Page 2 of 35

Interview with Rob Boddice

Samalla kun muistelemme viimevuotista Litzen-luentoa julkaisemalla Rob Boddicen haastattelun (ilmestyi alun perin Kulttuurihistoria. Nyt -lehdessä), mainostamme ennakkotietona, että vuoden 2024 Litzen-luento järjestetään perjantaina 22.11.2024 klo 16 Aava-salissa, ja vieraanamme on arkkitehti Henna Helander. Tervetuloa silloin!

In 2023, the Veikko Litzen Lecture was organised for the 30th time. Our guest was PhD (FRHistS) Rob Boddice who is working at the University of Tampere and who has earlier held positions at Harvard University, McGill University, the Max Planck Institute for Human Development, and Freie Universität Berlin. Boddice is well-known for his several books on the history of emotions. He is currently writing a book about the history of the placebo effect, forthcoming in 2026.

The Litzen Lecture took place at the Aava Hall (Arcanum) on Friday 1 December 2023, and it attracted a large audience. Hannu Salmi had a short chat with Boddice, and we publish it here.

Hannu: Thank you for your visit to Turku, Rob! You have written very extensively not only about the history of medicine, and science in general, but also about the history of emotions. Your book A History of Feelings was published in Finnish in 2022 under the title Tunteiden historia. What brought you to the history of emotions in the first place? What is it about the history of emotions that fascinates you?

Rob: It was an honour to be invited to give the Litzen Lecture. It was the key event for me in 2023.

I was working on the history of emotions before I really understood that it was a thing. An old friend and colleague reminded me recently that we co-taught a course at the University of York on ‘Mind, Ritual and Anthropology’ back in 2004, when we were both graduate students. It was my entry point to thinking about how to reconcile neuroscientific knowledge with the humanities. The emotions lay at the centre of that conundrum. My PhD thesis had the conceptual, moral and social history of cruelty at its core, and I realised only dimly at the time that the whole thing hinged on the creation and enforcement of feeling rules and the connection of feelings to practices. It was only much later that I discovered a hive of activity in this field called ‘the history of emotions’, and circumstance landed me in Berlin, working at the Languages of Emotion Excellence Cluster at Freie Universität and at the Centre for the History of Emotions at the Max Planck Institute for Human Development. I found myself among an innovative and energetic group of scholars, developing an extant corpus of theoretical sophistication. All of it helped me make sense of what I had already done and pointed the way forward.

Hannu: You gave a brilliant Litzen Lecture in Turku and dedicated your talk to the historian Jam Plamper, who had just passed away on 30 November. Plamper was part of an international community of scholars in the history of emotions. Researchers also form an emotional community, I think. Could you say that, and if so, what kind of community is it?

Rob: Jan was the person who told me, back in 2012, that the history of emotions was wide open and there for the taking. I took that to heart. Certainly, those of us who have been in this field and at its principal sites of development for many years have a strong sense of connection. I don’t know if I’d call this an ‘emotional community’, but there is a sense of common purpose, critical support and, often, admiration. I am driven by an intellectual commitment. When I find others who share this, there is certainly a feeling of sympathy and a rare kind of delight.

Hannu: Your book A History of Feelings has an interesting final chapter where you place the history of emotions in a broader context, as part of the history of experience. What are the problems with seeing the history of emotions as a separate field or subfield? What new perspectives can the concept of experience offer?

Rob: The main problem with ‘emotions’ is that until the nineteenth century, in English, they didn’t exist. Most of the time, historians of emotions are actually talking about other situated concepts that are distinctly different from ‘emotions’, and they are bound up with historical senses, cognition, beliefs, different types of intellectual and embodied knowledge, and distinct bodily and social practices in distinct moral and social frameworks. In short, to carve off the category ‘emotion’ risks distorting the way historical actors felt. Experience is also fraught with risk, of course, but as an umbrella concept it allows for that broader assemblage of things that amount to how somebody felt at a given time in a given place.

Hannu: Your lecture in Turku was entitled ‘The View from the Cave: Histories of Lived Experience in an Age of Alternative Facts’. The title referred to Plato’s famous cave metaphor. What kind of ‘cave’ are we in today? How do you see the opportunities and challenges for historical research in this day and age?

Rob: We are in a dark place indeed. In Plato’s cave it was at least possible for a philosopher to drag somebody into the light and show them an understanding of things as they actually are. In our ‘cave’, largely online, I doubt whether anybody has the authority to do this. Expertise and learning are placed on the same plane as opinions wrought from bedroom browsing. Appeals to ‘my lived experience’ or, worse, ‘my truth’, trump any attempt to apply evidence or nuance. Historians of experience have the opportunity to demonstrate the kinds of consequences that arise from people acting on the assumption, willy nilly, that their experience of the world is paramount. There are many potential histories of hubris. They don’t tend to end well.

Hannu: This is indeed a challenge not only for historians of experience but for all researchers. But perhaps it is lectures like these, and the debate that emerges from them, that provide a glimmer of hope. Thank you these insights Rob! Hope to see you again soon!

Kustos kertoo – masennuksen kulttuurihistoriaa

Kulttuurihistorian väitöksissä siirryttiin tänään uudelle kymmenluvulle. Lauantaina 14. syyskuuta 2024 tarkastettu Annastiina Mäkilän tutkimus Monista näkökulmista tautiluokkakeskeisyyteen. Masennuksen määrittyminen Turun yliopiston opiskelijoiden, väitöskirjatutkijoiden ja erikoistuvien lääkärien käsityksissä vuosina 1980–1995 on kulttuurihistorian oppiaineen 81. väitöskirja.

Väittelijä valmiina. Kuva: Marjo Kaartinen.

Mäkilän tutkimuksen keskiössä on historiallinen ajanjakso, jolloin masennuksesta keskusteltiin julkisuudessa paljonkin. Syyskuussa 1995 Suomen Kuvalehti totesi: ”Uusien masennuslääkkeiden kulutus on noussut selvästi muutamassa vuodessa.” Aikalaiset saattoivat yhdistää tämän 90-luvun talouslamaan ja sen vaikutuksiin, mutta asia oli paljon mutkikkaampi, ja tämä kompleksisuus avautuu hienosti Mäkilän väitöskirjassa. Vaikka aikavälinä on vain 15 vuotta, masennuskäsityksissä oli meneillään laajempi prosessi, jossa, kuten väitöskirjan pääotsikkokin kertoo, oltiin siirtymässä monista rinnakkaisista näkemyksistä kohti tautiluokkakeskeistä ajattelutapaa. Mäkilän tavoitteena on tutkia niitä masennuskäsityksiä, jotka ilmenivät psykologian ja lääketieteen koulutuksessa Turun yliopistossa vuosina 1980–1995. Samalla tämän aikavälin kautta ilmenee laajempi näkymä paitsi lääketieteen ja psykologian historiaan myös siihen kulttuuriseen neuvotteluun, jossa masennusta määriteltiin.

Vastaväittäjä työssään. Kuva: Marjo Kaartinen.

Aineistoltaan Mäkilän tutkimus on poikkeuksellisen laaja, ja analyysi perustuu opetuksen yhteydessä syntyneisiin opinnäytteisiin, oppikirjoihin, luentomuistiinpanoihin, opetusohjelmiin mutta samalla myös aineistoihin, jotka kertovat arkisista masennuskäsityksistä ja niiden muutoksista. Vastaväittäjä dosentti Ville Kivimäki johdatteli kuulijat aiheeseen ja ennen kaikkea sairauksien kulttuurisuuden tutkimukseen, mitä väittelijä vastauksillaan hienosti täydensi. Tuloksena oli aito tieteellinen dialogi, jota yleisö seurasi valppaasti. Väitöstilaisuuden lopussa keskusteltiin myös teeman ajankohtaisuudesta. Tähän väittelijä viittasi jo lektiossaan korostaessaan masennuksen moni-ilmeisyyttä. Kysymys masennuksesta ei voi olla vain diagnostinen tai medikaalinen, sillä myös monet yhteiskunnalliset rakenteet synnyttävät voimattomuuden kokemusta. Yhtä tärkeää kuin keskustella maksennuksesta yksilön sairautena on pohtia, millaiset ratkaisut tai käytännöt tätä kokemusta tuottavat.

Väitöstilaisuutta seurasi Turun yliopiston Aava-salissa (Arcanum) 54 kuulijaa, ja lisäksi tilaisuutta saattoi seurata striiminä.

Loppulausunnon aika. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.

Kustos kertoo – Ozun maailma

FM Topi Timosen väitöskirja The Brothers and Sisters of the Ozu Family: Constructing Family Roles and Social Dynamics in the Post-War Films of Ozu Yasujirô 1947–1962 esitettiin julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa lauantaina 31.8.2024 klo 12. Vastaväittäjänä toimi dosentti Jaakko Seppälä Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Hannu Salmi Turun yliopistosta. Timosen tutkimus on oppiaineen ensimmäinen japanilaista kulttuuria käsittelevä väitöskirja.

Timosen väitöskirjan kansikuva on Ozun elokuvasta Varhainen kevät (Sōshun, 1956).

Yasujiro Ozu lukeutuu tunnetuimpiin japanilaisiin elokuvaohjaajiin, ja hänestä on tehty tutkimusta poikkeuksellisen paljon. Häntä on usein tarkasteltu formalistisesti, mikä on sinänsä ymmärrettävää, sillä Ozu oli tarkkojen kompositioiden ystävä ja suunnitteli teostensa visuaalisuuden huolellisesti. Timosen tavoitteena on kuitenkin lukea Ozun sodanjälkeistä tuotantoa laajemmassa kulttuurisessa kontekstissa ja pohtia, miten elokuvat kommentoivat, ja konstruoivat, sosiaalisia suhteita tilanteessa, jossa japanilainen yhteiskunta eli muutoksessa. Väitöstilaisuudessa Jaakko Seppälä ohjasi keskustelua taitavasti niihin tapoihin, joilla elokuvan kaltainen teos on suhteessa syntyaikaansa, mitä moniääninen teos kertoo ja millaisia tulkinnan vaihtoehtoja on. Seppälä ja Timonen kävivät mukaansa tempaavan keskustelun teemoista, jotka ovat kaiken taiteeseen kohdistuvan kulttuurihistoriallisen tutkimuksen ytimessä.

Usein Yasujiro Ozua kutsutaan erityisen japanilaiseksi ohjaajaksi. Väitöstilaisuudessa kävi hyvin ilmi, että tämä on pitkälti länsimaisen kulttuurin piirissä rakentunut yleistys. Ozun elokuvat olivat myös genre-elokuvia ja edustivat lajityyppiä, jossa oli tapana kuvata arkielämää, mutta jota länsimaissa on tunnettu vain vähän. Ozun elokuvat on usein nähty myös melankolisina, mutta väitöstilaisuudessa Timonen kutsui Ozua suureksi humoristiksi: Ozun elokuvissa on aina huumorin tuomaa inhimillisyyttä.

Väitöstilaisuuteen Arcanumin Aava-salissa osallistui 32 kuulijaa, jotka saivat hyvän johdattelun sekä elokuvan kulttuurihistorialliseen tutkimukseen että Yasujiro Ozun maailmaan. Ja ehdittiinpä käsitellä myös Ozun ehkä kuuluisinta otosta, elokuvassa Myöhäinen kevät (Banshun, 1949) nähtävää mystistä vaasia…

Vaasi elokuvassa Myöhäinen kevät (Banshun, 1949)

Oppimatka digitaalisten ihmistieteiden hackathoniin

Kuva: Anna Jarske-Fransas https://www.helsinki.fi/assets/drupal/styles/16_10_s_2x/s3/media-image/hssh_hackathong_uutinen.jpg.webp?itok=mPAtfWFD
Annotointityöskentelyä Helsingissä. Tekstin kirjoittaja istuu taaimmaisena kahvin kanssa.

Olen Turun yliopistossa ensimmäisen vuoden kulttuurihistorian maisteriopiskelija, ja olen opiskellut nyt vuoden verran sivuaineena digitaalista kielentutkimusta ja ohjelmointia. Osallistuin tänä keväänä 2024 Helsingin digitaalisten ihmistieteiden hackathoniin. Kiinnostukseni digitaalisia ihmistieteitä ja tietokoneavusteisten menetelmien soveltamisesta on peräisin jo historian kandiopintojeni ajoiltani. Käytännössä digitaalisten ihmistieteiden kohdalla ”asiasta innostunut” lienee sopiva ilmaus kuvastamaan taitojani puhuttaessa Computer-Science- osaamistani. Olinkin todella positiivisesti yllättynyt päästyäni hackathoniin ja vielä haluamaani tutkimusryhmään, jonka tutkimusdata oli tapahtuman sponsorin Clarinin Euroopan eri maiden parlamenttien puheista koostuva ParlaMint-datasetti[1]. Vaikka muutkin hackathonin tämän kevään teemat[2]  olivat erittäin kiinnostavia, laajan datasetin käyttäminen lähdeaineistona ja transformer- tekoälymallin hyödyntäminen käytännön tutkimustyössä oli minulle mieleinen aihepiiri ja omien opintojeni kannalta kaikkein hyödyllisintä oppimateriaalia. 

Kulttuurihistorian opinnoissa omat kiinnostuksen kohteeni ovat liittyneet koulun ja koulutuksen historiaan. Oma mielenkiintoni digitaalisten ihmistieteiden mahdollisuuksista niin tutkimusmetodien kuin digitaalisten aineistojen kohdalla ja laitoksemme opintotarjonta ovat ohjanneet minut myös maisteriopinnoissa Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtiaineistojen äärelle (Sanoma- ja aikakausilehdistön tutkimus- kurssi, sekä digitaalisen historian työpaja-kurssi). Koska tietokoneavusteisten menetelmien soveltaminen esimerkiksi suomenkieliseen materiaaliin vaatii käytännön ohjelmointitaitoja, oma maisterivaiheen ensimmäinen vuosi kului suurelta osin digitaalisen kielentutkimuksen sivuainekokonaisuuden parissa työskennellen. Nämä opinnot sisältävät muun muassa ohjelmoinnin perusteita, erilaisiin digitaalisen tekstidatan käsittelyyn suunnattujen ohjelmakirjastojen opettelua sekä tekoälyn alkeisiin perehtymistä.

Ilmoitin hakemuksessa, että toimisin mielelläni hybriditehtävissä, mutta ensimmäisen tapaamisen perusteella olin varma siitä, että saisin todennäköisesti toimia humanistin roolissa. Ryhmässämme oli useita kovatasoisia tietotekniikan osaajia ja heti alusta lähtien tutkimusaineiston käsittelyyn ehdotettiin ohjaamattoman koneoppimisen menetelmiä, kuten edellä mainittuja transformers-malleja. Vaikka minulla on takana vuoden verran tietotekniikan opintoja esimerkiksi Python-ohjelmoinnissa, digitaalisen kielentutkimuksen opinnoissa ja tekoälyn perusteissa, oli selvää, että esimerkiksi tekoälymallien arkkitehtuurin suunnittelussa oma osaamiseni ei olisi paljolti hyödyksi.

Valmistauduin itse tapaamiseen lukemalla ryhmänvetäjien suosittelemaa kirjallisuutta siitä, miten monella eri tavalla termi demokratia voidaan määritellä. Pyrin myös tutustumaan digitaalisten ihmistieteiden kirjallisuuteen, etenkin Jo Guldin The dangerious art of text mining oli omasta mielestäni erittäin hyödyllistä luettavaa. Koska politiikka ei ole ollut itselleni läheinen aihe opintojeni aikana, käytin myös paljon aikaa tutkiakseni poliittisen retoriikan merkityksiä.

Ryhmämme ideoi etätapaamisessa ennen hackathonia ja ensimmäisinä varsinaisina kontaktipäivinä tutkimuskysymyksiksi ”miten demokratiaa käytetään argumenttina” ja ”miten puhujan ominaispiirteet (esim. sukupuoli ja ikä) vaikuttavat puheiden tunteisiin”. Käytännössä tämä tarkoitti kahden luokittelevan tekoälymallin harjoittamista: Argumenttiluokittelija käyttäisi käsin annotoituja datasetistä tekstilouhittuja lauseita, joiden hakemiseen hyödynnettiin Clarinin NoSketch-engine korpustyökalua[3]. Tunnemalli taas olisi ohjaamattoman koneoppimisen projekti. 

Jakauduimme kahteen työryhmään tutkimuskysymysten toteuttamiseen vaadittavien taitojen perusteella. Toinen suunnitteli tunnemallia ja toinen työsti argumenttiluokittelijaa. Tunnemalli sisälsi monimutkaisen teknisen toteutuksen laajan kielimallin valmistelussa ja itse harjoitusdatakorpuksen esikäsittelyssä, joten koin koko projektin kannalta hyödyllisemmäksi argumenttien parissa työskentelyn. Valitsimme kolme pääasiallista parlamenttiaineistoa: Ukrainan, Ison-Britannian ja Slovenian. Ehdotin aluksi Suomea mukaan, mutta käyttämämme ParlaMint-datasetin Suomen aineisto hylättiin suppean kokonsa takia. Suurin osa hackathonin ensimmäisistä päivistä kului siis annotointitehtävissä, ja omalla kohdallani Deep Translate -sivustoon tutustuessa Slovenian parlamenttiaineistoa selvittäessä.

Teimme annotointityötä pareissa käymällä läpi lauseita, joissa demokratia-sanan oikealla ja vasemmalla puolella oli sata kirjainta. Pääsin tekemään yhteistyötä tutkijatohtori, historioitsija Marko Miloševitsin kanssa. Tämä työskentely tuntui musertavan vaikealta, Marko joutui äidinkielenään Sloveniaa puhuvana selittämään minulle useita kohtia ja kestämään hidasta pakerrustani. Tästä huolimatta opin mielestäni todella paljon annotointityöskentelystä. Lopullinen luokittelutarkkuutemme oli yllättävän tarkka, noin 70 prosenttia myös vertailtaessa kaikkien ryhmässä työskennelleiden tarkkuutta keskenään. Annotointityö kesti lähes viikon verran ja oli hyvin intensiivistä koko ryhmällemme. Omalla kohdallani käytin myös vapaa-aikaani Slovenian lähihistorian opiskeluun, sillä etenkin ”vipuvarsi”-luokan kohdalla maan poliittisen kulttuurin ymmärtäminen helpotti luokittelua.

Malliksemme valikoitui XLM-R[4], jonka kyky hyödyntää useita eri kieliä oli juuri sopiva luokittelutehtäväämme. Harjoitimme omien annotointien, sekä niiden avulla GPT:n avustuksella tuotettujen esimerkkilauseiden avulla mallin tunnistamaan korpuksesta edellä mainittuja demokratiaan liittyvien lauseiden luokituksia. Malli oppikin tunnistamaan yllättävän hyvin eri luokkia, ja suuremmalla harjoitusdatasetillä olisi ollut mahdollista saavuttaa huomattavasti parempia tuloksia, sillä se ehti käydä harjoitusvaiheessa kaiken datan jatkuvasti paranevalla tarkkuudella:

X- akselilla siis ”askeleet”, läpikäyty data ja y- akselilla oppimisen laatu, eli mitä pienempi arvo, sitä paremmin malli on oppinut tunnistamaan luokitukset 

Pystyimme siis käyttämään malliamme eri demokratiadiskurssien luokitteluun. Tulosten tultua aloimme käytännössä analysoimaan, mitä erilaiset luokittelut tarkoittivat. Olimme suunnitelleet myös toisen tunteita luokittelevan mallin, josta jouduttiin kuitenkin luopumaan alhaisen oppimisasteen takia ja tutkimusdatan käsittely tehtiin kokonaan argumenttiluokittelua hyödyntäen. Koska aikaa oli vähän, päädyimme tarkastelemaan dataamme lähinnä ”etäältä”, eli esimerkiksi aihemallinnuksella (”Topic modeling”) ja miten luokitukset jakautuivat aikavälillä. Tämä tarkoitti omalla kohdallani syvään päätyyn hyppäämistä, eli paneutumista luokiteltujen csv-tiedostojen visualisointiin.

Torstain päätteeksi vaihdoimme sijaintimme yliopiston taukohuoneeseen viimeistelläksemme posterimme. Olen varma, että kaikki verenkierto kasvoistani loppui hetkeksi kokonaan, kun dosentti Jani Marjanen käski minut tuottamaan edellä mainitun pinotun kaavion ”steamgraphin” ajallisesta datastamme. Sain apua ryhmämme tietotekniikan eksperteiltä ja sain tehtyä useita alakirjastoja hyödyntävän koodinpätkän, jossa x-akseli kuvastaa kulunutta aikaa, ja y-akselilla näkyy ”pinottuna” eri argumenttiluokitusten esiintyminen.  

Esimerkkinä Ukrainan parlamentin argumenttiluokituksien jakautuminen steamgraph- kaaviona

Sain onneksi apua ryhmämme tietotekniikan eksperteiltä tehtävän toteutukseen. Datan järjestäminen ajallisesti onnistui minulta vielä kohtalaisesti, mutta visualisointi ei olisi ollut mahdollista ilman opastusta.

Ensimmäisen rivin funktion tekemiseen sain apua Tuukka Puonnilta, syvät kiitokseni!

Voin siis lämpimästi suositella hackathonia digitaalisista ihmistieteistä kiinnostuneille opiskelijoille, sillä käytännön tutkimustyö eri menetelmien parissa selkeytti ainakin omalla kohdalla ajatuksen siitä, millaista tietoa humanisti voi saada irti esimerkiksi edellä mainitusta datasetin muodossa olevasta aineistosta, minkälaisia taitoja tähän prosessiin tarvitaan ja miten humanisti voi parhaiten ottaa osaa useita eri tieteenaloja yhdistäviin projekteihin. Annotointi on mielestäni tästä hyvä esimerkki: Henkilökohtaisesti koen, että luokittelutyön edistyminen johtui kokonaisvaltaisesta kehityksestä koko tutkimusprosessin aikana. Annotoinnin oppiminen oli kokonaisuus, joka edellytti luokkien määritelmien jatkuvaa tarkentamista, kommunikointia eri annotaattorien välillä ja aikaa ”virittäytyä” eri maiden parlamenttien retoriikkaan ja kulttuureihin. Vaikka käytimme Ukrainan ja Slovenian parlamenttien lauseiden kääntämiseen Deep Translatesivustoa, kävimme keskustelua myös ryhmämme sisällä käännösten tarkkuudesta ja kulttuurisesta kontekstista, jolloin äidinkielenään ukrainaa ja sloveniaa puhuvat Artur Voit-Antal ja Marko olivat todella tärkeässä roolissa.

Toinen todella tärkeä oppi liittyy ohjelmointitaitoihin. Ajatellen nyt jälkeenpäin, miten käytin suuren osan viime lukuvuodesta digitaalisen kielentutkimuksen opintoihin, joiden parissa pääsin ”vierailemaan” myös tietojenkäsittelytieteiden ja tekoälyn perusteiden parissa, voin todeta, että kyseiset opinnot antoivat melko hyvät valmiudet hackathoniin, mutta niiden lisäksi syventyminen datatieteisiin olisi voinut olla hyödyksi. Kun pohdin ohjelmointitaitoja vaativia tehtäviäni hackathonin aikana, on kuitenkin painotettava, että tuotin lopulta määrällisesti hyvin vähän koodia. Lopulta visualisoinnit eivät vaatineet juurikaan ohjelmoinnin perusteiden taitoja, vaan tiettyjä apukirjastoja (esim. Pandas ja Matplotlib) ja datarakenteiden (esim. csv ja tsv) tuntemista. Käsittääkseni tämän kaltainen osaaminen historian ja tietojenkäsittelytieteiden rajamailla on yleensä hoidettu yhteistyössä eri tutkimusalojen välillä sen sijaan, että yksittäinen asiantuntija toteuttaisi kaiken aineiston keruusta koodin tuottamiseen ja tulosten analyysiin visualisointeineen. Vaikka yliopistojen tarjoamat ohjelmointikurssit on mielestäni laadukkaita ja hyödyllisiä taustaopinnoista riippumatta, kattavan monialaisuuden saavuttaminen digitaalisena ihmistieteilijänä on ainakin omien kokemuksien perusteella parhaiten saavutettavissa käytännön tutkimusprosessin, esimerkiksi hackathonin kaltaisten mahdollisuuksien aikana.

Pohdin myös, millainen kokonaisuus tietokoneavusteisuudesta kiinnostuneelle ihmistieteiden opiskelijalle olisi mahdollisimman sujuvasti omaksuttavissa ja tarpeeksi käytännönläheinen. Ohjelmoinnin perusteet johdattavat hyvin tietojenkäsittelytieteiden perusteisiin, mutta omissa toiveissani datatieteistä olisi myös saatavilla samankaltainen toteutus, kuten Tilastotieteen peruskurssi soveltajille, jossa käytäisiin läpi esimerkiksi korpustyyppisten aineistojen tilastollista mallintamista ja analyysia käytännön esimerkkien, kuten vaikka Pythonin Pandas -kirjaston avulla. Turun yliopiston digitaalisen historian työpajakurssi johdattaa käytännönläheisesti Galen digitaalisessa ympäristössä[5] eri analyysien, esimerkiksi aihemallinnuksen ja sentimenttianalyysin periaatteisiin helppokäyttöisillä työkaluilla. Edellä mainittu oma toivekurssini olisikin jatkoa työpajalle, mutta painotus olisi käytännön ohjelmoinnissa, eikä niinkään aputyökalujen käytössä. Työkalujen rajat tulevat vastaan etenkin useita eri kieliä sisältävien datasettien kohdalla, sillä suuri osa valmiista ohjelmista on suunniteltu englanninkielistä dataa varten ja omien kokemuksien perusteella tällaisten sovelluksien muokkaaminen esimerkiksi kielen osalta on usein hyvin työläs ja monimutkainen prosessi. Lisäksi ohjelmien toiminnan selittäminen akateemisen tutkimuksen avoimuuden ja luotettavuuden kohdalla saattaa olla hyvin ongelmallista tilanteessa, jossa tietokoneavusteisen työkalun algoritmia ei pysty selittämään, tai algoritmia ei ole edes mahdollista saada esille joko koodina tai dokumenttina.

Esimerkki Galen sentimenttianalyysin koodista, jonka toiminta on mielestäni melko hyvin dokumentoitu.

Ajatellen realistisesti historianopiskelijan opintotaipaletta yliopistolla ja huomioiden tietokoneavusteisten menetelmien runsauden en usko, että esimerkiksi kulttuurihistorian opiskelijalle on mahdollista räätälöidä kurssia, joka antaisi kaiken kattavat työkalut menneisyyden tutkimiseen tietokoneavusteisesti. Aiheesta kiinnostuneille paras tapa lienee lopulta haastaa itsensä tietotekniikan opinnoilla ja kokeilla mahdollisuuksien mukaan käytännön tutkimusprosessissa, mihin oma osaaminen vie. Tähän Hackathon oli mielestäni erinomainen tilaisuus: vaikka moni asia mitä ajattelin tekeväni ei toteutunut käytännössä ja osaamisen puolesta jouduin välillä nostamaan kädet ilmaan, lopputulema antoi runsaasti uusia taitoja sekä tulevia opintoja että maisteritutkinnon jälkeistä aikaa ajatellen.

Lopulta reitti historianopiskelijasta digitaaliseksi ihmistieteilijäksi on parhaiten kartoitettu oman kiinnostuksen mukaan. Hackathon osoitti, että näennäisen vähäiset taidot tietyllä osa-alueella eivät tarkoita automaattisesti olematonta roolia tutkimuksen kokonaisuuden kannalta. Samoin vertaisoppiminen yhdessä esimerkiksi datatieteen parissa rutiininomaisesti työskentelevien opiskelijoiden kanssa johti ainakin omalla kohdalla ripeään kehittymiseen edellä mainittujen visualisointien kanssa. Digitaalisten ihmistieteiden hallinta ja hyödyntäminen tarkoittaa kuitenkin pitkäjänteisyyttä esimerkiksi ohjelmoinnin perusasioiden hallinnassa, mikä ainakin itselle edustaa suurinta hyppyä tuntemattomaan, hyvin kauas lähes kaikista kandivaiheessa opituista taidoista. Kuitenkin tällainen loikka on mielestäni hyödyllinen sekä akateemisen osaamisen, että mahdollisten tulevien työelämätaitojen kannalta.

Johan Wahlsten on kulttuurihistorian opiskelija Turun yliopistossa. Blogiteksti on kirjoitettu osana digitaalisten ihmistieteiden hackathonin loppuraporttia kesällä 2024.

Linkit ja lähteet:

[1]https://www.clarin.eu/parlamint. Haettu 21.6–2024.

[2] https://www.helsinki.fi/en/digital-humanities/dhh24-hackathon/dhh24-themes. Haettu 1.8–2024.

[3] https://www.clarin.si/ske/#open. Haettu 1.8.2024.

[4] Conneau, Alexis, et al. ”Unsupervised cross-lingual representation learning at scale.” arXiv preprint arXiv:1911.02116 (2019).
Foxlee, Neil ‘Pivots and Levers: Political Rhetoric around “Capitalism” in Britain from the 1970s to the Present’, Contributions to the History of Concepts 13, no. 1 (2018): 75–99.

Foxlee, Neil ‘Pivots and Levers: Political Rhetoric around “Capitalism” in Britain from the 1970s to the Present’, Contributions to the History of Concepts 13, no. 1 (2018): 75–99.

[5] https://www.gale.com/intl/primary-sources/digital-scholar-lab. Haettu 20.6-2024.

CLARIN ERIC

https://www.clarin.eu

Guldi, Jo. The Dangerous Art of Text Mining: A Methodology for Digital History. Cambridge University Press, 2023.

HELDIG -Helsinki Centre for Digital Humanities

https://www.helsinki.fi/en/digital-humanities

Kustos kertoo – Muistisairaan vierellä

Lauantaina 8. kesäkuuta 2024 klo 12 tarkastettiin FM Annikka Immosen väitöskirja Muistisairaan vierellä. Muistisairaan ihmisen ajallisuus ja toimijuus suomalaisten sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten määrittelemänä 1980-luvulta 2020-luvulle. Vastaväittäjänä toimi dosentti Jutta Ahlbeck Åbo Akademista. Legendaariseen Tauno Nurmela -saliin, Turun yliopiston päärakennukseen, oli kokoontunut 67 kuulijaa, ja lisäksi zoom-striimausta seurasi lähes 30 kuulijaa.

Teema tuli lähelle jo lektion aikana, sillä Immonen pyysi yleisöä sulkemaan silmänsä ja asettumaan muistisairaan asemaan. Muistisairaan ja hoitajan aikakäsitysten ero havainnollistui esimerkissä, jossa potilas valmistautuu linja-autoaseman kahvilassa matkalle, kun hoitajat äkkiä tarttuvat häneen ja ohjaavat suihkuun. Todellisuudet törmäävät, ja menneisyys ja nykyhetki ovat yhtä aikaa läsnä.

Annikka Immosen väitöskirja rakentuu laajaan lähdeaineistoon, sekä hoitohenkilökunnan parissa toteutettuun kyselyyn että muistisairautta käsittelevään opas- ja oppikirjallisuuteen 1980-luvulta 2020-luvulle. Tausta-aineistoksi Immonen on lukenut vielä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinneaineistoa. Tästä materiaalista rakentuu kuva siitä, miten käsitykset muistisairaudesta ovat muuttuneet, mutta ennen kaikkea siitä, miten sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset ovat määritelleet muistisairaan ihmisen ajallisuutta ja toimijuutta.

Immosen väitöskirja on osoitus siitä, miten menneisyyden läsnäolon näkökulma voi tarjota tuoreen perspektiivin ajankohtaiseen teemaan. Me kaikki kannamme mukanamme menneisyyttä, ja koska muistisairaudessa on kyse menneisyyssuhteesta, on tärkeää olla herkkä niille merkeille, joilla historia tulee havaittavaksi.

Vastaväittäjä ja väittelijä keskustelivat asiantuntevasti tutkimuksen perusteista, lähteistä ja menetelmistä, tuloksista ja lopuksi myös siitä, mitä soveltava kulttuurihistoria voisi olla. Väitöstilaisuus päättyi klo 14.15.

Annikka Immosen väitöskirja on luettavissa Turun yliopiston julkaisuarkistossa osoitteessa https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-9683-4

Vierailulla Stavangerin yliopistossa humanistisen ympäristötutkimuksen keskuksessa Greenhouse

Matkustimme huhtikuussa vierailulle Norjaan Stavangerin yliopistoon humanistisen ympäristötutkimuksen keskukseen Greenhouse, jota johtavat professori Dolly Jørgensen ja professori Finn Arne Jørgensen. Dolly Jørgensen toimii yhteistyökumppanina dosentti Otto Latvan johtamassa tutkimusprojektissa ”Kadonneet, uhanalaiset ja saapuneet lajit – Ihmisten suhde Itämeren muuttuvaan biodiversiteettiin (HumBio)”. Vierailua Stavangeriin oli suunniteltu jo vuosia, ja tänä keväänä se vihdoin toteutui.

Matkaanlähdössä oli kuitenkin haasteensa, koska lähtöpäivän aamu valkeni sakeassa lumisateessa. Turku peittyi hurjalla tahdilla paksuun lumivaippaan ja liikenne oli paikoin lähes sekasortoista. Matka lentokentälle osoittautui oikeaksi jännitysnäytelmäksi. Sekä liikennekaaoksesta että muista huono-onnisista tekijöistä johtuen joukkomme kutistui alkuperäistä matkasuunnitelmaa pienemmäksi. Lopulta matkaan lähti viisi tutkijaa: Otto Latva, Silja Laine, Noora Kallioniemi, Maarit Leskelä-Kärki ja Aino Jämsä.

Paikan päällä Stavangerissa paistoi aurinko. Vietimme saapumispäivän illan kierrellen kaupunkia. Ihastelimme merta, satama-altaassa uiskentelevia haahkoja ja värikkäitä katuja. Kevät oli pidemmällä kuin Turussa ja kirsikkapuut kukkivat.

Kauniita katuja Stavangerin keskustassa.
Boknavuonon etelärannalla sijaitseva Stavanger on merellinen kaupunki.

Seuraavana päivänä suuntasimme bussilla Stavangerin yliopistolle, jossa Dolly Jørgensen ja Finn Arne Jørgensen ottivat meidät hymyillen vastaan. He esittelivät Greenhouse-tutkimuskeskuksen omaa tukikohtaa eli valoisaa ja kotoisaa kirjasto- ja kokoustilaa. Seiniä kiersi tutkimuskeskuksen kirjakokoelma, joka oli järjestetty aihepiireittäin. Allekirjoittanut sai aloittelevana tutkijana muistiin monta hyvää lukuvinkkiä.

Iltapäivällä käynnistyi roundtable-keskustelu otsikolla ”Multispecies histories: Perspectives from Finland”. Otto Latva kertoi eläin- ja kasvisuhteen pitkän aikavälin tutkimuksesta Itämeren alueella. Silja Laine käsitteli ”Fauna et Flora Fennica” -hanketta ja digitoidun lehtiaineiston käyttöä suomalaisen lajiston historian tutkimuksessa. Noora Kallioniemi valotti ihmisen ja pyöriäisen yhteistä menneisyyttä ja ”Pyöriäismuistot” -hankkeen tuloksia. Maarit Leskelä-Kärki kertoi ympäristöelämäkerrallisesta tutkimuksesta, jossa yhdistyvät elämäkertatutkimuksen ja humanistisen ympäristötutkimuksen menetelmät. Keskustelua johti professori Dolly Jørgensen.

Saavuimme Stavangerin yliopistolle ja pääsimme tutustumaan tutkimuskeskuksen viihtyisään tilaan.
Roundtable käytiin otsikolla ”Multispecies histories: Perspectives from Finland”. Vasemmalta oikealle Otto Latva, Silja Laine, Maarit Leskelä-Kärki, Noora Kallioniemi ja Dolly Jørgensen.

Keskustelu jatkui kysymyksellä moninaisista tavoista, joilla monilajinen historia suhteutuu ympäristöhistoriaan. Tutkijat kertoivat myös tutkimuksessa käyttämistään aineistoista kuten digitoiduista sanoma- ja aikakauslehdistä. Yleisökysymykset käsittelivät muun muassa tutkimusten aikarajausta, lehtiaineiston mahdollisuuksia ja rajallisuuksia sekä historiallisten lajihavaintojen kartallistamista.

Dolly Jørgensen esitti tilaisuuden otsikkoon viitaten kysymyksen kansallisen näkökulman merkityksestä monilajisessa tutkimuksessa. Tutkijat pohtivat monilajista historiaa Suomessa ja sen suhdetta toisiin valtioihin ja maantieteellisiin alueisiin. Keskustelussa korostui ylirajaisuus. Esimerkiksi Noora Kallioniemi nosti esiin Pohjanlahdella liikkuneet pyöriäiset, joista raportoitiin aika ajoin suomalaisessa lehdistössä. Eläimet uivat todennäköisesti molemmin puolin lahtea niin Suomen kuin Ruotsin rannikoilla. Ylirajainen näkökulma ja yhteistyö ovat tärkeitä ihmisen ja muiden lajien sekä ympäristön suhteen historiaa tutkittaessa.

Tilaisuuden jälkeen ajatustenvaihto jatkui yhteisen päivällisen äärellä.

Kaunis kasvitieteellinen puutarha levittäytyi metsäiseen rinteeseen aivan yliopiston kupeessa.

Kävimme matkan aikana myös pienellä risteilyllä ihmettelemässä Lysevuonon jyrkkiä rinteitä. Lisäksi tutustuimme norjalaisten tutkijoiden suosituksesta öljymuseoon, joka esitteli öljytuotantoa ja sen historiaa öljykaupunkina tunnetussa Stavangerissa. Kokonaisuudessaan matka tarjosi monipuolista pureksittavaa niin kaupunki- kuin luonnonympäristöjen muodossa.

Kiitokset vieraanvaraisuudesta Dolly ja Finn Arne Jørgensenille sekä muulle tutkimuskeskuksen väelle!

Kuvat: Aino Jämsä

The Greenhouse Centre for Environmental Humanities https://www.uis.no/en/greenhouse

HumBio https://sites.utu.fi/humbio/

Pyöriäismuistot https://sites.utu.fi/pyoriaismuistot/

Fauna et Flora Fennica https://sites.utu.fi/faffe/

Kasvatuksellisuus Topeliuksen saduissa

Kerttu Torila

Sakari Topelius (1818–1898) oli monipuolinen ja tuottelias kirjoittaja, jota arvostettiin satujen mestarina. Hän oli tärkeä mielipidevaikuttaja, ja hänellä oli huomattava pedagoginen ja moraalinen vaikutus. Tässä blogissa tarkastelen Topeliuksen kasvatusajattelua ja siihen vaikuttaneita seikkoja satujen näkökulmasta. Kansallisbiografian mukaan Topelius oli kansallismielinen, korosti isänmaanrakkautta ja painotti historiallista yhtenäisyyttä. Lisäksi hän nosti esiin kansan ja hallitsijan yhteyden kritisoiden hallitsevien ja omistavien luokkien itsekkyyttä ja materialismia. Topelius oli poliittisesti lähellä fennomaniaa, mutta painotti ruotsin kielen merkitystä ja vastusti kielinationalismia. Topeliuksen maailmankuvaan vaikutti vahvasti myös luonto ja uskonto. Hän myös arvosti yksinkertaisuutta, kansanomaisuutta ja lapsenomaisuutta.

Pojista miehiksi ja tytöistä äideiksi mielikuvituksen avulla

Topeliuksen kasvatusajattelun taustalla oli hänen lapsikäsityksensä, johon vaikutti vahvasti romantiikan aatevirtaus. Kirjailija Anna-Liisa Alangon (2003) mukaan uuden lapsikäsityksen keskiössä oli lapsen harjaannuttaminen aikuisten maailmaan kasvatuksen avulla, ja suurien moraalisten kehotusten tilalle tuli mielikuvitukseen ja tunteisiin vetoaminen. Topelius ihannoikin lapsuutta ja lasta viattomuuden, luonnon läheisyyden ja spontaaniuden takia. Hän ajatteli lapsen erilaisena aikuisena: lapsi ajattelee objektiivisesti ja lasta ei kannata tunkea aikuisten muottiin. Saduissa tämä ilmenee yksinkertaisuutena ja naiiviutena. Topeliuksen mukaan lapsi ei erota hyvää ja pahaa toisistaan vaan niiden ominaisuudet pitää heille selkeästi erotella. 

Topeliuksen teksteissä näkyy selkeästi myös ajalle tyypilliset perinteiset sukupuoliroolit: maskuliininen rehtiys, sotilaallinen sankaruus ja rohkeus sekä feminiininen koti ja lapset. Hänen teksteistään on siis löydettävissä selkeästi sukupuolien kuvausten, odotusten ja roolien välisiä eroja, mutta asetetut moraaliset vaatimukset olivat yhtä korkeat kaikille. Perinteisistä sukupuolirooleista huolimatta Topelius oli tyttöjen koulutuksen puolesta, mutta korosti silti äitiyttä. Pasi Jaakkolan (2011) mukaan Topeliuksen lastenkirjat huomioivatkin naiskuvan muutoksen, mutta hitaasti. 

”Satusetä” kasvattajana

Pasi Jaakkolan (2011) mukaan Topeliuksen kasvatusajattelu oli suunnattu maaseudun lapsille, ja tärkeitä teemoja ajattelussa olivat muun muassa isänmaallisuus, yhteisöllisyys ja perheen kunnioittaminen. Kasvatuksessaan Topelius lähtikin lapsen lähtökohdista, ja kansalaiskasvatuksen tavoitteena oli tehdä heistä ahkeria, rehellisiä ja kristinuskon hyveet omaavia kansalaisia. Jumalan ja isänmaan rakkauden lisäksi myös luonto oli yksi tärkeimmistä teemoista Topeliuksen teoksissa. 

Topeliuksen kasvatusajatteluun vaikutti myös vahvasti Euroopasta tulleet aatevirtaukset. Anna-Liisa Alanko (2003) kertoo uushumanistisen pedagogisen ohjelman painottavan kasvatuksen ja oppimisen kokonaisuutta positiivisen luonteenmuodostuksen kautta. Topelius oli kiinnostunut kasvatuksesta ja opetuksesta, mutta kritisoi valistusajan pinnallista, egoistista ja aristokraattista kulttuuritraditioita. Lisäksi hän vastusti liiallista teoretisointia ja kuivaa moralisointia. Kirjailijana Topelius oli kuitenkin romantikko, mikä näkyy esimerkiksi romanttisena mielikuvitusmaailmana ja idealismina. 

Kuva: Mäkelä, Juho: Fresko “Koivu ja tähti” 1936.
https://museovirasto.finna.fi/Record/museovirasto.E060FA6F112DCE168997490CF8819571

Topeliuksen mielestä lastenkirjan tuli olla reipas, sydämellinen, ymmärrettävä, iloinen ja tuoda esiin niin elämän hyvät kuin huonotkin puolet. Hänen kenties rakastetuin satunsa on Koivu ja tähti satukokoelmasta Lukemisia lapsille (1865–1896). Topeliuksella sadun maailma tulikin luonnostaan, ja sadut käsittelivät isänmaata ja sen historiaa, luontoa, Jumalaa sekä hyvän ja pahan taistelua. Myös vastuu köyhistä ja vähäosaisista nousee esille hänen kirjoituksistaan. Hänen satujaan kuvaa monivaiheinen juoni, onnellinen loppu ja pyrkimys läheiseen kontaktiin lukijan kanssa. Topelius yhdisteli kirjoituksissaan mielikuvitusta ja arkimaailmaa sekä legendaa ja historiaa, kuten Turun linnan tonttu-ukko -sadussa (1849). Hän myös muunteli kansainvälisiä satuaiheita suomalaisuuteen sopiviksi.  

Lopuksi

Topeliuksen kasvatusajatteluun vaikuttivat aatevirtaukset kuten valistus, romantiikka ja nationalismi. Kasvatusajattelun ytimessä oli lapsen mielikuvitukseen ja tunteisiin vetoaminen. Tärkeimpiä teemoja Topeliuksen saduissa olivat isänmaallisuus, perhe, uskonto sekä luonto. Hän myös sekoitti satuihinsa erilaisia aineksia, kuten faktaa ja fiktiota. ”Satusedälle” sadun maailma tuli luonnostaan.

Kerttu Torila on toisen vuoden historian opiskelija Turun yliopistossa. Blogiteksti on kirjoitettu osana Historian kirjoittaminen -kurssia keväällä 2024.

Lähteet: 

Alanko, Anna-Liisa et al.: Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Liisi Huhtala, Karl Grünn, Ismo Loivamaa ja Maria Laukka. Tammi, Helsinki 2003.

Jaakkola, Pasi: Topeliaaninen usko. Kirjailija Sakari Topelius uskontokasvattajana. Uskonnonpedagogiikan väitöskirja. Helsingin yliopisto 2011. https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/9a7859e7-a0a2-45bc-8cee-76de9583ab8e/content [haettu 11.2.2024] 

Klinge, Matti: Topelius, Zachris. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: SKS.http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002854 [haettu 11.2.2024]. 

Mäkelä, Juho: Fresko “Koivu ja tähti” 1936. Freskomaalaus, 13,0 x 18,0 cm. Journalistinen kuva-arkisto Kaleva JOKAKAL3B:4077, Museovirasto. CC BY 4.0

Euroopan hullu vuosi lehdistön pyörityksessä                                                                                                  

Vilma Helkearo & Jenna Ylönen

Johdanto

Vuosi 1848 on merkittävä vuosi Euroopan historiassa. Ihmiset ympäri Eurooppaa nousivat vastustamaan hallintoa vallankumouksin, ja saivat aikaan todellisia muutoksia. Jo 1800-luvun alussa asemaansa vahvistanut sanomalehdistö kukoisti ja levitti tietoa vallankumouksellisista liikkeistä ympäri Euroopan. Samalla Suomi tasapainoili Venäjän keisarikunnan vallan alla, ja suomalainen lehdistö etsi identiteettiään. Maailma oli murroksessa, jota lehdistö toiminnallaan siivitti.

Tässä artikkelissa tarkastelemme vuoden 1848 poliittista liikehdintää lehdistön näkökulmasta, ja keskitymme erityisesti tiedonkulkuun, Ranskan helmikuun vallankumoukseen sekä tapahtumiin Suomen näkökulmasta. Ensisijaisena lähteenä artikkelissa toimii kulttuurihistorioitsijoiden Heli Rantalan ja Heidi Hakkaraisen julkaisu The Travelling of News in 1848: The February Revolution, European News Flows, and the Finnish Press (2022)Kyseinen artikkeli on julkaistu osana kulttuurihistorian Viraalinen kulttuuri 1800-luvun alun Euroopassa -tutkimushanketta. Rantala ja Hakkarainen käsittelevät tekstissään vuoden 1848 poliittista liikehdintää ja siihen liittyvien uutisten leviämistä ympäri Eurooppaa alati kasvavan lehdistön avulla, jota käsittelemme myös tekstissämme. Artikkelissamme avaamme Suomen lehdistön asemaa Venäjän ja Ruotsin välissä ja sitä, kuinka uutiset Euroopan tapahtumista levisivät Suomeen.

Millais, J. E. (1848) Attack on a Barricade in Paris. Paris Île-De-France France, 1848. [Place of Publication Not Identified: Publisher Not Identified] [Photograph] Retrieved from the Library of Congress, https://www.loc.gov/item/2021669862/.

Eurooppalainen lehdistökulttuuri muutoksessa

Sanomalehdet olivat eräitä tärkeimpiä tiedon välittämisen muotoja 1800-luvulla. Niiden avulla informaation levittäminen oli mahdollista aiempaa laajemmalle ja kansainvälisemmälle yleisölle, luoden osaltaan maailmasta pienemmän oloisen. Tiedot vuoden 1848 tapahtumista toiselta puolelta Eurooppaa saapuivat viikoissa Suomeenkin. Kun lennätin saavutti 1800-luvun puolivälin jälkeen armeijaa laajemman käyttötarkoituksen, mahdollisti se entistä nopeamman uutisten liikkumisen.

1800-luvun eurooppalaista lehdistöä ja lehdistökulttuuria leimasivat kehitys ja muutokset. Erityisesti vuoden 1848 tapahtumat siivittivät lehdistöä uuteen suuntaan, mutta ennen kyseisiä tapahtumia teknologia oli vasta kehittymässä. Erityisesti vuonna 1789 puhjenneella Ranskan suurella vallankumouksella oli vaikutusta 1800-luvun lehdistön muovautumiseen. Se vaikutti niihin tietoverkostoihin ja tapoihin toimia, jotka Euroopan maat jakoivat, ja jotka mahdollistivat suhteellisen nopean uutisoinnin vuoden 1848 tapahtumista. Myös lukutaidon nousu sekä suhde uudenlaiseen lukemiseen kiinnittyvät lehdistön korostuneeseen rooliin koskien vuoden 1848 tapahtumien uutisointia.

Eurooppalaisella lehdistöllä voidaan nähdä olleen ylikansallisia konventioita ja rakenteita, joita noudatettiin omien kansallisten tapojen lisäksi. Nämä yhteiset eurooppalaiset rakenteet mahdollistivat tiedon leviämisen ympäri Eurooppaa ja maailmaa. Esimerkiksi tiedon saannin suhteen oltiin paljolti riippuvaisia muista lehdistä, joita hyödynnettiin lähteinä. Tekstien kierrätys on yksi vuosisadalle tyypillinen tapa toimia ja jakaa tapahtumia. Myös postijärjestelmällä oli suuri rooli 1800-luvun lehdistössä, koska sen avulla kuljetettiin lehdistölle tietoa antavia kirjeitä. 

Vuoden 1848 tapahtumat edesauttoivat uudenlaisen lehdistökulttuurin muotoutumisessa sekä vaikuttivat 1800-luvun loppupuolen mediaan nostaen tiedon arvostusta sekä uutisten kierrätystä. Jo 1840-luku oli merkittävä lehdistön kehitykselle uuden painotekniikan kehittämisen sekä uusien informaatioverkkojen myötä, joiden avulla lehdistö kasvoi valtavasti ja uutiset levisivät yli uusien rajojen. Lähteet koskien tietoverkkojen luonnetta ovat fragmentaarisia, mikä tekee informaation liikkumisen tutkimisesta hankalampaa. Tiedetään kuitenkin, että kaikista ylikansallisista tavoista huolimatta uutisten liikkumiseen ja tiedon saatavuuteen vaikutti maantieteellinen sijainti. Tieto liikkui eri reittejä pitkin eri tahtia.

Sensuurin merkitys 1800-luvun lehdistökulttuurissa on oleellinen, ja vuoden 1848 tapahtumilla oli vaikutuksia sen käyttöön. Vaikutukset liittyvät poliittisten ideoiden ja aiheiden kirjoituksiin, joita haluttiin levittää tai päinvastoin rajoittaa. Vuosi 1848 vaikutti sensuurin vähentämiseen osassa maita ja alueita, joissa se oli ollut aiemmin hyvinkin tiukkaa, kuten Wienissä. Sensuurin vähenemiseen vaikutti myös nousevan porvariston vaatimus sanan- ja lehdistönvapaudesta. Toisaalta Venäjällä ja näin ollen myös Suomessa vuoden 1848 tapahtumat aiheuttivat päinvastaisen reaktion ja esimerkiksi suomalaista lehdistöä rajoitettiin sekä tarkkailtiin entistä enemmän vallankumouksellisten aatteiden leviämisen pelossa.

Vallankumouksien vuosi

Vuotta 1848 ei kutsuta turhaan Euroopan hulluksi vuodeksi. Euroopassa kuohui poliittisesti, ja vallankumousten ja kapinoiden aalto pyyhki yli mantereen. Taustalla vaikuttavia tekijöitä oli monia, ja ne linkittyivät toisiinsa: huonot sadot olivat ajaneet ihmisiä nälkään ja köyhyyteen, talouden ongelmat kurittivat Eurooppaa, ja uudet poliittiset ideat saivat yhä suurempaa kannatusta. Porvariston määrä oli noussut, ja kaupunkiväestön asema oli kurja. Vaikeudet johtivat tyytymättömyyteen kansan keskuudessa, ja uudet aatteet — liberalismi, nationalismi ja sosialismi — houkuttelivat lupauksilla paremmasta tulevaisuudesta. Kyseessä ei ollut yksi yhtenäinen vallankumousaalto, vaan ennemminkin alueellisten vallankumousten sarja, jossa jokainen oli erilainen ja omien alueellisten tekijöiden määrittämä. 1800-luvun alkupuolella vahvistuneella medialla oli osansa vallankumousten ruokkimisessa: tieto muiden maiden tapahtumista levisi nopeasti ja edesauttoi vallankumouksellisen toiminnan leviämistä. Juuri tapahtumien samanaikaisuus ja nopea eteneminen linkittyvät ajatukseen hullusta vuodesta.

Ranskan helmikuun vallankumous oli yksi vuoden 1848 suurimmista mullistuksista. Se ei ollut vuoden vallankumouksista ensimmäinen, mutta sen rooli vallankumouksellisten liikkeiden leviämisessä Euroopassa oli merkittävä. Helmikuun vallankumous johti Ranskassa monarkiasta luopumiseen ja tasavaltaan siirtymiseen. Kehitys oli nopeaa: alle viikossa katujen kansannousut saivat kuninkaan luopumaan kruunusta ja johtivat toisen tasavallan perustamiseen. Tieto vallankumouksesta levisi nopeasti halki Euroopan, jossa tapahtumia seurattiin mielenkiinnolla. 

Muita merkittäviä vallankumouksia vuonna 1848 tapahtui Italian niemimaan valtioissa, Saksan pikkuvaltioissa sekä Habsburgien valtakunnassa. Vallankumouksellista toimintaa oli lukuisissa kaupungeissa, mutta suurimpia toiminnan keskuksia olivat Pariisi, Wien, Praha ja Berliini. Kaikissa maissa vallankumouksia ei ollut ollenkaan: muun muassa Venäjällä ja Englannissa tapahtumia seurattiin vain sivusta. Kansannousujen menestys ja aikaansaadut muutokset vaihtelivat maittain, mutta suurimmassa osassa Eurooppaa vallankumoukselliset saivat aikaan uudistuksia.

Tieto vallankumouksista levisi halki Euroopan. Ranskan helmikuun vallankumouksen tapahtumista uutisoitiin laajasti, samoin muista vuoden tapahtumista. Tieto levisi nopeasti: esimerkiksi Englannissa uutisoitiin Ranskan tapahtumista vain päiviä niiden jälkeen. Juuri lehdistön mukana levinneet tiedot Ranskan tapahtumista edesauttoivat vallankumousaallon leviämistä Euroopan saksankielisiin osiin. Vuoden 1848 tapahtumat eivät olleet pelkästään lehdistön aiheuttamia, mutta sanomalehtien roolia vallankumousten leviämisessä on turha kiistää.

N. Currier. (1848) Burning of the throne:Paris 25th FebruaryLe Trôné: brulé Pàris 25 février. , 1848. [New York: N. Currier] [Photograph] Retrieved from the Library of Congress, https://www.loc.gov/item/90714140/.

Suomi ja suomalainen lehdistö vuonna 1848

Suomen asemaa on halki historian määritellyt maantieteellinen sijainti. Venäjä idässä ja Ruotsi lännessä ovat muokanneet Suomen historiaa, ja yhä tänäkin päivänä esimerkiksi sijainti Venäjän kyljessä vaikuttaa Suomeen. Vuonna 1848 Suomen suurruhtinaskunta oli autonominen osa Venäjän keisarikuntaa. Perintönä vuosisatojen yhteisestä historiasta Suomella oli kuitenkin myös tiivis suhde länsinaapuri Ruotsiin, ja ruotsin kielen asema oli vahva. Suomen asemaa 1800-luvulla leimasikin tasapainottelu Venäjän ja Ruotsin välillä. Suomea ja Suomen lehdistöä vuonna 1848 ei voidakaan tarkastella ilman ymmärrystä tasapainottelusta kahden valtion ja identiteetin välillä. 

Sanomalehtien julkaisutoiminta alkoi Suomessa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Lehdistössä tapahtui kehitystä 1830- ja 1840-luvuilla, mutta vielä vuonna 1848 suomalaista sanomalehdistöä voidaan kuvailla varsin vaatimattomaksi, sillä lehtiä oli vain 11. Suomalaisen lehdistön tärkeä ominaispiirre on kaksikielisyys: vuoden 1848 yhdestätoista lehdestä kahdeksan oli ruotsinkielisiä ja kolme suomenkielisiä. Sen sijaan venäjänkielisiä sanomalehtiä ei Suomessa julkaistu. Kieli vaikutti lehdistöön: esimerkiksi vuoden 1848 tapauksessa mielenkiintoisen sävyn uutisoinnille toi termin ”vallankumous” puuttuminen suomen kielestä. Sen sijaan puhuttiin esimerkiksi kapinasta ja metelistä. Kaksikielisyys ja kielten kehitys määrittelivät lehdistöä, ja heijastelivat suomalaisen yhteiskunnan kehitystä.

Tiedonkulkua Suomeen haittasi 1800-luvulla Suomen maantieteellinen sijainti. Syrjäisyys ja heikot kulkuyhteydet tarkoittivat, että tieto muun Euroopan tapahtumista saavutti Suomen aina vasta jälkikäteen. Sanomalehtien pääasiallisia tietolähteitä olivat muiden maiden sanomalehdet, jotka saapuivat Suomeen viiveellä. Näin tapahtui myös vuoden 1848 vallankumousten yhteydessä: helmikuun vallankumouksesta uutisoitiin Suomessa vasta viikkoja tapahtumien jälkeen. Tieto saavutti Suomen perinteisesti kahta reittiä pitkin. Ruotsalaiset sanomalehdet olivat keskeinen tietolähde, samoin Ruotsin kautta saapuvat lehdet Keski-Euroopasta. Nämä muodostivat läntisen reitin tiedolle. Itäinen reitti kulki Venäjän ja etenkin Pietarin kautta, jossa julkaistut lehdet kulkeutuivat Suomeen suomalaisen lehdistön käytettäviksi. 

Venäjällä ei koettu vallankumousta vuonna 1848. Myös Suomessa tilanne säilyi rauhallisena, vaikka tiedot Keski-Euroopan tapahtumista levisivätkin lehdistön ansiosta. Se ei ollut sattumaa, vaan Venäjä pyrki aktiivisesti estämään vallankumouksellisen liikehdinnän leviämisen Keski-Euroopasta tai muista pohjoismaista. Esimerkiksi Suomen ja Ruotsin välinen raja suljettiin, ja suomalaista lehdistöä haluttiin pitää silmällä. Vaikutukset eivät olleet pelkästään välittömiä, vaan sensuuri kiristyi entisestään tulevina vuosina. Suomalainen lehdistö huomioi jännitteet, ja uutisoinnissa suosittiin neutraaleja ilmaisuja ja näkökulmia. Toisaalta lähteinä käytettiin yhä ruotsalaisia ja eurooppalaisia lehtiä siitä huolimatta, että niiden käyttö kiellettiin sensuroimattomina. Suomi ja suomalainen lehdistö olivat Venäjän valvovien silmien alla, mutta siitä huolimatta lehdistömme onnistui pitämään kiinni omasta asemastaan.

Lopuksi

Tässä artikkelissa olemme käsitelleet Eurooppaa vuonna 1848 ravistelleita tapahtumia ja niiden suhdetta 1800-luvun alun sanomalehdistön nousuun. Olemme tuoneet esiin lehdistön ja vallankumousaallon yleispiirteet ja tarkastelleet suomalaista yhteiskuntaa ja lehdistöä vuoden 1848 kontekstissa. 

Eurooppalainen lehdistökulttuuri oli murroksessa 1800-luvulla, ja vuoden 1848 tapahtumat muokkasivat ja kehittivät sitä entisestään. Vuonna 1848 Euroopassa koettiin useita vallankumouksia, joissa tyytymättömät kansalaiset nousivat hallintoa vastaan. Sanomalehdet levittivät tietoa tapahtumista, ja edesauttoivat vallankumousten leviämistä. Suomessa ei vallankumouksellista toimintaa nähty. Tieto maan tapahtumista saapui Suomeen Ruotsin ja Venäjän kautta, mutta uutisointi oli varovaista. Suomen asema osana Venäjää muokkasi suomalaista lehdistöä ja yhteiskuntaa, ja aktiiviset toimet pitivät tilanteen Suomessa rauhallisena. Vuoden 1848 tapahtumat ovat oiva esimerkki eurooppalaisen lehdistön voimasta, vallankumouksellisten aatteiden leviämisestä sekä siitä, millaisessa murroksessa Eurooppa 1800-luvun puolivälissä oli. 

Vilma Helkearo ja Jenna Ylönen ovat toisen vuoden historian opiskelijoita. Teksti on toteutettu osana Turun yliopiston Historian kirjoittaminen -kurssia keväällä 2024.

———

Kirjallisuusluettelo

Hakkarainen, Heidi: Mediavallankumous. Vuosien 1848–1849 vallankumous ja sanomalehdistö. Niin & näin 2/2018, 96-103.

Hakkarainen, Heidi & Rantala Heli: The Travelling of News in 1848: The February Revolution, European News Flows, and the Finnish Press. Journal of European Periodical Studies, 7.1 (Summer 2022), 13–28.

Hyde, Jenni & Rospocher, Massimo & Raymond, Joad & Ryan, Yann & Salmi, Hannu & Schäfer-Griebel, Alexandra: Communicating the News in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press 2023.

Marjanen, Jani & Vaara, Ville & Kanner, Antti & Roivainen, Hege & Mäkelä, Eetu & Lahti, Leo & Tolonen Mikko: A National Public Sphere? Analyzing the Language, Location, and Form of Newspapers in Finland, 1771–1917. Journal of European Periodical Studies, 4.1 (Summer 2019), 55–78.

Historiantutkijat koronan keskellä: Kokemuksia kansainvälisestä tutkimushankkeesta

Monet viimevuotiset tutkimushankkeet toteutettiin pääosin pandemia-aikana, joka takuulla yllätti sitä ennen aloitetut projektit. Tallensimme ja pohdimme yhden ylirajaisen tutkimushankkeen kokemuksia koronavuosilta.

Informationsflöden-hanke sai alkunsa syksyllä 2018, jolloin valmistelimme yhteistä suomalais-ruotsalaista tutkimusta Uumajan yliopiston tiloissa. Olimme aiemmin tutkineet sitä, miten suomalaiset sanomalehdet kopioivat toistensa tekstejä, ja nyt tarkoitus oli laajentaa tarkastelu myös ruotsalaisiin lehtiaineistoihin. Niitä voisi tietokoneavusteisesti verrata Suomessa julkaistuihin ruotsinkielisiin lehtiin ja näin selvittää, kuinka lehtitekstejä kopioitiin Ruotsista Suomeen ja toisin päin tai muuten toistettiin Itämeren molemmin puolin. Tekstien jäljentäminen toisista lehdistä eli saksijournalismi palveli jo varhain toimittajien uutishankintaa.

Rahoitusta haettiin akatemiaprofessori Hannu Salmen johdolla Svenska Litteratursällskapetilta (SLS) alkukesällä 2019, ja onnekkaasti hankerahoitus saatiin. Tutkimushanke Informationsflöden över Östersjön: Svenskspråkig press som kulturförmedlare 1771–1918 (Informaatiovirtoja Itämeren yli: ruotsinkielinen lehdistö kulttuurin välittäjänä 1771–1918) toteutettiin vuosina 2020–2023 neljän yliopiston yhteistyönä. Mukana olivat Turun yliopiston lisäksi Helsingin, Uumajan ja Örebron yliopistot.

Varsin pian hankkeen alettua, maaliskuussa 2020, maailma ja yhteistyöprojektin tilanne mutkistui koronapandemian vuoksi. Maailmanlaajuinen tartuntatauti oli pitkään ollut erittäin kaukainen ajatus. Kun hakemukseen kirjoitettiin mahdollisista riskeistä, ”Riskbedömning”, ei mieleen edes juolahtanut, että pandemia voisi iskeä. Tosin tunnistimme hakemuksessa epävarmuudeksi ruotsalaisen lehtiaineiston digitointihankkeen etenemisen (heidän kansalliskirjastossaan), ja tähän pandemia vaikutti välittömästi.

Yhtäkkiä maaliskuisen viikonlopun jälkeen kaikkien täytyi jäädä kotiin töihin tartuntariskin vuoksi ja alkuhämmennyksen jälkeen opiskella kiireen vilkkaa etäyhteyksien kuten yliopistoissa Zoomin käyttöä. Sähköpostissa ihmettelimme, kauanko poikkeustilanne kestää ja kuinka tutkimusprojektin mahtaa käydä.

Kohta ryhdyimme myös projektissa kokoontumaan Zoomissa, jossa seurasimme tilanteen edistymistä. Tutkimusasioiden ohella käsiteltiin Suomen ja Ruotsin erilaisia koronastrategioita ja ehkä arvailtiin, milloin kukin sairastuu. Tutkimusryhmämme oli aluksi pitkään onnekkaasti terveenä, mutta Ruotsin kansalliskirjastossa oli selvästi vaikeampi sairaustilanne ja tutkimuksen aineiston saanti sieltä lykkääntyi pahaenteisesti. Sitä varten kehitimme varasuunnitelmia tutkimalla Svenska dagstidningar -sivustoa, jos lehdistömateriaalin ’toinen puoli’ muuttaisi hankkeen koko perusideaa. Suomesta meillä oli Kansalliskirjaston lehtien datapaketti jo aiemmasta COMHIS-hankkeesta käyttövalmiina.

On lähes ylivoimaisen vaikeaa palauttaa mieleen korona-ajan alkuvaihetta saati silloista epävarmuutta siitä, mitä ja millä aikataululla tapahtuu tulevaisuudessa. Monien syiden takia projektissa oli tarpeen tehdä muistiinpanoja kokouksista. Suhteellisen niukkojen päätöspöytäkirjojen mukaan järjestimme vuonna 2020 projektin sisäisiä Zoom-työpajoja, joissa pidimme esitelmiä. Työpäivän mittainen etätyöpaja vei toki yhteistä pohdintaa eteenpäin, mutta osoittautui varsin raskaaksi seurata. Pian lyhensimme esitelmiä ja pidensimme keskusteluaikaa.

Yhteiset dokumentit tallennettiin verkon kautta jaettuun kansioon. Projektin kansio piti tiedostot jonkinlaisessa hallinnassa. Hankkeen edetessä kirjoitimme Google docsissa yhdessä sovittujen työnjakojen mukaan, mikä osoittautui erittäin toimivaksi. Toisin kuin yhteiskuntatieteissä emme kuitenkaan tarvinneet pandemian takia muokattuja tai uusittuja tutkimusmenetelmiä, joista eri aloilla koottiin tietoa verkkoon (Ks. esim. ”Research During the Pandemic.” The Edinburgh Centre for Data, Culture & Society. https://www.cdcs.ed.ac.uk/research-during-pandemic (haettu 30.11.2023)). 

Kun Ruotsin aineistoa lopulta saatiin vuonna 2021, tietojenkäsittelytieteen asiantuntijamme alkoi tehdä lähdemateriaalin laskennallista käsittelyä ja sen tuloksista (eli ohjelman avulla tunnistetuista tekstintoistoista) tietokantaa, jonka ensimmäinen versio julkaistiin lokakuussa 2021. Tosin sen taustalla oli tietokannan esi- tai koeversio, josta olimme saaneet alustavia ideoita tutkimuksen painopisteistä.

Edellä mainittujen toimitusviiveiden rinnalla Ruotsissa tapahtui paljon sanomalehtiaineiston suhteen. Pandemiasta huolimatta ellei myös sen takia Ruotsissa saatiin korona-aikana toteutettua laaja historiallisen sanomalehdistön digitointihanke, jonka tuottamaa aineistoa pystyimme hyödyntämään lopulta hankkeemme aikataulun kannalta viime tipassa vuonna 2023. Huomattavasti laajentunut aineisto vaati uuden prosessoinnin, ja hankkeen tietokannan toinen, uudistettu versio julkaistiin elokuussa 2023.

Informationsflöden-tutkimusryhmä

Tekstintoistoketjuista koostuvan tietokannan ensimmäisen version lanseeraus lokakuussa 2021 järjestettiin hybridi-muodossa. Tutkijaryhmämme ylhäältä vasemmalta Patrik Lundell, Hannu Salmi ja Jani Marjanen. Alempana Petri Paju ja Heli Rantala. Erik Edoff puuttuu kuvasta. Kuva Janne Rentola, SLS.

Syksystä 2021 saatoimme vihdoin käyttää avointa tietokantaamme osatutkimuksiin, joten alun perin suunniteltu tutkimus- ja kirjoitustyö eteni jälleen. Kirjoitimme yhdessä konferenssipaperin uudesta tietokannasta, josta sitten teimme julkaisun myös ruotsiksi. Jälkikäteen on helppo unohtaa, että eihän tietokanta aina toiminut odotetusti. Sen metatietojen sekä käyttötoimintojen paranteluun sujahti roimasti työaikaa useissa kohdin.

Vuosi 2021 kului vielä pääosin epävarmuudessa tapaamisten suhteen, joten osa hankkeen tutkijoista osallistui esitelmällä kokonaan etänä järjestettyyn konferenssiin. Pandemian alkuhämmennyksessä tapahtumia peruttiin tai siirrettiin, mutta melko pian etäosallistuminen konferensseihin vakiintui osaksi tiedeyhteisöjen toimintaa. Koska opetus oli siirtynyt enimmäkseen verkossa pidettäväksi, materiaalia tekstintoistoista hyödynnettiin esimerkkeinä kurssilla, joka käsitteli digitoituja sanoma- ja aikakauslehtiaineistoja historiantutkimuksen lähteinä. 

Oikeastaan vasta keväästä 2022 lähtien maailma avautui enemmän. Pääsimme konferensseihin tapaamaan kollegoita ja saamaan palautetta, ensin Uppsalassa keväällä 2022 (Digital Humanities in the Nordic and Baltic Countries) ja sitten pohjoismaiseen historiantutkijoiden tapaamiseen Göteborgissa elokuussa 2022.

Tietokanta ja kirjan kirjoittaminen yhdistävät

Alkuperäistä julkaisusuunnitelmaa muokattiin vuosina 2020–2021 ja päätettiin keskittyä kirjan kirjoittamiseen. Kirjahanke aloitettiin pyrkimällä tuottamaan tekstiä takarajoihin mennessä. Määräajat lipsuivat, mutta korvattiin samantien uusilla. Kesän lopulla 2022 projekti kokoontui Turussa lähitapaamiseen pariksi päiväksi. Se jäi projektin intensiivisimmän työskentelyajan ainoaksi lajissaan.

Hankkeen tietokannan avulla voi kirjoittaa kirjan tai vaikka valmistautua joulun viettoon. Lähde: https://textreuse.sls.fi/

SLS huolehti suurelta osin tutkimuksesta tiedottamisesta. Nina Edgren-Henrichson esimerkiksi haastatteli hankkeen tutkijoita SLS:n tutkijablogiin. Viimeisimpänä ajankohtaisista tutkimusteemoistaan projektissa kertoi Erik Edoff Uumajan yliopistosta (ks. https://www.sls.fi/sv/blogg/vad-hade-sverige-och-finland-gemensamt-efter-1809).

Verkossa työskennellen kirjan osat pitenivät vähitellen, kunnes päästiin kirjan viimeistelyvaiheeseen keväällä 2023. Alusta asti lukujen käsikirjoituksia kommentoitiin ja ruodittiin totta kai Zoom-tapaamisissa, mikä tasan jaettuine kommentointivastuineen oli varsin tehokas keino saada ja antaa palautetta. Huomioita merkittiin ja lisäyksiä kirjoitettiin suoraan Google docsin dokumentteihin.

Lopulta yhteistyössä oli paljon tuttua ja sitä edisti varmaan osaltaan työskentely hyvin konkreettisesti jaetun, yhteisen historian eli ylirajaisen lehtiaineiston tekstintoistojen parissa. Tilannetta helpotti, että ainakin tällaisen digitaalisen historiantutkimuksen hankkeen tapauksessa tarvittavat digitaaliset työkalut ja aineistot (pl. ruotsalainen tutkimusaineisto) olivat jo olemassa koronan iskiessä täydellä voimalla, ja loppujen etätyön niksien oppiminen vain kesti jonkin aikaa. Toki ilman pandemiaa olisimme varmaan jatkaneet suunnitellusti eli pitäneet workshopit lähitapaamisina, vaikka niitä olisi ollut harvemmin (ja kustannukset olisivat vastaavasti kasvaneet). Toisaalta on myös mahdoton tietää, millaisia tuloksia lähitapaamiset olisivat tuoneet tullessaan, vuorovaikutuksellisuus kun on useimmiten toisenlaista verkossa kuin kasvokkain tavattaessa.

Vertaisarvioinnin ja tyypillisen loppukirin jälkeen käsikirjoitus valmistui taittokuntoon. Otsikoksi muotoiltiin Information Flows across the Baltic Sea: Towards a Computational Approach to Media History. Hankkeen järjestyksessä toinen, perinteisempi seminaari läsnäolijoineen järjestettiin juhlistamaan hankkeen laajennetun tietokannan ja kirjan julkaisua SLS:n tiloissa Helsingissä 25. elokuuta 2023. 

Ylirajaisessa yhteistyössä nousi esiin monta hyvää käytäntöä, joita kannattaa muistaa ja jatkaa myös tulevaisuudessa. Eduksi olivat selkeät käytännöt ja pelisäännöt alusta asti, avoimet jaetut aineistot ja sopiva alusta mahdollisen yhdessä kirjoittamisen avuksi sekä useammat, lyhyetkin tapaamiset verkossa esimerkiksi tekstien luonnoksista keskusteluun. Säännölliset Zoom-tapaamiset läpi hankkeen paitsi rytmittivät (etä)työskentelyä myös vahvistivat ryhmänä toimimista.

Jälkikäteen koronapandemian aika voidaan nähdä historiantutkimuksen digitalisoitumisen jälleen uutena askeleena, jolloin pitempään tehty aineistojen digitointi verkkoon ja verkko-opetus otettiin entistä tehokkaammin käyttöön. Korona-ajan rajoitteista vapautumisen jälkeen seuraava askel on valikoida tutkimukseen -ja varmaan myös opetukseen- sopiva yhdistelmä etä- ja lähityötapoja, mistä historiantutkijoiden kannattaa yleisemminkin vaihtaa ajatuksia.

Petri Paju, Hannu Salmi ja Heli Rantala

*

Linkit:

Hankkeen Informationsflöden över Östersjön: Svenskspråkig press som kulturförmedlare 1771–1918 kirja:

Patrik Lundell, Hannu Salmi, Erik Edoff, Jani Marjanen, Petri Paju and Heli Rantala (eds.) Information Flows across the Baltic Sea: Towards a Computational Approach to Media History. Mediehistoriskt arkiv, Lund 2023. Saatavissa: http://mediehistorisktarkiv.se/bocker/information-flows-across-the-baltic-sea-towards-a-computational-approach-to-media-history/

Tietokanta Suomen ja Ruotsin sanomalehtien tekstintoistoista:

Vesanto, Aleksi, Paju, Petri, Rantala, Heli, Edoff, Erik, Lundell, Patrik, Marjanen, Jani, Salmi, Hannu: Text reuse in the Swedish-language press, 1645–1918: Database. (August 2023.) https://textreuse.sls.fi/

Lisätietoja projektin kotisivulta ja SLS:n tapahtumasivulta:

https://blogit.utu.fi/informationsfloden/

https://www.sls.fi/sv/evenemang/seminarium-informationsfloden-over-ostersjon

Kustos kertoo – Käsikirjoituksista ja niiden luotettavuudesta

Lauantaina 9.12. FM Anni Hella väitteli kulttuurihistorian alaan kuuluvalla tutkimuksellaan ”How can we trust these books”. The Use and Authority of Manuscripts in the Council of Ferrara-Florence (1438–39). Opponenttina toimi Associate Professor Edward Schoolman Nevadan yliopistosta. Arcanumin Aava-luentosalissa väitöstä oli kuuntelemassa 53 asiasta kiinnostunutta kuulijaa.

Lectio praecursoriassa Hella johdatti kuulijat Ferrarasta alkaneen ja Firenzeen siirtyneen konsiilin taustoihin, konsiilissa ratkaistavina olleisiin keskeisimpiin kysymyksiin ja sen tuloksiin. Konsiilin ensisijaisena tavoitteena oli yhdistää kristikunta, joka oli jakautunut idän ja lännen kirkkoihin. Yhdistämisen edellytyksiä etsittiin teksteistä, jotka olivat jakamattoman kirkon ajalta. Tekstit puolestaan löydettiin käsikirjoituksista, joita tuotiin konsiiliin tutkittaviksi ja tulkittaviksi. Tälle pohjalle Hella rakensi lection alussa kuullun kysymyksen: ”kuinka voimme luottaa näihin kirjoihin?” Kysymyksen esittivät konsiiliin osallistuneet neuvottelijat ja sama kysymys toimii Hellan väitöstutkimuksen punaisena lankana hänen selvittäessään käsikirjoitusten käyttöä sekä niiden materiaalisia ja auktoritatiivisia merkityksiä Ferrara-Firenzen konsiilissa. 

Vastaväittäjä Edward Schoolman esitti laajoja kysymyksiä niin tutkimuksen metodologiasta kuin sisällöstäkin. Tarkastelun kohteena olivat tutkimuksessa käytetyt lähteet ja niiden oma, erityinen luonteensa idän tai lännen opillisten näkökulmien valottajana. Keskeiset käsitteet kuten ”kirjakulttuuri” ja ”humanistinen teologia” saivat ansaitsemansa huomion kuten myös kahdesta osin hyvin erilaisestakin opillisesta kulttuurista tulleiden delegaattien mahdollisuudet kommunikoida toistensa kanssa kahdella toisistaan eroavalla kielellä, kreikaksi ja latinaksi. 

Kaiken kaikkiaan Hella argumentoi Ferrara-Firenzen konsiilin olleen merkittävä virstanpylväs uudenlaiselle hengellisten tekstien tarkastelulle. Merkittävää tälle humanistisen teologian synnylle oli kahden toisistaan eroavan opillisen kulttuurin kohtaaminen ja tapa arvottaa tekstien materiaalisuutta suhteessa sisältöön. Ferrara-Firenzen konsiili toi molempien kulttuurien oppineimmat henkilöt ja merkittävimmät tekstikokoelmat yhteen, mitä Hella pitikin konsiilin merkittävimpänä tuloksena jälkipolville.

Schoolman totesi väitöskirjan tuovan ansiokkaasti esiin käsikirjoitusten dynaamisuuden, niiden moninaiset ulottuvuudet saada ihmisiä ja tapahtumasarjoja liikkeelle. Asioita, joita on pidettävä konsiilin tapahtumien, tekojen ja siellä jaettujen ajatusten näkökulmasta hyvin käytännönläheisinä ja moneen vaikuttaneina, mutta joita aikaisemmassa tutkimuksessa on huomioitu hyvin vähän tai ei lainkaan.

Vastaväittäjän loppupuheenvuoron jälkeen esitettiin yleisökysymys, jossa pohdittiin kirkko- ja kulttuurihistorian limittymistä suhteessa tarkastettuun väitöskirjaan. Väitöstilaisuus päättyi noin klo 14.

« Older posts Newer posts »