FM Maija Mäkikalli väitteli lauantaina 16. lokakuuta 2021 suomalaisen huonekalusuunnittelun ja -teollisuuden historiaa käsittelevällä tutkimuksella Laatuhuonekaluja koteihin. Boman, moderni ja suomalaisen huonekalutaiteen murros 1920-luvulta 1950-luvulla (284 s.). Teos on ilmestynyt runsaasti kuvitettuna Suomen Muinaismuistoyhdistyksen julkaisusarjassa ja löytyy verkosta myös open access -muodossa. Aihe on monella tapaa kiehtova: huonekalut ovat arkipäivän olennainen osa, niin olennainen, että tutkimusta pitäisi olla paljon enemmän.
Maija Mäkikallin tutkimus ei kerro vain Carl-Johan Bomanin (1883–1969) johdolla toimineen Oy Boman Ab:n historiasta: aiheen kautta avautuu näköala sekä suomalaisen yhteiskunnan muutoksiin että arjen ja juhlan historiaan ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Mäkikallin väitöskirja perustuu erittäin laajaan ja monipuoliseen aineistoon: lähdeluettelossa on yhdentoista arkiston ja kahdentoista museon lisäksi yksityiskokoelmia, sanoma- ja aikakauslehdistöä, haastatteluja ja aikalaiskirjallisuutta.
Vastaväittäjänä toimi dosentti Minna Sarantola-Weiss Helsingin kaupunginmuseosta. Vastaväittäjä johdatteli keskustelun modernin, modernisuuden ja modernismin suuriin kysymyksiin, ja yleisö sai seurata antoisaa dialogia siitä, missä mielessä Bomanin toiminta oli modernia ja ylipäätään kysymystä siitä, miten meidän pitäisi lähestyä 1800- ja 1900-lukujen monia ”modernisuuksia”. Mäkikallin väitöskirjan keskeinen ajatus on tutkia menneisyyttä ”esineiden kanssa” siten, että materiaalisuuden näkökulma tulee noteerattua. Myös väitöstilaisuus eteni esineiden mukana, esineitä kuunnellen ja tunnustellen, ja vastaväittäjä nosti keskusteluun Bomanin z-tuolin, ”laiskanlinnan”, pukeutumispöydän ja cocktail-pöydän. Kiehtova on ajatus siitä, millaista esineiden ”lukeminen” oikeastaan on. Miten esimerkiksi tuoli puhuu meille silloin, kun siinä on hyvä istua.
Väitöstilaisuus järjestettiin Turun yliopistossa Calonia 1 -salissa, jossa oli paikan päällä 47 henkeä. Turun yliopistossa noudatetaan vielä korona-ajan rajoituksia siten, että läsnä olevaa yleisöä voi olla paikalla vain 50 henkeä. Väitös striimattiin Zoomin välityksellä, ja lektion ensimmäisten minuuttien aikana ääni ei valitettavasti kuulunut nettiyleisölle. Tämä saatiin onneksi nopeasti korjattua. Etäyhteyksien kautta tilaisuutta seurasi enimmillään 80 henkeä.
Lauantaina 27. toukokuuta 2017 tarkastettiin Turun yliopiston Janus-salissa Mila Oivan väitöskirja Creation of a Market Place: The Polish Clothing Industry, Soviet Union, and the Rise of Marketing, 1949–1961. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Małgorzata Fidelis University of Illinoisista, Chicagosta. Mila Oivan tutkimus yhdistää kulutuskulttuurin, moderniteetin ja transnationaalin vuorovaikutuksen tutkimusta: lähtökohtana on analysoida, miten – ja millaisten käytäntöjen kautta – puolalaisia valmisvaatteita kaupattiin Neuvostoliittoon vuosina 1949–1961. Asetelman taustana ovat poliittiset muutokset toisen maailmansodan jälkeen, niin itäblokin sisällä kuin laajemmin. Tutkimus purkaa dikotomista näkemystä kylmän sodan maailmasta ja tuo tarkasteluun paljon uusia sävyjä. Ruohonjuuritasolta tarkasteltuna puolalaisen vaateteollisuuden toimijoilla oli neuvoteltavanaan enemmän liikkumatilaa kuin näkemys sosialistisista yhteiskunnista ensi katsomalta antaisi olettaa.
Neuvostoliiton näkökulmasta puolalaisessa kulttuurissa oli länsimainen häivähdys, modernin elämän tuntu, ja tätä puolalaiset myös käyttivät myyntivalttinaan. Jazzmusiikki soi neuvostoyleisölle suunnatuissa muotinäytöksissä. Väitöstilaisuudessa keskusteltiin myös Jadwiga Grabowskasta (1898–1988), jota on usein kutsuttu puolalaisen muodin Coco Chaneliksi. Hän oli vuosina 1958–1968 valtiojohtoisen Moda Polskan vetäjä. Grabowskalla oli ollut muotihuone jo ennen sosialismin aikaa. Toisen maailmansodan jälkeen tätä jatkuvuutta olennaisempaa oli kuitenkin muutos. Moderni maailma edellytti uusia kulutustuotteita ja myös uusia mielikuvia Puolasta ja puolalaisuudesta.
”Historia on keräämisen, löytämisen ja suodattamisen tiedettä”, kirjoitti saksalainen historioitsija Leopold von Ranke (1795–1886), ”mutta se on myös taidetta ja taitoa (Kunst), koska se luo uudelleen ja esittää sen mitä on löytänyt ja tunnistanut”. Tutkimuksen tekeminen on ”keräämistä, löytämistä ja suodattamista”, mutta samalla se on uuden luomista, elämän puhaltamista siihen aineistoon, jonka tutkija on uutteruudellaan tavoittanut. Kulttuurihistorian opinnäytteet rakensivat vuonna 2015 rikkaan ja monimuotoisen kuvan siitä, millaista historioitsijan työ on. Valmistuneet 28 pro gradu -tutkielmaa ja neljä väitöskirjaa ottivat haltuun uusia aiheita ja loivat näkymiä menneisyyden maailmaan. Opinnäytteiden aikajänne ulottui keskiajalta nykypäivään, ja tutkimukset käsittelivät maantieteellisesti laajaa aluetta Suomesta Japaniin, Islannista Yhdysvaltoihin ja Espanjasta Petsamoon.
Aasian kulttuurihistoriaa käsitteli Helinä Taimi pro gradu -tutkielmassaan Kitagawa Utamaron kulissit – Japanilaiset naiset ukiyo-e-kuvissa. Tutkimus analysoi japanilaisen kulttuurin sukupuolijärjestelmää ja symboliikkaa legendaarisen Utamaron (1753–1806) puupiirroskuvien kautta. Yhdysvaltojen historiaan perehdyttiin muun muassa Niko Heikkilän sähkötuolin historiaa ja Malla Lehtosen 1960- ja 1970-lukujen aborttikeskustelua käsittelevissä tutkimuksissa. Espanjalaista kulttuuria puolestaan tutki Marika Ahonen laulaja-lauluntekijä Christina Rosenvingen tuotantoa käsittelevässä gradussaan.
Mikrohistoriallista tuntua oli myös Kati Kajanderin tutkimuksessa Hawklore, jonka keskiössä oli merikarvialaissyntyinen hypnotisoija Olavi Hakasalo (1930–1988), taiteilijanimeltään Olliver Hawk. Ekstentrinen julkisuuden henkilö tarjoaa kiinnostavan perspektiivin suomalaisen sensaatiojournalismin historiaan, jonka tärkeänä moottorina 1960- ja 1970-luvuilla oli Urpo Lahtisen perustama Hymy-lehti. Kajanderin tutkielma ei ole henkilöhistoriallinen, mutta vahva keskushenkilö sillä on. Vuonna 2015 valmistui useita muitakin henkilöön keskittyviä pro gradu -tutkielmia, muun muassa kaksi tutkimusta legendaarisesta oopperalaulajasta Aino Acktésta. Laura Merelli analysoi Acktén kirjeenvaihtoa taiteilijuuden ja naisen roolien näkökulmasta, Maarit Tuominen keskittyi äidin, Emmy Achtén, ja tyttären, Aino Acktén, väliseen suhteeseen. Laulajat olivat keskiössä niin ikään Jutta Ala-Äijälän tutkielmassa Iskelmätytöt. Naiset toimijoina suomalaisessa iskelmämusiikissa 1955–1965, joka perustui jazziskelmän läpimurron keskeisten artistien, Vieno Kekkosen, Pirkko Mannolan ja Helena Siltalan, haastatteluihin.
