Joulukuu 2011 oli historiallinen siinä mielessä, että kulttuurihistoriassa hyväksyttiin oppiaineen 39-vuotisen historian 500. pro gradu -tutkielma. Virstanpylvääksi muodostui Emilia Haaviston tutkimus ”Minä kun katoan” – 1800-luvun lopulla Niuvanniemen mielisairaalan sisäänkirjattujen naispotilaiden eletty ja koettu sairaus ja sairaalassaolo. Haaviston työssä kokemuksellisuus on tärkeä lähtökohta: kohteena on ennen kaikkea se, miten Niuvanniemen mielisairaalaan 1800-luvulla tulleet potilaat kokivat sekä sairastamisen että sairaalassa olemisen. Teema on haastava mutta samalla myös äärimmäisen kiinnostava. Lähdeaineistona Haavisto käyttää sairaalassaoloaikana kirjoitettuja kirjeitä, joita takavarikoitiin ja jotka siten ovat säilyneet Niuvanniemen arkistoissa. Kirjeistä avautuvaa kokemuksellisuutta Haavisto rajaa ja suhteuttaa sellaisen aineiston avulla, joka kertoo tilan konkreettisesta jäsentymisestä Niuvanniemessä: lähteenä ovat muun muassa pohjapiirokset. Tämän lisäksi aineistona on käytetty hoitohenkilökunnan tuottamaa diagnosointiaineistoa. Niuvanniemen sairalaan aineistot avaavat kiehtovan ja koskettavan näkökulman sairastamisen kulttuurihistoriaan 1800-luvun lopulla. Kiitos mielenkiintoisesta tutkimuksesta!
Tekijä: Toimittaja (Page 6 of 6)
Viime viikolla ilmestyi dosentti Rauno Lahtisen kirjoittama tietokirja Turun puretut talot 2 (k&h 2011), joka on itsenäinen jatko-osa kaksi vuotta sitten ilmestyneelle teokselle Turun puretut talot. Suomen vanhimman kaupungin Turun katukuva koki 1950–80-luvuilla suurimman muutoksen sitten vuoden 1827 palon. Suuri osa Turun keskustan taloista purettiin modernisaation innossa. Teossarjan edeltävä osa esitteli Turun kauppatoria ympäröivien korttelien purettuja taloja ja kadonnutta kaupunkikuvaa. Jatko-osa Turun puretut talot 2 laajentaa käsittelyä kaupungin ydinalueella ja esittelee 85 keskustan purettua kohdetta. Kirja lähtee liikkeelle Julinin tontista, mistä matka jatkuu kohti Puutorin ympäristöä, rautatieasemaa sekä Humaliston- ja Kristiinankatua. Lahtisen kirja on tärkeä dokumentaatio kulttuuriperinnöstä, jota ei enää ole – paitsi muistoissa ja valokuvissa. Suurin osa kirjan sadoista kuvista on ennen julkaisemattomia.
Elokuussa 2011 julkistettiin Cultural History – Kulttuurihistoria -kirjasarjan yhdeksäs nide otsikolla They Do Things Differently There. Essays in Cultural History (242 s.). Sen ovat toimittaneet Bruce Johnson ja Harri Kiiskinen. Teos pohjautuu vuonna 2009 julkaistuun, Heli Rantalan ja Sakari Ollitervon toimittamaan suomenkieliseen artikkelikokoelmaan Kulttuurihistoriallinen katse. Kirjan tausta on monivaiheinen. Alunperin oli tarkoituksena julkaista osa artikkeleista englanninkielisenä kirjana jaettavaksi Turussa 2010 järjestetyssä International Society for Cultural Historyn kongressissa. Kunnianhimo kuitenkin kasvoi, ja tavoitteeksi otettiin kansainvälisesti vertaisarvioitu teos. Nyt työ on valmis, ja kansien sisästä löytyy kahdeksan tieteellistä artikkelia. Projekti on ollut myös Lapin ja Turun yliopiston kulttuurihistoria-aineiden yhteishanke, ja se lähetetään kaikille toukokuun 2010 ISCH-kongressin vieraille.
Lause ”Menneisyys on vieras maa” on historioitsijoille ja kulttuurintutkijoille tuttu. Monet muistavat maantieteilijä David Lowenthalin klassisen teoksen The Past is a Foreign Country, mutta alunperin lentävä lause on L. P. Hartleyn vuonna 1953 julkaisemasta romaanista The Go-Between. Teoksen alussa pohditaan menneisyyttä, ja tuntemukset tiivistyvät seuraavasti: ”The past is a foreign country; they do things differently there.” Lauseen loppu on olennainen, ja juuri tähän tuoreen kirjan otsikko viittaa. Menneisyys ei ole vain toinen maailma, kuin vieras maa, jota emme itsestäänselvästi voi tuntea. On hyvä pitää mielessä, että menneisyydessä asiat myös tehtiin toisella tavoin. Kulttuurin tutkimus ei ole vain sitä, mitä menneisyyden ihmiset raapustivat paperille, mitä he sanoivat, käsittivät tai tunsivat: on ajateltava myös toiminnan maailmaa, niitä tekoja, jotka olivat erilaisia kuin omamme.
Teosta voi ostaa lähettämällä viestin osoitteeseen his-toimisto@lists.utu.fi
Kulttuurihistorioitsija ja taiteilija Hasan Fuat Sari vieraili viime maalis- ja huhtikuussa Macquarie Universityssä Sydneyssä. Macquarie järjesti samassa yhteydessä Sarin näyttelyn Visual Essays: Water and the Environment, joka saavutti paljon positiivista huomiota. Näin kirjoitettiin näyttelyn avajaistekstissä: ”Turkish-born Sari, who is from the University of Turku, Finland brings a new dimension to international culture through his sculptural works drawing upon his colourful life experiences to create unusual combinations of cultural art. Indeed, Sari himself refers to sculpture as an ‘international language’. “And through it I speak to the world,” he says.
Sari’s artistic creations take the form of witty visual puns, drawing on traditional symbols and allusions of his experience and surrounding environment. His works incorporate a range of materials including metal, wood and brick, as well as scrap and recycled objects.
His wheel-suites – recycled and reshaped bicycles turned into multidimensional symbols of movements in time and space gives voice to the metamorphoses of identity, to tensions between intimacy and universality, to visions of becoming and transcendence. His witty play with form and space also brings to mind the immaterial beauty of Ottoman calligraphy: sculpture and graphics at the same time where the wheel reads either as eye, sun, bull, movements of dance, a flight of the imagination, or a fanciful perpetum mobile – never just a wheel but often all of it in one.”
Kulttuurihistorian lehtori Hanne Koivisto on julkaissut artikkelikokoelman Politiikkaa, erotiikkaa ja kulttuuritaistelua. Kirjoituksia suomalaisesta vasemmistoälymystöstä 1930-luvulta. Teoksen julkaisi Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura toukokuussa 2011. Laajassa kokoelmassa kohteena on 1930-luvun radikaali vasemmistoälymystö, joka toimi Helsingissä Akateemisen Sosialistiseuran, Tulenkantajien seuran ja kirjailijaryhmä Kiilan piirissä. Kirjoitusten keskushahmoksi nousee opiskeluvuosiaan elänyt Raoul Palmgren aatetovereineen, joita olivat muun muassa Jarno Pennanen ja Helmer Adler. Artikkeleiden aihepiirit liikkuvat politiikasta ja kulttuuritaistelusta intellektuellin tehtävien ja identiteettikysymysten pohdiskeluun. Vasemmistoälymystön naisia, kuten Kaisu-Mirjami Rydbergiä ja Katri Valaa tarkastellaan poliittisina puhujina, runoilijoina sekä seksuaalisen suvaitsevuuden esitaistelijoina. ”Sivistyneistökäännynnäisten” lisäksi huomiota saavat myös työväestöstä lähteneet työläisintellektuellit. Vasemmistointellektuelleista tuli yhteiskunnan ja kulttuurin rajojen koettelijoita, mutta myös rajojen väliin putoajia. Vasta sotien jälkeen he pääsivät toteuttamaan näkemyksiään politiikassa ja kulttuurielämässä. 30-luvun ankarat vuodet saivat Palmgrenin 30-luvun kuvissa sankarillisen hohteen.
Hanne Koiviston teos on ladattavissa verkosta digitaalisessa muodossa osoitteesta http://hdl.handle.net/10138/26458
Kulttuurihistoria aloitti vuonna 2010 jatkokoulutusyhteistyön Mainzin Johannes Gutenberg -yliopiston, tai pikemminkin sen historiallisen kulttuurintutkimuksen, kanssa. Mainzissa historische Kulturwissenschaft on yliopiston painopisteitä, jota on viime vuosina kehitetty systemaattisesti monitieteiseksi humanistisen tutkimuksen keskittymäksi. Yhteistyö Turun yliopiston kanssa alkoi viime syksynä saksalaisen ryhmän vierailulla. Tänä vuonna oli turkulaisten vuoro matkata Mainziin. Nelipäiväisen seminaarin tarkoituksena on tuoda mainzilaiset ja turkulaiset kulttuurihistorioisijat yhteen, lisätä ajatustenvaihtoa ja antaa samalla kokemusta kansainvälisestä toiminnasta. Perimmäisenä tavoitteena on synnyttää 
monitieteinen yhteistyö, joka laajenisi yhteiseksi tutkimushankkeeksi. Tänään ohjelmassa oli tiivis keskustelu kolmen etukäteen luetun tekstin pohjalta, ja seminaari etsi yhteistä käsittellistä perustaa kulttuurisen vuorovaikutuksen tutkimukselle. Avainsanoiksi nousivat cultural transfer ja cultural displacement, toimijoita ja mediaatiota unohtamatta. Huomenna on tarkoitus jatkaa keskustelua. Päivä huipentuu Mainzin historian laitoksen perinteiseen jalkapallo-otteluun (henkilökunta vastaan opiskelijat) ja kesäjuhlaan.
Ylemmässä kuvassa tutustutaan Mainzin katedraaliin, joka on Saksan suurimpia romaanisia kirkkoja, alemmassa seminaarityöskentely yliopistolla on käynnissä.
Kulttuurihistoriasta vuonna 2008 valmistunut Pirkko Syynimaa tunnetaan dekkarikirjailija Pirkko Arhippana. Opiskeluympäristö tuli esille jo Arhipan romaanissa Lukinmerkki (Kustannus-Mäkelä, 2007), jossa kulttuurihistorian opiskelija saa surmansa matkalla graduseminaariin. Viime syksynä ilmestyi Arhipan 32. salapoliisiromaani Kipunuora (Kustannus-Mäkelä, 2010), jossa vanha opinahjo on vielä vahvemmin läsnä. Draama alkaa, kun Sirkkalan kolmikerroksisesta historiatalosta löytyy kuollut professori Marko Korpela, maya-intiaanien kipunuoralla kuristettuna. Siellä täällä vilahtaa tutunomaisia piirteitä, mutta Kipunuora on tietysti täysverinen salapoliisiromaani. Vahvimmin kirjoittajan omat kokemukset tulevat esiin maisteriseminaarin kuvauksissa ja eritoten niissä muistikuvissa, jotka kuvaavat kulttuurihistorian aikaa Arwidssoninkadulla, ennen siirtymistä Sirkkalaan kesällä 2006:
”Historian laitos oli kaksi vuotta sitten muuttanut uusiin tiloihin entisen kasarmialueen rakennuksiin. Minä, kuten moni muukin varttuneempi opiskelija, olin pitänyt enemmän Arwidssoninkadun vanhasta puutalosta. Se oli ollut ahdas ja sokkeloinen, mutta kodikas. Sisälle tultaessa oli heti eteisen jälkeen ollut keittiö, jossa melkein aina oli leijaillut kahvin tuoksu ja jossa melkein aina oli istunut joku joko ottamassa monisteita tai naputtelemassa tietokonetta.
Professorien ja lehtorien huoneiden ovet olivat useimmiten olleet auki, ikkunoilla oli reheviä viherkasveja, ja kaiken ytimessä oli ollut toimisto, jossa koko osaston lankoja piteli itsestään numeroa tekemätön Virva Vehmas.”
Jouko Aaltosen ohjaama dokumenttielokuva Taistelu Turusta sai ensi-iltansa viime lauantaina 9. huhtikuuta 2011. Kulttuurihistorian oppiaine oli mukana avustamassa elokuvan taustatyössä, ja dosentti Rauno Lahtinen lähti mukaan elokuvan käsikirjoitustiimiin yhdessä Jouko Aaltosen ja tuottaja Olli Vesalan kanssa. Vuonna 2008 alkanut projekti huipentui Logomossa, lähes tuhannen katsojan edessä. Elokuva oli osa Turku 2011 -kulttuuripääkaupunkiohjelmaa.
Ensi-iltaa seurasi vilkas paneelikeskustelu, joka innosti yleisöäkin osallistumaan väittelyyn Turun rakennussuojelusta ja sen tulevaisuudesta.
[youtube http://www.youtube.com/watch?v=Um8pjbWSuc0&w=640&h=390]
Kari Immonen:
Puhe Veikko Litzenin muistotilaisuudessa 5.3.2011
Leena Lander totesi joskus, että Veikko Litzenillä oli keskeinen merkitys sille, että hän ryhtyi kirjailijaksi. Historian lisäksi kysymys oli kielestä, innostuksesta ja arvonannosta. Leena piti vielä vuosien jälkeenkin hätkähdyttävänä sitä, miten tasa-arvoisesti ja arvostavasti Veikko suhtautui opiskelijoihin. Eikä Leena väärässä ollut. Veikolle opiskelijat olivat akateemisen yhteisön itsestään selviä ja tasa-arvoisia jäseniä. Seminaarissa hän sanoi: ”Te olette aikuisia ihmisiä ja teillä on aikuisen ihmisen järki. Kyllä te osaatte ajatella. Ottakaa siis vastuu itsestänne ja opinnoistanne.”
Opettajana Veikko oli ennen muuta innostaja. Perustana tälle oli tietysti se, että hän oli itse innostunut. Luennoilla hän hullutteli ja korosti oikeutta diletanttiuteen. Joskus hän luki runoja – se ei ollut 80-luvun alun historian professoreiden keskuudessa mitenkään itsestään selvää. Joskus hän heittäytyi myös antiikin horoskooppien tulkintaan.
Oleellista oli Veikon uteliaisuus ja laaja-alaisuus, mutta opiskelijoita innosti myös se tapa, jolla Veikko oli valmis haastamaan olemassa olevat tulkinnat. Hän sanoi: ”Kaikkea saa rienata.” Oleellista oli myös historian henkilökohtaisuus: ”Minusta tämä on näin…” Veikko siis heittäytyi historiaan.
Oma merkityksensä Veikon herättämässä innostuksessa oli tietysti sillä, että hänen luentonsa olivat aina hyvin lähellä taiteita: kuva, elokuva, kirjallisuus. Leni Riefenstal, Marilyn Monroe, Herman Hesse, Aila Meriluoto, he kaikki olivat aktiivisesti läsnä Veikon luennoilla ja puheenvuoroissa. Ylipäätään kuva oli tärkeä, kirjallisenakin niin kuin Lasihelmipelissä. Yllätys oli 80-luvun alun opiskelijoille myös Raamattu; Veikko teki uskonnollisesta muinaistekstistä – niin monet nuorista silloin ajattelivat – länsimaisen kulttuurihistorian perusteoksen. Tiedän, että kun Veikon oppilaat tänään lukevat Tietä Nikeaan, he tunnistavat opettajansa isot lauseet, mutta he tunnistavat myös sen epäilyn ja sen ironian, joka oli Veikolle ominaista, ja joka teki isojen asioiden käsittelystä mahdollisen. – Ja tietyllä tavalla hassusti, juuri tällä isojen asioiden ironialla Veikko teki opiskelijoidensa elämästä suurta. Veikko antoi opiskelijoilleen mahdollisuuden etsiä sitä, mitä ei voi löytää.
Itse tapasin Veikon ensimmäisen kerran kesällä 1978. Kävin Valtionarkistossa keskustelemassa hänen kansaan siitä, mikä oli se yhteisö, johon hän oli tulossa. Jo tuossa tapaamisessa ymmärsin, että kulttuurihistoriassa oli alkamassa uusi aikakausi. Veikolla oli vahvoja ja tuoreita käsityksiä siitä, mihin hän halusi oppiainetta kehittää. Keskeistä oli kokonaisvaltaisuus. Tärkeää oli myös halu hakeutua erityisesti ranskalaisten keskustelujen piiriin. Myöhemmin ymmärsin, että Veikko halusi hakea kulttuurihistorialle tilaa juuri keskustelusta, sellaisesta keskustelusta, jossa ihmiset omassa elämässään suuntautuivat kohti tulevaa.
Veikon asemaa kulttuurihistorian oppiaineen historiassa kuvaa hyvin se, että hänen 60-vuotispäivästään, joulukuusta 1993 alkaen on vuosittain järjestetty hänelle omistettu juhlaluento – Veikko Litzen -luento. Siinä kysymys on tietysti arvonannon osoittamisesta Veikolle. Ennen muuta kuitenkin kysymys on arvonannon osoittamisesta hänen ajattelulleen – tai voisiko sanoa: hänen tavalleen tehdä lause. Se konkretisoituu esimerkiksi puheessa, jonka hän piti, kun Tie Nikeaan julkaistiin. Veikko sanoi: ”Tällä hetkellä vastauksia kaipaava ongelma näyttää minusta olevan siinä, että yhä useampi sanoo uskovansa, mutta ei sillä tavoin kuin kirkko edellyttää. Missä vika? Kirkon edellytykset ovat tiivistettyinä uskontunnustuksessa. Sitä kannattaa tutkia uusista näkökulmista ja pohjiaan myöten.”