Dickensin syntymästä (7.2.1812) on tänä vuonna kulunut 200 vuotta. Samassa kuussa lordi Byron puolusti varhaisia teollisen yhteiskunnan kriitikkoja koneenrikkojia, luddiitteja, Britannian parlamentissa ja Napoleonin sodat riehuivat pitkin vuotta mannermaalla.
Tätä Englannin kirjallisuuden kenties kuuluisinta henkilöä on aseteltu valokeilaan juhlavuotta varten jo hyvän aikaa. BBC on äskettäin esittänyt uusintaversion ’Suurista Odotuksista’ (Great Expectations, 1861) ja Dickensin keskeneräiseksi jäänyt viimeinen romaani The Mystery of Edwin Drood (1870) on sekin saanut ensimmäisen televisiosarjaversioinnin. Uudet elämäkerrat, elokuvaretrospektiivit (BFI, http://www.bfi.org.uk/whatson/bfi_southbank/film_ programme/february_seasons/dickens_on_screen) ja teatteriversiot synnyttävät vaikutelman siitä, että Dickens ei ole koskaan ollut yhtä suosittu kuin tänä päivänä.
Suomen Kansallisteatterin vuodenvaihteen ohjelmistoonkin päätyi varmaan samasta syystä yksi hänen populaareimmista teoksistaan ’Joululaulu’, (A Christmas Carol, 1843) Kari Heiskasen mainiona tulkintana. Charles Dickens ei ole pelkästään kirjallisuudenhistorian kaanoniin päässyt kirjailija vaan myös kokonaisen maailmankuvan, dickensiaanan, luoja, joka ajoittaisesta ”vanhanaikaisuudestaan” huolimatta, tai juuri siitä johtuen, löytää aina uusia sukupolvia lukijoikseen.
Vaikka hän oli erityisen ylenkatseen kohteena maailmansotien välisen ajan modernistien silmissä, Hollywoodin 1930-luvulla aloittamat Dickens-filmatisoinnit (esim. George Cukorin David Copperfield, 1935) jatkoivat jo mykkäelokuvassa suosittujen dickensläisten arkkityyppien paraatia. Dickensin tyyppien varmaan definitiivisimmät tulkinnat nähtiin 1940-luvun lopulla David Leanin brittielokuvissa ’Suuret toiveet’ (Great Expectations, 1946) ja Oliver Twist (1948), jotka eivät jättäneet yhtäkään silmänurkkaa teattereissa kuiviksi. Samalla ne olivat täydellisiä melodraaman muotoon puettuja politiikan välineitä varhaisen hyvinvointivaltion oikeutuksen puolustamiseksi.
Myös baby-boomerit muistivat tämän 1960- ja 70-luvuilla. Dickensin aiheiden siirto uudelle sukupolvelle onnistui verrattain hyvin. Carol Reedin Oliver! (1968) oli aikansa suosituimpia elokuvamusikaaleja, brittipop lainaili innokkaasti ideoita Dickensin repertuaarista Uriah Heep-heavyrock-yhtyeestä Sex Pistolsien viktoriaanisiin katupoikiin ja svengaavassa Lontoossa vaikutti jopa poplaulaja, jonka taiteilijanimi oli lyhyesti ja ytimekkäästi Charles Dickens.
1980-luvulta alkaen Dickens-teolllisuus on keskittynyt televisiosarjojen ympärille, mutta maailma tuntee lukemattoman määrän erityisesti Englantiin ja Yhdysvaltoihin perustettuja Dickens-festivaaleja, jotka saivat 2007 kilpailijakseen Lontoon Chathamiin perustetun yli 70 000 neliökilometrin kokoisen Dickens teemapuiston. Siellä vierailijat voivat kätellä herra Pickwickiä ja Oliver Twistiä kuin Disneylandissä Akua ja Mikkiä konsanaan.
Charles Dickens onkin helppo popularisoinnin, populaarikulttuuriteollisuuden ja parodioinnin kohde. Hän työntyy jälkimodernina aikana yhä terävämmin esiin varhaisena kapitalismin ja teollistumisen kriitikkona, joka on samalla avoimen sentimentaalinen, melodramaattinen ja hylkii modernin ihmisen maailmankuvaa kompleksisine psykologisine ja eettisine ongelmineen. Ensimmäisenä teollistumisen mullistukset kokeneelle Britannialle hän on kirjallis-kulttuurinen terapeutti samaan tapaan kuin Väinö Linna sotien ja kansakunnan kahtiajaon kokeneelle Suomelle.
Dickensin jo elinaikanaan kokeman valtaisan suosion kätköissä eli kuitenkin jatkuva omantunnon herkkä syyllisyys, joka lävistää hänen kirjallisen tuotantonsa, ja joka oli perua hänen lapsuutensa kokemuksista köyhyydestä ja pakkotyöstä. Erityisesti isän kohtalo päätyä velkavankeuteen heijastui jatkuvasti Dickensin romaaneissa erityisenä inhona koronkiskureita, pankkeja, juristeja ja byrokraattista tekopyhyyttä kohtaan.
Voi vain kuvitella, mitä hän toteaisi tänä päivänä seuratessaan Englannin (ja Euroopan) pankkikriisiä ja katselisi St Paulin katedraalin eteen majoittuneita mielenosoittajia, jotka vastustavat Lontoon Cityn rahavaltaa. Samaan aikaan kun David Cameronin hallitus suunnittelee työttömien ja opiskelijoiden avustusten muuttamista vastikkeellisiksi työpalvelun kautta, voi kysyä olemmeko ottamassa taas pari askelta poispäin toisen maailmansodan jälkeisistä ’Suurista toiveista’ kohti Dickensin viktoriaanisen ajan ’Koleaa taloa’?
Lisää luettavaa
Charles Dickens at 200. http://www.guardian.co.uk/books/series/charles-dickens-at-200?INTCMP=SRCH. Tarkistettu 31.1.2012.
John, Juliet (2010). Dickens and Mass Culture.
John, Juliet (2003). Dicken’sVillains: Melodrama, Character, Popular Culture.
Sweet, Matthew (2012). Charlie’s Ghost. Sight & Sound. February. Vol. 22, Issue 2, 48-51.
Tomalin, Claire (2011). Charles Dickens: A Life. 
Komeaa kunnioittaa kirjailijan muistoa. Oliver Twistin muistan joskus vain mainitun, mutta Joululaulun muistan paremmin: sarjakuvana Joulutarina vuodelta 1985 ja teatterinäytelmänä Saiturin joulu vuodelta 2011.