Kulttuurihistoria nyt!

Page 7 of 39

Goethestä Maradonaan – vierailulla Napolissa

14.4.2023 / / 0 Comments

Nähdä Napoli. Se oli ollut tavoitteena jo useamman vuoden, ainakin siitä lähtien kun ryhdyin kirjoittamaan kirjaa suomalaisista Euroopan-matkaajista ja olin ajatuksissani seurannut muutamaa heistä Napolinlahdelle. Kirja valmistui ensimmäisen koronavuoden aikana. Liikuskelin yhä vain ajatuksen voimalla tutkimieni matkaajien avustamana eri puolilla Eurooppaa. Usein kuljin Alppien yli kohti eteläistä Italiaa. En tietenkään lentäen tai edes junalla vaan lähinnä postivaunujen kanssa. Matkaseurana oli joskus hiukan suureellisesti Goethe, useammin Turun akatemian kasvatit Johan Jakob Tengström ja Immanuel Ilmoni. Olen viihtynyt heidän seurassaan ehkä liiankin hyvin. Etenkin kun ottaa huomioon, että kumpikin on kuollut yli 150 vuotta sitten.

Maaliskuussa 2023 olin kuitenkin ihan oikeasti Roomassa ja monille kulttuurihistorioitsijoille tutussa Villa Lantessa – kirjoittamassa jälleen matkaajista. Olin lisäksi lähdössä vihdoin Napoliin. En tosin postivaunuilla vaan junalla, jonka nopeudesta Suomen rautateillä voi vain haaveilla. Seurakin oli vaihteeksi elävää, sillä matkustin lasteni kanssa. Myönnän että he olivat ehkä muutaman kerran kuulleet kertomuksia Ilmonin seikkailuista jo ennen tätä matkaa. Meillä ei valitettavasti olisi aikaa esimerkiksi Vesuviukselle kiipeämiseen kuten Ilmonilla aikanaan mutta Pompejissa oli tarkoitus vierailla. 

Ilmoni pisti aikanaan 1820-luvun lopulla merkille napolilaisten rikkaan elekielen, jota oppi jonkin verran tulkitsemaan. Me opimme muun muassa sen, että napolilaisen siivojaan kanssa pystyy keskustelemaan suht sujuvasti, vaikka ensimmäinen ei osaa sanaakaan englantia me vain joitain fraaseja italiaa. Majoituimme Chiaian kaupunginosassa, jonka luin vasta jälkikäteen olevan kaupungin trendikkäintä aluetta. Itse olin valinnut alueen sillä perusteella, että se on lähellä merta, kuulemma rauhallinen ja osapuilleen sitä osaa kaupungista, josta käsin moni 1800-luvun maalaus kuvaa Napolia. Kauniisti kaartuva rantaviiva ja taustalla mahtavana kulissina häilyvä Vesuvius. Tuo osa kaupunkia tuntui jotenkin tutuimmalta.

Kiipeämässä maisemia katsomaan Chiaian kaupunginosassa.

Chiaian vauraus ja trendikkyys näkyy toki kaduilla, täältä löytyvät pradat ja guccit, mutta heti sen naapurissa on huomattavasti rosoisempi Quartieri Spagnoli eli espanjalaiskortteleina tunnettu kaupunginosa, joka on saanut nimensä 1500-luvulla alueella asuneiden espanjalaissotilaiden mukaan. Tätä perua on myös kortteleiden vaarallisen paikan leima, joka vasta hiljattain on kohentunut. Espanjalaiskorttelit ovat juuri sitä Napolia, joka tunnetaan kapeiden katujen poikki tuttavallisesti roikkuvista pyykkinaruistaan. Tänä keväänä näitä kujia hallitsevat kuitenkin Napolin suuren ylpeyden, kaupungin jalkapallojoukkueen sini-valkoiset värit. Scudettoa eli Italian mestaruutta juhlitaan jo koko kaupungissa mutta parhaiten menestyksen aiheuttaman puhtaan riemun voi tuntea Quartieri Spagnolin kaduilla. Jalkapallokausi ei ole toki vielä päätöksessään mutta Napoli on ollut kuluvalla kaudella niin ylivoimainen, että kaduilla liehuvat joukkueen liput, sini-valkoisiksi maalatut katukiveykset, kaiteet ja portinpielet sekä puodeissa myytävät niin ikään joukkueen värein koristellut prosecco-pullot julistavat mestaruuden jo kuuluvan kaupungille. Viimeksi Napoli juhli scudettoa keväällä 1990 Diego Maradonan johdolla. Jos joku ei tiennyt Maradonan pelanneen aikanaan Napolille, kaupungissa vieraileva ei voi tiedolta välttyä. 

Maradona-alttari espanjalaiskorttelissa.

Oikeastaan tarkoituksemme oli päästä seuraamaan calciota eli jalkapalloa Napolin kotistadionille mutta lippujen saaminen suuressa nosteessa olevan joukkueen peliin osoittautui liian vaikeaksi. Niinpä lopulta seurasimme ottelua monen paikallisen tapaan kortteliravintoloiden terasseille viritetyistä tv-näytöistä. Nuorempi lapsi (joka hurraa yleensä AC Milanille, illan vastustajalle) suostui jopa naamioitumaan yhdeksi illaksi Napolin kannattajaksi ja puki päälleen Maradona-paidan. Kaikki keskittyivät peliin. Kaduilla päivystävä poliisipartiokin näytti vilkuilevan kännykästä ottelun kulkua. Mutta mitä ihmettä: kotijoukkue koki kauden pahimman tappionsa tekemättä ainuttakaan maalia! Chiaian kulmilla tappio otettiin kuitenkin tyynesti vastaan.       

Katunäkymää espanjalaiskorttelissa.

Huhtikuun ensimmäisenä sunnuntaina Pompejiin oli vapaa pääsy. Se tarkoitti täyttä paikallisjunaa, joka kulkee Napolista Sorrentoon pysäkkeinään esimerkiksi Vesuvius, Herculaneum ja Pompeji. Ilmaisen sisäänpääsyn vuoksi olimme varautuneet ankaraan jonottamiseen mutta alueelle pääsi varsin nopeasti. Kohteen laajuus hahmottui vasta paikan päällä. Kokonaisuudesta oli kuitenkin vaikea saada otetta yhdellä käynnillä vaikka vietimmekin kaupungissa pitkän tovin. Näillä tuhkan alta esiin kaivetuilla kaduilla oli kävellyt muutamia suomalaissyntyisiä vierailijoita jo 1700-luvun lopulla – kaivaukset olivat tosin tuolloin vielä varhaisessa vaiheessa – mutta J. J. Tengström oli ensimmäinen, joka kertoi näkemästään laajemmalle yleisölle Suomessa. Hän nimittäin kirjoitti 1820-luvun alussa Pompejin käynnistään juttusarjan turkulaislehteen. Tengström kävi Napolinlahdella alkuvuodesta 1819. Matkakertomuksissaan hän raportoi varsin tarkasti Pompejissa näkemäänsä mutta tekee myös paljon havaintoja Napolista ja kaupungin asukkaista. Tengström panee muun muassa merkille napolilaisten suuren intohimon erilaisiin peleihin. Calcio ei näihin peleihin vielä kuulunut. Modernia jalkapalloa ryhdyttiin pelaamaan Italiassa 1800-luvun lopulla – jalkapallon etäistä sukulaista Calcio Fiorentinoa tosin pelattiin jo 1400-luvulla.   

Matkalla Pompejiin.

Lukemattomat matkaajat Goethestä turkulaisoppineisiin ovat ihastelleet Napolin eteläistä ilmastoa ja ihmetelleet kaupungin vilkasta elämänmenoa. Napoliin matkaamiseen liittyy yhä tänäkin päivänä tiettyä varovaisuutta. 1800-luvun alussa Napoliin johtavalla tiellä pelättiin maantierosvoja, kaupungissa varkaita. Nykyäänkin Napoliin matkaajia varoitellaan varkaista ja villistä liikenteestä. Oman hyvin rajallisen kokemuksemme mukaan Napolissa autoilijat antavat jalankulkijalle tilaa paremmin kuin Roomassa. 

Useat Napolissa 1800-luvulla vierailleet ovat raportoineet kaupungissa kohtaamastaan köyhyydestä ja väkivallasta. Osa matkaajista piti paikallista alempiin yhteiskuntakerroksiin kuulunutta väkeä täysinä raakalaisina. Siksi onkin mielenkiintoista, että Tengström kiinnitti huomiota myös paikalliseen kansankulttuuriin, kuten suosittuun katuteatteriin. Tengström selostaa myös seuranneensa, miten erityisesti sunnuntaisin paikallista väkeä kokoontui veden äärelle kuuntelemaan ääneen luettua kirjaa. Tengström ei tietenkään voinut tietää, millaisesta kertomuksesta oli kyse mutta hän pisti merkille lukijan eläväiset äänenpainot ja kuulijoiden suuren kiinnostuksen tarinaa kohtaan. Ehkä kuulijat eivät itse olleet lukutaitoisia ja juuri sen vuoksi kirja sai heidät kerääntymään yhteen. 

”Vedi Napoli e poi muori” (nähdä Napoli ja kuolla) kirjoitti Goethe aikanaan omassa matkapäiväkirjassaan. Lentäväksi lauseeksi vakiintunut kiteytys ei kaiketi ollut Goethen keksintöä mutta hän teki sanontaa tunnetuksi. Nähdä Napoli uudelleen, voisi olla oma mottoni.

Teksti: Heli Rantala. Kuvat: Allan ja Alina Rantala

Arkistomatka Kööpenhaminaan

13.3.2023 / / 0 Comments

Koronavuoden kestäneen kotoilun taituttua, pääsin vihdoinkin toteuttamaan jo vuodesta 2020 suunnittelemaani arkistomatkaa Det Kongliga Biblioteketin eli Kööpenhaminan kuninkaallisen kirjaston kokoelmiin ja arkistoihin. Tanskalaisen kirjailija ja sirkustutkija Anders Enevigin keräämää sirkusarkistoa säilytetään Kööpenhaminan kuninkaallisen kirjaston arkistossa. Lisäksi kirjastosta löytyy sanomalehtiarkisto, Mediearkivet, jonka aineistokokonaisuutta on mahdollista tarkastella vain tutkijasalin tietokoneilta ja mikrofilmeiltä paikanpäällä. Väitöskirjassani tutkin unohdettuja naistaikataiteilijoita, jotka kiertelivät Tanskaa, Ruotsia, Suomea, Norjaa ja muita Euroopan maita 1880–1890-luvuilla. Tästä syystä ensimmäinen ulkomainen arkistomatkani suuntautui juuri Kööpenhaminaan etsimään johtolankoja tutkiemieni naisten urapoluista ja elämänvaiheista.

Lentolippujen ja tutkijasalin arkistovaraukset tehtyäni, reilun viikon mittainen arkistomatkani konkretisoitui yllättävän nopeasti heti tammi-helmikuun taitteeseen. Matkamenoa ei haitannut edes kiprakka Itämereltä puhaltava tuuli eikä rähjäinen hotelli, joka sijaitsi rautatieaseman takana, punaisten lyhtyjen katveessa. Sijainniltaan hotelli vinoine käytävineen osoittautui kuitenkin loistavaksi. Rautatieaseman läheisyydessä sijaitsee myös sirkusesiintyjien suosima historiallinen esiintymispaikka Tivoli. Vaikka Tivoli oli talveksi suljettu, pääsin silti ihastelemaan aidan raoista Tivolin kauniita valaistuksia, viihtyisiä asetelmia ja koristeellisia orientaalisia rakennuksia.

Varaamani tutkimusaineistot tuotiin ”Mustaan Timanttiin” eli kuninkaallisen kirjaston moderniin lisäosaan. Kauttaaltaan mustasta lasista tehty ”timantti” koreilee ryhdikkäästi keskustan läpi kulkevan satamakanaalin varrella. Suunnikkaan muotoiseen rakennukseen mahtuu kirjastosalin, tutkijasalin ja korkean aulatilan lisäksi näyttelytiloja, teatteri, käsikirjasto ja kahvila, jossa kulutin kruunuja. Tutkijasalin rekisteröinti osoittautui varsin viralliseksi. Tarvitsin kahteen otteeseen passia, ja minusta otettiin yllätyksellisesti myös kuva. Lopputuloksena sain omalla kauhistuttavalla (mutta tunnistettavalla) kuvallani varustetun kulkuluvan. Tutkijasalissa pöydälleni asetettiin kuvauslupakielto, koska tilaamani materiaali oli kiellettyä. Viereisessä pöydässä kamera raksutteli kuitenkin ahkerasti, jota hiukan kateellisena seurasin. Oman materiaalini kopioiminen manuaalisesti hidasti työtahtiani. Kaikenkaikkiaan vietin viiden aineistolaatikon kanssa kolme työpäivää., ja toiset kolme päivää tutustuin Mediearkivetin aineistoon tutkijasalin koneilta.

Yksi tutkimukseni päähenkilöistä eli wieniläinen hovitaikuri Sidonie Roman (1853-1946) asui aikanaan Kööpenhaminassa yhdessa tanskalaisen miehensä kanssa. Erityisesti Sidonie Romanin kohdalta tutkimukseni edistyi merkittävästi, ja löysin uusia arkistolähteitä ja vinkkejä jatkotutkimukseen. Harmittavaa mutta ei yllättävää, Anders Enevigin kokoama aineisto ei sisältänyt juurikaan tietoa naistaikureista. Olin toiveikkaana odottanut, että erityisesti hänen kokoamastaan Rhodinin-sirkussuvun arkistosta olisi löytynyt runsaasti aineistoa muun muassa taikuri, hiekkamaalari ja sirkuksen omistaja Theresia Rombello-Rhodinista (1840–1908). Theresia Rombello teki pitkän ja vaiherikkaan esiintyjänuran, mikä kuitenkin on jäänyt unohduksiin. Tutkimukseni kontekstoimiseen Enevigin tarkasti keräämä ja arkistoima materiaali kuitenkin auttoi. Paikanpäällä olo helpotti myös taiteilijaverkostojen ja manageriverkostojen ymmärtämistä.

Sunnuntaina tutkijasali oli kiinni, joten suuntasin tutustumisretkelle Kööpenhaminan museoihin ja kuninkaanlinnoihin. Kuvittelin Amalienborg-linnan juhlaviin saleihin tutkimukseni kiertelevät naistaikurit esiintymään. Vuosisadan vaihteen esiintyville taiteilijoille tyypillinen luokkaerojen ylittäminen konkretisoitui juuri Amalienborgin ylellisyyden keskellä, ja jopa hämmensi tutkijaa.

Arkistopäivien päätteeksi minua viihdyttivät kävelykatujen antikvaarit ja kirjakahvilat, joista tein myös hauskoja kirjalöytöjä. Ensimmäinen ulkomaille suuntautuva arkistomatkani oli antoisa, avartava ja uusia johtolankoja kutkutteleva. Sain uuden aineistomateriaalin ja inspiraation lisäksi myös arvokasta kokemusta erilaisten arkistojen käytännöistä.

Teksti: Pauliina Räsänen

Tivolin näyttävä sisäänkäynti
Amalienborgin vahdinvaihto
  • Amalienborgin salissa
  • Kirjaston ovilla

Kustos kertoo – päiväkirja minän kertomuksena

18.2.2023 / / 0 Comments

FM Karoliina Sjö väitteli lumipyryisenä lauantaina 18.2. Turun yliopiston Arcanum-rakennuksen juuri remontista valmistuneessa Aava-salissa tutkimuksellaan ”Kirjoitettu minä. Kirsti Teräsvuoren nuoruusajan päiväkirjakertomus 1916-1923”. Sjön väitöskirjan aiheena oli aiemmin tuntemattoman ja tutkimattoman Kirsti Teräsvuoren sadan vuoden takainen päiväkirja-aineisto. Teräsvuoren kymmeniä tuhansia käsittävä, koko elämän mittainen päiväkirja on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistoon, mistä Sjö sen löysi tutkimuksensa kohteeksi.

Karoliina Sjö lektiossaan

Väitöskirja käsittelee Teräsvuoren nuoruuden tekstejä vuosilta 1916-1923 ja keskittyy tarkastelemaan ennen muuta sitä, miten Teräsvuori päiväkirjaa kirjoittaessaan rakensi kertomusta omasta elämästään. Erityisinä temaattisina tutkimusalueina ovat kirjoittamisen ja päiväkirjan merkityksen tarkastelu, tunteiden ja ihmissuhteiden analyysi nuoren tytön kehityksessä sekä sairauden ja kivun kokemukset päiväkirjatekstissä. Sjön tutkimus tarkastelee aineistoaan ja tutkimusteemojaan laaja-alaisesti elämänkerronnan näkökulmasta, ja erityisen lisän tutkimukseen tuo siihen sisältyvä taiteellinen työskentely. Sjö on luonut Teräsvuoren päiväkirjateksteistä runoja ja spoken word-esityksiä, jotka ovat toimineet menetelmällisinä ja tulkinnallisina tulokulmina kulttuurihistoriallisessa analyysissä.

Arcanumin Aava-sali täyttyi kuulijoista, mukana oli myös Kirsti Teräsvuoren sukulaisia. Keskustelussa Karoliina Sjö, kustos Maarit Leskelä-Kärki, sekä vastaväittäjät Kaisa Vehkalahti ja Tuija Saresma.

Väitöksessä oli poikkeuksellisesti kaksi vastaväittäjää johtuen juuri väitöskirjan sijainnista tieteellis-taiteellisen tutkimuksen maastoissa. Kulttuuri- ja sosiaalihistorioitsija, dosentti, akatemiatutkija Kaisa Vehkalahti on erikoistunut lapsuuden ja nuoruuden historiaan sekä omaelämäkerrallisen kirjoittamisen historiaan. Kulttuurintutkija, dosentti ja yliopistonlehtori Tuija Saresma on tehnyt omaelämäkerta- ja päiväkirjatutkimusta sekä taidelähtöistä tutkimusta itsekin.

Keskustelusta muotoutuikin äärimmäisen kiinnostava kolmen asiantuntijan dialogi, missä aiheet liikkuivat historiantutkimuksen aineistollisten, menetelmällisten ja eettisten kysymysten ytimessä. Erityisen huomion sai myös taiteellisen työskentelyn osuus, keskustelua käytiin mm. siitä, onko kuvittelu ja eläytyminen validi historiantutkimuksen menetelmä. Vastaväittäjät olivat erityisen kiinnostuneita myös tutkimuksessa esiin nousevasta autoteorian käsitteestä. Väittelijää kiiteltiin erityisesti syvällisen eettisestä tutkimusotteesta sekä hienovaraisesta Kirsti Teräsvuoren tekstien ja elämän analyysistä. Kuten vastaväittäjät luonnehtivat, teoksessa seikkailee kolme Kirstiä: historiallinen Kirsti Teräsvuori, päiväkirjan kirjallinen päähenkilö Kirsti sekä lopulta Karoliina Sjön luoma tulkittu Kirsti, joka saa äänen ennen muuta runoissa.

Väitöskirjan nähtiin luovan uudenlaisia tulkintoja omaelämäkerta- ja päiväkirjatutkimuksen teoriasta, sillä Kirstin autenttinen, historiallinen päiväkirja haastaa monia omaelämäkerrallisuuteen liitettyjä näkemyksiä. Samalla väitöskirja luo analyysiä 1900-luvun alun tytön ja nuoren naisen elämän mahdollisuuksista ja rajoista, sekä tuottaa inhimillisesti koskettavan kuvan Teräsvuoren elämästä. Kirsti Teräsvuoren tuntematon, unohdettu elämä ja päiväkirja-aineisto sekä Sjön siihen kytkemä tutkimusote tuottaa merkittävän feministisen ja tutkimuspoliittisen teon.

Väitöstä seurasi Aava-salissa runsas kahdeksankymmenpäinen yleisö.

Dosentit Kaisa Vehkalahti ja Tuija Saresma

Kirjakokoelma menneiltä ajoilta. Käyntejä Åbo Akademin duplettivarastossa

3.2.2023 / / 0 Comments

”Mikä ihmeen duplettivarasto”, kuului kommentti, kun nuorena opiskelijana kerroin jollekulle tutulle käyneeni siellä. Paikka ei juurikaan mainostanut itseään. Silti monet turkulaiset kirjanystävät, tutkijat ja entiset opiskelijat muistavat vielä Åbo Akademin kirjaston kaksoiskappalevaraston (duplettavdelningen). Siellä kävijä saattoi muutamana päivänä viikossa, pari tuntia kerrallaan, tutustua ostoaikeissa suureen määrään vanhaa kirjallisuutta. Tarjolla oli lähinnä ruotsinkielisiä opuksia eri aihepiireistä, mutta myös muilla kielillä. Valikoima oli sisältörikas, ja kirjat oli löytämisen helpottamiseksi luokiteltu väljästi eri aloihin. Hyllyiltä löytyi tutkimuksia, tietokirjoja, romaaneja, runokokoelmia, virsikirjoja, matkakirjallisuutta, elämäkertoja, muistelmia ja joitakin muita lajeja. Niteitä oli monia tuhansia, oikeastaan kymmeniä tuhansia.

Varastosta sai hankkia huokeasti hyväkuntoista kirjallisuutta 1800-luvulta nykypäiviin. Enää tätä tilaisuutta ei ole, sillä kokoelma suljettiin yleisöltä joskus 2000-luvun ensi vuosikymmenellä ja varastoitiin tiettävästi jonnekin Turun ulkopuolelle. Sen nykytila on minulle hämärän peitossa, mutta muistan monet käyntini siellä 1980-luvun ensi vuosista alkaen. Kuvitukseksi olen valinnut muutamia duplettivarastosta tekemiäni hankintoja.

This image has an empty alt attribute; its file name is image-741x1024.png
Josef Julius Wecksell, Samlade dikter. Painos 1890-luvulta.

Kirjojen kaksoiskappaleita alkoi kerääntyä Åbo Akademin kirjastoon melkein heti sen perustamisen jälkeen. Kokoelmiin virtasi paljon lahjoituksia, joista kirjasto poimi itselleen arvokkaat ja tarpeelliset kappaleet. Yli jääneitä kaksoiskappaleita kirjasto käytti sitten vaihdossa hankkiessaan uusia niteitä, mutta ennen pitkää niitä ryhdyttiin myymään myös yksityisasiakkaille. Näin kirjasto sai varoja uusien niteiden hankintaan.

Johan Albrecht Ehrenströmin muistelmien ensimmäinen osa kertoo 1700-luvun oloista.

Kaksoiskappalevaraston olemassaolosta kertoivat minulle kulttuurihistorian vanhemmat opiskelijat Erkki Huhtamo ja Simo Örmä. He veivät minut mukanaan tutustumiskäynnille. Varasto sijaitsi Henrikinkadulla, Åbo Akademin yhteydessä toimineen Handelshögskolanin eli Hankenin maanalaisissa tiloissa. Paikka oli Akademin kirjaston omien varastojen välittömässä läheisyydessä. Ensivaikutelma oli hämmentävä: valtavasti kirjoja, miten täältä ikinä löytää mitään. Onneksi tuntemukseni ruotsinkielisestä kirjallisuudesta oli siihen aikaan vielä heikko, muuten olisin voinut kiikuttaa ison osan opiskelurahoistani sinne. Jos muistan oikein, Erkki taisi juuri tuolla käynnillä löytää kuvataiteilija Ellen Thesleffin signeeraaman kirjasen, jonka takakannen sisäpuolella oli symbolistiseen tyyliin piirretty pieni kasvotutkielma. Lieneekö ollut taiteilijan käsialaa, joka tapauksessa kirja lähti Erkin matkaan. En vuosien kuluessa koskaan saanut käsiini mitään noin sensaatiomaista.

Verner von Heidenstamin novellikokoelma Karolinerna 1–2, tekijänsä suosituin proosateos.

Tieto varastosta levisi kaveripiirissäni, ja siellä saattoi joskus törmätä moneenkin tuttuun samalla kertaa. Paikan erikoisuutena oli, ettei myyntihintoja ollut merkitty niteisiin, vaan hinnoittelu tapahtui varastonhoitajan tiskillä, jonka ääressä asiakkaalla oli sitten mahdollisuus ottaa tai jättää valitsemansa opukset. Tutut asiakkaat saivat kirjoja halvemmalla. Koska ryhdyin 1990-luvulla työskentelemään paljon 1800-luvun ruotsinkielisten aihepiirien parissa, löysin varastosta aina välillä sellaistakin tutkimuksiini tarpeellista lähdeaineistoa, johon olisin muuten tullut tuskin tutustuneeksi.

Axel Gabriel Ingeliuksen Det gråa slottet on ensimmäinen suomalainen kauhuromaani. 2. painos 1880-luvulta.

Duplettivarasto muutti vuosituhannen vaihteen tienoilla Hankenista Linnankatu 1:n sisäpihalla sijainneeseen kiinteistöön. Kirjojen ohella siellä kaupattiin litografioita, vanhoja painokuvia ja 1800-luvun sanomalehtien irtonumeroita. Isoja kirjasarjoja oli nostettu hyllykköjen päälle asiakkaille nähtäväksi, näistä muistan ainakin J. V. Snellmanin 12-niteisen kokonaislaitoksen Samlade arbeten (1992–1999). Tuolloin varastokin oli jo siirtynyt nettiaikaan. Kokoelmista oli laadittu laaja sähköinen tietokanta, josta halukkaat saattoivat tehdä ostotilauksia, mutta nämä niteet muodostivat hyllyille sijoitetuista myyntikappaleista erillisen kokonaisuuden, johon ei voinut tutustua paikan päällä.

Nyt kun painetun kirjan tulevaisuus on epävarma ja nuoriso käyttää yhä enemmän sähköisiä välineitä ja alustoja, lienee turha toivoa duplettivaraston kaltaisten myyntikokoelmien paluuta. Habent sua fata libelli, kirjoilla on kohtalonsa.

Teksti: Jukka Sarjala

KH50: Vuosi täynnä kulttuurihistoriaa

30.12.2022 / / 0 Comments

Kun juhlavuoden ohjelman suunnittelu viime vuonna aloitettiin, oli minulle itsestään selvää, että haluan olla puuhassa mukana. Vuosien varrella on kulttuurihistorian oppiaineesta (ja ennen kaikkea sen ihmisistä) muodostunut itselle valtavan tärkeä yhteisö, jonka ylläpitämiseen olen itsekin halunnut osallistua.  

Jossakin kokouksessa sitten todettiin, että yhdessä ideoitu juhlavuoden blogiprojekti – 50 blogitekstiä, 50 juhlavuoden videota – kaipaisi kipeästi koordinoijaa. Marjo Kaartinen ehdotti minua, kun tiesi blogihommiin sopivat pilkunviilaajataipumukseni, ja minä tietysti suostuin. Tajusin kyllä vasta myöhemmin, että niin tosiaan, tarkoitus taisi olla, että tekisin myös ne videot… enkä ollut koskaan edes huvin vuoksi kokeillut minkäänlaista videoeditointia… ja kuvannutkin käytännössä korkeintaan vain kännykkävideoita someen… Mutta juhlatoimikunnan usko silti riitti, joten ei kait siinä sitten: lähdetään opettelemaan! Onneksi oli Pekka Kolehmainen, joka auttoi alkuun hyvinkin konkreettisesti, ja yliopiston viestintä, joka teki videoille hienot alku- ja loppuplanssit. Taustalle löytyi vielä käyttöön oppiaineen piirissä toimivan E-Musikgruppe Lux Ohrin täydellisen sopivaa musiikkia, ja näin alkoi oma matkani sekä videoeditoinnin ihmeelliseen maailmaan että kulttuurihistorian oppiaineen ja oppiaineen ihmisten historiaan.

Ja nyt kun tätä kirjoitan joulun välipäivinä, niin voin todeta, että matka on kyllä todellakin ollut antoisa! Viisikymmentä tekstiä jäi hieman tavoitteesta, mutta kukas noita laskemaan. Onneksi samaan aikaan julkaistiin myös Kulttuurihistorian seuran Kulttuurihistorian tilat -blogisarjaa, ja videoihin löytyi lopulta osallistujia oikein mukavasti. Projektin aikana olen itse oppinut ihan valtavasti sekä oppiaineen menneistä vuosikymmenistä että kulttuurihistoriasta tieteenalana. Kimi Kärki joskus alkuvuodesta totesi emeritusprofessori Kari Immosta lainaten, että kyseessä on historian orkesteri, jossa on erilaisia polyfonioita, jotka soivat joko yhteen tai hieman ristiriitaisesti – ja niitä on sitten kiva tulkita. Vuoden aikana on ainakin itselleni piirtynyt kiehtova kuva kulttuurihistorian oppiaineen sinfoniasta! Toivottavasti se on välittynyt muillekin. On ollut valtavan kiinnostavaa kuulla esimerkiksi eri ihmisten näkemyksiä kulttuurihistorian merkityksestä: kuinka vastauksissa ovat ehkä ne samat suuret linjat, mutta silti jokaisen näkemys – tai tulkinta – on ollut hieman erilainen, toinen toistaan täydentävä tai lisää tarjoava.

Vähän mietin, että ehkä seuraaville pyöreille synttäreille voisi miettiä jo oppiaineen historiikkia… Kulttuurihistoriallisella otteella, tietysti! Niin paljon kiinnostavia henkilöhahmoja ja erilaisia tarinoita ehdittiin nyt vain pikaisesti sivuta.

Yllättävänä henkilökohtaisena lisäbonuksena videoeditointi vei minut myös podcast-tuottajaksi (helppo homma parinkymmenen videon jälkeen – eihän siinä ole sitten enää kuin se ääni työstettävänä!), ja nyt uskallan rutiinilla luvata vähän sinne sun tänne, että toki voidaan tehdä myös video tästä ja hei voitaisiin tietysti tuohonkin hankkeeseen tehdä myös podcast? (Suunnilleen neljän vuoden päästä sellainen on odotettavissa esimerkiksi tämän hankkeen tiimoilta – ja tietysti hanke tehdään kulttuurihistorian oppiaineen piirissä!) Vähän perfektionistia kirvelee katsella alkuvaiheen videoita, joissa tekisi nyt niin paljon toisin… Mutta ehkä on ihan hyvä nähdä myös jossain se koko matkakin alusta lähtien, eikä vain hiottua, viimeisteltyä pintaa. Pitää myös olla varmaan itsellekin sen verran armollinen, koska vuoden takainen Niina olisi varmaan ihan äimistynyt siitä, mitä kaikkea voikaan oppia.

Oma työtilanteeni muuttui pariinkin otteeseen aika radikaalisti vuoden aikana. Kun töiden suunta vei vahvasti yliopiston ulkopuolelle, oli aina hienoa päästä palaamaan oman kulttuurihistorian yhteisön pariin tämän projektin parissa. Syksyllä työtilanne lopulta meni sen verran kiireiseksi, että jonkin verran jäi vielä materiaalia käsittelemättäkin. Toivon, että saamme ne vielä jollain tapaa julkaistua juhlavuoden jälkeenkin, Sitten Joskus Kun On Aikaa. Monella oli myös kiinnostavia ideoita blogiteksteiksi – toivottavasti nekin vielä jossain välissä päästään lukemaan! Vähän kyllä valitettavasti epäilen, ettei kukaan anna minun viimeistellä haaveilemaani haastatteluvideoiden blooper-videota kaikesta hihittelystä ja sekoilusta, ellei sitten ehkä kuusikymppisille kevennykseksi?

Juhlavuoden kunniaksi oppiaineen suunnittelupalaveri järjestettiin Tartossa.

Mutta kokonaisuudessaan tämä projekti on kyllä ollut itselleni ihan valtavan hieno. Kiitos siitä kuuluu tietysti kaikille kulttuurihistorian ihmisille, jotka ovat tavalla tai toisella osallistuneet tähän. Kiitos teille, jotka uskaltauduitte kameran eteen (ja erityisesti teille, jotka jouduitte jonkun teknisen kömmellyksen takia tekemään sen myös uusiksi)! Kiitos teille, jotka kirjoititte juhlablogiin omien kiireidenne keskellä: on ollut hienoa päästä julkaisemaan tekstejänne vaikkapa kulttuurihistorian muisteluista, omien tutkimusaiheiden esittelystä tai juhlavuoden raportoinnista. Ja kiitos tietysti kaikki juhlavuoden järjestelyihin kulissien takana osallistuneet – sekä kaikesta tekemästänne työstä että myös siitä, että luotitte tämän projektin minulle!

Teksti: Niina Siivikko

KH50: Fichte-piiri

25.12.2022 / / 0 Comments

Tutkijatohtori Juhana Saarelainen muistelee tässä yhtä erityisen merkityksellistä ja pitkäikäistä, kulttuurihistorian oppiaineesta alkunsa saanutta lukupiiriä.

Aiemmin tänä vuonna, vähän ennen kesälomien alkua, sähköpostilaatikkooni ilmestyi viesti listalta, jonka olin parin viime vuoden aikana jo melkein unohtanut. Fichte-piiri osoitti elonmerkkejä pitkähkön hiljaisuuden jälkeen. Kyseessä on kulttuurihistorian opetuksen sivutuotteena syntynyt filosofisen kirjallisuuden lukuseura, joka on erikoistunut 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkupuolen niin sanottuun klassiseen saksalaiseen filosofiaan. Nimensä piiri on saanut J. G. Fichteltä (1762–1814).  Lukupiiri muodostettiin 2007 keväällä suunniteltaessa Sakari Ollitervon ohjaaman historian filosofiaan ja teoriaan keskittyneen seminaarin tulevaa ohjelmaa. Pieni joukko olisi halunnut lukea Fichten kuuluisaa ja juuri suomeksi käännettyä teosta Tiedeopin perusta (1794). Sähköpostit tuolta ajalta paljastavat, että kirja olikin jo ehditty merkitä seminaarin ohjelmaan. Lopulta löytyi kuitenkin verrattain vähän sellaisia seminaarilaisia, keiden opintoihin Fichten sisällyttäminen olisi ollut mielekästä, joten Sakari ehdotti erillisen ja opetusohjelman ulkopuolella toimivan ”fichteläisten” oman lukupiirin perustamista.

Johann Gottlieb Fichte syntyi 1762 Saksin Rammenussa köydenpunojan perheeseen. Vaatimattomista oloista kotoisin ollut poika osoitti pienestä pitäen lahjakkuutta opinnoissa. Varttuessaan hän saattoi ulkopuolisen avun turvin aloittaa opiskelun teologian parissa. Vuonna 1790 Fichte kuitenkin tutustui Königsbergin yliopiston maineikkaan professorin Immanuel Kantin filosofiaan. Myöhemmin hän kutsui tätä tapahtumaa ”vallankumoukseksi” ajattelutavassaan. Fichte vaihtoi alaa päätyen lopulta itsekin filosofian professoriksi. Kantin filosofia oli uudistanut monella tapaa käsityksiä esimerkiksi siitä, mikä on ihmisen ja hänen ulkopuolisen todellisuuden suhde tai mikä on moraalisen toiminnan perusta. Se jätti kuitenkin myös paljon avoimia kysymyksiä, ja Fichte tulikin omassa tuotannossaan haastaneeksi esikuvansa ajattelua. Ennen kaikkea hän pyrki rakentamaan vapaudelle ja välttämättömyydelle yhteistä perustaa, jonka hän määritteli ”Minän” absoluuttiseksi alkuperäisyydeksi ja aktiivisuudeksi. Fichte vaikutti filosofiseen keskusteluun korostamalla esimerkiksi ”Minän” prosessialisuuden, tunteen ja tiedostamattoman toiminnan merkitystä. Kaiken kaikkiaan Fichten ajattelu avasi paljon uusia suuntia aikakauden aatehistoriaan ja osaltaan vaikutti sekä modernin filosofian että modernin subjektin kehitykseen. Hänen jalanjälkiään seurasivat muun muassa F. W. J. Schelling ja G. W. F. Hegel.

Tämä 200 vuoden takainen aatehistoriallisesti turbulentti aikakausi oli 2000-luvun alkupuolella alkanut kiinnostaa pientä joukkoa kulttuurihistorian opiskelijoita, ja Sakari Ollitervon asiantunteva opetus aiheesta edisti näitä pyrkimyksiä. Harrastusta niin saksalaisen filosofiaan kuin ylipäätään filosofianhistoriaan ja historian teoriaan oli siis ilmassa. Sakarin seminaari oli monille tällä tiellä askel aivan uudelle tasolle, kun luettavaksi ja analysoitavaksi otettiin filosofien alkuperäistekstejä. Vuonna 2007 Fichten juuri käännetty pääteos tuntui hyvältä keinolta perehtyä entistä tarkemmin saksalaisen filosofian klassiseen aikakauteen ja sen tematiikkaan. Tiedeopin perusta saatiin, vaivalloisesti, luettua, ja saavutuksen kannustamana piirin lukuohjelmaa päätettiin laajentaa aikakauden muihin teoksiin. Ajan myötä lukulistalle ovat mahtuneet edellä mainitut Schelling ja Hegel kuten myös F. H. Jacobi, K. L. Reinhold, Novalis ja monet muut aikakauden filosofit ja ajattelijat.

Vähitellen Fichte-piiri sai uusia jäseniäkin ­- monesti kulttuurihistorian ulkopuolelta, erityisesti kirjallisuudentutkimuksen ja filosofian oppiaineista. Piakkoin osallistujien pro gradut alkoivat myös yksi kerrallaan valmistua, mutta siitä huolimatta piirin toiminta jatkui, sillä monet siirtyivät jatko-opintojen pariin. Lukuohjelmaa muokattiin osallistujien väitöskirjaprojektien tarpeisiin, ja se osoittautui yhtä hyödylliseksi tohtoriopintojen kuin opiskelun kannalta. Samoihin aikoihin mukaan liittyi jo pidemmälle ehtineitä tutkijoita jakamaan asiantuntijuuttaan ja teosvalikoima alkoi laajentua alkuperäisestä klassisesta saksalaisesta filosofiasta. Sen ohella siirryimme välillä ajassa taaksepäin, esimerkiksi Spinozaan ja Platoniin, ja toisinaan eteenpäin sellaisten nimien pariin kuin Gilles Deleuze & Félix Guattari, Quentin Meillassoux tai Iain Hamilton Grant.

Piiri eli elämäänsä vuosien ajan, joskus aktiivisempana ja joskus pidempiä taukoja pitäen. Lukuohjelma ja kokoontumiset suunniteltiin pitkän aikaa Sakarin johdolla, mutta myöhempinä vuosina vetovastuu on kiertänyt henkilöltä toiselle. Lisäksi toiminta sai uusia muotoja, muutamana vuonna järjestettiin Fichte-piirin kesäkouluja, joissa osallistujat vetäytyivät vaihtuville kesämökeille intensiivisemmän käsittelyn ja toisaalta yhteisen vapaa-ajan vieton merkeissä. Aikanaan useat jäsenet ovat saaneet kiittää piirin toimintaa väitöskaronkkansa puheissa.

Minulle Fichte-piirin synty ja pitkään jatkunut toiminta edustaa tärkeää osaa kulttuurihistorian kaleidoskooppisessa moninaisuudessa, johon mahtuu myös filosofian kulttuurihistorian tutkiminen ja historianteorian pohdinta. Näillä on oppiaineessa pitkät juuret, jotka ulottuvat esimerkiksi 1980-luvun lähes legendaariseen teoriapiiriin asti. Erilaisten kulttuurihistoriallisten näkökulmien joukkoon on aina mahtunut myös teoreettisia ja filosofisia aiheita, joita ilman kulttuurihistoria olisi kovin erilainen oppiaine. Uskon Fichte-piirin pitkän kestonsa aikana kontribuoineen merkittävästi useiden kulttuurihistorioitsijoiden opiskeluun, ajatteluun ja tutkimukseen. Se on auttanut muotoilemaan kysymyksiä ja kehittämään metodeja filosofian kulttuurihistorialliselle tutkimukselle.  Tiedän, että ainakin omat aiheeni ovat Fichte-piirille paljon velkaa, kun olen tulkinnut 1800-luvun filosofisen keskustelun merkitystä esimerkiksi Elias Lönnrotin ajattelulle ja toiminnalle. Lönnrotia ei ole yleensä pidetty erityisen teoreettisena ajattelijana, mutta olen pyrkinyt osoittamaan, että filosofialla on konkreettisia vaikutuksia kulttuurihistoriaan myös silloin, kun asiaa ei lähteissä suoraan mainita.

Entä miten kävi viime keväänä suunnitellun Fichte-piirin elvyttämisen kanssa? Sovimme parhaillaan tälle syksylle viidettä tai kuudetta tapaamiskertaa, olen mennyt jo laskuissa sekaisin. Lukuohjelmassa on ollut Fichten esikuvan Immanuel Kantin vaikutusvaltainen klassikko Arvostelukyvyn kritiikki ja tarkemmin sanoen sen toinen osa eli ”Teleologisen arvostelukyvyn kritiikki”, joka saadaan luettua loppuun mahdollisesti jo parin seuraavan kokoontumisen aikana.

Teksti: Juhana Saarelainen

« Older posts Newer posts »

© 2026 Kulttuurihistoria nyt!

Theme by Anders Noren — Up ↑