Pekka Kolehmainen väitteli perjantaina 26.11.2021 klo 13 alkaen Turun yliopiston päärakennuksen perinteitä täynnä olevassa Tauno Nurmela -salissa. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Katherine Rye Jewell Fitchburg State -yliopistosta Yhdysvalloista. Ensimmäistä, mutta tuskin viimeistä kertaa kulttuurihistorian vilkkaassa väitöselämässä vastaväittäjä oli tehtävässään etäyhteyden kautta. Salissa oli 27 kuulijaa ja etäyhteydellä lisäksi lähes 50. Etäyhteys toimi hyvin, ja opponentti ja respondentti saivat aikaan säkenöivän ja intellektuaalisesti korkeatasoisen väitöstilaisuuden seitsemän tunnin aikaeron ja tuhansien kilometrien etäisyydestä huolimatta.
Kuva: Hannu Salmi
Kolehmaisen väitöskirja Rock, Freedom, and Ideologies of ”Americanness”. U.S. Culture War Debates of the Late Twentieth Century on rockin käsitteeseen pureutuva tutkimus. Kolehmainen analysoi niitä keskusteluyhteyksiä, joissa rock 1980- ja 90-luvuilla tuli puretuksi ja muotoilluksi. Keskeisin lähdeaineisto koostuu tekstuaalisista aineistoista. Kun vastaväittäjä kysyi, mistä osioista respondentti itse pitää eniten, Kolehmainen totesi, että kapinaluvusta. Täällä esiin nousevatkin muiden muassa Beavis and Butt-Head…
Jewell haastoi Kolehmaista muun muassa kysymällä, onko rock uusliberalismin täydellinen työkalu, miten tutkimus kontribuoi konservatiiviliikkeen historiantutkimukseen – ja onko tutkimus poliittista historiaa vai kulttuurihistoriaa. Kolehmainen totesi tähän, että tutkimus on politiikan kulttuurihistoriaa, koska politiikan tutkimusta ei voi jättää yksinomaan muille.
Ydinjätteiden kohtalon pohdinnan yksi aikanaan repäisevä idea on ollut perustaa atomipapisto huolehtimaan siitä, että tulevaisuuden ihmiset jättävät loppusijoituslaitoksen rauhaan vähintään kymmeneksi tuhanneksi vuodeksi. Ehdotusta kehitteli semiootikko Thomas Sebeok 1980-luvun alussa.
Kuvassa on nykyajan etäinen, leikillinen vastine atomipapistolle eli IAEA:n pääjohtaja Rafael Mariano Grossi seurueineen vierailulla Onkalossa vuoden 2020 lopulla. IAEA Imagebank. Kuva: TVO / Tapani Karjanlahti.
Ydinjätteiden tulevaisuudessa tuottamiin haasteisiin ja mahdollisiin ongelmiin havahduttiin toden teolla 1970-luvulla, kun ydinenergian käyttö oli päässyt alkuun ja kasvoi voimakkaasti. Vuosikymmenen puolivälin scifi-televisiosarjassa Avaruusasema Alfa tulevaisuuden ydinjätteet haudattiin Kuuhun (ks. Kaartinen 2021). Avaruutta loppusijoituksen vaihtoehtona tutkittiin aikanaan tosissaan, mutta 1970-luvun lopulla alkoi vaikuttaa realistiselta haudata tappavasti säteilevä jäte syvälle maaperään.
Erityisesti vaarallisesti säteilevä käytetty ydinpolttoaine tulee pitää ihmisten ulottumattomissa loputtoman kauan. Usein puhuttiin 10 000 vuodesta. Vuonna 1980 Yhdysvalloissa perustettiin työryhmä Human Interference Task Force. Monitieteisen työryhmän tehtäväksi annettiin pohtia, kuinka pitää kaukaisen tulevaisuuden ihmiset loitolla ammoin täytetyistä ydinjätehaudoista.
Työryhmään nimitettiin myös lingvisti, Indianan yliopiston professori Thomas A. Sebeok (1920–2001), joka tunnetaan semiotiikan tutkijana ja kehittäjänä. Semiotiikka tutkiii merkkejä ja niiden käyttöä. Sebeokin ja kollegoiden ajatukset tarvittavista varoitusmenetelmistä ja -merkeistä, jotka toimisivat yli 300 ihmissukupolven kielellisten ja kulttuuristen muutosten ja katkosten ydinjätealueen vaaroista muistuttaen, saivat 1980-luvulla uuden nimityksen atomisemiotiikka.
Thomas Sebeok oli 1960-luvulla tutkinut muun muassa biosemiotiikkaa, esimerkiksi ihmisten ja eläinten välistä kommunikaatiota, joten hänet tiedettiin uusien ajatusten avaajana. Semiootikko Sebeokin tunnetuksi tekemä Atomic priesthood on kuitenkin alun perin Alvin Weinbergin Science-lehdessä 1972 lanseeraama termi (silloin ”nuclear priesthood”). Siinä Weinberg pohtii sitä, kuinka poikkeuksellisen pitkäkestoisia kysymyksiä ja vaateita ydinenergia ihmiskunnalle asettaa ja päätyi ajatukseen, että tunnetuista rakenteista vain uskonnolliset instituutiot ovat olleet samalla tapaa pitkäikäisiä. Sivumennen sanoen yliopistot edustivat nekin hänelle erityistä ajallista pysyvyyttä.
Atomipapisto-ajatuksessa Sebeokin ehdotus oli, että varoitusmerkkien ja maastoesteiden lisäksi tulisi luoda erityinen tieteellinen sisäpiiri tai salaseura, joka asiantuntijapolvesta toiseen ylläpitää soveltuvia rituaaleja ja uskomuksista ammentavia käsityksiä ja varoituksia ydinjätehaudasta. Nämä tavat ehkäisevät yritykset kaivaa jäte päivänvaloon. Vain vihkiytynyt atomipapisto tietäisi, mitä maan povessa tosiasiassa lymyää. Salamyhkäinen seura välittäisi muistitietoa eteenpäin sekä täydentäisi itse itseään vuosisatojen vieriessä. Oikeastaan Sebeok lähinnä luonnosteli ajatuksensa atomipapistosta ja jätti sen kehittelyn ja kritiikin muille.
Mutta Sebeok ei olettanut mitään silloisen tai nykyisen ydinalan iki- tai kestonyrkkiä. Idean isän sanoin: ”A ritual annually renewed can be foreseen, with the legend retold year-by-year (with, presumably, slight variations). The actual ”truth” would be entrusted exclusively to — what we might call for dramatic emphasis — an ”atomic priesthood”, that is, a commission of knowledgeable physicists, experts in radiation sickness, anthropologists, linguists, psychologists, semioticians, and whatever additional expertise may be called for now and in the future.” (Sebeok 1984.) Ydinjätesijoituksen tietämystä ylläpitämään tarvittaisiin monialainen ryhmä eri tieteenalojen osaajia.
Historiantutkija Sebastian Musch punnitsee artikkelissaan atomipapiston idean kantavuutta tieteiskirjallisuuden vastaavien kehittelyjen avulla. Walter M. Millerin alun perin 1959 julkaistu A Canticle for Leibowitz (suomennettuna Viimeinen kiitoshymni, 1962) kertoo tuhoisan ydinsodan jälkeen tieteellistä tietoa säilyttävästä katolisesta munkkien veljeskunnasta, joka tulkitsee väärin ydinsotaa edeltäviä merkkejä ydinenergiasta eikä enää ymmärrä mitä informaatiota oikeastaan kopioi ja säilöö. Vähemmän tunnettu ja arvostettu Arsen Darnayn Karma ja toinen tarina 1970-luvun loppupuolelta puolestaan nostavat esiin, että atomipapisto voi päätyä uskonnollisiin kiistoihin ja esimerkiksi uskomaan aivan päinvastaista kuin mitä sen tehtäväksi annettiin alun perin. Se olisi hengenvaarallinen erehdys koko maapallolle. Näitä kehittelyjä pohdittuaan Musch pitää atomipapiston idean luotettavuutta liian riskialttiina ydinenergian ja -aseiden potentiaalisesti tuhoisan teknologian hallintaan.
Thomas A. Sebeokille puhuminen papistosta viittasi uskonnollisten instituutioiden jatkuvuuden ylläpitäjiin. Hän ideoi, että ydinala tarvitsi pitkän päälle jotakin samankaltaista. Kuvassa pappi vihitään virkaansa, 4.6.1958. Oulu. JOKA Journalistinen kuva-arkisto Kaleva. Museovirasto.
Ehdotus atomipapistosta tai ydinpapistosta oli sen verran resonoiva ja poliittisesti epäkorrekti, varsinkin kun ydinvoima nostatti useissa länsimaissa voimakkaita vastareaktioita 1980-luvulla, että se on herättänyt paljon jatkokeskustelua ja kommentteja – tämä varmaan on ollut ehdottajan tarkoitus sanavalintaa tehtäessä. Jokin kuivempi termi kuten ”pysyvä asiantuntija(työ)ryhmä” olisi varmuudella hautautunut syvälle vanhojen tutkimuspapereiden hautausmaalle (mieluiten kansalliskirjaston tai vastaavan kirjavarastoon, jossa ne sentään säilyvät). Valittu termi on sellainen, että monet journalistit nostavat sen ilomielin otsikkoon 40 vuotta ensijulkaisun jälkeen ja sen tulkinta kiinnostaa kukaties myös jatkossa.
Sebeok tunsi merkit ja termit markkinoinnin apuna. Atomipapisto voikin toimia avaimena tarkastella huomattavasti laajempaa keskustelua atomisemiotiikasta ja ydinjätettä koskevien varoitusten kehittelyä. Semiootikon ehdotukset olivat ja ovat monitulkintainen ja kritiikillekin altis yhdistelmä tiedonvälitystä, vallankäyttöä, uskontoa ja tiedettä. Jotkin Thomas Sebeokin perusajatukset viestinnästä tuhansien vuosien päähän ovat kestäneet aikaa, kun niihin on maailmalla palattu 2010-luvulla ydinjätteen eli tarkemmin käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoituksen muuttuessa entistä ajankohtaisemmaksi haasteeksi.
Eurajoen Olkiluodossa tällainen ”ydinjätehauta” eli loppusijoituslaitos on parhaillaan rakenteilla ja se saatetaan joidenkin vuosien kuluttua ottaa käyttöön lajissaan ensimmäisenä. Palaan toisessa yhteydessä Sebeokin ajatusten kulkeutumiseen Suomeen ja niiden vastaanottoon.
Petri Paju
Kirjoittaja toimii hankepäällikkönä Kansallisen ydinjätehuollon tutkimusohjelman projektissa Ydinjätteen loppusijoitus ja yhteiskunnallinen muisti.
Lähteitä
Kaartinen, Marjo: Avaruusasema Alfa – Kuuajan avaruusmatkailua 1970-luvun puolivälin televisiossa. Teoksessa Kuviteltu avaruus: Matkoja Maan ulkopuolelle. Toim. Heidi Kurvinen, Petri Paju & Petri Saarikoski. Kulttuurihistorian seura, Turku 2021.
Musch, Sebastian: The Atomic Priesthood and Nuclear Waste Management – Religion, Sci-fi Literature and the End of our Civilization. Zygon – Journal of Religion and Science. Volume 51, Issue 3 (2016), 626–639.
Paju, Petri: Ydinsulku ja Suomi. 50 vuotta ydinsulkusopimuksen kansallista toimeenpanoa. STUK TR 32. Säteilyturvakeskus, Helsinki 2020.
Sebeok, Thomas A.: Communication measures to bridge ten millennia. Technical report. (BMI/ONWI–532). United States, 1984.
Reilu sata vuotta sitten, syksyllä 1918 tai 103 ekr (ennen koronaa), Suomessa elettiin kriisiaikaa – tai sen häntää, minkä lisäksi maassa kiersi pandemia, espanjantauti. Tosin pahin alkoi olla ohi ainakin siitä päätellen, että eri järjestäjätahot kokosivat viime vuosien pulan kirvoittamista keksinnöistä valtakunnallisen näyttelyn. Helsingissä järjestetty tapahtuma sai nimen säilyke- ja vastikenäyttely, ruotsiksi konserv- och surrogatutställning.
Tapahtumapaikkana palveli uusi (eli nykyinen) Helsingin päärautatieaseman rakennus, joka oli tuolloin vasta valmistunut. Matkustajilta se oli vielä suljettu. Varmaan jo upouusi asematalo sinänsä houkutti kävijöitä, mikä samalla kasvatti ruokakeksintöjen tunnettuutta.
Uutukaiset tilat pursuivat monenlaista nähtävää. Näyttelypöydät ja -hyllyt notkuivat eri tavoin säilöttyjä luonnon antimia kuten suolattua, kuivattua ja savustettua kalaa sekä marjoista ja vihanneksista sokeritta valmistettuja terveyspommeja. Monenlaisia säilykkeitä esiteltiin pienissä ja suurissa paketeissa. Kansan kahvihampaan kolotuksesta kertoi, että pelkästään kahvinkorvikkeita laskettiin olevan tarjolla yli 230 lajia.
Annetaan Fanny Hultin opastaa, kuten hän teki Emäntälehdessä: ”Menemme sitte katsomaan miten paljo vastikkeita on keksitty hädänaikana. Eri vihanneksista valmistettuja jauhoja, raparperi, selleri, porkkana, punajuuri, herne ja petäjäleipää, y. m. Kahvi- ja tee-vastikkeita rajattomassa määrin, saippuata koiran ja hevosen rasvasta, kalantotkuista, siirappia perunajauhoista y. m. — Valtion taloustoimikunta asettaa näytteille kokoelman erilaisia hätäleipälajeja, jotka on valmistettu maaseudun talouskouluissa.” (Hult 1918, 156.) Näyttelyä kokoamassa ollut Fanny Hult oli päätoimittaja ja Marttaliiton pitkäaikainen puheenjohtaja (vuosina 1904–1924).
Näyttelynäkymä Eva Somersalon arvioivassa lehtiraportissa. Suomen Kuvalehti, 07.12.1918, nro 49, s. 13. Lähde: Kansalliskirjaston digitaalinen sanomalehtiaineisto.
Marraskuun loppupuolella pidettyä näyttelyä oli valmisteltu pitkään ja avoimesti. Sinne oli kerätty ja saanut vapaasti ehdottaa esille pantavaa, siis pula-ajan oloissa ja tunnelmissa tuotettuja korvikekeksintöjä ja säilömisratkaisuja. Tarkoitus oli jakaa kansalaisten ideoita ja oppeja laajemmalle, periaatteessa kaikille avuksi tuleviinkin tilanteisiin.
Järjestäjinä toimivat Valtion kotitaloustoimikunta, Uudenmaan ja Hämeen läänien Maanviljelysseurat, Marttayhdistys, ja Suomen Lääkekasvien viljelys ja -keräysosuuskunta.
Runsaasti näytteilleasettajia paikalle innoittanut messutilaisuus keräsi huomiota sanomalehdissä. Raporttien mukaan yleisöä virtasi sisään niin kaupungista kuin maalta. Oleelliseksi osaksi ohjelmaa oli leivottu opettavaisia luentoja muita esityksiä. Näyttely toteutettiin monella tapaa nimenomaan naisten voimannäytteenä eikä tämä jäänyt huomioimatta varsinkaan naisliikkeen julkaisuilta.
Kokonaan soraäänittä ei selvitty. Lehdissä nousi esiin keskustelua ja kritiikkiä kielikysymyksestä – kriitikoiden mukaan näyttelyssä oli liiaksi ruotsinkielistä ohjelmaa, ja suomenkieliset vieraat eivät olleet tulleet äidinkielellään ymmärretyksi jossakin tilanteessa.
Erikoiselta yksityiskohdalta kuulostaa Eva Somersalon arviossaan Suomen Kuvalehdessä ilmaisema närkästys siitä, että näyttelyn ravintolassa hinnat olivat niin paisutettuja, että useimmat vieraat lienevät kovan taksan takia jääneet ilman vastikeleipää! Ainakin näyttelyssä ja kenties myös kahviossa oli tarjolla esimerkiksi kaisla- ja jäkäläleipää.
Vielä puoli vuosisataa vanhempi kriisiajan idea oli paloviinan valmistus jäkälästä. Kaikkein pahimpana nälkävuotena tunnetun vuoden 1868 kuluessa Suomen sanomalehdet julkaisivat runsaasti uutisia keksinnöstä, joka nimettiin jäkäläviinaksi, ruotsiksi tuolloin lafbränvin. Olen yhtenä koetapauksena tutkinut, kuinka tästä Ruotsissa tehdystä keksinnöstä ja siihen Suomen puolella ehdotetuista parannuksista uutisoitiin molemmin puolin Pohjanlahtea vuonna 1868. Tapaustutkimus on osa hanketta Informationsflöden över Östersjön: Svenskspråkig press som kulturförmedlare 1771–1918 (2020–2022), jota rahoittaa Svenska Litteratursällskapet i Finland ja joka tarkastelee tekstintoistoja kahden maan sanomalehdistöjen välillä. Pidin jäkäläviinan nostattamasta innostuksesta esitelmän Baltic Connections -konferenssissa huhtikuussa 2021.
Kovin pitkäikäistä nautintoainetta jäkäläviinasta ei kuitenkaan muodostunut, vaikka myöhemmin juuri 1918 Suomessa, tarkemmin Tampereella, jälleen valmistettiin jäkäläalkoholia. Ilmeisesti ja järjestäjätahot huomioon ottaen ymmärrettävästi kyseistä ”ilolientä” ei esitelty vastikenäyttelyssä. Lisäksi tuolloin jäkäläviina käytettiin valtaosin teollisuuden tuotteisiin.
Pandemia-ajan näyttely ja keksinnöt
Ajankohtaisen koronapandemian näkökulmasta tuntuu jäätävän huolettomalta, että näyttelyä marraskuulle 1918 järjestettäessä ei mainittu espanjantautia. Toinen aalto tuota erityisen tappavaa pandemiaa pyyhki ympäriinsä eri puolilla Suomea syksyllä 1918.
Nykytiedon valossa näyttää vahvasti siltä, että tapahtuma toteutettiin liian pian pandemian kannalta, sillä espanjantauti jatkoi kiertoaan. Yhtä ilmeiseltä näyttää, että aikalaiset eivät joko jaksaneet enää välittää tai että uusiin tautiaaltoihin ei oikein uskottu. Ehkä koettelemuksen arveltiin vihdoin olevan ohi.
Koronapandemia on sekin tuottanut monenlaisia uusia ajatuksia, käytäntöjä ja keksintöjä. Jotkin niistä varmaan jatkavat elämäänsä pandemian jälkeen. Digitaaliseen aikakauteen sopii, että keksintöjä on maailmalla jo kerätty verkkonäyttelyyn. Lisäksi Suomessa ainakin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on kerännyt korona-ajasta kokemuksia ja muistitietoa.
Kukaan ei vielä tiedä, milloin ”koronakeksintöjä” voi turvallisesti esitellä esimerkiksi jossakin museossa, mutta jos kriisiajan luovuus kiinnostaa, koronakatselmusta odotellessa kannattaa tutustua aiempien kriisien ja esimerkiksi loppuvuoden 1918 ponnistuksiin ja oppeihin.
Näin toisena pandemiakeväänä monista varmaan tuntuu siltä, että korona-aikaa avaavaan näyttelyyn en ainakaan astu syksyllä 2021. (Tuskin sellaista silloin vielä kukaan tarjoaakaan…) Silti omalla kierolla tavallaan kiinnostavaa historiaa tästäkin vaiheesta tulee – joskus tulevaisuudessa. Minähän vuonna kulttuurihistorian oppiaineessa tutkitaan koronakeksintöjä ja niiden vaikutushistoriaa?
Heinonen, Visa: Talonpoikainen etiikka ja kulutuksen henki. Kotitalousneuvonnasta kuluttajapolitiikkaan 1900-luvun Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1998.
Linnanmäki, Eila: Espanjantauti Suomessa. Influenssapandemia 1918-1920. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, (2005) 2. painos, Helsinki 2020.
Ollila, Anne: Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1993.
Historiantutkimus – ja tutkimus ylimalkaan – on siitä jännittävää, että matkan varrella voi löytää jotain aivan muuta kuin mitä alun perin lähti etsimään. Tällainen löytö on ruotsalaisen kielitieteilijän, mystikon ja muinaistutkijan, Johan Buren (Johannes Bureus 1568-1652) alkuperäinen sukukirja.
Käsinkirjoitettu pergamenttikantinen kirja on erityinen virstanpylväs pohjoismaisen sukututkimuksen historiassa. Se sisältää poikkeuksellisen varhaisen selvityksen Ruotsin Länsipohjan talonpoikaisista sukuverkostoista. Kyse on ajankohtaan nähden harvinaisesta ei-aatelisesta sukututkimuksesta, joka huomioi poikkeuksellisesti sekä mies- että naiskantaiset jälkeläiset.
Kirja löytyi alun perin aivan toisen hankkeen yhteydessä, kesällä 2008, kun kulttuurihistorian k&h-tilauskirjat sai toimeksiannon tutkia Salossa sijaitsevan Fulkilan kartanon historiaa keskiajalta 1700-luvulle. Tilaustyöhön ryhtyivät tutkijat FT Anu Lahtinen (Turun yliopisto) ja FL Tiina Miettinen (Tampereen yliopisto).
Fulkilan kartanon omat arkistot olivat kadonneet, joten johtolankoja oli kerättävä monenlaisista lähteistä kuten hää- ja hautajaisrunoista sekä erilaisten sukujen arkistoista. Johan Buren sukukirja löytyi eräästä tällaisesta arkistokokonaisuudesta. Tiina Miettinen ei heti tunnistanut kirjaa, mutta genealogisen tutkimuksen asiantuntijana hän totesi, että kyseessä oli poikkeuksellisen oloinen varhainen sukuselvitys.
Pari vuotta myöhemmin Tiina Miettinen ja palkittu ruotsalainen genealogi Urban Sikeborg tulivat yhdessä siihen tulokseen, että kirja oli Johan Buren omakätisesti kirjoittama, alkuperäinen sukukirja. Teoksesta tunnetaan myöhempiä kopioita, mutta niissä on epäselviä tai puutteellisia merkintöjä, joita alkuperäinen teos auttaa nyt selvittämään. Ylimalkaan kirja antaa käsityksen siitä, millaisia merkityksiä entisajan ihmiset antoivat sukujuurilleen.
Ruotsalaiset ja suomalaiset genealogiset lehdet ovat viime kuukausina uutisoineet arkistolöydöstä, jota ei olisi tehty ilman Fulkila-hanketta ja monien asiantuntijoiden yhteistyötä. Asiasta raportoi ensimmäisenä Släkthistoriskt forum 3/2011.
Aiheesta muualla
Tiina Miettinen: Kuka löysi Sursillin suvun? Genealogian alkuvaiheita Ruotsissa ja Suomessa. Genos 2/2010.
Nya rön kring Bureätten. Släkthistorisk Forum 3/2011.
Tiina Miettinen: Johan Buren kadonnut sukukirja löytyi Suomesta. Sukutieto 4/2011 (painossa).
Kimi Kärki oli Yle Turun vieraana ja ohjelma on nyt kuunneltavissa netissä.
Siteeraan Ylen juttua:
”Inhimillisen kulttuurimme monimuotoisuus jäisi tutkimatta, jos yliopistoissa keskityttäisiin vain suoraa hyötyä tuottaviin tutkimuksiin, toteaa Kimi Kärki. Populaarikulttuurin tutkijan mukaan pop- ja rock-tähtien vaikutus maailmankatsomukseemme on tarkastelun arvoinen asia.
Populaarikulttuurin tutkijat Turun yliopistossa ovat mukana kansainvälisessä tutkijaringissä, joka julkaisi hiljakkoin kolme tutkimusartikkeleista koostuvaa kirjaa pop- ja rocktähdistä. Turkuun perustettiin jo vuonna 2006 populaarikulttuurin instituutti, joka on lajissaan Skandinavian ainoa, ja alan tutkimuksella on Turussa pidemmätkin perinteet.
Akateemisen mielenkiinnon kohteena ovat olleet 80-luvun futuristinen elektro-pop yhtye Kraftwerk Saksasta, brittiläinen indiebändistä suursuosioon noussut The Smiths, sekä Genesiksen riveissä uransa jo 1960-70-luvun taitteessa aloittanut Peter Gabriel.
Viimemainittua käsittelevässä kirjassa tutkija Kimi Kärki on ollut itsekin mukana, ja hänen mukaansa esimerkiksi Gabrielia käsittelevää kirjaa on koottu yli kymmenen vuotta.
Kaikista kolmesta on kirjoitettu palstakilometreittäin lehdissä ja erilaista fanikirjallisuutta on julkaistu pilvin pimein, joten kummastusta saattaa herättää, miksi aiheeseen tartutaan yliopistotasolla.”
Lauantaina 5. maaliskuuta 2011 kello 12 esitetään Turun yliopistossa (Tauno Nurmela -sali, päärakennus, Yliopistonmäki) julkisesti tarkastettavaksi filosofian maisteri Silja Elina Laineen kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja ”Pilvenpiirtäjäkysymys.” Urbaani mielikuvitus ja 1920-luvun Helsingin ääriviivat. Virallisena vastaväittäjänä toimii dosentti Anja Kervanto Nevanlinna Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Hannu Salmi. Lisätietoja löytyy Turun yliopiston väitöstiedotteesta. Väitöskirja löytyy sähköisenä osoitteesta http://www.doria.fi/handle/10024/67365
Silja Laine: ”Pilvenpiirtäjäkysymys”. Urbaani mielikuvitus ja 1920-luvun Helsingin ääriviivat. k&h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto 2011. (334 s.), ovh 32 €, ISBN 978-951-29-4544-3 (painettu), ISBN 978-951-29-4545-0 (verkko)
