Avainsana: tutkimus (Page 1 of 2)

Kuplani on Rochesterin yliopistossa, samannimisessä kaupungissa New Yorkin osavaltiossa. Monet, jotka eivät tienneet etukäteen tulostani, ovat kysyneet miksi ihmeessä keskiajan pyhäinjäänteiden tutkija tulee Yhdysvaltoihin. Joku on vielä lisännyt ”onko meillä muka reliikkejä”. No tietysti on, jokaisessa katolisessa kirkossa on reliikkejä, mutta on totta, että ne eivät olleet syy tulooni.

Kevätlukukauden kestävän vierailuni motiivit olivat toisella tapaa tutkimukselliset ja opetukseen liittyvät: toivoin näkeväni, ja siten ehkä myös oppivani jotain siitä, miten asiat hoidetaan ”suuressa maailmassa”, akateemisessa kulttuurissa, jonka arjesta tiesin kovin vähän.

Seuraavat huomiot ovat syntyneet joskus jutteluiden, joskus hiljaisen tarkkailijan positiosta käsin Rochesterin yliopiston historian laitoksella. Tässä esitetyt havainnot ovat subjektiivisia eikä niiden pohjalta ole syytä tehdä laajempia yleistyksiä.

Oivalluksia yliopistoyhteisöstä

Olin aluksi hämmentynyt yliopiston opiskelijoiden kohtaamisesta. Tulevat he vastaan henkilökunnan työhuoneiden läheisyydessä, kampuksen alaisissa pitkissä ja sokkeloisissa käytävissä tai pyörätiellä, he useimmiten hymyilevät ja nyökkäävät tervehdyksen. Olen melko varma, että kukaan heistä ei tiedä kuka olen mutta minun todennäköisesti oletetaan olevan hierarkiassa tasolla, joka tulee huomioida – tai olen ainakin tarpeeksi vanha tullakseni huomioiduksi.

Hierarkiassa opiskelijat ovat opiskelijoita, ovat he sitten kandia tekeviä tai väitöskirjaa puurtavia palkattuja tutkijoita. Opetushenkilökunta kulkee kokonaisuudessaan professoritittelillä (osa toki vielä urapolulla). Tässä hierakisessa kolminaisuudessa olen kokenut läheisimmäksi kollegaryhmäkseni historian jatko-opiskelijat. On totta, että meillä on ikäeroa, ja voi olla, että he pitävät minua vähän outona, mutta olen onnistunut vakuuttamaan suurimman osan heistä siitä, että minua voi puhutella pelkällä etunimellä. Nimen kohdalla heidän sopeutumisensa on ollut nopeaa – ehkä asiaa on auttanut sukunimi, jonka lausuminen tuottaa päänvaivaa eikä IT-yhteensopivuuskaan ole taattu.

Huomioita opetuksesta ja tutkijakoulutuksesta

Historian kandiopiskelijoista on opetustilanteessa vaikea saada kahta sanaa enempää ulos. Tilanne muuttuu huomattavasti vanhempien opiskelijoiden kanssa. Parhaiten retoriikan taitoihin vihkiytyneet ja siinä enemmän harjoitusta saaneet – käytännössä siis jatko-opiskelijat – keskustelevat aiheesta kuin aiheesta, aina toisen osapuolen näkemykset hyvällä tavalla huomioiden.

Opetusmetodit selkeästi pyrkivät keskustelutaitojen saavuttamiseen käsikädessä kurssien asiasisältöjen kanssa. Opettaja voi olla tyytyväinen, kun nuoret keskustelijat puhuvat luontevasti lukemiensa artikkeleiden esittelemistä tieteen paradigmoista ja muistavat väliin referoida professoriaan, tittelin ja sukunimen kera. Opiskelijat puolestaan saavat tunnustusta taidoistaan ja tietävät omaksuneensa elämän valttikortteja – eli myös paljon muuta kuin pelkkää kurssin tietosisältöä.

Muina naisina kahvitauolla tai tuopin ääressä tekemieni kyselyiden perusteella (kattavasti otos historian laitoksen jatko-opiskelijoita, professoreita ja hallintohenkilökuntaa) sanoisin, että vaikka instituutio luo tietyt hierarkiat, ne ovat tosielämässä huokoiset: omasta yhteisöstä kannetaan huolta ja menestymisistä iloitaan yhdessä. Eikä yhteisön ulkopuolelle jätetä outolintuakaan, vaan tänä erikoisena keväänä minusta on pidetty hyvä huoli, minua on halattu ja osoitettu tuki, jota yliopisto haluaa tarjota ulkomaalaisille jäsenilleen.

Tutkijayhteisön parhautta

Tutkimuksen saralla keskeinen toimintamuoto on kuukausittainen ”Historian seminaari”, jota varten joku tutkijayhteisön jäsen, siis jatko-opiskelija tai professori, toimittaa etukäteen omaa tekstiään luettavaksi, esittelee sen seminaarin aluksi lyhyesti, minkä jälkeen seuraa vajaa pari tuntinen keskustelu.

Kaikki ovat paikalla, sillä ei ole väliä onko päivän teksti artikkelikäsikirjoitus vai väitöskirjan osa. Sillä saattaa puolestaan olla väliä, että läsnäolijat saavat kerätä jokainen oman lounaansa seminaarihuoneeseen katetusta buffetpöydästä.

Esitin maaliskuussa oman artikkelini käsikirjoituksen. Sääntö on, että ensin jatko-opiskelijat saavat kommentoida papereita minkä jälkeen estradi on vapaa. En muista koska olisin saanut niin positiivisella asenteella ja niin äärimmäisen naulankantaan osuneita kommentteja kuin uuden ajan alkuun perehtyneet jatko-opiskelijat minulle tarjoilivat. Hymyilen edelleen, kun muistelen antoisaa keskustelua.

Jos tieteellinen keskusteluseura ei tunnu riittävältä historioitsijoiden parissa, aina voi kiirehtiä alakerran ”Humanistisen tutkimuksen keskukseen”. Sen resurssit tuntuvat rajattomilta (oletettavasti heillä kyllä on joku budjetti), kun he tarjoilevat yliopistolaisille vierailuluentoja maan eliittiyliopistojen professoreilta, usein myös rajoja rikkoen tieteen ja taiteen välimaastosta. Ohjelma on viikottaista, mutta ei toki aina vierailijoiden tähdittämää, vaan esimerkiksi keskustelutilaisuuksia erilaisilla formaateilla ajankohtaisista tieteentekemisen tavoista ja tieteiden välisyyksistä.

Kotiarjessakin on eroja

Elän porvarillisempaa elämää kuin koskaan ennen. Minulla on täällä tilava omakotitalo, iso auto, suuri puutarha ja altaallinen kultakaloja, kaikki asioita, joita en omista Suomessa. Paljon otan täältä mukaan aineetonta pääomaa mutta matkalaukkuihin sullottavaa en mieli. Auto on luksus, jonka kanssa en etukäteen uskonut tulevani sinuiksi, mutta jota varmaan kaipaan hetken enemmän kuin mitään muuta Amerikan arjestani, kun alan taas tahkota Turun tuttuja kukkuloita Tunturillani.

***

Kevät Yhdysvalloissa kuuluu osaksi tutkijaliikkuvuutta Suomen Akatemian rahoittamassa projektissani ”Rethinking the Late Medieval Relic (ca. 1200–1500)”