Perjantaina 15.11.2024 tarkastettiin Arcanumin Aava-salissa Turun yliopistossa FL Hannele Koiviston väitöskirja Joukkosielu vai individualisti? Vasemmistoälymystön identiteettiprosessit Suomessa 1930-luvun alusta 1950-luvun loppuun. Vastaväittäjänä toimi professori Risto Turunen Itä-Suomen yliopistosta. Tilaisuudessa oli erityistä juhlavuutta siinä mielessä, että Koivisto on tutkinut intellektualismin ja älymystön historiaa Suomessa jo 1990-luvulta lähtien, julkaissut laajasti artikkeleita, kirjojen lukuja ja toimittanut teoksia. Koiviston kirjoituksia on aiemmin julkaistu myös kirjana Politiikkaa, erotiikkaa ja kulttuuritaistelua. Kirjoituksia suomalaisesta vasemmistoälymystöstä 1930-luvulla (2011). Kun oli tiedossa, että myös vastaväittäjä on alan ehdottomia asiantuntijoita, oli selvää, että luvassa olisi poikkeuksellisen asiantunteva keskustelu suomalaisen älymystön vaiheista.
Hannele Koiviston väitöskirja on laaja, ei ainoastaan sivumäärältään vaan myös näkökulmaltaan ja otteeltaan. Hän hyödyntää monipuolista aineistoa, joka koostuu arkistolähteistä, haastatteluista, lehdistöstä, aikalaiskirjallisuudesta ja käytännössä kaikesta siitä, millä voi ylipäätään päästä käsiksi vasemmistointellektuellien identiteetin rakentumiseen. Tekijän käytössä ovat olleet muun muassa Kansan Arkistossa sijaitsevat Raoul Palmgrenin, Kaisu-Mirjami Rydbergin, Mauri Ryömän, Elvi Sinervon, Maija Savutien, Tapio Tapiovaaran, Arvo Turtiaisen ja Jenny Pajusen henkilökokoelmat. Mutta kaiken tämän lisäksi on paljon muutakin, radio-ohjelmista ja -haastatteluista tv-dokumentteihin.
Erityistä kiinnostavuutta hankkeelle tuo pitkä ajallinen kaari: johdannon ja loppuluvun lisäksi teoksessa on viisi käsittelylukua, jotka seuraavat kohteeksi valikoituneiden henkilöiden vaiheita 1930-luvulta 1950-luvulle. Kuten vastaväittäjä Risto Turunen totesi, luku ”Etsivä keskuspoliisi ja Valtiollinen poliisi vasemmistoälymystön määrittelijänä” on tarinan peripeteia, käännekohta, jolloin myös päähenkilöiden elämä nyrjähti sijoiltaan. Seuraavassa luvussa he ovatkin vankilassa, ankarissa olosuhteissa, mikä muovasi heidän elämänkohtaloitaan.
Koivisto ja Turunen kävivät eloisan, älyllisesti innostavan keskustelun, jossa pohdittiin muun muassa aineistollista ja menetelmällistä triangulaatiota, identiteetin luonnetta ja rakentumista sekä intellektuellina elämisen haastetta, sitoutumista, odotuksia, epäilyjä, lojaalisuutta ja monia muita kysymyksiä.
Väitöstilaisuudessa oli saliyleisöä 39 henkeä, mutta keskustelu striimattiin Echo-palvelun kautta, ja sitä seurasi laaja yleisö, 75 henkeä, ympäri Suomea.
Keskustelu väitöskirjasta on alkanut. Vasemmalla vastaväittäjä professori Risto Turunen Itä-Suomen yliopistosta, oikealla väittelijä FL Hannele Koivisto. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.
Lauantaina 28.9.2024 tarkastettiin Arcanumin Aava-salissa FM Marika Ahosen väitöskirja The Storyteller of the Possible. Music and Narrative Ethics of Singer-Songwriter Christina Rosenvinge. Vastaväittäjänä toimi professori Sarah Hill Oxfordin yliopistosta.
Vastaväittäjä lausuu. Kuva: Hannu Salmi.
Christina Rosenvinge on espanjalainen muusikko, joka on etenkin espanjankielisessä maailmassa erittäin tunnettu. Hänen uransa on kestänyt jo neljäkymmentä vuotta. Rosenvingen musiikki valikoitui Marika Ahosen tutkimuksen kohteeksi jo varhaisessa vaiheessa. Ahonen tarkastelee väitöskirjassaan paitsi Rosenvingen lyriikoita, myös kappaleita kokonaisuutena, niistä tehtyjä videoita ja monenlaista mediamateriaalia. Erittäin keskeinen lähde on kolme mittavaa haastattelua, jotka Ahonen on tehnyt Rosenvingen kanssa eri vuosina. Lisäksi laulaja-lauluntekijä on antanut Ahosen käyttää arkistoaan tutkimuksessaan.
Marika Ahonen. Kuva: Hannu Salmi
Marika Ahosen tutkimuksessa vahva teema on narratiivinen etiikka, mutta etiikka jäsentää Ahosen tutkimusta ylipäänsä. Ahoselle Simone de Beauvoir on ollut merkittävä inspiraation lähde. Niin Toinen sukupuoli kuin Moniselitteisyyden etiikka näkyvät tutkimuksen lähtökohdissa. Etiikka käy tutkimuksessa vahvaa keskustelua poliittisen kanssa. Ahosen näkökulmaa työn edetessä ovat jäsentäneet unohdettujen naispäähenkilöiden esiin nostaminen ja eettisten mahdollisuuksien pohdinta. Mitkä ovat kertomusten kertomisen tavat?
Kuulijoita väitöstilaisuudessa oli salissa 60 ja tilaisuutta seurattiin myös striimattuna. Hienon lisän tilaisuuteen toi myös se, että Christina Rosenvinge itse saapui kuulemaan tilaisuutta.
Timosen väitöskirjan kansikuva on Ozun elokuvasta Varhainen kevät (Sōshun, 1956).
Yasujiro Ozu lukeutuu tunnetuimpiin japanilaisiin elokuvaohjaajiin, ja hänestä on tehty tutkimusta poikkeuksellisen paljon. Häntä on usein tarkasteltu formalistisesti, mikä on sinänsä ymmärrettävää, sillä Ozu oli tarkkojen kompositioiden ystävä ja suunnitteli teostensa visuaalisuuden huolellisesti. Timosen tavoitteena on kuitenkin lukea Ozun sodanjälkeistä tuotantoa laajemmassa kulttuurisessa kontekstissa ja pohtia, miten elokuvat kommentoivat, ja konstruoivat, sosiaalisia suhteita tilanteessa, jossa japanilainen yhteiskunta eli muutoksessa. Väitöstilaisuudessa Jaakko Seppälä ohjasi keskustelua taitavasti niihin tapoihin, joilla elokuvan kaltainen teos on suhteessa syntyaikaansa, mitä moniääninen teos kertoo ja millaisia tulkinnan vaihtoehtoja on. Seppälä ja Timonen kävivät mukaansa tempaavan keskustelun teemoista, jotka ovat kaiken taiteeseen kohdistuvan kulttuurihistoriallisen tutkimuksen ytimessä.
Usein Yasujiro Ozua kutsutaan erityisen japanilaiseksi ohjaajaksi. Väitöstilaisuudessa kävi hyvin ilmi, että tämä on pitkälti länsimaisen kulttuurin piirissä rakentunut yleistys. Ozun elokuvat olivat myös genre-elokuvia ja edustivat lajityyppiä, jossa oli tapana kuvata arkielämää, mutta jota länsimaissa on tunnettu vain vähän. Ozun elokuvat on usein nähty myös melankolisina, mutta väitöstilaisuudessa Timonen kutsui Ozua suureksi humoristiksi: Ozun elokuvissa on aina huumorin tuomaa inhimillisyyttä.
Väitöstilaisuuteen Arcanumin Aava-salissa osallistui 32 kuulijaa, jotka saivat hyvän johdattelun sekä elokuvan kulttuurihistorialliseen tutkimukseen että Yasujiro Ozun maailmaan. Ja ehdittiinpä käsitellä myös Ozun ehkä kuuluisinta otosta, elokuvassa Myöhäinen kevät (Banshun, 1949) nähtävää mystistä vaasia…
FM Satu Sorvali väitteli kulttuurihistoriassa lauantaina 2. joulukuuta 2023 klo 12 tutkimuksella Sapenpurkua ja sanasotia. 1800-luvun lopun suomalaislehdistön ärtynyt tunne- ja keskustelukulttuuri. Arcanumin Aava-saliin oli kokoontunut 58 kuulijaa. Vastaväittäjänä toimi dosentti Jani Marjanen Helsingin yliopistosta.
Väitöstilaisuus on alkanut. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.
Sorvalin väitöskirja on artikkelimuotoinen ja koostuu johdanto-osion lisäksi viidestä vertaisarvioidusta tutkimusartikkelista. Näistä ensimmäinen, kuten vastaväittäjä hyvin totesi, on pioneeriluontoinen kuvaus siitä, miten yleisönosastot tulivat suomalaisen sanomalehdistön vakiopalstaksi 1860-luvulta lähtien, ensin ruotsin-, sitten suomenkielisessä lehdistössä. Historiallisessa Aikakauskirjassa vuonna 2020 julkaistu ”’Pyydän nöyrimmästi sijaa seuraavalle’ – Yleisönosaston synty, vakiintuminen ja merkitys autonomian ajan Suomen lehdistössä” toimii myös väitöskirjan olennaisena taustana ja lähtökohtana. Tämän jälkeen tutkimus keskittyy 1800-luvun lopussa ilmestyneiden lehtien mielipidekirjoituksiin, joissa lukijat toivat esiin ajatuksiaan, usein ärtyneeseen sävyyn.
Vastaväittäjä Jani Marjanen johdatti keskustelua taitavasti eteenpäin, suomalaisen lehdistön, tunteiden ja tunneilmaisun sekä poliittisen osallistumisen historiaan. Juuri näiden kysymysten pohdintaan väitöskirja osallistuu. Sorvali analysoi yleisönosastokirjoitusten ”ärtyneisyyttä” useista näkökulmista pohtimalla ärtymyksen motiiveja ja merkityksiä, sukupuolen ja luokan vaikutusta sekä lehtien palstoilla käytyjä sanasotia. Kiinnostava on myös kysymys siitä, miten lehdistöstä tuli, nykypäivän termein, ”interaktiivinen media”, jossa sisällöntuotantoon osallistuivat myös lukijat ja joka siten antoi mahdollisuuden poliittiseen vaikuttamiseen.
Sorvalin tutkimus rakentuu nimenomaan lehdistöaineiston varaan: yleisönosastokirjoitukset ovat väitöskirjan kohde ja keskeinen lähde. Keskustelussa ilmeni hyvin se, että väittelijä oli myös erittäin kattavasti tutkinut, löytyykö toimitusprosessista arkistolähteitä, mutta valitettavasti lähdeaineistoa esimerkiksi julkaisemattomista kirjoituksista on enää vaikea löytää. Väitöstilaisuuden päätteeksi keskusteltiin kirjan kansikuvasta, Ina Roosin vuonna 1898 ottamasta valokuvasta, jossa kirjoittaja on asettunut avaamaan sanaista arkkuaan. Valokuva tarjoaa häivähdyksen siitä, miten olennaisia eivät ole vain sanat, jotka paperille lopulta painettiin, vaan se toimijuus, jonka tuloksena tekstit syntyivät.
Väitöstilaisuus päättyi klo 14 vastaväittäjän loppulausuntoon. Yleisökysymyksiä ei tällä kertaa tullut, ja keskustelu jatkui Arcanumin aulassa kahvikupin äärellä.
Lauantaina 26.8.2023 Turun yliopiston Arcanum-rakennuksen Aava-salissa koettiin ainutlaatuinen väitöstilaisuus, jossa tiede ja taide kohtasivat. Hanna-Reetta Schreckin kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja ”Elämäntanssi 1890-1915. Ellen Thesleffin elävä ruumis” tarkastelee tieteidenvälisellä otteella modernin murroksen aikakauden suhdetta ruumiiseen ja ruumiillisuuteen. Tematiikkaa lähestytään kuvataiteilija Ellen Thesleffin taiteellisen ja elämäkerrallisen aineiston kautta. Schreckin väitöskirjan aineistona ovat olleet paitsi Thesleffin maalaukset, myös luonnoskirjat, valokuvat, kirjeet, muistiinpanot ja muut tekstit, joita tuottelias taiteilija jätti jälkeensä mittavat määrät. Kulttuurihistorian näkökulmasta kyseessä on ainutlaatuinen väitöskirja, jossa taidehistorian ja kulttuurihistorian menetelmät ja lähestymistavat kietoutuvat toisiinsa.
Vastaväittäjän tilaisuudessa oli dosentti, vanhempi yliopistonlehtori Anu Korhonen Helsingin yliopistosta. Hänen akateeminen taustansa on vahvasti Turun yliopiston kulttuurihistoriassa, ja keskustelua käytiinkin runsaasti tutkimuksen paikantumisesta kulttuurihistorialle ominaisiin lähestymistapoihin. Erityisen Schreckin väitöskirjasta tekee siihen liittyvä taiteellinen työskentely, jota tutkija on tehnyt vuodesta 2019 taiteellisen Omakuva-työryhmän kanssa. Vuosien mittaan ryhmä on tutkinut Thesleffin elämää ja taidetta liikkeen, äänen, visuaalisuuden ja performanssitaiteen keinoin, ja esittänyt useita versioita produktiosta erilaisissa ympäristöissä. Väitöskirjatutkija ja Ellen Thesleffin elämäkerran jo aiemmin kirjoittanut Schreck on ollut osa produktiota ja sen esityksiä, jolloin taiteellisesta työskentelystä on tullut myös tietoa tuottava metodi väitöskirjatutkimuksen osana. Myös väitöstilaisuuden osana nähtiin kohtauksia Omakuva-näytelmästä Anu Almagron ja Johanna Jauhiaisen esittämänä.
Väitöstilaisuuden keskustelut liikkuivat väitöskirjan teoreettisen kehyksen ja keskeisten käsitteiden syvällisestä luotaamisesta itse visuaalisen aineiston tulkintaan. Tapahtumisen ja representaation käsitteistä sekä ruumiinfenomenologian lähestymistavasta liikuttiin pohtimaan taiteellisen työskentelyn tarjoamia metodisia työkaluja. Keskustelua käytiin myös taidehistoriallisen kuva-analyysin ja kulttuurihistoriallisen kontekstoivan tulkinnan välisestä suhteesta, jota Schreck tutkimuksessaan kehittää hedelmällisesti.
Väitöstilaisuutta seurasi yli seitsemänkymmentä ihmistä, ja tilaisuuden jälkeen Arcanum-rakennuksen aula muuntui hetkeksi teatterisaliksi, jossa Thesleff ruumiillistui yleisölle liikkeen, äänen ja tekstien kautta.
Kulttuurihistorian yliopisto-opettajana Lapin yliopistossa toimiva väitöskirjatutkijamme Elina Karvo kertoo tässä kirjoituksessa yhteisestä kulttuurihistorian taipaleestaan Martin Guerren ja Sherlock Holmesin kanssa.
Kuva: Elina Karvo
Sherlock Holmes ja hänen ystävänsä, tohtori John Watson, istuivat tutuilla tuoleillaan Baker Streetin asunnon takkatulen äärellä. Holmes poltti tapansa mukaan piippua, kun Watson oli syventyneenä kirjaan.
“Kuulehan, Watson,” Holmes sanoi.
“Niin, Holmes?”
“Olet lukenut tuota kirjaa hyvin intensiivisesti jo useita päiviä. Eikä se ole edes erityisen paksu opus.”
“Ei tämä suinkaan hitaudesta johdu, Holmes hyvä, vaan tarinasta.”
“Ei suinkaan, Holmes. Mikrohistoriaa. Tämän luulisi kiinnostavan myös sinua, onhan tässä oikeustapaus keskiössä.”
Holmes antoi kirjan takaisin Watsonille ja asettautui oikein mukavasti tuoliinsa.
“Kerro toki lisää.”
“Kyseessä on tarina Martin Guerre -nimisestä miehestä, joka jättää perheensä ja katoaa kotikylästään. Myöhemmin mies palaa vaimonsa Bertranden luokse, mutta kyseessä ei olekaan oikea Martin Guerre, vaan huijari Arnaud du Tilh. Vaimo kuitenkin hyväksyy vale-Martinin ja jatkaa aviollista eloa hänen kanssaan, ja koko kylä ja oikean Martinin sukulaiset hyväksyvät huijarin myös. Sitten vale-Martin alkaa vaatia hänelle kuuluvaa perintöä ja oikean Martinin sukulaiset nostavat oikeusjutun vale-Martinia vastaan. Oikeudenkäynnin aikana saapuu paikalle viimein myös oikea Martin Guerre, yli 10 vuoden poissaolon jälkeen, ja vale-Martin tuomitaan lopulta kuolemaan.”
Holmes imeskeli piippua mietteissään ja Watson huomasi ystävänsä kiinnostuksen heränneen.
“Milloin tämä kaikki tapahtui?”
“1500-luvulla maalaiskylässä Ranskassa. Mieti, Holmes! Kyse on aivan tavallisesta talonpojasta, jonka elämää tämän kirjan kirjoittaja, Natalie Zemon Davies, on avannut mm. oikeudenkäynnistä kirjoitettujen kuvausten kautta.”
“Ja vaimo toki tunsi tämän palanneen Martinin huijariksi?”
“No, todennäköisesti. Mutta Bertrandella ja Martinilla oli ollut avioliitossaan karikkoja, ja vale-Martinin kanssa Bertrand saattoi saada asioita, jotka eivät aiemmin olleet mahdollisia. Kuten kunnollisen keskustelukumppanin.”
Holmes oli hetken hiljaa.
”Mutta miksi tämän tarinan pitäisi ketään kiinnostaa? Kieltämättä identiteettivarkaus-aspekti tarjoaa kiinnostavaa oikeudellista pohdintaa, mutta olemmehan me näitä tapauksia kohdanneet itsekin.”
“Tiedäthän, Holmes, kuinka aina sanot, että epätavalliset asiat paljastavat tutkimustemme kannalta olennaisia seikkoja, kuten kuinka koira ei haukkunut silloin kuin Hopeatähti-hevonen varastettiin?” (toim. huom. The Adventure of the Silver Blaze, ilm. 1892)
“Niin…?”
“No, Natalie Zemon Davisin mielestä Martin Guerren tapaus on hyvä kuvaus talonpoikien ajatusmaailmasta, ja koska kyseessä on epätavallinen tapaus, se paljastaa myös sellaisia motiiveja ja seikkoja, jotka muuten hukkuisivat arkipäiväisyyksiin. Mitä sinä sitten tiedät ranskalaisten 1500-luvun maalaistalonpoikien ajatusmaailmasta?”
Holmes sytytti sammuneen piippunsa uudelleen ja ojentautui ottamaan kirjan Watsonilta.
“No, luetaanpa sitten.”
Aloitin oman kulttuurihistorian taipaleeni syksyllä 2006 avoimen yliopiston opintojen kautta. Saman vuoden keväällä olin tutustunut ensimmäistä kertaa Sherlock Holmesin seikkailuihin. Maailman ainoa konsultoiva yksityisetsivä ja kulttuurihistoria hitsautuivat saumattomasti yhteen, ja ovat kulkeneet tiiviisti mukana siitä lähtien. Opintojen alkuvaiheessa luin Martin Guerren paluun, joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Se innosti entisestään syventymään kulttuurihistoriallisen tutkimuksen kiehtovaan maailmaan. Näiden 16 vuoden aikana Holmes ja Guerre ovat olleet kulttuurihistorialliset ystäväni, jotka ovat ajaneet minua eteenpäin opinnoissani ja tutkimuksissani.
Yhdysvaltalais-kanadalaisen historioitsija Natalie Zemon Davisin tutkimus erikoisesta tapahtumasta ranskalaisessa 1500-luvun maalaisyhteisössä on tarina kolmesta tavallisesta ihmisestä suuressa maailmassa. Se on myös kertomus ranskalaisten talonpoikien arjesta ja mentaliteetista, tulkinta tapahtumasta, jossa kuljetaan faktan ja fiktion rajoilla. Davis avaa hyvin tutkimuksensa haasteita: miten tutkia menneisyyden ihmisiä, jotka eivät ole jättäneet itsestään kirjallisia lähteitä? Davis tarttuu Martin Guerren erikoiseen tarinaan pian tapahtumien jälkeen kirjoitettujen kuvausten myötä ja nostaa esiin hyvin arkipäiväisiäkin asioita niin Guerren perheen kuin kyläyhteisön elämästä. Oikeudenkäyntiaineistot harvoin kuvaa elämän huippuhetkiä, mutta ne kertovat aikansa ja yhteisönsä arvoista ja moraaleista, ja Davis toteaa, kuinka “joskus voi jokin erikoislaatuinen kiistakysymys paljastaa sellaisia motiiveja ja arvoja, jotka hukkuisivat jokapäiväisen elämän vilskeeseen.” (Davis 2001, 17.)
Lisäksi tarinan elokuvallinen kytkös kiinnosti kaltaistani elokuvatutkijaa: Davis oli asiantuntijana mukana 80-luvulla tehdyn elokuvan Le Retour de Martin Guerre (1982) tuotannossa, ja onhan tarinassa jo lähtökohtaisesti hyvin jännittävät elokuvallisen draaman ainekset.
Palatessani taas tauon jälkeen Davisin tutkimuksen pariin, oli ilo huomata, kuinka ajankohtainen se edelleen teemoissaan on. Davis kysyy suomenkielisen laitoksen jälkisanoissa: ”Eikö nykyihminenkin ole harjoittanut kaikenlaista itsensä muokkaamista pyrkiessään selviytymään maailmassa? Eikö nykyihminenkin pidä naamioita kätkeäkseen uskomuksensa niiltä, jotka saattaisivat vahingoittaa häntä, jos hän sanoisi mitä hän todella ajattelee?” (Davis 2001, 153) Kysymykset identiteetistä, niin yksilöiden kuin yhteisöjen näkökulmasta, ovat keskeinen osa yhteiskuntaamme ja nousevat usein laajempaan keskusteluun esimerkiksi mediassa. Puhumattakaan identiteettivarkauksista, joista meitä varoitellaan ja joilta meitä opetetaan suojautumaan. Mutta kuinka suojautua identiteettivarkaudelta 1500-luvun maalaiskylässä? Kuinka puolustaa omaa identiteettiä, kun joku toinen voi uskottavasti, jopa uskottavammin, omia sen? Davisin tutkimus Martin Guerren tarinasta on kiehtova ja ajaton juuri identiteettikysymyksiin liittyvissä pohdinnoissaan.
Martin Guerren tarina antaa hyvää pohjaa pohdinnalle: jos joku vie henkilöllisyyteni, kuka minä silloin olen? Olenko enää oma itseni? Menetänkö menneisyyteni, identiteettini, elämäni? – – Identiteetti ja sen luominen on koko elämän kestävä prosessi. Kun joku toinen esiintyy sinun nimelläsi, sinun henkilöllisyydelläsi, sinun identiteetilläsi, ”varastaen” sinulta menneisyytesi ja muistisi, se kolhii ihmisen itsetuntoa. Olenko todella niin persoonaton, että joku toinen voi huoletta esiintyä minuna eivätkä ihmiset huomaa eroa? (Lainaus vuonna 2007 kirjoittamastani perusopintojen tehtävästä)
Mitä yhteistä Martin Guerrella on sitten Sherlock Holmesin kanssa? Sherlock Holmes vie ajatukset hyvin toisenlaiseen aikaan ja paikkaan, savuiseen ja sumuiseen viktoriaanisen ajan Lontooseen. Fiktiivisten seikkailujen kautta avautuu näkymä fin de siècle -ajan englantilaiseen yhteiskuntaan, mm. sen moraalikäsityksiin ja teolliseen kehitykseen. Sherlock Holmesin osalta ei myöskään tarvitse murehtia lähteiden niukkuudesta kuten Martin Guerren tarinan suhteen: aineistoa löytyy alkuperäisistä tarinoista aina elokuviin, TV-sarjoihin, pastissikirjallisuuteen, sarjakuviin, peleihin, radiokuunnelmiin, fanituotoksiin, lehdistöaineistoon… Lapin lapsena kuvaan tätä aineistoa usein loputtomaksi jängäksi, jossa tarpoessa pulpahtaa esiin aina jotain uutta.
Sherlock Holmesin tarina ei siis ole tutkijalle yhtä tulkinnanvarainen kuin Martin Guerren, mutta yhtä lailla Holmesin kanssa liikutaan faktan ja fiktion välillä. Sherlock Holmes on fiktiivinen hahmo, tämä on selvää. Hän on kuitenkin myös malliesimerkki kulttuuri-ilmiöstä, joka elää alkuperäisen kontekstinsa ulkopuolella, iskostuneena kulttuuriseen, yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen muistiin. Hänen nimensä tuntevat nekin, jotka eivät yhtään tarinaa Holmesin seikkailuista ole lukeneet. Jo silloin, kun Sir Arthur Conan Doyle vielä kirjoitti tarinoitaan Holmesin ja Watsonin seikkailuista, olivat hahmot alkaneet elää omaa elämäänsä myös näiden tarinoiden ulkopuolella. Lehdistössä levisivät paitsi Doylen tarinat, myös pastissit, kaskut ja uutiset Holmesin edesottamuksista. Hahmo nähtiin jo 1890-luvun viimeisinä vuosina teatterilavoilla – ja kun elävät kuvat kasvattivat suosiotaan, oli Holmes mainiota sisältöä myös niihin. Viktoriaanisen Lontoon kaduilta noussut Holmes on esiintynyt niin Ranskassa, Saksassa, Tanskassa, Neuvostoliitossa ja Venäjällä kuin Japanissa ja Intiassa. Hahmon ajaton suosio perustuu nimenomaisesti ajattomuuteen: Holmes nähdään eksentrisistä piirteistään ja tunnetuista paheistaan huolimatta pahaa vastaan taistelevana sankarihahmona, jonka vaiheet niin Doylen kirjoittamissa tarinoissa kuin myöhemmissä tulkinnoissa ovat luoneet hänelle kulttuurimyytin asemaa.
Holmes sulki kirjan ja katseli kohti takkatulta.
”No, Holmes. Mitä ajattelet?”
”Luulen, Watson, että tarvitsen savipiippuni tähän. Tämä vaatinee kaksi piipullista.”
Holmes nousi ja haki takan päältä savipiippunsa – sen, jota käytti ollessaan mietteliäällä tuulella. Hän istuutui tuoliinsa, otti mukavan asennon ja alkoi polttaa. Watson myhäili tyytyväisyyttään tietäen, että hänen ystävänsä oli jäänyt koukkuun tarinaan ja pohti nyt kaikkia mahdollisia totuuksia Martin Guerren tarinassa.
Teksti: Elina Karvo
Kirjallisuus:
Davis, Natalie Zemon: Martin Guerren paluu. Gaudeamus, 2001.
Karvo, Elina Mitä salaperäisin veikko. Sherlock Holmesin mieskuvan rakentuminen Granadan tuottamissa TV-sarjoissa 1984‒1994. Turun yliopisto, Humanistinen tiedekunta, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Pro gradu -tutkielma. 2013.
Kulttuurihistorian harjoitushuoneessa sijaitsi ennen muinoin komea kapistus, joka oli tarkoitettu televisiolähetysten tallentamiseen. Painavan laitteen hopeisessa etupaneelissa sijaitsivat toisto-, nauhoitus-, kelaus- ja pysäytysnapit. Ne olivat niin raskaita, että käyttäjä todellakin tiesi antavansa laitteelle komentoja. Nauhuri oli päältä ladattava. Videonauhat olivat vielä kalliita, mutta vallankumous kurkisteli jo ovella. Antennikaapelia pitkin videokuva voitiin johtaa television kuvaruudulle. Elokuvan tutkiminen, kuva kuvalta, saattoi alkaa.
Apu-lehden mainos 6.6.1980.
Sanyo VTC-9300 saapui kulttuurihistorian harjoitushuoneeseen Jusleniaan keväällä 1981. Hankinta oli ensimmäinen laatuaan Turun yliopistossa. Kuvanauhuri oli ottamassa ensiaskeleitaan sekä kodeissa että työpaikoilla. Kulttuurihistorian oppiaine sijaitsi vielä Henrikinkadun puutalossa, mutta valmistautuminen siirtymiseen Jusleniaan alkoi vuosien 1980 ja 1981 vaihteessa harjoitushuoneen varustelun suunnittelulla.
Professori Veikko Litzen näki audiovisuaalisen kulttuurin historian olennaisena alan kannalta, ja siksi nauhuri oli opetus- ja tutkimusvälineenä välttämätön. ”Sen hankkiminen oli radikaali ele Veikolta”, muistelee Erkki Huhtamo, silloinen kulttuurihistorian opiskelija, joka oli tulevina vuosina organisoimassa tutkimustoimintaa kulttuurihistorian harjoitushuoneessa. Oppiaineen kiinnostusta osoitti sekin, että luentosarja elokuvan historiasta järjestettiin juuri kevään 1981 aikana. Samana keväänä Turun elokuvakerhon järjestämä dokumenttielokuvaa käsittelevä luentosarja hyväksyttiin sekä kulttuurihistorian että yleisen kirjallisuustieteen opetusohjelmaan. Professori Irmeli Niemen luotsaamassa yleisen kirjallisuustieteen oppiaineessa elokuva oli myös nousemassa valokeilaan, kun draaman, teatterin ja elokuvan linja käynnistyi syksyllä 1981. Tätä avausta juhlisti Turun elokuvakerhon ja yleisen kirjallisuustieteen yhdessä järjestämä seminaari kirjallisuuden ja elokuvan suhteista. Elokuvaopetusta ja -tutkimusta olivat siis vuosikymmenen taitteessa synnyttämässä yhteistyössä Turun elokuvakerho, yleinen kirjallisuustiede ja kulttuurihistoria.
Sanyo-nauhurin hankintaan osallistuivat aktiivisesti kulttuurihistorian opiskelijat Simo ja Tuike Alitalo. ”Alkuperäisissä suunnitelmissa oli, että harjoitushuoneeseen hankitaan 3/4 tuuman nauhan U-Matic-nauhuri”, muistelevat Simo ja Tuike. ”Yliopiston hankintaohjesäännön mukaan tämä oli hyvä ammattilaiskäyttöön tarkoitettu nauhuri.”
U-Maticin ongelma oli kuitenkin kasetin lyhyt tallennusaika. Isolle nauhalle mahtui ohjelmaa vain 20 minuuttia. Pitkän elokuvan tallentaminen vaati läsnäoloa, sillä kasettia piti vaihtaa jatkuvasti. Kaiken lisäksi nauhat olivat kalliita, jolloin yhden elokuvan tallentamiselle muodostuisi kohtuuttomasti hintaa. Samaan aikaan markkinoilla oli jo muitakin järjestelmiä, sekä VHS että erityisesti Betamax, joka oli kilpailijoitaan laadukkaampi.
”Esitimme professori Litzenille, että tarvitsemme tällaisen nauhurin elokuvien ja televisio-ohjelmien tallentamiseen. Eihän kukaan voinut istua laitoksella illalla vaihtamassa kasetteja”, Simo ja Tuike kertovat. ”Professorille tämä sopi, mutta yliopiston hankintaohjesääntö muodostui ongelmaksi. Betamax ei ollut ammattikäyttöön tarkoitettu. Ohjesäännöstä ei voinut poiketa.”
Yliopiston ohjesäännöt eivät tunnistaneet tarvetta analysoida elokuvia ja televisio-ohjelmia opetuksen ja tutkimuksen osana. Ongelman ratkaisemiseksi Simo ja Tuike käyttivät henkilökohtaisia verkostojaan. Simo tunsi yliopiston laitehankinta-asioiden asiantuntijan Aatos Petäjän ja Tuike tämän puolison Terttu Petäjän, joka oli Yleisradion toimittaja. Samaan aikaan myös Yleisradiossa keskusteltiin elokuva- ja televisioaineiston tallennuksesta. Tuike muistelee, että Peter von Baghilla oli jo tuolloin myös Betamax-nauhuri ja Suomen Elokuva-arkistoon oli juuri hankittu tai oltiin hankkimassa vastaava. Tätä myös käytettiin perusteluissa, ja von Bagh lupasi tarvittaessa alkuvaiheessa lainata nauhoituksiaan.
*
Perusteet Betamax-nauhuriin olivat painavat, ja lopulta hankintaan saatiin poikkeuslupa. Valinta kohdistui Sanyon tallentimeen, joka oli, kuten Simo muistelee, hyvin laadukas ja teknisesti kehittynyt: ”Siinä oli erityinen kelausjärjestelmä, joka säästi nauhaa ja mahdollisti lähes rajattoman edestakaisin kelauksen.”
”Olimme aika ylpeitä, kun kulttuurihistoriaan saatiin se Betamax”, muistelevat Simo ja Tuike. ”Monet muutkin oppiaineet olisivat mielellään sellaisen ottaneet, mutta eivät saaneet. Heillä saattoi olla myös vain muutama U-Matic-nauha, joita sitten uudelleen käytettiin. Me sen sijaan ostimme kalliita, mutta U-Maticeihin verrattuna huokeita betakasetteja ja ryhdyimme keräämään kirjastoa.”
Tässä tilanteessa kulttuurihistorian oppiaine aloitti entistä tiiviimmän yhteistyön Turun elokuvakerhon kanssa. Kerho oli puheenjohtajansa Ari Honka-Hallilan vetämänä pyrkinyt edistämään elokuvaan liittyvää tutkimusta jo vuosien ajan. Yliopistolla ei ollut edellytyksiä koota kovin laajaa elokuvakokoelmaa, mutta elokuvakerho eli menestyksen vuosiaan ja pystyi hankkimaan tyhjiä nauhoja. Kerhon esityssarjoissa kävi vuosi vuodelta enemmän väkeä, jolloin oli mahdollisuus rakentaa perustaa elokuvatutkimukselle. Huhtikuussa 1981 kulttuurihistorian oppiaine antoi Turun elokuvakerholle luvan käyttää uutta Sanyo-nauhuria sekä tutkimustoimintaan että kokoelman rakentamiseen. Nauhoittaminen alkoi välittömästi. Huhtamo ahersi nauhurin ääressä, kun Howard Hawksin legendaarinen lännenelokuva Punainen virta (Red River, 1948) esitettiin televisiossa kesäkuussa 1981. Syksyllä kerhon tutkimusryhmä kokoontui harjoitushuoneeseen opiskelemaan yhdessä elokuvateorian kysymyksiä, mutta varsinainen toiminta käynnistyi vuoden 1982 alussa, kun ryhmä valitsi Punaisen virran avainelokuvakseen.
Erkki Huhtamon johdolla kokoontui iltaisin ja viikonloppuisin Sanyon äärelle ryhmä, johon kuuluivat Simo ja Tuike Alitalo, Karl Holm, Pirkko Kähkönen, Tarmo Poussu, Jukka Sarjala ja Erkki Stenvall. Punainen virta katsottiin useita kertoja, kuva kuvalta, ja elokuva purettiin kerronnallisiin segmentteihin Hollywood-välimerkistön, ristikuvien ja häivytysten mukaan. Semiotiikan innoittama analyysi julkaistiin lopulta tieteellisenä artikkelina Oulun elokuvakeskuksen vuosikirjassa vuonna 1983. Artikkelin alussa tavoitteet ilmaistiin näin:
”Ryhmän perustamisen lähtökohdan voi sanoa olleen kahtaalla: toisaalta halussa kokeilla videolaitteiston elokuva-analyysille tuomia uusia mahdollisuuksia, toisaalta kiinnostuksessa oppia ymmärtämään elokuvaa ilmiönä, teoreettisesti.”
Piirtoheitintä käytettiin visualisointien esittämiseen. Erkki Huhtamo laati tämän hahmotuksen Punainen virta -elokuvan rakenteesta piirtoheitinkalvolle vuonna 1982. Kuva: Erkki Huhtamon kokoelmat.
Erkki Huhtamo muistelee videon käytön avaamia mahdollisuuksia: ”Siinä Betamax-nauhurissa oli tärkeä ominaisuus analyysin kannalta. Sen mekaniikan vuoksi eteen- ja taaksepäin kelaaminen toimi välittömästi, toisin kuin VHS-tekniikan kohdalla. Muistelen toki, että ainakin pysäytyskuvan stabiilius oli aika heikko. Laite kuitenkin tuntui suorastaan vallankumoukselliselta tarjoamiensa mahdollisuuksien osalta. Sain sen todeta, kun 1983 Studio-vuosikirjan Godard-artikkeliani varten jouduin myös katselemaan elokuvia SEA:n filmivarastolla analogisella filmien katselupöydällä. Aika työlästä oli videoon verrattuna.”
Videonauhurin tutkimuksellista merkitystä kokeiltiin samaan aikaan myös Ruotsissa. Vuonna 1983 Sven Åke Heed ja Jan Olsson julkaisivat kirjan The Searchers. En filmanalys, joka purki John Fordin elokuvan Etsijät (The Searchers, 1956) kuva kuvalta.
Uusista kursseista tiedotettiin Juslenian ilmoitustauluilla. Tässä Elokuvateorian luentosarjan ilmoitus oppiaineen silloisella kirjepaperilla. Kurssilla luennoivat Ari Honka-Hallila, Erkki Huhtamo, Dan Söderholm ja Rainer Wallenius. Kuva: Erkki Huhtamon kokoelmat.
*
Kulttuurihistorian Sanyo oli ahkerassa käytössä. Nauha pyöri kuvapäiden ohi illasta toiseen. Aluksi avaimet harjoitushuoneeseen oli vain Huhtamolla, mutta pian omansa sai myös Tarmo Poussu, elokuvakerhon hallituksen jäsenenä. ”Vietin kulttuurihistorian seminaarihuoneessa monia iltoja”, muistelee Poussu, ”usein videokokoelmaa luetteloineen Jarmo Mäenpään kanssa”. Luetteloidut nauhat varastoitiin harjoitushuoneen viereiseen pikkuhuoneeseen, jonka kaapit täyttyivät vähitellen. ”Aika kattavasti pyrittiin alusta saakka leffakokoelmaa kartuttamaan”, toteaa Poussu. ”Ei tallennettu pelkästään taiteellisesti ansiokkaiksi katsottuja leffoja, vaan eri genrejen ja aikakausien edustajia.”
Olin tuohon aikaan myös itse Turun elokuvakerhon hallituksessa, ja osallistuin televisiosta näytettyjen elokuvien tallentamiseen. Mieleen on jäänyt erityisesti MTV:n lähettämien filmien nauhoittamisen hankaluus. Mainoksia emme ottaneet, koska oli tärkeää säästää nauhaa. Sanyossa ei ollut kaukosäädintä, vaan nauhoittajan täytyi istua valppaana nauhurin lähellä valmiina painamaan taukonäppäintä heti, kun jatkuu-merkki ilmestyi näkyviin. Vähitellen kehittyi sellainen rytmitaju, jossa mainoskatkon osasi jo aavistaa.
Yhden nauhoituksen muistan erityisen hyvin. Beta-nauhoille mahtui usein kaksikin elokuvaa, mutta toisinaan tyhjiä tiloja jäi kasettien loppuun, ja koska nauhat olivat kalliita, kaikki tila oli järkevää käyttää. MTV:n esittämiä elokuvia nauhoittaessa oli mahdollista vaihtaa kasettia mainoskatkona aikana. Tammikuussa 1985 MTV esitti kakkoskanavalla Duccio Tessarin seikkailuelokuvan Zorro (1975), pääosassa Alain Delon. Onnistuin tallentamaan sen kolmelle kasetille.
*
Tutkimustoiminta jatkui kulttuurihistorian harjoitushuoneessa Hollywoodin screwball-komediaa käsittelevällä ryhmällä vuonna 1983. Mukaan ilmoittautui aluksi paljonkin väkeä, mutta kokoonpanoksi vakiintui pian seuraava ryhmä: Simo ja Tuike Alitalo, Erkki Huhtamo, Kari Jäntti, Pirkko Kähkönen, Harri Liuksiala, Tarmo Poussu, Hannu Salmi, Jukka Sihvonen ja Erkki Stenvall. Yhdistävä tekijä aikaisempaan ryhmään oli Howard Hawks, sillä screwball-komedian avainteoksiin lukeutui Katherine Hepburnin ja Cary Grantin tähdittämä Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938). Ryhmä katsoi laajasti aikakauden komediaa, ja apua saatiin Peter von Baghilta, kuten aiemmassa Red River -ryhmässäkin. Petterin laajassa kokoelmassa oli teoksia, joita muutoin olisi ollut mahdoton nähdä. Screwball-ryhmä sai kopion ainakin William A. Wellmanin komediasta Ei mitään pyhää (Nothing Sacred, 1937) ja Hawksin komediasta Meidän vastaeronneiden kesken (His Girl Friday, 1940).
Bringing Up Baby (1938)
Holiday (1938)
Pidin tuohon aikaan elokuvapäiväkirjaa, johon merkitsin paitsi elokuvat myös paikat, joissa elokuvan näin. Aloitin päiväkirjani juuri vuoden 1983 alussa. Merkintöjeni mukaan kulttuurihistorian harjoitushuoneessa tuli ahmittua komedioita ahkerasti kesällä 1983. Hätä ei lue lakia katsottiin sekä 5. toukokuuta että 21. kesäkuuta, W. C. Fields -komedia Se käy kuin leikiten (It’s a Gift, 1934) ja Rouben Mamoulianin Rakasta minua tänä yönä (Love Me Tonight, 1932) 5. kesäkuuta, Hawksin Jään tänne yöksi (Ball of Fire, 1941) 10. toukokuuta ja George Cukorin Vakka kantensa valitsee (Holiday, 1938) 29. kesäkuuta 1983. Screwball-ryhmä julkaisi lopulta tuloksensa artikkelissa ”Hulluna maailmassa vai hullussa maailmassa. Screwball-komedian kierteiset näköalat” (Filmihullu 7/1984).
Screwball-ryhmä teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kirjoitin helmikuussa 1984 yleisen kirjallisuustieteen metodiseminaariesitelmäni George Cukorin Vakka kantensa valitsee -elokuvasta, ja Hawksin Hätä ei lue lakia kuuluu edelleen ehdottomiin suosikkeihini.
Erkki Huhtamon analyysi Bringing Up Babysta.
Hannu Salmen tutkielma George Cukorin elokuvasta Holiday.
*
Turun elokuvakerho jatkoi vielä kahdella muulla tutkimusryhmällä, joissa analysoitiin seksielokuvia ja kauhuelokuvia. Edellistä veti Tarmo Poussu, jälkimmäistä Martti Lahti. Molemmista aiheista järjestettiin myös seminaarit vuosina 1984 ja 1985, ja seksielokuva-aiheesta julkaistiin artikkeli ”Pannaanpa jodlaten. Raportti seksielokuvasta” (Filmihullu 3–4/1985, 59–63). Tutkimuksellisia hedelmiä olivat niin ikään kansainvälinen Godard Weekend -seminaari vuonna 1984 ja Erkki Huhtamon toimittama Synteesi-lehden erikoisnumero 1/1985. Pian elokuvatutkimukselle syntyi oma foorumi. Kerhon Lähikuva-lehti muuttui ensin näyttävämmäksi B5-kokoiseksi julkaisuksi vuonna 1985 ja lopulta elokuvatieteelliseksi julkaisuksi numerosta 3/1987 lähtien. Pohjoismainen elokuvatutkija tapaaminen järjestettiin Paasikivi-opistolla vuonna 1987, ja vuosikymmenen lopulla käynnistyi Uuno-ryhmä, joka ryhtyi analysoimaan Turhapuro-elokuvia ja julkaisi kohua herättäneen teoksen UT – Tutkimusretkiä Uunolandiaan (1991). Ryhmässä olivat mukana Ari Honka-Hallila, Veijo Hietala, Hanna Kangasniemi, Martti Lahti, Kimmo Laine ja Jukka Sihvonen.
Tällä välin elokuvatieteen opetus Turun yliopistossa organisoitui. Draaman, teatterin ja elokuvan linja oli aloittanut vuonna 1981. Jukka Sihvonen muistelee, että hän kävi jo syksyllä 1981, työskennellessään elokuvasihteerinä Joensuussa, pitämässä intensiivikurssin Turussa, mutta silloin elokuva-aineisto koostui 16-millisistä filmikopioista. Linja sai ensimmäisen virkansa vuonna 1984, kun tuntiopettajan pesti perustettiin. Sihvonen siirtyi niihin aikoihin Suomen Akatemian rahoitukselle, ja tehtävää tuli hoitamaan Veijo Hietala. Ensimmäisen virkansa, lehtoraatin, elokuvatiede sai vuonna 1989. Itsenäiseksi oppiaineeksi elokuva- ja televisiotiede tuli vuonna 1991.
Kaikelle tälle nauhurit olivat välttämättömiä. Jossain vaiheessa yleiseen kirjallisuustieteeseen tuli U-Matic-nauhuri, joka salli tunnin mittaiset nauhat, mutta, kuten Sihvonen muistelee, se ”ei nyt kyllä parantanut juurikaan elokuvien nauhoitusmahdollisuuksia”. Sihvonen ja Hietala käyttivätkin opetuksessa ahkerasti karttunutta elokuvakerhon betakokoelmaa. Sihvonen piti muun muassa kurssin ”Elokuva-analyysin perusteet”, jossa tarkasteltiin yksityiskohtaisesti kerhon kokoelmaan sisältynyttä Hawksin His Girl Friday -elokuvaa – missäpä muualla kuin kulttuurihistorian harjoitushuoneessa, jossa tämän blogitekstin kirjoittajakin oli mukana… Kulttuurihistoriassa elokuvakurssien järjestäminen jatkui samaan aikaan, ja betakokoelmasta ammennettiin analyysikohteita. Tuike Alitalo ja Erkki Huhtamo pitivät syksyllä 1984 kurssin ”Fiktiivinen elokuva historiantutkimuksessa”, jossa tarkasteltiin elokuvia laajalla kirjolla, Veit Harlanin Lumpeenkukasta (Immensee, 1943) Fritz Langin Gangsterikuninkaaseen (The Big Heat, 1953).
Tässä kehityskulussa kulttuurihistorian Sanyo-nauhurilla oli oma, tärkeä roolinsa. Se antoi alkusysäyksen. Vuosien mittaan syntyi laaja videokokoelma, jonka varaan akateeminen elokuvaopetus saattoi nojautua. Kokoelma on yhä olemassa ja sijaitsee Varsinais-Suomen elokuvakeskuksessa. Säilyneen luettelon mukaan betalle tallennettuja elokuvia kertyi yli 700. VHS-nauhojen tallennus alkoi vuonna 1985, ja tämä kokoelma sisälsi lopulta yli 3700 nimikettä.
Alkusysäys oli tärkeää, mutta myös se, että nauhuri mahdollisti uudenlaiset tutkimustavat. Tutkimus ei niinkään ollut seurausta teknologiasta: pikemminkin tutkijoiden ja teknologian yhteenkietoutuminen antoi uudenlaisia kykyjä.
*
Muutamassa vuodessa Sanyo alkoi tuntua vanhentuneelta. Nauhureiden koko pieneni, näppäimistä tuli herkempiä ja ominaisuudet muutoinkin paranivat. Elokuvakerho osti lopulta, ilmeisesti vuonna 1984, oman Sony-merkkisen Beta-nauhurinsa, joka saatiin sijoittaa kulttuurihistorian harjoitushuoneeseen, Sanyon viereen. Nauhoitustoiminta jatkui uusin välinein. Myös yleinen kirjallisuustiede hankki oman betansa elokuvaopetuksen tueksi. Jukka Sihvosella on säilynyt vuoden 1984 päivyri, jossa on 26. tammikuuta kohdalla merkintä:
”Tänään tuli vihdoin uusi Beta-nauhuri. Ensimmäinen nauhoitus: Sergei Jutkevitsh: ’Othello’ (1956). Laite toimii ja voi hyvin. Sijoitettaneen meille [siis Yleisen Kirjallisuustieteen harjoitushuoneeseen] ja tultaneen hyödyntämään Elokuvakerhon piirissä. Hyvä niin.”
Sanyo jäi virattomaksi. Loppuvaiheessa siinä ilmeni myös teknisiä ongelmia. Kun elokuvaa alkoi katsoa, kuva alkoi hyppelehtiä. Muistelen Erkin silloin keksineen ratkaisuksi, että nauha piti kelata loppuun ja sitten uudelleen alkuun – ja kuva toimi taas moitteettomasti.
Kun kulttuurihistorian oppiaine vuonna 1993 muutti Jusleniasta kasarmialueelle, Arwidssoninkadulle, Sanyo otettiin mukaan. Muistelen, että se oli varastohuoneessa, kahvihuoneen takana, ja siellä oli myös ylimääräinen televisio. Laitteet nostettiin esille vuonna 1998, kun katsoimme Naganon olympialaisten Venäjä-Suomi-jääkiekko-ottelua. Sanyo lepäsi yhä tv:n alapuolella. Se oli levännyt vuosikaudet toimettomana – laite, joka oli vuonna 1981 ollut tekniikan eturintamassa. Tämä on viimeinen muistikuvani rakkaasta Sanyosta. Todennäköisesti se poistettiin, kun oppiaine muutti Arwidssoninkadulta Sirkkalaan vuonna 2006. Se on silti jättänyt voimakkaan jäljen niihin opiskelijoihin ja tutkijoihin, jotka kulttuurihistorian harjoitushuoneessa kokoontuivat. Jos nauhuri olisi yhä tallessa, se olisi media-arkeologinen ihme, joka pitäisi nostaa kunniapaikalle oppiaineen 50-vuotisjuhlissa!
Hannu Salmi
Kirjoittaja oli 1980-luvulla yleisen historian, kulttuurihistorian ja yleisen kirjallisuustieteen opiskelija. Hän oli mukana Turun elokuvakerhon ja Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen toiminnassa, Lähikuva-lehden toimittamisessa ja muutaman vuoden Suomen elokuva-arkiston Turun sarjan hoitajana. Kulttuurihistorian oppiaineen henkilökuntaan hän tuli vuonna 1997.
Lähteet
Simo Alitalon, Tuike Alitalon, Erkki Huhtamon, Tarmo Poussun ja Jukka Sihvosen haastattelut.
Hannu Salmen elokuvapäiväkirja, kirjoittajan hallussa (ja kirjoittajan omat muistikuvat).
Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen videoluettelo (sisältää Turun elokuvakerhon beta- ja VHS-kokoelman).
Pajasta palatsiin. Turun elokuvaelämän historia. Toim. Ari Honka-Hallila, Helena Honka-Hallila, Hanna Kangasniemi ja Hannu Salmi. Lähkuva-yhdistys, Turun Elokuvakerho, Varsinais-Suomen Elokuvakeskus, Turku 1997.
Turun elokuvakerhon tutkimusryhmä: ”Howard Hawksin Punainen virta historiallisena elokuvana – semioottis-ideologinen analyysi”, Oulun Elokuvakeskuksen vuosikirja 4, vastaava toimittaja Raimo Kinisjärvi, Oulun Elokuvakeskus, Oulu 1983, 92–105.
Turun elokuvakerhon tutkimusryhmä: ”Hulluna maailmassa vai hullussa maailmassa. Screwball-komedian kierteiset näköalat”, Filmihullu 7/1984, 16–23.
UT – Tutkimusretkiä Uunolandiaan. Toimittanut Jukka Sihvonen. Kirjastopalvelu Oy, Helsinki 1991.
Pekka Kolehmainen väitteli perjantaina 26.11.2021 klo 13 alkaen Turun yliopiston päärakennuksen perinteitä täynnä olevassa Tauno Nurmela -salissa. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Katherine Rye Jewell Fitchburg State -yliopistosta Yhdysvalloista. Ensimmäistä, mutta tuskin viimeistä kertaa kulttuurihistorian vilkkaassa väitöselämässä vastaväittäjä oli tehtävässään etäyhteyden kautta. Salissa oli 27 kuulijaa ja etäyhteydellä lisäksi lähes 50. Etäyhteys toimi hyvin, ja opponentti ja respondentti saivat aikaan säkenöivän ja intellektuaalisesti korkeatasoisen väitöstilaisuuden seitsemän tunnin aikaeron ja tuhansien kilometrien etäisyydestä huolimatta.
Kuva: Hannu Salmi
Kolehmaisen väitöskirja Rock, Freedom, and Ideologies of ”Americanness”. U.S. Culture War Debates of the Late Twentieth Century on rockin käsitteeseen pureutuva tutkimus. Kolehmainen analysoi niitä keskusteluyhteyksiä, joissa rock 1980- ja 90-luvuilla tuli puretuksi ja muotoilluksi. Keskeisin lähdeaineisto koostuu tekstuaalisista aineistoista. Kun vastaväittäjä kysyi, mistä osioista respondentti itse pitää eniten, Kolehmainen totesi, että kapinaluvusta. Täällä esiin nousevatkin muiden muassa Beavis and Butt-Head…
Jewell haastoi Kolehmaista muun muassa kysymällä, onko rock uusliberalismin täydellinen työkalu, miten tutkimus kontribuoi konservatiiviliikkeen historiantutkimukseen – ja onko tutkimus poliittista historiaa vai kulttuurihistoriaa. Kolehmainen totesi tähän, että tutkimus on politiikan kulttuurihistoriaa, koska politiikan tutkimusta ei voi jättää yksinomaan muille.
Ydinjätteiden kohtalon pohdinnan yksi aikanaan repäisevä idea on ollut perustaa atomipapisto huolehtimaan siitä, että tulevaisuuden ihmiset jättävät loppusijoituslaitoksen rauhaan vähintään kymmeneksi tuhanneksi vuodeksi. Ehdotusta kehitteli semiootikko Thomas Sebeok 1980-luvun alussa.
Kuvassa on nykyajan etäinen, leikillinen vastine atomipapistolle eli IAEA:n pääjohtaja Rafael Mariano Grossi seurueineen vierailulla Onkalossa vuoden 2020 lopulla. IAEA Imagebank. Kuva: TVO / Tapani Karjanlahti.
Ydinjätteiden tulevaisuudessa tuottamiin haasteisiin ja mahdollisiin ongelmiin havahduttiin toden teolla 1970-luvulla, kun ydinenergian käyttö oli päässyt alkuun ja kasvoi voimakkaasti. Vuosikymmenen puolivälin scifi-televisiosarjassa Avaruusasema Alfa tulevaisuuden ydinjätteet haudattiin Kuuhun (ks. Kaartinen 2021). Avaruutta loppusijoituksen vaihtoehtona tutkittiin aikanaan tosissaan, mutta 1970-luvun lopulla alkoi vaikuttaa realistiselta haudata tappavasti säteilevä jäte syvälle maaperään.
Erityisesti vaarallisesti säteilevä käytetty ydinpolttoaine tulee pitää ihmisten ulottumattomissa loputtoman kauan. Usein puhuttiin 10 000 vuodesta. Vuonna 1980 Yhdysvalloissa perustettiin työryhmä Human Interference Task Force. Monitieteisen työryhmän tehtäväksi annettiin pohtia, kuinka pitää kaukaisen tulevaisuuden ihmiset loitolla ammoin täytetyistä ydinjätehaudoista.
Työryhmään nimitettiin myös lingvisti, Indianan yliopiston professori Thomas A. Sebeok (1920–2001), joka tunnetaan semiotiikan tutkijana ja kehittäjänä. Semiotiikka tutkiii merkkejä ja niiden käyttöä. Sebeokin ja kollegoiden ajatukset tarvittavista varoitusmenetelmistä ja -merkeistä, jotka toimisivat yli 300 ihmissukupolven kielellisten ja kulttuuristen muutosten ja katkosten ydinjätealueen vaaroista muistuttaen, saivat 1980-luvulla uuden nimityksen atomisemiotiikka.
Thomas Sebeok oli 1960-luvulla tutkinut muun muassa biosemiotiikkaa, esimerkiksi ihmisten ja eläinten välistä kommunikaatiota, joten hänet tiedettiin uusien ajatusten avaajana. Semiootikko Sebeokin tunnetuksi tekemä Atomic priesthood on kuitenkin alun perin Alvin Weinbergin Science-lehdessä 1972 lanseeraama termi (silloin ”nuclear priesthood”). Siinä Weinberg pohtii sitä, kuinka poikkeuksellisen pitkäkestoisia kysymyksiä ja vaateita ydinenergia ihmiskunnalle asettaa ja päätyi ajatukseen, että tunnetuista rakenteista vain uskonnolliset instituutiot ovat olleet samalla tapaa pitkäikäisiä. Sivumennen sanoen yliopistot edustivat nekin hänelle erityistä ajallista pysyvyyttä.
Atomipapisto-ajatuksessa Sebeokin ehdotus oli, että varoitusmerkkien ja maastoesteiden lisäksi tulisi luoda erityinen tieteellinen sisäpiiri tai salaseura, joka asiantuntijapolvesta toiseen ylläpitää soveltuvia rituaaleja ja uskomuksista ammentavia käsityksiä ja varoituksia ydinjätehaudasta. Nämä tavat ehkäisevät yritykset kaivaa jäte päivänvaloon. Vain vihkiytynyt atomipapisto tietäisi, mitä maan povessa tosiasiassa lymyää. Salamyhkäinen seura välittäisi muistitietoa eteenpäin sekä täydentäisi itse itseään vuosisatojen vieriessä. Oikeastaan Sebeok lähinnä luonnosteli ajatuksensa atomipapistosta ja jätti sen kehittelyn ja kritiikin muille.
Mutta Sebeok ei olettanut mitään silloisen tai nykyisen ydinalan iki- tai kestonyrkkiä. Idean isän sanoin: ”A ritual annually renewed can be foreseen, with the legend retold year-by-year (with, presumably, slight variations). The actual ”truth” would be entrusted exclusively to — what we might call for dramatic emphasis — an ”atomic priesthood”, that is, a commission of knowledgeable physicists, experts in radiation sickness, anthropologists, linguists, psychologists, semioticians, and whatever additional expertise may be called for now and in the future.” (Sebeok 1984.) Ydinjätesijoituksen tietämystä ylläpitämään tarvittaisiin monialainen ryhmä eri tieteenalojen osaajia.
Historiantutkija Sebastian Musch punnitsee artikkelissaan atomipapiston idean kantavuutta tieteiskirjallisuuden vastaavien kehittelyjen avulla. Walter M. Millerin alun perin 1959 julkaistu A Canticle for Leibowitz (suomennettuna Viimeinen kiitoshymni, 1962) kertoo tuhoisan ydinsodan jälkeen tieteellistä tietoa säilyttävästä katolisesta munkkien veljeskunnasta, joka tulkitsee väärin ydinsotaa edeltäviä merkkejä ydinenergiasta eikä enää ymmärrä mitä informaatiota oikeastaan kopioi ja säilöö. Vähemmän tunnettu ja arvostettu Arsen Darnayn Karma ja toinen tarina 1970-luvun loppupuolelta puolestaan nostavat esiin, että atomipapisto voi päätyä uskonnollisiin kiistoihin ja esimerkiksi uskomaan aivan päinvastaista kuin mitä sen tehtäväksi annettiin alun perin. Se olisi hengenvaarallinen erehdys koko maapallolle. Näitä kehittelyjä pohdittuaan Musch pitää atomipapiston idean luotettavuutta liian riskialttiina ydinenergian ja -aseiden potentiaalisesti tuhoisan teknologian hallintaan.
Thomas A. Sebeokille puhuminen papistosta viittasi uskonnollisten instituutioiden jatkuvuuden ylläpitäjiin. Hän ideoi, että ydinala tarvitsi pitkän päälle jotakin samankaltaista. Kuvassa pappi vihitään virkaansa, 4.6.1958. Oulu. JOKA Journalistinen kuva-arkisto Kaleva. Museovirasto.
Ehdotus atomipapistosta tai ydinpapistosta oli sen verran resonoiva ja poliittisesti epäkorrekti, varsinkin kun ydinvoima nostatti useissa länsimaissa voimakkaita vastareaktioita 1980-luvulla, että se on herättänyt paljon jatkokeskustelua ja kommentteja – tämä varmaan on ollut ehdottajan tarkoitus sanavalintaa tehtäessä. Jokin kuivempi termi kuten ”pysyvä asiantuntija(työ)ryhmä” olisi varmuudella hautautunut syvälle vanhojen tutkimuspapereiden hautausmaalle (mieluiten kansalliskirjaston tai vastaavan kirjavarastoon, jossa ne sentään säilyvät). Valittu termi on sellainen, että monet journalistit nostavat sen ilomielin otsikkoon 40 vuotta ensijulkaisun jälkeen ja sen tulkinta kiinnostaa kukaties myös jatkossa.
Sebeok tunsi merkit ja termit markkinoinnin apuna. Atomipapisto voikin toimia avaimena tarkastella huomattavasti laajempaa keskustelua atomisemiotiikasta ja ydinjätettä koskevien varoitusten kehittelyä. Semiootikon ehdotukset olivat ja ovat monitulkintainen ja kritiikillekin altis yhdistelmä tiedonvälitystä, vallankäyttöä, uskontoa ja tiedettä. Jotkin Thomas Sebeokin perusajatukset viestinnästä tuhansien vuosien päähän ovat kestäneet aikaa, kun niihin on maailmalla palattu 2010-luvulla ydinjätteen eli tarkemmin käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoituksen muuttuessa entistä ajankohtaisemmaksi haasteeksi.
Eurajoen Olkiluodossa tällainen ”ydinjätehauta” eli loppusijoituslaitos on parhaillaan rakenteilla ja se saatetaan joidenkin vuosien kuluttua ottaa käyttöön lajissaan ensimmäisenä. Palaan toisessa yhteydessä Sebeokin ajatusten kulkeutumiseen Suomeen ja niiden vastaanottoon.
Petri Paju
Kirjoittaja toimii hankepäällikkönä Kansallisen ydinjätehuollon tutkimusohjelman projektissa Ydinjätteen loppusijoitus ja yhteiskunnallinen muisti.
Lähteitä
Kaartinen, Marjo: Avaruusasema Alfa – Kuuajan avaruusmatkailua 1970-luvun puolivälin televisiossa. Teoksessa Kuviteltu avaruus: Matkoja Maan ulkopuolelle. Toim. Heidi Kurvinen, Petri Paju & Petri Saarikoski. Kulttuurihistorian seura, Turku 2021.
Musch, Sebastian: The Atomic Priesthood and Nuclear Waste Management – Religion, Sci-fi Literature and the End of our Civilization. Zygon – Journal of Religion and Science. Volume 51, Issue 3 (2016), 626–639.
Paju, Petri: Ydinsulku ja Suomi. 50 vuotta ydinsulkusopimuksen kansallista toimeenpanoa. STUK TR 32. Säteilyturvakeskus, Helsinki 2020.
Sebeok, Thomas A.: Communication measures to bridge ten millennia. Technical report. (BMI/ONWI–532). United States, 1984.
Reilu sata vuotta sitten, syksyllä 1918 tai 103 ekr (ennen koronaa), Suomessa elettiin kriisiaikaa – tai sen häntää, minkä lisäksi maassa kiersi pandemia, espanjantauti. Tosin pahin alkoi olla ohi ainakin siitä päätellen, että eri järjestäjätahot kokosivat viime vuosien pulan kirvoittamista keksinnöistä valtakunnallisen näyttelyn. Helsingissä järjestetty tapahtuma sai nimen säilyke- ja vastikenäyttely, ruotsiksi konserv- och surrogatutställning.
Tapahtumapaikkana palveli uusi (eli nykyinen) Helsingin päärautatieaseman rakennus, joka oli tuolloin vasta valmistunut. Matkustajilta se oli vielä suljettu. Varmaan jo upouusi asematalo sinänsä houkutti kävijöitä, mikä samalla kasvatti ruokakeksintöjen tunnettuutta.
Uutukaiset tilat pursuivat monenlaista nähtävää. Näyttelypöydät ja -hyllyt notkuivat eri tavoin säilöttyjä luonnon antimia kuten suolattua, kuivattua ja savustettua kalaa sekä marjoista ja vihanneksista sokeritta valmistettuja terveyspommeja. Monenlaisia säilykkeitä esiteltiin pienissä ja suurissa paketeissa. Kansan kahvihampaan kolotuksesta kertoi, että pelkästään kahvinkorvikkeita laskettiin olevan tarjolla yli 230 lajia.
Annetaan Fanny Hultin opastaa, kuten hän teki Emäntälehdessä: ”Menemme sitte katsomaan miten paljo vastikkeita on keksitty hädänaikana. Eri vihanneksista valmistettuja jauhoja, raparperi, selleri, porkkana, punajuuri, herne ja petäjäleipää, y. m. Kahvi- ja tee-vastikkeita rajattomassa määrin, saippuata koiran ja hevosen rasvasta, kalantotkuista, siirappia perunajauhoista y. m. — Valtion taloustoimikunta asettaa näytteille kokoelman erilaisia hätäleipälajeja, jotka on valmistettu maaseudun talouskouluissa.” (Hult 1918, 156.) Näyttelyä kokoamassa ollut Fanny Hult oli päätoimittaja ja Marttaliiton pitkäaikainen puheenjohtaja (vuosina 1904–1924).
Näyttelynäkymä Eva Somersalon arvioivassa lehtiraportissa. Suomen Kuvalehti, 07.12.1918, nro 49, s. 13. Lähde: Kansalliskirjaston digitaalinen sanomalehtiaineisto.
Marraskuun loppupuolella pidettyä näyttelyä oli valmisteltu pitkään ja avoimesti. Sinne oli kerätty ja saanut vapaasti ehdottaa esille pantavaa, siis pula-ajan oloissa ja tunnelmissa tuotettuja korvikekeksintöjä ja säilömisratkaisuja. Tarkoitus oli jakaa kansalaisten ideoita ja oppeja laajemmalle, periaatteessa kaikille avuksi tuleviinkin tilanteisiin.
Järjestäjinä toimivat Valtion kotitaloustoimikunta, Uudenmaan ja Hämeen läänien Maanviljelysseurat, Marttayhdistys, ja Suomen Lääkekasvien viljelys ja -keräysosuuskunta.
Runsaasti näytteilleasettajia paikalle innoittanut messutilaisuus keräsi huomiota sanomalehdissä. Raporttien mukaan yleisöä virtasi sisään niin kaupungista kuin maalta. Oleelliseksi osaksi ohjelmaa oli leivottu opettavaisia luentoja muita esityksiä. Näyttely toteutettiin monella tapaa nimenomaan naisten voimannäytteenä eikä tämä jäänyt huomioimatta varsinkaan naisliikkeen julkaisuilta.
Kokonaan soraäänittä ei selvitty. Lehdissä nousi esiin keskustelua ja kritiikkiä kielikysymyksestä – kriitikoiden mukaan näyttelyssä oli liiaksi ruotsinkielistä ohjelmaa, ja suomenkieliset vieraat eivät olleet tulleet äidinkielellään ymmärretyksi jossakin tilanteessa.
Erikoiselta yksityiskohdalta kuulostaa Eva Somersalon arviossaan Suomen Kuvalehdessä ilmaisema närkästys siitä, että näyttelyn ravintolassa hinnat olivat niin paisutettuja, että useimmat vieraat lienevät kovan taksan takia jääneet ilman vastikeleipää! Ainakin näyttelyssä ja kenties myös kahviossa oli tarjolla esimerkiksi kaisla- ja jäkäläleipää.
Vielä puoli vuosisataa vanhempi kriisiajan idea oli paloviinan valmistus jäkälästä. Kaikkein pahimpana nälkävuotena tunnetun vuoden 1868 kuluessa Suomen sanomalehdet julkaisivat runsaasti uutisia keksinnöstä, joka nimettiin jäkäläviinaksi, ruotsiksi tuolloin lafbränvin. Olen yhtenä koetapauksena tutkinut, kuinka tästä Ruotsissa tehdystä keksinnöstä ja siihen Suomen puolella ehdotetuista parannuksista uutisoitiin molemmin puolin Pohjanlahtea vuonna 1868. Tapaustutkimus on osa hanketta Informationsflöden över Östersjön: Svenskspråkig press som kulturförmedlare 1771–1918 (2020–2022), jota rahoittaa Svenska Litteratursällskapet i Finland ja joka tarkastelee tekstintoistoja kahden maan sanomalehdistöjen välillä. Pidin jäkäläviinan nostattamasta innostuksesta esitelmän Baltic Connections -konferenssissa huhtikuussa 2021.
Kovin pitkäikäistä nautintoainetta jäkäläviinasta ei kuitenkaan muodostunut, vaikka myöhemmin juuri 1918 Suomessa, tarkemmin Tampereella, jälleen valmistettiin jäkäläalkoholia. Ilmeisesti ja järjestäjätahot huomioon ottaen ymmärrettävästi kyseistä ”ilolientä” ei esitelty vastikenäyttelyssä. Lisäksi tuolloin jäkäläviina käytettiin valtaosin teollisuuden tuotteisiin.
Pandemia-ajan näyttely ja keksinnöt
Ajankohtaisen koronapandemian näkökulmasta tuntuu jäätävän huolettomalta, että näyttelyä marraskuulle 1918 järjestettäessä ei mainittu espanjantautia. Toinen aalto tuota erityisen tappavaa pandemiaa pyyhki ympäriinsä eri puolilla Suomea syksyllä 1918.
Nykytiedon valossa näyttää vahvasti siltä, että tapahtuma toteutettiin liian pian pandemian kannalta, sillä espanjantauti jatkoi kiertoaan. Yhtä ilmeiseltä näyttää, että aikalaiset eivät joko jaksaneet enää välittää tai että uusiin tautiaaltoihin ei oikein uskottu. Ehkä koettelemuksen arveltiin vihdoin olevan ohi.
Koronapandemia on sekin tuottanut monenlaisia uusia ajatuksia, käytäntöjä ja keksintöjä. Jotkin niistä varmaan jatkavat elämäänsä pandemian jälkeen. Digitaaliseen aikakauteen sopii, että keksintöjä on maailmalla jo kerätty verkkonäyttelyyn. Lisäksi Suomessa ainakin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on kerännyt korona-ajasta kokemuksia ja muistitietoa.
Kukaan ei vielä tiedä, milloin ”koronakeksintöjä” voi turvallisesti esitellä esimerkiksi jossakin museossa, mutta jos kriisiajan luovuus kiinnostaa, koronakatselmusta odotellessa kannattaa tutustua aiempien kriisien ja esimerkiksi loppuvuoden 1918 ponnistuksiin ja oppeihin.
Näin toisena pandemiakeväänä monista varmaan tuntuu siltä, että korona-aikaa avaavaan näyttelyyn en ainakaan astu syksyllä 2021. (Tuskin sellaista silloin vielä kukaan tarjoaakaan…) Silti omalla kierolla tavallaan kiinnostavaa historiaa tästäkin vaiheesta tulee – joskus tulevaisuudessa. Minähän vuonna kulttuurihistorian oppiaineessa tutkitaan koronakeksintöjä ja niiden vaikutushistoriaa?
Heinonen, Visa: Talonpoikainen etiikka ja kulutuksen henki. Kotitalousneuvonnasta kuluttajapolitiikkaan 1900-luvun Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1998.
Linnanmäki, Eila: Espanjantauti Suomessa. Influenssapandemia 1918-1920. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, (2005) 2. painos, Helsinki 2020.
Ollila, Anne: Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1993.
