Helsingin poliisilaitokselle tehtiin marraskuun 10. päivänä 1944 ilmoitus Pohjoisella Rautatiekadulla sijaitsevan kerrostalon ullakolle hirttäytyneestä miehestä. Hänet oli löydetty myöhään edellisenä iltana. Syksyllä 1944 Suomessa ja maailmalla tapahtui muutakin eikä kirjailija ja taidehistorioitsija Klaus Holman kuolema herättänyt huomiota. Nekrologeja ei ilmestynyt heti ja mahdolliset huhut ja juorut ovat sittemmin unohtuneet.
Seuraavana vuonna postuumisti julkaistun Holman Runoja-kokoelman alkuun hänen ystävänsä Eino E. (Nenno) Suolahti kirjoitti lähes 50-sivuisen johdannon, josta on tullut virallinen Holman elämäkerta. Suolahti tunsi Holman erinomaisesti: he olivat molemmat syntyneet vuonna 1914 ja tulleet ylioppilaiksi samalta luokalta Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta. Kirjallisuutta ja muita taiteita harrastavat nuoret pitivät itseään frankofiileinä ja humanisteina.
Klaus Holman kohdalla Ranskan-ihailusta tuli konkreettista, sillä hän muutti Ranskaan ylioppilastutkinnon jälkeen. Muuton teki helpoksi se, että Klausin vanhemmat asuivat Ranskassa. Suurlähettiläs Harri Holma oli siirtynyt muutamaa vuotta aikaisemmin Berliinistä Pariisiin yhdessä vaimonsa Allin kanssa.
Klaus Holma viihtyi Ranskassa: hän kierteli maata polkupyörällään ja vanhempiensa kanssa, kuvasi kirkkoja, luki kirjallisuutta ja osallistui Suomen lähetystön järjestämiin juhliin. Hän kävi kielikurssilla englantilaisessa kartanossa ja opetteli kiipeilemään Alpeilla. Hän eli television epookkidraamojen maailmassa – melkein ainoana suomalaisena.
Klaus Holma yhdessä vanhempiensa kanssa. Kuva Mielikki Ivalon teoksesta Puuskatuulessa. Weilin & Göös 1974.
Klaus Holma halusi todennäköisesti isänsä innoittamana akateemiselle uralle. Sorbonnessa hän kuuli arvostetun taidehistorioitsijan Henri Focillonin luentoja, mutta tutkintonsa hän suoritti Helsingin yliopistossa. Hänen pääaineensa oli taidehistoria. Holma hankki professori Onni Okkoselle taidetta ranskalaisista huutokaupoista ja taideliikkeistä. Holma oli alun perin halunnut omistautua italialaisen renessanssimaalari Giorgionen töille, mutta Okkonen vakuutti 1700-luvun klassistin Jacques-Louis Davidin olevan parempi kohde väitöskirjalle.
Davidia tutkinut Klaus ja Suomalaiseen yhteiskouluun historian opettajaksi palannut Nenno olivat kiinnostuneita historiasta, mutta heitä ei innoittanut suomalaista tutkimusta hallinnut sosiaalihistoria eikä oman maan merkityksen korostaminen nationalismin hengessä. Klaus oli kotiutunut Pariisiin ja nopeasti, mutta vain kohtuullisin arvosanoin valmistunut Nenno saattoi ajatella jäävänsä historianopettajaksi.
Klaus Holman julkaistu tuotanto kokonaisuudessaan: väitöskirja, kaksi romaania ja runokokoelma.
Klausin väitös Davidista alkoi valmistua keväällä 1939. Harri Holma oli tästä innoissaan, mutta hänelle oli myös muuta ajateltavaa, sillä kansainvälinen tilanne kiristyi. David. Son évolution et son style valmistui samoihin aikoihin, kun Ranska julisti liikekannallepanon. Väitöskirja tarkasteli vallankumouksen maalaria esteettikkona ja analysoi Davidin tuotantoa kronologisena kehityskertomuksena. Harri Holma yritti saada teokselle kustantajan samalla, kun hän alkusyksyn kiireisinä päivinä raportoi Euroopan luisumisesta sotaan.
Talvisodan aikana Harri Holma ja hänen ystävänsä Aladár Paasonen neuvottelivat Suomelle annettavasta tuesta niin Ranskan johdon kanssa kuin Kansainliitossakin. Klaus jätti Pariisin viimeisen kerran vuoden 1940 alussa. Hän siirtyi suurlähetystön Suomi-kuvaa kiillottavista tilaisuuksista pohjoiseen talveen, mutta hän ei ehtinyt ennen talvisodan loppua rintamalle. Klaus Holman vaimo Simonne (os. Sachs), jonka kanssa hän oli solminut avioliiton joulukuussa 1939, jäi Pariisiin suomalais-ranskalaisen yhteistyön jonkinlaiseksi symboliksi, kunnes saattoi seurata puolisoaan Suomeen välirauhan aikana elokuussa 1940.
Romaanin Kolme markkinoinnissa käytettiin kuvaa sotilaspukuisesta kirjailijasta.
Klaus Holma väitteli sotilaspuvussa joulukuussa 1940. Samaan aikaan hän jo valmisteli toista suurisuuntaisempaa hanketta. Holma oli kerännyt laajasti materiaalia ranskalaisista romaanisista katedraaleista ja halusi kirjoittaa niiden tyylivaikutteiden historian. Käsikirjoitus ei saanut nimeä eikä se koskaan valmistunut.
Sota vaikutti käsikirjoituksen jäämiseen kesken, mutta Klaus Holman kiinnostus tutkimustyöhön oli myös vähentynyt. Hän oli kirjoittanut jo 1930-luvulla monia klassisia aiheita imitoivia näytelmiä. Sota-ajan uudet näytelmät alkoivat olla realistisempia ja omaan aikaan sijoittuvia. Esikuviensa Roger Martin du Gardin ja André Giden tavoin Klaus Holma halusi romaanikirjailijaksi ja näytelmät saattoivat toimia jonkinlaisena kirjoitusharjoituksena.
Holman onnistumista kirjailijana voi arvioida kolmen lähes valmiin teoksen avulla. Nuoruus vanhassa talossa (1943) on helsinkiläisen sivistyneistön piiriin kirjoitettu kasvutarina, jonka yhteys Klausin omaan elämään on ilmeinen. Romaanin nuorukaiset on helppo kuvitella Nennoksi ja Klausiksi. Arvoituksellinen Kolme (1944) on helsinkiläisissä ullakkohuoneessa ja Pyrenneiden maaseudulla tapahtuva kolmiodraama, joka käsittelee yhtäältä irtaantumista vanhemmista ja toisaalta rakkautta ja seksuaalisuutta. Holmalta jäi myös laaja romaanikäsikirjoitus, joka kuvaa toisen maailmansodan syttymistä ja sen vaiheita sekä sitä, miten sota muutti Eurooppaa ja ihmisten ajattelua.
Kolme lienee ainoa suomalainen romaani, jossa liikutaan Conquesissa.
Sota-aikana Klaus Holman käsitys maailmasta muuttui. Vaikka hän vietti suuren osan sodasta kaukana rintamasta, pääasiassa Mikkelissä, hän joutui kohtaamaan arkipäivän niukkuuden, haavoittuneet ja ihanteensa menettäneet sotilaat. Hän kohtasi toisella tavalla ajattelevia ihmisiä ja välit niin puolisoon kuin Ranskassa asuviin vanhempiin olivat jännitteiset. Tämä heijastui romaanikäsikirjoitukseen, joka pyrki antamaan äänen eri kansallisuuksiin ja yhteiskuntaluokkiin kuuluville ihmisille. Holman voi tulkita myös miettivän omaa elämäänsä, sen erilaisia vaiheita ja vaihtoehtoja. Nuori pariisilainen ja kolmeakymmentä lähestyvä sota-ajan Klaus ovat siinä rinnakkain.
Klaus Holman elämään kuului kaksi ainakin näennäisesti yhteensopimatonta puolta: 1930-luvun ranskalaiset seurapiirit ja sota-ajan Suomi. Itse hän kirjoitti: “Historia on kertomus hetkistä, ei kehityksestä”. Tästä huolimatta pyrimme kirjoittamaan hänestä elämäkerran, jossa yksittäiset, poikkeuksellisen kiinnostavat, hetket sidottaisiin myös osaksi 1930-1940-luvun maailmaa.
Meri Heinonen (merhei@utu.fi) & Janne Tunturi (jantun@utu.fi)
PS. Mikäli tiedät jotain Klaus Holmasta tai hänen ystävistään, kuulisimme mielellämme lisää. Tiedot voivat koskea Holman aikaa SYK:ssa, Ranskassa tai sota-ajan Suomessa. Tiedot esimerkiksi suomalaisista 1930-luvun Pariisissa, Valtion tiedoituslaitoksesta, päämajan Tiedustelu 2:sta sekä Aladár Paasosen toiminnasta olisivat suureksi avuksi.
Lauri Piispan väitöskirja Näyttelijän taide venäläisessä elokuvassa 1907–1919 analysoi, kuinka elokuvanäyttelijän taide ja siihen kohdistuva keskustelu kehittyivät Venäjällä yksityisen elokuvatuotannon vuosina 1907–1919. Vaikka venäläisen mykkäelokuvan historiasta usein muistetaan 1920-luvun neuvostoelokuva, Piispan väitöskirja kiinnittää huomiota varhaisempaan vaiheeseen, joka oli erittäin laajaa. On arvioitu, että Venäjällä valmistettiin yli 1000 näytelmäelokuvaa ennen lokakuun vallankumousta. Kuten Piispan tutkimuksen otsikko kertoo, yksityinen tuotanto jatkui vuoteen 1919 asti, eli myös vallankumouksen tuolle puolen, mitä ei useinkaan tule ajatelleeksi. Paljon aineistosta on tuhoutunut, mutta onneksi jäljellä on myös sekä kokonaan että osittain säilyneitä teoksia, joihin Piispa on voinut tutustua muun muassa Venäjän valtion elokuva-arkistossa.
Piispan vastaväittäjänä toimi dosentti Kimmo Laine, joka johdatti keskustelua sujuvasti teemasta toiseen, näytteiden kautta. Keskustelu alkoi kysymyksellä, miksi näytteleminen on ollut elokuvateorialle niin vaikeata. Tähän väittelijä vastasi viittaamalla siihen aikalaiskeskusteluun, jossa moderni ilmaisuväline haluttiin myös tietoisesti erottaa teatterin perinteestä. Vastaväittäjä puolestaan kommentoi, että historiallinen selitys on perusteltu, mutta toisaalta se ei selitä, miksi esimerkiksi historiallisen poetiikan piirissä näyttelijää tarkastellaan yhä osana mise-en-scèneä. Väitöstilaisuudessa saatiin nähdä katkelmat Jevgeni Bauerin melodraamasta Kuolema jälkeen (Posle smerti, 1916) ja Jakov Protazanovin elokuvasta Isä Sergius (Otets Sergi, 1918) pääroolissaan legendaarinen Ivan Mozžuhin. Keskustelun kautta avautui kuva nopeasti muuttuneesta taidemuodosta, jossa lyhyessä ajassa koettiin esteettinen ja teknologinen murros. Kiinnostava oli myös keskustelu ”sanattoman” taiteen ihanteesta, jossa pyrittiin eroon väliteksteistä. Universaalia elokuvan kieltä pohdittiin samaan aikaan niin idässä kuin lännessäkin.
