”Tervehtiminen on tapa, joka on käytännössä kaikkialla maapallolla. Eri kansojen luonteesta ja siitä, millä sivistyskannalla ne ovat, riippuu tervehtimismenojen laatu ja merkitys.” Näin kirjoitti tervehdystavoista Yrjö Ylänne vuonna 1917. Samalla hän kommentoi suomalaisten tapakulttuuria: ”Suomalainen, jonka luonteen mukaista eivät ole rajut tunteenpurkaukset ulkonaisine vakuutteluineen ja ruumiinliikkeineen, on tässä suhteessa tyytynyt vain tervehdyksen lausumiseen ja kättelemiseen, päännyökkäykseen tai yleiseen eurooppalaiseen tapaan välinpitämättömään lakin kohottamiseen.” Vuonna 1917 kätteleminen oli Ylänteen mukaan olennainen osa suomalaista tapakulttuuria, vaikka ruumiillisuuteen muuten suhtauduttiinkin hillitysti. Lähes sata vuotta myöhemmin, 14. marraskuuta 2014, tarkastettiin Turun yliopistossa Annakaisa Suomisen kulttuurihistorian alaan kuuluva, poikkitieteellinen väitöskirja Kättelyn merkitykset suomalaisessa tapakulttuurissa 1800-luvulta 2000-luvulle, joka on syväluotaus siihen, miten kättelemisen tavat ovat Suomessa muuttuneet. Vastaväittäjänä toimi dosentti Heini Hakosalo Oulun yliopistosta.
Annakaisa Suomisen väitöstilaisuuden näyttämönä oli Mikron auditorio, erinomainen ympäristö siinäkin mielessä, että tutkimus on syntynyt läheisessä yhteistyössä lääketieteen ja mikrobiologian tutkijoiden kanssa. Innoitusta hankkeelle antoi professori Pentti Huovisen pohdiskelu siitä, miten kättelyn kaltainen kulttuurinen ilmiö on muotoutunut ja miten se yhä vaikuttaa – siitäkin huolimatta, että meillä on paljon tietoa kättelyn vaikutuksista tartuntojen levittäjänä. Jos historioitsijat ennen muinoin tutkivat mielellään ”päättyneitä prosesseja”, kättely on mitä suurimmassa määrin elävä osa nykypäivää. Siinä mielessä tutkijat ovat, ja me kaikki olemme, osa kättelyn historiallista jatkumoa ja sen kulttuuristen merkitysten muovaamia. Kulttuurihistoriassa tapojen historiaa voi pitää klassisena teemana, mutta viimeaikaisessa tutkimuksessa tavat on kytketty monimutkaiseksi osaksi, kuten vastaväittäjä totesi, ”haptista historiaa”, kosketuksen historiallisuutta. Suomisen työssä aihe punoutuu myös luonnon ja kulttuurin väistämättömän yhteenkietoutumisen tutkimukseen, jolla on kytkentä evoluutiobiologian teemoihin. Väitöstilaisuudessa käsiteltiin laajoja kysymyksiä, teorian ja empirian suhdetta, tutkimuksen rakennetta, biologisten muuttujien yhdistämistä historiantutkimukseen, kättelyä tapana ja tapahtumana ja lopuksi kättelyn kansanterveydellistä merkitystä. Keskustelu oli antoisaa, ja sitä oli seuraamassa 66 kuulijaa.
Väitöstilaisuus alkoi Keskisen lektiolla, jonka jälkeen oli vastaväittäjän vuoro astua esiin. Nevala avasi puheenvuoronsa viittamalla tutkimuksiin siitä, miten jääkiekon maailmanmestaruus vuonna 1995 on nykypäivän historiakäsityksen keskeisiä virstanpylväitä. Lähimenneisyyden avainkohdassa urheilu on näyttäytynyt kansakuntaa yhdistävänä tekijänä, mikä saa helposti unohtamaan tosiasian, että suomalainen urheilukulttuuri on suurimman osan historiastaan ollut jakaantunut. Tämän kahtiajaon ytimessä Keskisen väitöskirja on.
