Juuri ilmestyneen, runoilija Helvi Juvosta käsittelevän elämäkerran Kirkas ja hiljainen (S&S) kirjoittaja, kirjallisuudentutkija Katri Viitaniemi kuvaa omaa kokemustaan arkistossa ylläolevan sitaatin tavoin. Arkisto lumoaa ja imaisee sisäänsä, vie mennessään – huomattavasti vaikeampi on päästä sen merkillisestä maailmasta takaisin ulkomaailmaan ja irtautua aineistoista.

Alkusyksynä olen ehtinyt viettää muutamia intensiivisiä päiviä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosalissa. Olen pitkästä aikaa palannut Krohn-suvun aineistojen pariin tavoitteenani työstää vihdoin valmiiksi elämäkerrallinen teos äideistä ja tyttäristä – kirja, joka on ollut tekeillä jo reilusti yli vuosikymmenen. Sen keskiössä on tyttökoulun opettaja ja johtaja, Krohnin sisarten Aunen ja Ainon äiti, Maria Wilhelmiina (Minna) Krohn, os. Lindroos (1841–1917).

Kun aikoinaan 2000-luvun alussa istuin samaisessa arkistossa kuukausitolkulla Krohnin sisarten kirjeiden ja muiden papereiden äärellä, kiipesin Kruununhaassa Mariankatua ylös kerrostalon sisäpihalla sijaitsevaan kirjallisuusarkistoon. Muutama vuosi sitten SKS yhdisti kirjallisuuden, kulttuurihistorian ja kansanperinteen aineistonsa yhteiseen tilaan. Maan alle Hallituskadulle kaivettiin isot arkistomakasiinit, joissa aineistot pahvilaatikoissaan nyt sijaitsevat. Itse työskentely aineiston parissa, oli se sitten paperisia kirjeitä, mikrofilmejä tai äänitteitä tehdään jyhkeän vuonna 1890 valmistuneen päärakennuksen suojissa, ensimmäisen kerroksen arkistosalissa, jota kiertävät vanhat kortistojen hyllyt.

Tila on toinen, työ on samaa. Krohnien aineistokokonaisuus on valtava, ja pelkästään eri kirjeenvaihtojen hahmottaminen eri luetteloista vaatii työtä ja tarkkuutta. Työskentelen ennen muuta Minna Krohniin liittyvien aineistojen parissa, ja niitä on paitsi hänen nimensä mukaan nimetyssä arkistolaatikossa myös lukuisissa kirjekokoelmissa. Luetteloista pitää aina tarkistaa, ketkä kaikki ovat kirjoittaneet Minnalle, keille hän on kirjoittanut – siis sellaista, mikä on säilynyt. Palaan samalla myös joihinkin vanhoihin jo aiemmin luettuihin aineistoihin. Mitä kaikkea en olekaan havainnut tai osannut lukea tai tulkita? Mistä löydän nyt ajan tihrustaa lyijykynällä haalennutta pientä tekstiä? Miten eri tiedostoihin tehdyistä sivutolkulla kasvavista muistiinpanoista muodostuu tulevaisuudessa virkkeitä, tekstinpätkiä, kokonaisia lukuja? Tässä kaikessa on yhä jotain arvoituksellista ja mystistä, jotain, mikä tuntuu lipeävän, jos sitä koettaa liiaksi organisoida tai kontrolloida. Intuitio ja tunteet elävät henkilöarkistojen äärellä. Ne ovat tärkeä osa tutkimisen ja kirjoittamisen prosessia. Ne vaativat myös aikaa, hitautta, sellaista olemisen tilaa, jota on nykyhetkessä kovin vaikea saavuttaa.

Arkistot elävät jonkinlaista buumia, samoin henkilöhistoria. Muutamien arkistopäivien jälkeen vietin iltapäivän keskiviikkona 3.9. saman talon yläkerrassa täpötäydessä seminaarissa. Siellä pohdittiin, miten henkilöarkistot muuttuvat kirjallisuudeksi. Seminaari juhlisti ennen muuta Katri Viitaniemen elämäkertaa pitkälti unohdetusta 1950-luvun runoilijasta Helvi Juvosesta. Viitaniemen sanoin hän halusi tietää millainen ihminen löytyy runouden takaa, kuka oli runoilija Helvi Juvonen.

Elämäkerrasta tuli kuitenkin paljon enemmän, juuri arkistoaineiston vuoksi. SKS:n kirjallisuuden ja kulttuurihistorian arkistosta löytyi aikoinaan sinne luovutettu Helvi Juvosen ja Sirkka Meriluodon välinen kirjeenvaihto, joka ei kertonut vain kirjallisuudesta tai runoilija Juvosesta, vaan ennen muuta kahden naisen välisestä rakkaussuhteesta 1940–50-lukujen Suomessa. Viitaniemi kuvasi seminaarissa elävästi sitä, miten hän tajusi vähitellen kuinka harvinainen dokumentti tämä oli. Aihepiirin tutkimus on vielä kohtuullisen vähäistä, eikä ennen muuta tällaisia, näin laajoja, avoimia kirjeaineistoja ole ollut tutkijoiden tiedossa. Itse elämäkerrassa valottuu suunnattoman lempeä ja syvä kahden ihmisen välinen ihmissuhde, joka sai omassa ajassaan toteutua yllättävänkin vapaasti. Helvi ja Sirkka olivat läsnä toistensa lapsuudenperheissä, viettivät kesiä maaseudulla perheidensä luona ja asuivat yhdessä monen vuoden ajan. Se ei tarkoittanut sitä, että he olisivat voineet olla avoimesti julkisuudessa muita kuin ystäviä. Pariskunnan pieneen ystäväpiiriin lukeutui muita ajan homoseksuaaleja kirjoittavia naisia, kuten molempien läheinen ystävä, kirjailija, toimittaja Mirjam Polkunen sekä runoilija Mirkka Rekola.

Viitaniemen sanoin elämäkerta avautuukin lopulta kolmeen suuntaan: kirjallisuuden historiaan, sateenkaarihistoriaan ja lisäksi vielä psykiatrian ja psyykkisen sairastamisen historiaan. Kirjeet kertovat myös raadollisella tavalla Helvi Juvosen vaikeista sairauskausista ja hoitojaksoista Lapinlahdessa ja Nikkilässä, sairauden kokemisesta ja potilaalle hyvin raskaista 1950-luvun hoitomuodoista kuten insuliinishokkihoidoista, joita Juvonen joutui kokemaan useita kertoja.

Viitaniemelle arkistot muodostuivat lumoavaksi paikaksi lukea tekstejä ja astua toisiin maailmoihin. Arkistojen maailmat avaavat ”rihmastoja” myös muualle, elossa oleviin ihmisiin, haastatteluihin ja yksityisomistuksessa oleviin aineistoihin. Seminaarin koskettavinta antia oli Katri Viitaniemen keskustelu Ulla Gartzin, Mirjam Polkusen sisarentyttären kanssa. Gartz kertoi ”kakkosäitinsä” suuresta merkityksestä itselleen ja siitä ilosta, mitä hän on kokenut, kun hänen haltuunsa päätynyt aineisto on löytänyt tutkijat ja suuri osa siitä on nyt päätynyt SKS:n arkiston kokoelmiin.

Toimittaja, kirjailija, suomentaja ja muun muassa Radioteatterin johtajaksi päätynyt Polkunen oli aikansa kirjailijaverkostojen keskiössä. Hän, Helvi Juvonen ja Sirkka Meriluoto muodostivat 1950-luvulla kiinteän ystäväkolmikon, kunnes Mirjam kohtasi rakkautensa Mirkka Rekolassa. Molemmat ihailivat Helvi Juvosen runoilijuutta ja soimasivat itseään vielä vuosikymmenten jälkeen siitä, että eivät olleet ymmärtäneet Juvosen sairastelun perimmäistä syytä ja osanneet toimittaa häntä lääkäriin ajoissa. Juvonen kuoli vain nelikymmenvuotiaana särkylääkkeiden aiheuttamiin sivuvaikutuksiin.  

Ulla Gartzin kokemukset läheisenä sukulaisena ja aineiston luovuttajana toivat menneisyyden ihmiset käsinkosketeltavan lähelle, ja muistuttivat siitä jatkuvasta eettisestä haasteesta, jonka toisten ihmisten elämien tutkija kohtaa aina uudestaan ja uudestaan. Miten tehdä oikeutta menneille elämille? Toisaalta Gartzin mutkaton suhtautuminen tutkijoiden kiinnostukseen valoi myös uskoa siihen, että henkilöhistoriaa tarvitaan ja että usein se voi olla läheisille ihmisille myös mutkaton asia. Gartzin mukaan me tarvitsemme todellisia kertomuksia eletystä elämästä ja vaikeistakin kokemuksista, tunteista, sairauksista, kielletyistä asioista – se vain lisää ymmärrystämme niin menneisyydestä kuin ihmiselämästäkin. Mitä pahaa siitä voisi seurata, hän oivaltavasti kysyi.

Seminaarissa arkistokokemuksistaan kertoi myös kaksi muuta kirjailijaa. Aino Kallaksen pakolaisvuosista romaania viimeistelevä Suvi Ratinen sanoi suhtautuvansa aineistoihin vähemmän romanttisesti, jo omasta arkistotyökokemuksestaan johtuen. Hän kertoi, millaista on ollut etsiä tietoa Kallaksen itsensä enimmäkseen vaikeneman pakolaisuuden todellisista syistä ja poliittisista taustoista. Kallaksen lasten kirjeet ovat avanneet kokemusta uusin tavoin, toisaalta arkistossa tallella olevat viranomaisdokumentit ovat avanneet vaiettua historiaa. Vaiettua on arkistoista etsinyt myös sotien välisen ajan mieskirjailijoiden homoseksuaalisista kokemuksista tietokirjaa kirjoittava Antti Järvi. Hän toi esiin, miten sateenkaarihistoriaan liittyvissä tapauksissa yksittäiset, oudot kirjeet ja tuntemattomilta saadut viestit voivat kertoa siitä, mikä usein jää piiloon laajojen kirjeenvaihtojen rivien väliin. Milla Eräsaari taas kertoi SKS:n valtavista valokuvakokoelmista ja kehotti yleisöä tutkimaan niitä. Esimerkiksi kirjailijoiden valokuva-arkistoista löytyy kaikkea Otto Mannisen ottamien poseeraavien omakuvien ja Helvi Hämäläisen kenties kirjallista työtään varten kuvaamien miljöökuvien väliltä.

Arkistoihin kohdistuu tällä hetkellä valtavia säästöpaineita ja esimerkiksi Kansallisarkisto on uhannut supistaa toimintansa minimiin. Voimmekin iloita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista, niiden valtavista aineistoista ja äärimmäisen osaavasta, asialleen omistautuneesta henkilökunnasta, joka elää tutkijoiden kanssa aineistojen lumotussa maailmassa. SKS:n arkisto on auki joka arkipäivä ja useimpina päivinä klo 18:aan asti – siellä on rauhallista aikaa lukea ja tutkia. Kirjailijoita ja muita kulttuuri-ihmisiä koskevan arkiston lisäksi siellä sijaitsee äärimmäisen laaja kansanperinteenarkisto.

Maarit Leskelä-Kärki

Teemaan liittyen ilmestyi viime jouluna myös laaja, avoimesti verkosta saatavilla oleva tutkimusantologia Tutkimuspolkuja yksityisarkistoihin. Aineistot historian, kulttuurin ja kirjallisuuden tutkimuksessa. Toim. Hanna Karhu, Katri Kivilaakso, Viola Parente-Čapková. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1495.