Tänä keväänä vietin kymmenen viikkoa Yhdysvalloissa, ensisijaisesti tutkijavierailulla Pohjois-Carolinan yliopistossa Chapel Hillissä. Vajaan kolmen kuukauden matkaan mahtui lisäksi arkistomatkat Teksasin yliopiston Harry Ransom -keskukseen Austinissa ja Fort Lewisin korkeakoulun Southwest Studies -keskukseen Coloradon Durangossa. Matkalla mukana olivat puolisoni sekä 5- ja 1-vuotiaat lapsemme, jotka toivat arkeen iloa.

Matkan aikana ehdin tutustua kolmeen eri korkeakouluun ja kampukseen. Kevään poliittiset kamppailut ja epävarmuus olivat läsnä, mutta vaikuttivat vierailijana arkeeni yllättävän vähän. En kuitenkaan keskity nyt nykyhetken kriiseihin, vaan pidemmän aikavälin jännitteisiin. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen ja asutuskolonialismin historian tutkijana vierailuni aikani huomasin merkittäviä eroja siinä, miten alkuperäiskansat näkyivät eri yliopistojen kampuksilla.

University of North Carolina at Chapel Hill (UNC)
UNC on viime vuosina panostanut alkuperäiskansoihin liittyvän tutkimuksen ja opetuksen kehittämiseen ja oli siten vierailulleni luontainen kohde. Vierailuni aikana osallistuin kuukausittaiseen alkuperäiskansatutkimuksen seminaariin, joka tunnetaan nimellä Carolina Seminar in American Indian and Indigenous Studies. Eräs vierailuni antoisin kokemus olikin pitää oma esitelmäni osana seminaaria. Sain kollegoiltani valtavasti hyödyllistä palautetta ja ideoita jatkoa varten. Itse tutkimusaiheesta kerron lisää jossain muussa yhteydessä!

Vuonna 2006 perustettu UNC:n American Indian Center toimii kohtaamispaikkana ja sen henkilökunnan yhtenä keskeisenä tehtävänä on tukea alkuperäiskansoihin kuuluvien opiskelijoiden opintomatkaa ja hyvinvointia. Keskus lisäksi edistää yliopiston yhteistyötä Pohjois-Carolinan alkuperäiskansojen kanssa. Esimerkiksi tänä keväänä keskuksen yhteyteen avattiin kulttuuriperintöpuutarha, josta löytyy paikallisia kasveja ja tietoa niiden merkityksistä alueen eri alkuperäiskansoille.

American Indian Center järjestää myös säännöllisiä opastettuja kävelykierroksia, joissa avataan yliopiston historiaa UNC:n kampuksella aloittaen siitä, että yliopisto perustettiin occaneechi-, shakori-, eno- ja sissipahaw-kansojen maille. Osallistuin kierrokselle, jota veti lumbee-kansaan kuuluva perustutkinto-opiskelija, joka kertoi avoimesti kampuksella kohtaamastaan rasismista. Hän ei myöskään säästellyt sanojaan kritisoidessaan yliopiston hallintoa. Eri kampuksen rakennuksissa nimittäin säilytetään edelleen ihmisjäänteitä, joita yliopisto ei suostu palauttamaan yhteisöille.

Samalla kampuksella kuitenkin pyritään huomioimaan alkuperäiskansojen olemassaoloa. Vuonna 2014 ylioppilaskunnan viereisen jalkakäytävän kivetykselle valmistui Senora Lynchin tekemä savitaideteos The Gift. Teoksessa näkyy eri haliwa-saponi-kansalle keskeisiä symboleja. Jalkakäytävän varrella on savilaattoja, joissa kerrotaan näiden merkityksestä kansalle.

University of Texas at Austin (UT Austin)
Maaliskuussa vietin reilun viikon Austinissa keräten aineistoa Harry Ransom -keskuksen arkistosta. Kävellessäni Teksasin yliopiston kampuksella Austinin paahtavassa helteessä en löytänyt päällisin puolin merkkejä yliopiston suhtautumisesta alkuperäiskansoihin. Yliopistolla on kuitenkin pieni alkuperäiskansatutkimuksen tutkinto-ohjelma, joka järjestää säännöllisesti yleisölle avoimia tapahtumia.

Vierailuni viikolle osui sopivasti dokumenttielokuvan ensi-ilta ja keskustelutilaisuus. Lyhytelokuva ”We Are on Native Lands: Stodies of Elder Marika Alvarado in Austin, Texas” koostuu otteista lipan mescalero -kansaan kuuluvan Marika Alvaradon haastattelusta, jossa hän kertoo sukunsa kytköksistä nykyisen Teksasin yliopiston alueeseen. Fokuksena oli erityisesti kampuksen läntinen puolisko, jossa itse satuin majoittumaan. Elokuvassa kerrottiin nykyisen Pease-puiston alueella sijainneen Teksasin kuvernöörin omistama plantaasi vielä 1800-luvulla. Alvarado kertoi isoisänsä auttaneen plantaasilla pidettyjä orjina, joihin kuului myös alkuperäiskansojen jäseniä. Elokuvaa katsoessani havahduin siihen, että oma perheeni oli juuri sillä hetkellä leikkimässä samaisessa puistossa.

Dokumenttielokuva toteutettiin Teksasin yliopiston Contextualisation & Commemoration -hankkeen rahoittamana. Hankkeessa on tarkoitus eri keinoin avata yliopiston historian kipukohtia ja sitä kautta rakentaa tasa-arvoisempaa yliopistoyhteisöä. Elokuvan jälkeisessä keskustelutilaisuudessa kuitenkin kerrottiin, että hankkeen jatko on nykyisellään vaakalaudalla sen moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden tavoitteiden vuoksi.

Fort Lewis College
Sekä UNC:ssä että UT Austinissa tehdään alkuperäiskansatutkimusta, mutta alkuperäiskansoihin kuuluvat opiskelijat ovat selvässä vähemmistössä. Tänä vuonna vain reilu prosentti UNC:n opiskelijoista kuuluu johonkin alkuperäiskansaan, ja UT Austinissa osuus on vielä pienempi. Sen sijaan Fort Lewisin korkeakoulussa Coloradossa opiskelijoista jopa kolmannes on jonkin pohjoisamerikkalaisen alkuperäiskansan jäsen.

Ero selittyy osittain sijainnilla – eteläisen Coloradon lähialueilla on enemmän alkuperäiskansojen reservaatteja kuin Teksasissa tai Pohjois-Carolinassa. Historialla on vielä tärkeämpi rooli. Fort Lewis Collegen alkuperäinen nimi oli Fort Lewis Indian Boarding School, ja oppilaitos toimi vuosina 1892—1909 liittovaltion omistamana alkuperäiskansojen asuntolakouluna. Nykyisin opiskelijat, jotka kuuluvat johonkin Yhdysvaltojen liittovaltion tunnustamaan alkuperäiskansaan, voivat hakea Fort Lewis Collegesta vapautusta lukukausimaksuista.

Kampus sijaitsee mäen laella keskellä Coloradon vuoristoa, Durangon kaupungin laitamilla. Ympäristö on hätkähdyttävän kaunis. Alkuperäiskansojen kulttuurit näkyvät ja kuuluvat kampuksella, esimerkiksi taideteoksissa ja patsaissa ympäri kampusta. Viikon mittaisen vierailuni aikana kuulin myös, kuinka powwow-tapahtumaan valmistautuvan rumpuryhmän musiikki kantautui liikuntasalista. Työskennellessäni Southwest Studies -keskuksen arkistossa sain myös seurata sivusta, kuinka korkeakoulua esiteltiin reservaattikouluista tulleille oppilasryhmille.

Ainakin lyhyen vierailuni aikana kampuksen yhteisö vaikutti avoimelta, ja henkilökunta sekä opiskelijat ottivat minut lämpimästi vastaan. Alkuperäiskansojen kulttuurien näkyminen ja oppilaitoksen oman historian avoimesti esille tuominen vaikuttaa luovan yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Akatemiaprojektini keskiössä on solidaarisuus valtaväestön ja alkuperäiskansojen välillä. Matkan aikana pohdin paljon yliopistojen ja tutkijoiden vaikutusvaltaa suhteessa alkuperäiskansoihin. Yhdysvaltalaiset yliopistot ovat vuosisatojen ajan häivyttäneet alkuperäiskansojen olemassaoloa. Korkeakoulut, joissa vierailin keväällä, ovat kaikki eri tavoin pyrkineet korjaamaan tätä epäkohtaa – vaihtelevin tuloksin. Jää nähtäväksi, jatkuuko historian traumojen purku lähivuosina. Tällä hetkellä pienetkin askeleet kohti yliopistojen sovintoa alkuperäiskansojen ja muiden marginalisoitujen yhteisöjen kanssa tuntuvat olevan uhattuina.

*******
Kirjoittaja Reetta Humalajoki on akatemiatutkija. Tutkijavierailu oli osa hänen Suomen Akatemian rahoittamaa projektia ”White Solidarity and Native North American Rights in the United States, Canada, and Western Europe, 1960s-1990s.”

Tarkkasilmäinen lukija saattaa huomata, että kirjoitukseni otsikossa on jotakin tuttua. Se on lainattu kirjailija Sally Salmiselta (1906–1976), se on hänen omaelämäkertansa suomenkielinen nimi. Tai oikeastaan omaelämäkerran toisen osan, jossa hän kertoo ajastaan ja elämästään miehitetyssä Tanskassa toisen maailmansodan aikana. Alkuperäinen teos, I Danmark, julkaistiin vuonna 1972, suomeksi se ilmestyi vasta muutama vuosi sitten.

Otsikkoni on pastissi, kunnianosoitus Salmiselle ja samalla kaikille heille, jotka ovat meitä ennen eläneet. Heille, jotka ovat kulkeneet näitä samoja katuja, katsoneet samojen rakennusten seiniä ja silhuetteja, samoja meriä ja niiden aaltojen liikkeitä. Vaikka oikeastaan, mikään ei ole samaa, ja sittenkin, elämien ja aikojen välinen läsnäolo ja yhteys rakentavat jonkinlaista kuuluvuuden tunnetta paikkoihin, aikoihin, elämien ketjuihin – mahdollisen samuuden kosketuspintaa. Aikani Tanskassa on samalla heidän, jotka ovat jo menneet kuten myös heidän, jotka ovat vielä tulossa.

Salmisen teos oli minulla eräänlaisena johtotähtenä ja visusti laukkuun mukaan pakattuna, kun tieni vei Tanskaan viime vuoden syyskuussa aloittaessani Säätiöiden post doc -poolin kautta saamallani Suomalaisen Tiedeakatemian rahoituksella postdoc-tutkimuksen Kööpenhaminan yliopistossa. Nyt tätä kirjoittaessani aikani alkaa olla lopuillaan, sillä palaan kesäkuun lopussa takaisin Suomeen – hurjaa, kuinka nopeasti aika onkaan vierähtänyt! Tämä onkin oivallinen hetki tehdä jonkinlaista lyhyttä katsausta siihen, mitä vierailuni on pitänyt sisällään.

Kööpenhaminan yliopisto ja historian tuntu

Historian tuntu kulkee mukanani pitkin Kööpenhaminan katuja. Niin myös opin ja tiedon tiellä, sillä Kööpenhaminan yliopisto (Københavns Universitet, KU) vihittiin käyttöön vuonna 1479 eli yli 500 vuotta sitten. Näin ollen se on Tanskan vanhin ja Pohjoismaiden toiseksi vanhin yliopisto (Uppsalan yliopiston ollessa vanhin parin vuoden etumatkalla). Yliopiston kirjasto perustettiin muutama vuosi myöhemmin, ja erilaisten vaiheiden kautta niin yliopisto kuin yliopiston kirjasto ovat levittäytyneet laajalle pitkin kaupunkia.

Ensimmäiset 400 vuotta yliopistossa saivat opiskella vain pojat ja miehet. Vuonna 1875 kuninkaan antamalla asetuksella tehtiin kuitenkin uudistus, joka mahdollisti myös naisten pääsyn yliopistoon. Ensimmäiset naispuoliset yliopisto-opiskelijat Tanskassa aloittivat kaksi vuotta myöhemmin – he olivat Nielsine Nielsen (1850–1916) ja Johanne Marie Gleerup (1850–1914). Tänä vuonna onkin juhlavuosi, kun asetuksesta, joka mahdollisti myös naisten pääsyn yliopistoon on tullut kuluneeksi 150 vuotta. Matka kohti tasa-arvoa tosin kesti vielä useita vuosia, ja on monin tavoin käynnissä edelleen.

Kööpenhaminan yliopisto jakautuu useampaan kampusalueeseen. Itse olen sijoittunut yliopiston Eteläkampukselle (Søndre Campus), joka sijaitsee Amagerissa ja jonka rakennukset edustavat modernia arkkitehtuuria. Työhuoneeni ikkunasta näkyy aluetta halkova vesielementti, mikä on minulle mieluisaa.

Eteläkampuksella sijaitsee muun muassa Humanistinen tiedekunta ja esimerkiksi Taiteiden ja kulttuurien tutkimuksen laitos, jonka osana olen itse työskennellyt. Tarkemmin sanottuna olen ollut osa laitoksen monitieteistä Global Entanglements -tutkimusklusteria, jossa tutkitaan muun muassa taiteellisten ja kulttuuristen käytäntöjen asemaa globaalien ja translokaalisten verkostojen puitteissa. Kokemukseni sijoittuvatkin ennen kaikkea tuon klusterin toiminnan ympärille.

On ollut hyvin mielenkiintoista päästä tutustumaan hieman siihen, miten täällä yliopistoelämä rakentuu ja toimii. Klusterissa tutkimukseen liittyvät keskustelut ovat olleet intensiivisiä ja hyvällä tavalla haastavia ja tiukkoja, olen oppinut paljon. Tutkimusklustereissa on jäseninä tutkijoita kaikilta tutkijan urapolun askeleilta, ja lisäksi mukana on myös maisterivaiheen opiskelijoita, mikä tuo hyvää ulottuvuutta keskusteluihin. On ollut myös mukava päästä seuraamaan paikallista väitöstilaisuutta ja osallistumaan erilaisiin tapahtumiin ja retkiin sekä esimerkiksi juuri viime viikolla järjestettyyn Queer pasts -konferenssiin, joka oli monella tavalla innostava ja inspiroiva. Palestiinaan liittyvä monin tavoin järkyttävä tilanne on ollut keskusteluissa ja tapahtumissa alituiseen läsnä.

Tutkimusklusterin ja muun yliopistohenkilökunnan lisäksi olen tehnyt yhteistyötä tanskalaisen museokentän ja erityisesti kotimuseoiden kanssa. Tutkin postdoc-tutkimuksessani pohjoismaisten kotimuseoiden kulttuurihistoriaa ja muodostumisprosesseja sekä erilaisia elämänkerronnallisia aineistoja, joita museoissa mahdollisesti säilytetään. Tutkimushankkeessani pohditaan esimerkiksi kulttuurikäytäntöjä, (trans)kulttuurista muistia ja kulttuurien kiertoa globaalien ja translokaalisten kontaktivyöhykkeiden puitteissa, joten se liittyy läheisesti myös laitoksen ja klusterin tutkimusintresseihin. Yhteistyö museokentän kanssa on ollut niin ikään hyvin antoisaa ja opettavaista.

Elämää Kööpenhaminassa

Kööpenhamina on kaupunkina ja asuin- sekä työskentelypaikkana monin tavoin kaunis ja kiinnostava (tosin kallis), nähtävää ja koettavaa riittää enemmän kuin ehtii. Pyöräilemistä rakastavana arvostan erityisesti kaupungin pyöräilyinfraa, joka on erinomainen. Kööpenhaminassa on pyöriä enemmän kuin autoja, mikä on minusta mahtavaa.

Vehreyttä, puita, pensaita, kasveja ja kukkia on siellä täällä, samoin puistoja on kaikkialla. Museoita, elokuvateattereita ja erilaisia tapahtumia on runsaasti. Kööpenhamina on myös todellinen merellinen kaupunki. Kanaalin varsi on täynnä paikkoja, joissa voi istuskella ja viettää aikaa sekä käydä uimassa – myös meren ranta on ihana, ja ihmiset käyvät laitureilta uimassa läpi vuoden. Tässä vain muutamia asioita mainitakseni.

Ainakin näin monin tavoin etuoikeutetusta asemasta tulevalla pohjoismaalaisella on ollut enimmäkseen siis oikein hyvät oltavat – Tanskan hyvinvointiyhteiskunnan tukiverkot ovat kannatelleet ja tarjonneet näkymän siihen, kuinka panostus kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja esimerkiksi sivistykseen ja kulttuuriin kannattaa. Toki Tanskastakin löytyy myös paljon ongelmia ja varjopuolia, ja esimerkiksi Tanskan harjoittamasta pakolaispolitiikasta voi olla hyvin montaa mieltä. Niin ikään kolonialismiin liittyvä historia, joka on monin tavoin läsnä yhä nykypäivänä, on eri tavoin keskustelun ja käsittelyn alaisena. Myös Grönlannin tilanne on puhuttanut erityisesti erilaisten ajankohtaisten poliittisten tapahtumien seurauksena.

***

Aikani Tanskassa on nyt lopussa, ja niin on myös tämän tekstin laita. Vaikka poistunkin, on Tanska ja erityisesti Kööpenhamina jäänyt minuun iäksi, siitä olen varma. Minulla on kokemukseni ja muistoni, ja olen tallettanut tätä kaikkea eri tavoin – kuvaamalla ja kirjoittamalla esimerkiksi päiväkirjaa. Tutkimuksiini liittyvistä asioista tulen kirjoittamaan ja kertomaan erinäisissä julkaisuissa.

Pian on aika palata kotiin, ja myös se on kovin mukavaa.

Hyvää kesää kaikille!

Kirjoittaja Karoliina Sjö on kulttuurihistorian postdoc-tutkija.

Muutin Aarhusiin alkukeväästä 2025 kahdeksi vuodeksi tekemään postdoc-tutkimustani seireenimyytin merkityshistoriaan liittyen. Ensimmäiset kuukaudet ovat menneet vauhdilla uusiin ympyröihin tutustuessa ja yhtäkkiä talven harmaus on vaihtunut valoon ja joka kadun kulmassa kukkiviin puihin. En tuntenut etukäteen kaupunkia ihmisineen, mutta Aarhus on kohdellut uutta asukastaan hyvin. Kaupunki on tunnettu yliopistostaan ja suosittu opiskelijakaupunki, joten täällä riittää paljon tekemistä ja näkemistä paitsi työn puitteissa, myös vapaa-ajalla.

Historian ja klassisen tutkimuksen laitos, Aarhusin yliopisto.

Työskentelen Historian ja klassisen tutkimuksen laitoksella. Projektissani tutkin seireenimyytin merkitystä historiassa tarkastelemalla hahmon esiintymistä erilaisissa taideteoksissa ja kertomuksissa, samalla analysoiden teemaa myytin eettisestä muistista. Työni ensimmäisessä vaiheessa olen keskittynyt selvittämään seireenihahmon varhaista historiaa antiikintutkimuksen avulla. Laitoksella tehdään paljon tutkimusta ajanjaksoon liittyen ja löytyypä täältä myös upea yliopiston Antiikkimuseo, jossa on esillä vieläpä kiehtova seireenipatsas. Museossa järjestetään myös paljon erilaisia tapahtumia luennoista muihin tilaisuuksiin, joihin on ollut ilo osallistua. Täällä tapahtuu ylipäätään paljon historiantutkimuksen saralla ja erityisesti erilaisiin teemoihin keskittyvät tutkimuslaitokset tarjoavat hyvin luentoja ja seminaareja oman tutkimukseni aiheisiin, kuten muistamisen kulttuuriin ja historian käyttöön liittyen. Maailman tilanteet ovat näkyneet tapahtumien sisällöissä, kun seminaareja ja luentoja on pidetty esimerkiksi Gazaan, Yhdysvaltoihin ja Venäjään liittyen, joista viimeiseen suomalaisen tuntemukset rajanaapurina ovat eritoten kiinnostaneet. 

Antiikkimuseon seireenipatsas.

Työyhteisön ihmiset ovat olleet ystävällisiä ja avuliaita. Uutena tulokkaana mukavaa ovat olleet työpaikan yhteiset lounashetket, jolloin kaikki lounasseuraa kaipaavat tietävät kokoontua klo 12 eväsleipineen kahvihuoneeseen. Lisäksi nuoret tutkijat kokoontuvat aina perjantaisin yhteisen aamupalan ääreen, kun kukin vuorollaan tuo leipomosta vähän paremman leivän lisukkeineen yhdessä nautittavaksi. Samantapaisia kokoontumisia ovat myös kuukausittain järjestettävät luentolounaat (yksi kertoo tutkimuksestaan noin puoli tuntia muiden lounastaessa, sitten keskustellaan noin 15 minuuttia), palaverit ja ”Shut up and write” -kirjoitusaamut Pomodoro-tekniikalla. Tällaisilla varsin pienillä yhteisillä käytännöillä on ollut iso merkitys muihin tutustumisessa ja uuteen paikkaan asettumisessa.  

Risskovin metsä.

Risskovin metsän laidalla sijaitseva uimapaikka.

Tanskassa vapaa-aikaa arvostetaan paljon ja harvoin näkee kollegoita kello neljän jälkeen työpaikalla viikonlopuista puhumattakaan. Tästä poiketen viime viikonloppuna vietettiin vuosittaista Revyy-juhlaa, jolloin opettajat ja opiskelijat esiintyvät yleisölle satiirinomaisissa näytelmissään. Naurun kohteeksi joutuivat/pääsivät paitsi opettajat ja opiskelijat itse, myös historian tapahtumat ja maailman meno ylipäätään. Vaikka omien vähäisten tanskan taitojeni vuoksi en kaikkia vitsejä täysin ymmärtänyt, oli kuitenkin hauskaa nähdä niin opettajien kuin opiskelijoiden heittäytyvän lavalla näyttelemisen, laulamisen ja tanssin pyörteisiin.

Omalla vapaa-ajallani olen tutustunut erityisesti kaupungin kulttuuritarjontaan, uinut meressä ja haahuillut metsissä. Näihin Aarhusissa tarjoavat hyvät puitteet lukuisat museot, taide -ja musiikkitapahtumat sekä meren läheisyys metsineen. Esimerkiksi taiteessa Marie Kølbæk Iversenin meri- ja paikallismytologioita käsitellyt ”New Atlantics” näyttely oli erityisen hieno, kun siihen eräänä iltana yhdistyi vieläpä musiikkiesitys Kunsthal Aarhusissa. Metsäkävelyn olen puolestaan usein yhdistänyt meressä uimiseen suositulla ulkoilualueella Risskovissa. Paljon on kuitenkin vielä nähtävää, koettavaa ja työtä tehtävänä Aarhusissa, joten kesäisen Suomessa vierailun jälkeen on mukava palata tänne, itsellekin jo vähän tutumpaan kaupunkiin.

Marie Kølbæk Iversenin näyttely ”New Atlantics” Kunsthal Aarhusissa.

Kirjoittaja: Marika Ahonen