FM Maija Mäkikalli väitteli lauantaina 16. lokakuuta 2021 suomalaisen huonekalusuunnittelun ja -teollisuuden historiaa käsittelevällä tutkimuksella Laatuhuonekaluja koteihin. Boman, moderni ja suomalaisen huonekalutaiteen murros 1920-luvulta 1950-luvulla (284 s.). Teos on ilmestynyt runsaasti kuvitettuna Suomen Muinaismuistoyhdistyksen julkaisusarjassa ja löytyy verkosta myös open access -muodossa. Aihe on monella tapaa kiehtova: huonekalut ovat arkipäivän olennainen osa, niin olennainen, että tutkimusta pitäisi olla paljon enemmän.
Maija Mäkikallin tutkimus ei kerro vain Carl-Johan Bomanin (1883–1969) johdolla toimineen Oy Boman Ab:n historiasta: aiheen kautta avautuu näköala sekä suomalaisen yhteiskunnan muutoksiin että arjen ja juhlan historiaan ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Mäkikallin väitöskirja perustuu erittäin laajaan ja monipuoliseen aineistoon: lähdeluettelossa on yhdentoista arkiston ja kahdentoista museon lisäksi yksityiskokoelmia, sanoma- ja aikakauslehdistöä, haastatteluja ja aikalaiskirjallisuutta.
Vastaväittäjänä toimi dosentti Minna Sarantola-Weiss Helsingin kaupunginmuseosta. Vastaväittäjä johdatteli keskustelun modernin, modernisuuden ja modernismin suuriin kysymyksiin, ja yleisö sai seurata antoisaa dialogia siitä, missä mielessä Bomanin toiminta oli modernia ja ylipäätään kysymystä siitä, miten meidän pitäisi lähestyä 1800- ja 1900-lukujen monia ”modernisuuksia”. Mäkikallin väitöskirjan keskeinen ajatus on tutkia menneisyyttä ”esineiden kanssa” siten, että materiaalisuuden näkökulma tulee noteerattua. Myös väitöstilaisuus eteni esineiden mukana, esineitä kuunnellen ja tunnustellen, ja vastaväittäjä nosti keskusteluun Bomanin z-tuolin, ”laiskanlinnan”, pukeutumispöydän ja cocktail-pöydän. Kiehtova on ajatus siitä, millaista esineiden ”lukeminen” oikeastaan on. Miten esimerkiksi tuoli puhuu meille silloin, kun siinä on hyvä istua.
Väitöstilaisuus järjestettiin Turun yliopistossa Calonia 1 -salissa, jossa oli paikan päällä 47 henkeä. Turun yliopistossa noudatetaan vielä korona-ajan rajoituksia siten, että läsnä olevaa yleisöä voi olla paikalla vain 50 henkeä. Väitös striimattiin Zoomin välityksellä, ja lektion ensimmäisten minuuttien aikana ääni ei valitettavasti kuulunut nettiyleisölle. Tämä saatiin onneksi nopeasti korjattua. Etäyhteyksien kautta tilaisuutta seurasi enimmillään 80 henkeä.
Lauantaina 1. helmikuuta 2020 tarkastettiin FM Anna-Leena Perämäen väitöskirja 
”Elävä sana on henkinen siemen.” Näillä sanoilla kiteytti FM Juhana Saarelainen lektiossaan Elias Lönnrotin (1802–1884) ydinajatuksen. Elävä sana oli sitä, jota Lönnrot kuunteli ja kokosi ja joka oli Kalevalan raaka-aine, lähtökohta, josta runoteos ja sen eri versiot syntyivät. Väitöskirjassaan 
FM Maiju Kannisto väitteli lauantaina 8. joulukuuta 2018 tutkimuksella Ohjelmayhtiöstä ”merkintekijäksi”. MTV ja kaupallisen television tuotantokulttuurin muutos Suomessa 1980-luvulta 2000-luvulle. Vastaväittäjänä toimi dosentti Heikki Hellman Tampereen yliopiston Viestintätieteiden tiedekunnasta. Turun yliopiston Janus-saliin oli kerääntynyt 61 innokasta kuulijaa seuraamaan keskustelua suomalaisen kaupallisen television, ennen kaikkea MTV:n, vaiheista 1980-luvulta 2000-luvulle. Tutkimus keskittyy yhteen yhtiöön, mutta sen kautta avautuu näkökulma laajempaan yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen muutokseen. Viimeisten vuosikymmenien aikana ohjelmatarjonta, kanavaprofiilit, tuotannon pelisäännöt ja johtamiskulttuuri ovat muuttuneet voimakkaasti. Kuten vastaväittäjä totesi, tutkimuksen keskeisiä tuloksia on artikkeliväitöskirjan johdanto-osiossa rakennettu kokonaiskuva, jossa hahmottuu kolme kautta, yhteistyön ja ohjelmatuotannon kausi, kilpailun ja oman kanavan tuotannon kausi ja brändin rakentamisen ja intermediaalisen tuotannon kausi. MTV oli aluksi, Tauno Äijälän sanoin, Yleisradion ”torppari”: se vuokrasi kanava-aikaa YLE:ltä, joka sai siten välillisesti mainosmarkkoja. Yksi Kanniston väitöskirjan artikkeleista käsittelee MTV:n uutisista käytyä laajaa keskustelua, jossa ”kaupalliseen televisioon” liittyvät arvostukset ja merkitykset tulivat paljastavasti esiin. Toinen väitöskirjan case study analysoi formaattiohjelmaa Tanssii tähtien kanssa (vuodesta 2006), jossa ei ollut enää kyse ohjelmasta vaan mediatapahtumasta. Se ei ollut yhtiön omaa tuotantoa vaan alihankinta, ja sitä markkinoitiin näkyvästi saman konsernin muissa medioissa. Kuten vastaväittäjä Heikki Hellman totesi, pitkä matka kuljettiin näiden vuosikymmenien aikana.