarkasti. Kulttuurihistoria sen sijaan ylitteli niitä vaikkapa siten, että Virtanen suostutteli pian oppiaineessa aloitettuaan ystävänsä, runoilija Markku Innon (1945–2018) luennoimaan vastakulttuureista. 80-luvun värikkäistä luennoitsijoista muistan erityisesti kirjailija Jukka Kemppisen, joka puhui muun muassa tunteiden historiasta, siihen aikaan vielä uudesta ja melko tuntemattomasta aihepiiristä. Jos taas historianfilosofia kiinnosti, kannatti osallistua humanistisessa tiedekunnassa laajemminkin opettaneen Tuomas Tolosen kursseille. 80-luvun mentyä ryhdyttiin kiinnittämään enemmän huomiota siihen, että historia-aineiden henkilöstöön tuli saada enemmän naisia.
Olin parina 80-luvun alkupuolen kesänä kulttuurihistoriassa palkattuna harjoittelijana, jolloin oppiaineen toimintaan ja haasteisiin sai toisenlaista näkökulmaa kuin vain opintoja suorittavana ylioppilaana. Näissä kuvioissa tutustuin Sundsténin ohella antiikin kulttuurien ja Turun historian tuntijaan Hannu Laaksoseen (1955–2010), joka toimi oppiaineen assistenttina ja opetustehtävissä 80-luvun jälkipuolelta alkaen. Erittäin kielitaitoisena Hannu keräsi sittemmin paljon ulkomaisia opiskelijoita ympärilleen, ja hän oleskeli Italiassa ja Sveitsissä kuin kotonaan. Lisäksi vuosikymmenen alkupuolella teki vaikutuksen aina energinen ja uusista asioista kiinnostunut Kari Immonen, joka vielä silloin työskenteli yleisen historian puolella, mutta siirtyi myöhemmin kulttuurihistoriaan. Karin ja vieraaksi kutsumamme Juha Sihvolan kiista objektiivisuuden mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta historiantutkimuksessa oli intohimoinen leimahdus ravintola Hämeenportin kabinetissa 80-luvun alkupuolella.
Palattuaan Roomasta Veikko Litzen teki oppiaineeseen enää lyhyen vierailun professorina ja siirtyi Valtionarkiston, nykyisen Kansallisarkiston pääjohtajaksi vuonna 1987. Valmistelin noina vuosina jatko-opintoja, harrastin lukupiirejä, kirjoitin muutamia tilausteoksia ja olin tutkimusaiheeni takia säännöllisesti yhteydessä maamme musiikintutkijoihin. Pidin musiikkitieteessä jonkun kurssinkin. Varsinaista opetuskokemusta sain kulttuurihistorian päätoimisen tuntiopettajan ja lehtorin tehtävissä vuosina 1986 ja 1988–1989. Myöhemmin olen miettinyt, että miltähän luentoni, seminaarini ja harjoituskurssini mahtoivat tuntua osallistujista, tuolloinhan ei akateemisilta opettajilta vielä edellytetty pedagogisia opintoja. Samoihin aikoihin Hanne Koivisto aloitti kulttuurihistoriassa mittavaksi osoittautuvan akateemisen opetusuransa. 80-lukuni päättyi Uppsalan yliopistoon, jonne hakeuduin vierailevaksi jatko-opiskelijaksi yhden lukukauden ajaksi kirjoittamaan lisensiaatintutkielmaa. Aavistelin, että oppiaineeseen ja sen tunnettavuuteen oli tulossa isoja muutoksia. Vakituisena professorina vuonna 1990 aloittanut Keijo Virtanen ja ensin lehtorina toiminut Kari Immonen käynnistivät dynaamisen kehitystyön. Näitä pyrkimyksiä edesauttoi tieteidenvälisen kulttuurintutkimuksen rantautuminen Suomeen 1990-luvulla.
Jukka Sarjala (s. 1959) on Turun yliopiston dosentti ja kulttuurihistorian tutkija.
