Keskiajantutkimusta ja nukketeatteria yhdistelevä esityksemme ”John – Eleanor” on ollut osa Turku Euroopan kulttuuripääkaupunki 2011 tarjontaa, ja lisäksi kiertänyt vierailevana esityksenä Helsingissä, Turun keskiaikamarkkinoilla, Porissa, Rovaniemellä, Oulussa. Kerron tässä hieman esityksen taustoja ja reflektoin omaa suhdettani siihen.

Esitys alkaa sanoilla: ”Olen Tom Linkinen, turkulainen keskiajantutkija, ja esityksemme aiheena on, kuten osa paikallaolijoista tietääkin, myöhäiskeskiajan Englannissa eläneen John “Eleanor” Rykenerin tarina.” Olen, tosiaankin, Tom Linkinen, turkulainen keskiajantutkija, ja ”pitkän kaavan” mukaan kulttuurihistorian jatko-opiskelija ja tuntiopettaja. Esitys on minun ja nukketeatteritaiteilija Timo Väntsin käsikirjoittama. Lavalla olemme me, minä ja Timo, ja iso kirjo nukketeatteria. Itse esiinnyn ikään kuin itsenäni, tutkija ja luennoitsija Tom Linkisenä, ja Timo Väntsi pysyy täystyöllistettynä niin näyttelijä Timo Väntsinä, John – Eleanoria hakevana näyttelijänä, kuin nukketeatteritaiteilijana. Ohjaaja Merja Pöyhönen, toinen nukketeatterin monipuolinen ammattilainen, on ohjannut esityksen rytmiltään tehokkaaksi, monipuoliseksi reilun tunnin mittaiseksi paketiksi. Ilman Merjaa näytelmässä olisi aivan varmasti aivan liikaa tyhjiä sanoja, ja aivan liian vähän yleisön kanssa samassa tilassa läsnäoloa. Upeat monipuoliset ammattilaiset Merja ja Timo ovat tehneet näytelmästä kerrassaan toimivan paketin, ja minä taas olen sanojen ihminen joka, no, halusi kertoa John ”Eleanorille” tilaa antaen tarinan joka tavoittaisi yleisöjä. Tässä vaiheessa on selvää että se onnistui.

John Rykener, joka naiseksi pukeutuneena käytti itsestään nimeä Eleanor, eli Englannissa 1300-luvun lopulla, yli 600 vuotta sitten. Tuon ajan englantilaisten oma nykyaika asettui myöhemmin myöhäiskeskiajaksi määriteltyyn ajanjaksoon. Aika on yleisesti nähty uskonnollisuuden ja yhteisöllisyyden kyllästämänä kulttuurina, jota kristilliset moraalikäsitykset, sosiaalinen kontrolli ja tiukat käsitykset oikeanlaisesta ja vääränlaisesta käyttäytymisestä rajasivat. Tällainen yleinen käsitys perustuu niihin ajan historiallisiin lähteisiin, joita on säilynyt ylivoimaisesti eniten. Kirkkoinstituution sisällä syntyneet dokumentit, uskonnollinen kirjallisuus ja kirkkoihin laaditut kuvat, kaiverrukset ja patsaat kertovat kaikki ajan julkisesti ja yleisesti jaetuista käsityksistä oikeasta ja väärästä. Tätä vahvistavat oikeudelliset asiakirjat, seuraavaksi yleisimmät jäljet tästä menneisyydestä.

Juuri yhdestä oikeudellisesta lähteestä löytyy John Eleanor Rykener, joka asiakirjasta luetun perusteella harjoitti naiseksi pukeutuneena prostituutiota miesten kanssa, miehenä seksiä monien naisten kanssa, ja tuli samalla häirinneeksi ja rikkoneeksi tuon ajan sukupuolirajoja, seksuaalinormeja, ja yleisestikin hyvän elämän sääntöjä vastaan vahvasti ja monella eri tavalla. Sukupuolirajat ja niiden mukaan eläminen ymmärrettiin luonnollisiksi, ikiaikaisiksi, ja Jumalan luomana myös pyhiksi, mutta samaan maailmaan mahtui John / Eleanor. Oikeudelliseen lähteeseen päätyminen kertoo osaltaan jo sen miten hänen tekonsa ja elämäntapansa koettiin vahvasti vääränlaisina. Samalla Rykenerin tapaus kuitenkin vahvistaa miten tuohon aikaan mahtui kaikenlaista.

John / Eleanor Rykener oli ja on poikkeus. Tuon ajan Englannin historiallisten lähteitten perusteella hän on myös ainoa laatuaan. Mutta poikkeushan vahvistaa säännön, joten on syytä laatia uusi sääntö; sellainen, jossa keskiaikaiseen menneisyyteen mahtuu monenlaista vallitsevia normeja häiritsevää tapaa olla, ajatella ja toimia.

John / Eleanor Rykenerin tarina ei aukea yhtä oikeudellista asiakirjaa lukiessa, mutta sanojen ja rivien väleistä mahdollisia osia siitä voidaan aavistella. Tarina avautuu. Kerroksia on monia: asiakirja on kirjurin vuonna 1395 puhtaaksikirjoittamana kirjurin versio siitä mitä hän on kuulusteluissa kuullut, mitä siitä kirjoittanut muistiin, ja miten puhtaaksikirjoittanut muistiinpanonsa. Kirjurin muistiinpanot eivät osaltaan ole voineet perustua muuhun kuin siihen mitä Rykeneriltä on kuulusteluissa kysytty. Kysymykset ovat ohjanneet Rykenerin vastauksia ja tunnustuksia, ja niihin taas ovat aikanaan kerrostuneet kuulusteluhetkien ja tunnustettujen tapahtumien välinen ajallinen etäisyys, muistikerrostumat, ja tarinallisuus. Moninkertaiset tarinalliset kerrokset, kysytyt ja kysymättä jääneet kysymykset, vastatut ja vastaamatta jääneet vastaukset, ja näiden kaikkien sanavalinnat – kaikesta tästä rakentunut ja rakentuva tarina huutaa kysymään kaikkea sitä mistä yksittäisessä kuulustelupöytäkirjassa ei puhuta. Sitä riittää.

Keskiajan seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden tutkija Ruth Mazo Karras löysi Rykenerin tapauksen uudelleen 1300-luvun oikeuslähteiden joukosta ja kirjoitti (yhdessä David Lorenzo Boydin kanssa) aiheesta artikkelin vuonna 1995. Siitä lähtien Rykeneriä on ajoittain käytetty tutkimuskirjallisuudessa ja ihmetelty mikä tämä ihminen oikein oli. Ristiinpukeutuja transvestiitti biseksuaali vai kenties sodomiitti? Itsekin otin kantaa näihin kysymyksiin historiantutkimuksellisessa artikkelissani Historiallisessa aikakauskirjassa vuonna 2004. Näitä kysymyksiä enemmän minua kuitenkin kiinnostaa Rykenerin mahdollinen elämäntarina. Elämänkohtalo? Sankaritarina? Ehkä molempia, ehkä jotakin aivan muuta. Historiantutkimuksen keinot eivät vain tahdo riittää.

Pitkin projektiamme, käsikirjoitusvaiheessa, harjoitusvaiheessa ja sitten keskellä esityksiä, mielessäni on ollut kulttuurihistorioitsija Natalie Zemon Davisin ajatus tulkinnallisista arveluista osana historiantutkimusta. Viittaan tässä kohtaa erityisesti hänen tutkimukseensa ja samassa prosessissa valmistuneeseen, samannimiseen elokuvaan Martin Guerren paluu. Tuon tutkimusryppään tuloksena syntyneen, kulttuurihistorian klassikoksi kasvaneen kirjansa esipuheessa Davis vertaa ko. elokuvaa ja kirjana ilmestynyttä tutkimustaan historialliseen laboratorioon. Esikuva on suuri ja nöyryyttä näytellen minun ei ehkä pitäisi verrata omaa esitystämme siihen, mutta teen sen silti: mielestäni myös oma John – Eleanorimme on laboratoriokokeiden tulos: mukana on historiallinen laboratorio, nukketeatterilaboratorio, ja vielä poikkitieteellistaiteellinen laboratorio. Harjoitusvaiheessa ennen ensi-iltaa keskiaikaisesta kuulustelupöytäkirjasta on avattu esiin tarina, ja meitä on ohjannut itsepintainen halu tehdä näytelmästä niin hyvä kuin mihin ikinä pystymme. Sitten testasimme, testasimme, testasimme.

Jo käsikirjoitusvaiheen alussa tuli selväksi että näytelmän tekemisessä ei ole mitään mieltä jos näytelmässä ei ole rakkautta. Lopulta ohjaaja Merja Pöyhönen keksi miten se rakkaus siihen näytelmään asettuu. Onneksi. Lisäksi tiesimme että näytelmästä tulee osittain rivo. Lopulta nuket näyttivät että tähän tulee mukaan keskiaikaista käsinukkeperinnettä; että sutkautukset naurattavat, suorasanaisuus toimii, ja että rivot eleet ja vitsit ovat parhaita. Että isot vakavat asiat tarvitsevat helpottavaa naurua oheen. Myös John ”Eleanorin” aikalainen, Canterburyn tarinoiden kirjoittaja Geoffrey Chaucer kirjoitti miten ”suuremman osan ajastaan ihmiset nauroivat ja leikkivät”. Chaucer ja John ”Eleanor” elivät maailmassa jossa teatteriseurueet ja nukketeatterit kiertelivät toreilla ja tulkitsivat omaa monipuolista maailomaansa työkaluinaan omat ja yleisöjensä tärkeimmät tunteet naurusta itkuun ja itkusta nauruun.

Mukana on koko ajan kulkenut kysymys siitä onko tämä mahdollista tehdä, oliko tämä mahdollista John ”Eleanorin” tarinassa, onko tämä mahdollista kertoa yleisölle omassa ajassamme tänään. Lopulta syntyi yksi mahdollinen tarina ja sen yksi mahdollinen esitystapa. Lopetan paljastamalla näytelmän viimeisen repliikin lopun: ”Hyvä osa äsken esitetyistä kohtauksista on mahdollisesti tapahtunut. Kiitos mielenkiinnosta.” Sanon tämän jokaisen esityksen lopuksi täynnä rehellisyyttä ja vilpittömyyttä, ja tarkoitan että: tämä kaikki on ollut mahdollista, me olemme nyt tehneet kaikkemme, kiitos.

”John – Eleanorin” viimeinen toistaiseksi sovittu esitys on maanantaina 21. 11. Turussa, Seikkailupuiston Timanttisalissa kello 19.30. (Sitten menemme pitkälle tauolle, ja jos sen hetkinen nykyaika haluaa, esiinnymme jälleen syksyllä 2012.)