Perjantaina 15.11.2024 tarkastettiin Arcanumin Aava-salissa Turun yliopistossa FL Hannele Koiviston väitöskirja Joukkosielu vai individualisti? Vasemmistoälymystön identiteettiprosessit Suomessa 1930-luvun alusta 1950-luvun loppuun. Vastaväittäjänä toimi professori Risto Turunen Itä-Suomen yliopistosta. Tilaisuudessa oli erityistä juhlavuutta siinä mielessä, että Koivisto on tutkinut intellektualismin ja älymystön historiaa Suomessa jo 1990-luvulta lähtien, julkaissut laajasti artikkeleita, kirjojen lukuja ja toimittanut teoksia. Koiviston kirjoituksia on aiemmin julkaistu myös kirjana Politiikkaa, erotiikkaa ja kulttuuritaistelua. Kirjoituksia suomalaisesta vasemmistoälymystöstä 1930-luvulla (2011). Kun oli tiedossa, että myös vastaväittäjä on alan ehdottomia asiantuntijoita, oli selvää, että luvassa olisi poikkeuksellisen asiantunteva keskustelu suomalaisen älymystön vaiheista.
Hannele Koiviston väitöskirja on laaja, ei ainoastaan sivumäärältään vaan myös näkökulmaltaan ja otteeltaan. Hän hyödyntää monipuolista aineistoa, joka koostuu arkistolähteistä, haastatteluista, lehdistöstä, aikalaiskirjallisuudesta ja käytännössä kaikesta siitä, millä voi ylipäätään päästä käsiksi vasemmistointellektuellien identiteetin rakentumiseen. Tekijän käytössä ovat olleet muun muassa Kansan Arkistossa sijaitsevat Raoul Palmgrenin, Kaisu-Mirjami Rydbergin, Mauri Ryömän, Elvi Sinervon, Maija Savutien, Tapio Tapiovaaran, Arvo Turtiaisen ja Jenny Pajusen henkilökokoelmat. Mutta kaiken tämän lisäksi on paljon muutakin, radio-ohjelmista ja -haastatteluista tv-dokumentteihin.
Erityistä kiinnostavuutta hankkeelle tuo pitkä ajallinen kaari: johdannon ja loppuluvun lisäksi teoksessa on viisi käsittelylukua, jotka seuraavat kohteeksi valikoituneiden henkilöiden vaiheita 1930-luvulta 1950-luvulle. Kuten vastaväittäjä Risto Turunen totesi, luku ”Etsivä keskuspoliisi ja Valtiollinen poliisi vasemmistoälymystön määrittelijänä” on tarinan peripeteia, käännekohta, jolloin myös päähenkilöiden elämä nyrjähti sijoiltaan. Seuraavassa luvussa he ovatkin vankilassa, ankarissa olosuhteissa, mikä muovasi heidän elämänkohtaloitaan.
Koivisto ja Turunen kävivät eloisan, älyllisesti innostavan keskustelun, jossa pohdittiin muun muassa aineistollista ja menetelmällistä triangulaatiota, identiteetin luonnetta ja rakentumista sekä intellektuellina elämisen haastetta, sitoutumista, odotuksia, epäilyjä, lojaalisuutta ja monia muita kysymyksiä.
Väitöstilaisuudessa oli saliyleisöä 39 henkeä, mutta keskustelu striimattiin Echo-palvelun kautta, ja sitä seurasi laaja yleisö, 75 henkeä, ympäri Suomea.
Keskustelu väitöskirjasta on alkanut. Vasemmalla vastaväittäjä professori Risto Turunen Itä-Suomen yliopistosta, oikealla väittelijä FL Hannele Koivisto. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.
Samalla kun muistelemme viimevuotista Litzen-luentoa julkaisemalla Rob Boddicen haastattelun (ilmestyi alun perin Kulttuurihistoria. Nyt -lehdessä), mainostamme ennakkotietona, että vuoden 2024 Litzen-luento järjestetään perjantaina 22.11.2024 klo 16 Aava-salissa, ja vieraanamme on arkkitehti Henna Helander. Tervetuloa silloin!
In 2023, the Veikko Litzen Lecture was organised for the 30th time. Our guest was PhD (FRHistS) Rob Boddice who is working at the University of Tampere and who has earlier held positions at Harvard University, McGill University, the Max Planck Institute for Human Development, and Freie Universität Berlin. Boddice is well-known for his several books on the history of emotions. He is currently writing a book about the history of the placebo effect, forthcoming in 2026.
The Litzen Lecture took place at the Aava Hall (Arcanum) on Friday 1 December 2023, and it attracted a large audience. Hannu Salmi had a short chat with Boddice, and we publish it here.
Hannu: Thank you for your visit to Turku, Rob! You have written very extensively not only about the history of medicine, and science in general, but also about the history of emotions. Your book A History of Feelings was published in Finnish in 2022 under the title Tunteiden historia. What brought you to the history of emotions in the first place? What is it about the history of emotions that fascinates you?
Rob: It was an honour to be invited to give the Litzen Lecture. It was the key event for me in 2023.
I was working on the history of emotions before I really understood that it was a thing. An old friend and colleague reminded me recently that we co-taught a course at the University of York on ‘Mind, Ritual and Anthropology’ back in 2004, when we were both graduate students. It was my entry point to thinking about how to reconcile neuroscientific knowledge with the humanities. The emotions lay at the centre of that conundrum. My PhD thesis had the conceptual, moral and social history of cruelty at its core, and I realised only dimly at the time that the whole thing hinged on the creation and enforcement of feeling rules and the connection of feelings to practices. It was only much later that I discovered a hive of activity in this field called ‘the history of emotions’, and circumstance landed me in Berlin, working at the Languages of Emotion Excellence Cluster at Freie Universität and at the Centre for the History of Emotions at the Max Planck Institute for Human Development. I found myself among an innovative and energetic group of scholars, developing an extant corpus of theoretical sophistication. All of it helped me make sense of what I had already done and pointed the way forward.
Hannu: You gave a brilliant Litzen Lecture in Turku and dedicated your talk to the historian Jam Plamper, who had just passed away on 30 November. Plamper was part of an international community of scholars in the history of emotions. Researchers also form an emotional community, I think. Could you say that, and if so, what kind of community is it?
Rob: Jan was the person who told me, back in 2012, that the history of emotions was wide open and there for the taking. I took that to heart. Certainly, those of us who have been in this field and at its principal sites of development for many years have a strong sense of connection. I don’t know if I’d call this an ‘emotional community’, but there is a sense of common purpose, critical support and, often, admiration. I am driven by an intellectual commitment. When I find others who share this, there is certainly a feeling of sympathy and a rare kind of delight.
Hannu: Your book A History of Feelings has an interesting final chapter where you place the history of emotions in a broader context, as part of the history of experience. What are the problems with seeing the history of emotions as a separate field or subfield? What new perspectives can the concept of experience offer?
Rob: The main problem with ‘emotions’ is that until the nineteenth century, in English, they didn’t exist. Most of the time, historians of emotions are actually talking about other situated concepts that are distinctly different from ‘emotions’, and they are bound up with historical senses, cognition, beliefs, different types of intellectual and embodied knowledge, and distinct bodily and social practices in distinct moral and social frameworks. In short, to carve off the category ‘emotion’ risks distorting the way historical actors felt. Experience is also fraught with risk, of course, but as an umbrella concept it allows for that broader assemblage of things that amount to how somebody felt at a given time in a given place.
Hannu: Your lecture in Turku was entitled ‘The View from the Cave: Histories of Lived Experience in an Age of Alternative Facts’. The title referred to Plato’s famous cave metaphor. What kind of ‘cave’ are we in today? How do you see the opportunities and challenges for historical research in this day and age?
Rob: We are in a dark place indeed. In Plato’s cave it was at least possible for a philosopher to drag somebody into the light and show them an understanding of things as they actually are. In our ‘cave’, largely online, I doubt whether anybody has the authority to do this. Expertise and learning are placed on the same plane as opinions wrought from bedroom browsing. Appeals to ‘my lived experience’ or, worse, ‘my truth’, trump any attempt to apply evidence or nuance. Historians of experience have the opportunity to demonstrate the kinds of consequences that arise from people acting on the assumption, willy nilly, that their experience of the world is paramount. There are many potential histories of hubris. They don’t tend to end well.
Hannu: This is indeed a challenge not only for historians of experience but for all researchers. But perhaps it is lectures like these, and the debate that emerges from them, that provide a glimmer of hope. Thank you these insights Rob! Hope to see you again soon!
Kulttuurihistorian väitöksissä siirryttiin tänään uudelle kymmenluvulle. Lauantaina 14. syyskuuta 2024 tarkastettu Annastiina Mäkilän tutkimus Monista näkökulmista tautiluokkakeskeisyyteen. Masennuksen määrittyminen Turun yliopiston opiskelijoiden, väitöskirjatutkijoiden ja erikoistuvien lääkärien käsityksissä vuosina 1980–1995 on kulttuurihistorian oppiaineen 81. väitöskirja.
Väittelijä valmiina. Kuva: Marjo Kaartinen.
Mäkilän tutkimuksen keskiössä on historiallinen ajanjakso, jolloin masennuksesta keskusteltiin julkisuudessa paljonkin. Syyskuussa 1995 Suomen Kuvalehti totesi: ”Uusien masennuslääkkeiden kulutus on noussut selvästi muutamassa vuodessa.” Aikalaiset saattoivat yhdistää tämän 90-luvun talouslamaan ja sen vaikutuksiin, mutta asia oli paljon mutkikkaampi, ja tämä kompleksisuus avautuu hienosti Mäkilän väitöskirjassa. Vaikka aikavälinä on vain 15 vuotta, masennuskäsityksissä oli meneillään laajempi prosessi, jossa, kuten väitöskirjan pääotsikkokin kertoo, oltiin siirtymässä monista rinnakkaisista näkemyksistä kohti tautiluokkakeskeistä ajattelutapaa. Mäkilän tavoitteena on tutkia niitä masennuskäsityksiä, jotka ilmenivät psykologian ja lääketieteen koulutuksessa Turun yliopistossa vuosina 1980–1995. Samalla tämän aikavälin kautta ilmenee laajempi näkymä paitsi lääketieteen ja psykologian historiaan myös siihen kulttuuriseen neuvotteluun, jossa masennusta määriteltiin.
Vastaväittäjä työssään. Kuva: Marjo Kaartinen.
Aineistoltaan Mäkilän tutkimus on poikkeuksellisen laaja, ja analyysi perustuu opetuksen yhteydessä syntyneisiin opinnäytteisiin, oppikirjoihin, luentomuistiinpanoihin, opetusohjelmiin mutta samalla myös aineistoihin, jotka kertovat arkisista masennuskäsityksistä ja niiden muutoksista. Vastaväittäjä dosentti Ville Kivimäki johdatteli kuulijat aiheeseen ja ennen kaikkea sairauksien kulttuurisuuden tutkimukseen, mitä väittelijä vastauksillaan hienosti täydensi. Tuloksena oli aito tieteellinen dialogi, jota yleisö seurasi valppaasti. Väitöstilaisuuden lopussa keskusteltiin myös teeman ajankohtaisuudesta. Tähän väittelijä viittasi jo lektiossaan korostaessaan masennuksen moni-ilmeisyyttä. Kysymys masennuksesta ei voi olla vain diagnostinen tai medikaalinen, sillä myös monet yhteiskunnalliset rakenteet synnyttävät voimattomuuden kokemusta. Yhtä tärkeää kuin keskustella maksennuksesta yksilön sairautena on pohtia, millaiset ratkaisut tai käytännöt tätä kokemusta tuottavat.
Väitöstilaisuutta seurasi Turun yliopiston Aava-salissa (Arcanum) 54 kuulijaa, ja lisäksi tilaisuutta saattoi seurata striiminä.
Timosen väitöskirjan kansikuva on Ozun elokuvasta Varhainen kevät (Sōshun, 1956).
Yasujiro Ozu lukeutuu tunnetuimpiin japanilaisiin elokuvaohjaajiin, ja hänestä on tehty tutkimusta poikkeuksellisen paljon. Häntä on usein tarkasteltu formalistisesti, mikä on sinänsä ymmärrettävää, sillä Ozu oli tarkkojen kompositioiden ystävä ja suunnitteli teostensa visuaalisuuden huolellisesti. Timosen tavoitteena on kuitenkin lukea Ozun sodanjälkeistä tuotantoa laajemmassa kulttuurisessa kontekstissa ja pohtia, miten elokuvat kommentoivat, ja konstruoivat, sosiaalisia suhteita tilanteessa, jossa japanilainen yhteiskunta eli muutoksessa. Väitöstilaisuudessa Jaakko Seppälä ohjasi keskustelua taitavasti niihin tapoihin, joilla elokuvan kaltainen teos on suhteessa syntyaikaansa, mitä moniääninen teos kertoo ja millaisia tulkinnan vaihtoehtoja on. Seppälä ja Timonen kävivät mukaansa tempaavan keskustelun teemoista, jotka ovat kaiken taiteeseen kohdistuvan kulttuurihistoriallisen tutkimuksen ytimessä.
Usein Yasujiro Ozua kutsutaan erityisen japanilaiseksi ohjaajaksi. Väitöstilaisuudessa kävi hyvin ilmi, että tämä on pitkälti länsimaisen kulttuurin piirissä rakentunut yleistys. Ozun elokuvat olivat myös genre-elokuvia ja edustivat lajityyppiä, jossa oli tapana kuvata arkielämää, mutta jota länsimaissa on tunnettu vain vähän. Ozun elokuvat on usein nähty myös melankolisina, mutta väitöstilaisuudessa Timonen kutsui Ozua suureksi humoristiksi: Ozun elokuvissa on aina huumorin tuomaa inhimillisyyttä.
Väitöstilaisuuteen Arcanumin Aava-salissa osallistui 32 kuulijaa, jotka saivat hyvän johdattelun sekä elokuvan kulttuurihistorialliseen tutkimukseen että Yasujiro Ozun maailmaan. Ja ehdittiinpä käsitellä myös Ozun ehkä kuuluisinta otosta, elokuvassa Myöhäinen kevät (Banshun, 1949) nähtävää mystistä vaasia…
Lauantaina 8. kesäkuuta 2024 klo 12 tarkastettiin FM Annikka Immosen väitöskirja Muistisairaan vierellä. Muistisairaan ihmisen ajallisuus ja toimijuus suomalaisten sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten määrittelemänä 1980-luvulta 2020-luvulle. Vastaväittäjänä toimi dosentti Jutta Ahlbeck Åbo Akademista. Legendaariseen Tauno Nurmela -saliin, Turun yliopiston päärakennukseen, oli kokoontunut 67 kuulijaa, ja lisäksi zoom-striimausta seurasi lähes 30 kuulijaa.
Teema tuli lähelle jo lektion aikana, sillä Immonen pyysi yleisöä sulkemaan silmänsä ja asettumaan muistisairaan asemaan. Muistisairaan ja hoitajan aikakäsitysten ero havainnollistui esimerkissä, jossa potilas valmistautuu linja-autoaseman kahvilassa matkalle, kun hoitajat äkkiä tarttuvat häneen ja ohjaavat suihkuun. Todellisuudet törmäävät, ja menneisyys ja nykyhetki ovat yhtä aikaa läsnä.
Annikka Immosen väitöskirja rakentuu laajaan lähdeaineistoon, sekä hoitohenkilökunnan parissa toteutettuun kyselyyn että muistisairautta käsittelevään opas- ja oppikirjallisuuteen 1980-luvulta 2020-luvulle. Tausta-aineistoksi Immonen on lukenut vielä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinneaineistoa. Tästä materiaalista rakentuu kuva siitä, miten käsitykset muistisairaudesta ovat muuttuneet, mutta ennen kaikkea siitä, miten sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset ovat määritelleet muistisairaan ihmisen ajallisuutta ja toimijuutta.
Immosen väitöskirja on osoitus siitä, miten menneisyyden läsnäolon näkökulma voi tarjota tuoreen perspektiivin ajankohtaiseen teemaan. Me kaikki kannamme mukanamme menneisyyttä, ja koska muistisairaudessa on kyse menneisyyssuhteesta, on tärkeää olla herkkä niille merkeille, joilla historia tulee havaittavaksi.
Vastaväittäjä ja väittelijä keskustelivat asiantuntevasti tutkimuksen perusteista, lähteistä ja menetelmistä, tuloksista ja lopuksi myös siitä, mitä soveltava kulttuurihistoria voisi olla. Väitöstilaisuus päättyi klo 14.15.
FM Satu Sorvali väitteli kulttuurihistoriassa lauantaina 2. joulukuuta 2023 klo 12 tutkimuksella Sapenpurkua ja sanasotia. 1800-luvun lopun suomalaislehdistön ärtynyt tunne- ja keskustelukulttuuri. Arcanumin Aava-saliin oli kokoontunut 58 kuulijaa. Vastaväittäjänä toimi dosentti Jani Marjanen Helsingin yliopistosta.
Väitöstilaisuus on alkanut. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.
Sorvalin väitöskirja on artikkelimuotoinen ja koostuu johdanto-osion lisäksi viidestä vertaisarvioidusta tutkimusartikkelista. Näistä ensimmäinen, kuten vastaväittäjä hyvin totesi, on pioneeriluontoinen kuvaus siitä, miten yleisönosastot tulivat suomalaisen sanomalehdistön vakiopalstaksi 1860-luvulta lähtien, ensin ruotsin-, sitten suomenkielisessä lehdistössä. Historiallisessa Aikakauskirjassa vuonna 2020 julkaistu ”’Pyydän nöyrimmästi sijaa seuraavalle’ – Yleisönosaston synty, vakiintuminen ja merkitys autonomian ajan Suomen lehdistössä” toimii myös väitöskirjan olennaisena taustana ja lähtökohtana. Tämän jälkeen tutkimus keskittyy 1800-luvun lopussa ilmestyneiden lehtien mielipidekirjoituksiin, joissa lukijat toivat esiin ajatuksiaan, usein ärtyneeseen sävyyn.
Vastaväittäjä Jani Marjanen johdatti keskustelua taitavasti eteenpäin, suomalaisen lehdistön, tunteiden ja tunneilmaisun sekä poliittisen osallistumisen historiaan. Juuri näiden kysymysten pohdintaan väitöskirja osallistuu. Sorvali analysoi yleisönosastokirjoitusten ”ärtyneisyyttä” useista näkökulmista pohtimalla ärtymyksen motiiveja ja merkityksiä, sukupuolen ja luokan vaikutusta sekä lehtien palstoilla käytyjä sanasotia. Kiinnostava on myös kysymys siitä, miten lehdistöstä tuli, nykypäivän termein, ”interaktiivinen media”, jossa sisällöntuotantoon osallistuivat myös lukijat ja joka siten antoi mahdollisuuden poliittiseen vaikuttamiseen.
Sorvalin tutkimus rakentuu nimenomaan lehdistöaineiston varaan: yleisönosastokirjoitukset ovat väitöskirjan kohde ja keskeinen lähde. Keskustelussa ilmeni hyvin se, että väittelijä oli myös erittäin kattavasti tutkinut, löytyykö toimitusprosessista arkistolähteitä, mutta valitettavasti lähdeaineistoa esimerkiksi julkaisemattomista kirjoituksista on enää vaikea löytää. Väitöstilaisuuden päätteeksi keskusteltiin kirjan kansikuvasta, Ina Roosin vuonna 1898 ottamasta valokuvasta, jossa kirjoittaja on asettunut avaamaan sanaista arkkuaan. Valokuva tarjoaa häivähdyksen siitä, miten olennaisia eivät ole vain sanat, jotka paperille lopulta painettiin, vaan se toimijuus, jonka tuloksena tekstit syntyivät.
Väitöstilaisuus päättyi klo 14 vastaväittäjän loppulausuntoon. Yleisökysymyksiä ei tällä kertaa tullut, ja keskustelu jatkui Arcanumin aulassa kahvikupin äärellä.
FM Noora Kallioniemi väitteli lauantaina 19. marraskuuta 2022 legendaarisessa Tauno Nurmela -salissa, jossa on vuosikymmenien mittaan käyty monet tieteelliset keskustelut. Tällä kertaa aiheena oli 1990-luvun viihde talouslaman ahdingosta toipuvassa Suomessa. Kuten vastaväittäjä dosentti Jukka Kortti Helsingin yliopistosta totesi, 1990-luvun televisiohistoria on tällä hetkellä varsin vähän tutkittua. Samaa voisi todeta ylipäätään lähivuosikymmenien kulttuurihistoriasta. Suomen Akatemia rahoitti 1990-luvun laskukauden jälkeen mittavaa laman tutkimusohjelmaa, mutta sen jälkeen laman kulttuuriset merkitykset ja vaikutukset ovat eläneet pitkälti pinnan alla. Ajankohtaisia ne ovat yhä, niin kuin voidaan todeta parhaillaan televisiossa pyörivästä Helsinki-syndrooma-sarjasta.
Kallioniemen artikkeliväitöskirja Armotonta menoa! Työttömät ja joutilaat miehet 1990-luvun lama-ajan suomalaisessa komediaviihteessä keskittyy siihen, millaisina joutilaat, työttömät tai työtä vieroksuvat miehet esitettiin tilanteessa, jossa Suomi oli juuri ajautunut massatyöttömyyteen ja jossa työelämästä puhuttiin paljon. Lähdeaineistona ovat Pekko Aikamiespoika- ja Uuno Turhapuro -elokuvat sekä tv-sarjat Frank Pappa Show ja Lapinlahden Linnut. Väittelijän ja vastaväittäjän kesken käytiin kiinnostava keskustelu viihteen tutkimuksen lähteistä, menetelmistä ja käsitteistä ja samalla pohdittiin 90-luvun ”joutilaiden miesten” kulttuurisen kuvan juuria ja vaikutuksia. Innostavaa debattia seurasi Tauno Nurmela -salissa 39 kuulijaa.
Noora Kallioniemen tutkimus on kulttuurihistorian 74. väitöskirja. Oppiaineen ensimmäinen tohtori oli Luigi de Anna vuonna 1988.
Noora Kallioniemen väitös on alkanut. Vastaväittäjä Jukka Kortti pitää aloituspuheenvuoronsa. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki
Ensimmäinen kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma on Merja Isotalon vuonna 1979 kirjoitettu ”Suomen kouluissa käytetyt yleisen historian oppikirjat 1649–1843”. Aihe yllätti, sillä se sopisi yhtä hyvin Suomen historian kuin yleisen historiankin tutkielman aiheeksi.
Isotalo esittelee johdannossa tehtävikseen luoda pohja yleisen historian oppikirjojen sisällönanalyyttiselle tutkimuksille ja löytää kullekin ajanjaksolle ”tyypillinen yleisen historian oppikirja”. Loppukatsauksessa hän kirjoittaa:
”Suomen kouluissa käytettyjen yleisen historian oppikirjojen muuttuminen on ollut hidasta eikä kaikkien ominaisuuksien osalta samanaikaista. [- -] Koululait näyttävät usein olleen ajastaan jäljessä jo voimaan tullessaan ja niiden onkin usein todettu vain vahvistaneen jo olemassaolleen tilanteen. Niiden avulla yritettiin kyllä saada radikaalempiakin uudistuksia aikaan, mutta ne kariutuivat milloin papiston, milloin muiden hallitsevien vastustamiseen.”[1]
Kulttuurihistorian ensimmäinen pro gradu on kompakti kokonaisuus ja sen tulokset on esitelty selkeästi. Vaikka tutkielma ei ole hirvittävän vanha, näkyy siinä ulkoisesti ajan jälkiä. Sivut ovat paksut ja kellastuneet. Se on kirjoitettu aikansa tapaan kirjoituskoneella, joka on jättänyt jotkut kirjaimet hieman haaleammiksi kuin toiset. Tutkielmaa on alleviivattu lyijykynällä ja siihen on piirretty huuto- ja kysymysmerkkejä, kenties gradun tarkastajan toimesta, mikä on mielestäni erikoista valmiissa työssä. Näistä seikoista huolimatta tutkielman sisältö on laadukas ja kiinnostava.
Kulttuurihistorian harjoitushuoneessa sijaitsi ennen muinoin komea kapistus, joka oli tarkoitettu televisiolähetysten tallentamiseen. Painavan laitteen hopeisessa etupaneelissa sijaitsivat toisto-, nauhoitus-, kelaus- ja pysäytysnapit. Ne olivat niin raskaita, että käyttäjä todellakin tiesi antavansa laitteelle komentoja. Nauhuri oli päältä ladattava. Videonauhat olivat vielä kalliita, mutta vallankumous kurkisteli jo ovella. Antennikaapelia pitkin videokuva voitiin johtaa television kuvaruudulle. Elokuvan tutkiminen, kuva kuvalta, saattoi alkaa.
Apu-lehden mainos 6.6.1980.
Sanyo VTC-9300 saapui kulttuurihistorian harjoitushuoneeseen Jusleniaan keväällä 1981. Hankinta oli ensimmäinen laatuaan Turun yliopistossa. Kuvanauhuri oli ottamassa ensiaskeleitaan sekä kodeissa että työpaikoilla. Kulttuurihistorian oppiaine sijaitsi vielä Henrikinkadun puutalossa, mutta valmistautuminen siirtymiseen Jusleniaan alkoi vuosien 1980 ja 1981 vaihteessa harjoitushuoneen varustelun suunnittelulla.
Professori Veikko Litzen näki audiovisuaalisen kulttuurin historian olennaisena alan kannalta, ja siksi nauhuri oli opetus- ja tutkimusvälineenä välttämätön. ”Sen hankkiminen oli radikaali ele Veikolta”, muistelee Erkki Huhtamo, silloinen kulttuurihistorian opiskelija, joka oli tulevina vuosina organisoimassa tutkimustoimintaa kulttuurihistorian harjoitushuoneessa. Oppiaineen kiinnostusta osoitti sekin, että luentosarja elokuvan historiasta järjestettiin juuri kevään 1981 aikana. Samana keväänä Turun elokuvakerhon järjestämä dokumenttielokuvaa käsittelevä luentosarja hyväksyttiin sekä kulttuurihistorian että yleisen kirjallisuustieteen opetusohjelmaan. Professori Irmeli Niemen luotsaamassa yleisen kirjallisuustieteen oppiaineessa elokuva oli myös nousemassa valokeilaan, kun draaman, teatterin ja elokuvan linja käynnistyi syksyllä 1981. Tätä avausta juhlisti Turun elokuvakerhon ja yleisen kirjallisuustieteen yhdessä järjestämä seminaari kirjallisuuden ja elokuvan suhteista. Elokuvaopetusta ja -tutkimusta olivat siis vuosikymmenen taitteessa synnyttämässä yhteistyössä Turun elokuvakerho, yleinen kirjallisuustiede ja kulttuurihistoria.
Sanyo-nauhurin hankintaan osallistuivat aktiivisesti kulttuurihistorian opiskelijat Simo ja Tuike Alitalo. ”Alkuperäisissä suunnitelmissa oli, että harjoitushuoneeseen hankitaan 3/4 tuuman nauhan U-Matic-nauhuri”, muistelevat Simo ja Tuike. ”Yliopiston hankintaohjesäännön mukaan tämä oli hyvä ammattilaiskäyttöön tarkoitettu nauhuri.”
U-Maticin ongelma oli kuitenkin kasetin lyhyt tallennusaika. Isolle nauhalle mahtui ohjelmaa vain 20 minuuttia. Pitkän elokuvan tallentaminen vaati läsnäoloa, sillä kasettia piti vaihtaa jatkuvasti. Kaiken lisäksi nauhat olivat kalliita, jolloin yhden elokuvan tallentamiselle muodostuisi kohtuuttomasti hintaa. Samaan aikaan markkinoilla oli jo muitakin järjestelmiä, sekä VHS että erityisesti Betamax, joka oli kilpailijoitaan laadukkaampi.
”Esitimme professori Litzenille, että tarvitsemme tällaisen nauhurin elokuvien ja televisio-ohjelmien tallentamiseen. Eihän kukaan voinut istua laitoksella illalla vaihtamassa kasetteja”, Simo ja Tuike kertovat. ”Professorille tämä sopi, mutta yliopiston hankintaohjesääntö muodostui ongelmaksi. Betamax ei ollut ammattikäyttöön tarkoitettu. Ohjesäännöstä ei voinut poiketa.”
Yliopiston ohjesäännöt eivät tunnistaneet tarvetta analysoida elokuvia ja televisio-ohjelmia opetuksen ja tutkimuksen osana. Ongelman ratkaisemiseksi Simo ja Tuike käyttivät henkilökohtaisia verkostojaan. Simo tunsi yliopiston laitehankinta-asioiden asiantuntijan Aatos Petäjän ja Tuike tämän puolison Terttu Petäjän, joka oli Yleisradion toimittaja. Samaan aikaan myös Yleisradiossa keskusteltiin elokuva- ja televisioaineiston tallennuksesta. Tuike muistelee, että Peter von Baghilla oli jo tuolloin myös Betamax-nauhuri ja Suomen Elokuva-arkistoon oli juuri hankittu tai oltiin hankkimassa vastaava. Tätä myös käytettiin perusteluissa, ja von Bagh lupasi tarvittaessa alkuvaiheessa lainata nauhoituksiaan.
*
Perusteet Betamax-nauhuriin olivat painavat, ja lopulta hankintaan saatiin poikkeuslupa. Valinta kohdistui Sanyon tallentimeen, joka oli, kuten Simo muistelee, hyvin laadukas ja teknisesti kehittynyt: ”Siinä oli erityinen kelausjärjestelmä, joka säästi nauhaa ja mahdollisti lähes rajattoman edestakaisin kelauksen.”
”Olimme aika ylpeitä, kun kulttuurihistoriaan saatiin se Betamax”, muistelevat Simo ja Tuike. ”Monet muutkin oppiaineet olisivat mielellään sellaisen ottaneet, mutta eivät saaneet. Heillä saattoi olla myös vain muutama U-Matic-nauha, joita sitten uudelleen käytettiin. Me sen sijaan ostimme kalliita, mutta U-Maticeihin verrattuna huokeita betakasetteja ja ryhdyimme keräämään kirjastoa.”
Tässä tilanteessa kulttuurihistorian oppiaine aloitti entistä tiiviimmän yhteistyön Turun elokuvakerhon kanssa. Kerho oli puheenjohtajansa Ari Honka-Hallilan vetämänä pyrkinyt edistämään elokuvaan liittyvää tutkimusta jo vuosien ajan. Yliopistolla ei ollut edellytyksiä koota kovin laajaa elokuvakokoelmaa, mutta elokuvakerho eli menestyksen vuosiaan ja pystyi hankkimaan tyhjiä nauhoja. Kerhon esityssarjoissa kävi vuosi vuodelta enemmän väkeä, jolloin oli mahdollisuus rakentaa perustaa elokuvatutkimukselle. Huhtikuussa 1981 kulttuurihistorian oppiaine antoi Turun elokuvakerholle luvan käyttää uutta Sanyo-nauhuria sekä tutkimustoimintaan että kokoelman rakentamiseen. Nauhoittaminen alkoi välittömästi. Huhtamo ahersi nauhurin ääressä, kun Howard Hawksin legendaarinen lännenelokuva Punainen virta (Red River, 1948) esitettiin televisiossa kesäkuussa 1981. Syksyllä kerhon tutkimusryhmä kokoontui harjoitushuoneeseen opiskelemaan yhdessä elokuvateorian kysymyksiä, mutta varsinainen toiminta käynnistyi vuoden 1982 alussa, kun ryhmä valitsi Punaisen virran avainelokuvakseen.
Erkki Huhtamon johdolla kokoontui iltaisin ja viikonloppuisin Sanyon äärelle ryhmä, johon kuuluivat Simo ja Tuike Alitalo, Karl Holm, Pirkko Kähkönen, Tarmo Poussu, Jukka Sarjala ja Erkki Stenvall. Punainen virta katsottiin useita kertoja, kuva kuvalta, ja elokuva purettiin kerronnallisiin segmentteihin Hollywood-välimerkistön, ristikuvien ja häivytysten mukaan. Semiotiikan innoittama analyysi julkaistiin lopulta tieteellisenä artikkelina Oulun elokuvakeskuksen vuosikirjassa vuonna 1983. Artikkelin alussa tavoitteet ilmaistiin näin:
”Ryhmän perustamisen lähtökohdan voi sanoa olleen kahtaalla: toisaalta halussa kokeilla videolaitteiston elokuva-analyysille tuomia uusia mahdollisuuksia, toisaalta kiinnostuksessa oppia ymmärtämään elokuvaa ilmiönä, teoreettisesti.”
Piirtoheitintä käytettiin visualisointien esittämiseen. Erkki Huhtamo laati tämän hahmotuksen Punainen virta -elokuvan rakenteesta piirtoheitinkalvolle vuonna 1982. Kuva: Erkki Huhtamon kokoelmat.
Erkki Huhtamo muistelee videon käytön avaamia mahdollisuuksia: ”Siinä Betamax-nauhurissa oli tärkeä ominaisuus analyysin kannalta. Sen mekaniikan vuoksi eteen- ja taaksepäin kelaaminen toimi välittömästi, toisin kuin VHS-tekniikan kohdalla. Muistelen toki, että ainakin pysäytyskuvan stabiilius oli aika heikko. Laite kuitenkin tuntui suorastaan vallankumoukselliselta tarjoamiensa mahdollisuuksien osalta. Sain sen todeta, kun 1983 Studio-vuosikirjan Godard-artikkeliani varten jouduin myös katselemaan elokuvia SEA:n filmivarastolla analogisella filmien katselupöydällä. Aika työlästä oli videoon verrattuna.”
Videonauhurin tutkimuksellista merkitystä kokeiltiin samaan aikaan myös Ruotsissa. Vuonna 1983 Sven Åke Heed ja Jan Olsson julkaisivat kirjan The Searchers. En filmanalys, joka purki John Fordin elokuvan Etsijät (The Searchers, 1956) kuva kuvalta.
Uusista kursseista tiedotettiin Juslenian ilmoitustauluilla. Tässä Elokuvateorian luentosarjan ilmoitus oppiaineen silloisella kirjepaperilla. Kurssilla luennoivat Ari Honka-Hallila, Erkki Huhtamo, Dan Söderholm ja Rainer Wallenius. Kuva: Erkki Huhtamon kokoelmat.
*
Kulttuurihistorian Sanyo oli ahkerassa käytössä. Nauha pyöri kuvapäiden ohi illasta toiseen. Aluksi avaimet harjoitushuoneeseen oli vain Huhtamolla, mutta pian omansa sai myös Tarmo Poussu, elokuvakerhon hallituksen jäsenenä. ”Vietin kulttuurihistorian seminaarihuoneessa monia iltoja”, muistelee Poussu, ”usein videokokoelmaa luetteloineen Jarmo Mäenpään kanssa”. Luetteloidut nauhat varastoitiin harjoitushuoneen viereiseen pikkuhuoneeseen, jonka kaapit täyttyivät vähitellen. ”Aika kattavasti pyrittiin alusta saakka leffakokoelmaa kartuttamaan”, toteaa Poussu. ”Ei tallennettu pelkästään taiteellisesti ansiokkaiksi katsottuja leffoja, vaan eri genrejen ja aikakausien edustajia.”
Olin tuohon aikaan myös itse Turun elokuvakerhon hallituksessa, ja osallistuin televisiosta näytettyjen elokuvien tallentamiseen. Mieleen on jäänyt erityisesti MTV:n lähettämien filmien nauhoittamisen hankaluus. Mainoksia emme ottaneet, koska oli tärkeää säästää nauhaa. Sanyossa ei ollut kaukosäädintä, vaan nauhoittajan täytyi istua valppaana nauhurin lähellä valmiina painamaan taukonäppäintä heti, kun jatkuu-merkki ilmestyi näkyviin. Vähitellen kehittyi sellainen rytmitaju, jossa mainoskatkon osasi jo aavistaa.
Yhden nauhoituksen muistan erityisen hyvin. Beta-nauhoille mahtui usein kaksikin elokuvaa, mutta toisinaan tyhjiä tiloja jäi kasettien loppuun, ja koska nauhat olivat kalliita, kaikki tila oli järkevää käyttää. MTV:n esittämiä elokuvia nauhoittaessa oli mahdollista vaihtaa kasettia mainoskatkona aikana. Tammikuussa 1985 MTV esitti kakkoskanavalla Duccio Tessarin seikkailuelokuvan Zorro (1975), pääosassa Alain Delon. Onnistuin tallentamaan sen kolmelle kasetille.
*
Tutkimustoiminta jatkui kulttuurihistorian harjoitushuoneessa Hollywoodin screwball-komediaa käsittelevällä ryhmällä vuonna 1983. Mukaan ilmoittautui aluksi paljonkin väkeä, mutta kokoonpanoksi vakiintui pian seuraava ryhmä: Simo ja Tuike Alitalo, Erkki Huhtamo, Kari Jäntti, Pirkko Kähkönen, Harri Liuksiala, Tarmo Poussu, Hannu Salmi, Jukka Sihvonen ja Erkki Stenvall. Yhdistävä tekijä aikaisempaan ryhmään oli Howard Hawks, sillä screwball-komedian avainteoksiin lukeutui Katherine Hepburnin ja Cary Grantin tähdittämä Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938). Ryhmä katsoi laajasti aikakauden komediaa, ja apua saatiin Peter von Baghilta, kuten aiemmassa Red River -ryhmässäkin. Petterin laajassa kokoelmassa oli teoksia, joita muutoin olisi ollut mahdoton nähdä. Screwball-ryhmä sai kopion ainakin William A. Wellmanin komediasta Ei mitään pyhää (Nothing Sacred, 1937) ja Hawksin komediasta Meidän vastaeronneiden kesken (His Girl Friday, 1940).
Bringing Up Baby (1938)
Holiday (1938)
Pidin tuohon aikaan elokuvapäiväkirjaa, johon merkitsin paitsi elokuvat myös paikat, joissa elokuvan näin. Aloitin päiväkirjani juuri vuoden 1983 alussa. Merkintöjeni mukaan kulttuurihistorian harjoitushuoneessa tuli ahmittua komedioita ahkerasti kesällä 1983. Hätä ei lue lakia katsottiin sekä 5. toukokuuta että 21. kesäkuuta, W. C. Fields -komedia Se käy kuin leikiten (It’s a Gift, 1934) ja Rouben Mamoulianin Rakasta minua tänä yönä (Love Me Tonight, 1932) 5. kesäkuuta, Hawksin Jään tänne yöksi (Ball of Fire, 1941) 10. toukokuuta ja George Cukorin Vakka kantensa valitsee (Holiday, 1938) 29. kesäkuuta 1983. Screwball-ryhmä julkaisi lopulta tuloksensa artikkelissa ”Hulluna maailmassa vai hullussa maailmassa. Screwball-komedian kierteiset näköalat” (Filmihullu 7/1984).
Screwball-ryhmä teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kirjoitin helmikuussa 1984 yleisen kirjallisuustieteen metodiseminaariesitelmäni George Cukorin Vakka kantensa valitsee -elokuvasta, ja Hawksin Hätä ei lue lakia kuuluu edelleen ehdottomiin suosikkeihini.
Erkki Huhtamon analyysi Bringing Up Babysta.
Hannu Salmen tutkielma George Cukorin elokuvasta Holiday.
*
Turun elokuvakerho jatkoi vielä kahdella muulla tutkimusryhmällä, joissa analysoitiin seksielokuvia ja kauhuelokuvia. Edellistä veti Tarmo Poussu, jälkimmäistä Martti Lahti. Molemmista aiheista järjestettiin myös seminaarit vuosina 1984 ja 1985, ja seksielokuva-aiheesta julkaistiin artikkeli ”Pannaanpa jodlaten. Raportti seksielokuvasta” (Filmihullu 3–4/1985, 59–63). Tutkimuksellisia hedelmiä olivat niin ikään kansainvälinen Godard Weekend -seminaari vuonna 1984 ja Erkki Huhtamon toimittama Synteesi-lehden erikoisnumero 1/1985. Pian elokuvatutkimukselle syntyi oma foorumi. Kerhon Lähikuva-lehti muuttui ensin näyttävämmäksi B5-kokoiseksi julkaisuksi vuonna 1985 ja lopulta elokuvatieteelliseksi julkaisuksi numerosta 3/1987 lähtien. Pohjoismainen elokuvatutkija tapaaminen järjestettiin Paasikivi-opistolla vuonna 1987, ja vuosikymmenen lopulla käynnistyi Uuno-ryhmä, joka ryhtyi analysoimaan Turhapuro-elokuvia ja julkaisi kohua herättäneen teoksen UT – Tutkimusretkiä Uunolandiaan (1991). Ryhmässä olivat mukana Ari Honka-Hallila, Veijo Hietala, Hanna Kangasniemi, Martti Lahti, Kimmo Laine ja Jukka Sihvonen.
Tällä välin elokuvatieteen opetus Turun yliopistossa organisoitui. Draaman, teatterin ja elokuvan linja oli aloittanut vuonna 1981. Jukka Sihvonen muistelee, että hän kävi jo syksyllä 1981, työskennellessään elokuvasihteerinä Joensuussa, pitämässä intensiivikurssin Turussa, mutta silloin elokuva-aineisto koostui 16-millisistä filmikopioista. Linja sai ensimmäisen virkansa vuonna 1984, kun tuntiopettajan pesti perustettiin. Sihvonen siirtyi niihin aikoihin Suomen Akatemian rahoitukselle, ja tehtävää tuli hoitamaan Veijo Hietala. Ensimmäisen virkansa, lehtoraatin, elokuvatiede sai vuonna 1989. Itsenäiseksi oppiaineeksi elokuva- ja televisiotiede tuli vuonna 1991.
Kaikelle tälle nauhurit olivat välttämättömiä. Jossain vaiheessa yleiseen kirjallisuustieteeseen tuli U-Matic-nauhuri, joka salli tunnin mittaiset nauhat, mutta, kuten Sihvonen muistelee, se ”ei nyt kyllä parantanut juurikaan elokuvien nauhoitusmahdollisuuksia”. Sihvonen ja Hietala käyttivätkin opetuksessa ahkerasti karttunutta elokuvakerhon betakokoelmaa. Sihvonen piti muun muassa kurssin ”Elokuva-analyysin perusteet”, jossa tarkasteltiin yksityiskohtaisesti kerhon kokoelmaan sisältynyttä Hawksin His Girl Friday -elokuvaa – missäpä muualla kuin kulttuurihistorian harjoitushuoneessa, jossa tämän blogitekstin kirjoittajakin oli mukana… Kulttuurihistoriassa elokuvakurssien järjestäminen jatkui samaan aikaan, ja betakokoelmasta ammennettiin analyysikohteita. Tuike Alitalo ja Erkki Huhtamo pitivät syksyllä 1984 kurssin ”Fiktiivinen elokuva historiantutkimuksessa”, jossa tarkasteltiin elokuvia laajalla kirjolla, Veit Harlanin Lumpeenkukasta (Immensee, 1943) Fritz Langin Gangsterikuninkaaseen (The Big Heat, 1953).
Tässä kehityskulussa kulttuurihistorian Sanyo-nauhurilla oli oma, tärkeä roolinsa. Se antoi alkusysäyksen. Vuosien mittaan syntyi laaja videokokoelma, jonka varaan akateeminen elokuvaopetus saattoi nojautua. Kokoelma on yhä olemassa ja sijaitsee Varsinais-Suomen elokuvakeskuksessa. Säilyneen luettelon mukaan betalle tallennettuja elokuvia kertyi yli 700. VHS-nauhojen tallennus alkoi vuonna 1985, ja tämä kokoelma sisälsi lopulta yli 3700 nimikettä.
Alkusysäys oli tärkeää, mutta myös se, että nauhuri mahdollisti uudenlaiset tutkimustavat. Tutkimus ei niinkään ollut seurausta teknologiasta: pikemminkin tutkijoiden ja teknologian yhteenkietoutuminen antoi uudenlaisia kykyjä.
*
Muutamassa vuodessa Sanyo alkoi tuntua vanhentuneelta. Nauhureiden koko pieneni, näppäimistä tuli herkempiä ja ominaisuudet muutoinkin paranivat. Elokuvakerho osti lopulta, ilmeisesti vuonna 1984, oman Sony-merkkisen Beta-nauhurinsa, joka saatiin sijoittaa kulttuurihistorian harjoitushuoneeseen, Sanyon viereen. Nauhoitustoiminta jatkui uusin välinein. Myös yleinen kirjallisuustiede hankki oman betansa elokuvaopetuksen tueksi. Jukka Sihvosella on säilynyt vuoden 1984 päivyri, jossa on 26. tammikuuta kohdalla merkintä:
”Tänään tuli vihdoin uusi Beta-nauhuri. Ensimmäinen nauhoitus: Sergei Jutkevitsh: ’Othello’ (1956). Laite toimii ja voi hyvin. Sijoitettaneen meille [siis Yleisen Kirjallisuustieteen harjoitushuoneeseen] ja tultaneen hyödyntämään Elokuvakerhon piirissä. Hyvä niin.”
Sanyo jäi virattomaksi. Loppuvaiheessa siinä ilmeni myös teknisiä ongelmia. Kun elokuvaa alkoi katsoa, kuva alkoi hyppelehtiä. Muistelen Erkin silloin keksineen ratkaisuksi, että nauha piti kelata loppuun ja sitten uudelleen alkuun – ja kuva toimi taas moitteettomasti.
Kun kulttuurihistorian oppiaine vuonna 1993 muutti Jusleniasta kasarmialueelle, Arwidssoninkadulle, Sanyo otettiin mukaan. Muistelen, että se oli varastohuoneessa, kahvihuoneen takana, ja siellä oli myös ylimääräinen televisio. Laitteet nostettiin esille vuonna 1998, kun katsoimme Naganon olympialaisten Venäjä-Suomi-jääkiekko-ottelua. Sanyo lepäsi yhä tv:n alapuolella. Se oli levännyt vuosikaudet toimettomana – laite, joka oli vuonna 1981 ollut tekniikan eturintamassa. Tämä on viimeinen muistikuvani rakkaasta Sanyosta. Todennäköisesti se poistettiin, kun oppiaine muutti Arwidssoninkadulta Sirkkalaan vuonna 2006. Se on silti jättänyt voimakkaan jäljen niihin opiskelijoihin ja tutkijoihin, jotka kulttuurihistorian harjoitushuoneessa kokoontuivat. Jos nauhuri olisi yhä tallessa, se olisi media-arkeologinen ihme, joka pitäisi nostaa kunniapaikalle oppiaineen 50-vuotisjuhlissa!
Hannu Salmi
Kirjoittaja oli 1980-luvulla yleisen historian, kulttuurihistorian ja yleisen kirjallisuustieteen opiskelija. Hän oli mukana Turun elokuvakerhon ja Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen toiminnassa, Lähikuva-lehden toimittamisessa ja muutaman vuoden Suomen elokuva-arkiston Turun sarjan hoitajana. Kulttuurihistorian oppiaineen henkilökuntaan hän tuli vuonna 1997.
Lähteet
Simo Alitalon, Tuike Alitalon, Erkki Huhtamon, Tarmo Poussun ja Jukka Sihvosen haastattelut.
Hannu Salmen elokuvapäiväkirja, kirjoittajan hallussa (ja kirjoittajan omat muistikuvat).
Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen videoluettelo (sisältää Turun elokuvakerhon beta- ja VHS-kokoelman).
Pajasta palatsiin. Turun elokuvaelämän historia. Toim. Ari Honka-Hallila, Helena Honka-Hallila, Hanna Kangasniemi ja Hannu Salmi. Lähkuva-yhdistys, Turun Elokuvakerho, Varsinais-Suomen Elokuvakeskus, Turku 1997.
Turun elokuvakerhon tutkimusryhmä: ”Howard Hawksin Punainen virta historiallisena elokuvana – semioottis-ideologinen analyysi”, Oulun Elokuvakeskuksen vuosikirja 4, vastaava toimittaja Raimo Kinisjärvi, Oulun Elokuvakeskus, Oulu 1983, 92–105.
Turun elokuvakerhon tutkimusryhmä: ”Hulluna maailmassa vai hullussa maailmassa. Screwball-komedian kierteiset näköalat”, Filmihullu 7/1984, 16–23.
UT – Tutkimusretkiä Uunolandiaan. Toimittanut Jukka Sihvonen. Kirjastopalvelu Oy, Helsinki 1991.
Vuonna 2022 Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine täyttää 50 vuotta. Kulttuurihistoriallinen näkökulma on ollut Suomessa vahvaa 1800-luvulta lähtien. Turun yliopistossa keskusteltiin jo perustamisensa jälkeen sivistyshistorian professuurista, mutta suunnitelma kariutui. Toden teolla uuden alan syntyminen alkoi 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Suomeen oli perustettu perinteisen Suomen historia – yleinen historia -jaon rinnalle näkökulmahistorioita, poliittisen historian ja talous- ja sosiaalihistorian oppiaineet. Kulttuurihistoria näytti historian kartalta puuttuvan, ja se haluttiin vakiinnuttaa Turun yliopistoon. Lopulta hanke toteutui, ja oppiaine aloitti toimintansa vuonna 1972. Paljon innostusta oli ilmassa, mistä kertoo sekin, että jo heti ensimmäisenä syksynä järjestettiin Lauri Huovisen johdolla kurssin Roomassa ja Firenzessä.
John Howard Appleton, Display of Fireworks on the Seine, Paris (1884), Wikimedia Commons.
Kun lukuvuoden 1972–1973 opinto-opas ilmestyi, tarjolla olivat sekä approbatur- että cum laude -opinnot. Oppaan mukaan kulttuurihistoriaan kuului ”länsimaiden korkeakulttuurin (mukaanluettuna sen itämaiset juuret, Bysantti ja muu Itä-Eurooppa) kehitys antiikista nykypäiviin”. Tavoitteena oli ”totuttaa opiskelija näkemään kulttuurin eri alojen väliset yhteydet ja siten luomaan kokonaiskäsityksen eri aikakausien kulttuureista”.
Tästä alkoi kehitys, joka on jatkanut, muuntanut ja rikastanut noita tavoitteita viiden vuosikymmenen aikana. Alku oli hidasta, niin kuin aina uusia aloja perustettaessa. Ensimmäinen pro gradu -tutkielma näki päivänvalon vuonna 1979 ja ensimmäinen väitöskirja vuonna 1988. Tällä hetkellä kulttuurihistorian maistereita on valmistunut runsaat 700 ja tohtoreita 72. Pikkuruisesta yksiköstä on kasvanut kymmenien tutkijoiden työyhteisö. Tuhannet opiskelijat ovat olleet seuranamme niin kampuksella kuin avoimessa yliopistossa.
Vuonna 2022 muistelemme kulttuurihistorian oppiaineen menneitä vuosikymmeniä niin täällä blogissa kuin Youtubessa julkaistavissa videoissa. Keskustelemme myös siitä, mitä kulttuurihistoriassa tapahtuu tänään sekä opetuksen että tutkimuksen saralla. Syksyllä 2022 järjestämme studia generalia -sarjan Turun linnassa yhteistyössä Turun museokeskuksen kanssa. Julkaisemme myös juhlakirjan. Kun oppiaine on nyt tukevasti keski-ikäinen, kirjan aiheena on – tietenkin – keski-iän kulttuurihistoria. Vuosi huipentuu juhliin 25. marraskuuta 2022.
Toivotamme sinut lämpimästi mukaan viettämään juhlavuotta 2022!
