Avainsana: kulttuurihistoria50 (Page 5 of 7)
Ensimmäinen kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma on Merja Isotalon vuonna 1979 kirjoitettu ”Suomen kouluissa käytetyt yleisen historian oppikirjat 1649–1843”. Aihe yllätti, sillä se sopisi yhtä hyvin Suomen historian kuin yleisen historiankin tutkielman aiheeksi.
Isotalo esittelee johdannossa tehtävikseen luoda pohja yleisen historian oppikirjojen sisällönanalyyttiselle tutkimuksille ja löytää kullekin ajanjaksolle ”tyypillinen yleisen historian oppikirja”. Loppukatsauksessa hän kirjoittaa:
”Suomen kouluissa käytettyjen yleisen historian oppikirjojen muuttuminen on ollut hidasta eikä kaikkien ominaisuuksien osalta samanaikaista. [- -] Koululait näyttävät usein olleen ajastaan jäljessä jo voimaan tullessaan ja niiden onkin usein todettu vain vahvistaneen jo olemassaolleen tilanteen. Niiden avulla yritettiin kyllä saada radikaalempiakin uudistuksia aikaan, mutta ne kariutuivat milloin papiston, milloin muiden hallitsevien vastustamiseen.”[1]
Kulttuurihistorian ensimmäinen pro gradu on kompakti kokonaisuus ja sen tulokset on esitelty selkeästi. Vaikka tutkielma ei ole hirvittävän vanha, näkyy siinä ulkoisesti ajan jälkiä. Sivut ovat paksut ja kellastuneet. Se on kirjoitettu aikansa tapaan kirjoituskoneella, joka on jättänyt jotkut kirjaimet hieman haaleammiksi kuin toiset. Tutkielmaa on alleviivattu lyijykynällä ja siihen on piirretty huuto- ja kysymysmerkkejä, kenties gradun tarkastajan toimesta, mikä on mielestäni erikoista valmiissa työssä. Näistä seikoista huolimatta tutkielman sisältö on laadukas ja kiinnostava.
Kirjoittanut Anu Kellokangas
[1] Isotalo 1979, 125.
Blogi on osa keväällä 2022 järjestetyn historian aineopintojen kurssin Historian kirjoittaminen tuotantoa. Kirjoittaja koordinoi työryhmää ”Pitkä 70-luku”.
”Onpa kiva olla taas oman porukan seurassa”, totesi professori emeritus Kari Immonen. Tämä oli varmasti päällimmäisenä ajatuksena monen mielessä, kun kulttuurihistorian oppiaine jatkoi perjantaina 8.4.2022 viisikymmenvuotisen taipaleensa juhlistamista 70-lukuun keskittyneellä seminaarilla. Vaikka koronavirus edelleen yhteiskuntaa monin tavoin häiritsee, pääsi muutama kymmenen osallistujaa seuraamaan seminaaria paikan päällä. Runsas joukko katseli tapahtumaa myös etäyhteydellä. Merkkinä edelleen jatkuvasta epidemiatilanteesta olivat kasvomaskit osallistujien kasvoilla, vaikka yhden esitysvuoroista käyttänyt yliopistonlehtori, FT Pia Koivunen totesikin olleensa ilahtunut nähdessään ”ihan oikeita kasvoja mustien Zoom-laatikkojen sijaan”. Tämä rajoittui tällä kertaa kuitenkin silmiin.
Oikealla: Dosentti Pia Koivunen huomautti, että hänen aiheensa ”Neuvostoliitto, rauhanliike ja maailman nuorisofestivaalit” tuntui Ukrainan sodan jatkuessa ristiriitaiselta. Kuvat: Paavo Oinonen.
Seminaarissa matkustettiin kulttuurihistorian juhlavuoden kunniaksi 50 vuotta ajassa taaksepäin 70-luvulle teemalla ”värejä ja varjoja”. Nämä teemat toistuivat mukavan vaihtelevalla tavalla eri puhujien esityksissä. Professori emeritus Kari Immonen päätti oman mielenkiintoisen seminaarin avausesityksensä 70-luvun kulttuuritaistelusta tiedeyhteisössä toteamalla ”ettei 70-luku pimeä vuosikymmen ollut, vaikka jotkin sen ilmiöistä olivatkin”.
Myöhemmin iltapäivällä dosentti Ville Pernaa taustoitti samalla tavalla nimettyä kirjaansa Pimeä vuosikymmen toteamalla että hänet on melko laajalti ymmärretty väärin. Kirjan nimi on Pernaan mukaan hauska sanaleikki sanan ”pimeä” ympärillä siten, että pimeys merkitsee myös tiedon puutetta, eikä tarkoita, että 70-luku olisi ollut musta. Esitelmän jälkeisessä kommentissaan professori Immonen myönsi nimen monitulkintaisuuden, mutta arveli pimeyden teeman varastavan huomiota vuosikymmenen positiivisilta kehityskuluilta yhteiskunnan eri sektoreilla. Pernaan kirja oli muutoinkin toiminut innostajana seminaarin aiheelle. Kirjasta saatiin varjo ja värit sopivat siihen vierelle mainiosti kontrastiksi.
Kun työryhmä seminaaria lähti alun perin suunnittelemaan, oli ensimmäinen ajatus muodostaa se Urho Kekkosen kulttuuriperinnön ympärille. Teema laajentui sittemmin koko 70-lukua koskevaksi mutta sattuman kautta päätyi Kekkonen kuitenkin osaksi seminaaria. Väitöskirjatutkija Liisa Lalun valitettavasti sairastuttua lupautui dosentti Petri Paju nopealla aikataululla kertomaan huomioita alkuvaiheessa olevasta tutkimuksestaan Kekkoslovakia-termistä. Ainakin itseäni yllätti huomattavasti termin alkujuuret, jotka Paju oli alustavasti onnistunut jäljittämään 50-luvulle. Jo ennen Kekkosen presidenttikautta oli se nähty Kari Suomalaisen pilapiirroksessa.
Ymmärrettävästi seminaaria varjosti edellä kuultujen esitysten lisäksi toisella tavalla myös Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Pia Koivusen esitys Neuvostoliitosta ja rauhanfestivaaleista loi melkoisen vastakohdan Venäjän käynnistämille sotatoimille. Koivunen kertoi pohtineensa päiviä ennen seminaaria oman esityksensä korrektiutta mutta oli kuitenkin päättänyt puhua ennalta suunnitellusti. Näin ollen katsojat saivat varmasti uusia näkökulmia kylmän sodan aikaan ja Neuvostoliiton toimintaan. Koivunen kertoi että, rauhanfestivaaleja pidettiin länsimaissa pitkälti Neuvostoliiton propagandana eikä tältä mielikuvalta voinut välttyä, kun festivaalien sanomaa vertaa esimerkiksi Venäjän valtionmedioiden tämänhetkiseen uutisointiin.
Jos edellä olevat aiheet olivat ainakin osittain piilossa varjon puolella, olivat FT Maiju Kanniston ja Museokeskus Vapriikin tutkija Reetta Lepistön esitykset seminaarin ehdottomia väriläiskiä. Kanniston esitys 70-luvun televisiomainosten houkuttavuudesta ja uhkaavuudesta aiheutti sekä ihastuneita huokauksia että naurunremakkaa. Itse 90-luvun alussa syntyneenä olen toki elänyt aikaa, jolloin TV-kanavia ei ollut montaa (sentään enemmän kuin kaksi) ja televisiomainokset ovat olennainen osa omaa lapsuuttani. Parikymmentä vuotta aiemmin tehdyt mainokset aiheuttivat kuitenkin minussa lähinnä huvittunutta hymähtelyä ja ajatuksen että miten kukaan näiden perusteella on mitään halunnut ostaa. Huomattavan suosittuja mainokset kuitenkin tuolloin olivat, ja ne aiheuttivat niin kunnioittavaa ihailua kuin myös kauhistunutta tyrmistystä.
Reetta Lepistö totesi oman esityksenä olevan sopiva lounaan jälkeinen välikevennys. Sitä ruoka-aiheiseen muistitietoon keskittynyt esitys todella oli. Yleisöä huvitti esimerkiksi erään tamperelaisen naisen kertomus kauppamatkasta 70-luvulla. Hän ei ollut ymmärtänyt seisseensä suuren paprikakasan vieressä kyseistä vihannesta etsiessään. Eihän hän ollut ennen nähnyt raakaa paprikaa, ainoastaan kuullut siitä ystäviltään. Kun paprika lopulta kauppiaan avustukselta lähietäisyydeltä löytyi, tuotti myös paprikan valmistus vaikeuksia. Kertoja oli lopulta käyttänyt pelkät siemenet, hedelmien lentäessä roskiin. Uuden ruokalajin käytöstä, kun ei löytynyt kuvallisia ohjeita lehdistä eikä vielä olemattoman internetin puoleenkaan voinut kääntyä.
Oikealla: Toimittaja Päivi Istala ja muut panelistit valmistautuvat etsimään seitsemänkymmentäluvun perustaa ja ainesosia. Kuvat: Paavo Oinonen.
Seminaari huipentui Hannu Salmen vetämään paneelikeskusteluun, johon ottivat osaa Ville Pernaan lisäksi sekä dosentti Kari Kallioniemi että eläkkeellä oleva Ylen pitkäaikainen toimittaja Päivi Istala. Hän totesikin olevansa omasta mielestään hieman oudossa seurassa tutkijoiden keskellä. Istalan kokemukset 70-luvulta – kuten hänen Ristivetoa-ohjelmansa päättymisestä kohujen saattelemana – olivat kuitenkin sen verran vahvoja, että hän istui paneeliin mainiosti. Paneelin keskustelu polveili esimerkiksi taistolaisten mahdollisesta vallankumousaikeesta 70-luvun televisio-ohjelmiin. Pääsipä useampi yleisönedustajakin keskusteluun osallistumaan. Paneelissa tunnuttiin olevan yhtä mieltä siitä, että 70-luku on jo usealle sukupolvelle pelkkää historiaa ilman omia kokemuksia ja sitä se on minullekin. Siksi tämän kaltaiset tilaisuudet ovat tärkeitä. Asioita kannattaa muistella niin kauan kuin on olemassa ihmisiä, jotka muistamiseen kykenevät.
Hannu Salmi totesi paneelikeskustelun aluksi: ”Kaikilla on jokin yhteys 70-lukuun. Joko on syntynyt ennen sitä, sen aikana tai sen jälkeen.” Itselleni jäi seminaarin jälkeen tyytyväinen olo. Nyt tiedän enemmän tästä ajasta, johon itselläni ei ole omaa muistoihin perustuvaa kosketuspintaa. Tämä lienee yksi 50-vuotista taivaltaan juhlistavan oppiaineen tärkeistä saavutuksista: sekä tiedeyhteisön että sen ulkopuolisten ihmisten kiinnittäminen historiallisiin asioihin ja ilmiöihin.
Olen itse korona-ajan opiskelija ja opintojen aikana yliopistolla vietetyt tunnit pystyykin lähes laskemaan sormien ja varpaiden avulla. Oli jopa hieman liikuttavaa huomata, kuinka iloisia olivat sekä seminaaria seuraava yleisö että myös esitysten pitäjät. Vaikka ajat ovat olleet hankalia viimeiset vuodet ja ovat sitä edelleen, on yhteen kokoontuminen ja yhteisten muistojen jakaminen itselle läheisistä asioista tärkeämpää kuin ehkä koskaan.
Kirjoittanut: Sasu Huolman
Kirjoittaja on 90-luvun alussa syntynyt historia-aineiden opiskelija, joka ei ole elänyt 70-luvulla mutta tiedostaa kuitenkin sen olemassaolon.
Kulttuurihistorian harjoitushuoneessa sijaitsi ennen muinoin komea kapistus, joka oli tarkoitettu televisiolähetysten tallentamiseen. Painavan laitteen hopeisessa etupaneelissa sijaitsivat toisto-, nauhoitus-, kelaus- ja pysäytysnapit. Ne olivat niin raskaita, että käyttäjä todellakin tiesi antavansa laitteelle komentoja. Nauhuri oli päältä ladattava. Videonauhat olivat vielä kalliita, mutta vallankumous kurkisteli jo ovella. Antennikaapelia pitkin videokuva voitiin johtaa television kuvaruudulle. Elokuvan tutkiminen, kuva kuvalta, saattoi alkaa.
Sanyo VTC-9300 saapui kulttuurihistorian harjoitushuoneeseen Jusleniaan keväällä 1981. Hankinta oli ensimmäinen laatuaan Turun yliopistossa. Kuvanauhuri oli ottamassa ensiaskeleitaan sekä kodeissa että työpaikoilla. Kulttuurihistorian oppiaine sijaitsi vielä Henrikinkadun puutalossa, mutta valmistautuminen siirtymiseen Jusleniaan alkoi vuosien 1980 ja 1981 vaihteessa harjoitushuoneen varustelun suunnittelulla.
Professori Veikko Litzen näki audiovisuaalisen kulttuurin historian olennaisena alan kannalta, ja siksi nauhuri oli opetus- ja tutkimusvälineenä välttämätön. ”Sen hankkiminen oli radikaali ele Veikolta”, muistelee Erkki Huhtamo, silloinen kulttuurihistorian opiskelija, joka oli tulevina vuosina organisoimassa tutkimustoimintaa kulttuurihistorian harjoitushuoneessa. Oppiaineen kiinnostusta osoitti sekin, että luentosarja elokuvan historiasta järjestettiin juuri kevään 1981 aikana. Samana keväänä Turun elokuvakerhon järjestämä dokumenttielokuvaa käsittelevä luentosarja hyväksyttiin sekä kulttuurihistorian että yleisen kirjallisuustieteen opetusohjelmaan. Professori Irmeli Niemen luotsaamassa yleisen kirjallisuustieteen oppiaineessa elokuva oli myös nousemassa valokeilaan, kun draaman, teatterin ja elokuvan linja käynnistyi syksyllä 1981. Tätä avausta juhlisti Turun elokuvakerhon ja yleisen kirjallisuustieteen yhdessä järjestämä seminaari kirjallisuuden ja elokuvan suhteista. Elokuvaopetusta ja -tutkimusta olivat siis vuosikymmenen taitteessa synnyttämässä yhteistyössä Turun elokuvakerho, yleinen kirjallisuustiede ja kulttuurihistoria.
Sanyo-nauhurin hankintaan osallistuivat aktiivisesti kulttuurihistorian opiskelijat Simo ja Tuike Alitalo. ”Alkuperäisissä suunnitelmissa oli, että harjoitushuoneeseen hankitaan 3/4 tuuman nauhan U-Matic-nauhuri”, muistelevat Simo ja Tuike. ”Yliopiston hankintaohjesäännön mukaan tämä oli hyvä ammattilaiskäyttöön tarkoitettu nauhuri.”
U-Maticin ongelma oli kuitenkin kasetin lyhyt tallennusaika. Isolle nauhalle mahtui ohjelmaa vain 20 minuuttia. Pitkän elokuvan tallentaminen vaati läsnäoloa, sillä kasettia piti vaihtaa jatkuvasti. Kaiken lisäksi nauhat olivat kalliita, jolloin yhden elokuvan tallentamiselle muodostuisi kohtuuttomasti hintaa. Samaan aikaan markkinoilla oli jo muitakin järjestelmiä, sekä VHS että erityisesti Betamax, joka oli kilpailijoitaan laadukkaampi.
”Esitimme professori Litzenille, että tarvitsemme tällaisen nauhurin elokuvien ja televisio-ohjelmien tallentamiseen. Eihän kukaan voinut istua laitoksella illalla vaihtamassa kasetteja”, Simo ja Tuike kertovat. ”Professorille tämä sopi, mutta yliopiston hankintaohjesääntö muodostui ongelmaksi. Betamax ei ollut ammattikäyttöön tarkoitettu. Ohjesäännöstä ei voinut poiketa.”
Yliopiston ohjesäännöt eivät tunnistaneet tarvetta analysoida elokuvia ja televisio-ohjelmia opetuksen ja tutkimuksen osana. Ongelman ratkaisemiseksi Simo ja Tuike käyttivät henkilökohtaisia verkostojaan. Simo tunsi yliopiston laitehankinta-asioiden asiantuntijan Aatos Petäjän ja Tuike tämän puolison Terttu Petäjän, joka oli Yleisradion toimittaja. Samaan aikaan myös Yleisradiossa keskusteltiin elokuva- ja televisioaineiston tallennuksesta. Tuike muistelee, että Peter von Baghilla oli jo tuolloin myös Betamax-nauhuri ja Suomen Elokuva-arkistoon oli juuri hankittu tai oltiin hankkimassa vastaava. Tätä myös käytettiin perusteluissa, ja von Bagh lupasi tarvittaessa alkuvaiheessa lainata nauhoituksiaan.
*
Perusteet Betamax-nauhuriin olivat painavat, ja lopulta hankintaan saatiin poikkeuslupa. Valinta kohdistui Sanyon tallentimeen, joka oli, kuten Simo muistelee, hyvin laadukas ja teknisesti kehittynyt: ”Siinä oli erityinen kelausjärjestelmä, joka säästi nauhaa ja mahdollisti lähes rajattoman edestakaisin kelauksen.”
”Olimme aika ylpeitä, kun kulttuurihistoriaan saatiin se Betamax”, muistelevat Simo ja Tuike. ”Monet muutkin oppiaineet olisivat mielellään sellaisen ottaneet, mutta eivät saaneet. Heillä saattoi olla myös vain muutama U-Matic-nauha, joita sitten uudelleen käytettiin. Me sen sijaan ostimme kalliita, mutta U-Maticeihin verrattuna huokeita betakasetteja ja ryhdyimme keräämään kirjastoa.”
Tässä tilanteessa kulttuurihistorian oppiaine aloitti entistä tiiviimmän yhteistyön Turun elokuvakerhon kanssa. Kerho oli puheenjohtajansa Ari Honka-Hallilan vetämänä pyrkinyt edistämään elokuvaan liittyvää tutkimusta jo vuosien ajan. Yliopistolla ei ollut edellytyksiä koota kovin laajaa elokuvakokoelmaa, mutta elokuvakerho eli menestyksen vuosiaan ja pystyi hankkimaan tyhjiä nauhoja. Kerhon esityssarjoissa kävi vuosi vuodelta enemmän väkeä, jolloin oli mahdollisuus rakentaa perustaa elokuvatutkimukselle. Huhtikuussa 1981 kulttuurihistorian oppiaine antoi Turun elokuvakerholle luvan käyttää uutta Sanyo-nauhuria sekä tutkimustoimintaan että kokoelman rakentamiseen. Nauhoittaminen alkoi välittömästi. Huhtamo ahersi nauhurin ääressä, kun Howard Hawksin legendaarinen lännenelokuva Punainen virta (Red River, 1948) esitettiin televisiossa kesäkuussa 1981. Syksyllä kerhon tutkimusryhmä kokoontui harjoitushuoneeseen opiskelemaan yhdessä elokuvateorian kysymyksiä, mutta varsinainen toiminta käynnistyi vuoden 1982 alussa, kun ryhmä valitsi Punaisen virran avainelokuvakseen.
Erkki Huhtamon johdolla kokoontui iltaisin ja viikonloppuisin Sanyon äärelle ryhmä, johon kuuluivat Simo ja Tuike Alitalo, Karl Holm, Pirkko Kähkönen, Tarmo Poussu, Jukka Sarjala ja Erkki Stenvall. Punainen virta katsottiin useita kertoja, kuva kuvalta, ja elokuva purettiin kerronnallisiin segmentteihin Hollywood-välimerkistön, ristikuvien ja häivytysten mukaan. Semiotiikan innoittama analyysi julkaistiin lopulta tieteellisenä artikkelina Oulun elokuvakeskuksen vuosikirjassa vuonna 1983. Artikkelin alussa tavoitteet ilmaistiin näin:
”Ryhmän perustamisen lähtökohdan voi sanoa olleen kahtaalla: toisaalta halussa kokeilla videolaitteiston elokuva-analyysille tuomia uusia mahdollisuuksia, toisaalta kiinnostuksessa oppia ymmärtämään elokuvaa ilmiönä, teoreettisesti.”
Erkki Huhtamo muistelee videon käytön avaamia mahdollisuuksia: ”Siinä Betamax-nauhurissa oli tärkeä ominaisuus analyysin kannalta. Sen mekaniikan vuoksi eteen- ja taaksepäin kelaaminen toimi välittömästi, toisin kuin VHS-tekniikan kohdalla. Muistelen toki, että ainakin pysäytyskuvan stabiilius oli aika heikko. Laite kuitenkin tuntui suorastaan vallankumoukselliselta tarjoamiensa mahdollisuuksien osalta. Sain sen todeta, kun 1983 Studio-vuosikirjan Godard-artikkeliani varten jouduin myös katselemaan elokuvia SEA:n filmivarastolla analogisella filmien katselupöydällä. Aika työlästä oli videoon verrattuna.”
Videonauhurin tutkimuksellista merkitystä kokeiltiin samaan aikaan myös Ruotsissa. Vuonna 1983 Sven Åke Heed ja Jan Olsson julkaisivat kirjan The Searchers. En filmanalys, joka purki John Fordin elokuvan Etsijät (The Searchers, 1956) kuva kuvalta.
*
Kulttuurihistorian Sanyo oli ahkerassa käytössä. Nauha pyöri kuvapäiden ohi illasta toiseen. Aluksi avaimet harjoitushuoneeseen oli vain Huhtamolla, mutta pian omansa sai myös Tarmo Poussu, elokuvakerhon hallituksen jäsenenä. ”Vietin kulttuurihistorian seminaarihuoneessa monia iltoja”, muistelee Poussu, ”usein videokokoelmaa luetteloineen Jarmo Mäenpään kanssa”. Luetteloidut nauhat varastoitiin harjoitushuoneen viereiseen pikkuhuoneeseen, jonka kaapit täyttyivät vähitellen. ”Aika kattavasti pyrittiin alusta saakka leffakokoelmaa kartuttamaan”, toteaa Poussu. ”Ei tallennettu pelkästään taiteellisesti ansiokkaiksi katsottuja leffoja, vaan eri genrejen ja aikakausien edustajia.”
Olin tuohon aikaan myös itse Turun elokuvakerhon hallituksessa, ja osallistuin televisiosta näytettyjen elokuvien tallentamiseen. Mieleen on jäänyt erityisesti MTV:n lähettämien filmien nauhoittamisen hankaluus. Mainoksia emme ottaneet, koska oli tärkeää säästää nauhaa. Sanyossa ei ollut kaukosäädintä, vaan nauhoittajan täytyi istua valppaana nauhurin lähellä valmiina painamaan taukonäppäintä heti, kun jatkuu-merkki ilmestyi näkyviin. Vähitellen kehittyi sellainen rytmitaju, jossa mainoskatkon osasi jo aavistaa.
Yhden nauhoituksen muistan erityisen hyvin. Beta-nauhoille mahtui usein kaksikin elokuvaa, mutta toisinaan tyhjiä tiloja jäi kasettien loppuun, ja koska nauhat olivat kalliita, kaikki tila oli järkevää käyttää. MTV:n esittämiä elokuvia nauhoittaessa oli mahdollista vaihtaa kasettia mainoskatkona aikana. Tammikuussa 1985 MTV esitti kakkoskanavalla Duccio Tessarin seikkailuelokuvan Zorro (1975), pääosassa Alain Delon. Onnistuin tallentamaan sen kolmelle kasetille.
*
Tutkimustoiminta jatkui kulttuurihistorian harjoitushuoneessa Hollywoodin screwball-komediaa käsittelevällä ryhmällä vuonna 1983. Mukaan ilmoittautui aluksi paljonkin väkeä, mutta kokoonpanoksi vakiintui pian seuraava ryhmä: Simo ja Tuike Alitalo, Erkki Huhtamo, Kari Jäntti, Pirkko Kähkönen, Harri Liuksiala, Tarmo Poussu, Hannu Salmi, Jukka Sihvonen ja Erkki Stenvall. Yhdistävä tekijä aikaisempaan ryhmään oli Howard Hawks, sillä screwball-komedian avainteoksiin lukeutui Katherine Hepburnin ja Cary Grantin tähdittämä Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938). Ryhmä katsoi laajasti aikakauden komediaa, ja apua saatiin Peter von Baghilta, kuten aiemmassa Red River -ryhmässäkin. Petterin laajassa kokoelmassa oli teoksia, joita muutoin olisi ollut mahdoton nähdä. Screwball-ryhmä sai kopion ainakin William A. Wellmanin komediasta Ei mitään pyhää (Nothing Sacred, 1937) ja Hawksin komediasta Meidän vastaeronneiden kesken (His Girl Friday, 1940).
Bringing Up Baby (1938) 
Holiday (1938)
Pidin tuohon aikaan elokuvapäiväkirjaa, johon merkitsin paitsi elokuvat myös paikat, joissa elokuvan näin. Aloitin päiväkirjani juuri vuoden 1983 alussa. Merkintöjeni mukaan kulttuurihistorian harjoitushuoneessa tuli ahmittua komedioita ahkerasti kesällä 1983. Hätä ei lue lakia katsottiin sekä 5. toukokuuta että 21. kesäkuuta, W. C. Fields -komedia Se käy kuin leikiten (It’s a Gift, 1934) ja Rouben Mamoulianin Rakasta minua tänä yönä (Love Me Tonight, 1932) 5. kesäkuuta, Hawksin Jään tänne yöksi (Ball of Fire, 1941) 10. toukokuuta ja George Cukorin Vakka kantensa valitsee (Holiday, 1938) 29. kesäkuuta 1983. Screwball-ryhmä julkaisi lopulta tuloksensa artikkelissa ”Hulluna maailmassa vai hullussa maailmassa. Screwball-komedian kierteiset näköalat” (Filmihullu 7/1984).
Screwball-ryhmä teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kirjoitin helmikuussa 1984 yleisen kirjallisuustieteen metodiseminaariesitelmäni George Cukorin Vakka kantensa valitsee -elokuvasta, ja Hawksin Hätä ei lue lakia kuuluu edelleen ehdottomiin suosikkeihini.
Erkki Huhtamon analyysi Bringing Up Babysta. 
Hannu Salmen tutkielma George Cukorin elokuvasta Holiday.
*
Turun elokuvakerho jatkoi vielä kahdella muulla tutkimusryhmällä, joissa analysoitiin seksielokuvia ja kauhuelokuvia. Edellistä veti Tarmo Poussu, jälkimmäistä Martti Lahti. Molemmista aiheista järjestettiin myös seminaarit vuosina 1984 ja 1985, ja seksielokuva-aiheesta julkaistiin artikkeli ”Pannaanpa jodlaten. Raportti seksielokuvasta” (Filmihullu 3–4/1985, 59–63). Tutkimuksellisia hedelmiä olivat niin ikään kansainvälinen Godard Weekend -seminaari vuonna 1984 ja Erkki Huhtamon toimittama Synteesi-lehden erikoisnumero 1/1985. Pian elokuvatutkimukselle syntyi oma foorumi. Kerhon Lähikuva-lehti muuttui ensin näyttävämmäksi B5-kokoiseksi julkaisuksi vuonna 1985 ja lopulta elokuvatieteelliseksi julkaisuksi numerosta 3/1987 lähtien. Pohjoismainen elokuvatutkija tapaaminen järjestettiin Paasikivi-opistolla vuonna 1987, ja vuosikymmenen lopulla käynnistyi Uuno-ryhmä, joka ryhtyi analysoimaan Turhapuro-elokuvia ja julkaisi kohua herättäneen teoksen UT – Tutkimusretkiä Uunolandiaan (1991). Ryhmässä olivat mukana Ari Honka-Hallila, Veijo Hietala, Hanna Kangasniemi, Martti Lahti, Kimmo Laine ja Jukka Sihvonen.
Tällä välin elokuvatieteen opetus Turun yliopistossa organisoitui. Draaman, teatterin ja elokuvan linja oli aloittanut vuonna 1981. Jukka Sihvonen muistelee, että hän kävi jo syksyllä 1981, työskennellessään elokuvasihteerinä Joensuussa, pitämässä intensiivikurssin Turussa, mutta silloin elokuva-aineisto koostui 16-millisistä filmikopioista. Linja sai ensimmäisen virkansa vuonna 1984, kun tuntiopettajan pesti perustettiin. Sihvonen siirtyi niihin aikoihin Suomen Akatemian rahoitukselle, ja tehtävää tuli hoitamaan Veijo Hietala. Ensimmäisen virkansa, lehtoraatin, elokuvatiede sai vuonna 1989. Itsenäiseksi oppiaineeksi elokuva- ja televisiotiede tuli vuonna 1991.
Kaikelle tälle nauhurit olivat välttämättömiä. Jossain vaiheessa yleiseen kirjallisuustieteeseen tuli U-Matic-nauhuri, joka salli tunnin mittaiset nauhat, mutta, kuten Sihvonen muistelee, se “ei nyt kyllä parantanut juurikaan elokuvien nauhoitusmahdollisuuksia”. Sihvonen ja Hietala käyttivätkin opetuksessa ahkerasti karttunutta elokuvakerhon betakokoelmaa. Sihvonen piti muun muassa kurssin ”Elokuva-analyysin perusteet”, jossa tarkasteltiin yksityiskohtaisesti kerhon kokoelmaan sisältynyttä Hawksin His Girl Friday -elokuvaa – missäpä muualla kuin kulttuurihistorian harjoitushuoneessa, jossa tämän blogitekstin kirjoittajakin oli mukana… Kulttuurihistoriassa elokuvakurssien järjestäminen jatkui samaan aikaan, ja betakokoelmasta ammennettiin analyysikohteita. Tuike Alitalo ja Erkki Huhtamo pitivät syksyllä 1984 kurssin “Fiktiivinen elokuva historiantutkimuksessa”, jossa tarkasteltiin elokuvia laajalla kirjolla, Veit Harlanin Lumpeenkukasta (Immensee, 1943) Fritz Langin Gangsterikuninkaaseen (The Big Heat, 1953).
Tässä kehityskulussa kulttuurihistorian Sanyo-nauhurilla oli oma, tärkeä roolinsa. Se antoi alkusysäyksen. Vuosien mittaan syntyi laaja videokokoelma, jonka varaan akateeminen elokuvaopetus saattoi nojautua. Kokoelma on yhä olemassa ja sijaitsee Varsinais-Suomen elokuvakeskuksessa. Säilyneen luettelon mukaan betalle tallennettuja elokuvia kertyi yli 700. VHS-nauhojen tallennus alkoi vuonna 1985, ja tämä kokoelma sisälsi lopulta yli 3700 nimikettä.
Alkusysäys oli tärkeää, mutta myös se, että nauhuri mahdollisti uudenlaiset tutkimustavat. Tutkimus ei niinkään ollut seurausta teknologiasta: pikemminkin tutkijoiden ja teknologian yhteenkietoutuminen antoi uudenlaisia kykyjä.
*
Muutamassa vuodessa Sanyo alkoi tuntua vanhentuneelta. Nauhureiden koko pieneni, näppäimistä tuli herkempiä ja ominaisuudet muutoinkin paranivat. Elokuvakerho osti lopulta, ilmeisesti vuonna 1984, oman Sony-merkkisen Beta-nauhurinsa, joka saatiin sijoittaa kulttuurihistorian harjoitushuoneeseen, Sanyon viereen. Nauhoitustoiminta jatkui uusin välinein. Myös yleinen kirjallisuustiede hankki oman betansa elokuvaopetuksen tueksi. Jukka Sihvosella on säilynyt vuoden 1984 päivyri, jossa on 26. tammikuuta kohdalla merkintä:
”Tänään tuli vihdoin uusi Beta-nauhuri. Ensimmäinen nauhoitus: Sergei Jutkevitsh: ’Othello’ (1956). Laite toimii ja voi hyvin. Sijoitettaneen meille [siis Yleisen Kirjallisuustieteen harjoitushuoneeseen] ja tultaneen hyödyntämään Elokuvakerhon piirissä. Hyvä niin.”
Sanyo jäi virattomaksi. Loppuvaiheessa siinä ilmeni myös teknisiä ongelmia. Kun elokuvaa alkoi katsoa, kuva alkoi hyppelehtiä. Muistelen Erkin silloin keksineen ratkaisuksi, että nauha piti kelata loppuun ja sitten uudelleen alkuun – ja kuva toimi taas moitteettomasti.
Kun kulttuurihistorian oppiaine vuonna 1993 muutti Jusleniasta kasarmialueelle, Arwidssoninkadulle, Sanyo otettiin mukaan. Muistelen, että se oli varastohuoneessa, kahvihuoneen takana, ja siellä oli myös ylimääräinen televisio. Laitteet nostettiin esille vuonna 1998, kun katsoimme Naganon olympialaisten Venäjä-Suomi-jääkiekko-ottelua. Sanyo lepäsi yhä tv:n alapuolella. Se oli levännyt vuosikaudet toimettomana – laite, joka oli vuonna 1981 ollut tekniikan eturintamassa. Tämä on viimeinen muistikuvani rakkaasta Sanyosta. Todennäköisesti se poistettiin, kun oppiaine muutti Arwidssoninkadulta Sirkkalaan vuonna 2006. Se on silti jättänyt voimakkaan jäljen niihin opiskelijoihin ja tutkijoihin, jotka kulttuurihistorian harjoitushuoneessa kokoontuivat. Jos nauhuri olisi yhä tallessa, se olisi media-arkeologinen ihme, joka pitäisi nostaa kunniapaikalle oppiaineen 50-vuotisjuhlissa!
Hannu Salmi
Kirjoittaja oli 1980-luvulla yleisen historian, kulttuurihistorian ja yleisen kirjallisuustieteen opiskelija. Hän oli mukana Turun elokuvakerhon ja Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen toiminnassa, Lähikuva-lehden toimittamisessa ja muutaman vuoden Suomen elokuva-arkiston Turun sarjan hoitajana. Kulttuurihistorian oppiaineen henkilökuntaan hän tuli vuonna 1997.
Lähteet
Simo Alitalon, Tuike Alitalon, Erkki Huhtamon, Tarmo Poussun ja Jukka Sihvosen haastattelut.
Hannu Salmen elokuvapäiväkirja, kirjoittajan hallussa (ja kirjoittajan omat muistikuvat).
Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen videoluettelo (sisältää Turun elokuvakerhon beta- ja VHS-kokoelman).
Pajasta palatsiin. Turun elokuvaelämän historia. Toim. Ari Honka-Hallila, Helena Honka-Hallila, Hanna Kangasniemi ja Hannu Salmi. Lähkuva-yhdistys, Turun Elokuvakerho, Varsinais-Suomen Elokuvakeskus, Turku 1997.
Turun elokuvakerhon tutkimusryhmä: ”Howard Hawksin Punainen virta historiallisena elokuvana – semioottis-ideologinen analyysi”, Oulun Elokuvakeskuksen vuosikirja 4, vastaava toimittaja Raimo Kinisjärvi, Oulun Elokuvakeskus, Oulu 1983, 92–105.
Turun elokuvakerhon tutkimusryhmä: ”Hulluna maailmassa vai hullussa maailmassa. Screwball-komedian kierteiset näköalat”, Filmihullu 7/1984, 16–23.
UT – Tutkimusretkiä Uunolandiaan. Toimittanut Jukka Sihvonen. Kirjastopalvelu Oy, Helsinki 1991.
Kulttuurihistorian oppiaine järjestää perjantaina 8.4. seminaarin Värejä ja varjoja. 70-luvun monet kuvat. Seminaarin ohjelma löytyy oppiaineen sivuilta ja ilmoittautuminen on käynnissä 5.4. asti. Tervetuloa!
1970-luku päättyi melko vähän aikaa sitten, vai onko siitä sittenkin pian puoli vuosisataa? Monia mielikuvia ja näkökulmia risteili, kun kulttuurihistorian oppiaineen työryhmä ryhtyi suunnittelemaan seminaaria, jonka aiheeksi valikoitui 70-luku. Lähes kaikki suunnittelijoista ovat eläneet kyseisellä vuosikymmenellä, ja jokainen tietysti muistaa siitä erilaisia asioita joko koettuna tai kerrottuna, kulttuurituotteiden kautta välittyneenä tai sekä että.
Seminaari on osa oppiaineen jo perinteeksi muodostunutta kevätseminaarien sarjaa, jossa on aiemmin käsitelty muun muassa avaruutta, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuutta ja Vietnamin sodan historiaa erityisten vuosipäivien kontekstissa. Tänä vuonna teemaksi nousi kulttuurihistorian 50-vuotisjuhlavuoden merkeissä luontevasti 1970-luku. Oppiaine perustettiin Turun yliopistoon vuonna 1972.
Seminaarin suunnittelun lähtökohtia
Mitä kaikkea kuului 70-lukuun, ja mitä siitä tulisi muistaa? Seuraavassa esitellään joitakin lähtökohtia ja ajatuskulkuja, joista päädyimme seminaariin Värejä ja varjoja. 70-luvun monet kuvat.
Alun perin tapahtumaa lähdettiin ideoimaan Urho Kekkosen kulttuurisen muiston ympärille, koska viime syksynä tuli kuluneeksi tasan 40 vuotta hänen presidenttikautensa päättymisestä. Kun ohjelman suunnittelu kuluvan vuoden puolella käynnistyi toden teolla , se alkoi kuitenkin rakentua laajemmin vuosikymmenen arkea ja politiikkaa koskevaksi. Epäilemättä Suomen tasavallan silloisesta päämiehestä kuitenkin kuullaan perjantaina 8.4. jotakin, onhan 1970-lukua viime vuosikymmeninä luonnehdittu myös termillä Kekkoslovakia. Muistin tematiikka on mukana edelleen, sillä halusimme lähteä pohtimaan, miten 70-luvun kulttuurinen muisti on rakentunut, mitä muistamme ja mitä olemme unohtaneet.
1970-luvun poliittista ja kulttuurista ilmastoa on muisteltu ja tulkittu viime aikoina ahkerasti. Meitä suunnittelijoita viritti debattiin dosentti Ville Pernaan vuonna 2021 julkaisema teos Pimeä vuosikymmen – Suomi 1968–1981 (Siltala). Millä tavoin niin sanottu pitkä 1970-luku oli tai on niukkavaloinen, ellei hämärä, ja ehkä paremmin valaistavissa kulttuurihistorian keinoin? Samalla vuosikymmenen arki oli vahvojen värien, kuten ruskeiden seinien ja värikylläisten vaatteiden aikaa. Pohdinnoista synnytettiin seminaarin yläotsikko: Värejä ja varjoja.
Toinen ryhmää puhutellut lähtökohta oli Ylen esittämä dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi. Suomettumisen aika maailmansodan lopusta 1990-luvulle. Sen syyttävät sanat ja kuvat sysäsivät liikkeelle niin eläviä kuin uinuvia muistoja eritoten taistolaisten ja politisoitumisen 1970-luvusta. Silti ajassa soljui paljon muutakin, mistä halusimme nostaa näytteitä ohjelmaan. Ihmiset elivät arkeaan, nuorisokulttuuri oli voimissaan, musiikki soi ja yliopistolaitosta kehitettiin voimakkaasti. Tänä aikana sai alkunsa myös kulttuurihistorian uusi akateeminen oppiala.
Yhtenä olennaisena inspiraation lähteenä keskusteluissa vilahteli Kotimaisten kielten keskuksen sivusto Sanoin saavutettu: 1970-luku. Ajanjakson avainsanat avasivat osaltaan muistin lukkoja.
Valintojen järjestyessä seminaariohjelmaksi monia aiheita ja lähestymiskulmia jouduttiin toki jättämään sivuun – uutuudenkukkeista betonilähiöistä nouseviin ympäristöhuoliin ja aikansa lupaavimpaan teknologiaan kuten mikroprosessoreihin.
Seminaariohjelman varmistuttua helmikuussa 2022 Venäjän hyökkäys Ukrainaan kuori 70-luvusta esiin sen, että vuosikymmen oli kansainvälisten jännitteiden liennytyksen aikaa. Siitä kertovat Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETYK) huippukokous Helsingissä vuonna 1975 ja laaja yhteistyö ydinaseiden leviämisen estämiseksi. Suurvaltojen lähennyttyä toisiaan Euroopassa nautittiin rauhasta. Monet tuolloisista päättäjistä olivat toisen maailmansodan veteraaneja tai kokijoita, mikä sekin lienee hyvä muistaa. Maailmalla elettiin toisaalta pitkien ja raskaiden sotien aikaa: Vietnamin sota jatkui, ja vuosikymmenen lopulla syttyi Afganistanin sota, jonka jäljet ovat 2020-luvulla erityisen kouriintuntuvat. Vuoden 2022 painostava lopputalvi muistutti puolestaan energialähteiden merkityksestä ja 1970-luvun öljykriisistä.
Koronapandemian pakottaman lähitapahtumien tauon vuoksi seminaarista on tulossa pitkään kaivattua vaihtelua. Tämä näkyy siinä, että kaikki puhujiksi kysytyt lupautuivat empimättä mukaan. Lopullinen seminaari sisältöineen syntyy paikan päällä perjantaina 8.4.2022, ja edellä sanottu antaa vasta esimakua kaikesta siitä, mitä on tarjolla.
Seminaarin suunnittelutyöryhmään kuuluivat Maarit Leskelä-Kärki, Paavo Oinonen, Tapio Onnela, Petri Paju, Hannu Salmi, Jukka Sarjala ja Niina Siivikko. Noora Kallioniemi osallistui suunnitteluun alkuvaiheessa.
Seminaarityöryhmän puolesta kirjoittaneet: Petri Paju, Maarit Leskelä-Kärki ja Jukka Sarjala
Väitöskirjatutkijamme Elina Karvo kertoo tässä tekstissä Kulttuurihistorian seuran syntyhistoriasta ja toiminnasta. Seuraavana juhlavuoden kunniaksi on 20.4. vuorossa Kulttuurihistorian muisti II -tapahtuma, jossa luennoi kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen.
Kulttuurihistorian seura perustettiin keväällä 2016. Seuran toiminnan ytimessä on nostaa esiin kulttuurihistorian merkitystä ja tutkimusta yhteiskunnassa sekä tukea kulttuurihistorian opetusta ja yleistä tunnettuutta.
Seuran toiminta lähti liikkeelle kansainvälisen kulttuurihistorian seuran, International Society for Cultural History (ISCH), kautta. Vuonna 2008 perustettu järjestö edistää kulttuurihistorian tutkimusta järjestäen vuosittain konferensseja sekä julkaisemalla Cultural History -lehteä. Kulttuurihistorian seuran perustamisessa taustalla oli käytännön tarve saada Suomeen rekisteröitynyt yhdistys, joka voi hoitaa kansainvälisen seuran asioita. Toisaalta taustalla oli myös laajempi ajatus yhdistyksestä, joka yhdistäisi kulttuurihistorian tutkijoita ja voisi ottaa yhteiskunnallisesti kantaa kulttuurihistoriaan ja -perintöön liittyvissä kysymyksissä.
Seuran aktiivit ovat kulttuurihistorian tutkijoita professoreista väitöskirjatutkijoihin, ja mukana on vahvaa edustusta myös museo- ja kulttuurialalta. Seura on avoin niin tutkijoille, opiskelijoille, harrastajille kuin kulttuurista ja historiasta kiinnostuneille.
Aktiivista julkaisutoimintaa
Seuran toiminta koostuu niin tapahtumista kuin julkaisutoiminnasta. Kulttuurihistorian seuralla on kaksi julkaisusarjaa: Cultural History – Kulttuurihistoria sekä Capsa Historiae.
Cultural History – Kulttuurihistoria -julkaisusarja sai alkunsa 2000-luvun alussa ja toimi alkujaan oppiaineen oman kustantamon kautta. Vuonna 2017 käynnistettiin julkaisusarjan siirtoa vastikään perustetulle seuralle, ja Cultural History -sarjan 16. osa, Golden Leaves and Burned Books (2020), oli ensimmäinen seuran kustantama osa. Cultural History – Kulttuurihistoria -sarjassa julkaistaan suomeksi ja englanniksi vertaisarvioituja teoksia, joissa keskustellaan (kulttuuri)historiantutkimuksen luonteesta, käsitteistä, metodeista ja teorioista sekä avataan uusia näkökulmia menneisyyden hahmottamiseen ja nykypäivän ymmärtämiseen. Sarjan osissa on liikuttu ajallisesti antiikista nykypäivän ja keskusteltu kattavasti kulttuurihistorian klassikoista, keskeisistä metodeista ja menneisyyden lähdeaineistoista. Julkaisusarjan 17. osa ilmestyy juhlavuoden aikana ja keskittyy kulttuurihistorian tutkimusmetodeihin.
Capsa Historiae -sarjan julkaisut ovat kulttuurihistoriallisia puheenvuoroja, jotka avaavat menneisyyden ilmiöitä, tarjoavat uusia näkökulmia sekä ottavat osaa ajankohtaisiin keskusteluihin. Julkaisusarja sai alkunsa vuonna 2017, ja sarjan ensimmäinen teos oli Juha Isotalon pro gradu -tutkimukseen perustuva teos Herodotoksesta ja Thukydideesta. Julkaisusarjan tähän mennessä ilmestyneissä teoksissa on käsitelty myös yleisradiotoimintaa julkisena palveluna (Paavo Oinonen, 2019) sekä avaruuden kuvittelun kulttuurihistoriaa (Heidi Kurvinen, Petri Paju ja Petri Saarikoski, 2021).
Merkittävässä roolissa seuran toiminnassa on seuran blogilla, jossa julkaistaan mm. tekstejä museo- ja näyttelyvierailuista, väitöskirjatutkijoiden ja kulttuurihistorian dosenttien esittelyjä sekä pitempiä tekstejä erilaisista teemoista ja tutkimuskohteista.
Tapahtumien kirjo
Seuran tapahtumatoiminta on alusta lähtien ollut monipuolista ja pyrkinyt tavoittamaan niin akateemisen kuin suuren yleisön. Seuran avajaistapahtuma järjestettiin toukokuussa 2017 Turun Kirjakahvilan pihalla. Tapahtumassa julkaistiin seuran ensimmäinen Capsa Historiae -julkaisu, kuultiin muistoja Kirjakahvilan historiasta sekä kuultiin puheenvuoro saamelaishistoriasta ja joikaamista. Vuosien varrella seura on osallistunut myös mm. Turun kirjamessuille ja Someron nostalgiaviikoille.
Seura on tehnyt tapahtumien osalta yhteistyötä Turun ja Lapin kulttuurihistorian oppiaineiden, Turun museokeskuksen, sekä muiden yhdistysten kanssa. Yhteistyön kautta on syntynyt monipuolista keskustelua kulttuurista, historiasta ja tiedonvälityksestä. Keväällä 2019 seura ja Museopedagoginen yhdistys Pedaali ry järjestivät yhdessä jäsenilleen seminaaripäivän Tieteestä tarinaksi Amos Rexin museolla. Seminaarissa kuultiin monenlaisia puheenvuoroja tavoista välittää, tuottaa ja tarinallistaa tutkimustietoa suurelle yleisölle. Saman vuoden syksyllä seura järjesti yhteistyössä Kulttuuriyhdistys Eilen ja Tänään ry:n kanssa Jännittävää historiaa -seminaarin, jossa yleisö sai tilaisuuden heittäytyä pimeyden syövereihin, tutustua viinan ja koleran vitsauksiin sekä paneutua taidekonservoinnin saloihin ja keskiaikaisten kirkkomaalausten eriskummallisiin olentoihin. Näihin jännittäviin teemoihin yleisön johdattivat historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen väitöskirjatutkijat.
Vuonna 2020 alkanut koronapandemia vaikutti myös Kulttuurihistorian seuran toimintaan vahvasti. Vaikka siirtyminen etätoimintaan on tuonut mukanaan joustavuutta ja osallistumismahdollisuuksia ympäri Suomen, on tapahtumatoiminta ollut korona-aikana selvästi hiljaisempaa. Syksyllä 2020 seura oli mukana kulttuurihistorian ensimmäisillä kirjamessuilla, jotka järjestettiin kokonaan etäyhteyksin. Seura oli mukana etenkin kustantajan roolissa, kun messuilla esiteltiin jo aiemmin mainittu Golden Leaves and Burned Books –julkaisu.
Kulttuurihistorian juhlavuoteen 2022 seura alkoi valmistautua jo vuotta aiemmin, kun keväällä 2021 järjestettiin webinaari Kulttuurihistorian muisti. Tapahtumassa käynnistettiin kulttuurihistorian oppiaineiden historian muistelu, kun puhujina toimivat Turun yliopiston professori emeritus Keijo Virtanen sekä Lapin yliopiston kulttuurihistorian professori (nyk. emerita) Marja Tuominen. Keskeisenä teemana sekä Virtasen että Tuomisen puheenvuoroissa oli keskustelu siitä, mitä kulttuurihistoria on ja miten kulttuurihistoria on alusta asti ollut poikkitieteellinen ja valmis katsomaan uusiin suuntiin. Kulttuurihistorian muisti -tapahtuma ja keskustelu kulttuurihistorian roolista saa jatkoa juhlavuonna.
Kulttuurihistorian juhlavuoden aikana seura osallistuu oppiaineiden tapahtumiin niin Turussa kuin Lapissa. Lisäksi seuran blogissa pyörii kirjoitussarja kulttuurihistorian tiloista, niin fyysisistä kuin tutkimuksellisista paikoista, joihin oppiaineella on kytköksiä.
Kulttuurihistorian seura on avoin kaikille kulttuurihistoriasta kiinnostuneille ja seuraan voi liittyä mukaan milloin vain! Lisätietoja seurasta löydät kotisivuiltamme kulttuurihistoria.net!
Kirjoittanut: Elina Karvo
