Lapin tuliaisina tuodut nuket ja lapsuuden intiaanileikit. Millä tavoin suomalaiset ovat käyttäneet saamelaisten ja pohjoisamerikkalaisten alkuperäiskansojen kulttuurien symboliikkaa ja esineitä läpi 1900-luvun? Miten alkuperäiskansojen kulttuureja lainaamalla on rakennettu ja ilmaistu suomalaisuutta? Milloin kyse on harmittomasta lainasta ja milloin tilanne on omimista?
Tänä keväänä on käynnistynyt näitä kysymyksiä tarkasteleva tutkimushanke Omia, lainata, varastaa? Alkuperäiskansakulttuurien käyttö Suomessa läpi 1900-luvun (ApproFI), jota rahoittaa Koneen Säätiö. Hanke tarkastelee viime vuosina Suomessa ja maailmalla mediakiistoja herättänyttä kulttuurisen omimisen ilmiötä. Erityisesti alkuperäiskansakulttuurien käyttö on herättänyt keskustelua – esimerkiksi saamelaisten gákti-pukujen tai Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen sulkapäähineiden jäljitelmien kohdalla.
Kulttuurinen omiminen -käsite on suhteellisen uusi, 1980-luvulta lähtöisin, eikä sitä edelleenkään käytetä juurikaan historiantutkimuksessa. Suomalaiseen julkiseen keskusteluun käsite alkoi vakiintua 2010-luvulla. Ilmiö itsessään on vanhempi ja hankkeessa keskitymme pitkään 1900-lukuun. Tutkimme, miten suomalaiset ovat lainanneet alkuperäiskansojen symboliikkaa ja käyttäneet sitä suomalaisuuden rakentamiseen. Samalla kysymme, millaisia merkityksiä näihin symboleihin, esineisiin ja käytänteisiin on eri aikoina liitetty.
Aloitin itse hankkeessa tutkijana helmikuussa. Siihen mennessä hankkeemme tutkimusavustaja Vehka Liimatainen (HuK) oli jo ehtinyt kartuttaa alkuperäislähteitä vaikuttavalla perusteellisuudella. Hän on etsinyt aineistoa muun muassa sanoma- ja aikakauslehdistä, televisio-ohjelmista, kuvakokoelmista sekä esineistöstä – aina leluista lähtien. Toukokuussa hän kartoitti hankkeen johtajan Reetta Humalajoen (PhD) kanssa Museo Leikin kokoelmia paikan päällä.
Toukokuussa hankkeemme tutkijat, tutkimusavustaja ja kolme kansainvälistä kumppania tapasivat toisensa Inarissa. Hankkeen johtaja Humalajoen, tutkimusavustaja Liimataisen ja itseni lisäksi hankkeessa on mukana Sibelius-Akatemiassa väitöskirjaa tekevä Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pirita Näkkäläjärvi (MSc) sekä Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa väitöskirjaa tekevä Saamelaiskäräjien puheenjohtajan erityisavustaja Niina Siivikko (FM). Kansainvälistä näkökulmaa hankkeeseen tuovat yliopistonlehtori Sonja Dobroski (University of Manchester), professori David Stirrup (University of York) ja professori Renae Watchman (McMaster University).
Me kolme Turun yliopistosta käsin liikkunutta hankkeen jäsentä kuljimme rahoittavan säätiön arvojen mukaisesti koko menomatkan Inariin maata pitkin. Ensin yöjunalla, sitten vielä useamman tunnin autolla. Matka saattoi hieman venähtää, sillä työhön liittyvien pysähdysten lisäksi meitä kiinnostivat monenlaiset kivi- ja kultalohkareet matkan varrella. Hankkeen kannalta erityisen kiinnostavaa oli pysähdys napapiirillä sijaitsevassa Joulupukin Pajakylässä ja matkamuistopuodissa. Matkamuistojen ja Pajakylässä esillä olevien symbolien katsastamisen jälkeen kävimme juttelemassa joulupukin kanssa. Ovitontun yllättävä varovaisuus juuri turkulaisia kohtaan oli hyvä yhteinen keskustelunaihe.
Inarissa teimme kävelyretken Juutuan polkua pitkin. Varsinais-Suomen lähimetsiin tottuneelle retkeilijälle tuntuivat oudolta monet suorasanaiset kyltit, joissa huomautettiin, ettei jokin polku ollut turisteille tarkoitettu tai kiellettiin erikseen tulenteko jollakin tulentekopaikalla. Kyltit on kuitenkin helppo ymmärtää, kun huomioi turismin vaikutuksen saamelaisalueella. Paikallisten mukaan turistit saattavat kuvata ihmisiä saamenpuvuissaan kesken yksityistilaisuuksien, kuten häiden tai hautajaisten. Osa turisteista tunkeutuu jopa ihmisten pihoille tai ikkunoiden taakse nähdäkseen “aidon saamelaisen”.
Vierailimme Saamelaismuseo Siidassa, joka tallentaa kokoelmiinsa Suomen saamelaisten henkistä ja aineellista kulttuuria ja toimii valtakunnallisesti saamelaiskulttuurin vastuumuseona. Museon intendentti Anni Guttorm esitteli meille museon toimintaa ja yleisövastaava Taija Aikio piti meille kattavan opastuksen näyttelyihin. Vierailu muistutti olennaisesta kysymyksestä: Mikä tieto kuuluu alkuperäiskansan ulkopuolisille museovieraille? Tärkeää ei siis ole ainoastaan se, mitä jaetaan, vaan myös se, mitä ei jaeta. Mikä jää yhteisön itsensä säilytettäväksi, muokattavaksi tai mahdollisesti unohdettavaksi tiedoksi? Tämän päätöksen ei pitäisi olla ulkopuolisen päätettävissä, vaan kuulua yhteisölle itselleen.
Keskiviikkona tutustuimme Kansallisarkiston alla toimivaan Saamelaisarkistoon, jonka käytäntöjä ja aineistoja meille esitteli arkistonhoitaja Oona Leppälä. Näinä aikoina, jolloin Kansallisarkisto supistaa palveluitaan ja sulkee toimipisteitä, on Saamelaisarkiston toiminnan jatkuminen erityisen arvokasta. Arkisto toimii Saamelaiskulttuurikeskus Sajoksessa samassa tilassa kuin Suomen saamelaisten itsehallinnon keskus eli Saamelaiskäräjien päätoimisto ja parlamenttisali. Arkistoon tutustumisen jälkeen jäimme upeaan rakennukseen pitämään hankkeen sisäisen työpajan, jossa hankkeemme jäsenet pääsivät tapaamaan toisensa ensimmäistä kertaa ryhmänä. Kahvitauolla pääsimme vierailemaan Saamelaiskäräjien parlamenttisali Soljussa.
Takaisin päin kuljimme lentäen ja matkalla lentoasemalle edustimme onnistuneesti etelän turisteja. Eksyimme ja ajeltuamme jonkin matkaa pikkutietä huomasimme viereisessä metsässä porotokan. Luonnollisesti pysäytimme auton keskelle tietä, käytännössä omakotitalon pihaan ja aloimme räpsiä kuvia näistä ihmeellisistä eläimistä auton ikkunat avoinna popittaessamme täysillä Spotifysta saamelaista musiikkia.
Perjantaina järjestimme hankkeen symposiumin “Cultural Appropriation in Context: Histories, Encounters, and Power” Turun yliopistolla hybridimuotoisesti. Päivän aikana kuultiin puheenvuoroja eri puolilta maailmaa, ja teemat liikkuivat muun muassa vallan, identiteetin ja tiedon omimisen kysymyksissä. Ohjelmassa käsiteltiin teemoja, kuten alkuperäiskansojen tiedon asema länsimaisessa tieteessä, turismin ja eksotisoinnin yhteydet kulttuuriseen omimiseen, uskonnollisen ja kulttuuriperinnön poliittinen käyttö, identiteetin väittämisen ja haastamisen kysymykset sekä keholliset ja performatiiviset kulttuuriset käytännöt.
Päivän kruunasi Pirita Näkkäläjärven keynote-luento “What are possible motives for cultural appropriation of Sámi yoiking in Finnish music?”. Luento keräsi runsaasti kuulijoita sekä paikan päälle että etäyhteyksien päähän. Kommentaattorina toimi Renae Watchman, joka syvensi keskustelua tuomalla esiin alkuperäiskansatutkimuksen näkökulmia omimisen, vallan ja tiedon kysymyksiin.
Matka Inariin konkretisoi sen, mitä tutkimuksemme käsittelee: kulttuurinen omiminen ei ole vain abstrakti käsite, vaan elävä, arjessa ilmenevä ilmiö. Se liittyy katseeseen, valtaan ja siihen, kenellä on oikeus määritellä, jakaa ja käyttää kulttuuria.
Erityisesti me valtaväestöön kuuluvat olemme joskus tiedostamattammekin itse osa tätä ilmiötä.
Teksti: FT Annastiina Mäkilä
Seuraa hanketta Instagramissa: https://www.instagram.com/approfi_utu/
Vastaa