Mahdollisuus opiskella kulttuurihistoriaa oli yksi monista syistä, jotka asettivat Turun etusijalle yliopistoon hakiessani. Perus- ja aineopintojen aikana pysyin silti avoinna kaikille syventävien opintojen vaihtoehdoille. Kiinnostuksenkohteeni, vaatteet, arki ja talous, olisivat voineet viedä suuntaan jos toiseen.
Kandini aiheen löysin pitkäaikaisen kesätyöpaikkani ullakolta, sata vuotta täyttävän vaateyrityksen arkistoista. Työstämisen alkuvaihe oli hieman epätoivoista, sillä aineisto ei vastannutkaan odotuksiani: tuotekuvien ja mainosten sijasta se painottui tili- ja pöytäkirjoihin. Pääsin vauhtiin vasta, kun seminaariryhmän rohkaisemana jätinkin vaatteet tutkielmassa sivurooliin. Päädyin tutkimaan perheyrityksen sisäistä dynamiikkaa.
Yrityshistoria kannatti, sillä kandin jälkeen olen päässyt toteuttamaan yrityksen juhlavuoden tiimoilta ihania projekteja. On ollut ilahduttavaa löytää tuosta minulle aiemmin tuntemattomasta maailmasta moninaisia merkitysverkostoja kulttuurihistoriallisen lähestymistavan avulla. Kandisyksyn aikana vahvistui ajatus siitä, että tällä tiellä on hyvä jatkaa, ja ilmoittauduin tammikuussa syventävät opinnot aloittavalle intensiivikurssille.
Valinta oli niin luonteva kuin oikeakin. Kulttuurihistorian henkilökunta ja kanssaopiskelijat ovat paitsi nerokkaita, myös avoimia ja ystävällisiä. Eniten olen nauttinut kursseilla kukoistavasta keskustelusta. Etenkin seminaarimuotoinen työskentely on antoisaa. Satoi tai paistoi, semmasta tullessa hymyilyttää; on niin inspiroivaa kuulla erilaisista tutkimusaihioista ja oivalluksista!
Kulttuurihistorian horisontti näyttää näin opiskelijan näkökulmasta aavalta. Mielenkiintoisia aiheita, kokonaan uusia tai uusista näkökulmista, tuntuu löytyvän koko ajan. Opiskelijaharjoittelijana FaFFe-hankkeessa näin, kuinka alan tutkijat asemoituvat ekokriisiin ajautuneessa maailmassa. Tietokirjallisuuteen katsauksen tehnyt kurssi taas osoitti tuoreiden kulttuurihistoriallisten teemojen kiinnostavan yliopistomaailman ulkopuolellakin.
Opinnot ja syksyllä alkava graduprosessi tulevat varmasti tarjoamaan paljon seuraavan parin vuoden aikana. Mutta ensin annan ajatusten hetken levähtää Vartiovuoren lehmusten varjossa.
Teksti on julkaistu alun perin vuosikertomuksessa Kulttuurihistoria Nyt 2024. Toimittajat: Jirka Louhio ja Mari Jaakkola.
Takavuosina kulttuurihistorian oppiaineella oli oma logo. Opiskelijoille, henkilökunnalle ja yhteistyökumppaneille se tuli tutuksi vuosikymmenien ajan, ilmoitustaulun tiedotteissa, kirjeissä, käyntikorteissa ja kaikkialla, missä yhteistä tunnusta tarvittiin. Antiikin tarustoon viittaava siivekäs hahmo eli elämäänsä ja muodostui osaksi arkea – mutta mistä tuo logo oikeastaan sai alkunsa?
Kun kaivelimme muistin lokeroita, tuli vahva tunne, että kuva-aiheen suunnitteli Totti Tuhkanen. Hän työskenteli oppiaineessa monenlaisissa tehtävissä 1980-luvun taitteesta lähtien, tutkijana ja opettajana, avoimen yliopiston suunnittelijana ja monimuoto-opetuksen koordinoijana. Sittemmin Totti on ollut yliopiston palveluksessa ennen kaikkea opetusteknologian asiantuntijana ja osallistunut muun muassa virtuaaliyliopiston, Exam-tenttien ja Turnitin-käytäntöjen kehittämiseen.
”Kyllä, olen syyllinen tuohon logoon”, vastaa Totti sähköpostiini, kun kysyn asiaa. ”Siihen liittyi yleviä tavoitteita ja merkityksiä.”
Logon juuret olivat 1980-luvun puolivälissä, jolloin Totti osallistui muutoinkin oppiaineen julkaisutoiminnan ja visuaalisen ilmeen suunnitteluun. Hän taittoi Keijo Virtasen kirjan Atlantin yhteys (1988), ja teos oli tiettävästi ensimmäinen PC-tietokoneella taitettu kirja, jonka Suomen Historiallinen Seura julkaisi. Sitä ennen kirjat ladottiin painossa.
”Logon käytännöllinen tausta-ajatus oli viestiä, että oppiaineemme on nyt etabloitunut, siis vakavasti otettava ja asemansa vakiinnuttanut toimija vertaistensa joukossa. Siksi lähtökohtana oli klassinen aihepiiri”, muistelee Totti.
Epäselvää on, mistä ajatus oman logon suunnittelusta lähti liikkeelle. Tuliko se silloiselta oppiaineen esimieheltä vai virisikö idea kahvitauon keskusteluissa? Joka tapauksessa Totti ryhtyi suunnittelemaan logoa yhdessä assistentti Hannu Laaksosen kanssa. Hannun kotikirjastosta löytyi antiikin symboliikkaa käsitteleviä hakuteoksia.
”Lainasin kirjat”, kertoo Totti, ”ja sadoista vaihtoehdosta päädyin tähän versioon kreikkalaisesta voiton jumalattaresta. Näin siinä voimaviestin rinnalla viehkeää lempeyttä, mikä lisäsi sen monimerkityksisyyttä. Yleensä Niken (room. Victorian) hahmossa henkilöityy kauneus, vahvuus ja rohkeus, joita tarvitaan kaiken muotoisissa kamppailuissa. Tässä versiossa siivekäs Nike pitää attribuuttiaan voiton seppelettä kutreillaan kätensä suojassa, eikä julistavasti eteen ojennettuna, niin kuin yleensä. Ehkä hän on juuri saavuttanut oman tavoitteensa, ja painanut seppeleen siksi päähänsä?”
Jumalattaren nimi tarkoitti muinaiskreikan kielessä nimenomaan voittoa. Nike oli kreikkalaisessa tarustossa jokinymfi Styksin ja titaani Pallasin tytär, ja hänet kuvattiin useimmiten siivekkäänä neitona, jolla oli joko palmunoksa tai seppele. Toisinaan hänet esitettiin hevosvaljakkoa vetämässä tai pokaalia kohottamassa.
”Halutessaan voi siivekkään logohahmon tulkita myös sateenkaaren jumalatar Irikseksi, joka välitti olympolaisten viestejä kuolevaisille”, lisää Totti. ”Iris oli ylemmän viisauden välittäjä, niin kuin kulttuurihistorioitsijat yleensä.”
Oppiaineen käyntikortteja 1990-luvun ja 2000-luvun taitteesta.
Logon kuva syntyi suoraan kopiona hakuteoksen jumalhahmosta, mutta Totti joutui sitä voimakkaasti muokkaamaan, koska lähdekuvassa hahmon pää oli suhteettoman pieni ja vähän huonossa kulmassa.
”Aika monta väliversiota tein ennen kuin siedettävä lopputulos syntyi. Edelleen se on hieman pienipäinen, esikuvaansa kunnioittaen.”
Klassikko oli nähnyt päivänvalon. Se sai niin Hannu Laaksosen kuin kahvipöytäporukankin hyväksynnän. Tuota pikaa oppiaine teetti muutaman riisin vesileimattua kirjepaperia, ja ensimmäiset viestit lähtivät todennäköisesti Turusta Roomaan. Sittemmin logo painettiin henkilökunnan käyntikortteihin, ja sitä käytettiin projektihakemuksissa, todistuksissa, gradulausunnoissa ja säätiöille lähetetyissä suosituksissa.
Tilanne kuitenkin muuttui 2000-luvulla, kun yliopiston graafinen ilme haluttiin uudistaa ja yhdenmukaistaa. Silloin oppiaineiden omat logot jäivät pois, ja virallisissa yhteyksissä suosittiin yhteisiä kirjepapereita ja tiedostopohjia. Tosin, eräs nimeltä mainitsematon professori on lähettänyt vanhalla logolla varustettuja kirjeitä vielä 2020-luvullakin. Mutta se on toinen tarina.
Ennen Tanskassa toukokuussa 2025 järjestettyä ”Queer Pasts: What’s Queer in Queer History?” -konferenssia en ollut matkustanut juurikaan ulkomailla. Viimeisin matkakokemukseni oli kymmenen vuoden takainen reissu Tallinnaan, jonka järjestämisestä en ollut itse vastuussa. Siksi queer-historian tutkimusta käsittelevään konferenssiin Kööpenhaminaan ja Roskildeen matkustaminen oli yhtä aikaa todella jännittävää ja innostavaa.
Kaverin kanssa aina mukavampaa: porukalla matkaan konferenssiin
Kun kollegani Riikka Taavetti ehdotti joulun alla, että muodostaisimme queer-historian tutkimusta käsittelevän paneelin Tanskan konferenssiin, olin asiasta samalla innoissani ja jännittynyt. Konferenssi kuulosti valtavan mielenkiintoiselta, mutta vähäisen matkakokemukseni tuoma epävarmuus jyskytti mielessäni. Miten osaisin ostaa liput kohteeseen tai täyttää matkahakemuksen oikein? Kuinka löytäisin perille konferenssipaikalle?
Lopulta muistutin itseäni siitä, että olinhan väitöskirjan haastatteluita tehdessäni matkustanut ympäri Suomea itsenäisesti, joten laivalla ja junalla Ruotsin halki Tanskaan matkustaminen ei voisi olla sen vaikeampaa. Päätin siten heittäytyä matkaan ja ottaa sen vastaan ennen kaikkea isona oppimiskokemuksena.
Matkalla mukana: Jean Lukkarinen, Marco Juvonen, Mio Laine ja Tammi Kervinen.
Koska matkustaminen porukassa on aina mukavampaa, kysyin mukaan kulttuurihistorian maisteriopintoja viimeistellyttä Mio Lainetta puhumaan paneeliin sukupuolen ilmaisun moninaisuutta 1800- ja 1900-luvun Suomessa käsittelevästä gradustaan. Mion lisäksi matkaporukkaan mukaan lähtivät kulttuurien tutkimusta opiskeleva Marco Juvonen ja queer-teemoista kiinnostunut Tammi Kervinen.
Konferenssin paneeliimme osallistuivat myös sateenkaarihistorioitsija Riikka Taavetti ja kulttuurihistorian postdoc-tutkija Noora Kallioniemi Turun yliopistosta sekä kulttuuriperinnön tutkija Stacey Copeland Groningenin yliopistosta.
Kuljimme neljän hengen porukalla ensin Turusta laivalla Tukholmaan. Sitten matkustimme Ruotsin läpi tunnelmallisesti Snälltågetin lättähattujunalla Kööpenhaminaan vaihtuvia peltomaisemia ja kirkonkyliä katsellen. Perille saavuttuamme ihastelimme myös paikallisia nähtävyyksiä ja tutustuimme Kööpenhaminaan kaupunkina. Vapaina aikoina vierailimme myös museoissa. Toinen puoli neljän porukastamme kävi Tanskan kansallismuseossa ja toinen Roskilden viikinkilaivamuseossa.
Viikinkilaiva Roskilden viikinkilaivamuseossa.
Konferenssissa verkostoitumista ja inspiraatiota omaan tutkimukseen
Queer Pasts -konferenssissa riitti paljon nähtävää. Ohjelmassa oli keynote-puheenvuorojen lisäksi yli 60 queer-historiaan liittyvää esitelmää, joten valinnanvaikeus oli usein suuri. Jakauduimmekin useamman kerran porukassa eri saleihin kuuntelemaan esitelmiä, ja vaihdoimme tietoja keskenämme lounaan yhteydessä.
Kävin itse konferenssin aikana kuuntelemassa esimerkiksi transhistorian tutkimuksesta sekä queer-muistelmista Euroopassa ja Pohjoismaissa kertovia esitelmiä. Esitelmien lomassa tutustuin myös kansainvälisiin kollegoihini esimerkiksi Ruotsista ja Iso-Britanniasta, ja sain kasvot monelle ihmiselle, joiden artikkeleita olin aikaisemmin lukenut.
Pidin konferenssissa myös esitelmän väitöskirjani ensimmäisestä alaluvun osasesta, joka käsittelee muun muassa ’sukupuolen muuttumisen’ (eng. ’sex change’) käsitteellistämistä Suomessa 1960- ja 1970-luvulla. Sain kuulijoilta hyviä kommentteja ja kirjavinkkejä, jotka vievät tekstiä sekä ajattelua varmasti paljon eteenpäin.
Keynote-puheenvuoroista poimittua.
Esitelmistä mieleeni jäi erityisesti antropologi Julian Isenian keynote-puheenvuoro, jossa hän käsitteli myös queer-historian tutkimukseen liittyvää anonymisointia. Koska olen itse pohtinut paljon lähihistoriaan ja anonymisointiin liittyviä eettisiä kysymyksiä, puheenvuorossa inspiroivaa oli ajatus siitä, että historiassakaan ei aina ole välttämätöntä tietää, kenelle asiat ovat tapahtuneet.
Kuka? -kysymystä tärkeämpää saattaakin olla joskus se, mitä on tapahtunut, ja ihmisten häivyttäminen aineistoista saattaa myös olla toisinaan queer-huolenpidon väline, kuten Julian Isenia puheenvuorossaan havainnollisti. Puheenvuorosta saatu inspiraatio tehdä historiaa toisin kantaakin varmasti hedelmää erilaisten kirjoittamiskokeilujen muodossa myös omassa väitöskirjassani.
Rohkeasti kohti tulevaa ja tulevia matkoja
Konferenssista ja konferenssimatkasta inspiroituneena otan matkalta Tanskaan mukaani rohkeuden. Rohkeuden kokeilla kirjoittaa historiaa oudolla, queerilla tavalla. Rohkeuden heittäytyä tuntemattomaan ja kokeilla jännittävältäkin tuntuvia asioita. Rohkeuden laajentaa tutkimushorisonttia ja verkostoja matkustamalla myös Suomen ulkopuolelle.
Rohkeudesta iso kiitos kuuluukin teille kaikille konferenssissa ja matkalla mukana olleille.
Hyvää kesää!
Jean Lukkarinen on kulttuurihistorian väitöskirjatutkija, joka tutkii sukupuolen moninaisuutta ja sukupuoliaktivismia suomalaisessa mediassa.
Tänä keväänä vietin kymmenen viikkoa Yhdysvalloissa, ensisijaisesti tutkijavierailulla Pohjois-Carolinan yliopistossa Chapel Hillissä. Vajaan kolmen kuukauden matkaan mahtui lisäksi arkistomatkat Teksasin yliopiston Harry Ransom -keskukseen Austinissa ja Fort Lewisin korkeakoulun Southwest Studies -keskukseen Coloradon Durangossa. Matkalla mukana olivat puolisoni sekä 5- ja 1-vuotiaat lapsemme, jotka toivat arkeen iloa.
Matkan aikana ehdin tutustua kolmeen eri korkeakouluun ja kampukseen. Kevään poliittiset kamppailut ja epävarmuus olivat läsnä, mutta vaikuttivat vierailijana arkeeni yllättävän vähän. En kuitenkaan keskity nyt nykyhetken kriiseihin, vaan pidemmän aikavälin jännitteisiin. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen ja asutuskolonialismin historian tutkijana vierailuni aikani huomasin merkittäviä eroja siinä, miten alkuperäiskansat näkyivät eri yliopistojen kampuksilla. University of North Carolina at Chapel Hill (UNC) UNC on viime vuosina panostanut alkuperäiskansoihin liittyvän tutkimuksen ja opetuksen kehittämiseen ja oli siten vierailulleni luontainen kohde. Vierailuni aikana osallistuin kuukausittaiseen alkuperäiskansatutkimuksen seminaariin, joka tunnetaan nimellä Carolina Seminar in American Indian and Indigenous Studies. Eräs vierailuni antoisin kokemus olikin pitää oma esitelmäni osana seminaaria. Sain kollegoiltani valtavasti hyödyllistä palautetta ja ideoita jatkoa varten. Itse tutkimusaiheesta kerron lisää jossain muussa yhteydessä!
Pitämässä esitelmääni maaliskuun alkuperäiskansatutkimuksen seminaarissa. Kuva: Joshua Chorman.
Vuonna 2006 perustettu UNC:n American Indian Center toimii kohtaamispaikkana ja sen henkilökunnan yhtenä keskeisenä tehtävänä on tukea alkuperäiskansoihin kuuluvien opiskelijoiden opintomatkaa ja hyvinvointia. Keskus lisäksi edistää yliopiston yhteistyötä Pohjois-Carolinan alkuperäiskansojen kanssa. Esimerkiksi tänä keväänä keskuksen yhteyteen avattiin kulttuuriperintöpuutarha, josta löytyy paikallisia kasveja ja tietoa niiden merkityksistä alueen eri alkuperäiskansoille.
American Indian Center UNC Chapel Hillin kampuksella.
American Indian Cultural Garden avattiin huhtikuussa 2025.
American Indian Center järjestää myös säännöllisiä opastettuja kävelykierroksia, joissa avataan yliopiston historiaa UNC:n kampuksella aloittaen siitä, että yliopisto perustettiin occaneechi-, shakori-, eno- ja sissipahaw-kansojen maille. Osallistuin kierrokselle, jota veti lumbee-kansaan kuuluva perustutkinto-opiskelija, joka kertoi avoimesti kampuksella kohtaamastaan rasismista. Hän ei myöskään säästellyt sanojaan kritisoidessaan yliopiston hallintoa. Eri kampuksen rakennuksissa nimittäin säilytetään edelleen ihmisjäänteitä, joita yliopisto ei suostu palauttamaan yhteisöille.
Samalla kampuksella kuitenkin pyritään huomioimaan alkuperäiskansojen olemassaoloa. Vuonna 2014 ylioppilaskunnan viereisen jalkakäytävän kivetykselle valmistui Senora Lynchin tekemä savitaideteos The Gift. Teoksessa näkyy eri haliwa-saponi-kansalle keskeisiä symboleja. Jalkakäytävän varrella on savilaattoja, joissa kerrotaan näiden merkityksestä kansalle.
Osa Senora Lynchin taideteosta ”The Gift” UNC:n kampuksella.
Taideteokseen kuuluvat kuvaukset eri symbolien merkityksistä.
University of Texas at Austin (UT Austin) Maaliskuussa vietin reilun viikon Austinissa keräten aineistoa Harry Ransom -keskuksen arkistosta. Kävellessäni Teksasin yliopiston kampuksella Austinin paahtavassa helteessä en löytänyt päällisin puolin merkkejä yliopiston suhtautumisesta alkuperäiskansoihin. Yliopistolla on kuitenkin pieni alkuperäiskansatutkimuksen tutkinto-ohjelma, joka järjestää säännöllisesti yleisölle avoimia tapahtumia.
Oli ilo tehdä arkistotutkimusta Teksasin yliopiston Harry Ransom -keskuksessa.
Vierailuni viikolle osui sopivasti dokumenttielokuvan ensi-ilta ja keskustelutilaisuus. Lyhytelokuva ”We Are on Native Lands: Stodies of Elder Marika Alvarado in Austin, Texas” koostuu otteista lipan mescalero -kansaan kuuluvan Marika Alvaradon haastattelusta, jossa hän kertoo sukunsa kytköksistä nykyisen Teksasin yliopiston alueeseen. Fokuksena oli erityisesti kampuksen läntinen puolisko, jossa itse satuin majoittumaan. Elokuvassa kerrottiin nykyisen Pease-puiston alueella sijainneen Teksasin kuvernöörin omistama plantaasi vielä 1800-luvulla. Alvarado kertoi isoisänsä auttaneen plantaasilla pidettyjä orjina, joihin kuului myös alkuperäiskansojen jäseniä. Elokuvaa katsoessani havahduin siihen, että oma perheeni oli juuri sillä hetkellä leikkimässä samaisessa puistossa.
Leikkipaikka Pease-puistossa Austinissa. Puiston alueella sijaitsi vielä 1800-luvulla 365 hehtaarin kokoinen plantaasi.
Dokumenttielokuva toteutettiin Teksasin yliopiston Contextualisation & Commemoration -hankkeen rahoittamana. Hankkeessa on tarkoitus eri keinoin avata yliopiston historian kipukohtia ja sitä kautta rakentaa tasa-arvoisempaa yliopistoyhteisöä. Elokuvan jälkeisessä keskustelutilaisuudessa kuitenkin kerrottiin, että hankkeen jatko on nykyisellään vaakalaudalla sen moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden tavoitteiden vuoksi.
Fort Lewis College Sekä UNC:ssä että UT Austinissa tehdään alkuperäiskansatutkimusta, mutta alkuperäiskansoihin kuuluvat opiskelijat ovat selvässä vähemmistössä. Tänä vuonna vain reilu prosentti UNC:n opiskelijoista kuuluu johonkin alkuperäiskansaan, ja UT Austinissa osuus on vielä pienempi. Sen sijaan Fort Lewisin korkeakoulussa Coloradossa opiskelijoista jopa kolmannes on jonkin pohjoisamerikkalaisen alkuperäiskansan jäsen.
Ero selittyy osittain sijainnilla – eteläisen Coloradon lähialueilla on enemmän alkuperäiskansojen reservaatteja kuin Teksasissa tai Pohjois-Carolinassa. Historialla on vielä tärkeämpi rooli. Fort Lewis Collegen alkuperäinen nimi oli Fort Lewis Indian Boarding School, ja oppilaitos toimi vuosina 1892—1909 liittovaltion omistamana alkuperäiskansojen asuntolakouluna. Nykyisin opiskelijat, jotka kuuluvat johonkin Yhdysvaltojen liittovaltion tunnustamaan alkuperäiskansaan, voivat hakea Fort Lewis Collegesta vapautusta lukukausimaksuista.
Center for Southwest Studies, Fort Lewis College, Durango, Colorado.
Kampus sijaitsee mäen laella keskellä Coloradon vuoristoa, Durangon kaupungin laitamilla. Ympäristö on hätkähdyttävän kaunis. Alkuperäiskansojen kulttuurit näkyvät ja kuuluvat kampuksella, esimerkiksi taideteoksissa ja patsaissa ympäri kampusta. Viikon mittaisen vierailuni aikana kuulin myös, kuinka powwow-tapahtumaan valmistautuvan rumpuryhmän musiikki kantautui liikuntasalista. Työskennellessäni Southwest Studies -keskuksen arkistossa sain myös seurata sivusta, kuinka korkeakoulua esiteltiin reservaattikouluista tulleille oppilasryhmille.
Ainakin lyhyen vierailuni aikana kampuksen yhteisö vaikutti avoimelta, ja henkilökunta sekä opiskelijat ottivat minut lämpimästi vastaan. Alkuperäiskansojen kulttuurien näkyminen ja oppilaitoksen oman historian avoimesti esille tuominen vaikuttaa luovan yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Maisema Fort Lewis Collegen ympärillä jalkapallostadionilta katsottuna.
Akatemiaprojektini keskiössä on solidaarisuus valtaväestön ja alkuperäiskansojen välillä. Matkan aikana pohdin paljon yliopistojen ja tutkijoiden vaikutusvaltaa suhteessa alkuperäiskansoihin. Yhdysvaltalaiset yliopistot ovat vuosisatojen ajan häivyttäneet alkuperäiskansojen olemassaoloa. Korkeakoulut, joissa vierailin keväällä, ovat kaikki eri tavoin pyrkineet korjaamaan tätä epäkohtaa – vaihtelevin tuloksin. Jää nähtäväksi, jatkuuko historian traumojen purku lähivuosina. Tällä hetkellä pienetkin askeleet kohti yliopistojen sovintoa alkuperäiskansojen ja muiden marginalisoitujen yhteisöjen kanssa tuntuvat olevan uhattuina.
******* Kirjoittaja Reetta Humalajoki on akatemiatutkija. Tutkijavierailu oli osa hänen Suomen Akatemian rahoittamaa projektia ”White Solidarity and Native North American Rights in the United States, Canada, and Western Europe, 1960s-1990s.”
Tarkkasilmäinen lukija saattaa huomata, että kirjoitukseni otsikossa on jotakin tuttua. Se on lainattu kirjailija Sally Salmiselta (1906–1976), se on hänen omaelämäkertansa suomenkielinen nimi. Tai oikeastaan omaelämäkerran toisen osan, jossa hän kertoo ajastaan ja elämästään miehitetyssä Tanskassa toisen maailmansodan aikana. Alkuperäinen teos, I Danmark, julkaistiin vuonna 1972, suomeksi se ilmestyi vasta muutama vuosi sitten.
Otsikkoni on pastissi, kunnianosoitus Salmiselle ja samalla kaikille heille, jotka ovat meitä ennen eläneet. Heille, jotka ovat kulkeneet näitä samoja katuja, katsoneet samojen rakennusten seiniä ja silhuetteja, samoja meriä ja niiden aaltojen liikkeitä. Vaikka oikeastaan, mikään ei ole samaa, ja sittenkin, elämien ja aikojen välinen läsnäolo ja yhteys rakentavat jonkinlaista kuuluvuuden tunnetta paikkoihin, aikoihin, elämien ketjuihin – mahdollisen samuuden kosketuspintaa. Aikani Tanskassa on samalla heidän, jotka ovat jo menneet kuten myös heidän, jotka ovat vielä tulossa.
Kööpenhaminan varmasti tunnetuin ja ikonisin paikka on Nyhavn, joka on peräisin 1600-luvulta. Historian tuntu on läsnä.
Salmisen teos oli minulla eräänlaisena johtotähtenä ja visusti laukkuun mukaan pakattuna, kun tieni vei Tanskaan viime vuoden syyskuussa aloittaessani Säätiöiden post doc -poolin kautta saamallani Suomalaisen Tiedeakatemian rahoituksella postdoc-tutkimuksen Kööpenhaminan yliopistossa. Nyt tätä kirjoittaessani aikani alkaa olla lopuillaan, sillä palaan kesäkuun lopussa takaisin Suomeen – hurjaa, kuinka nopeasti aika onkaan vierähtänyt! Tämä onkin oivallinen hetki tehdä jonkinlaista lyhyttä katsausta siihen, mitä vierailuni on pitänyt sisällään.
Kööpenhaminan yliopiston eteläistä kampusaluetta pyöräparkkeineen.
Kööpenhaminan yliopisto ja historian tuntu
Historian tuntu kulkee mukanani pitkin Kööpenhaminan katuja. Niin myös opin ja tiedon tiellä, sillä Kööpenhaminan yliopisto (Københavns Universitet, KU) vihittiin käyttöön vuonna 1479 eli yli 500 vuotta sitten. Näin ollen se on Tanskan vanhin ja Pohjoismaiden toiseksi vanhin yliopisto (Uppsalan yliopiston ollessa vanhin parin vuoden etumatkalla). Yliopiston kirjasto perustettiin muutama vuosi myöhemmin, ja erilaisten vaiheiden kautta niin yliopisto kuin yliopiston kirjasto ovat levittäytyneet laajalle pitkin kaupunkia.
Kööpenhaminan yliopiston vanha kirjasto, jonka nykyinen rakennus valmistui vuonna 1861. Se on arkkitehtuuriltaan Kööpenhaminan ensimmäinen uusgoottilainen rakennus, tosin sisältä se on sekoitus uusgoottilaisuutta ja -klassismia. Nykyään kirjasto toimii museona, ja siellä järjestetään erilaisia tiedetapahtumia. Kyljestä löytyy myös mitä luultavammin Kööpenhaminan vanhin, vielä pystyssä oleva talo, joka on ilmeisesti rakennettu noin vuonna 1419.
Ensimmäiset 400 vuotta yliopistossa saivat opiskella vain pojat ja miehet. Vuonna 1875 kuninkaan antamalla asetuksella tehtiin kuitenkin uudistus, joka mahdollisti myös naisten pääsyn yliopistoon. Ensimmäiset naispuoliset yliopisto-opiskelijat Tanskassa aloittivat kaksi vuotta myöhemmin – he olivat Nielsine Nielsen (1850–1916) ja Johanne Marie Gleerup (1850–1914). Tänä vuonna onkin juhlavuosi, kun asetuksesta, joka mahdollisti myös naisten pääsyn yliopistoon on tullut kuluneeksi 150 vuotta. Matka kohti tasa-arvoa tosin kesti vielä useita vuosia, ja on monin tavoin käynnissä edelleen.
Nielsine Nielsen valmistui ensimmäisenä naisena Kööpenhaminan yliopistosta vuonna 1885. Hän oli myös Tanskan ensimmäinen naispuolinen lääkäri. Juhlavuoden kunniaksi Nielsen saa Kööpenhaminaan oman patsaan.
Kööpenhaminan yliopisto jakautuu useampaan kampusalueeseen. Itse olen sijoittunut yliopiston Eteläkampukselle (Søndre Campus), joka sijaitsee Amagerissa ja jonka rakennukset edustavat modernia arkkitehtuuria. Työhuoneeni ikkunasta näkyy aluetta halkova vesielementti, mikä on minulle mieluisaa.
Kööpenhaminan yliopiston eteläistä kampusaluetta.
Eteläkampuksella sijaitsee muun muassa Humanistinen tiedekunta ja esimerkiksi Taiteiden ja kulttuurien tutkimuksen laitos, jonka osana olen itse työskennellyt. Tarkemmin sanottuna olen ollut osa laitoksen monitieteistä Global Entanglements -tutkimusklusteria, jossa tutkitaan muun muassa taiteellisten ja kulttuuristen käytäntöjen asemaa globaalien ja translokaalisten verkostojen puitteissa. Kokemukseni sijoittuvatkin ennen kaikkea tuon klusterin toiminnan ympärille.
Kööpenhaminan yliopiston eteläistä kampusaluetta.
On ollut hyvin mielenkiintoista päästä tutustumaan hieman siihen, miten täällä yliopistoelämä rakentuu ja toimii. Klusterissa tutkimukseen liittyvät keskustelut ovat olleet intensiivisiä ja hyvällä tavalla haastavia ja tiukkoja, olen oppinut paljon. Tutkimusklustereissa on jäseninä tutkijoita kaikilta tutkijan urapolun askeleilta, ja lisäksi mukana on myös maisterivaiheen opiskelijoita, mikä tuo hyvää ulottuvuutta keskusteluihin. On ollut myös mukava päästä seuraamaan paikallista väitöstilaisuutta ja osallistumaan erilaisiin tapahtumiin ja retkiin sekä esimerkiksi juuri viime viikolla järjestettyyn Queer pasts -konferenssiin, joka oli monella tavalla innostava ja inspiroiva. Palestiinaan liittyvä monin tavoin järkyttävä tilanne on ollut keskusteluissa ja tapahtumissa alituiseen läsnä.
Tutkimusklusterin ja muun yliopistohenkilökunnan lisäksi olen tehnyt yhteistyötä tanskalaisen museokentän ja erityisesti kotimuseoiden kanssa. Tutkin postdoc-tutkimuksessani pohjoismaisten kotimuseoiden kulttuurihistoriaa ja muodostumisprosesseja sekä erilaisia elämänkerronnallisia aineistoja, joita museoissa mahdollisesti säilytetään. Tutkimushankkeessani pohditaan esimerkiksi kulttuurikäytäntöjä, (trans)kulttuurista muistia ja kulttuurien kiertoa globaalien ja translokaalisten kontaktivyöhykkeiden puitteissa, joten se liittyy läheisesti myös laitoksen ja klusterin tutkimusintresseihin. Yhteistyö museokentän kanssa on ollut niin ikään hyvin antoisaa ja opettavaista.
Elämää Kööpenhaminassa
Kööpenhamina on kaupunkina ja asuin- sekä työskentelypaikkana monin tavoin kaunis ja kiinnostava (tosin kallis), nähtävää ja koettavaa riittää enemmän kuin ehtii. Pyöräilemistä rakastavana arvostan erityisesti kaupungin pyöräilyinfraa, joka on erinomainen. Kööpenhaminassa on pyöriä enemmän kuin autoja, mikä on minusta mahtavaa.
Kööpenhaminan pyöräilyinfraan on panostettu kunnolla. Kaupunki onkin valittu useaan otteeseen maailman pyöräily-ystävällisimmäksi kaupungiksi. Pyörällä kuljetaan säällä kuin säällä, ja kyydistä voi bongata vaikka ketä ja mitä. Kaikkiaan Kööpenhaminassa on yli 744 500 pyörää, mikä on viisinkertainen määrä autoihin verrattuna. Lisää pyöräilyyn liittyviä mielenkiintoisia faktoja esim. osoitteesta: https://www.wonderfulcopenhagen.com/wonderful-copenhagen/international-press/bicycle-friendly-copenhagen
Vehreyttä, puita, pensaita, kasveja ja kukkia on siellä täällä, samoin puistoja on kaikkialla. Museoita, elokuvateattereita ja erilaisia tapahtumia on runsaasti. Kööpenhamina on myös todellinen merellinen kaupunki. Kanaalin varsi on täynnä paikkoja, joissa voi istuskella ja viettää aikaa sekä käydä uimassa – myös meren ranta on ihana, ja ihmiset käyvät laitureilta uimassa läpi vuoden. Tässä vain muutamia asioita mainitakseni.
Ainakin näin monin tavoin etuoikeutetusta asemasta tulevalla pohjoismaalaisella on ollut enimmäkseen siis oikein hyvät oltavat – Tanskan hyvinvointiyhteiskunnan tukiverkot ovat kannatelleet ja tarjonneet näkymän siihen, kuinka panostus kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja esimerkiksi sivistykseen ja kulttuuriin kannattaa. Toki Tanskastakin löytyy myös paljon ongelmia ja varjopuolia, ja esimerkiksi Tanskan harjoittamasta pakolaispolitiikasta voi olla hyvin montaa mieltä. Niin ikään kolonialismiin liittyvä historia, joka on monin tavoin läsnä yhä nykypäivänä, on eri tavoin keskustelun ja käsittelyn alaisena. Myös Grönlannin tilanne on puhuttanut erityisesti erilaisten ajankohtaisten poliittisten tapahtumien seurauksena.
***
Aikani Tanskassa on nyt lopussa, ja niin on myös tämän tekstin laita. Vaikka poistunkin, on Tanska ja erityisesti Kööpenhamina jäänyt minuun iäksi, siitä olen varma. Minulla on kokemukseni ja muistoni, ja olen tallettanut tätä kaikkea eri tavoin – kuvaamalla ja kirjoittamalla esimerkiksi päiväkirjaa. Tutkimuksiini liittyvistä asioista tulen kirjoittamaan ja kertomaan erinäisissä julkaisuissa.
Pian on aika palata kotiin, ja myös se on kovin mukavaa.
Hyvää kesää kaikille!
Kirjoittaja Karoliina Sjö on kulttuurihistorian postdoc-tutkija.
Muutin Aarhusiin alkukeväästä 2025 kahdeksi vuodeksi tekemään postdoc-tutkimustani seireenimyytin merkityshistoriaan liittyen. Ensimmäiset kuukaudet ovat menneet vauhdilla uusiin ympyröihin tutustuessa ja yhtäkkiä talven harmaus on vaihtunut valoon ja joka kadun kulmassa kukkiviin puihin. En tuntenut etukäteen kaupunkia ihmisineen, mutta Aarhus on kohdellut uutta asukastaan hyvin. Kaupunki on tunnettu yliopistostaan ja suosittu opiskelijakaupunki, joten täällä riittää paljon tekemistä ja näkemistä paitsi työn puitteissa, myös vapaa-ajalla.
Historian ja klassisen tutkimuksen laitos, Aarhusin yliopisto.
Työskentelen Historian ja klassisen tutkimuksen laitoksella. Projektissani tutkin seireenimyytin merkitystä historiassa tarkastelemalla hahmon esiintymistä erilaisissa taideteoksissa ja kertomuksissa, samalla analysoiden teemaa myytin eettisestä muistista. Työni ensimmäisessä vaiheessa olen keskittynyt selvittämään seireenihahmon varhaista historiaa antiikintutkimuksen avulla. Laitoksella tehdään paljon tutkimusta ajanjaksoon liittyen ja löytyypä täältä myös upea yliopiston Antiikkimuseo, jossa on esillä vieläpä kiehtova seireenipatsas. Museossa järjestetään myös paljon erilaisia tapahtumia luennoista muihin tilaisuuksiin, joihin on ollut ilo osallistua. Täällä tapahtuu ylipäätään paljon historiantutkimuksen saralla ja erityisesti erilaisiin teemoihin keskittyvät tutkimuslaitokset tarjoavat hyvin luentoja ja seminaareja oman tutkimukseni aiheisiin, kuten muistamisen kulttuuriin ja historian käyttöön liittyen. Maailman tilanteet ovat näkyneet tapahtumien sisällöissä, kun seminaareja ja luentoja on pidetty esimerkiksi Gazaan, Yhdysvaltoihin ja Venäjään liittyen, joista viimeiseen suomalaisen tuntemukset rajanaapurina ovat eritoten kiinnostaneet.
Antiikkimuseon seireenipatsas.
Työyhteisön ihmiset ovat olleet ystävällisiä ja avuliaita. Uutena tulokkaana mukavaa ovat olleet työpaikan yhteiset lounashetket, jolloin kaikki lounasseuraa kaipaavat tietävät kokoontua klo 12 eväsleipineen kahvihuoneeseen. Lisäksi nuoret tutkijat kokoontuvat aina perjantaisin yhteisen aamupalan ääreen, kun kukin vuorollaan tuo leipomosta vähän paremman leivän lisukkeineen yhdessä nautittavaksi. Samantapaisia kokoontumisia ovat myös kuukausittain järjestettävät luentolounaat (yksi kertoo tutkimuksestaan noin puoli tuntia muiden lounastaessa, sitten keskustellaan noin 15 minuuttia), palaverit ja ”Shut up and write” -kirjoitusaamut Pomodoro-tekniikalla. Tällaisilla varsin pienillä yhteisillä käytännöillä on ollut iso merkitys muihin tutustumisessa ja uuteen paikkaan asettumisessa.
Risskovin metsä.
Risskovin metsän laidalla sijaitseva uimapaikka.
Tanskassa vapaa-aikaa arvostetaan paljon ja harvoin näkee kollegoita kello neljän jälkeen työpaikalla viikonlopuista puhumattakaan. Tästä poiketen viime viikonloppuna vietettiin vuosittaista Revyy-juhlaa, jolloin opettajat ja opiskelijat esiintyvät yleisölle satiirinomaisissa näytelmissään. Naurun kohteeksi joutuivat/pääsivät paitsi opettajat ja opiskelijat itse, myös historian tapahtumat ja maailman meno ylipäätään. Vaikka omien vähäisten tanskan taitojeni vuoksi en kaikkia vitsejä täysin ymmärtänyt, oli kuitenkin hauskaa nähdä niin opettajien kuin opiskelijoiden heittäytyvän lavalla näyttelemisen, laulamisen ja tanssin pyörteisiin.
Omalla vapaa-ajallani olen tutustunut erityisesti kaupungin kulttuuritarjontaan, uinut meressä ja haahuillut metsissä. Näihin Aarhusissa tarjoavat hyvät puitteet lukuisat museot, taide -ja musiikkitapahtumat sekä meren läheisyys metsineen. Esimerkiksi taiteessa Marie Kølbæk Iversenin meri- ja paikallismytologioita käsitellyt ”New Atlantics” näyttely oli erityisen hieno, kun siihen eräänä iltana yhdistyi vieläpä musiikkiesitys Kunsthal Aarhusissa. Metsäkävelyn olen puolestaan usein yhdistänyt meressä uimiseen suositulla ulkoilualueella Risskovissa. Paljon on kuitenkin vielä nähtävää, koettavaa ja työtä tehtävänä Aarhusissa, joten kesäisen Suomessa vierailun jälkeen on mukava palata tänne, itsellekin jo vähän tutumpaan kaupunkiin.
Marie Kølbæk Iversenin näyttely ”New Atlantics” Kunsthal Aarhusissa.
Kulttuurihistorian syventävien opintojen Taiteiden, populaarikulttuurin ja median historian tutkimusryhmämme keskusteli kevätlukukauden päätöstapaamisessaan Walter Benjaminin (1892–1940) esseestä ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella” (myöhemmin Taideteos-essee).
Taiteiden, populaarikulttuurin ja median historian tutkimusryhmä 29.5.2025. Eturivissä vasemmalta Jirka Louhio, Katriina Mäkinen ja Leo Rissanen. Takarivissä vasemmalta Juulia Kortelainen, Tony Honkanen, Leeni Takanen, Lotta Selin ja Mari Jaakkola. Ryhmäkuvasta puuttuvat Emmilotta Appelö, Mikael Luotolahti ja Linda Ojanen. Kuva: Paavo Oinonen.
Saksanjuutalainen filosofi ja kulttuurikriitikko Walter Benjamin laati esseensä 1930-luvun ensimmäisellä puoliskolla, jolloin valokuva ja äänielokuva olivat kulutustuotteina suhteellisen uusia mutta arkipäiväistyivät joutuisasti. Benjamin näki molemmissa aikakautta määrittävän mekaanisesti jäljennettävän kulttuurimuodon.
Tekstistä on muodostunut klassikko, jonka äärelle mediakulttuurin tutkijat palaavat yhä uudelleen. Jo tämän takia sen ruodinta taidetta, populaarikulttuuria ja mediaa käsittelevässä seminaarissa tuntui perustellulta. Saksalaisfilosofin ajatusten innostamina koskettelimme myös tekoälyn vaikutusta taiteeseen ja kulttuuriin.
Benjamin lähestyy aihettaan historiallisesti. Marxilaisin vaikuttein hän pöyhii yhteiskunnan päällysrakennetta, jonne kulttuuri ja taide sijoittuvat. Taide on hänen mukaansa saanut alkunsa kulteista ja rituaaleista. Vaikka antiikin kreikkalaiset tekivät pronssivaluja ja löivät kolikoita, pääosin tuotetut kuvat olivat ainutkertaisia ja kuuluivat synty-yhteyteensä, Benjamin kirjoittaa.
Walter Benjaminin Taideteos-esseestä on ilmestynyt useita versioita. Teemaryhmä luki Markku Kosken suomennoksen vuodelta 1989, joka on vuoden 1936 versiosta.
Sittemmin litografia, kivipaino, viivasyövytys ja kirjapainotaito mahdollistivat uudenlaisia uusintamisen tapoja. Mutta vasta valokuvaus vapautti ihmiskäden kohteensa muovaamisesta ja teki hänestä laukaisimen painajan. Elokuvakamera ja ääniteknologia tallensivat kuvaa ja ääntä näyttelijän puhenopeudella. Benjaminin mukaan teosten kulttisidos katosi, kun syntyi toistettava tallenne, jonka jakelumahdollisuus mursi perinneyhteyden. Valmis tuote oli osa tuotantoketjua.
Teemaryhmämme vakuuttui, että uusintamisen mahdollisuus oli Benjaminista kiehtovaa. Hän kirjoitti, miten taide vapautui ”loismaisesta rituaalisidonnaisuudesta”. Hintana oli taiteen auran, mystifioidun henkäyksen, katoaminen. Häntä ei kuitenkaan huolestuttanut se, että massakulutettavat elokuvat vaikuttaisivat katsojiinsa kielteisesti, kuten monet hänen aikalaiskollegansa päättelivät. Benjamin uskoi, ettemme voi täysin tietää, mitä vaikkapa elokuvateatterin yleisössä tapahtui. Miten nähty kuhunkin kokijaan vaikutti tai miten se kenties mobilisoi?
Esseen ajatukset teknisen uusintamisen aikaansaamista muutoksista tuntuvat tekoälykeskustelun kehyksessä ajankohtaisilta. Pohdimme, onko Benjaminin ajatus taiteen luomisen mekaanistumisesta tullut uudenlaiseen tilanteeseen. Jos valokuva ja audiovisuaalinen kuva muuttivat luovaa prosessia, ne olivat aina jonkin oletetun subjektin tai tuotantoryhmän tuotoksia. Ajattelemme valokuvan ja elokuvan syntyneen inhimillisen valinnan koskettamina. Tallentaminen ja jakelu olivat teollisuutta.
Tekoälyn tuottamissa kuvissa, teksteissä ja äänissä tekijyys etenee vielä kauemmas Benjaminin ajoista. Se on tekoälybotille annettuja komentoja, joilla teos muovautuu. Yhtä kaikki, tekijyyttä on paikannettavissa. Haikailemmeko kauan sitten menetettyyn rituaalisuuteen ja taiteilijan henkäisyn perään, sellaiseen, jolla ei ole merkitystä? Kaiken lisäksi sanotaan, että tekoälyä hyödyntävän taiteilijan panos voi olla hyvin monimutkainen ja prosessina vaikea kuin minkä tahansa muun taiteen tekeminen.
Kaivoimme esille Suomen Arvostelijan Liiton 75-vuotisjuhlajulkaisun Kriittisen ajattelun aika (2025). Toisin kuin voisi luulla, kriitikot eivät ole kovin huolissaan tekoälystä taidekentällä. Muun muassa Tomi Slotte Dufvalle on kyse mahdollisuudesta taidekeskusteluun: ”Onko taide tiedon tuottamisen tai maailmassa olemisen tapa vai keino tehtailla helposti kulutettavia teoksia?”
Suomen arvostelijan liitto juhlii 75-vuotistaivaltaan Silvia Hosseinin, Riikka Laczakin ja Vesa Rantaman toimittamalla kirjoituskokoelmalla.
Slotte Dufva viittaa tutkimukseen, jossa yleisöllä testattiin tekoälyn tuottamia runoja ja tunnettujen runoilijoiden teoksia. Yleisö arvosti enemmän tekoälyn generoimia säkeitä kuin maineikkaiden taiteilijoiden teoksia. Kielimalli loi sisällöistä helppotajuisia ja suoraviivaisia. Kirjoittaja arvelee, että algoritmirunouden maailmassa kriitikon asiantuntijuutta tarvitaan entistä enemmän. Slotte Dufvan mukaan kenties kuvataiteessa taiteilijan kädenjälki on uudenlaisen arvostuksen kohde tekoälykuvien runsaudessa.
Audiovisuaalisesta kulttuurista viehättynyt Benjamin ei hänkään aivan vankkumattomasti luottanut yleisöjen kriittisyyteen: ”Sovinnaisesta nautitaan kritiikittömästi, todella uudesta vastahakoisesti.”
Nimittäin Walter Benjamin työskenteli itsekin kriitikkona ja vapaana kirjoittajana, sillä hän ei saanut yliopistovirkaa. Pohdimme, miten saksalaisajattelija olisi suhtautunut tekoälyyn. Kenties uteliaasti. Benjamin kirjoitti Taideteos-esseessään kirjoittamisen demokratisoitumisesta. Laajalevikkinen lehdistö yleisönosastoineen teki kenestä tahansa lukijasta potentiaalisen kirjoittajan.
Some on tehnyt jokaisesta potentiaalisen median, ja tekoäly on viimeisin harppaus sisällöntuottamiselle. Seminaarimme arveli, että tekoälyn voi pistää töihin varsin vaatimattomin taidoin. Kynnys on matala, mutta me tiedämme, ettei kielimalli ajattele vaan tottelee komentoja. Se ei toistaiseksi laadi sellaista kriittistä tekstiä kuin itse haluamme.
Kirjallisuus
Benjamin, Walter: Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella [suom. Markku Koski]. Walter Benjamin: Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Toimittaneet Markku Koski, Keijo Rahkonen ja Esa Sironen. Suomentanut Raija Sironen. Alkuteos: Gesammelte Schriften 1972, 1977, 1978. Kansan Sivistystyön Liitto, Tutkijaliitto, Helsinki 1989, 139–173.
Slotte Dufva, Tomi: Uusi ketsuppi – eli mitä jokaisen pitäisi tietää tekoälystä. Silvia Hosseini, Riikka Laczak ja Vesa Rantama: Kriittisen ajattelun aika. Suomen arvostelijain liitto, Helsinki 2025, 90–103.
The question of possible new revolutions is never far from thoughts when writing about the history of the French Revolution – but what kind, where, and whose? In their analysis of the French Revolution historian William M. Reddy writes of “emotional management” and “emotional refuge”1 – how are today’s citizens managing emotions in the crossfire of compassion fatigue, apathy, and social media rage, and where do they find refuge in the time of the climate crisis?
Entangled with other wicked problems and obfuscated by wars and political crises, climate change remains an issue, which affects everyone and everything from decline of biodiversity to migration to collapse of civilization. It has become a human rights issue – and more than that: an existential multispecies community rights issue. ‘Are governments protecting their countries and citizens from climate change?’ thus becomes a central question in the relationship between the citizen and the state. What can citizens do if governments are failing in this task?
Image: La Liberté, armée du Sceptre de la Raison foudroye l’Ignorance et le fanatisme. Jean-Baptiste Chapuy, après 1794, Musée Carnavalet, Histoire de Paris.
Civic courage?
Déclaration des droits de l’homme et du citoyen 1789 is one of the most lasting legacies of the French Revolution. Behind its values were Enlightenment ideas about the universality of human rights – the oft-quoted liberté, égalité, fraternité. In research on human rights, inequality is recognised as one of the driving forces behind societal instability.2 In tyrannies the opportunities to participate in societal affairs and challenge the inequalities and perceived injustice are severely restricted, but for democracies civil rights are the founding principle.
Political scientists, Maria J. Stephan and Erica Chenoweth argue that nonviolent civil resistance appeals to a wider base of supporters than violent campaigns and can have significant impact because of its inclusivity.3 Today’s eclectic group of climate activists take a leaf out of the book of 1960’s civil rights movement and protest in the streets to raise awareness.
Nevertheless, human rights activism can prove problematic even in democracies. In the UK climate activists have been sent to jail for nonviolent protest4, which raises doubts about whether the state is committed to democracy and climate goals. Is defending the planet against multinational fossil fuel giants a criminal act or an act of civic courage – is the focus on protecting the profits of the shareholders or the land and its habitants?
Image: Enfants jouant à la prise de la Bastille. Revolution Française, Juillet 1789 par Anonyme. Musée Carnavalet, Histoire de Paris.
Visions for planetary future
In the visions of sustainability research, possible futures oscillate somewhere between a systems change through degrowth and sustainability, and civilizational collapse. Professor of climate justice Naomi Klein and author Astra Taylor write that the “end times fascism” of oligarchs – exacerbating environmental destruction and waiting for the collapse sheltered by wealth – is a betrayal of one another as human beings on the most basic level.
As a solution, Klein and Taylor suggest regulation (e.g. in the form of international environmental laws to protect the planet; see Stop Ecocide International, or the study Carbon majors and the scientific case for climate liability, 20255) and empathy (because it suggests that we as human beings have responsibility towards other human beings, the nonhuman world, and the planet we share).6
Compassionate action
Citizens are confronted with the question of rights once more, with added complexity and urgency. In the history of struggle for rights people have been excluded and abused in ways, which would now be seen as glaring human rights violations. Perhaps future historians will look at us and wonder how we could deny the rights of, and so casually practise systematic cruelty towards, nonhuman animals. One of the difficult questions to ask oneself is, knowing that it harms the environment and nonhuman animals, why do you choose to eat meat and drink milk?
Emphasis on multispecies and multidisciplinary approaches in research reflects the complexity of the environmental and societal problems. It also highlights the value of collaboration and conversation across divides.
A recent workshop, Multidisciplinary Approaches to Sustainability, organised by University of Turku and Åbo Akademi, sent participants off with the message to enable the potential of everyone from humans to nonhumans to create sustainable ways of living together on Earth. Perhaps this could be interpreted as seeking emotional refuge in compassionate action to bring about a sustainable ecological revolution.
Penguin resistance? The non-profit Penguins International turned the penguins’ “annual spring migration into a protest against tariffs” imposed by the USA (video). Image: Three Adelie penguins in the South Shetland Islands, 4 Feb 2013, by ravas51, Wikimedia Commons. Link to licence.
Heidi Tähtinen (PhD student, Opera i periferin? Åbo och Paris som musik- och teaterstäder, 1790–1840, project funded by SLS)
Reddy, William M. The navigation of feeling. A framework for the history of emotions. Cambridge: Cambridge University Press, [2001] 2009. ↩︎
See, e.g. Lynn Hunt, Inventing Human Rights: A history (2007); Colin J. Beck et al., On revolutions (2022); Walter Scheidel, The great leveler (2017). ↩︎
Stephan, Maria J., and Erica Chenoweth. Why Civil Resistance Works: The Strategic Logic of Nonviolent Conflict. International Security, vol. 33, no. 1, 2008, pp. 7–44. ↩︎
Gayle, Damien. Sixteen jailed UK climate activists to appeal against ‘unduly harsh’ sentences. The Guardian, 29 Jan 2025. ↩︎
Callahan, C. W., & Mankin, J. S. Carbon majors and the scientific case for climate liability. Nature (London), 640(8060), 893–901, 2025. Stop Ecocide International, Council of Europe Assembly Advances Historic Ecocide Treaty, April 14, 2025. https://www.stopecocide.earth/home . See also, Earth4All Survey and the Global Commons Alliance Survey, Ipsos UK, 2024. https://earth4all.life/global-survey-2024/↩︎
Klein, Naomi and Astra Taylor. The rise of end times fascism. The Guardian, 13 April, 2025. ↩︎
Kuplani on Rochesterin yliopistossa, samannimisessä kaupungissa New Yorkin osavaltiossa. Monet, jotka eivät tienneet etukäteen tulostani, ovat kysyneet miksi ihmeessä keskiajan pyhäinjäänteiden tutkija tulee Yhdysvaltoihin. Joku on vielä lisännyt ”onko meillä muka reliikkejä”. No tietysti on, jokaisessa katolisessa kirkossa on reliikkejä, mutta on totta, että ne eivät olleet syy tulooni.
Kevätlukukauden kestävän vierailuni motiivit olivat toisella tapaa tutkimukselliset ja opetukseen liittyvät: toivoin näkeväni, ja siten ehkä myös oppivani jotain siitä, miten asiat hoidetaan ”suuressa maailmassa”, akateemisessa kulttuurissa, jonka arjesta tiesin kovin vähän.
Seuraavat huomiot ovat syntyneet joskus jutteluiden, joskus hiljaisen tarkkailijan positiosta käsin Rochesterin yliopiston historian laitoksella. Tässä esitetyt havainnot ovat subjektiivisia eikä niiden pohjalta ole syytä tehdä laajempia yleistyksiä.
Oivalluksia yliopistoyhteisöstä
Kirjasto ja Historian laitos huhtikuun lopussa
Olin aluksi hämmentynyt yliopiston opiskelijoiden kohtaamisesta. Tulevat he vastaan henkilökunnan työhuoneiden läheisyydessä, kampuksen alaisissa pitkissä ja sokkeloisissa käytävissä tai pyörätiellä, he useimmiten hymyilevät ja nyökkäävät tervehdyksen. Olen melko varma, että kukaan heistä ei tiedä kuka olen mutta minun todennäköisesti oletetaan olevan hierarkiassa tasolla, joka tulee huomioida – tai olen ainakin tarpeeksi vanha tullakseni huomioiduksi.
Hierarkiassa opiskelijat ovat opiskelijoita, ovat he sitten kandia tekeviä tai väitöskirjaa puurtavia palkattuja tutkijoita. Opetushenkilökunta kulkee kokonaisuudessaan professoritittelillä (osa toki vielä urapolulla). Tässä hierakisessa kolminaisuudessa olen kokenut läheisimmäksi kollegaryhmäkseni historian jatko-opiskelijat. On totta, että meillä on ikäeroa, ja voi olla, että he pitävät minua vähän outona, mutta olen onnistunut vakuuttamaan suurimman osan heistä siitä, että minua voi puhutella pelkällä etunimellä. Nimen kohdalla heidän sopeutumisensa on ollut nopeaa – ehkä asiaa on auttanut sukunimi, jonka lausuminen tuottaa päänvaivaa eikä IT-yhteensopivuuskaan ole taattu.
Huomioita opetuksesta ja tutkijakoulutuksesta
Tulevan syksyn historian kurssit postikortteina
Historian kandiopiskelijoista on opetustilanteessa vaikea saada kahta sanaa enempää ulos. Tilanne muuttuu huomattavasti vanhempien opiskelijoiden kanssa. Parhaiten retoriikan taitoihin vihkiytyneet ja siinä enemmän harjoitusta saaneet – käytännössä siis jatko-opiskelijat – keskustelevat aiheesta kuin aiheesta, aina toisen osapuolen näkemykset hyvällä tavalla huomioiden.
Opetusmetodit selkeästi pyrkivät keskustelutaitojen saavuttamiseen käsikädessä kurssien asiasisältöjen kanssa. Opettaja voi olla tyytyväinen, kun nuoret keskustelijat puhuvat luontevasti lukemiensa artikkeleiden esittelemistä tieteen paradigmoista ja muistavat väliin referoida professoriaan, tittelin ja sukunimen kera. Opiskelijat puolestaan saavat tunnustusta taidoistaan ja tietävät omaksuneensa elämän valttikortteja – eli myös paljon muuta kuin pelkkää kurssin tietosisältöä.
Muina naisina kahvitauolla tai tuopin ääressä tekemieni kyselyiden perusteella (kattavasti otos historian laitoksen jatko-opiskelijoita, professoreita ja hallintohenkilökuntaa) sanoisin, että vaikka instituutio luo tietyt hierarkiat, ne ovat tosielämässä huokoiset: omasta yhteisöstä kannetaan huolta ja menestymisistä iloitaan yhdessä. Eikä yhteisön ulkopuolelle jätetä outolintuakaan, vaan tänä erikoisena keväänä minusta on pidetty hyvä huoli, minua on halattu ja osoitettu tuki, jota yliopisto haluaa tarjota ulkomaalaisille jäsenilleen.
Tutkijayhteisön parhautta
Monitoimitila á la Rochesterin yliopisto (olen osallistunut täällä mesenaatti-illallisiin)
Tutkimuksen saralla keskeinen toimintamuoto on kuukausittainen ”Historian seminaari”, jota varten joku tutkijayhteisön jäsen, siis jatko-opiskelija tai professori, toimittaa etukäteen omaa tekstiään luettavaksi, esittelee sen seminaarin aluksi lyhyesti, minkä jälkeen seuraa vajaa pari tuntinen keskustelu.
Kaikki ovat paikalla, sillä ei ole väliä onko päivän teksti artikkelikäsikirjoitus vai väitöskirjan osa. Sillä saattaa puolestaan olla väliä, että läsnäolijat saavat kerätä jokainen oman lounaansa seminaarihuoneeseen katetusta buffetpöydästä.
Esitin maaliskuussa oman artikkelini käsikirjoituksen. Sääntö on, että ensin jatko-opiskelijat saavat kommentoida papereita minkä jälkeen estradi on vapaa. En muista koska olisin saanut niin positiivisella asenteella ja niin äärimmäisen naulankantaan osuneita kommentteja kuin uuden ajan alkuun perehtyneet jatko-opiskelijat minulle tarjoilivat. Hymyilen edelleen, kun muistelen antoisaa keskustelua.
Jos tieteellinen keskusteluseura ei tunnu riittävältä historioitsijoiden parissa, aina voi kiirehtiä alakerran ”Humanistisen tutkimuksen keskukseen”. Sen resurssit tuntuvat rajattomilta (oletettavasti heillä kyllä on joku budjetti), kun he tarjoilevat yliopistolaisille vierailuluentoja maan eliittiyliopistojen professoreilta, usein myös rajoja rikkoen tieteen ja taiteen välimaastosta. Ohjelma on viikottaista, mutta ei toki aina vierailijoiden tähdittämää, vaan esimerkiksi keskustelutilaisuuksia erilaisilla formaateilla ajankohtaisista tieteentekemisen tavoista ja tieteiden välisyyksistä.
Kotiarjessakin on eroja
”Mökkini, autoni ja etupihani”, kun tammikuussa saavuin kaupunkiin
Elän porvarillisempaa elämää kuin koskaan ennen. Minulla on täällä tilava omakotitalo, iso auto, suuri puutarha ja altaallinen kultakaloja, kaikki asioita, joita en omista Suomessa. Paljon otan täältä mukaan aineetonta pääomaa mutta matkalaukkuihin sullottavaa en mieli. Auto on luksus, jonka kanssa en etukäteen uskonut tulevani sinuiksi, mutta jota varmaan kaipaan hetken enemmän kuin mitään muuta Amerikan arjestani, kun alan taas tahkota Turun tuttuja kukkuloita Tunturillani.
***
Kevät Yhdysvalloissa kuuluu osaksi tutkijaliikkuvuutta Suomen Akatemian rahoittamassa projektissani ”Rethinking the Late Medieval Relic (ca. 1200–1500)”
Maaliskuussa 2019 istuin Kansalliskirjaston erikoislukusalissa Helsingissä tutustumassa erääseen 1810-luvulla laadittuun matkapäiväkirjaan, joka kuuluu Svenska litteratursällskapet i Finlandin kokoelmiin. Tiheästi kirjoitettuja sivuja ohuella paperilla, tietysti molemmin puolin hyödynnettynä niin, että kääntöpuolen teksti kuultaa osin lävitse ja vaikeuttaa paikoitellen käsialan lukemista. Muistiinpanojen välissä myös erillisiä papereita, ilmeisesti muistoja matkalta. Kööpenhaminassa nähdyn baletin ohjelma (Romeo ja Julia!), joitain kuitteja sekä pienempi taiteltu paperi, jonka sisään talletettuna kuivattu kasvinäyte.
Tuolloin minulla ei ollut aikaa perehtyä matkapäiväkirjaan tarkemmin. Oikeastaan olinkin etsimässä vain lisävalaistusta siihen, mitä reittiä eräs kaksikko aikanaan käytti, kun he matkasivat Turusta Ruotsin ja saksankielisen Euroopan halki kohti Alppeja ja niiden takana olevaa Italiaa. Olin valmistelemassa käsikirjoitusta 1800-luvun alkupuolen suomalaismatkaajien kokemuksista Euroopassa. Kirja valmistui ja ilmestyi nimellä Pikisaaresta Pariisiin (2020) mutta matkapäiväkirja ja sen laatija ovat jääneet vaivaamaan minua. ”Jannes resejournal” -nimisessä paperipinossa olisi paljon tutkittavaa. Millainen henkilö oli Janne, muistiinpanojen kertojaääni?
Ote ”Jannes resejournal”-päiväkirjasta. Muistiinpanojen väliin säilötty kasvi.
Janne eli Johan Magnus af Tengström (1793-1856) kuului oppineeseen Tengström-sukuun. Hänen isänsä oli teologian professori ja piispa, vuonna 1817 Suomen ensimmäiseksi arkkipiispaksi nimitetty Jacob Tengström. Euroopan-matkansa Johan Magnus teki vuosina 1817-1819 vanhemman serkkunsa Johan Jakob Tengströmin kanssa. Yliopisto-opinnoissaan Johan Magnus af Tengström suuntautui luonnonhistoriaan, nykytermein eläin- ja kasvitieteisiin. Sukutaustansa vuoksi ja erityisesti vaikutusvaltaisen isän ansiosta hän oli saanut loistavat mahdollisuudet yliopistouralla etenemiseen. Hän toimikin eläin- ja kasvitieteen apulaisena ja professorina sekä yliopiston kasvitieteellisen puutarhan esimiehenä. Jannesta ei kuitenkaan tullut Suomen kasvitieteen pioneerina muistettua tieteenharjoittajaa. Suomen tieteen historia -sarjan ensimmäisessä osassa Tengström esiintyy vain ohimennen. Hänen uraansa on luonnehdittu yhdellä lauseella: ”Hän oli tunnustettu kaunopuhuja, kiinnostunut mekaniikasta mutta tutkijana merkityksetön.”
Näkymä kaakosta kohti Kasvitieteellistä puutarhaa, jonka esimiehenä Johan Magnus af Tengström toimi vuoteen 1849 saakka. Magnus von Wrightin keskeneräinen työ vuodelta 1841. Helsingin kaupunginmuseo.
Johan Magnus af Tengström on yksi niistä menneisyyden tieteenharjoittajista, joiden vuoksi ryhdyin hahmottelemaan projekti-ideaa eräänlaisesta suomalaisen yliopiston varjokertomuksesta, jonka pääosissa ovat tieteen historian marginaaleihin eri syistä jääneet henkilöt. Akateemisten yhteisöjen nykyisyys tai menneisyys kun ei ole ainoastaan menestystarinoita ja tieteellisiä läpimurtoja. Siihen kuuluvat myös erilaiset henkilökohtaiset epäonnistumiset, tietoiset syrjäyttämiset, unohtamiset sekä laajempaa tiedeyhteisöä koskettaneet menetykset ja tragediat. Nämä akateemisen maailman varjopuolet ovat useimmiten jääneet erilaisissa tieteen- tai yliopistohistorian esityksissä eräänlaisiksi kuriositeeteiksi tai sivulauseiksi, joiden laajempaa merkitystä ei ole juuri pohdittu.
Keväällä 2024 käynnistyneessä tutkimusprojektissani ”Marginaalimerkintöjä Suomen tieteen historiaan” keskityn tarkastelemaan erilaisia akateemisen historian katvealueita: omana aikanaan tiedeyhteisön ulkopuolelle suljettuja tai työssään epäonnistuneena pidettyjä oppineita sekä myöhemmässä tieteenhistoriallisessa tutkimuksessa sivuutettuja tieteenharjoittajia. Tämän lisäksi tutkin yliopistoyhteisössä tapahtuneita äkillisiä menetyksiä, tarkemmin sanoen odottamattomia kuolemantapauksia.
Miksi tarttua tällaiseen aiheeseen? Tutkimukseni motivaatio kumpuaa osittain tietyistä tutkimuseettisistä havainnoista. Millaista narratiivia me tutkijat olemme kirjoittaneet yliopistoinstituution ja siinä toimineiden henkilöiden historiasta? Miten olemme tunnistaneet niiden menneisyyden tieteenharjoittajien toimijuuden, jotka eivät ole menestyneet tiedeyhteisön jäseninä tai jotka on myöhemmin arvioitu tieteellisiltä ansioiltaan ”merkityksettömiksi”? Tämänkaltaisia kysymyksiä pohdin projektissani. Ajallisesti tutkimukseni ulottuu 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuvuosiin eli ajanjaksolle, jolloin suomalainen yliopisto(laitos) muotoutui moderniksi tiedeyliopistoksi. Tutkimustani rahoittaa Koneen Säätiö.
