Avainsana: väitöskirjat (Page 2 of 3)
Kulttuurihistorian 50-vuotisjuhlavuoden ensimmäinen väitös koettiin heti tammikuussa, kun Janne Palkisto väitteli lauantaina 15.1. tutkimuksellaan ”Säveltäjä Bernhard Crusellin ammatillinen toimina ja vuorovaikutus Ruotsissa 1795-1833”, vastaväittäjänään professori Markus Mantere Taideyliopiston Sibelius Akatemiasta. Väitös koettiin jälleen poikkeusoloissa, kun vain reilu viikko ennen tilaisuutta pandemia kiristi taas otettaan ja erilaiset rajoitukset mahdollistivat vain pienen osallistujamäärän.
Poikkeusoloista huolimatta päivästä tuli hieno ja jo itsessään poikkeuksellinen, sillä väitöstilaisuus alkoi juhlafanfaarilla, jonka soitti neljä väittelijän musiikillista klarinetistikollegaa. Ensimmäistä kertaa kulttuurihistorian väitöksessä kustos ja väittelijä saivat laskeutua saliin musiikin säestyksellä, ja tunnelma oli kohottava! Poikkeuksellista oli myös osallistujien määrä – salissa olleiden noin kahdenkymmenen osallistujan lisäksi zoom-yhteyden päässä väitöstä seurasi herkeämättä noin 105 osallistujaa koko väitöksen ajan. Väitöstutkimus kiinnosti paitsi kulttuurihistorioitsijoita, myös laajaa joukkoa musiikintutkijoita ja muusikoita.
Tekniikka toimi moitteetttomasti, ja etäyhteyden päässä oleva vastaväittäjä ja salissa oleva väittelijä pääsivät sulavaan ja vuorovaikutteiseen keskusteluun. Mantere kävi läpi huolellisesti ja asiantuntevasti tutkimuksen perusteita aineistosta, metodologiasta ja tutkimusteemoista lähtien. Erityistä painoarvoa keskustelussa sai tutkimuksen elämäkerrallinen lähestymistapa, joka keskittyi ennen muuta Crusellin ammatilliseen toimintaa. Toiveena esitettiin, että Crusellin persoonaa ja elämän yksityistä puolta enemmän valottava elämäkerta ilmestyisi väittelijältä tulevaisuudessa.
Palkiston väitöstutkimus on hyvä esimerkki musiikintutkimusta ja kulttuurihistoriaa yhdistelevästä otteesta. Se nostaa esiin Crusellin merkittävän aseman suomalaisen musiikin historiassa, vastaväittäjä korosti loppulausunnossaan myös Crusellin kautta avautuvaa kansallisen ja kosmopoliittisen välisen suhteen syvempää tarkastelua jatkossa. Vastaväittäjä Markus Mantereen sanoin Crusell on laajentanut ja syventänyt sitä merkitystä, mikä klarinetille konserttisoittimena historiallisesti on muodostunut.
FM Maija Mäkikalli väitteli lauantaina 16. lokakuuta 2021 suomalaisen huonekalusuunnittelun ja -teollisuuden historiaa käsittelevällä tutkimuksella Laatuhuonekaluja koteihin. Boman, moderni ja suomalaisen huonekalutaiteen murros 1920-luvulta 1950-luvulla (284 s.). Teos on ilmestynyt runsaasti kuvitettuna Suomen Muinaismuistoyhdistyksen julkaisusarjassa ja löytyy verkosta myös open access -muodossa. Aihe on monella tapaa kiehtova: huonekalut ovat arkipäivän olennainen osa, niin olennainen, että tutkimusta pitäisi olla paljon enemmän.
Maija Mäkikallin tutkimus ei kerro vain Carl-Johan Bomanin (1883–1969) johdolla toimineen Oy Boman Ab:n historiasta: aiheen kautta avautuu näköala sekä suomalaisen yhteiskunnan muutoksiin että arjen ja juhlan historiaan ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Mäkikallin väitöskirja perustuu erittäin laajaan ja monipuoliseen aineistoon: lähdeluettelossa on yhdentoista arkiston ja kahdentoista museon lisäksi yksityiskokoelmia, sanoma- ja aikakauslehdistöä, haastatteluja ja aikalaiskirjallisuutta.
Vastaväittäjänä toimi dosentti Minna Sarantola-Weiss Helsingin kaupunginmuseosta. Vastaväittäjä johdatteli keskustelun modernin, modernisuuden ja modernismin suuriin kysymyksiin, ja yleisö sai seurata antoisaa dialogia siitä, missä mielessä Bomanin toiminta oli modernia ja ylipäätään kysymystä siitä, miten meidän pitäisi lähestyä 1800- ja 1900-lukujen monia ”modernisuuksia”. Mäkikallin väitöskirjan keskeinen ajatus on tutkia menneisyyttä ”esineiden kanssa” siten, että materiaalisuuden näkökulma tulee noteerattua. Myös väitöstilaisuus eteni esineiden mukana, esineitä kuunnellen ja tunnustellen, ja vastaväittäjä nosti keskusteluun Bomanin z-tuolin, ”laiskanlinnan”, pukeutumispöydän ja cocktail-pöydän. Kiehtova on ajatus siitä, millaista esineiden ”lukeminen” oikeastaan on. Miten esimerkiksi tuoli puhuu meille silloin, kun siinä on hyvä istua.
Väitöstilaisuus järjestettiin Turun yliopistossa Calonia 1 -salissa, jossa oli paikan päällä 47 henkeä. Turun yliopistossa noudatetaan vielä korona-ajan rajoituksia siten, että läsnä olevaa yleisöä voi olla paikalla vain 50 henkeä. Väitös striimattiin Zoomin välityksellä, ja lektion ensimmäisten minuuttien aikana ääni ei valitettavasti kuulunut nettiyleisölle. Tämä saatiin onneksi nopeasti korjattua. Etäyhteyksien kautta tilaisuutta seurasi enimmillään 80 henkeä.
Perjantaina 8. lokakuuta 2021 tarkastettiin FM Niko Heikkilän väitöskirja Reactionary and Revolutionary Mobilizations: The Ku Klux Klan, the Black Panther Party, and FBI Counterintelligence, 1964–1971. Turun yliopistossa noudatettaan vielä korona-ajan väitösohjeistusta, mikä tarkoittaa, että salin osallistujamäärää oli rajoitettu, ja samalla väitöstilaisuutta saattoi seurata etänä. Muutoksesta kertoo kuitenkin se, että pitkän tauon jälkeen saimme kansainvälisen vastaväittäjänä paikalle saliin. Opponenttina toimi professori David Cunningham (Washington University in St. Louis), joka pitkän lentomatkan jälkeen saapui Turkuun edellisenä iltana.
Heikkilän väitöskirja on kiehtova näköala 1960-luvun Yhdysvaltojen poliittisiin intohimoihin. FBI tutki samaan aikaan sekä Ku Klux Klanin että Mustien panttereiden toimintaa. Aiheen ytimessä on kolmen eri tahon samanaikainen tutkimus, joka – kuten vastaväittäjä totesi – ei perustu vertailuun siitä, miten FBI tarkasteli reaktiivista Ku Klux Klania suhteessa siihen, miten se lähestyi vallankumouksellista Black Panther Parthya. Pikemminkin ajatuksena on tarkastella näiden suhteiden vaikutuksia toisiinsa. Heuristisesti aihe on mielenkiintoinen myös siksi, että FBI soluttautui vastavakoiluohjelmassaan toimijoiden sisälle ja yritti vaikuttaa niihin erilaisin keinoin. Säilyneet FBI:n muistiot kirjoitettiin ajatuksella, etteivät ne koskaan päätyisi julkisuuteen. Nyt nämä aineistot avaavat näköalan vastakkainasetteluihin, jotka ovat ajankohtaisia myös tänään.
David Cunninghamin ja Niko Heikkilän keskustelu oli intensiivistä kahden asiantuntijan vuoropuhelua. Salissa kuuntelijoita oli paikalla 30 henkeä, mutta isompi yleisö, 133 henkeä, seurasi tilaisuutta Echo-lähetyksenä. Ennen tilaisuuden alkua oli pientä jännitystä siitä, lähteekö signaali ulos salista, mutta onneksi kaikki sujui hienosti.
FM Heta Lähdesmäen väitöskirja Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa tarkastettiin lauantaina 18.1.2020 klo 12 alkaen Turun yliopiston Osmo Järvi -salissa. Vastaväittäjänä toimi tohtori Jukka Nyyssönen Norjan arktisesta yliopistosta, Tromssasta ja kustoksena kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen. Paikalla oli 130 kiinnostunutta kuulijaa.
Lähdesmäen väitöskirja pohtii otsikkonsakin mukaan susien paikkoja viime vuosisada Suomessa. Fokuksessa ovat niin susien fyysinen sijoittuminen kuin käsitykset suden kuulumisesta tai kuulumattomuudesta Suomeen. Tärkeä rooli tutkimuksessa on suden toimijuudella, joten olennainen näkökulma tutkimuksessa on myös suden. Missä susi eli, miten liikkui ja näistä suden päätöksistä juontuvat diskursiiviset ja materiaaliset kohtaamiset ihmislajin kanssa.
Kuva: Hannu Salmi
Oppineessa ja tieteellisesti korkeatasoisessa väitöstilaisuudessa vastaväittäjä arvioi tutkimuksen operoivan ”hyvällä ja tieteellisellä tavalla historiantutkimuksen keinoin”, myös perinteisin keinoin, vaikka sillä onkin kunnianhimoiset teoreettiset tavoitteet. Hän piti tutkimusta johdonmukaisena ja piti tutkimuksen filosofista ja eettistä asemointia vakuuttavana. Käsittelylukuja hän piti voittopuolisesti hallittuina ja harvinaisen fokusoituina. Hän arvosti myös tutkijan ”talonpoikaisjärkistä otetta”. Haasteena Nyyssönen puolestaan näki etenkin johdannon tiiviyden ja jonkinasteisen niukkuuden.
Kuva: Hannu Salmi
Lähdesmäen väitöskirjan on julkaissut Nykykulttuurin tutkimuskeskus ja sen voi tilata täältä. Julkaisun bibliografiset tiedot: Lähdesmäki, Heta: Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 127. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2020.
Lauantaina 2. maaliskuuta klo 12 Osmo Järvi -salissa tarkastettiin FM Otto Latvan väitöskirja The Giant Squid. Imagining and Encountering the Unknown from the 1760s to the 1890s. Vastaväittäjänä toimi professori Sandra Swart Stellenboschin yliopistosta Etelä-Afrikasta.
Otto Latva pitää lektiota.
Tämä ihmistieteellisen eläintutkimuksen (human animal studies) piiriin kuuluva kulttuurihistorian väitös fokusoituu jättiläiskalmariin, joka on yksi maapallon suurimmista selkärangattomista. Latva kysyy, millä tavoin jättiläiskalmari on nähty ja millä tavoin käsitystä jättiläiskalmarista on konstruoitu. Meritursaiden tavoin jättiläiskalmari on joutunut merihirviö-käsitteen alle, ja tutkimuksensa päätuloksia esitelleessään väittelijä korosti sitä, miten väärässä valistuksen käsitys näistä merten ”hirviöistä” olikaan.
Ennen valistusta jättiläiskalmarit eivät olleet hirviöitä, vaan niitä havainnoineiden merimiesten ja rannikkoseutujen asukkaiden suhde näihin syvyyksien jättiläisiin oli pikemminkin hyvin pragmaattinen. Ne olivat kalansyöttejä, koiranruokaa ja lannoitetta.
Väitöstilaisuudessa keskusteltiin paitsi tutkimuksen sisällöstä, myös ihmistieteellisen eläintutkimuksen tavoitteista laajemminkin, historian merkityksestä nykypäivän maailmassa ja sen mahdollisuuksista vaikuttaa tulevaisuuden maailmaan. Historia on eettinen tiede, Sandra Swart totesi.
Professori Sandra Swart kuuluu ihmistieteellisen eläintutkimuksen etujoukkoon.
Väitöstä oli kuulemassa 75 henkilöä.
Kuvat: Hannu Salmi
Kulttuurihistorian kevätlukukausi huipentui tänään keskipäivällä Heidi Hakkaraisen väitöstilaisuuteen Sirkkalan kampuksen Janus-salissa. Hakkarainen puolusti väitöskirjaansa Comical Modernity. Witzblätter, Popular Humour and the Transformation of City Space in Late Nineteenth-Century Vienna, joka tarkastelee 1800-luvun jälkipuoliskon Wienin kaupungin uudelleenrakentamista huumorilehtien valossa. Tutkimus yhdistää hienolla tavalla populaarikulttuurin, huumorin, tilan ja kaupungin tutkimuksen ja aukoo aivan uusia uria Wienin kaupunkihistoriallisessa tutkimuksessa.
Vastaväittäjänä toimi professori Markus Reisenleitner Yorkin yliopistosta, Torontosta. Reisenleitner on wieniläinen ja erikoistunut kotikaupunkinsa kulttuurihistoriaan. Hänen viimeisin teoksensa on yhdessä puolisonsa professori Susan Ingramin kanssa kirjoitettu Wiener Chic. A Locational History of Vienna Fashion (2014). Myös Ingram oli läsnä väitöstilaisuudessa.
Vastaväittäjä arvioimassa Heidi Hakkaraisen tutkimuksellista otetta. Kuva: Hannu Salmi.
Hakkaraisen tutkimus rakentuu suurelle ja haastavalle alkuperäisaineistolle, jonka pääosan muodostavat useiden vuosikymmenien aikana viikoittain ilmestyneet huumori- ja pilalehdet Kikeriki, der Floh ja Figaro. Se tarkastelee, millä tavoin huumorin avulla tuotettiin aktiivisesti merkityksiä kaupungille ja kaupungista. Tutkijan katse fokusoituu näin perustellusti ajanjaksoon, jolloin vuoden 1848 jälkeinen kaupunki oli valtavan muutoksen – modernisaation – alainen. Modernin symboliksi ja koko tutkimuksen tilalliseksi kiintopisteeksi nousee Ringstrasse, joka rakennettiin keskiaikaisen kaupunginmuurin paikalle.
Ringstrassen suunnitelma vuodelta 1858. Lähde: https://www.wien.gv.at/kultur/archiv/geschichte/bastei/ringstrasse.html
Vastaväittäjä oli hyvin vaikuttunut Hakkaraisen tutkimuksesta ja arvosti paitsi sen analyyttisyyttä, metodologista innovatiivisuutta ja tutkimuksen täydellisyyttä hiponutta viimeistelyä, myös tekijänsä kykyä ymmärtää aineistoa, joka tuottaa haasteita paikallisillekin.
Oppinutta keskustelua tänä kesäisenä lauantaipäivänä oli seuraamassa 69 kuulijaa.
Lauantaina 27. toukokuuta 2017 tarkastettiin Turun yliopiston Janus-salissa Mila Oivan väitöskirja Creation of a Market Place: The Polish Clothing Industry, Soviet Union, and the Rise of Marketing, 1949–1961. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Małgorzata Fidelis University of Illinoisista, Chicagosta. Mila Oivan tutkimus yhdistää kulutuskulttuurin, moderniteetin ja transnationaalin vuorovaikutuksen tutkimusta: lähtökohtana on analysoida, miten – ja millaisten käytäntöjen kautta – puolalaisia valmisvaatteita kaupattiin Neuvostoliittoon vuosina 1949–1961. Asetelman taustana ovat poliittiset muutokset toisen maailmansodan jälkeen, niin itäblokin sisällä kuin laajemmin. Tutkimus purkaa dikotomista näkemystä kylmän sodan maailmasta ja tuo tarkasteluun paljon uusia sävyjä. Ruohonjuuritasolta tarkasteltuna puolalaisen vaateteollisuuden toimijoilla oli neuvoteltavanaan enemmän liikkumatilaa kuin näkemys sosialistisista yhteiskunnista ensi katsomalta antaisi olettaa.
Neuvostoliiton näkökulmasta puolalaisessa kulttuurissa oli länsimainen häivähdys, modernin elämän tuntu, ja tätä puolalaiset myös käyttivät myyntivalttinaan. Jazzmusiikki soi neuvostoyleisölle suunnatuissa muotinäytöksissä. Väitöstilaisuudessa keskusteltiin myös Jadwiga Grabowskasta (1898–1988), jota on usein kutsuttu puolalaisen muodin Coco Chaneliksi. Hän oli vuosina 1958–1968 valtiojohtoisen Moda Polskan vetäjä. Grabowskalla oli ollut muotihuone jo ennen sosialismin aikaa. Toisen maailmansodan jälkeen tätä jatkuvuutta olennaisempaa oli kuitenkin muutos. Moderni maailma edellytti uusia kulutustuotteita ja myös uusia mielikuvia Puolasta ja puolalaisuudesta.
Vastaväittäjä Małgorzata Fidelis.
Väittelijä Mila Oiva
Väitöstilaisuutta oli seuraamassa 64 henkeä. Keskustelu oli erittäin vilkasta ja avasi kuulijakunnalle erinomaisesti niitä haasteita, joiden edessä puolalainen valmisvaateteollisuus kamppaili. Samalla avautui näkökulma siihen, mitä kulutus ja kuluttaminen vuosien 1949–1961 Neuvostoliitossa merkitsi ja miten sitä voi tutkimuksellisesti lähestyä.
”Historia on keräämisen, löytämisen ja suodattamisen tiedettä”, kirjoitti saksalainen historioitsija Leopold von Ranke (1795–1886), ”mutta se on myös taidetta ja taitoa (Kunst), koska se luo uudelleen ja esittää sen mitä on löytänyt ja tunnistanut”. Tutkimuksen tekeminen on ”keräämistä, löytämistä ja suodattamista”, mutta samalla se on uuden luomista, elämän puhaltamista siihen aineistoon, jonka tutkija on uutteruudellaan tavoittanut. Kulttuurihistorian opinnäytteet rakensivat vuonna 2015 rikkaan ja monimuotoisen kuvan siitä, millaista historioitsijan työ on. Valmistuneet 28 pro gradu -tutkielmaa ja neljä väitöskirjaa ottivat haltuun uusia aiheita ja loivat näkymiä menneisyyden maailmaan. Opinnäytteiden aikajänne ulottui keskiajalta nykypäivään, ja tutkimukset käsittelivät maantieteellisesti laajaa aluetta Suomesta Japaniin, Islannista Yhdysvaltoihin ja Espanjasta Petsamoon.
Aasian kulttuurihistoriaa käsitteli Helinä Taimi pro gradu -tutkielmassaan Kitagawa Utamaron kulissit – Japanilaiset naiset ukiyo-e-kuvissa. Tutkimus analysoi japanilaisen kulttuurin sukupuolijärjestelmää ja symboliikkaa legendaarisen Utamaron (1753–1806) puupiirroskuvien kautta. Yhdysvaltojen historiaan perehdyttiin muun muassa Niko Heikkilän sähkötuolin historiaa ja Malla Lehtosen 1960- ja 1970-lukujen aborttikeskustelua käsittelevissä tutkimuksissa. Espanjalaista kulttuuria puolestaan tutki Marika Ahonen laulaja-lauluntekijä Christina Rosenvingen tuotantoa käsittelevässä gradussaan.
Pohjoinen ulottuvuus näkyi vuoden 2015 tutkimuksissa vahvasti. Islantilaisia saagoja käytettiin lähdeaineistona niin graduissa (Jukka Salonen) kuin väitöskirjoissakin (Kirsi Kanerva), ja molemmissa korostui tunteiden historian näkökulma. Pohjois-Suomeen liittyviä analyyseja valmistui niin ikään useita: Tiina Harjumaan tutkielma Petsamosta Varejoelle käsitteli usein unohdettua pestamolaisten asutustoimintaa sen jälkeen, kun menetetyn alueen asukkaat siirtyivät uusiin koteihinsa. Niina Siivikon Kaikuja Saamenmaalta puolestaan tarkasteli saamelaiskysymyksen käsittelyä suomalaismedioissa vuonna 1971. Pohjoista aineistoa hyödynsi myös Rauni Rekosen tutkimus Hautajaismuistot ja menneisyyssuhde, vaikkakin tutkimus kattoi koko maan. Sen aineistona oli vuonna 2007 järjestetty valtakunnallinen kirjoituskeruu suomalaisten hautajaiskokemuksista. Rekosen tutkielma avaa kiinnostavan filosofisen näkökulman arkielämän taitekohtaan: millaisia muistin paikkoja hautajaiset ovat olleet ja miten me niiden kautta jäsennämme paitsi tunteitamme myös omaa ajallisuuttamme.
Pro gradu -tutkielmien aiheiden moninaisuutta on vaikeaa kiteyttää lyhyesti. Nostan tässä esiin vain muutamia esimerkkejä. Eero Perunka käsitteli paljon kohua herättäneitä umts-kauppoja, joissa Saksa vuonna 2000 hankki 50 miljardia euroa huutokauppaamalla taajuuksiaan. Sonera, ja samalla sen pääomistaja Suomen valtio, oli yksi kärsijöistä. Perunka tutkii huutokaupan kautta suomalaisten teknologiasuhdetta, sen historiaa ja usein fantastisia tulevaisuuden odotuksia. Mikrohistoriassa puhutaan usein poikkeuksellisen tyypillisyydestä: epätyypillisen tapahtuman tai tilanteen kautta voidaan nähdä sellaista, jota aikalaiset pitivät itsestään selvänä. Umts-huutokauppa oli tällainen epätyypillinen tapahtuma, josta avautuu näkökulma tyypilliseen.
Mikrohistoriallista tuntua oli myös Kati Kajanderin tutkimuksessa Hawklore, jonka keskiössä oli merikarvialaissyntyinen hypnotisoija Olavi Hakasalo (1930–1988), taiteilijanimeltään Olliver Hawk. Ekstentrinen julkisuuden henkilö tarjoaa kiinnostavan perspektiivin suomalaisen sensaatiojournalismin historiaan, jonka tärkeänä moottorina 1960- ja 1970-luvuilla oli Urpo Lahtisen perustama Hymy-lehti. Kajanderin tutkielma ei ole henkilöhistoriallinen, mutta vahva keskushenkilö sillä on. Vuonna 2015 valmistui useita muitakin henkilöön keskittyviä pro gradu -tutkielmia, muun muassa kaksi tutkimusta legendaarisesta oopperalaulajasta Aino Acktésta. Laura Merelli analysoi Acktén kirjeenvaihtoa taiteilijuuden ja naisen roolien näkökulmasta, Maarit Tuominen keskittyi äidin, Emmy Achtén, ja tyttären, Aino Acktén, väliseen suhteeseen. Laulajat olivat keskiössä niin ikään Jutta Ala-Äijälän tutkielmassa Iskelmätytöt. Naiset toimijoina suomalaisessa iskelmämusiikissa 1955–1965, joka perustui jazziskelmän läpimurron keskeisten artistien, Vieno Kekkosen, Pirkko Mannolan ja Helena Siltalan, haastatteluihin.
Vuonna 2015 kulttuurihistoriassa valmistui neljä väitöskirjaa. Kirsi Kanervan artikkeliväitöskirja Porous Bodies, Porous Minds: Emotions and the Supernatural in the Islendigasogur (ca. 1200–1400) pohti tunteiden merkitystä 1200- ja 1300-lukujen Islannissa. Varhaisissa tunneteorioissa sellaiset käsitteet kuin emootio, affekti ja passio viittasivat liikkeeseen ja vaikutukseen, ja Kanervan tutkimus osoittaa, että myös islantilaisissa kansanomaisissa tunneteorioissa liike oli olennaista. Heta Mularin monografia New Feminisms, Gender Equality and Neoliberalism in Swedish Girl Films 1995–2006 analysoi ruotsalaista tyttöelokuvaa, joka osallistui ajankohtaiseen keskusteluun tasa-arvosta ja feminismistä. Tytöstä tuli 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun muutoksen symboli. Asko Nivalan väitöskirjan Beyond Germany Fragmented. The Idea of the Golden Age in Friedrich Schlegel’s Early Romantic Philosophy of History päähenkilö oli saksalaisen romantiikan keskeinen teoreetikko Friedrich Schlegel (1772–1829), jonka ajattelusta Nivala jäljitti aiemmin pitkälti käsittelemättä jääneitä kulttuurihistoriallisia juonteita. Teoksen ytimessä on Schlegelin kulta-aikakäsityksen uudelleentulkinta. Vuoden neljäs väitös oli Leena Rossin artikkeliväitöskirja Yksilö ja ympäristö. Yksilö ja ympäristö: Maalari Frans Lindin (1903–1988) elinikäinen ympäristösuhde muistitiedon ja maisemamaalausten valossa, joka tutki ympäristösuhdetta yhden ihmisen, tässä tapauksessa varkautelaisen maalarin Frans Lindin kautta. Tutkimus on syntynyt todella pitkäjänteisen työn tuloksena, sillä Rossi haastatteli Lindiä useaan otteeseen jo 1980-luvulla. Mittavien haastattelujen lisäksi aineistona on puolensataa Lindin maalausta, mikä tuo tutkimukseen oman kiinnostavan lisänsä. Ympäristösuhteen ohella väitöskirja analysoi sitä, miten sunnuntaimaalari havainnoi ja kuvasi ympäristöään.
(Teksti on aiemmin julkaistu Kritiikki-lehdessä 1/2016.)
- Luettelot opinnäytteistä löytyvät täältä.
- Vuoden 2014 opinnäytteet
- Vuoden 2013 opinnäytteet
- Vuoden 2012 opinnäytteet
- Vuoden 2011 opinnäytteet
- Vuoden 2010 opinnäytteet
Tunteiden historiasta on suomalaisessa historiantutkimuksessa keskusteltu 1990-luvun alusta lähtien, mutta vuosituhannen vaihteen jälkeen tutkimusta on tullut laajemmin. Sen sijaan on tuiki harvinaista, että Suomessa kirjoitetaan Islannin historiasta, puhumattakaan islantilaisten tunteiden kulttuurihistoriasta. Siksi 31. tammikuuta 2015 oli poikkeuksellinen päivä. Turun yliopistossa tarkastettiin Kirsi Kanervan väitöskirja Porous Bodies, Porous Minds. Emotions and the Supernatural in the Íslendingasögur (ca. 1200–1400), joka pohtii tunteiden merkitystä 1200- ja 1300-lukujen Islannissa. Artikkeliväitöskirjan pohjana on viisi referoitua artikkelia, ja teoksessa on myös laaja lähes 180-sivuinen johtanto-osa.
Kirsi Kanervan vastaväittäjänä toimi folkloristiikan dosentti Frog (Helsingin yliopisto), joka väitöstilaisuuden alussa viittasi University College Londonin viitan tuovan mieleen Harry Potter -elokuvat. Alkukevennyksen jälkeen keskustelu porautui aiheen ytimeen, 1200- ja 1300-lukujen tunnekäsitteisiin, islantilaissaagoihin lähteenä sekä muun muassa kysymykseen siitä, sijaitsiko saagoissa mainittu mieli (hugr) sydämessä. Varhaisissa tunneteorioissa keskeiset tunnekäsitteet, emootio, affekti ja passio, viittasivat liikkeeseen ja vaikutukseen, ja Kanervan tutkimus osoittaa, että myös islantilaisissa kansanomaisissa tunneteorioissa liike oli olennaista. Samalla saagojen tunnerekisteri on toiseuden maailma: usein ajateltiin, että levottomilla kuolleilla ja muilla yliluonnollisilla ilmiöillä oli tunnevaikutuksia. Keho ja mieli olivat huokoisia, ja siksi niiden rajat oli tärkeää pitää kurissa ulkopuolelta tulevien vaikutusten vastustamiseksi. Syyllisyyteen liitettiin muun muassa silmäsärky, joka kertoi kehoon/mieleen tulleesta vaikutuksesta. Frog ja Kanerva kävivät näistä tunnehistorian kysymyksistä ajatuksia herättävän keskustelun, jota Janus-salissa oli seuraamassa 45 henkeä. Väitöstilaisuus päättyi klo 14.15.
Kirsi Kanerva pitää lektiota. Vastaväittäjä Frog vasemmalla tarkkaavaisena.