Tutkijatohtori Juhana Saarelainen muistelee tässä yhtä erityisen merkityksellistä ja pitkäikäistä, kulttuurihistorian oppiaineesta alkunsa saanutta lukupiiriä.

Aiemmin tänä vuonna, vähän ennen kesälomien alkua, sähköpostilaatikkooni ilmestyi viesti listalta, jonka olin parin viime vuoden aikana jo melkein unohtanut. Fichte-piiri osoitti elonmerkkejä pitkähkön hiljaisuuden jälkeen. Kyseessä on kulttuurihistorian opetuksen sivutuotteena syntynyt filosofisen kirjallisuuden lukuseura, joka on erikoistunut 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkupuolen niin sanottuun klassiseen saksalaiseen filosofiaan. Nimensä piiri on saanut J. G. Fichteltä (1762–1814).  Lukupiiri muodostettiin 2007 keväällä suunniteltaessa Sakari Ollitervon ohjaaman historian filosofiaan ja teoriaan keskittyneen seminaarin tulevaa ohjelmaa. Pieni joukko olisi halunnut lukea Fichten kuuluisaa ja juuri suomeksi käännettyä teosta Tiedeopin perusta (1794). Sähköpostit tuolta ajalta paljastavat, että kirja olikin jo ehditty merkitä seminaarin ohjelmaan. Lopulta löytyi kuitenkin verrattain vähän sellaisia seminaarilaisia, keiden opintoihin Fichten sisällyttäminen olisi ollut mielekästä, joten Sakari ehdotti erillisen ja opetusohjelman ulkopuolella toimivan ”fichteläisten” oman lukupiirin perustamista.

Johann Gottlieb Fichte syntyi 1762 Saksin Rammenussa köydenpunojan perheeseen. Vaatimattomista oloista kotoisin ollut poika osoitti pienestä pitäen lahjakkuutta opinnoissa. Varttuessaan hän saattoi ulkopuolisen avun turvin aloittaa opiskelun teologian parissa. Vuonna 1790 Fichte kuitenkin tutustui Königsbergin yliopiston maineikkaan professorin Immanuel Kantin filosofiaan. Myöhemmin hän kutsui tätä tapahtumaa ”vallankumoukseksi” ajattelutavassaan. Fichte vaihtoi alaa päätyen lopulta itsekin filosofian professoriksi. Kantin filosofia oli uudistanut monella tapaa käsityksiä esimerkiksi siitä, mikä on ihmisen ja hänen ulkopuolisen todellisuuden suhde tai mikä on moraalisen toiminnan perusta. Se jätti kuitenkin myös paljon avoimia kysymyksiä, ja Fichte tulikin omassa tuotannossaan haastaneeksi esikuvansa ajattelua. Ennen kaikkea hän pyrki rakentamaan vapaudelle ja välttämättömyydelle yhteistä perustaa, jonka hän määritteli ”Minän” absoluuttiseksi alkuperäisyydeksi ja aktiivisuudeksi. Fichte vaikutti filosofiseen keskusteluun korostamalla esimerkiksi ”Minän” prosessialisuuden, tunteen ja tiedostamattoman toiminnan merkitystä. Kaiken kaikkiaan Fichten ajattelu avasi paljon uusia suuntia aikakauden aatehistoriaan ja osaltaan vaikutti sekä modernin filosofian että modernin subjektin kehitykseen. Hänen jalanjälkiään seurasivat muun muassa F. W. J. Schelling ja G. W. F. Hegel.

Tämä 200 vuoden takainen aatehistoriallisesti turbulentti aikakausi oli 2000-luvun alkupuolella alkanut kiinnostaa pientä joukkoa kulttuurihistorian opiskelijoita, ja Sakari Ollitervon asiantunteva opetus aiheesta edisti näitä pyrkimyksiä. Harrastusta niin saksalaisen filosofiaan kuin ylipäätään filosofianhistoriaan ja historian teoriaan oli siis ilmassa. Sakarin seminaari oli monille tällä tiellä askel aivan uudelle tasolle, kun luettavaksi ja analysoitavaksi otettiin filosofien alkuperäistekstejä. Vuonna 2007 Fichten juuri käännetty pääteos tuntui hyvältä keinolta perehtyä entistä tarkemmin saksalaisen filosofian klassiseen aikakauteen ja sen tematiikkaan. Tiedeopin perusta saatiin, vaivalloisesti, luettua, ja saavutuksen kannustamana piirin lukuohjelmaa päätettiin laajentaa aikakauden muihin teoksiin. Ajan myötä lukulistalle ovat mahtuneet edellä mainitut Schelling ja Hegel kuten myös F. H. Jacobi, K. L. Reinhold, Novalis ja monet muut aikakauden filosofit ja ajattelijat.

Vähitellen Fichte-piiri sai uusia jäseniäkin ­- monesti kulttuurihistorian ulkopuolelta, erityisesti kirjallisuudentutkimuksen ja filosofian oppiaineista. Piakkoin osallistujien pro gradut alkoivat myös yksi kerrallaan valmistua, mutta siitä huolimatta piirin toiminta jatkui, sillä monet siirtyivät jatko-opintojen pariin. Lukuohjelmaa muokattiin osallistujien väitöskirjaprojektien tarpeisiin, ja se osoittautui yhtä hyödylliseksi tohtoriopintojen kuin opiskelun kannalta. Samoihin aikoihin mukaan liittyi jo pidemmälle ehtineitä tutkijoita jakamaan asiantuntijuuttaan ja teosvalikoima alkoi laajentua alkuperäisestä klassisesta saksalaisesta filosofiasta. Sen ohella siirryimme välillä ajassa taaksepäin, esimerkiksi Spinozaan ja Platoniin, ja toisinaan eteenpäin sellaisten nimien pariin kuin Gilles Deleuze & Félix Guattari, Quentin Meillassoux tai Iain Hamilton Grant.

Piiri eli elämäänsä vuosien ajan, joskus aktiivisempana ja joskus pidempiä taukoja pitäen. Lukuohjelma ja kokoontumiset suunniteltiin pitkän aikaa Sakarin johdolla, mutta myöhempinä vuosina vetovastuu on kiertänyt henkilöltä toiselle. Lisäksi toiminta sai uusia muotoja, muutamana vuonna järjestettiin Fichte-piirin kesäkouluja, joissa osallistujat vetäytyivät vaihtuville kesämökeille intensiivisemmän käsittelyn ja toisaalta yhteisen vapaa-ajan vieton merkeissä. Aikanaan useat jäsenet ovat saaneet kiittää piirin toimintaa väitöskaronkkansa puheissa.

Minulle Fichte-piirin synty ja pitkään jatkunut toiminta edustaa tärkeää osaa kulttuurihistorian kaleidoskooppisessa moninaisuudessa, johon mahtuu myös filosofian kulttuurihistorian tutkiminen ja historianteorian pohdinta. Näillä on oppiaineessa pitkät juuret, jotka ulottuvat esimerkiksi 1980-luvun lähes legendaariseen teoriapiiriin asti. Erilaisten kulttuurihistoriallisten näkökulmien joukkoon on aina mahtunut myös teoreettisia ja filosofisia aiheita, joita ilman kulttuurihistoria olisi kovin erilainen oppiaine. Uskon Fichte-piirin pitkän kestonsa aikana kontribuoineen merkittävästi useiden kulttuurihistorioitsijoiden opiskeluun, ajatteluun ja tutkimukseen. Se on auttanut muotoilemaan kysymyksiä ja kehittämään metodeja filosofian kulttuurihistorialliselle tutkimukselle.  Tiedän, että ainakin omat aiheeni ovat Fichte-piirille paljon velkaa, kun olen tulkinnut 1800-luvun filosofisen keskustelun merkitystä esimerkiksi Elias Lönnrotin ajattelulle ja toiminnalle. Lönnrotia ei ole yleensä pidetty erityisen teoreettisena ajattelijana, mutta olen pyrkinyt osoittamaan, että filosofialla on konkreettisia vaikutuksia kulttuurihistoriaan myös silloin, kun asiaa ei lähteissä suoraan mainita.

Entä miten kävi viime keväänä suunnitellun Fichte-piirin elvyttämisen kanssa? Sovimme parhaillaan tälle syksylle viidettä tai kuudetta tapaamiskertaa, olen mennyt jo laskuissa sekaisin. Lukuohjelmassa on ollut Fichten esikuvan Immanuel Kantin vaikutusvaltainen klassikko Arvostelukyvyn kritiikki ja tarkemmin sanoen sen toinen osa eli ”Teleologisen arvostelukyvyn kritiikki”, joka saadaan luettua loppuun mahdollisesti jo parin seuraavan kokoontumisen aikana.

Teksti: Juhana Saarelainen