Kuukausi: toukokuu 2019

Teksti Vilko Solla (24.5.2019)

Kulttuurihistorian kirjoittaminen 2019 -kurssin Esoteria-työryhmä saavutti tiiminvetäjän näkökulmasta katsottuna erinomaisesti kurssille asetetut tavoitteet. Mielestäni koko tiimi ylitti itsensä kurssin aikana, ja tämän porukan kanssa oli alusta asti ilo työskennellä. Esitän tässä joitakin tiiminvetäjän ajatuksia ja huomioita ryhmän toiminnasta. Tekstin lopusta löydät listan kurssilla valmistuneista töistä, sekä näiden julkaisutiedot.

Asta Honkalan ja Miro Kankareen muodostaman työparin yhteistyö Tattarisuon tapauksen tutkinnassa antoi alkusysäyksen tiimin toiminnalle. Aihe oli kiinnostanut molempia jo ennen kurssia, ja työpari löysi toisensa välittömästi. Mielestäni koko työryhmän toiminnalle oli edullista, että yhdellä työparilla oli heti ensimmäisestä tapaamisesta alkaen selkeä aihe ja suunta kurssityöllensä. Työryhmän tunnelma pysyi alusta asti aktiivisena, ja muiden työparien kurssitöiden sisällöt saivat rauhassa täsmentyä ensimmäisten työviikkojen kuluessa. Missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että koko tiimin toiminta junnaisi paikoillaan.

Kaksi työparia – Heli Lehtisen ja Kalle Moilasen tiimi, sekä Tiina Tiilikaisen sooloryhmä – löysivät kurssitöidensä aiheet Maarit Leskelä–Kärjen työryhmälle tapaamisten alussa esittelemän Uuden etsijät–tutkimushankkeen kautta. Leskelä-Kärjen vierailu auttoikin ryhmän heti alkuun monille hiukan vieraan aihepiirin hahmottamisessa. Anni Tepon ja Teemu Lahtosen työpari löysi toisensa yhteisen populaarikulttuurin tulokulman kautta. Omasta näkökulmastani vaikutti siltä, että oikeat ihmiset päätyivät tekemään yhteistyötä, ja työparien mudostus tapahtui orgaanisesti. Tiina Tiilikaista kiitän erityisesti venymisestä kurssityön työnjaon kanssa, ja valmiudestaan työskennellä ilman työparia.

Ensimmäisten työviikkojen ajan ryhmä kokoontui yhteisiin tapaamisiin kerran viikossa. Kun työparit olivat päässeet kirjoittamisessa vauhtiin, tapaamisia alettiin pitää joka toinen viikko. Tapaamiset olivat tärkeitä keskustelujen paikkoja ja auttoivat suuntaamaan kurssitöitä. Siksi pyrinkin varmistamaan, että kaikkien työparien töiden käsittelylle jää keskusteluissa aikaa. Viimeisinä viikkoina, kurssin loppuseminaarin lähestyessä, työryhmä kokoontui jälleen kerran viikossa, jotta kaikilla olisi aikaa saada palautetta töistään, sekä koko ryhmällä mahdollisuus osallistua päätösseminaarin suunnitteluun.

Tapaamisissa oli omasta mielestäni poikkeuksetta hauska käydä, ja uskoakseni niistä oli työparien toiminnalle hyötyä. Päätös pitää tapaamisia kahden viikon välein kurssin puolivälin paikkeilla oli perusteltu, ja tuonakin aikana työt etenivät hyvin. Aina kaikki ryhmän jäsenet eivät päässeet tapaamisiin, mutta yleensä ainakin toinen jäsen jokaisesta työparista oli paikalla, ja työparit viestivät toisilleen tapaamisissa läpikäytyjä asioita. Kun työryhmä oli ensimmäisten viikkojen aikana hiukan tutustunut ja työparien tehtävät selkeytyneet, parien välinen kommunikaatio vaikutti mutkattomalta ja sujuvalta. Tapaamisten jälkeen kirjoitin tiiminvetäjänä tapaamisraportit moodlen keskusteluryhmään. Näiden ja tiimin WhatApp- ryhmän kautta koko porukka pysyi kärryillä, niin kurssin käytännön asioista kuin tapaamisissa esille tulleista ideoista, vinkeistä ja ajatuksista. Viestinnän ratkaisut tuntuivat toimivilta. WhatsAppin kautta tiimillä oli mahdollisuus kertoa projektien etenemisestä, tarjota vinkkejä, ym. spontaanisti ja nopeasti. Tapaamisraporttien lisäksi moodlessa jaettiin ja kommentoitiin työparien tekstejä, sekä loppuseminaarin sisältöä.

Tiiminvetäjänä oma toimintani keskittyi tapaamisiin ja tiimin sisäiseen viestintään. Erityisesti kurssin alkuvaiheessa valmistelin tapaamisiin yksinkertaisen ohjelman, ja joitakin ideoita ja kysymyksiä työpareille siltä varalta, että keskustelut kuivuvat kasaan. Onnekseni työryhmän jäsenet olivat niin aktiivisia tuomaan esille ajatuksiaan sekä tarjoamaan kommentteja muille, että yleensä tapaamisten hedelmällisin sisältö syntyi spontaanin keskustelun tuloksena, eikä omaa valmistautumistani tarvittu. Hiljaisemmissakin tapaamisissa syntyi aina keskustelua. Toiveenani oli pitää tapaamiset tunnelmaltaan sen verran kevyinä, että niissä olisi hauska käydä vaikka oma työ ei juuri sillä kertaa suuresti edistyisikään. Näin tapaamisiin olisi joka tapauksessa motivoivaa tulla. Kaikkien kurssin suorittaneiden työryhmän jäsenten positiivinen asenne ja hyvin yhteen sopineet persoonat tekivät toiminnasta helppoa. Oma tuntumani on, että tapaamissa oli ryhmän mielestä miellyttävää käydä.

Kurssin loppua kohti pääsimme keskittymään työparien tekstien kommentointiin. Aikaa vievänä työvaiheena tämä vei suurimman osan viimeisistä tapaamisista. Palautteen ja kritiikin antamisessa myös ohjaavalla opettajalla oli merkittävä rooli, ja olenkin kiitollinen Marika Räsäselle hänen osuudestaan tapaamisissa erityisesti kurssin loppua kohden. Tarve tiiminvetäjän työpanokselle tuntui kurssin loppua kohden pienentyvän, kun työparit keskittyivät töidensä viimeistelyyn. Osallistuin töiden kommentointiin, ja pyrin tukemaan työpareja töiden edistymisessä. Päätösseminaarin lähestyessä seminaariesitelmän videon ja diojen valmistelu vei suurimman osan omasta ajastani kurssin parissa.

Lyhyessä ajassa mukavasti yhteen hitsautuneen, tiimihenkeä yhdessä synnyttäneen työryhmän kanssa oli ilo tehdä töitä. Tiiminvetäjän hommia hyvä ilmapiiri helpotti, ja välillä tunsin itseni jopa tarpeettomaksi – hyvän tiimin merkki uskoisin! Onneksi sain välillä työryhmältä positiivista palautetta tapaamisista ja raporteista, ja vältyin tuntemasta itseäni aivan turhaksi. Kannustavaa palautetta annettiin tiimin sisällä muutenkin paljon, ja pyrin itse myös tukemaan työpareja tarjoamalla kannatusta hyvin tehdystä työstä. Koko kurssin ajan porukka tuki toisiaan, ja työmoraalia riitti saattamaan hommat valmiiksi kurssin aikataulussa. Kaikki ryhmän jäsenet saivat päätösseminaariin mennessä kurssityönsä ohjaavan opettajan hyväksymään kuntoon. Kaiken kaikkiaan ryhmän toiminta oli oman, tiiminvetäjän arvioni mukaan aktiivista, tiimin jäsenten työmotivaatio korkea, ja työskentelyilmapiiri tiimissä hyvää. Paljon parempaa kulttuurihistorian kirjoittamisen työryhmää on vaikea kuvitella, kiitos teille!

Yhteenveto Esoteria-työryhmän kurssitöistä, sekä linkit jo julkaistuihin töihin:

Heli Lehtinen & Kalle Moilanen

Haastatteluartikkeli Uuden etsijät-tutkimushankkeen tutkija Nina Kokkisesta.

Uuden etsijät-hankkeen tutkimusblogi, lähiaikoina.

Teemu Lahtonen & Anni Teppo

Tutkimusartikkeli Valkoinen peura–elokuvan (1952) esittämistä saamelaisuuden, muinaisuskontojen, ja noituuden representaatioista, sekä elokuvan vastaanotosta.

Lähikuva- verkkojulkaisu, Pohjoinen- teemanumero, vuoden 2020 alkupuolella.

Tiina Tiilikainen

Tutkimusartikkeli Kyllikki Ignatiuksesta, varhaisesta suomalaisesta naisvaikuttajasta 1900-luvun alun esoteeristen liikkeiden piirissä.

Uuden etsijät-hankkeen tutkimusblogi, lähiaikoina.

Asta Honkala & Miro Kankare

Populaari tutkimusartikkeli, sekä laajalle yleisölle suunnattu tutkimusblogi Tattarisuon ruumislöydöistä 1931.

MTVUutiset-nettiuutiset, yhteistyössä MTV3:n toimittajan kanssa.

Artikkeli: https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/lahteesta-loytyi-kuolleiden-kasia-paita-ja-jalkoja-tattarisuolla-yli-50-ruumista-silvottiin-tekijaksi-paljastui-kuusihenkinen-noitapiiri/7385000#gs.dhdrdb

Blogi: https://tattarisuontapaus.blogspot.com/

Teksti: Eeva Bang ja Ville-Waltteri Virtanen

Berliinin muuri murtui kolmekymmentä vuotta sitten marraskuussa 1989. Ihmiset juhlivat kaduilla ympäri Berliiniä, kun raja kahden Berliinin välillä avattiin. Kaupungin sisällä pääsi vihdoin liikkumaan ilman rajoituksia. Vapauden juhlaa edelsi kuitenkin vuosikymmeniä jatkunut tilanne, jossa ennen yhtenäinen valtio oli revitty kahtia ja vuonna 1949 perustettiin läntinen Saksan Liittotasavalta ja itäinen Saksan demokraattinen tasavalta. Kahtiajaon seuraukset olivat synkät. Suvut, perheet ja ystävät eri puolilla Saksaa joutuivat eroon toisistaan – halusivat tai eivät. Poliittisen näyttämön varjossa olivat nämä tavalliset ihmiset.

Itä- ja Länsi-Saksan väliset jännitteet kulminoituivat Berliinissä, joka oli toisen maailmansodan jälkipyykissä jäänyt saarekkeeksi Itä-Saksan alueelle ja jaettu miehitysvyöhykkeisiin. Läntistä Berliiniä hallinnoivat Yhdysvallat, Ranska ja Iso-Britannia omilla vyöhykkeillään ja itäinen osa oli taas Neuvostoliiton kommunistisen hallinnon alla. Berliinin muuri pystytettiin 13. elokuuta 1961 estämään länteen vyöryvä ihmistulva, kun tuhannet ihmiset pyrkivät Länsi-Berliinin kautta länteen paremman elämän toivossa.

Rikotut perheet

Kun muuri pystytettiin, sen eri puolille jääneet sukulaiset ja ystävät eivät voineet enää tavata toisiaan arjessa. Yhteydenpidosta tuli miltei mahdotonta. Berliinin keskustassa Bernauer Strassella asui Kielbergin perhe, joka havahtui toivottomaan todellisuuteen piikkilanka-aidan kulkiessa keskellä kotikatua. Sukulaiset, joiden luona Kielbergit vierailivat usein, asuivat kadun toisella puolella. Vuonna 1961 13-vuotias Elke Kielberg oli ennen ylittänyt kadun vieraillessaan serkkunsa luona. ”Piikkilankasunnuntain” 13. elokuuta jälkeen ystävysten välillä oli rivi aseistautuneita sotilaita. Elken serkku oli jäänyt loukkuun idän puolelle kuten tuhannet muutkin itäsaksalaiset.

Sittemmin Bernauer Strassen itäisen puolen asuinrakennukset tyhjennettiin asukkaista ja rakennukset tuhottiin. Ihmisillä oli edessä pakkomuutto pois omasta naapurustostaan ja Bernauer strassen tilalle ilmestyi aidoista, valonheittimistä, vartiotorneista ja muurista koostuva raja-alue. Itä-Saksan vartijoilla oli lupa ampua kaikkia, jotka yrittivät paeta ja moni sai surmansa paikalla, joka oli ennen tavallinen naapurusto. Sadan metrin levyisen rajan keskellä sijainnut hiekkatie tunnettiin nimellä ”kuoleman kaistale”.

Erotettu perhe vuonna 1961. Äiti idässä, isä ja poika lännessä. Kuva: Wikimedia Commons.

Brigitta Schimke asui Itä-Berliinissä lähellä muuria. Hänen vanhempansa ja sisaruksensa asuivat kaupungin läntisellä puolella. Brigitta tapasi siskoaan idän puolella, mutta itse itäsaksalaisena hän joutui anomaan viisumia halutessaan vierailla lännessä. Viisumin saaminen oli vaikeaa, eivätkä Itä-Saksan viranomaiset myöntäneet matkustuslupia kevyin perustein. Brigitta pääsi länteen siskonsa 55-vuotissyntymäpäiville vuonna 1977. Tämä oli tavatonta, koska tavallisesti lupa myönnettiin vain sukulaisen täytettäessä täysiä kymmeniä. Hautajaisiin sai luvan matkustaa, jos kyseessä oli lähisukulainen ja tällöinkin tuli todistaa, että kyseessä oli sukulainen ja että hän oli kuollut. Viisumia piti anoa hyvissä ajoin ja sen saamiseen saattoi mennä useampi kuukausi.

Eron aiheuttama ikävä näkyi berliiniläisissä erityisesti juhlapäivinä, kuten jouluna. Joulun alla vuonna 1961 sadat itäberliiniläiset kerääntyivät muurin vierelle vilkuttamaan valkoiset nenäliinat käsissään toisella puolella oleville läheisilleen. Itä-Saksan viranomaiset eivät suhtautuneet mielenilmaisuun suopeasti ja tapahtuman jälkeen muuria korotettiin niin, että näköyhteys estyi. Myös pakoyritysten määrä kasvoi joulun alla, kun ihmiset halusivat epätoivoisesti läheistensä luokse.

Vuonna 1961 itäberliiniläinen Sigrid Paul (1934) synnytti poikalapsen Torstenin. Lapsi kärsi synnytyksestä seuranneesta vatsakalvon repeämästä, jonka vuoksi Sigrid joutui hakemaan elintärkeitä lääkkeitä ja ruokavalmistetta Länsi-Berliinin Westendin sairaalasta. Kun Berliinin muuri pystytettiin, Sigrid ei pystynyt enää hakemaan lääkettä lännestä, vaan joutui viemään lapsensa Itä-Berliinin Charitén sairaalaan. Charitén lääkärit eivät kyenneet auttamaan lasta, siispä he siirsivät lapsen Länsi-Berliinin Westendin sairaalaan. Seuraavana aamuna Sigrid havahtui sydäntäsärkevään todellisuuteen: hänet ja Torsten oli erotettu toisistaan.

Frau Paul yritti paeta Länsi-Berliiniin, mutta hän epäonnistui ja joutui Stasi-viranomaisten armoille. Frau Paulia kuulusteltiin yötä päivää. Stasi-viranomaiset ehdottivat, että Sigrid saisi nähdä poikaansa eikä joutuisi enää kuulusteltavaksi, jos hän tekisi yhteistyötä hänen ystävänsä Michael Hinzenin vangitsemisessa. Frau Paul kieltäytyi. Hän ja aviomiehensä olivat viisi kuukautta Hohenschönhausenin vankilassa. Vuonna 1964 länsimaat ostivat Frau Paulin ja tämän aviomiehen vapaiksi. Vihdoin Sigrid pääsi hakemaan Torstenin Westendin sairaalasta ja perhe oli jälleen yhdessä.

Länsiberliiniläinen nainen  vilkuttaa sukulaisilleen muurin toiselle puolelle vuonna 1961. Kuva: Wikimedia Commons

Menetetyt unelmat

Rajan sulkeminen päätti monen nuoren opintien. Itä-Berliinissä asuneet ja lännen puolella koulua käyneet nuoret eivät päässeet enää kouluun lännen puolelle, eikä kaikille tarjottu mahdollisuutta jatkaa opintojaan idän oppilaitoksissa. Lukiolaiset määrättiin oppisopimuskoulutuksiin ja korkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijat ohjattiin tehdastyöhön. Lännessä humanistisia ja yhteiskunnallisia aineita opiskelleet nähtiin pahimpina pettureina ja uhkana sosialistiselle ideologialle. Tartuntavaaran aiheuttivat myös lapset ja nuoret, jotka olivat poliittisesti saastuneita. Heidät hajautettiin idässä eri kouluihin. Koulun sijainnilla ei ollut merkitystä – keskittämistä oli ehdottomasti vältettävä. Moni nuori joutui luopumaan unelmistaan koulutuksen ja ammatin suhteen ja heiltä riistettiin vapaus vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa.

Lännessä työssä käyneet ”rajanylittäjät” olivat Itä-Saksan viranomaisten silmissä epäluotettavia. Myös heidät kohtalonsa oli koulutuksesta riippumatta tehdastyö. Ammattitaidolla ei ollut merkitystä. Työ muurin toisella puolella lännessä houkutteli monet berliiniläiset pakenemaan rajan yli.

Tulevaisuus näytti toivottomalta myös 17-vuotiaalle Ursula Heinemannille. Vuonna 1961 Heinemann oli työskennellyt tarjoilijana länsiberliiniläisessä hotellissa ja oli rajan suljettua jäänyt työttömäksi. Heinemann ei tyytynyt kohtaloonsa vaan päätti paeta. Hän löysi rajasta heikon kohdan ja kiinnijäämisen uhallakin päätti ryhtyä rajan ylitykseen. Piikkilanka-aidan alla oli aukko, jonka ali Ursula pääsi ryömimään. Ursula aavisti rajavartijoiden olevan kuitenkin lähellä, koska hän haistoi savukkeiden hajun. Takaisin palaaminen ei ollut enää mahdollista, hänen oli jatkettava eteenpäin. Ursula onnistui pakenemaan. Seuraavana päivänä hän ilmoittautui työpaikalleen Plaza Hotelissa ja sai entisen työpaikkansa takaisin.

Valvonta muurilla ja kansalaisten parissa

Kapinallisuuden kitkemiseksi Itä-Saksassa toimi julkisten poliisivoimien Volkspolizein lisäksi salainen poliisi Ministerium für Staatssicherheit tai kuten itäberliiniläiset sitä nimittivät, Stasi. Stasi-viranomaiset olivat järjestelmällisiä. Heidän menetelmänsä näkyvät Miriam Weberin (1952) kokemuksissa.

Kun Miriam Weber oli kuudentoista, hänestä tuli Stasi-viranomaisten silmätikku. Hän ja ystävänsä Ursula olivat todistaneet Leipzigin mielenosoitusta vuonna 1968, jossa poliisi pidätti useita kansalaisia ja tyrmäsi heidän vakaamuksensa paloletkuilla. Miriam katsoi, että Itä-Saksan toiminta oli väärin ja ryhtyi vastustamaan viranomaisten kontrollia. He kirjoittivat julisteita ja laittoivat niitä näkyville puhelinkoppeihin ja ilmoitustauluihin. Julisteissa luki Consultation, no water cannons ja People of the people’s republic speak up!

Stasi-viranomaiset pääsivät Miriamin jäljille, kun he kyselivät julisteista kouluissa. He lisäsivät Miriamin epäiltyjen listalle ja tarkistivat hänen kotinsa kumihanskoineen ja vaunukoirineen. Löydettyjen julistevälineiden nojalla Miriam ja Ursula vangittiin epäiltyinä kansankiihotuksesta.

Stasi-viranomaisilla oli keinonsa saada epäillyt puhumaan. Miriam eristettiin kokonaan ulkomaailmasta. Hänellä ei ollut lupaa tavata vanhempiaan tai asianajajaa, lukea kirjoja tai sanomalehtiä eikä edes soittaa.  Miriam kärsi univajeesta, sillä Stasi-viranomaiset kuulustelivat häntä yötä päivää. Miriamille valehdeltiin, että Ursula oli myöntänyt rikokset. Lopulta Miriam myönsi tehneensä julisteet ja pääsi vapauteen odottamaan oikeudenkäyntiä.

Miriam ei jäänyt odottamaan oikeudenkäyntiä, vaan karkasi junalla Berliinin muurille ja suunnitteli pakenevansa Länsi-Berliiniin. Berliinin muuri oli aikansa valvotuimpia rajoja, mutta siitä huolimatta Miriam onnistui melkein ylittämään muurin. Loppumetreillä hän jäi kiinni piikkilankaan, vietiin kuulusteltavaksi ja tuomittiin puoleksitoista vuodeksi Straubergin naisvankilaan Hoheneckiin.

Muuri Potzdamer Platzilla ja näkymä itään vuonna 1975. Kuva: Wikimedia Commons

Stasi-viranomaisten valvonnan seuraamukset näkyvät myös Miriamin aviomiehen Karl-Heinz Weberin – lempinimeltään Charlie – kokemuksissa. Charlie joutui Itä-Saksan silmätikuksi, kun hän ui lomareissullaan liian lähellä ruotsalaisalusta. Stasi-viranomaiset tulkitsivat uimisen pakoyritykseksi. Stasi-viranomaisten painostuksen ja varjostamisen seurauksena Charlie lopetti liikunnanopettajan uransa ja ryhtyi Itä-Saksan vastaiseksi kirjailijaksi. Koska Charliella ja Miriamilla oli kummallakin rekisteri Stasin pääkonttorilla, heidän kotinsa joutui jatkuvien tarkastuskäynnien kohteeksi.

Stasi-viranomaisten valvonta näkyy myös Sigrid Paulin kokemuksissa. Sigrid kertoo, ”Aviomieheni ja minä päätimme laittomasti lähteä Itä-Saksasta. En ole tyypillinen vapaustaistelija. En ollut edes osa oppositiota. Tästä päivästä lähtien en ole poliittisen puolueen jäsen. Enkä ole rikollinen.”

Sigrid aviomiehineen ja kolme opiskelijaa yrittivät paeta Länsi-Berliiniin käyttämällä väärennettyä passia ja hyppäämällä junaan Ostbahnhofin asemalta Tanskaan ja sitä kautta Länsi-Berliiniin. Yritys epäonnistui, kun yksi paenneista jäi kiinni ja joutui kahdeksi vuodeksi vankilaan. Stasi-viranomaiset olivat ottaneet yön vaihteessa käyttöön näkymättömän leiman, joka paljasti väärennetyt passit. Frau Paul poltti passinsa, mutta ei siis luopunut suunnitelmaansa nähdä Torstenin.

Länsi-Berliinissä oli kaivettu tunnelia Itä-Berliinin Brunnenstrasseen. Tunneli oli tulvinut ensimmäisellä pakoyrityksellä, mutta vesi oli nyt jäässä. Ennen kun Sigrid yritti paeta toistamiseen, Stasi-viranomaiset varjostivat häntä. Yhtenä aamuna vieraat miehet kysyivät Frau Paulin henkilöllisyyspapereita – tämä oli tavanomaista, sillä kansalaisten piti aina kantaa henkilöllisyystodistuksia – ja kun hän kaivoi niitä esiin, Stasi-viranomaiset kaappasivat hänet kuulusteltavaksi keskellä päivää.

Vierailu lännen ja idän välillä

Kun Itä-Saksan viranomaiset pystyttivät Berliinin muurin, Itä-Berliini oli eristyksissä lähes kaksi ja puoli vuotta. Vasta syksyllä 1963 Itä-Saksan päättäjät allekirjoittivat rajalupasopimuksen, jonka myötä länsiberliiniläiset saivat luvan vierailla lähisukulaisten luona jouluna ja uudenvuoden pyhinä. Vierailuajat olivat rajallisia ja kestivät yleensä ainoastaan 12 tuntia.

1970- luvun lopussa ja 1980-luvun alussa länsiberliiniläisillä oli paremmat mahdollisuudet vierailla itään. Berliiniläisille tuli tutuksi Friedrichstrassen juna-asema, joka toimi kulkuväylänä lännestä itään. Sen seinien sisällä nähtiin onnellisia jälleennäkemisiä kuin lohduttomia hyvästejä. Berliiniläiset ristivät asemarakennuksen Kyynelten palatsiksi.

“Kuoleman kaistale”Kreuzbergin kaupunginosassa vuonna 1986. Kuva: Wikimedia Commons.

Rajaviranomaiset tarkistivat lännestä tulevien vierailijoiden passit huolella. Tarkoituksena oli varmistaa, ettei kukaan rikkonut valuuttamääräyksiä. Itä-Saksaan oli lupa tuoda pelkästään rajallinen määrä Itä-Saksan markkoja. Itä-Saksan viranomaiset pelkäsivät, että liian suuret rahasummat saattoivat horjuttaa heidän kapitalismin vastaista talousjärjestelmäänsä.

Itä-Saksan kansalaisilla oli myös mahdollisuus lähtöhakemukseen. Miriam ja Charlie Weber hakivat lähtöhakemusta Itä-Saksasta 1980. Toisinaan Itä-Saksan viranomaiset hyväksyivät lähtöhakemuksen, kun he halusivat eroon tottelemattomista, kapinallisista kansalaisista. Lähtöhakemuksen vuoksi Miriam ja Charlie joutuivat entistä suuremman tarkkailun alaisiksi. Vaikka lähtöhakemus oli laillinen, viranomaiset saattoivat tulkita sen Itä-Saksan hallinnon herjaamiseksi tai kunnialoukkaukseksi ja täten myös rikokseksi. Vuonna 1980 elokuussa viranomaiset pidättivät Charlien ja vangitsivat hänet kuulusteltavaksi. Saman vuoden lokakuussa poliisi kävi Miriamin luona ja vaati hakemaan aviomiehensä tavarat. Charlie oli kuollut.

Itä-Saksan suhtautuminen vierailuihin muuttui myönteisemmäksi 1980-luvun alussa. Viisumianomukset lisääntyivät, ja Itä-Saksan viranomaiset myönsivät suuria määriä vierailulupia vuoden 1984 ensimmäisinä kuukausina. Viisumien myöntämisen tarkoituksena oli miellyttää läntistä politiikkaa, pankkiyhteyksiä ja vapauttaa viisumiliikkeen jännitteitä. Viisumien myöntämisen seuraus oli päinvastainen; viisumiliike jatkoi kasvamistaan ja nousi totalitaristisen Itä-Saksan loppuvuosina suureksi ongelmaksi lännen ja idän lähennellessä välejään.

Berliinin muuri rajoitti ystävyyssuhteita, riisti nuorisolta mahdollisuuden haluamaansa opiskeluun ja työhön sekä rikkoi perheitä. Eniten muurista kärsivät itäberliiniläiset, sillä he joutuivat elämään vuosikymmeniä totalitaristisessa yhteiskunnassa. Berliinin muuri ei ollut pelkästään kylmän sodan symboli; se oli tavallisille kansalaisille vapauden riistäjä. Nykypäivänä maailmassa on yhä erilaisia muureja. Kun keskustellaan rajapolitiikasta, unohdetaan toisinaan muurien erottamat ihmiset.

Lähteet

Funder, Anna: Stasiland: Stories from Behind the Wall. Granta Books, 2011.

Hilto, Christopher: The Wall: The People’s Story. Sutton Publishing, 2001.

Taylor, Frederick: Berliinin muuri: 13. elokuuta 1961 – 9. marraskuuta 1989. Suomennos Matti Kinnunen. WSOY, 2008.

Corner, Lena: The Berlin Wall kept me apart from my baby son, 2009. https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2009/nov/07/berlin-wall-sigrid-paul. Haettu 20.04.2019.

Teksti: Oskari Myllymäki

Berliinin muurin kaatumisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi kolmekymmentä vuotta. Tämän takia aihe valikoitui yhdeksi kohteeksi kulttuurihistorian kirjoittamisen kurssilla esoterian ja avaruuden rinnalla. Tämä teksti on suppea kuvaus Berliinin muuri -ryhmän työskentelystä ryhmänvetäjän näkökulmasta. Ryhmään kuului yhteensä yhdeksän henkilöä ja tuotimme paritöinä neljä erilaista julkaisua. Näitä olivat Kimmo Elon podcast-haastattelu, popularisoiva tiedeartikkeli, muurin vaikutuksia tutkiva haastattelu, sekä kirja-analyysi.

Päätimme keskittyä tutkimaan muurin vaikutuspiiriin kuuluneiden henkilöiden kokemuksia, tuoda esiin yksilöiden tarinoita ja sen, kuinka muuri heidän elämäänsä vaikutti. Viaton-kirjan analyysin avulla pyrimme nostamaan esille kirjailijan näkemyksiä muurista, ja analysoimaan kuinka kirjailijan asenteet kuvastivat lukijakunnan oletuksia muurin toimijoista.

Tiedeartikkelin avulla nostimme esille yksilöiden tarinoita ja toimme näin näkyviin, kuinka muuri vaikutti sen läheisyydessä eläneiden ihmisten elämiin. Berliinin muuria käsiteltäessä on helppo unohtaa ihmiset, joiden arkeen muuri päivittäin vaikutti. Muurin kohoaminen pakotti ihmiset luopumaan rutiineista, jotka olivat olleet osa heidän elämäänsä jo vuosia. Pienellä ajatusleikillä tällaisen muutoksen vaikutusta omaan elämään ei ole vaikea kuvitella: Vastapuolella kotiasi oleva bussipysäkki on yhtäkkiä sinulta saavuttamattomissa. Kulman takana oleva lähikauppa ei enää olekaan sinun lähikauppasi. Työpaikkaasi tai kouluusi sinulta on pääsy kielletty.

Kuten olettaa saattaa, lähdeaineistoa muuriin liittyen oli suunnattomasti. Yksilökokemuksia niistä löytyi runsaasti. Tästä huolimatta päätimme antaa äänen ihmisille, joita ei löytynyt jo julkaistujen kirjojen sivuilta. Halusimme antaa uusille ihmisille mahdollisuuden kertoa kokemuksistaan muurista ja siitä, kuinka se tänä päivänä vaikuttaa heidän elämäänsä. Miksi etsisimme vastauksia kysymyksiin ainoastaan kirjojen sivuilta, kun meillä oli mahdollisuus kysyä juuri ne kysymykset mitä halusimme ihmisiltä, joihin muuri oli vaikuttanut ja edelleen vaikuttaa? Emme olettaneet paljastavamme mitään erikoista ja uutta, mutta haastattelujen kautta Berliinin muuri ei jäänyt vain sanoiksi kirjassa. Lisäksi haastattelut muistuttivat ainakin minulle, että tutkimuksista ja kirjoista luetut kokemukset eivät ole ainoita kokemuksia. Jokaisella ihmisellä on muistoja ja kokemuksia, mutta vain harvat niistä ovat päätyneet musteena paperille. Tästä näkökulmasta tarkastellen on ilahduttavaa ajatella, että työmme ansiosta muutamia kokemuksia on hiljaisuudesta muutettu kirjoitettuun muotoon. 70-vuoden päästä Berliinin muurin 100. vuosipäivää työstävä seminaariryhmä voi kaivaa arkistoista Kritiikki-lehden ja hyödyntää työtämme omassa ryhmätyössään.

Yksilöiden kokemusten lisäksi etsimme käsiimme myös asiantuntijan avaamaan muuriin liittyviä tekijöitä. Asiantuntijan kanssa käydystä keskustelusta tuotettua podcastia voi pitää eräänlaisena pohjustuksena yksilökokemuksiin. Pidin tärkeänä, että ryhmämme työt muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden, jossa työt tukivat ja avarsivat toisiaan. Tämä ei silti tarkoita, etteikö työt toimisi myös erillisinä yksikköinä. Ne seisovat omilla jaloillaan, myös ilman toisten töiden tukea.

Ohjaajamme antoi meille tilaa toteuttaa itseämme ja hyvällä omatunnolla voin sanoa töiden olevan ryhmässä vaikuttaneiden opiskelijoiden rakentamia. Näkökulmat, aiheet ja lähteet ovat opiskelijoiden suunnitelmien ja valintojen tuloksia. Koen, että ohjaajamme antama tila mahdollisti realistisen kokemuksen ryhmänvetäjän roolista. Vastuu hyvistä ja huonoista ratkaisuista oli, ja on, minulla.

Muurit eivät ole kadonneet maailmasta Berliinin muurin kaatumisen myötä. Uusien pystyttämisestä puhutaan samalla, kun vanhoja halutaan purkaa. Niiden teho ihmisten hallitsemisessa ja alueiden rajaamisessa ei ole kolmessakymmenessä vuodessa vähentynyt. Ne omaavat tänäkin päivänä huomattavan vallan ihmisiin, vaikka informaatio liikkuu nykyisin huomattavasti helpommin kuin jaetussa Berliinissä. Mutta mihin tuo valta olisi kadonnut laajakaistojen ja sosiaalisen median myötä? Puhelimeen kilahtavat viestit ja 4G:n siivillä saapuvat kuvat eivät ikinä tule korvaamaan puolison halausta tai isoäidin pikkuleipien tuoksua.

Teksti: Saimi Ruuttunen

Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla ryhmämme teemaksi valikoitui avaruus, koska tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta Yhdysvaltojen tekemästä ensimmäisestä kuukävelystä. Ryhmämme ei kuitenkaan antanut tämän yhden merkkipaalun rajoittaa töiden suunnittelua, vaan avaruusaiheen matkassa päästiin jopa uuden ajan alkuun asti. Vaikka aluksi tunsimme hieman valinnanvaikeutta laajan teeman edessä, lopulta löysimme kiinnostavia, kulttuurihistoriallisia aiheita kaikille.

Pyöreiden vuosien kunniaksi suurin osa kurssin töistä liittyi kuulentoon. Eräs ryhmä analysoi kahta 1960-luvun avaruuselokuvaa, Andrei Tarkovskin Solarista ja Stanley Kubrikin 2001: Space Odysseyta. Tekstit julkaistiin Kritiikki-lehden numerossa 2/19. Kuulentoon liittyi myös toisen ryhmän tekemä lyhyt dokumentti kuulaskeutumisen kieltävistä salaliittoteorioista. Lisäksi kuumatkaa käsitteli Kuviteltu avaruus -seminaaria varten tehty lehdistötiedote.

Kaukaisempaa avaruushistoriaa käsitteli blogikirjoitus Suomen tähtitieteen historiasta kertovasta podcastista, joka vie lukijat 1500–1800-lukujen tähtitieteen maailmaan. Toinen varhaisempaa avaruustutkimusta käsittelevä työ on popularisoiva tiedeartikkeli 1600-luvun tähtitieteilijästä ja matemaatikosta Johannes Kepleristä ja hänen kuuta käsittelevästä Somnium-teoksestaan. Tekstille etsitään parhaillaan julkaisijaa.

Kurssin suoritustapa oli ainakin minulle aivan uusi. Kun on tottunut siihen, että työtä ohjaa tiukasti joku opettajankaltainen auktoriteetti, hyvin itsenäinen työskentely hieman hirvitti aluksi. Ryhmämme toimi kuitenkin hienosti: työt palautettiin ajallaan ja keskustelu oli monipuolista sekä hyödyllistä. Vapaus vaikuttaa töiden aiheisiin ja aikatauluihin tuntui myös mukavalta tavalta työskennellä. Hieman meitä epäilytti arvosana, joka on koko ryhmälle yhteinen, mutta nekin huolet hälvenivät, kun kaikki työt osoittautuivat todella laadukkaiksi ja sellaisiksi, joiden eteen oli nähty aikaa ja vaivaa. Oli hienoa päästä työskentelemään näin loistavassa ryhmässä.

Toivottavasti viihdytte avaruusmatkoillamme!