kuva Elina Ruohonen
Viimeisimmällä Lontoon matkallani annoin itselleni tehtäväksi ajatella maanalaisella kulkiessani sekä asemia että junia paikkana. Päädyin tähän ympäristöni ja tuntemusteni tarkkailutehtävään oppiaineen Tilan ja aineellisen kulttuurin tutkimusryhmän keskusteltua epäpaikoista.
Viimeksi puhuimme epäpaikoista, kun keskustelimme Mirka Ahosen artikkelikäsikirjoituksesta, jossa aiheena oli naisten kaupunkikokemus ja Pariisin metro ranskalaisessa kirjallisuudessa. Tutustuimme Mirkan tekstiä lukiessamme antropologi ja teoreetikko Marc Augén ajatuksiin epäpaikoista (non-lieux). Augé määrittelee epäpaikat väliaikaisuuden, kauttakulun ja anonymiteetin tiloiksi. Epäpaikat ovat vailla identiteettiä, historiaa tai kulttuurista arvoa. Sellaisia voivat olla esimerkiksi lentokentät, moottoritiet tai tavaratalot. Epäpaikoista tai paikattomuudesta ovat kirjoittaneet muutkin, esimerkiksi kanadalainen Edward Relph. Muutenkin postmodernia kaupunkia kuvaavat tutkijat ovat usein viitanneet fragmentoituneeseen tilaan ja merkitystään menettäneihin paikkoihin.
Suhtauduimme tutkimusryhmässä epäpaikan käsitteeseen epäillen eikä identiteetitön paikka ole saanut vastakaikua kaikkien muidenkaan tutkijoiden parissa. Ihmettelemme yhdessä, miten minkään paikan voi kategorisesti määritellä epäpaikaksi; kokijat kun kohtaavat paikat aina eri tavoilla. Mirkan artikkelista saamme kaikki toivottavasti lähiaikoina lukea enemmän siitä, miten Pariisin metro oli ranskalaisessa kirjallisuudessa naisten kokemana paikka ja/tai epäpaikka.
Metro ei ole Augén luettelossa, kun hän puhuu epäpaikoista. Hänen teoksessaan Un ethnologue dans le metró (käännetty nimellä In the Metro) maanalainen on kaikkea muuta kuin historiaton ja kulttuuriton. Kuitenkin maanalainen sopii Augén epäpaikan määritelmän mukaan hyvin muiden epäpaikkojen joukkoon.
Ensimmäinen kysymys omassa maanalaisen havainnointitehtävässäni on, voiko havaita tai todentaa epäpaikkaa (joka on lähtökohtaisesti jotain, johon kokijalla ei ole merkityksellistä suhdetta), jos lähtee sellainen mielessään tarkastelemaan ympäristöään. Huomasin Lontoon maanalaisella kulkiessani, että silloinkin, kun lähtee liikkeelle tuntemuksiaan tarkastellen, voi huomaamattaan liukua tiettyyn zombimaiseen transsiin, joka tuntuu mahdollistavan epäpaikan olemassaolon. Julkisissa tiloissa, etenkin julkisen liikenteen tiloissa liikkumisen ja olemisen säännöt ovat niin juurtuneet meistä monien selkäytimeen, että missä tahansa metrossa, lentokentällä tai ostoskeskuksessa koko elimistö siirtyy ja on myös helppo tietyssä määrin tietoisesti siirtää automaattiohjaukselle. Maanalaisen asema ja juna voivat siis helpostikin muuttua paikaksi, johon ei tarvitse olla erityistä suhdetta.
kuva Elina Ruohonen
Ensimmäinen ajatukseni Lontoon maanalaiseen laskeutuessani oli kuitenkin ”…aaah, olen Lontoossa”. Tämä joukkoliikenneväline ei suinkaan vaikuttanut olevan vailla identiteettiä. Luonnollisesti maanalainen ei ole Lontoolle ominainen kaupungin piirre ja onkin vaikea sanoa, voiko Lontoon maanalaisessa (siis geneerisiltä tuntuvissa liukuportaissa, laitureissa ja junissa) olla jotain, joka liittyy juuri Lontooseen. Vai onko reaktiossani kyse vain siitä, että liukuportaat saivat lontoolaisen identiteettinsä henkilökohtaisesta Lontoo-historiastani? Ehkä tämän selvittämiseksi täytyy tehdä sama havainnointi- ja ajattelukoe muissakin kaupungeissa.
Olin erityisesti kiinnostunut siitä, miltä matka Upton Parkin asemalle West Ham Unitedin stadionille tuntui. Olin nimittäin kulkemassa sinne aivan eri linjaa pitkin kuin tähän asti noin vuosikymmenen verran. Jokapäivinen joukkoliikennevälineiden käyttö on useimmiten hyvin arkista ja toistuvaluonteista ja jopa vain kerran vuodessa tapahtuva matkaamiseni jalkapallo-otteluun Lontoossa on saanut samanlaisen luonteen. Tähän toistuvuuteen on liittynyt muun muassa se, että Milen Endin asemalta junaan astuneet joukkiot West Hamin kannattajia ovat saaneet minut rentoutumaan ja asettumaan pelitunnelmaan. Tällä kertaa ”väärää” metrolinjaa käyttäessäni olin Mile Endissä toisella puolella ikkunaa ja astumassa muiden kannattajien kanssa puolityhjään junaan. Tällöin ei voinut tuntea epäpaikan erillisyyttä. Itsestäänkin selvästi joukkoliikenteen merkitykset ja identiteetit ovat sidoksissa muihin matkustajiin. Joskus silloinkin kun on yksin ja erillään, kanssamatkustajat luovat yhteisen erityisyyden ja identiteetin.
Liverpool Streetin asemallakin on pelipäivänä tungosta.
Kiinnostava seikka ”väärässä” junassani oli se, että vaunun penkit tuntuivat olevan väärin päin. Tuntui aluksi hieman siltä kuin olisin Tukholmassa tai San Franciscossa enkä Lontoossa. Voiko metrovaunullakin olla identiteetti? Vai onko taas kyse ainoastaan kokijan omasta historiasta?
Pelistä tullessani havaitsin, että tavallaan myös ihmiset voivat muodostaa epäpaikan (eivätkä vain olla tekemässä merkityksettömästä epäpaikasta merkityksellistä paikkaa). Pelin jälkeen kohti asemaa liikkuva ihmismassa pysähtyi, pääkatu oli onnettomuuden takia suljettu. Vaikka ympäristö oli jossain määrin tuttu, pimeässä illassa oli suhteellisen tärkeätä seurata massaa, joka suuntasi kulkunsa sivukaduille, eikä yrittää itse pohtia vaihtoehtoista reittiä. Laumassa liikkuessani tunsin itseni paikasta irralliseksi: pimeät kadut, surkea suuntavaisto, rento tunnelma ja ihmismassan keskellä käveleminen tekivät Itä-Lontoosta Marc Augén kuvaileman väliaikaisuuden, irrallisuuden, anonymiteetin ja kauttakulun tilan. Mikäli ympäristö olisi ollut täysin vieras, ihmismassan muuttuminen epäpaikaksi ei varmasti olisi ollut mahdollista. Silloin olisi tarkemmin pitänyt tarkkailla ympäristöään.
Ehkä vieras paikka ei voikaan olla epäpaikka. Asemia, tavarataloja, moottoriteitä ja liikennevälineitä leimaa myös tuttuus, koska ne ovat kaikkialla samanlaisia. Vain niiden tuttuus tekee mahdolliseksi, että ne välillä muuttuvat vailla merkitystä oleviksi, niin että henkilöstä tulee vain se, mitä hän tekee (taas yksi Augén ilmaisu) ja siirtää hänet eristyneisyyden ja irrallisuuden tilaan.
Mainitut teokset:
Marc Augé: Non-places : introduction to an anthropology of supermodernity. Transl. by John Howe. Verso 1995 (1992).
Marc Augé: In the Metro. Trans. by Tom Conley. University of Minnesota Press 2002 (1986).
Edward Relph: Place and placelessness. Pion Limited 2008 (1976).
Vastaa