Kulttuurihistoriassa valmistui vuonna 2011 28 pro gradu -tutkielmaa ja kaksi väitöskirjaa. Graduissa saavutettiin merkittävä virstanpylväs siinä mielessä, että joulukuussa hyväksytty Emilia Haaviston tutkimus ”Minä kun katoan” – 1800-luvun lopulla Niuvanniemen mielisairaalan sisäänkirjattujen naispotilaiden eletty ja koettu sairaus ja sairaalassaolo oli oppiaineen 500. pro gradu -tutkielma. Ensimmäinen työ valmistui vuonna 1979, 32 vuotta sitten. Haaviston työn ytimessä on kokemuksellisuus: kohteena on se, miten Niuvanniemen mielisairaalaan 1800-luvulla tulleet potilaat kokivat sekä sairastamisen että sairaalassa olemisen. Teema on haastava mutta erittäin kiinnostava. Kokemuksellisuudella oli vahva asema gradukirjallisuudessa laajemminkin. Tästä voi esimerkkinä mainita Arja Ryhäsen ja Anu Salmelan tutkimukset, jotka molemmat käsittelivät suhtautumista itsemurhaan. Kokemuksellisuuden, ja elämän laitapuolen, näkökulma oli myös Anna-Maria Ollilan tutkielmassa Paremman elämän toivossa. Yhteiskunnallinen suhtautuminen kaupunkien irtolaisnaisiin 1800- ja 1900-luvun vaihteen Suomessa.
Maantieteellisesti tutkimuskohteet ulottuivat laajalle, Suomen lisäksi Ruotsiin, Viroon, Espanjaan, Englantiin, Yhdysvaltoihin, Lähi-itään, jopa Uuteen Seelantiin. Kulttuurien kohtaamisen tematiikkaa käsittelivät sekä Reetta Niemen tutkimus James Cookin ja Uuden Seelannin maorien kohtaamisesta 1769–1770 ja Jenni Kaskimäen analyysi Gertrude Bellin (1868–1926) Lähi-itää kuvaavista matkakirjoista.
Temaattisesti aiheiden kirjo oli niin ikään lavea. Tutkimuksissa pohdittiin muun muassa koulutuksen ja oppikirjojen historiaa, maratonjuoksun vaiheita 1990-luvulta 2000-luvulle, New Yorkin maailmannäyttelyn Suomi-kuvaa, liikenneturvallisuutta, joogan tuloa Suomeen – ja suhtautumista eläimiin. Viimeksi mainitusta teemasta voi nostaa esiin Henriikka Heikinheimon tutkimuksen eläinlääkintälottien suhteesta hevosiin toisen maailmansodan aikana ja Heta Lähdesmäen ajankohtaisen tutkimuksen Hallittu ja hallitsematon susi. Valta ihmisen ja suden välisessä suhteessa poronhoitoalueen ulkopuolisessa Suomessa 1990-luvun lopulla. Myös magia ja alkemia olivat vahvasti esillä vuoden 2011 töissä. Maria Heinonen käsitteli oppineiden magiaa Suomessa 1640–1670-luvuilla ja Essi Liukkonen Thomas Nortonin teosta The Ordinal of Alchemy (1477).
Media-aiheita käsiteltiin erityisen runsaasti. Tarkastelun kohteina olivat Turku-aiheiset elokuvat, matkakirjallisuus, pilalehdet, tosi-tv-sarjat, aikakauslehdet ja valokuvat. Henna Haavisto analysoi modernin naisen elämäntyyliä Aitta-lehdessä 1927–1930. Juho Korhonen puolestaan tutki Espanjan sisällissodan legendaarista valokuvaajaa Robert Capaa ja samalla fotojournalismin historiaa. Myös henkilöhistoriallisia tutkimuksia tehtiin. Tästä voi esimerkkinä mainita Sami Liuhdon tutkielman Kalervo Palsasta ja Tuuli Vatulan pioneerityön näyttelijä-teatteriohjaaja Aino Mattilasta. Sivumääräisesti laajin työ oli Hanna Katajamaan tutkimus Suomen sillalla. Viro ja virolaiset Ylioppilaslehden kirjoituksissa vuosina 1917–1939.
Väitöskirjoja tarkastettiin vuonna 2011 kaksi. Silja Laineen tutkimus Urbaani mielikuvitus ja 1920-luvun Helsingin ääriviivat (k&h, 2011) oli inspiroiva luotaus siihen mielikuvitukseen, joka itsenäisessä Suomessa kohdistui korkeisiin rakennuksiin. Pilvenpiirtäjää ei Helsinkiin noussut, mutta aiheesta käytiin laajaa julkista keskustelua, joka kertoo paljon siitä, miten aikalaiset hahmottivat kaupunkitilaa ja sen merkityksiä. Elina Larsson puolestaan tutki väitöskirjassaan Kotikuvauksen ideaalisuus Carl Larssonin teoksessa Ett hem (1899) ruotsalaista kotia siinä mielessä kuin se hahmottui taiteilija Carl Larssonin kotikuvauksissa. Larssonin teemat ja painotukset ovat vaikuttaneet merkittävästi 1900-luvun käsityksiin kodin merkityksestä.
(julkaistu Kritiikki-lehdessä 1/2012)
Tarkempi luettelo pro gradu -tutkielmista löytyy oppiaineen kotisivulta. Esittely vuoden 2010 opinäytteistä löytyy täältä.
Väitöstilaisuus alkoi Keskisen lektiolla, jonka jälkeen oli vastaväittäjän vuoro astua esiin. Nevala avasi puheenvuoronsa viittamalla tutkimuksiin siitä, miten jääkiekon maailmanmestaruus vuonna 1995 on nykypäivän historiakäsityksen keskeisiä virstanpylväitä. Lähimenneisyyden avainkohdassa urheilu on näyttäytynyt kansakuntaa yhdistävänä tekijänä, mikä saa helposti unohtamaan tosiasian, että suomalainen urheilukulttuuri on suurimman osan historiastaan ollut jakaantunut. Tämän kahtiajaon ytimessä Keskisen väitöskirja on.
