Aika on armoton. Nitraattifilmi on hapertuvaa, kutistuvaa ja helposti syttyvää. Siksi suuri osa varhaisesta elokuvasta on kadonnut. Olen vuosien mittaan yrittänyt tutkia – ja kuvitella – millaisia kadonneet suomalaiset näytelmäelokuvat olivat. Autonomian aikana valmistetuista 25 fiktiosta yhtään ei ole säilynyt kokonaisuudessaan, ja vain yhdestä, Teuvo Puron Sylvistä (1913), on tallella filmimateriaalia. Nyt, vuosien jälkeen, olen saanut mahdollisuuden rekonstruoida säilyneen aineiston avulla tästä teoksesta niin paljon kuin vain on mahdollista. Sylvi saa uusintaensi-illan Suomalaisen elokuvan festivaalilla torstaina 7. huhtikuuta 2016, 103 vuotta alkuperäisen ensi-illan jälkeen.
Aksel (Teuvo Puro) ja Sylvi (Aili Rosvall) Sylvi-elokuvan aloituskohtauksessa. Kuva: KAVI.
Näytelmäelokuvien valmistaminen alkoi Suomessa vuonna 1907 lyhyellä fiktiolla Salaviinanpolttajat, josta on säilynyt juonenkuvaus ja monenlaista muistitietoa. Kymmenminuttisen näytelmäelokuvan toteuttivat näyttelijät Teuvo Puro ja Teppo Raikas yhdessä kuvaaja Frans Engströmin kanssa. Sama kolmikko kokoontui muutamaa vuotta myöhemmin jatkamaan pioneerityötä. Ryhmä otti tavoitteekseen toteuttaa kesällä 1911 kolme pitkää fiktiota, joista kaksi, Anna-Liisa ja Sylvi, perustuivat Minna Canthin tunnettuihin näytelmiin. Filmirullien kehittämisessä oli epäonnea, ja lopulta vain Sylvi valmistui ja sai ensi-iltansa 24. helmikuuta 1913.
Canthin näytelmä oli aikansa kohuteos: se perustui Hämeenlinnassa tapahtuneeseen veritekoon ja kritisoi avoimesti avioliittoinstituutiota ja naisen asemaa. Näytelmä oli saanut ensi-iltansa Ruotsalaisessa teatterissa vuonna 1893. Näyttelijä Kaarle Halme muisteli myöhemmin ”ääriään myöten täynnä” olevan katsomon innostusta: ”käsien pauke” sai ”melkein raivokkaan luonteen”.
Sylvi oli luonnollinen valinta pitkäksi näytelmäelokuvaksi. Yleisö tunsi sen hyvin, ja tarvittava rekvisiitta voitiin lainata Kansallisteatterista. Teos kuvattiin Helsingissä hotelli Fennian kattoterassilla taivasalla, minkä voi havaita tuulen tuiverruksesta. Välillä savupiippu pölläytti sakean pilven keskelle kohtausta. Elokuvan filmiaineisto oli pitkään kateissa, mutta vuodenvaihteessa 1933–1934 helsinkiläisestä romukaupasta löytyi kuvia, jotka lopulta päätyivät Heikki Ahon ja Björn Soldanin arvioitavaksi. Veljekset ymmärsivät, mistä oli kyse, ja havaitsivat samalla, että kuvamateriaalia oli tallella vain osasta elokuvaa. Tästä aineistosta he toteuttivat lyhytelokuvan, joka sai ensi-iltansa vuonna 1934 ja jota on sittemmin esitetty Sylvinä. Tähän koosteeseen valikoitui pahoin tärveltyneitä otoksia: kuva on monin paikoin heikkotasoista, ja hotellin savupiipun pöllähdykset korostuvat, kuten myös kuvaustilanteen tuulinen sää. Tämä mielikuva Sylvistä jäi elämään, mutta vuosina 1933–34 löytynyt negatiivimateriaali jäi suurelta osin käyttämättä. Kun vuonna 2002 tein kirjaa Kadonnut perintö. Suomalaisen näytelmäelokuvan synty 1907–1916 ja katsoin elokuva-arkiston katselupöydässä kaiken säilyneen aineiston, tuntui selvältä, että Aho ja Soldan olivat tietoisesti valinneet heikkotasoisia kuvia – aivan kuin tarkoituksena olisi ollutkin antaa mielikuva lapsenkengissään sinnittelevästä kotimaisesta elokuvasta.
*
Suomalaisen elokuvan festivaalilla 2016 esitettävä teos on tuore rekonstruktio, joka perustuu kaikkeen säilyneeseen aineistoon. Kun materiaalia tutkii, huomaa, että samoista tilanteista on useita versioita, ja esimerkiksi Sylvin tanssiaiskohtauksesta on säilynyt laadukkaampaakin kuvaa kuin se, mitä Aho ja Soldan käyttivät. Alkuperäisiä välitekstejä ei ole säilynyt. Vuodenvaihteessa 1933–1934 Aho ja Soldan ottivat kyllä yhteyttä Frans Engströmiin, jonka opastuksella muutamia tekstejä toteutettiin lyhytelokuvaa varten. Näitä tekstejä ei kuitenkaan voi pitää alkuperäisinä – jo siksikään, että useat tekstit kommentoivat kuvaustilannetta. Omassa rekonstruktiossani olen käyttänyt lähtökohtana Canthin näytelmätekstiä ja vuonna 1913 painettua käsiohjelmaa. Joitakin tekstejä olen kirjoittanut kokonaan uudelleen, jotta tarina kulkisi sujuvasti. Kun säilyneitä otoksia tutkii tarkemmin, huomaa, että vaikka elokuva pääasiassa olikin uskollinen Canthin näytelmälle, käsikirjoitusvaiheessa joitakin kohtauksia on muokattu. Tällainen on esimerkiksi tilanne, jossa postinkantaja tuo kutsun tanssiaisiin.
Postinkantaja saapuu elokuvassa Sylvi. Kuva: KAVI.
Erityisen haasteellinen on kysymys siitä, paljonko välitekstejä alkuperäisessä elokuvassa oli. Kadonnut perintö -kirjaa tehdessä arvelin, että säilyneestä aineistosta saisi 20–25 minuuttisen rekonstruktion. Nyt ensi-iltansa saavalle teokselle mittaa on kertynyt 28 minuuttia. Vuonna 1913 elokuva kesti noin 49 minuuttia, joten arviolta puolet elokuvasta voidaan rekonstruoida. Erityisen pahasti historian musta aukko on nielaissut Aksel Vahlin kuolinkohtauksen, murhenäytelmän huippukohdan, joka täytyy nyt vain kuvitella välitekstien avulla. Jos säilyneitä kohtauksia vertaa näytelmätekstin laajuuteen, tuntuu todennäköiseltä, että vuoden 1913 elokuvassa oli – kestoon nähden – melko paljon tekstejä. Moni asia jää kuitenkin historian hämärään. Koska vuoden 1913 elokuva sai ensi-iltansa Hjalmar V. Pohjanheimon myötävaikutuksella, emme voi varmasti tietää, osallistuivatko Puro ja Engström välitekstien tekoon. On vaikea arvioida, kuinka näytelmälle uskollinen tekstitys on ollut. Tämä puoltaa sitä, että uudessa tekstityksessä on otettava vapauksia, jotka korostavat uutta versiota omana teoksenaan. On todennäköistä, että 1910-luvulla moent teksteistä oli ns. selittäviä välitekstejä, eli tekstejä, joissa kuvattiin tapahtumia eikä esitetty vuoropuhelua. Uutta tulkintaa tehdessä olen kuitenkin pitänyt tärkeänä käyttää Minna Canthin dialogia, sillä aikalaisille Sylvi oli ennen kaikkea Canthin luomus.
”Onneton murhaajatar tuomioistuimen edessä.” Kuva: KAVI.
Säilyneen aineiston perusteella tuntuu, että Teuvo Puron tulkinta Sylvistä on vertautunut aikakauden muihin elokuvamelodraamoihin. On arvoitus, kuinka pitkälti ajatus avioliitosta vankilana on toteutunut Puron tulkinnassa. Mikään lähdetieto ei viittaa siihen, että Puron ohjaus olisi päättynyt Sylvin sisäiseen puheeseen niin kuin tapahtuu näytelmässä. Käsiohjelman mukaan katsoja olisi lopuksi nähnyt, kuinka Sylvi saatetaan ”vankivaunuun, joka kuljettaa hänet kolkon vankilan yksinäisyyteen”. Vuoden 2016 rekonstruktiossa olen halunnut antaa viimeisen sanan Sylville, Minna Canthin alkuperäisen ajatuksen mukaan:
”Holhooja-setä—ota pikku sirkkunen syliin. Ja varo,—varo, varo, ettei hän putoo! Aksel, holhooja-setä, etkö kuule—minä se olen, pikku kissimirri…
—Aksel, ota sirkkunen syliin!”
Hannu Salmi
Sylvin rekonstruktio esitetään Suomalaisen elokuvan festivaalilla torstaina 7. huhtikuuta 2016 klo 14.00 lähtien Kari Mäkirannan säestämänä. Elokuva esitetään uusintana myös sunnuntaina 10. huhtikuuta 2016 klo 11.00 lähtien. Molemmat esitykset ovat Logomon Move 2-salissa. Vapaa pääsy.
Elokuvan tiedot:
Sylvi. Tuotanto: Frans Engström – Teuvo Puro – Teppo Raikas. Ohjaus: Teuvo Puro. Kuvaus: Frans Engström. Näyttelijät: Teuvo Puro (Aksel Vahl, notario), Aili Rosvall (Sylvi, Akselin vaimo), Teppo Raikas (Viktor Hoving, arkkitehti), Olga Salo (Alma Hoving, Viktorin sisar), Ester Forsman (Karin Löfberg), Olga Leino (Elin Grönkvist), Eero Kilpi (Harlin), Jussi Snellman (Idestam), Paavo Jännes (tuomari), Uuno Kantanen, Urho Somersalmi. Rekonstruktio ja välitekstit: Hannu Salmi. Välitekstit perustuvat pääasiassa Minna Canthin näytelmään vuodelta 1893 ja vuonna 1913 ensi-iltansa saaneen Sylvin käsiohjelmaan. Alkuperäisen elokuvan ensi-ilta: 24.2.1913 Viipuri. Rekonstruktion ensi-ilta: 7.4.2016 Turku. Kesto: 49 min (alkuperäinen) / 28 min (rekonstruktio).
Vastaa