Avainsana: keskiaika

Kustos kertoo – Käsikirjoituksista ja niiden luotettavuudesta

Lauantaina 9.12. FM Anni Hella väitteli kulttuurihistorian alaan kuuluvalla tutkimuksellaan ”How can we trust these books”. The Use and Authority of Manuscripts in the Council of Ferrara-Florence (1438–39). Opponenttina toimi Associate Professor Edward Schoolman Nevadan yliopistosta. Arcanumin Aava-luentosalissa väitöstä oli kuuntelemassa 53 asiasta kiinnostunutta kuulijaa.

Lectio praecursoriassa Hella johdatti kuulijat Ferrarasta alkaneen ja Firenzeen siirtyneen konsiilin taustoihin, konsiilissa ratkaistavina olleisiin keskeisimpiin kysymyksiin ja sen tuloksiin. Konsiilin ensisijaisena tavoitteena oli yhdistää kristikunta, joka oli jakautunut idän ja lännen kirkkoihin. Yhdistämisen edellytyksiä etsittiin teksteistä, jotka olivat jakamattoman kirkon ajalta. Tekstit puolestaan löydettiin käsikirjoituksista, joita tuotiin konsiiliin tutkittaviksi ja tulkittaviksi. Tälle pohjalle Hella rakensi lection alussa kuullun kysymyksen: ”kuinka voimme luottaa näihin kirjoihin?” Kysymyksen esittivät konsiiliin osallistuneet neuvottelijat ja sama kysymys toimii Hellan väitöstutkimuksen punaisena lankana hänen selvittäessään käsikirjoitusten käyttöä sekä niiden materiaalisia ja auktoritatiivisia merkityksiä Ferrara-Firenzen konsiilissa. 

Vastaväittäjä Edward Schoolman esitti laajoja kysymyksiä niin tutkimuksen metodologiasta kuin sisällöstäkin. Tarkastelun kohteena olivat tutkimuksessa käytetyt lähteet ja niiden oma, erityinen luonteensa idän tai lännen opillisten näkökulmien valottajana. Keskeiset käsitteet kuten ”kirjakulttuuri” ja ”humanistinen teologia” saivat ansaitsemansa huomion kuten myös kahdesta osin hyvin erilaisestakin opillisesta kulttuurista tulleiden delegaattien mahdollisuudet kommunikoida toistensa kanssa kahdella toisistaan eroavalla kielellä, kreikaksi ja latinaksi. 

Kaiken kaikkiaan Hella argumentoi Ferrara-Firenzen konsiilin olleen merkittävä virstanpylväs uudenlaiselle hengellisten tekstien tarkastelulle. Merkittävää tälle humanistisen teologian synnylle oli kahden toisistaan eroavan opillisen kulttuurin kohtaaminen ja tapa arvottaa tekstien materiaalisuutta suhteessa sisältöön. Ferrara-Firenzen konsiili toi molempien kulttuurien oppineimmat henkilöt ja merkittävimmät tekstikokoelmat yhteen, mitä Hella pitikin konsiilin merkittävimpänä tuloksena jälkipolville.

Schoolman totesi väitöskirjan tuovan ansiokkaasti esiin käsikirjoitusten dynaamisuuden, niiden moninaiset ulottuvuudet saada ihmisiä ja tapahtumasarjoja liikkeelle. Asioita, joita on pidettävä konsiilin tapahtumien, tekojen ja siellä jaettujen ajatusten näkökulmasta hyvin käytännönläheisinä ja moneen vaikuttaneina, mutta joita aikaisemmassa tutkimuksessa on huomioitu hyvin vähän tai ei lainkaan.

Vastaväittäjän loppupuheenvuoron jälkeen esitettiin yleisökysymys, jossa pohdittiin kirkko- ja kulttuurihistorian limittymistä suhteessa tarkastettuun väitöskirjaan. Väitöstilaisuus päättyi noin klo 14.

Paluu ikuiseen kaupunkiin

Kun hain muutama viikko takaperin ullakolta pölyttyneen matkalaukkuni, huomasin, että siinä oli edelleen kiinni viimeisimmän lentomatkani tägi. Syksyllä kaksi vuotta sitten, kotiin Roomasta. Ja nyt olin lähdössä takaisin! Niin tavallista, mutta silti kaikki oli toisin. En muistanut enää lentorutiineita, online check-inejä; oli vaikea hahmottaa, mitä kuluneeseen käsimatkatavaramuovipussiini pitäisi nesteinä pakata.

Muuttunut oli myös tutkimusmatkalle lähtijän mieli. Se oli täynnä lähtemisen riemua, kuin joskus silloin, kun lähtemisestä ei ollut vielä tullut arkista ja jopa väsyttävää. Nyt Rooma kutsui. Olin lähdössä sinne paitsi kokoustamaan, myös tutkijaresidenssiin Suomen Rooman-instituutiin Villa Lanteen lähes kahdeksi viikoksi. Jännitti, vanhaa konkaria. Ajatus hetken mahdollisuudesta keskittyä tutkimukseeni, avata uusia ovia, kutkutti, innosti ja riemastutti.

Lokakuun jälkipuolen Rooma tarjoili parastaan; olin onnekas. Aurinko paistoi herkeämättä ja nosti hien intohimoisen kävelijän pintaan. Oli suomalaisittain kesä. Työmatka Villa Lantesta Vatikaaniin ei olisi voinut olla upeampi aamusta toiseen: heleän auringon kultaama kaupunki kirkkaassa aamussa tai udun keskellä lepäävä kaupunki kuin unesta tänne todellisuuteen siirrettynä.

Ikionnellinen tutkija kävelemässä töihin.

Italiassa koronamääräykset ovat tiukat. Vatikaanissakin ne näkyivät. Työntekijöiden käyttämän portin lähistöllä oli vähintään kolme tarkastuspistettä. Ensimmäisenä kulkuluvan (esimerkiksi arkiston tai kirjaston kortin) tarkistaa sveitsiläiskaartin sotilas. Ensimmäisenä aamunani hän halusi nähdä myös koronapassini – myöhemmin toki heilutteli vain menemään, kun aloin näyttää jo tutummalta. Luulen, että lisäkseni Vatikaanissa ei ollut juuri muita ulkomaalaisia tutkimustyössä, joten erotuin ehkä joukosta. Olin varmasti ainoa, jolla ei ollut toppatakkia päällä! Tämän jälkeen vuorossa oli erinäisiä poliiseja tarkastamassa kulkuoikeuttani, mutta kaikki sujui nopeasti korttia ja koronapassia heilutellen, eikä jonoja ollut. Loppupäivinä pakkasin koronapassiprinttini jo repun pohjalle, kun sitä eivät uudestaan enää kyselleet.

Tutkijasaleissa oli hiljaista, nautinnollista suorastaan. Kollegoinani oli pari dominikaaniveljeä, yksi fransiskaani, kaksi nunnaa, joiden sääntökuntia en pystynyt verifioimaan enkä kehdannut kysyä, sekä vaihtuvasti eri päivinä muutama muu tutkija, jotka näyttivät kaltaisiltani maallikoilta. Olin paratiisissa Vatikaanin upeiden kattojen alla.

Korona-ajan Pietarinkirkon aukio oli hiljainen ja rauhaisa – oli kuin olisi palannut 1980-luvulle. Aukion kauneus paljastuu, kun sitä rumentavat karsinarakennelmat on minimoitu.

Roomassa on suurenmoista kävellä myös työpäivän jälkeen. Pakkasin aamusin reppuun vain välttämättömimmät, joten jaksoin tehdä kierroksia kirjaston sulkeuduttua ja ennen pimeän laskeutumista. Kuljin tutkimuskohteitteni materiaalisten muistojen perässä, jäljitin hautoja, muistomerkkejä ja veistoksia. Yhden iltapäivän omistin erikseen Vatikaanin museoissa paavi Leo X:lle, joka on yksi tutkittavani. Vietin paljon aikaa hänen upeassa aikaansaannoksessaan, niin sanotuissa Raffaellon stanzojen huoneissa, joissa kuvasin kaikkea mahdollista myöhempää käyttöä varten, jopa pienimpiä yksityiskohtia. Kukaan ei hätyyttänyt pois, sain olla aivan rauhassa.

Etsivä löytää – vaikka takanreunuksesta!

Koska kaupungissa ei ollut vielä entisen normaalin kaltaista turistiruuhkaa, pääsi jopa Pietarinkirkkoon likipitäen jonottamatta, ja sisällä kirkoissa, joissa Roomassa täytyy aina käydä paljon, niin upeita ne ovat, tuntui aina kuin olisi ollut siellä yksin. Ymmärrettävästi kyllä, oikeastaan vain Sikstiiniläiskappeliin kertyi niin paljon matkailijoita, että tuntui hivenen ahtaalta. Kukaan ei tosin täälläkään hätyyttänyt pois, vaan Michelangelon ihmeitä sai katsella aivan rauhassa.

Näin harvaa oli museotungos Roomassa lokakuussa 2021.

Matkailijana olo ei ollut turvaton, sillä kaikkialla käytettiin maskia ja kaikkialla kysyttiin koronapassia, niin kirkoissa, museoissa kuin ravintoloissakin. Vain ruokakauppaan pääsi ilman sitä. Myös maahantulomuodollisuudet sujuivat rokotetulta nopeasti molempiin suuntiin.

Oli yksinkertaisesti ihmeellistä päästä ylipäätään ulkomaanmatkalle ja palata ikuiseen kaupunkiin. Pitkän koronahiljaisuuden jälkeen olivat tutkijan aistit avoimina Rooman ihmeille, etenkin sen kauneudelle. Osasin nauttia myös Rooman poikkeuksellisesta hiljaisuudesta, joka pikkuhiljaa on taas normaalin palautuessa katoamassa. Lyhyen residenssin aikana tuntui siltä, kuin olisi saanut aikaan enemmän kuin normaalisti puolessa vuodessa. Kun tutkija vapautuu hetkeksi arjesta ja sen rutiineista, ideatkin alkavat suorastaan pulputa. Tällaistahan tutkimusmatkoillamme oli ennenkin. Ikuinen kaupunki, runsaudensarvi, kiitos, että muistutit siitä!

Ihan rutosti kuolleita vai eikö sittenkään? – Justinianuksen rutto ja uusin tutkimus

Kirjoittanut Niko Järvinen, kevään 2021 “Historian kirjoittaminen” -kurssilla

Justinianuksen rutto oli vuosina n. 541–750 jaa. Euroopassa riehunut pandemia. Tauti levisi erityisesti Välimerellä, mutta ulotti otteensa ajan myötä myös pohjoisempaan Eurooppaan ja idässä aina Persiaan asti uusiutuen kymmeniä kertoja ”aaltoina” parin sadan vuoden ajanjakson aikana. Justinianuksen rutto oli ensimmäinen kolmesta maailmanhistorian ruttopandemiasta, jotka kaikki aiheutuivat Yersinia pestis -bakteerista. Perinteisessä historiantutkimuksessa pandemiaa on pidetty erittäin tuhoisana aiheuttaen arvioista riippuen 15–100 miljoonan ihmisen kuoleman. Tästä syystä rutto on usein nähty yhtenä merkittävimmistä Rooman valtakunnan lopullisen taantumisen syistä sekä antiikin ja keskiajan taitekohtana.

Lieferinxe, Josse: St. Sebastian betet für die Pestopfer (1497). Pyhä Sebastianus rukoilee ruttoon sairastuneiden puolesta 600-luvun Italiaan sijoittuvassa maalauksessa. Wikimedia Commons.

Pandemia on ollut jälleen viime aikoina suuren tutkimuksellisen kiinnostuksen kohteena. Merkittävää mediahuomiota on saanut erityisesti Lee Mordechain johtaman tutkimusryhmän julkaisema tutkimusartikkeli The Justinianic Plague: An inconsequential pandemic? arvovaltaisessa Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America (PNAS) -lehdessä (Mordechai et al. 2019b). Määrällisen tutkimuksen menetelmiä soveltava sekä myös monitieteellisyyteen vahvasti nojautuva tutkimus kyseenalaistaa Justinianuksen ruttoa koskevan tieteellisen konsensuksen, että pandemia olisi koitunut useiden kymmenien miljoonien ihmisten kohtaloksi. Tutkijaryhmä pitää suuresti liioiteltuna, että rutto olisi johtanut näin mittavaan väestölliseen katastrofiin. Pandemian vaikutusten katsotaankin ennemmin olleen paikallisia ja lyhytaikaisia laajamittaisen massatuhon sijaan. Väitteensä he perustavat kattavan alkuperäislähdeaineiston ja tuoreiden luonnontieteellisten tutkimustuloksien määrälliseen tarkasteluun; tilastollisia analyyseja tehdään modernein digitaalisin menetelmin alkuperäislähteille aina aikalaiskirjallisuudesta rahalöytöihin, minkä ohella tarkastelussa on uusinta tutkimusdataa muun muassa siitepölyanalyyseista, arkeologisista tutkimuksista ja muinais-DNA:sta.

Justinianuksen ruttoa koskevat käsitykset ovat pitkälti aiemmin nojanneet kyseiseltä ajalta säilyneiden alkuperäislähteiden tietoihin. Uusimmassa tutkimuksessa tehdyt kirjallisten lähteiden tilastolliset tarkastelut kuitenkin puhuvat toista: maininnat pandemiasta ja sen eri ”aalloista” ovat melko harvalukuisia, ja esiintyessäänkin ne ovat usein epämääräisiä, esimerkiksi mainintoja määrittelemättömästä ”taudista”. Pandemia siis tuskin oli yhtä voimakas ja toistuva kuin usein väitetään. Myöskään ruton taloudellisista tai sosiaalisista vaikutuksista ei pystytä löytämään sellaisia viitteitä, jotka tukisivat aiempia suurenluokan katastrofiteorioita. Luonnontieteelliset tutkimustulokset vain vahvistavat tätä käsitystä: esimerkiksi maankäytön trendeissä ei pystytty havaitsemaan merkittäviä muutoksia pandemian aikana, ja ruttobakteerin jopa arvioidaan mahdollisesti heikentyneen ajan myötä.

Mordechai, Lee et al.: The Justinianic Plague: An inconsequential pandemic, figure 1 (2019). Ruttopandemian “aaltoihin” (1–18) viittaavien tekstien lukumäärät, tekstien kokonaissanamäärät sekä niiden oirekuvauksien tarkkuudet. Huomaa, että vain muutamien aaltojen ajalta tunnetaan yksityiskohtaisia kuvauksia. Mordechai et al. 2019b (ks. lähdeluettelo).

Vaikka Mordechain ja kumppanien tutkimus on nauttinut merkittävää näkyvyyttä ja tunnustusta niin mediassa kuin akateemisissa piireissäkin, eivät kaikki ole sitä purematta nielleet. Historioitsija Mischa Meier esittää tutkimusta kohtaa kovasanaista kritiikkiä Medizinhistorisches Journal -lehdessä julkaistussa vastauksessaan (Meier 2020). Meierin kritiikin keskiössä on hänen näkemyksensä tutkimuksen metodiikan heikkoudesta: ainoastaan määrällisen tutkimuksen menetelmien soveltaminen historiantutkimukseen ei riitä, vaan olisi lisäksi sovellettava laadullisen tutkimuksen menetelmiä. Meier myös vaikuttaa karsastavan luonnontieteellisten tulosten hyödyntämistä ihmistieteissä. Hän ei myöskään pidä yhtä relevanttina Justinianuksen ruton väestöllisten seurauksien tarkastelua, vaan tarkentaisi tutkimusta ennemminkin pandemian kulttuurisiin, erityisesti uskonnollisiin vaikutuksiin. 

Meierin vastauksessa on toki totuuden siemeniä, mutta kuten Mordechai tutkimusryhmineen vastaa Meierin kritiikkiin (Mordechai et al. 2020), perustuvat Meierin väitteet osittain myös tutkimuksen väärinymmärtämiselle. Vastauksessaan Mordechai kollegoineen muun muassa huomauttaa, että kyseisen määrällisen tutkimuksen menetelmiin perustuvan artikkelin rinnalla on julkaistu myös vähemmän huomiota saanut vastaava laadullinen tutkimus (Mordechai et al. 2019a), joka täydentää Meierin kritisoimia puutteita. Totta tosiaan, kyseinen tutkimus tarkastelee pandemian aikaisia alkuperäislähteitä laadullisin menetelmin saavuttaen samankaltaisia päätelmiä määrällisen tutkimuksen kanssa. Meierin myös katsotaan edustavan jonkinlaista humanistisen tieteenteon konservatismia vierastaessaan määrällistä tutkimusta ja luonnontieteitä, vaikka monitieteellisyys osoittaakin uusimmassa tutkimuksessa vahvuutensa.  

Uusin tutkimus Justinianuksen rutosta on siis uskottavasti onnistunut kyseenalaistamaan vallitsevia käsityksiä pandemiasta. Tämä todistaa sen, että myös vanhoja tutkimuskysymyksiä on hyvä aika ajoin tarkastella uusin silmin ja tuoreilla menetelmillä; lopputulokset voivat olla järisyttäviä. Toisaalta tutkimuksen ympärillä käyty keskustelu osoittaa tutkimuksen kentän olevan muutoksessa. Monitieteellinen tutkimus ja digitaalisuus ovat nousussa tarjoten täysin uudenlaisia ja yhä kattavampia mahdollisuuksia.

Lähteet:

Little, Lester K.: Life and Afterlife of the First Plague Pandemic. Plague and the End of Antiquity: The Pandemic of 541–750. Toim. Lester K. Little. Cambridge University Press, Cambridge 2006.

Meier, Mischa: The ‘Justinianic Plague’: An “Inconsequential Pandemic”? A Reply. Medizinhistorisches Journal 55. vuosikerta, n:o 2. Franz Steiner Verlag, Stuttgart 2020. 

Mordechai, Lee; Eisenberg, Merle: Rejecting catastrophe: The case of the Justinianic Plague. Past and Present n:o 244. Past and Present Society, Oxford 2019a.

Mordechai, Lee; Eisenberg, Merle; Newfield, Timothy P.; Izdebski, Adam; Kay, Janet E.; Poinar, Hendrik: The Justinianic Plague: An inconsequential pandemicProceedings of the National Academy of Sciences of United States of America 116. vuosikerta, n:o 51. National Academy of Sciences, Washington 2019b.

Mordechai, Lee; Eisenberg, Merle; Newfield, Timothy P.; Izdebski, Adam; Kay, Janet E.; Quantitative analysis and plagued assumptions: A response to Mischa Meier. Medizinhistorisches Journal 55. vuosikerta, n:o 3. Franz Steiner Verlag, Stuttgart 2020.

Eerik, Knuut ja Olavi oppaina menneeseen

Pyhät Erik ja Henrik saapuvat käännyttämään suomalaisia

Pyhät Erik ja Henrik saapuvat käännyttämään suomalaisia

Pyhimyskultit ja niistä kertovat lähteet ovat olleet jo useamman vuosikymmenen ajan keskiajan tutkijoiden keskeistä tutkimusmateriaalia maailmalla ja myös Suomessa. Lähteiden rikas sisältö esimerkiksi pyhimyksen ja häntä kunnioittavan yhteisön kulttuuristen toimintatapojen tulkkina sekä yhteisöjen identiteetin määrittäjänä on tunnustettu laajasti. Maantieteellisesti tutkimus on painottunut Keski- ja Etelä-Eurooppaan Pohjoismaiden jäädessä hieman syrjään. Erityisen silmiinpistävää on se, että laajemmat katsaukset Pohjoismaisiin pyhimyskultteihin on julkaistu pääasiassa 1900-luvun alkupuolella.

Tähän ongelmaan on nyt tarttunut kaksikin pohjoismaista tutkimusprojektia. Ensimmäinen projekti, jota johtaa Thomas K. Heebøll-Holm (Kööpenhaminan yliopisto) on nimeltään Danish Historical Writing before 1225 and its Intellectual Context in Medieval Europe. Toista projektia, Symbols that Bind and Break Communities: Saints’ Cults as Stimuli and Expressions of Local, Regional, National and Universalist Identities, johtaa Roman Hankeln (Norwegian University of Science and Technology). Yhdessä nämä projektit järjestivät symposiumin Ora Pro Nobis: Space, Place and the Practice of Saints’ Cults in Medieval and Early-Modern Scandinavia, Kööpenhaminassa 3.-4.4.2014. Seminaarikutsussa tutkimusprojektit peräänkuuluttivat uusimpien teoreettis-metodologisten tutkimussuuntausten juurruttamista Pohjoismaisten pyhimysten tutkimukseen.

Järjestäjien kutsuun oli vastannut huomattavasti suurempi joukko tutkijoita kuin kaksipäiväseen tiiviiseenkään ohjelmaan oli mahdollista puheenvuoroja mahduttaa. Lopullinen osallistujakaarti oli tieteenalojen näkökulmasta hyvinkin värikäs ja keskustelu siten myös erittäin kiinnostavaa, kun historioitsijat, arkeologit, teologit, taidehistorioitsijat ja musiikintutkijat ottivat kantaa esitettyihin puheenvuoroihin oman erityisosaamisensa näkökulmasta.

Seminaarissa keskusteltiin paljon esimerkiksi nationalismista, eli tässä tapauksessa siitä, missä määrin ”kansalliset pyhimykset” kuten Norjan kuningas Pyhä Olavi tai Suomen apostoli Henrik olivat paikallisia, alueellisia tai yhden kansan pyhimyksiä, jonkin ryhmän identiteetin tukipilareita, ja missä määrin ja miten he olivat merkittäviä kulttialueensa ytimen ulkopuolella. Kiinnostavimmaksi keskustelunaiheeksi nousikin maantieteellisten tutkimusrajojen järkevyys pyhimyskultteja tarkasteltaessa. Jonathan Grove Cambridgen yliopistosta piti esimerkiksi erinomaisen esitelmän pohjoisen marttyyrikuninkaiden, Knud IV pyhän, Knud Lavardin ja Ruotsin Erikin kulttien saavuttamasta suosiosta Skandinavian ulkopuolella, erityisesti Pohjois-Saksassa. Oma esitelmäni uhmasi myös lokeroitumisen ajatusta, kun pohdin alun perin Italiassa eläneen Franciscus Assisilaisen kultin leviämistä ja sen saavuttamaa huomattavaa merkitystä Turun hiippakunnassa. Ilahduttavaa kaiken kaikkiaan oli huomata, että tutkijamaailmassa kansalliset rajat ovat jo kaatuneet; esimerkiksi ”Pohjolan apostolista” pyhästä Ansgarista piti esitelmän Dimitri Tarat Negevin Ben Gurion yliopistosta Israelista. Skandinavian pyhimyskultit on kansainvälinen tutkimusteema ja vaikka seminaarin osallistujat olivat pääosin pohjoismaalaisia, joukosta löytyi myös tutkijoita Amerikasta, Ranskasta, Englannista ja Virosta.

Kaiken kaikkiaan seminaarissa esitettiin avoimesti kokeilevia sekä uusista näkökulmista vanhoja pyhimyksiä ja pyhiinvaelluspaikkoja lähestyviä tulkintoja. Kokonaisuutena kävi selväksi, että eri alojen asiantuntijoiden välisellä yhteistyöllä ja yhdistämällä suurennuslasin alle yhä useampia lähdetyyppejä, voidaan Pohjolan keskiajan historiaan kirjoittaa vielä useita lukuja ihmisten arkipäivästä, tavoista, juhlahetkistä ja uskomuksista.

Uusi keskiaika

Helmikuun 1. päivänä järjestettiin Helsingissä Tieteiden talolla Suomen keskiajan tutkimuksen seuran, Glossan, kokoonkutsumana yleisölle avoin Uusi keskiaika  –seminaari. Kutsussa oli pyydetty keskiajasta kiinnostuneita saapumaan tilaisuuteen pohtimaan Suomen keskiajantutkimuksen tämänhetkistä tilaa ja sitä kuvaa, joka keskiajasta laajemmin vallitsee.  Tehtävän oli vastaanottanut reilusti yli sata henkeä.

Mitä sitten kuuluu tutkimukselle, joka käsittelee nykyisen Suomen alueen keskiaikaa? Seminaarissa saatu vastaus kuuluu: ”sekä hyvää että huonoa”. Hyvää on, kuten päivän tieteelliset esitelmät osoittivat, että Suomessa tehdään paljon Suomeen liittyvää kansainvälisen tason tutkimusta, mikä tuottaa uutta tietoa ja tulkintoja (linkki seminaariohjelmaan). Huonoa on puolestaan se, että yleiskuva Suomen alueen keskiajasta perustuu edelleen Jalmari Jaakkolan 1900-luvun alun vuosikymmeninä tekemiin tutkimuksiin. Uusia tutkimustuloksia on runsaasti tarjolla erilaisissa julkaisuissa, mutta aivan liian usein ne jäävät vain oman tieteenalan asiantuntijoiden piiriin. Tieteiden välistä vuoropuhelua toki on, mutta sitä tarvitaan nykyistä enemmän, jos halutaan rakentaa uusi ja eheämpi kuva keskiajasta. Yhteistyömahdollisuuksien ymmärtämisen kannalta Uusi keskiaika-seminaari oli onnistunut. Erinomainen esimerkki oli biologi Teija Aleniuksen esitelmä siitepölytutkimuksen tuomasta uudesta tiedosta liittyen Uudenmaan varhaiseen asutukseen. Esitelmä kirvoitti vilkasta keskustelua niin arkeologien, historian- kuin kielentutkijoiden riveistä.

Päivän provokaattoriksi lupautunut historioitsija Jaakko Tahkokallio ehdotti vanhentuneen, pirstaleisen ja epätasapainoisen keskiajan kuvan korjaamiseksi pysyvän koulutusjärjestelmän luomista jonkin suomalaisen yliopiston huomaan. Keskiajantutkimuksessa tarvitaan monia taitoja, joita ei keskimääräinen yliopistokoulutus tarjoa missään oppiaineessa.  Kun koulutusjärjestelmä on turvattu, on helpompi lähteä rakentamaan erilaisia pitkän tähtäimen monitieteisiä tutkimusprojekteja ja keskittyä eri teemojen tai paikkakuntien tutkimukseen. Pitkäjänteisen suurprojektin Suomen keskiajasta tulisi olla samalla paikallinen, kansallinen ja kansainvälinen. Siinä tuotaisiin uudelleen arviointiin vanhat kirjalliset lähteet, jotka yhdistettäisiin uusimpaan arkeologiseen aineistoon. Tältä pohjalta keskustelua käytäisiin vastaavan kansainvälisen tutkimuksen kanssa. Suurhankeen alullepanemiseen löytyy perjantain seminaarin perusteella osaajia, nyt tarvittaisiin vain aimo annos yhteis- ja talkoohenkeä tarvittavien resurssien hankkimiseen.

 

Uusi keskiaika on Glossa ry:n ylläpitämä hanke ja sitä on rahoittanut Tieteellisten seurain valtuuskunta.  Hanke on järjestänyt useita keskustelutilaisuuksia, joissa on kuultu niin tutkijoiden, museoalan kuin kouluopetuksessa mukana olevien henkilöiden näkemyksiä suomalaisesta keskiajan tietämyksestä ja sen päivittämisestä. Hankkeen edistymisestä voi lukea esimerkiksi Glossae -lehdestä (mm. 2/2012).

Pyhän Valentinuksen hellien tunteiden juhlapäivä

 

535 vuotta sitten neiti Margery Brews kirjoitutti mielitietylleen John Pastonille kirjeen. Pyhän Valentinuksen päivä, 14.2.1477, oli vain parin päivän päässä, mutta Margery oli murheellinen, vaikka hänellä oli oma Valentinus. Rakkaus näytti nimittäin valuvan hiekkaan. Tämän englantilaisen nuoren parin äidit olivat järjestelleet jo hyvän aikaa nuorten avioliittoa, mutta hanke oli joutunut vastatuuleen. Margeryn isä kieltäytyi maksamasta myötäjäisiksi niin suurta summaa kuin Pastonit vaativat.

Suruissaan Margery runoili kirjeessään:

”Arvoisa ja kunnioitettu, oma rakas Valentinukseni!
Jos Teitä miellyttää kuulla hyvinvoinnistani, voin kertoa, että sekä ruumiini että sieluni voivat huonosti, kunnes kuulen Teistä. Olen harmistunut kuullessani, että avioliittomme järjestelyt eivät etene. Jos rakastatte minua, niin kuin uskon, ette jätä minua myötäjäisongelmieni vuoksi. Vaikka Teillä olisi vain puolet omaisuudestanne, ja vaikka joutuisin raatamaan enemmän kuin muut, minä en Teitä hylkäisi.

     Jos pyydätte, pysyn iäti uskollisena mihin sitten menenkin
Teen kaikkeni rakastaakseni teitä kaikella voimallani
Vaikka ystäväni kieltäisivät,
Sydämeni vaatii rakastamaan teitä vain enemmän
Uskollisesti, enemmän kuin mitään muuta maailmassa
Vaikka he epäilisivät, tulevaisuus parantaa heidän epäilyksensä.

Ei enempää tällä kertaa. Pyhä Kolminaisuus Teitä suojelkoon. Toivon, että kukaan luojanluoma Teidän lisäksenne ei näkisi tätä kirjettä. Raskain sydämin kirjoitti
Teidän oma
Margery Brewsinne.”

Ystävänpäivän historiasta

Nykyisin meillä Suomessakin vietetään ystävänpäivää tänä perinteisenä pyhän Valentinuksen, lintujen suojeluspyhimyksen, päivänä. Valentinuksesta itsestään historiallisena henkilönä on erittäin vähän tietoja, mutta ilmeisesti hän oli 200-luvulla elänyt marttyyri. Päivä liittyy uskomukseen, että linnut valitsevat puolisonsa helmikuun neljäntenätoista. Samoin pyhän Valentinuksen päivän katsottiin merkitsevän talven päättymistä. Kevään korvalla kuhertelevista linnuista onkin lyhyt matka kuherteleviin ihmisiin!

Keskiaikaisen juhlapäivän taustalla on roomalaisen nuorison hurvitteleva Lupercalia-juhla, joka ajoittui juuri helmikuun puoliväliin. Valentinuksen päivä oli Englannissa varmuudella ainakin jo 1400-luvulla nuortenparien erityinen päivä, kuten Margeryn kirjekin kertoo.

Valentinuksen päivän ajoittuminen laskiaisen tienoille toi sille eittämättä lisäväriä. Laskiainenhan oli hurjan iloittelun, karnevaalin aikaa, jolloin syötiin, juotiin ja usein myös harrasteltiin säädyttömyyksiä koko hartaan kevään edestä. Paastoon rauhoituttiin vasta tuhkakeskiviikkona, jolloin papit levittivät vihkivedellä kostutettua tuhkaa katuvaisten päihin.

Lahjojen päivä

Ystävänlahjat olivat muodissa jo 1400-luvulla. Aluksi ne olivat pieniä rahasummia, mutta tultaessa kohti nykypäivää lahjat muuttuvat tavaraksi. Kurkistus Valentinuksen päivään vuonna 1769 kertoo nuoresta säätyläisnaisesta Hetty Burneystä, joka sai lahjaksi turkissomistein koristellut hansikkaat ja pätkän kiihkeää runoelmaa. Iso osa lahjojen hauskuudesta liittyi arvuutteluun ihailijan henkilöllisyydestä, sillä lahjat annettiin nimettöminä. Hetty hurmaantui lahjaansa ja vannoi laittavansa hansikkaat käsiinsä lähtiessään seuraavan kerran muodikkaalle puistokävelylle. Hetty Burneylle kävi valitettavasti niin, että lahjat lähettänyt ihailija kylmeni myöhemmin tunteiltaan, eikä toivottu avioliitto toteutunut.

Rakkaus keskiajalla

1400-luvun loppupuolella Margery Brewsin ja John Pastonin avioliittoasia puolestaan eteni. John kirjoitti maaliskuussa äidilleen kirjeen, jossa kehui anoppiehdokastaan lempeäksi naiseksi. Appiukkokelasta nuori mies sen sijaan ei ylistänyt, niin jääräpäinen ja ilmeisen saita Margeryn isä oli. John järjesti äideille yhteisen illallisen, jotta he saivat keskustella rauhassa lastensa asioista. Illallinen oli ilmeisen hyödyllinen, sillä huhtikuussa nuorille oltiin jo laatimassa avioliittosopimusta. Molempien osapuolten täytyi joustaa vaatimuksissaan, mutta ennen joulua Margery ja John olivat jo naimisissa. Loppuvuodesta 1478 parille syntyi esikoinen.

Avioliitto, joka selvästi perustui osallisten itsensä päätökselle ja heidän omalle aktiivisuudelleen asiassa, näyttäisi olleen ainakin tunnepuolella nykymielessäkin onnellinen. 1.11.1481 päivätyssä kirjeessään Lontoossa asioita hoitamassa olleelle miehelleen Margery nimittäin kirjoitutti: ”Toivon, että jos viivyt vielä pitkään Lontoossa, lähetät hakemaan minua sinne, sillä mielestäni on kulunut kovin pitkä aika siitä, kun olen viimeksi levännyt sylissäsi.” Tuon ajan kirjeissä tällainen ikävän osoittaminen ei ole aivan tavallista. Avioliitto jatkuikin ilmeisen tasapainoisena, kunnes Margery kuoli 1495. John avioitui jonkin ajan kuluttua uudelleen jo kahdesti leskeksi jääneen Agnesin kanssa. John kuoli elokuussa 1504.

Tunteiden historiaa

Nykyään ajatellaan usein, että menneisyyden ihmiset olivat täysin erilaisia kuin me. Tunteiden historia on yksi tällaisista alueista. Näyttää kuitenkin siltä, että romantiikka sellaisessa mielessä kuin me sen nykyisin tunnemme ei ollut täysin vierasta keskiajan ihmisille. Vaikka entisajan yläluokan ihmisten avioliitot olivat järjestettyjä, meidän ei tulisi olettaa niiden olleen rakkaudettomia. Toisaalta rakkaus ei määrittynyt tuolloin pelkästään romanttiseksi rakkaudeksi, vaan se sisälsi velvollisuudentunnetta ja aina käsityksen hierarkiasta, mikä meille näyttäytyy pariskunnan keskenäisenä epätasa-arvona. Mutta kuten Pastoneiden avioliitossa kävi, neuvottelut saattoivat hyvinkin alkaa juuri nuoren parin keskinäisestä ihastuksesta. On kuitenkin selvä, että 1400-luvun ihmiset määrittivät rakkauden vähemmän romanttisin käsittein kuin me usein: heille se näyttäisi olleen velvollisuudentuntoa ja jokapäiväistä asioiden hoitamista enemmän kuin sydämentykytystä. He uskoivat, että rakastamaan opittiin.

Himo ei ollut rakkautta ja hyvä niin, koska se oli syntiä. Rakkauden uskottiin kuitenkin asuvan ruumiissa, ja siihen voitiin vaikuttaa ulkoisesti: rakkausjuomat, lääkkeet ja loitsut tuntuivat tehokkailta. Rakkaustaikoja tekivät rikkaat ja köyhät, lukutaitoiset ja lukutaidottomat. Kirjapainot suoltivat ulos teoksia unien selittämiseksi ja reseptikokoelmia, joissa opastettiin, kuinka rakkauden saattoi herättää tai kateuden ja mustasukkaisuuden poistaa.

Ystävyyden ylistys

Uuden ajan alkupuolella, etenkin 1700-luvulla ylhäisön muotitunne ja ihailluin ihmissuhteista oli ystävyys. Vaikka sääty-yhteiskunnassa elettiinkin, ei ollut aivan tavatonta ystävystyä eri säätyyn kuuluvan kanssa – myös emäntä ja palvelijatar saattoivat olla jossain mielessä rakkaat ystävät. Ystävyyttä ihannoitiin loputtomasti erityisesti 1600-luvun lopulta eteenpäin, ja 1700-luvun hovikulttuurissa erityisesti naisten väliset ystävyyssuhteet saivat kiihkeitä muotoja. Niitä kannustettiin, koska ystävyyttä pidettiin tunteista jaloimpana. Oli sopivaa, että ruumiista lähtevät liikutukset näkyivät ystävyksien välisessä kanssakäymisessä. Vuonna 1708 neiti Elizabeth Burnet kirjoitti ikävissään ystävänsä Marlborough’n herttuattaren Sarah Churchillin lähdettyä hänen luotaan, että elämä ilman ystävää oli kuin päivä ilman auringonpaistetta, joka sai kaiken säteilemään.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

Praton kauppias

Praton kauppias odottaa joulua jännittynein, joskin päällisin puolin toivorikkain tunnelmin. Kauppiasta huolestuttavat Euroopan laajuinen lama, Italian oma talouskurimus ja kanssakaupunkilaisten korkea työttömyysaste. Kaukana on Praton kauppiaan kulta-aika, 1300-1400-lukujen vaihde.

Francesco Datinin jalanjäljissä Pratossa

Francesco di Marco Datini (s. Pratossa v. 1335 – k. Pratossa 16.8.1410) on tänään Praton kauppiaista epäilemättä kuuluisin. Arkistojen hämäristä julkisuuden parrasvaloihin Datinin nosti Iris Origo, Val d’Orcian markiisitar, joka kirjoitti valtaisan mutta kauan kadoksissa olleen arkiston pohjalta mukaansa tempaavan matkan Praton kauppiaan maailmaan (The Merchant of Prato. Daily Life in a Medieval Italian City, 1957. Kirja on käännetty myös ruotsiksi Köpmannen från Prato).

Francesco di Marco Datini jäi veljensä Stefanon kanssa orvoksi vuonna 1348, kun Musta surma vei vanhemmat ja kaksi muuta sisarusta. Francesco oppi kaupankäynnin alkeet Pratossa, mutta muutti pian Avignoniin, paavien kaupunkiin. Kunnianhimoiselle nuorukaiselle Avignon oli täynnä mahdollisuuksia. Vuonna 1373 Francesco perusti oman kauppaliikkeen, joka menestyi alusta asti. Francescon onni ulottui vielä ammatinharjoittamista laajemmalle: vuonna 1376 hän meni naimisiin noin 16-vuotiaan firenzeläisen Margherita di Domenico di Donato Bandinin kanssa. Margheritasta tuli Francescolle hänen arvokkain kumppaninsa ja neuvonantajansa niin liike-elämässä kuin kotonakin.  Datinit palasivat Avignonista Toscanaan, Pratoon 1382. He asettuivat Pratossa asumaan taloon, jonka Francesco oli ostanut jo 1354 ja jota hän oli hiljalleen Avignonista käsin kunnostanut. Muuton jälkeen Francesco paneutui talon sisustamiseen samalla tarmolla, jolla hän rakensi kangaskauppaimperiumiaan.  Datinin palatsin asuinhuoneet olivat kahdessa kerroksessa sisäpihan ympärillä. Ajan kuuluisimmat firenzeläistaiteilijat koristivat talon seinämaalauksilla niin sisältä kuin ulkoakin. Talon eteen avautui laaja puutarha, jonka ylellisestä loistosta Francesco Datini näyttää tunteneen sekä ylpeyttä että lievää synnintuntoa (tuhlaavaisuus). Tähän viittaa yksi niistä kirjeistä, jotka ovat tänään esillä Datinien palatsissa. Talossa oleva näyttely kertoo havainnollisesti myös Francescon harjoittamasta kangaskaupasta. Kauppahuoneen päämaja oli Pratossa, mutta sivukonttoreita oli ympäri Eurooppaa ja Lähi-itää, aina Aleksandriassa saakka. Francesco matkusti paljon konttoreiden välillä ja oli pitkiä aikoja poissa Pratosta. Vaimo Margherita olikin avainhenkilö, johon Francesco luotti ja jonka vastuulle jäi kodinpiiriin ja osin kauppahuoneeseenkin liittyvien asioiden hoito.

Francesco Datinin hauta San Francescossa, Pratossa

Francesco di Marco Datini kuoli vuonna 1410 ilman perillisiä. Francescon ja Margheritan henkinen ja aineellinen perintö on valtava meille kaikille eikä vähiten Praton kauppiaille ja muille asukkaille. Francesco Datini käytti kaksinkertaista kirjanpitoa, rekisteröi ja kopioi kaiken saapuvan ja lähtevän postin, myös yksityiskirjeenvaihdon, sekä piti ehdottoman tärkeänä kaiken materiaalin arkistointia. Francescon säntillisen luonteenlaadun ja edistyneiden arkistointimenetelmien ansioista Archivio Datini on eurooppalaisittain poikkeuksellisen valtava kokoelma keskiaikaiseen kaupankäyntiin oleellisesti kuulunutta materiaalia, sekä kirjallista että esinejäämistöä. Se koostuu noin 150 000 dokumentista, joiden joukossa on esimerkiksi satoja tilikirjoja ja jopa 250 Francescon ja Margheritan toisilleen lähettämää kirjettä. Francesco testamenttasi valtavan omaisuutensa perustamalleen köyhien hyväntekeväisyysjärjestölle Ceppo dei poverille. Pienen osan omaisuudesta saivat myös Firenzen löytölapset Spedale degli Innocentin kautta. Molemmat instituutiot ovat edelleen olemassa ja jatkavat tärkeää työtään köyhien ja lasten auttamiseksi sekä taiteen ja kulttuurin edistämiseksi.

Datininen palatsi on avattu yleisölle vuonna 2009 pitkien kunnostustöiden jälkeen. Palatsissa, Museo Casa Francesco Datinissa voi ihailla talon melko hyvin säilyneitä seinämaalauksia, muutamia muita perheen taideaarteita sekä pientä mutta herkullista otosta Francesco Datinin liikkeenharjoittamiseen liittyvistä arkistoista sekä yksityiskirjeistä. Museon kotisivut ovat tällä hetkellä työn alla mutta tietoja talon sijainnista ja aukioloajoista löytyy täältä: http://www.cultura.prato.it/musei/it/?act=i&fid=1952&id=20100208120425437

Museo Casa Francesco Datini

Olin Pratossa 4.-6.12. Monash University Prato Centren kutsumana ”Mendicant culture and devotion in Italy 1250-1450” workshopissa. Workshopissa Francesco Datinin maailmaa sivuttiin lähinnä vain kahvipöytäkeskusteluissa. Hyvä niinkin, koska näin pääsin toscanalaista harmonista ja perinteistä hyvinvointia uhkuvaa katutasoa syvemmälle kaupungin arkeen. Huoli eurooppalaisen kangasteollisuuden kuolemasta ja aasialaisesta halpatuonnista ovat tuttuja meilläkin mutta harvassa ovat ne tapaukset, joissa maakunnan pikkukaupungit tukevat keskiajan ja uuden ajan alun tutkimusta lahjoittamalla niin paikallisille kuin myös ulkomaisille aikakautta tutkiville instituutioille varoja ja monia luontaisetuja esimerkiksi arkistojen käyttöön liittyen. Toscanassa sitä vastoin tällaisia esimerkkejä on runsaasti. Praton kaupunki ja Archivio di Stato di Prato tekevät yhteistyötä Monash University Prato Centren kanssa. Tämä yhteistyö on yksi niistä tavoista, joiden avulla kaupunki toivoo pysyvänsä vähintäänkin henkisesti vireänä eurooppalaisena kulttuurikeskuksena myös tulevaisuudessa.

Kuvat: Marika Räsänen