Tekijä: onilat

Olen aina halunnut matkustaa Uuteen-Englantiin. Olen tahtonut nähdä alueelle tyypillisten rakennusten sävyttämät rannikkokaupungit ja kokea niiden lovecraft-henkisen tunnelman. Toiveeni toteutui keväällä, kun lähdin viikoksi keräämään aineistoa väitöskirjaani varten Nantucketin saarelle Massachusettsiin. Näin kylän reunalla sijaitsevia vanhoja hautausmaita, lyhtyjen valaisemia mukulakivikatuja ja noitatalojen kaltaisia rakennuksia, jotka todella toivat H. P. Lovecraftin mielenmaiseman konkreettisesti silmien eteen. Tunnelma vahvistui öisin, kun hiljaisuuden rikkoi vain kaukaa kantautuva konnien kurnutus, tai niinä päivinä kun koko saari oli sankan sumuverhon peitossa.

Nantucket Historical Associationin minulle tarjoama tutkijaresidenssi oli unelmieni täyttymys. Rakennus ei ollut mikä tahansa moderni hökkeli, vaan juuri sellainen 1700- ja 1800-lukujen vaihteen federal-style talo, jollaisessa olen nuoruudestani asti halunnut asua. Tämä Thomas Macy -house, jota asutin yksinäni koko matkani ajan, oli alkujaan saarella asuneen Valentine Swainin vuonna 1770 rakennuttama talo. Erilaisten perimyskoukeroiden jälkeen se siirtyi 1820-luvun lopulla saarelaisen kveekarijohtaja ja kauppias Thomas Macyn ja hänen puolisonsa Eunicen kodiksi. Macyt tekivät taloon merkittäviä rakenteellisia uudistuksia 1830-luvulla, jolloin saarelaisten pääelinkeinona harjoittama valaanpyynti eli kulta-aikaansa. Tuolloin rakennus sai nykyisen kauniin ulkomuotonsa, eikä siellä ole sen jälkeen tehty muita mullistavia uudistuksia. Talo pysyi Macyn suvulla yli vuosisadan kunnes se sai uudet omistajansa. Lopulta talo lahjoitettiin Nantucketin historialliselle yhdistykselle 1980-luvulla.Talossa tiivistyi siis yli kahden vuosisadan monikerroksinen historia, mikä oli äärimmäisen kiehtovaa. Aivan kuin olisin asunut museossa mutta ilman tarkkoja rajoituksia ja ympärillä pyöriviä turisteja.

Thomas Macy -house

Eri puolilla taloa kulkiessani en voinut välttää ajatusta siitä, mitä kaikkea sen seinät ja ikivanhat huonekalut olivat todistaneet. Ne olivat nähneet sukupolvien syntyvän ja katoavan. Ne olivat myös todistaneen lukuisten vierailijoiden käyntiä talossa. Näistä kuuluisin oli ollut kirjailija Herman Melville, jonka uskotaan ruokailleen talossa Thomas Macyn vieraana 1850-luvulla. Ajattelin asiaa usein seistessäni tuon ruokailuhuoneen kynnyksellä. Oli helppo kuvitella Melville istumaan yhteen ruokailupöydän tuoleista kuuntelemaan tarkasti Macyn kertomuksia saaresta ja siihen liittyvistä tarinoista. Melvillehän kävi saarella juuri keräämässä inspiraatiota kirjoilleen, joista mainittakoon esimerkinä 1850-luvulla julkaistu Moby Dick.

Muiden uuden englannin maamerkkien tapaan talo suorastaan hohkasi lovecraft-henkistä tunnelmaa. Saarelle iskevien kovien tuulenpuuskien voimasta se kitisi ja natisi, mikä antoi vaikutelman kuin talo eläisi omaa elämäänsä. Välillä ovet aukenivat itsestään. Eräänä yönä käydessäni talon alakerrassa huomasin lattialautojen välistä loistavan aavemaisen valon. Jostain syystä kellarin valaisin oli päällä ja sen hehku kajasti himmeästi lattialankkujen välistä pimeään käytävähalliin. Tunnelma talossa oli siis toisinaan hyvin aavemainen. Myöhemmin kuulin, että talossa on usein nähty kummituksia. Vaikka olin asunut talossa jo tovin ja olin tottunut sen ääniin ja liikkeisiin, tieto kummittelusta sai minut pysymään hereillä läpi viimeisen talossa viettämäni yön.

Jälkikäteen on ollut mielenkiintoista pohtia, miten tiiviisti tunnelma, historia ja erityisesti yksityiskohtaiset tarinat ovat sidottuja niitä ympäröivään materiaan, joka yhä seisoo pystyssä, muistuttamassa menneistä ajoista. Materia siis todella merkitsee. Thomas Macyn vanha kotitalo oli kuin iso historiaopus. Se huokui muistoja menneisyydestä. Talossa leijuva ikääntyneen materian tuoksu, esineet ja rakennuksen koko rakenne kertoi sen selkeästi.  Yhtä lailla talo oli myös aavemainen kuten niin monet muutkin vanhat rakennukset. Missä muualla aaveet asuisivatkaan kuin vanhoissa paikoissa, sidoksissa vuosikausia vanhaan materiaan? Paikan ja esineiden merkitys on siis äärimmäisen tärkeä, ja kun ne poistetaan, mitä jää jäljelle? Monissa tarinoissa esimerkiksi aaveet katoavat, kun taloon tehdään perusteellinen remontti. Aivan kuin vanhojen seinälevyjen mukana katoaisivat niissä majailleet henget. Samalla katoavat tietysti myös vanhan materian luoma tunnelma ja sen todistama monikerroksinen historia. Vaikka esimerkiksi rekonstruoitu museo voi luoda vaikutelman alkuperäisestä tilasta, ei kyse ole kuitenkaan enää autenttisuudesta.

Kaiken kaikkiaan Nantucketissa viettämäni aika oli unelmien täyttymys. Näin ja koin juuri sen, mitä olin aina halunnut. Toisin sanoen tietyn paikan, johon olen mielessäni sitonut paljon merkityksiä. Thomas Macyn talossa viettämäni aika oli upea kokemus, vaikkakin hieman pelottava. Uskon, että nantucketilaiset ovat myös rakennuksestaan ylpeitä. Sen sisältöä ei ole täysin modernisoitu, kuten niin monen muun vanhan rakennuksen, jotka seisovat uhmakkaasti sen vierellä saaren keskustan vanhalla pääkadulla. Tässä mielessä se muistuttaa huomattavasti yksityiskohtaisemmin Nantucketin loiston päivistä 1700- ja 1800-luvun vaihteessa, kun saari oli vielä maailman valaanpyynnin keskus.

Kirjoitus on uudelleenjulkaisu 1.7.2016 kirjoitetusta blogitekstistä Maarit Leskelä-Kärjen ja Otto Latva blogissa Sillä tavalla olemme täällä 

Vietin viime syksynä kaksi kuukautta Kanadan Newfoundlandin ja Labradorin provinssin suurimmassa kaupungissa, St. John’sissa. Matkan tarkoitus oli kerätä aineistoa väitöskirjaani varten, sillä Newfoundlandin saarella 1700-luvun lopulla ja erityisesti 1870-luvulla tehdyt lukuisat jättiläiskalmarihavainnot ovat tutkimukseni kannalta äärimmäisen tärkeitä.  Newfoudlandissa viettämäni aika kuluikin melkein yksinomaan tutkimustyön merkeissä arkistoja penkoen. Vapaa-aikaa oli vähän ja sen käytin ihastelemalla Avalonin niemimaan upeita maisemia, kulkemalla kaupungin sumuisia katuja ja tutustumalla paikalliseen kulttuurielämään yhdessä puolisoni ja nelivuotiaan lapseni kanssa, jotka lähtivät myös mukaan matkalle.

Provinssin ainoasta yliopistosta tuli kuin toinen koti matkan aikana, sillä Memorial University of St. John’sin historian laitos ja sen yhteydessä toimiva merihistorian yksikkö ottivat minut hellään huomaansa tarjoamalla työtilat ja muut tarpeelliset fasiliteetit. Vierailevana tutkijana pääsin helposti käsiksi Memorial Universityn alaisuudessa toimivien erilaisten arkistojen materiaaleihin, joista erityisesti Center for Newfoundland Studies tuli niin lukusalinsa kuin henkilökuntansa puolesta tutuksi. Vastineeksi historian laitoksen ja merihistorian yksikön vieraanvaraisuudesta pidin yliopistolla yleisöluennon lokakuun lopulla otsikolla ”Monster Devil-Fish” – Cultural responses to the Giant Squid in the North Atlantic and Newfoundland in the Nineteenth Century. Yliopiston aineistojen lisäksi keräsin lähdemateriaalia paikallisten ihmisten omista kokoelmista ja yksityiskirjastoista sekä Newfoundlandin ja Labradorin provinssin arkistosta, joka sijaitsee St. John’sin museokeskusksessa The Roomsissa. Museokeskuksen luonnontieteellisessä näyttelyssä pääsin myös ensimmäistä kertaa elämässäni kohtaamaan jättiläiskalmarin kasvokkain, valitettavasti toinen osapuoli oli lasin takana kuolleena.

The Roomsin museokeskuksessa esiteltiin myös saaren värikästä historiaa. Museon monipuolisissa historian näyttelyissä tuotiin esille Newfoundlandin 1800-luvulla sukupuuttoon kuollut alkuperäiskansa Beothukit,  Viikinkien mahdollinen maihinnousu saaren pohjoisosaan 1000-luvulla, Newfoundlandin siirtyminen osaksi Brittiläistä imperiumia 1500-luvulla sekä saaren ja sen asukkaiden merkitys monissa sodissa, kuten esimerkiksi Pohjois-Amerikassakin 1700-luvulla riehuneessa seitsenvuotisessa sodassa, jonka viimeinen taistelu käytiin St. John’sin edustalla sijaitsevalla Signal Hillillä. Newfoundlandin sijainti Pohjois-Amerikan itäisimpänä kolkkana onkin määritellyt paljon sen historiaa. Se on Eurooppa lähinnä sijaitseva maa-alue Pohjois-Amerikassa, minkä vuoksi esimerkiksi mantereet yhdistävä lennätinkaapeli johdettiin Irlannista juuri St. John’sin kaupunkiin 1800-luvun puolivälin jälkeen.

Vaeltelua Signal Hillillä.

Arkistoissa istumisen ja museonäyttelyiden vastapainona mieleeni jäivät elävästi Newfoundlandin suurenmoinen ja kaunis luonto. Atlantin rannikko jyrkkine kallioineen sekä näkymä aavalle merelle, jossa taivaan ja meren rajaa oli mahdoton hahmottaa, jätti lähtemättömän jäljen muistoihini. Kumpuileva maasto ja puistoissa sekä pihoilla kasvavat hevoskastanjat sekä satama-aluille eksyneet suunnattoman kokoiset meduusat ihastuttivat suuresti. Mieleen jäi myös mereltä hetkessä noussut välillä äärimmäisenkin sankka sumu, jonka keskellä kävelin aamuisin yliopistolle. Erityisen mieleenpainuva luontokokemus oli valasretki Newfoundlandin lähivesille. Matkalla en tosin nähnyt yhtään valasta, vaikka vietin koko retken laivan kannella tähyillen merenpintaa. Jälkikäteen ajateltuna tämä ei kuitenkaan haitannut, koska mereltä käsin nähty saaren jyrkkäreunainen rantaviiva oli jo yksistään näkemisen arvoinen. Newfoundlandin maisemat muistuttivat minua etenkin Irlannin luonnosta. Ehkä tämän vuoksi monet irlantilaiset siirtolaiset ihastuivatkin saareen. Irlannista tulleet siirtolaiset jälkeläisineen ovat nimittäin edelleenkin yksi suurimmista Newfoundlandin väestönryhmistä ja he ovat jättäneet lähtemättömän jäljen saaren kulttuuriin. Tämä näkyy etenkin St. John’sissa, jonka keskustassa on miltei lukematon määrä irlantilaisia pubeja.

Luonnon lisäksi myös kaupunkiympäristö teki minuun vaikutuksen. Arkkitehtuurin ja kaupunkimaiseman hämmästyttävimpiä puolia olivat kaupunkikuvaa hallitsevat  Jelly Bean-talot. Niiden villit väriskaalat herättivät ihastusta, mutta välillä myös syvää oudoksuntaa. Värikkään arkkitehtuurin lisäksi tutustuimme kaupungin kuolleiden asuinalueisiin. Teimme sunnuntairetkiä hautausmaille, sillä yksi tavoitteistani oli löytää nykyisen jättiläiskalmarimielikuvan kannalta tärkeän henkilön, pastori Moses Harveyn, hauta. Tämä löytyikin lopulta pitkällisen etsinnän jälkeen. Etsintää vaikeutti se, että kaupungin monilla eri uskontoryhmillä oli omat hautausmaansa eri puolilla kaupunkia. H.P. Lovecraft -fanina ihastuin erityisesti hautausmaiden vanhempiin osiin, joissa aluskasvillisuus oli ottanut jo vallan hautakivistä. Näissä osissa vanhat hautapaadet olivat usein muratin sekä kotiloiden peittäminä. Oman lisänsä hautausmaakierroksille toi saaren vilkas ja elävä tarinaperinne, jossa aaveilla ja muilla henkiolennoilla on vahva jalansija.

Matka Newfoundlandiin oli kaiken kaikkiaan hyvin antoisa ja avartava kokemus. Tärkeiden aineistomateriaalien ja uusien luontoelämysten lisäksi sain uudenlaisia näkökulmia saaren historiaan ja ihmisten merieläinsuhteisiin 1800-luvulla. Näitä havaintoja en olisi voinut tehdä kuin vain menemällä paikan päälle. Lisäksi tietynlainen arjen antropologia antoi myös perspektiiviä yleisemmällä tasolla. Suomalainen kulttuuri ja sen normit saivat vertailukohtia niin hyvässä kuin pahassa. Esimerkkinä voidaan mainita autoilu: Newfoundlandissa melkein kaikilla oli auto tai kaksi ja ne olivat todella isoja. Tästä huolimatta jalankulkijan huomioonottaminen oli Newfoundlandissa kuin kiveen kirjoitettu sääntö. Toisin kuin esimerkiksi Turussa, St. John’sissa ei tarvinnut pelätä ylittäessä suojatietä. Pidin Newfoundlandista suunnattomasti ja toivottavasti pääsen sinne vielä joskus uudelleen. Tosin matkustaminen saarelle on hieman hankalaa ja kallistakin useiden lennonvaihtojen vuoksi. Suosittelen Newfoundlandia kuitenkin kaikille, joita saaren kulttuuri, folklore ja luonto saattaisi kiinnostaa. Oikeanlaiseen tunnelmaan pääsemiseksi kannattaa lukea ainakin Annie Proulxin romaani Laivauutisia (1997) [Shipping News (1993)]

Taiteilija ja kirjailija Tove Jansson vuonna 1956. Kuva: Reino Loppinen — Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Tove_Jansson_1956.jpg

Suomalaisen taiteilijan Tove Janssonin (1914–2001) syntymästä tulee 9. elokuuta kuluneeksi 100 vuotta. Tämän vuoksi esimerkiksi Ateneumissa on nähtävillä Tove Jansson -aiheinen näyttely syyskuuhun saakka. Juhlavuoden ajankohtaa ajatellen julkaistiin myös taidehistorioitsija Tuula Karjalaisen kirjoittama uutuuselämäkerta Janssonista nimeltään Tee työtä ja rakasta (2013). Sekä Ateneumin näyttelyssä että Karjalaisen teoksessa tuodaan esille hyvin se, että Jansson ei ansioitunut ainoastaan muumien luojana. Jansson oli monilahjakkuus, joka lasten- ja nuortenkirjallisuuden lisäksi kirjoitti myös aikuisille suunnattuja romaaneja, minkä lisäksi hänellä oli myös monivaiheinen ura kuvataiteilijana: hän opiskeli kuvataiteita esimerkiksi Tukholmassa, Helsingissä ja Pariisissa. Karjalainen onkin todennut, että Jansson tahtoi olla ennen kaikkea kuvataiteilija ja maalari jo hyvin nuoresta lähtien ja tämä oli hänen intohimonsa vuosikymmenien ajan. Kuvataiteilijana hän oli myös siinä mielessä erityinen, että perinteisten taulujen lisäksi hän teki freskoja moniin julkisiin tiloihin.

Helsingin sanomat julkaisi tänä vuonna 30. maaliskuuta lehtiartikkelin Janssonin tekemistä monumentaalitöistä, joita hän kulki tekemässä ympäri Suomea 1940- ja 50-luvuilla. Näitä olivat esimerkiksi Strömbergin Pitäjämäen tehtaan ruokalan seinälle vuonna 1945 tehdyt seinämaalaukset, Helsingin kaupungintalon ravintolaan vuonna 1947 tilatut kaksi suurta freskoa, Kotkalaiseen lastentarhaan (nyk. lastenkulttuurikeskus) vuonna 1949 tehdyt satupanoraamat ja Kotkan Kotekon (nyk. Etelä-Kymen ammattiopisto) meriaiheiset seinämaalaukset vuonna 1952. Lisäksi hänen monumentaalitöitään tuolta ajalta ovat myös Haminan seurahuoneen kaksi paikkakunnan historiaan liittyvää seinämaalausta vuodelta 1952, Karjaan yhteiskoulun seinämaalaus vuodelta 1954 ja vuosien 1953–54 vaihteessa Etelä-Pohjanmaan maakunnassa sijaitsevaan Teuvan kirkkoon valmistunut alttaritaulu nimeltään Kymmenen neitsyttä.

Minulle Janssonin seinämaalauksista on tutuin syntymäpitäjäni Teuvan kirkossa sijaitseva alttarimaalaus. Muistan sen lapsuudestani, kun joskus satuimme käymään Teuvan kirkossa esimerkiksi hautajaisissa. Muistan myös, että seinämaalauksen ensivaikutelma minulle oli lapsena se, että kyseessä oli tavanomainen maalaus, joka tuntui sopivan hyvin kirkon sisustukseen, eli se ei erottunut mielestäni yhtään muista taide-elementeistä. Jossain vaiheessa sain kuitenkin kuulla, että maalaus oli Tove Janssonin tekemä. Tämä aiheutti jännittävän reaktion pikkulapsessa, joka oli yhdistänyt siihen mennessä Janssonin ainoastaan muumeihin. Maalauksen olemus muuttui ja se irtautui mielessäni heti kirkollisesta kontekstista.  Mieleen nousi kysymyksiä siitä miten iki-ihanat muumit luonut kirjailija oli eksynyt Teuvalle maalaamaan alttaritaulua. Oli vaikea hahmottaa hänet jotain muuta kuin muumiaihetta työstävänä taiteilijana. Tämä opetti minulle ennen kaikkea sen, että Jansson oli todella paljon muutakin kuin vain loistava kirjailija. Vaikka tajusinkin hiljalleen Janssonin uran moninaisuuden, niin mielestäni eivät kuitenkaan koskaan häipyneet kysymykset siitä, millaisen ajanjakson hänen elämässään pienellä synnyinpaikkakunnallani vietetty aika muodosti ? – Missä hän oli asunut? Mitä katuja pitkin hän oli kävellyt? Mitä hän yleensä ottaen ajatteli ympäristöstään? 100 vuotis –juhlavuoden kunniaksi päätin uhrata osan Teuvalle suuntautuneen pääsiäslomamatkan ajasta näihin kysymyksiin syventyen.

Tove Janssonin vaiheita Teuvalla oli yllätyksekseni selvitetty jo paljon. Niistä on mainintoja niin Boel Westin Jansson-elämäkerrassa Tove Jansson. Sanat, kuvat ja elämä (2008) kuin Tuula Karjalaisenkin teoksessa. Lisäksi paikalliset tahot Teuvalla olivat toteuttaneet vuosien 2009–2010 välisenä aikana   ”Tove Teuvalla 1953”-hankkeen, jonka yhteydessä oli kerätty arvokasta muistitietoaineistoa aikalaisilta liittyen Tove Janssonin Teuvalla viettämään aikaan. Nämä toimivat erinomaisina lähteinä tälle pienelle kirjoitukselleni, jonka kautta pyrin tavoittamaan yhtä lyhyttä ajanjaksoa suuren suomalaisen taiteilijan elämässä.

Vuonna 1950 palaneen kirkon rauniot tänä päivänä. Kuva: Otto Latva

Se miten Tove Jansson päätyi Teuvan kirkon alttarimaalauksen tekijäksi, oli loppuen lopuksi monien yhteensattumien summa. Teuvan vanha kirkko, jonka merkkinä on vieläkin nähtävissä palosta säästynyt pääty kirkonkylässä, syttyi palamaan Tammikuun 15. päivänä vuonna 1950. Tämän tilalle lähdettiin nopeasti suunnittelemaan uutta kirkkoa, joka päätettiin rakentaa kuitenkin eri paikkaan kuin edellinen. Uuden kirkon suunnittelusta vastasi arkkitehtitoimisto Elsi Borg, pääarkkitehtinään Elsi Naemi Borg (1893–1958). Apulaisarkkitehtinä toimineen Kaisa Harjanteen esityksestä kirkon alttarimaalauksen tekijäksi valittiin taiteilija Tove Jansson. Teuvan uudesta kirkosta muodostui siis ulkoasunsa lisäksi moderni siinä mielessä, että sen suunnittelutyöstä olivat vastuussa miltei yksinomaan naiset, mikä tuon ajan mittapuulla ei ollut niinkään yleistä.

Nykyinen Teuvan kirkko, jossa myös Tove Janssonin tekemä alttarimaalaus sijaitsee. Kuva: Otto Latva

Kirkon rakennustyöt aloitettiin kesällä vuonna 1952 ja kirkko vihittiin käyttöön jo 29. marraskuussa 1953. Tästä huolimatta alttarimaalauksen valmistumisajankohdaksi mainitaan usein vuosi 1954. Tämä on siinä mielessä outoa, että maalauksen alareunaankin on merkitty vuosi 1953. Toisaalta voi olla, että maalausta viimeisteltiin vielä kirkon vihkiäisten jälkeen. Lopputuloksena Teuvan kirkon seinälle syntyi kuitenkin taideteos, joka erosi tavanomaisista alttarimaalauksista jo siinä mielessä, että se oli tehty vaakatasoon. Useimmat tuon ajan alttaritaulut olivat nimittäin pystysuuntaan tehtyjä. Maalaus toteutettiin niin sanotulla al secco –tekniikalla eli kalkkiväreillä suoraan seinään. Alttarimaalauksesta tehtiin Helsingin sanomien 15. Tammikuuta 2014 julkaiseman lehtiartikkelin mukaan kaiken kaikkiaan kolme luonnosta, joista yksi on tällä hetkellä nähtävissä myös Ateneumin näyttelyssä.

Lähikuva alttarimaalauksesta nimeltään Kymmenen Neitsyttä. Kuva Tanja Nisula-Koivisto — Lähde: Foto-Nisulan kokoelmat.

Siitä mistä Jansson sai idean alttaritaulun aiheeseen, voidaan esittää erilaisia teorioita.  Monissa teksteissä on mainittu viittaus FST:n dokumenttiin Vägen till Mumindalen, jossa on nähtävästi esitetty ajatus, että Jansson olisi saanut aiheen alttaritauluun tätinsä mieheltä, joka oli pappi. Hän oli dokumentin mukaan pyytänyt Tove Janssonia jo 1930-luvulla tekemään taulun kymmenen neitsyeen vertauksesta, mihin Jansson ei ollut suostunut. Päädyttyään myöhemmin alttaritaulun tekijäksi olisi tämä ajatus saattanut kuitenkin antaa idean työn aiheeksi.

Tiedetään, että Tove Jansson suunnitteli alttarimaalausta jo alkukeväällä 1953. Tällöin hän oli myös käynyt ensimmäisen kerran paikkakunnalla katsomassa rakenteilla olevaa kirkkoa. Lopullisesti hän saapui paikkakunnalle toukokuun lopulla vuonna 1953. Tove Janssonin maalamistyö kesti muistitiedon mukaan viikkoja tai lähes kuukausia. Monien kertojien mielestä maalaaminen olisi ajoittunut syksyyn, mitä tukee myös se, että he muistelevat tuolloin olleen kylmä. Yksi yksityiskohta muisteluissa on myös se, että Janssonin kerrottiin pitäneen yllään turkkia ilman viileyden takia. Kirkossa ei ollut nimittäin vielä tuossa rakennusvaiheessa ollenkaan ikkunoita, mikä tulee esille myös Janssonin omissa teksteissä. Boel West on kirjoittanut, että ”[U]uteen kirkkoon ei ole vielä asennettu ikkunoita, tuuli puhaltaa vapaasti sisään ja huopatossuissaan ja paksu kaulaliina pään ympärille kiedotuna Tove yrittää pyydystää telineiden yli leijailevia lehtikultahippuja.” Jansson on itse kirjoittanut, että lehtikulta piti saada liimattua seinälle pumpulin kanssa, mutta tuulen puhaltaessa ne piti läntätä siihen mihin osuivat. West siteerasi teoksessaan myös Janssonin kirjettä, joissa hän kertoo tuulen aiheuttaneen lautakasojen ja masoniitin kaatumisen itsensä ja maalauksen päälle: ”Koko kalkkeeraus on nyt maalitahroissa. Olin niin vihainen, että ne lupasivat soittaa naapurikauppalan rohkeammalle lasimestarille.” Maalaustyön tekeminen noissa olosuhteissa ei siis kuulostanut lainkaan helppoa.

Maalaustyön ohessa myös paloi paljon tupakkaa. Tämä oli yksi asioista, jonka aikalaiset muistavat erityisen hyvin. Janssonilla muisteltiin olleen alituiseen savuke suupielessään. Toinen mielenkiintoinen muisto hänestä oli se, että hänen lounaseväänsä koostuivat keltaisesta jaffasta ja ”ranskan pullasta”. Karjalainen kirjoittaa kirjassaan, että Janssonin ajatukset liisivät ruokataukojen aikana Pariisiin ja siellä sijaitsevaan La Coupolen ravintolaan, jossa hän kuvitteli ystäviensä Sam ja Maya Vannin viettävän aikaa. Nyt hän oli kuitenkin Teuvalla ja Pariisi sai odottaa.

Teuvan vanha pappila, jonne Tove Jansson asettui asumaan tultuaan paikkakunnalle. Nykyään rakennus on jo purettu. Tämän kuvan on arvioitu sijoittuvan suurinpiirtein noin 1930- tai 40-luvuille. — Lähde: Teuva-Seuran arkisto

Teuvalle tullessaan Tove Jansson asui aluksi vanhassa pappilassa, joka nykyään on jo purettu. Samaisella paikalla sijaitsee nykyään Teuvan aikuiskoulutuskeskus TEAK. Teuvan pappina toimi tuolloin Jussi Annala, joka puolisonsa kanssa sai lahjaksi vieraanvaraisuudestaan alttaritaulun luonnoksen. Jossain vaiheessa Jansson muutti pappilasta kuitenkin Korhosen matkustajakotiin, joka sijaitsi Teuvan rautatieasemaa vastapäätä Asematien varressa vain noin sadan metrin päässä kirkosta. Muistitiedon mukaan hänen huoneensa oli nro. 2.

Entisen Korhosen matkustajakodin rakennus tänä päivänä. Kuvassa oikealla kauempana näkyvien havupuiden taakse jää piiloon Teuvan kirkko. Tove Janssonin työmatka ei siis ollut kovinkaan pitkä. Kuva: Otto Latva

Tove Janssonista kirjoitetuissa elämäkerroissa kerrotaan hyvin selkeästi, että hänellä oli monesti useita töitä työn alla yhtäaikaisesti. Tällainen työtahti hänellä oli myös Teuvalla. Alttaritaulun parissa vietettyjen työtuntien päätyttyä hän palasi matkustajakodin huoneeseensa ja aloitti muut työt. Hän piirsi iltaisin Pohjoismaiden yhdyspankin seinämaalauksen luonnosta sekä kirjoitti uutta muumikirjaansa Vaarallinen Juhannus, joka julkaistiin ensikerran ruotsiksi jo vuonna 1954. Näiden töiden ohella hänen iltansa kuluivat Davidin psalmien lukemiseen sekä vilkkaseen kirjeenvaihtoon suomalaisen teatteriohjaajan ja -johtajan Vivica Bandlerin kanssa. Kirjeissään he kävivät läpi Bandlerin muumikirjaan ehdottamia korjauksia sekä psalmien sisältöä. West kirjoittaa kirjassaan, että psalmit jättivät myös jälkensä muumikirjaan, jossa Pikku Myy kelluvassa ompelukorissa on kuin Mooses, kelluva teatteri kuin arkki ja vedenpaisumus tietysti raamatullinen vedenpaisumus. Se jättikö teuvalainen ympäristö jälkiä kirjaan on tulkintakysymys, jonka selvittäminen vaatisi tarkempaa tutkimusta.

Lähdeaineistojen perusteella voidaan todeta, että Teuva oli vain yksi väliaikainen etappi Janssonille. Se ei ollut hänelle mitään kodinomaista vaan paikka, jossa hän työskenteli – toisin sanoen hän teki Teuvalla ”työkeikan”. Paikalliset muistavat hänet nimenomaan tekemässä töitä kirkossa tai kävelemässä töihin matkustajakodista. Kuten myös lähteet mainitsevat, hänen päivärytmiinsä ei varmasti olisikaan mahtunut edes mitään muuta. Silti yhdessä ”Tove Teuvalla 1953” –projektin haastattelussa mainitaan, että Tove Jansson kävi vierailulla häntä työssään auttaneen paikallisen betonimyllärin Svante Lähdeksen luona. Kahvittelu johti kertomuksen mukaan lopulta myös vodkapaukkujen maisteluun. Tämä kertomus on kuitenkin ainoa laatuaan. Muuten Jansson kulutti aikansa Teuvalla todennäköisesti täysin töihinsä uppoutuneena.

Vaikka Tove Jansson oleskelikin Teuvalla vain hetken, hän jätti lähtemättömän jäljen paikkakunnan historiaan. Hän teki paikkakunnalle seinämaalauksen, joita on koko Suomen mittakaavassa verrattain vähän. Lisäksi Teuvalle tehty monumentaalimaalaus on aiheeltaan myös uskonnollinen, mikä tekee maalauksesta entistäkin harvinaislaatuisemman. Jansson teki uransa aikana nimittäin vain muutamia uskonnollisia töitä, kuten piirroksia joululehdille 1930- ja 40-luvuilla. Janssonin vaiheet Teuvalla olivat työntäyteiset ja niitä sävytti kaipuu suureen maailmaan. Jansson ei kierrellyt ympäri paikkakuntaa vaan keskittyi töihinsä. Alttarimaalaus ei ollut hänelle kuitenkaan mikä tahansa työ, vaan kuten West on kirjoittanut, Jansson kertoi olleensa vilpittömän liikuttunut ensimmäisestä kirkollisesta työstään. Hän myös kertoi, että kirkon vihkiäiset olivat jotain mitä hän ei koskaan unohda. Eteläpohjalainen maisema oli hänelle yhtä lailla elämys, sillä Ilkka –lehdessä 14. Heinäkuuta 2001 julkaistun artikkelin mukaan hän kuvaili sitä yhdessä kirjeistään näin: ” Kaikki horisontaalista, rauhallista, loputonta”. Jansson ei siis pelkästään antanut jotain Teuvalle vaan hän myös vastavuoroisesti sai sieltä uusia elämyksiä.

Ps. Mikäli Tove Janssonin vaiheet Teuvalla kiinnostavat, niin paikallisen juhlaviikon Elolystien (28.7–3.8.) aikaan Teuvalla on tarjolla monenlaista Tove Jansson aiheista ohjelmaa.

Kirjoittaja: Otto Latva

Lähteitä:

”Tove Teuvalla 1953” -hankkeen nettisivut – http://www.toveteuvalla.fi/

Karjalainen, Tuula: Tee työtä ja rakasta. Tammi, Helsinki 2013.

West, Boel: Tove Jansson. Sanat, kuvat, elämä. Schildts, Helsinki 2008.

Helsingin Sanomat 2014

Ilkka 2001

Kuvakaappaus tammikuussa 2013 uutisoidusta jättiläiskalmarihavainnosta. Lähde: Discovery Channel.

Viime tammikuussa eri tiedostusvälineet uutisoivat laajasti jättiläiskalmarihavainnosta, joka tapahtui lähellä Chici-jiman saarta pohjoisella Tyynellä valtamerellä. Havainto herätti huomiota erityisesti sen ainutlaatuisuuden vuoksi, sillä kyseessä oli ensimmäinen kerta kun jättiläiskalmari pystyttiin kuvaamaan luonnollisessa elinympäristössään. Tutkimussukellusvene miehistöineen seurasi tätä noin kolme metriä pitkää (kahdeksan metriä, jos kaksi pitkää pyyntilonkeroa olisivat olleet vielä yksilöllä tallella) jättiläiskalmaria aina 900 metrin syvyyteen saakka, kunnes se katosi meren uumeniin. Sukellusveneessä mukana ollut japanilainen eläintieteilijä, Tsunemi Kubodera, oli onnistunut kuvaamaan historian ensimmäisen videokuvan jättiläiskalmarista jo vuonna 2006, mutta vain veneestään käsin, kun eläinyksilöä oli nostettu koukulla veden pintaan. Nämä uusimmat havainnot jättiläiskalmarista osoittavat, miten vähän tästä eläinlajista loppuen lopuksi tiedetään. Jättiläiskalmaria on usein pidettykin yhtenä viimeisistä suurista mysteereistä, joita meri vielä pitää sisällään.

Nyt kun jättiläiskalmari on jälleen ajankohtainen viime tammikuun uutisoinnin jälkeen, on paikallaan kertoa hieman eläinlajin värikkäästä historiasta ja siitä, miten se hyväksyttiin osaksi tunnettua eläinkuntaa. Vaikka jättiläiskalmari on syvänmeren eläinlaji, siihen on silti mahdollista törmätä meren pinnalla tai rannikoilla. Tämä johtuu ammoniumkloridin suuresta määrästä jättiläiskalmarin elimistössä. Ammoniumkloridi on vettä kevyempää ainetta, ja tästä syystä uupuneet, kuolemaa tekevät tai jo kuolleet jättiläiskalmariyksilöt nousevat pinnalle lopettaessaan liikkumisen. Tosin jättiläiskalmareiden ruumiit eivät säily kauaa veden pinnan yläpuolella, sillä ne hajoavat nopeasti ja samalla ne myös altistuvat erilaisille haaskansyöjille. Tämän vuoksi kohtaamiset eläinlajin kanssa ovatkin olleet harvinaisia.

Vanhimpina pidetyt maininnat mahdollisista suurikokoisiin kalmareihin liittyvistä havainnoista löytyvät Aristoteleen ja Plinius vanhemman teoksista. Aristoteles mainitsi teoksessaan Historia Animalium (noin 350 eaa.) kaksi kalmarilajia, suuren ja harvinaisen lajin nimeltään teuthos ja pienemmän ja huomattavasti yleisemmän lajin teuthis. Plinius vanhempi taas kirjoitti teoksessaan Naturalis Historia (noin 79 jaa.) jonkinlaisesta mustekalaa sekä kalmaria muistuttavasta olennosta, joka olisi noussut Espanjan Atlantin puoleisella rannikolla maihin varastelemaan suolattua kalaa. Otus oli kiivennyt jopa aidan yli käyttäen apunaan lähistöllä kasvaneita puita. Se saatiin Pliniuksen tekstin mukaan kiinni koirien haistettua siitä lähtevän tuoksun, ja atraimia apunaan käyttäen paikalliset onnistuivat lopulta päihittämään tämän isokokoisen meren asukin. Kuten arvata saattaa, tämän viekkaan merenelävän toimintatavat eivät vastaa yhdenkään tunnetun eläinlajin käyttäytymistä. Eläinkuvauksen uskotaan pohjautuvan suullisen perinteen ylläpitämään tarinaan, jonka Plinius kirjoitti ylös kuulemiensa kertomusten pohjalta. Tarinan alkuperästä on herännyt keskustelua koskien erityisesti sitä, että mikä eläinlaji on inspiroinut kertomusta. Yleensä tämän olennon esikuvaksi on luokiteltu mustekala, mutta on olemassa myös teorioita, että kertomus olisi saanut alkunsa kohtaamisesta rannalle ajautuneen jättiläiskalmarin kanssa. Tätä näkemystä on perusteltu muun muassa sillä, että Plinius esittelee teoksessaan olennon yksityiskohtia, ja mainitsee, että tällä oli kaksi muita lonkeroita pidempää lonkeroa. Tätä ominaisuutta ei ole juuri muilla pääjalkaisilla (pääjalkaiset ovat eläimiä joiden pää on suorassa yhteydessä lonkeroihin) kuin kalmareilla, ja kokonsa puolesta vain jättiläiskalmari voidaan rinnastaa Pliniuksen eläinkuvaukseen.

Vaikka Pliniuksen ”merieläin” onkin kuin suoraan hassun hauskasta tieteisromaanista, melkein yhtä uskomattomalta kuulostaa jättiläiskalmarihavainto, jota pidetään yleisesti ensimmäisenä dokumentoituna kohtaamisena eläinlajin kanssa. Juutinraumasta, Kööpenhaminan ja Malmön välistä, löydettiin vuonna 1545 ennestään tuntemattoman merenelävän ruho, joka muistutti aikalaislähteiden mukaan kovasti munkkia. Ranskalainen luonnontieteilijä Guillaume Rondelet kuvaili ”Merimunkkia” teoksessaan Libri de piscibus marinis (1554) näin:

[Merimunkilla] katsottiin olevan ihmismäisiä piirteitä, mutta se näytti huomattavasti ”rosoisemmalta”. Sen pää oli ajeltu ja sileäpintainen. Olkapäät oli peitetty viitalla, jossa saattoi myös olla huppu. Sillä oli kaksi pitkää evää käsien tilalla ja sen alaosa päättyi leveään pyrstöön. Keskiosa oli huomattavasti leveämpi ja se oli muodoltaan kuin haarniska.

Rondeletin lisäksi myös kaksi muuta luonnontieteilijää kirjoitti merimunkista 1500-luvun puolivälissä. Ranskalainen Pierre Belon mainitsi merimunkin kirjassaan De Aquatilibus (1553) ja sveitsiläinen Gonrad Gesner neliosaisen teoksensa Historiae Animalium neljännessä osassa De piscium et aquatilium animantium natura (1558). Tanskasta löytyneen merimunkin alkuperä pysyi mysteerinä aina 1800-luvun puoleenväliin saakka, kunnes tanskalainen eläintieteilijä Japetus Steenstrup nosti asian esille luennollaan, jonka hän piti luonnonhistoriallisen yhdistyksen sunnuntaitapaamisessa Kööpenhaminassa vuonna 1854. Tällä luennolla hän vertaili yksityiskohtaisesti merimunkkia pääjalkaisiin päätyen loppuratkaisuun: ”Sømunken er for det første – En Blæksprutte.”  Hän siis totesi merimunkin pääjalkaiseksi.

Japetus Steenstrup havainnollisti kalmarin ja merimunkin yhtäläisyyksiä myös visuaalisin keinoin. Lähde: Steenstrup, J. J. S.: Om den i Kong Christian IIIs tid i Øresundet fanget Havmund (Sømunken kaldet). Teoksessa Dansk Maanedsskrift 1. Risbenhavn, 1855. s. 83.

Tanskasta löydetty merimunkki ei ole kuitenkaan ainoa laatuaan, sillä japanilaisessa kansanperinteessä tunnetaan myyttinen henkiolento nimeltään Umibōzu, joka asuu myös meressä. Sillä kerrotaan olevan iso pyöreä pää, joka muistuttaa buddhalaismunkin päätä. Merimunkin tavoin Umibōzun myytin uskotaan saaneen alkunsa jättiläiskalmarihavainnoista. Jättiläiskalmarin uskotaan olleen inspiraationa myös monelle muulle mereen liittyvälle mytologiselle olennolle, kuten esimerkiksi Norjan kansantaruston Krakenille tai antiikin tarinoista tutulle Scyllalle.

Merimunkin löytymisen jälkeen seuraavat dokumentoidut merkinnät mahdollisista jättiläiskalmarihavainnoista tehtiin vasta 1600-luvulla. Islantilaisessa historiateoksessa Annalar Biørns a Skardsa II (1775) on maininta Pohjois-Islannissa tapahtuneesta jättiläiskalmarihavainnosta vuodelta 1639. Tämän lisäksi Irlannissa löydettiin rannalle ajautunut jättiläiskalmari vuonna 1673, josta sikäläinen luonnontieteilijä A. G. Moore kirjoitti sittemmin julkaisuun nimeltä Annual Magazine of Natural History vuonna 1875. Havaintoja tehtiin 1700-luvulla vain muutamia enemmän kuin edellisellä vuosisadalla. Huomion arvoista on kuitenkin se, että nyt havaintoja alettiin tehdä myös merellä. 1700-luvun loppupuolelta onkin löydettävissä jo muutamia merimiesten päiväkirjoja, joissa on merkintöjä jättiläiskalmareista.

1800-luvun alkupuolella erityisesti valaanpyytäjät alkoivat tehdä havaintoja jättiläiskalmareista, sillä kalmarit muodostavat suuren osan kaskelottien ruokavaliosta. Raa’an pyyntitoimituksen aikana kaskelotit usein oksentelivat syömäänsä ravintoa, ja tässä yhteydessä valaanpyytäjät näkivät paljonkin kalmareiden ruumin osia. Näiden joukossa oli myös niin suuria kalmarin jäänteitä, että ne eivät voineet kuulua millekään tunnetulle eläinlajille. Näistä havainnoista kirjoitettiin jonkin verran erilaisissa matkakertomuksissa ja valaanpyyntiä käsittelevissä yleisteoksissa 1800-luvun alkupuolella, mutta useimmat tuon ajan luonnontieteilijöistä eivät pitäneet merimiesten kertomuksia tarpeeksi luetettavina. Luonnontieteilijöiden käsitys merestä oli 1800-luvun alkupuolella vielä hyvin toisenlainen kuin merimiehillä. Tästä kertoo esimerkiksi meritutkimuksen pioneerin Edward Forbesin syvyysteoria 1840-luvulta, jonka mukaan yli 550 metrin syvyydessä ei voinut olla elämää. Forbesin teoria alkoi kuitenkin menettää uskottavuuttaan jo 1800-luvun loppupuoliskolla, kun merten syvyyksistä alettiin löytää yhä useampia ennestään tuntemattomia lajeja.

Tanskalainen eläintieteilijä Japetus Steenstrup, joka luennoi myös merimunkista, oli lopulta se tiedemies, joka todisti jättiläiskalmarin olemassaolon. Hän oli saanut joulukuussa 1853 käsiinsä ainoan hajoamattoman osan, eli papukaijan nokkaa muistuttavan pureskeluluun, jättiläiskalmariyksilön ruumiista, joka oli huuhtoutunut Jyllanin pohjoisrannikolle Tanskassa. Tämä suukappale oli konkreettinen todiste jättiläiskalmarin olemassaolosta, ja sen löytymisen myötä luonnontieteilijöillä ei ollut enää varaa vähätellä jättiläiskalmarista kerrottuja tarinoita. Merimunkkia koskevalla luennollaan Steenstrup tahtoikin osoittaa miten vanhat myytit saattoivat juontaa juurensa oikeista eläinhavainnoista.  

Jättiläiskalmari sai lopullisesti paikkansa osana tunnettua eläinkuntaa, kun ranskalaisen höyrylaiva Alectonin miehistö havaitsi jättiläiskalmariyksilön Madeiran ja Teneriffan saarien välisellä merialueella Atlantin valtamerellä marraskuussa 1861. Kyseinen yksilö löytyi kellumasta meren pinnalta vielä elossa. Laiva ohjattiin jättiläiskalmarin vierelle ja eläin yritettiin nostaa laivan kannelle, mutta sen ympärille heitetty köydensilmukka kuitenkin katkaisi yksilön kahtia. Jäljelle jäänyt ”pyrstöosa” ja tapahtuman pohjalta laadittu raportti vietiin Teneriffalle Ranskan konsulaattiin, ja sieltä raportti lähetettiin Ranskan tiedeakatemiaan. Tämä tapaus oli mullistava jättiläiskalmarin olemassaoloa koskevan tiedon kannalta, sillä nyt asiasta uutisoitiin myös lehdissä, ja tapaus sai kansainvälistä huomiota. Tämän jälkeen jättiläiskalmaria verhonnut mystinen peite nousi sen verran, että yhä useampi luonnontieteilijä alkoi hyväksyä eläinlajin olemassaolon ja sen parissa ryhdyttiin nyt tekemään tieteellistä tutkimustyötä. Kuten viime tammikuussa uutisoidusta havainnosta voimme päätellä, niin jättiläiskalmarin parissa tehtävä tutkimus etenee koko ajan. Meillä on silti vielä paljon opittavaa, sillä me tiedämme vielä tänäkin päivänä vain hyvin vähän tästä eläinlajista.

Taiteilijan näkemys Alectonista ja jättiläiskalmarista. Lähde: Lee, Henry: Sea Monsters Unmasked. William Cloves and Sons, London 1883. s. 39.

Tähän mennessä lähinnä biologit ovat tutkineen jättiläiskalmaria ja sen historiaan on perehdytty lyhyesti muun muassa erilaisten luonnontieteellisten artikkelien johdannoissa. Tietokirjoja eläinlajista on kirjoitettu muutamia, joista ehdottomasti laajin ja paras on meribiologi ja kuvittaja Richard Ellisin teos The Search for the Giant Squid (1998). Vaikka jättiläiskalmari on profiloitunut hyvin vahvasti luonnontieteiden tutkimuskohteeksi, tämä ei kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta tutkia eläinlajia myös humanistisissa tieteissä: teen itse tällä hetkellä aiheesta väitöskirjaa kulttuurihistorian oppiaineessa. Väitöskirjassani tutkin jättiläiskalmareiden herättämiä tunteita ja reaktioita vuosien 1785–1914 välisenä aikana, ja sitä miten näiden tunteiden kautta ilmeni ihmisten suhtautuminen merten syvyyksiä kohtaan.

– Otto Latva