Page 26 of 38

Ruotsalaisen tyttöelokuvan jäljillä – Kustos kertoo

25.1.2015 / Toimittaja / 0 Comments

Kuva elokuvasta Fucking Åmål (1998).

Lauantaina 24. tammikuuta 2015 tarkastettiin FM Heta Mularin kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja New Feminisms, Gender Equality and Neoliberalism in Swedish Girl Films, 1995–2006. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Ulrika Dahl Södertörnin yliopistosta Ruotsista. Olennaista on, ettei aiemmassa tutkimuksessa oikeastaan tunneta sellaista lajityyppiä tai elokuvaryhmää kuin ruotsalainen tyttöelokuva, vaan Mulari nimenomaan luo uuden käsitteen. Monet aikalaiset muistavat Lukas Moodyssonin esikoiselokuvan Fucking Åmål (1998), pikkukaupunkiin sijoittuvan tarinan kahden tytön, Elinin ja Agnesin, elämästä. Mulari paikantaa tyttöelokuvan alkuvaiheet muutamaa vuotta aiempaan ja analysoi tarkasti yhteensä 19 vuosien 1995 ja 2006 välillä valmistunutta tyttöelokuvaa. Elokuvat osallistuivat ajankohtaiseen keskusteluun tasa-arvosta ja feminismistä, ja tytöstä tuli usein muutoksen symboli.

Heta Mularin lektio alkaa. Kuva: Marjo Kaartinen.

Väitöstilaisuuteen Tauno Nurmela -saliin oli kokoontunut 80 kuulijaa seuraamaan vastaväittäjän ja väittelijän antoisaa tieteellistä keskustelua. Erityisen kiinnostavaa se oli siksikin, että vastaväittäjä on ollut Ruotsin feministisen keskustelun keskeisiä toimijoita ja hänet tunnetaan muun muassa Femmes of Power (2008) -teoksen kirjoittajana. Keskustelu liikkui jatkuvasti olennaisissa kysymyksissä, lähtökohdissa, menetelmissä ja käsitteissä. Haasteellinen oli esimerkiksi kysymys poststrukturalismin määrittelystä, milloin käsite esiintyy epistemologisessa, milloin diagnostisessa mielessä. Kahden asiantuntijan dialogi avasi kiinnostavan näkökulma ruotsalaisen kulttuurin lähihistoriaan. Väistämättä jäi miettimään myös suomalaisen ja ruotsalaisen kulttuurin eroja. Suomessa seurataan perinteisesti tarkkaan, mitä lahden takana tapahtuu. Mutta olisiko meidän syytä terästää keskustelua tasa-arvosta juuri nyt, voimakkaiden sosiaalisten ja poliittisten muutosten kynnyksellä?

Rockin potku stadionilla – Kustos kertoo

14.12.2014 / Toimittaja / 0 Comments

The Beatles Shea Stadiumilla 15.8.1965.

Stadionrockin juuret ulottuvat 1960-luvulle. The Beatles -yhtye esiintyi Shea Stadiumilla New Yorkissa elokuussa 1965, ja ääni vahvistettiin ottelukuulutuksiin käytetyllä PA-järjestelmällä – tunnetuin tuloksin, sillä yleisön äänimassa peitti alleen musiikin. Sittemmin areenakonserttien tuotannosta on tullut tärkeä osa populaarikulttuuria, ja tähän kehitykseen yhdistyvät niin teknologinen kuin audiovisuaalinenkin murros. Viime vuosikymmenien aikana on nähty toistaan näyttävämpiä spektaakkeleita, ajatellaanpa vaikka Pinki Floydin, The Rolling Stonesin, U2:n tai Peter Gabrielin megalomaanisia kiertueita. Stadionkonserttien ammattimaistuminen ja globalisoituminen ovat trendi, joka herättää yhä kysymyksiä. On arveltu, että tulevaisuudessa live-tapahtumien merkitys musiikkiteollisuudessa olisi erityisen vahva, kun äänitemyyti on digitalisoitumisen aiheuttamassa kriisissä.

Näitä kysymyksiä käsiteltiin Tauno Nurmela -salissa lauantaina 13. joulukuuta 2014, kun FL Kimi Kärjen väitöskirja Rakennettu areenatähteys. Rock-konsertti globalisoituvana mediaspektaakkelina 1965–2013 esitettiin julkisesti tarkastettavaksi. Vastaväittäjänä toimi professori Helmi Järviluoma-Mäkelä Itä-Suomen yliopistosta. Mediaspektaakkelia oli seuraamassa 93 kuulijaa, ja Nurmela-sali oli kansoitettu yliriviä myöten. Vastaväittäjä totesi keskustelun alussa, että kyse on todella relevantista populaarikulttuurin tutkimuskohteesta, josta on toistaiseksi yllättävän vähän analyysejä – siitäkin huolimatta, että suurelliset areenakonsertit ovat näkyvä osa tämän päivän viihdekulttuuria. Yleisölle väitöstilaisuus oli havainnollinen, sillä keskustelu siirtyi sujuvasti tutkimuksen keskeisiin käsitteisiin, näkökulmaan ja menetelmiin. Stadionrockin hämmentävyys on siinä, miten ajatus autenttisuudesta on läsnä kaikesta teknologisesta vahvistamisesta huolimatta. Läpeensä mediatisoitunut spektaakkeli säilyttää uskottavuutensa ainutkertaisena elämyksenä, vaikka valon ja äänen yhteispeli on monin tavoin prosessoitua. Kiinnostava keskustelu käytiin myös stadionkonserttien paradokseista, joista yhtyeet ovat itse tietoisia. Miten perustella kiertueiden painava hiilijalanjälki globaalien ympäristökysymysten keskellä? Vastaväittäjä johdatteli keskustelun myös metodologisiin kysymyksiin, ennen kaikkea hermenteutiikan soveltamiseen, jota väittelijä kutsuu ”valon ja äänen hermeneutiikaksi”. Antoisa keskustelu jatkui runsaat kaksi tuntia, ja kustos päätti väitöstilaisuuden klo 14.15.

Hermeneuttinen kehä: vastaväittäjä ja väittelijä keskustelussa. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.

ISCH kokoontui Johannesburgissa

7.12.2014 / Toimittaja / 0 Comments

Kansainvälisen kulttuurihistorian seuran ISCH:n vuoden 2014 konferenssi järjestettiin Johannesburgissa Etelä-Afrikassa 24.-27. marraskuuta. Yleensä kulttuurihistorioitsijat ovat kokoontuneet kesä-syyskuun välisenä aikana, mutta nyt seminaari oli poikkeuksellisen myöhään. Ajankohta vaikutti kenties siihen, että osallistujia oli vähemmän kuin yleensä, noin 50, mutta koska Etelä-Afrikassa on kevät kukkeimmillaan, ainakin suomalaiset pääsivät kokemaan pimeän marraskuun täydellisen vastakohdan. ISCH on järjestänyt vuosittaisia kokoontumisia jo vuodesta 2008, ja tämä oli toinen kerta, kun konferenssi oli Euroopan ulkopuolella. Tämänvuotinen teema kytkeytyi kulttuurin ja politiikan suhteisiin otsikolla Cultures of Damaged Societies: From Post-Conflict Resolution to Inter-Cultural Dialogue. Hyvin paljon konferenssissa käsiteltiin afrikkalaisia yhteiskuntia, ja ainakin itse koin hyvin kiinnostavana sen, miten Etelä-Afrikassa pohditaan vapautuksen ristiriitaista muistoa, 20 vuotta uuden perustuslain jälkeen. Seminaarin osana oli vierailu Liliesleafissa, ANC:n aseellisen siiven tukikohdassa, joka toimii nykyään kulttuuriperintökohteena. Paikan johtajan Nic Wolpen mukaan kävijämäärät ovat viime vuosina puhdonneet romahdusmaisesti, eikä vapautuksen muisto ole enää niin vahvasti esillä kuin aiemmin. Olen kirjoittanut aiheesta hiukan pidemmin toisaalla (klikkaa tästä).

Konferenssin näyttämönä oli Monash South Africa, jonka kampus sijaitsee Johannesburgin laitamilla, korkeiden muurien eristämänä. Suomalaisista mukana olivat minun lisäkseni professori Tiina Kinnunen ja FT Tuomas Tepora, jotka molemmat esitelmöivät uuden sotahistorian teemoista. Afrikkalaisista esiintyjistä voi mainita Lieberman Bhebhen, jonka luento Zimbabwen politiikasta 1980-luvulta tähän päivään herätti paljon ajatuksia. Oma esitykseni käsitteli posthumanismin haastetta kulttuurihistorialle, ja se oli yhdessä Marek Tammin kulttuurisemiotiikkaa käsitelleen esitelmän kanssa. Antoisista paneeleista voi mainita Charlotte Hagströmin, Lars-Eric Jönssonin, Fredrik Nilssonin ja Birgitta Svenssonin kaksituntisen esityksen Methodological aspects on performing cultural history.

International Society for Cultural History piti 24.11.2014 myös vuosikokouksensa, jossa seuran hallitukseen valittiin Heta Aali (Turun yliopisto), Ecaterina Lung (Bukarestin yliopisto, Romania) ja Mauricio Sánchez Menchero (Universidad Nacional Autónoma de México). Samalla sain itse vastuuvapauden siinä mielessä, että oma puheenjohtajakauteni päättyi syyskuussa 2013, ja vasta tässä kokouksessa esillä olivat vuoden 2013 asiat. Kokouksessa julkistettiin myös vuoden 2014 artikkelikilpailun voittaja, Agnes Andeweg. ISCH:n hallitus kokoontui 26.11. ja päätti kutsua seuran tilintarkastajaksi Reima Välimäen Turun yliopistosta. Yhdistyksen kotipaikka on Aberdeenissä, Skotlannissa, mutta talous kulkee jatkossa vahvasti Turun kautta. Seuran puheenjohtajana toimii Alessandro Arcangeli Veronan yliopistosta.

Seuraavan kerran ISCH järjestää kongressin Bukarestissa, Romaniassa, 7.-10. syyskuuta 2015 otsikolla Time and Culture. Kannattaa ehdottomasti lähteä mukaan! Jos et ole vielä seuran jäsen, liity välittömästi. Lisätietoja löytyy sivulta http://www.culthist.org/membership/. Seuran jäsenet voivat osallisua kongresseihin ja saavat jäsenetuna Edinburgh University Pressin julkaiseman aikakauskirjan Cultural History.

Nouseva polvi tanssilattialla – Kustos kertoo

5.12.2014 / Toimittaja / 0 Comments

Itsenäisyyspäivän aattona 1969 avattiin Karhulassa, nykyisessä Kotkassa, diskoteekki nimeltä Kåren Kellari. Se ei ollut ensimmäinen Suomessa mutta varmasti ensimmäisiä, sillä levymusiikkiin erikoistuneet ravintolat ja klubit olivat rantautumassa myös Pohjolaan. Nyt, päivälleen 45 vuotta Kåren Kellarin avaamisen jälkeen, Turun yliopistossa tarkastettiin Liisa Avelinin väitöskirja Kåren Kellari. Karhulalaisdisko ja sen yhteisöt 1969-1979. Väitöstilaisuudessa 5.12.2014 vastaväittäjänä toimi dosentti Sven-Erik Klinkmann Åbo Akademista. Avelinin kirja on ilmestynyt Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisusarjassa.

Liisa Avelinin väitöskirja avaa näkökulman kymenlaaksolaiseen nuorisokulttuuriin 1960- ja 1970-luvuilla, mutta se käsittelee myös sitä, miten menneen diskoteekin muisto on elänyt tähän päivään asti. Kårelaiset ovat kokoontuneet uudelleen 2000-luvulla nostalgisiin levymusiikki-iltoihin. Väitöstilaisuudessa keskusteltiin paljon juuri tästä asetelmasta: miten nykypäivän muistitieto kertoo menneestä ja millaiseksi kuva muodostuu, kun siitä kertovat ne, jotka haluavatkin palata nuoruuden muistoihin. Kysymys on kiinnostava, sillä muistin tavoittamattomissa on paljon menneisyyden ristiriitaisuudesta ja monitulkintaisuudesta. Toisaalta muistin kautta pääsee niihin arkisiin yksityiskohtiin, tunteisiin ja kokemuksiin, jotka eivät muussa aineistossa nouse esiin. Väitöstilaisuudessa kävi hyvin ilmi, miten toisenlainen paikka 1960-luvun lopun diskoteekki oli siihen nähden, millainen yleinen mielikuva diskosta on. Saturday Night Feverin jälkeen diskoon on liitetty käsitys tietynlaisesta musiikista, diskomusiikista, jota nouseva polvi tanssii glamourin kyllästämässä ympäristössä. Kåren Kellarin maailma oli toisenlainen: se oli arkisen yhteisöllisyyden rakentaja.

Väitöstilaisuutta Turun yliopiston Osmo Järvi -salissa seurasi 40 kuulijaa, ja tilaisuus päättyi klo 14.00.

Debatti diskoteekistä on käynnissä. Kuva: Marjo Kaartinen.

Varhaisen venäläisen elokuvan jäljillä – Kustos kertoo

22.11.2014 / Toimittaja / 0 Comments

Lauri Piispan väitöskirja Näyttelijän taide venäläisessä elokuvassa 1907–1919 analysoi, kuinka elokuvanäyttelijän taide ja siihen kohdistuva keskustelu kehittyivät Venäjällä yksityisen elokuvatuotannon vuosina 1907–1919. Vaikka venäläisen mykkäelokuvan historiasta usein muistetaan 1920-luvun neuvostoelokuva, Piispan väitöskirja kiinnittää huomiota varhaisempaan vaiheeseen, joka oli erittäin laajaa. On arvioitu, että Venäjällä valmistettiin yli 1000 näytelmäelokuvaa ennen lokakuun vallankumousta. Kuten Piispan tutkimuksen otsikko kertoo, yksityinen tuotanto jatkui vuoteen 1919 asti, eli myös vallankumouksen tuolle puolen, mitä ei useinkaan tule ajatelleeksi. Paljon aineistosta on tuhoutunut, mutta onneksi jäljellä on myös sekä kokonaan että osittain säilyneitä teoksia, joihin Piispa on voinut tutustua muun muassa Venäjän valtion elokuva-arkistossa.

Piispan vastaväittäjänä toimi dosentti Kimmo Laine, joka johdatti keskustelua sujuvasti teemasta toiseen, näytteiden kautta. Keskustelu alkoi kysymyksellä, miksi näytteleminen on ollut elokuvateorialle niin vaikeata. Tähän väittelijä vastasi viittaamalla siihen aikalaiskeskusteluun, jossa moderni ilmaisuväline haluttiin myös tietoisesti erottaa teatterin perinteestä. Vastaväittäjä puolestaan kommentoi, että historiallinen selitys on perusteltu, mutta toisaalta se ei selitä, miksi esimerkiksi historiallisen poetiikan piirissä näyttelijää tarkastellaan yhä osana mise-en-scèneä. Väitöstilaisuudessa saatiin nähdä katkelmat Jevgeni Bauerin melodraamasta Kuolema jälkeen (Posle smerti, 1916) ja Jakov Protazanovin elokuvasta Isä Sergius (Otets Sergi, 1918) pääroolissaan legendaarinen Ivan Mozžuhin. Keskustelun kautta avautui kuva nopeasti muuttuneesta taidemuodosta, jossa lyhyessä ajassa koettiin esteettinen ja teknologinen murros. Kiinnostava oli myös keskustelu ”sanattoman” taiteen ihanteesta, jossa pyrittiin eroon väliteksteistä. Universaalia elokuvan kieltä pohdittiin samaan aikaan niin idässä kuin lännessäkin.

Väitöstilaisuutta oli Tauno Nurmela -salissa seuraamassa 48 henkeä, jotka saivat todistaa antoisaa keskustelua 1910-luvun elokuvakulttuurista.

Lektio käynnissä, vastaväittäjä kuuntelee tarkkavaisesti. Kuva: Marjo Kaartinen.

Lektio käynnissä, vastaväittäjä ja kustos kuuntelevat tarkkavaisesti. Kuva: Marjo Kaartinen.

Istanbul-kurssi, seitsemäs päivä

15.11.2014 / mkaartin / 0 Comments

Pääsimme nyky-Turkin teemojen pariin Marjan esitelmän siivin. Hän kertoi mm. poliittisesta tilanteesta, väestönsiirroista, vähemmistökysymyksistä, kemalismista, Turkin eri alueista ja uskonnon asemasta suhteessa valtioon.

Seuraavana ohjelmassa oli pyhiinvaellus Viattomuuden museoon. Olimme lukeneet Pamukin teoksen pakollisena kurssilukemisena jo ennen Istanbuliin lähtöä, ja tätä vierailua odotettiin erityisen kovasti.

Pyhiinvaeltajat perillä

Museo on mieletön hullun luovuuden ilmentymä. Jo museon sijainti keskellä Çukurcuman arkea oli juuri sitä, mitä olemme kuvitelleetkin. Ensimmäisenä tulija kohtaa Füsunin kaikki 4213 tupakantumppia. Toisessa ja kolmannessa kerroksessa ovat toinen toistaan kauniimmat vitriinit täynnä esineitä, valokuvia ja papereita. Museo, joka taatusti saa pian paljon jäljittelijöitä, kuvaa upeasti istanbulilaista 1970-luvun arkea ja tietysti romaanin päähenkilön Kemalin pakkomiellettä.

Kurssilaisten suosikit tai vaikuttavimmat yksityiskohdat olivat: Outi: ”häpäistyjen” naisten valokuvat, jouta julkaistiin sanomalehdissä; Ansku: variksen ja rakilasin vitriini; Anni: Füsunin tupakantumpit ja Orhan Pamukin tälle seinälle kirjoittamat muistiinpanot; Marja: Kemalin karu ullakkoasunto, jossa Kemal kertoi tarinansa Orhan Beylle; Jutta: Orhan Pamukin aivot – miten kukaan osaakaan kietoa moisen vyyhdin!; Marjo: Kemalin obsessio, joka jotenkin kulminoituu suolasirottimiin, joita M. itse pakkomielteisesti laski museosta 99 kappaletta; Heli: vainajien valokuvat, joita ihmiset pitivät hautajaisissaan rinnuksissaan.

Marjan sisäänpääsylippu Viattomuuden museoon

Kokonaisuutena tämä moniulotteinen museo on äärimmäisen vaikuttava, mutta (ilmaista) kahvia varten kannattaa varata oma kuppi mukaan.

Täältä kävelimme alas mäkeä Bosporinsalmen rannalle Istanbul Modern -museoon.

Marja esitelmöimässä nykytaiteen museossa

Marja esitteli museon ja sen teemoihimme erinomaisesti sopineet vaihtuvat näyttelyt. Näistä Turkin elokuvan 100-vuotisjuhlanäyttely ”Sata vuotta rakkautta” esitteli elokuvan historian sen yleisösuhteen kautta. Oli kuin Viattomuuden museo olisi saanut lisäosan täältä. Puhuttavien taideteosten joukossa hyvin mielenkiintoinen oli museon portaikko, Monica Bonvicinin tekemä installaatio Istanbulin 8. biennaaliin, ”Portaat helvettiin”, joka radikaalifeministivandalistisella tyylillään muistuttaa todellisuuden ankaruudesta ja väkivaltaisuudesta.

Vuosisadat ovat vierineet kuluneen viikon aikana hyvässä seurassa ahkerasti opiskellen. Kellonympäripäiviä on tehty eikä valitusta ole kuulunut. Kengänpohjat ovat kuluneet marmori- ja kaakelilattioilla ja katukivetyksillä. Iltaisin on kyllä kukkaroakin tyhjennetty, mutta sekin on ollut paikalliseen kulttuuriin perehtymistä. Kotimaisten tavaratalojen tinkimispäiviä odotellessa…olemme jo alkaneet jatkokurssin suunnittelun.

Olemme olleet erittäin vaikuttuneita istanbulilaisten ylenpalttisesta mutta luontevasta ystävällisyydestä ja avuliaisuudesta. Tänne kotiutuu nopeasti. Pirteässä porukassa on ollut hyvä matkustaa. Vielä naiset nauravat Istanbulin kaduilla.

KIITOS!

Istanbul-kurssi, kuudes päivä

14.11.2014 / mkaartin / 0 Comments

Topkapin portilla

Eilisiltana tanssimme Bosporinsalmen aalloilla Istanbulin valojen loisteessa. Kilistimme kulttuurihistorian kunniaksi.

Arkeen palattiin heti aamulla Outin esitelmän parissa. Hän perehdytti meidät osmanien ajan ja erityisesti Topkapin haaremin kulttuurihistoriaan. Kultainen häkki ja julmat ihmiskohtalot muistuttivat, että ylenpalttisen kauneu-

Outi esitelmöi

den ja loiston takana voi olla myös loputon synkkyys. Elämä haaremissa oli lähes kaikille, niin sen naisille, eunukeille kuin sulttaanien veljille ja pojille jatkuvaa kuolemanpelkoa loistokkaista puitteista huolimatta.

Esitelmän jälkeen suuntasimme paikan päälle Topkapiin katsomaan, miltä haaremi näytti. Ja sehän näytti! Valtava rakennuskompleksi marmoreineen, lasimaalauksineen, Iznikin kaakeleineen, intarsiaovineen ja näkö-

Koko poppoo haaremin terassilla

aloineen aiheutti ristiriitaisia tunteita, kun ajatteli haaremin arkea.

Topkapin valtavalla palatsialueella nähtiin elefanttipuisto ja jättimäinen keittopata, timantteja ja profeetan partakarvarasioita, hedelmähuone ja ympärileikkaushuone, Mooseksen sauva ja Topkapin tikari, valtaistuimia ja haaremihousuja. Sulttaanien kaftaanien pienenpienet kaula-aukot ihmetyttivät erityisesti, mutta vastapainona oli toisaalta avarat hihat ja erityisleveät housut…

Tämä ilta päätettiin kotikulman ravintolassa nauttien erilaisia kebabannoksia mosaiikkilamppujen tunnelmallisessa hehkussa.

Kättely käsittelyssä – Kustos kertoo

14.11.2014 / Toimittaja / 0 Comments

”Tervehtiminen on tapa, joka on käytännössä kaikkialla maapallolla. Eri kansojen luonteesta ja siitä, millä sivistyskannalla ne ovat, riippuu tervehtimismenojen laatu ja merkitys.” Näin kirjoitti tervehdystavoista Yrjö Ylänne vuonna 1917. Samalla hän kommentoi suomalaisten tapakulttuuria: ”Suomalainen, jonka luonteen mukaista eivät ole rajut tunteenpurkaukset ulkonaisine vakuutteluineen ja ruumiinliikkeineen, on tässä suhteessa tyytynyt vain tervehdyksen lausumiseen ja kättelemiseen, päännyökkäykseen tai yleiseen eurooppalaiseen tapaan välinpitämättömään lakin kohottamiseen.” Vuonna 1917 kätteleminen oli Ylänteen mukaan olennainen osa suomalaista tapakulttuuria, vaikka ruumiillisuuteen muuten suhtauduttiinkin hillitysti. Lähes sata vuotta myöhemmin, 14. marraskuuta 2014, tarkastettiin Turun yliopistossa Annakaisa Suomisen kulttuurihistorian alaan kuuluva, poikkitieteellinen väitöskirja Kättelyn merkitykset suomalaisessa tapakulttuurissa 1800-luvulta 2000-luvulle, joka on syväluotaus siihen, miten kättelemisen tavat ovat Suomessa muuttuneet. Vastaväittäjänä toimi dosentti Heini Hakosalo Oulun yliopistosta.

Annakaisa Suomisen väitöstilaisuuden näyttämönä oli Mikron auditorio, erinomainen ympäristö siinäkin mielessä, että tutkimus on syntynyt läheisessä yhteistyössä lääketieteen ja mikrobiologian tutkijoiden kanssa. Innoitusta hankkeelle antoi professori Pentti Huovisen pohdiskelu siitä, miten kättelyn kaltainen kulttuurinen ilmiö on muotoutunut ja miten se yhä vaikuttaa – siitäkin huolimatta, että meillä on paljon tietoa kättelyn vaikutuksista tartuntojen levittäjänä. Jos historioitsijat ennen muinoin tutkivat mielellään ”päättyneitä prosesseja”, kättely on mitä suurimmassa määrin elävä osa nykypäivää. Siinä mielessä tutkijat ovat, ja me kaikki olemme, osa kättelyn historiallista jatkumoa ja sen kulttuuristen merkitysten muovaamia. Kulttuurihistoriassa tapojen historiaa voi pitää klassisena teemana, mutta viimeaikaisessa tutkimuksessa tavat on kytketty monimutkaiseksi osaksi, kuten vastaväittäjä totesi, ”haptista historiaa”, kosketuksen historiallisuutta. Suomisen työssä aihe punoutuu myös luonnon ja kulttuurin väistämättömän yhteenkietoutumisen tutkimukseen, jolla on kytkentä evoluutiobiologian teemoihin. Väitöstilaisuudessa käsiteltiin laajoja kysymyksiä, teorian ja empirian suhdetta, tutkimuksen rakennetta, biologisten muuttujien yhdistämistä historiantutkimukseen, kättelyä tapana ja tapahtumana ja lopuksi kättelyn kansanterveydellistä merkitystä. Keskustelu oli antoisaa, ja sitä oli seuraamassa 66 kuulijaa.

Istanbul-kurssi, viides päivä

13.11.2014 / mkaartin / 0 Comments

Ansku esitelmöimässä

Aamumme alkoi myös tänään esitelmällä, jonka Ansku piti islamilaisesta arkkitehtuurista. Matka uskonnolliseseen rakennuskieleen vei meidät aina Kiinaan ja Marokkoon saakka ja muistutti siitä, miten tärkeää on muistaa islamilaisenkin kulttuurin tavaton monimuotoisuus. Esitelmän jälkeen pakkauduimme takseihin ja ajoimme kohti Theodosiuksen maamuureja.

Täällä Choran kirkko (nykyisin museona toimiva Kariye Müzesi) lumosi sen vierailijat upeilla mosaiikeillaan ja freskoillaan. Vaikka kirkko on melko pieni, nähtävää on kuitenkin valtavasti. Löysimme muun muassa Annan ja Joakimin pyhän suudelman, Neitsyt Marian ottamassa seitsemän ensimmäistä askeltaan (kuuden kuukauden ikäisenä), spitaalisen ja Nooan arkkineen. Myös turbaanipäinen Theodoros Metokhites hurmasi katselijansa. Kirkko monipuolisine ja kauniine kuvineen johdatteli meidät syvemmälle itäisen kristinuskon ymmärrystä. Etsimme erilaisia käsien asentoja, nimbuksia ja Marian sinistä väriä sekä perehdyimme apokryfisen Jaakobin evankeliumin tapahtumiin tutustuessamme Neitsyt Marian lapsuuden vaiheisiin.

Yksi Khoran kirkon kupoleista

Choran kirkolta tiemme kävi kohti viereisiä Theodosiuksen muureja ja Porfyrogenetoksen palatsia. Monien valloittajien tapaan emme päässeet kiipeämään mahtaville muureille, mutta komeat ne olivat maasta katsottuinakin. Ennen niin mahtavasta Blachernaen palatsialueesta on jäljellä enää vain pieni palanen, sekin voimakkaasti restauroitu. Täältä kaupungin korkeimmalta paikalta sijainneelta palatsin parvekkeelta purppurasyntyiset seurasivat

Maamuureilla

mahtavan kaupunkinsa elämää. Meistä matkalaisista tuntui, että tällä kertaa seuraamisen kohteina olimme me itse. Muita ulkomaalaisia ei kujilla näkynyt ja paikallisten katseet seurasivat kulkuamme vähintäänkin yhtä uteliaasti kuin me heitä. Turkkilaiset päiväkahvit ja omenateet nautimme hyvin paikallisessa kulmakahvilassa ja pikkuruisten kuppiemme kanssa olimme kuin pikkutyttöjä kahvikesteillä.

Iltapäiväkupposet

Ensimmäinen Kultaisen sarven ylitys paikallisella vesibussilla oli Kokemus isolla k:lla. Suuren aluksen liikkuminen nopeasti pysäkkien väliä oli vaivatonta, ja kaupungin siluettien näkeminen sieltä antoi jälleen uuden näkökulman ihanaan Istanbuliin. Useiden minareettien ja moskeijoiden kohoaminen kaupunkinäkymästä antoi tunteen, että todella olemme itämailla. Eminönuun rantauduttuamme kuljimme alikulkutunnelin kautta Yeni Camiin puolelle, ja tämä alikulku antoi aavistuksen siitä, kuinka paljon ihmisiä täällä asuukaan: väkeä tuntui vyöryvän joka suunnasta.

Saavuimme Rüstem Paššan moskeijalle juuri iltapäivän rukouskutsun aikaan, joten odotellessamme moskeijan avautuvan ei-rukoilijoille Ansku saatteli meitä vielä tämänkin moskeijan suunnitelleen, uskomattoman tuotteliaan ja taidokkaan arkkitehdin Mimar Sinanin elämän keskeisiin vaiheisiin. Moskeijan avauduttua ihastelimme kauniita Iznikin kaakeleita, jotka peittävät kauttaaltaan moskeijan sisäseinät ja osan ulkoseinistä. Kuvioiden kirjo ja värien monimuotoisuus tekivät meihin syvän vaikutuksen ja jäimme pohtimaan, kuinkakohan monta erilaista laattakuviota seinillä olikaan.

Mausteiden ihmeellisen maailman pääsimme aistimaan Yeni Camiin lähellä, vanhalla, egyptiläisellä basaarilla (maustebasaari). Vanha rakennus oli täynnä sekä ihmisiä että ostettavaa. Mausteiden huumaava tuoksu ympäröi meidät ja opimme myös jasmiiniteen valmistuksen salat. Vähän väliä joku ryhmästä oli kuitenkin kadoksissa, koska oli jäänyt kauppiaiden kanssa hieromaan hyviä kauppoja. Ulos basaarilta tuli ihme kyllä kuitenkin oikean suuruinen määrä kurssilaisia.

Fatihin kujilta

Teksti: kurssi yhdessä, kuvat tällä kertaa MK

Istanbul-kurssi, neljäs päivä

12.11.2014 / mkaartin / 0 Comments

Theodoran ja Justinianuksen pieni Hagia Sofia oli aamunavauksemme

Aamunavaus kurssin neljäntenä päivänä tapahtui pikakurssilla Gregori Petrovin teokseen Valkoliljojen maa. Teos ja sen vuosikymmenten suosio Turkissa tuli isolle osalle kurssilaisista yllätyksenä, ja niinhän se on, että Suomessa on tämä Petrovin hivenen kummallinen ylistyslaulu maallemme ja Snellmanille enimmäkseen unohdettu. Tämän verryttelyn jälkeen poikkesimme Kücük Aya Sofyaan ja matkalla varsinaiseen Hagia Sofiaan ihmettelimme hivenen vahingossa löytämiämme Hippodromin valtavia perustuksia. Täällä historian kerrokset eivät ole vain kuvakieltä.

Hippodromin valtavaa takakaarretta

Itäisen kristikunnan ehkä mahtavin muistomerkki väistämättä hiljensi, ja niin kuin tarkoitettu on, se sai kävijän tuntemaan itsensä kovin pieneksi. Yksityiskohtiin perehtymisen lomassa harjoittelimme kuvittelua: mietimme, miltä tuntui olla konstantinopolilainen toukokuun 28. päivän yönä 1453, ja näimme silmissämme rukoukseen polvistuneen keisarin. Keisarinnan sandaaleihin puolestaan astuimme parvekkeella ja hänen tapaansa katsoimme täältä apsiksen Jumalansynnyttäjää silmiin.

Täällä oli kiikareille käyttöä, kun kattojen ja kupolin freskoja ja mosaiikkien yksityiskohtia piti tarkastella. Kävimme tietysti myös tervehtimässä Zoea ja hänen aviomiestään (kolmatta), emmekä unohtaneet ihastella restaurointitelineitä: Hagia Sofia on aina ollut työn alla, voisi varmasti sanoa. Nytkin mennyt ja nykyinen kohtaavat kirkon sisällä myös tässä työn muodossa. 1800-luvun restaurointitöissä käytetyt tikkaat, jotka löytyivät sivulaivan syvennyksestä, herättivät pelonsekaisia tunteita.

Viimein jäätelöt käsissä…

Auringon paahtaessa päätimme syödä osmannityylistä jäätelöä. Kioskin myyjä temppuili venyvän tuotteensa kanssa ja käytti jäätelöä asiakkaan nenässä ja poskessa niin että suomalaista tosikkoa alkoi jo närkästyttää. Arvatenkin kaikkein närkästyneimmän kohdalla kävi vielä niin, että temppuilun lomassa jäätelötötterö päätyi jäätelöpojalta maahan…

Jäätelöt lopulta onnellisesti vatsoissa ryhmä jakaantui eri tehtäviin. Marja retkeili Galatan puolelle tarkastamaan jo etukäteen hänen vastuualueeseensa kuuluvaa nykytaiteen museota, Heli ja Outi suuntasivat sulttaanien haudoille ja mattomuseoon, Jutta, Ansku, Anni ja Marjo puolestaan suuren palatsin mosaiikkien museoon.

Kaikki kokivat jännittäviä hetkiä: Marja totesi nykytaiteen museosta löytyneiden hipsterijoukkojen suhteen, että koko maailman nykytaiteen museoiden yleisöt taitavat ola samanlaisia. Heli ja Outi leikkivät mattomuseon liikkeellä aktivoimalla syntyvällä matolla, ja loppupoppoo päätyi tekstiilitehtaaseen.

Vauhtia mattomuseossa

Teksti ja kuvat: kurssi yhdessä

Kulttuurihistoria nyt!