Avainsana: Rooma

Paluu ikuiseen kaupunkiin

Kun hain muutama viikko takaperin ullakolta pölyttyneen matkalaukkuni, huomasin, että siinä oli edelleen kiinni viimeisimmän lentomatkani tägi. Syksyllä kaksi vuotta sitten, kotiin Roomasta. Ja nyt olin lähdössä takaisin! Niin tavallista, mutta silti kaikki oli toisin. En muistanut enää lentorutiineita, online check-inejä; oli vaikea hahmottaa, mitä kuluneeseen käsimatkatavaramuovipussiini pitäisi nesteinä pakata.

Muuttunut oli myös tutkimusmatkalle lähtijän mieli. Se oli täynnä lähtemisen riemua, kuin joskus silloin, kun lähtemisestä ei ollut vielä tullut arkista ja jopa väsyttävää. Nyt Rooma kutsui. Olin lähdössä sinne paitsi kokoustamaan, myös tutkijaresidenssiin Suomen Rooman-instituutiin Villa Lanteen lähes kahdeksi viikoksi. Jännitti, vanhaa konkaria. Ajatus hetken mahdollisuudesta keskittyä tutkimukseeni, avata uusia ovia, kutkutti, innosti ja riemastutti.

Lokakuun jälkipuolen Rooma tarjoili parastaan; olin onnekas. Aurinko paistoi herkeämättä ja nosti hien intohimoisen kävelijän pintaan. Oli suomalaisittain kesä. Työmatka Villa Lantesta Vatikaaniin ei olisi voinut olla upeampi aamusta toiseen: heleän auringon kultaama kaupunki kirkkaassa aamussa tai udun keskellä lepäävä kaupunki kuin unesta tänne todellisuuteen siirrettynä.

Ikionnellinen tutkija kävelemässä töihin.

Italiassa koronamääräykset ovat tiukat. Vatikaanissakin ne näkyivät. Työntekijöiden käyttämän portin lähistöllä oli vähintään kolme tarkastuspistettä. Ensimmäisenä kulkuluvan (esimerkiksi arkiston tai kirjaston kortin) tarkistaa sveitsiläiskaartin sotilas. Ensimmäisenä aamunani hän halusi nähdä myös koronapassini – myöhemmin toki heilutteli vain menemään, kun aloin näyttää jo tutummalta. Luulen, että lisäkseni Vatikaanissa ei ollut juuri muita ulkomaalaisia tutkimustyössä, joten erotuin ehkä joukosta. Olin varmasti ainoa, jolla ei ollut toppatakkia päällä! Tämän jälkeen vuorossa oli erinäisiä poliiseja tarkastamassa kulkuoikeuttani, mutta kaikki sujui nopeasti korttia ja koronapassia heilutellen, eikä jonoja ollut. Loppupäivinä pakkasin koronapassiprinttini jo repun pohjalle, kun sitä eivät uudestaan enää kyselleet.

Tutkijasaleissa oli hiljaista, nautinnollista suorastaan. Kollegoinani oli pari dominikaaniveljeä, yksi fransiskaani, kaksi nunnaa, joiden sääntökuntia en pystynyt verifioimaan enkä kehdannut kysyä, sekä vaihtuvasti eri päivinä muutama muu tutkija, jotka näyttivät kaltaisiltani maallikoilta. Olin paratiisissa Vatikaanin upeiden kattojen alla.

Korona-ajan Pietarinkirkon aukio oli hiljainen ja rauhaisa – oli kuin olisi palannut 1980-luvulle. Aukion kauneus paljastuu, kun sitä rumentavat karsinarakennelmat on minimoitu.

Roomassa on suurenmoista kävellä myös työpäivän jälkeen. Pakkasin aamusin reppuun vain välttämättömimmät, joten jaksoin tehdä kierroksia kirjaston sulkeuduttua ja ennen pimeän laskeutumista. Kuljin tutkimuskohteitteni materiaalisten muistojen perässä, jäljitin hautoja, muistomerkkejä ja veistoksia. Yhden iltapäivän omistin erikseen Vatikaanin museoissa paavi Leo X:lle, joka on yksi tutkittavani. Vietin paljon aikaa hänen upeassa aikaansaannoksessaan, niin sanotuissa Raffaellon stanzojen huoneissa, joissa kuvasin kaikkea mahdollista myöhempää käyttöä varten, jopa pienimpiä yksityiskohtia. Kukaan ei hätyyttänyt pois, sain olla aivan rauhassa.

Etsivä löytää – vaikka takanreunuksesta!

Koska kaupungissa ei ollut vielä entisen normaalin kaltaista turistiruuhkaa, pääsi jopa Pietarinkirkkoon likipitäen jonottamatta, ja sisällä kirkoissa, joissa Roomassa täytyy aina käydä paljon, niin upeita ne ovat, tuntui aina kuin olisi ollut siellä yksin. Ymmärrettävästi kyllä, oikeastaan vain Sikstiiniläiskappeliin kertyi niin paljon matkailijoita, että tuntui hivenen ahtaalta. Kukaan ei tosin täälläkään hätyyttänyt pois, vaan Michelangelon ihmeitä sai katsella aivan rauhassa.

Näin harvaa oli museotungos Roomassa lokakuussa 2021.

Matkailijana olo ei ollut turvaton, sillä kaikkialla käytettiin maskia ja kaikkialla kysyttiin koronapassia, niin kirkoissa, museoissa kuin ravintoloissakin. Vain ruokakauppaan pääsi ilman sitä. Myös maahantulomuodollisuudet sujuivat rokotetulta nopeasti molempiin suuntiin.

Oli yksinkertaisesti ihmeellistä päästä ylipäätään ulkomaanmatkalle ja palata ikuiseen kaupunkiin. Pitkän koronahiljaisuuden jälkeen olivat tutkijan aistit avoimina Rooman ihmeille, etenkin sen kauneudelle. Osasin nauttia myös Rooman poikkeuksellisesta hiljaisuudesta, joka pikkuhiljaa on taas normaalin palautuessa katoamassa. Lyhyen residenssin aikana tuntui siltä, kuin olisi saanut aikaan enemmän kuin normaalisti puolessa vuodessa. Kun tutkija vapautuu hetkeksi arjesta ja sen rutiineista, ideatkin alkavat suorastaan pulputa. Tällaistahan tutkimusmatkoillamme oli ennenkin. Ikuinen kaupunki, runsaudensarvi, kiitos, että muistutit siitä!

Rooma, muisti ja historian kerrostumat

Kurssiryhmä suuntaamassa kohti ColosseumiaKulttuurihistorian syventävien opintojen Rooma-kurssilla on jo pitkät perinteet: ensimmäisen kurssin veti Lauri Huovinen syksyllä 1972, ja 80-luvulla Veikko Litzen teki toiminnasta säännöllistä. Tuskin on parempaa paikkaa opiskella historiaa kuin città eterna, joka – ikuisuuden ajatuksesta huolimatta – on alituisessa muutoksessa. Roomassa jos missä ajan kulku on tilallista, havaittavaa, kerroksellista. Roomassa historian kerroksellisuus ei tarkoita vain rakennettua ympärstöä vaan myös sitä muistia, joka kaupungin paikkoihin ja reitteihin liittyy. Näitä kysymyksiä pohdittiin tämän vuotisella kurssilla, joka järjestettiin Villa Lantessa 21.11.-3.12.2011. Kahdeksanhenkinen ryhmä piti iltaisin luentoja Lanten seminaarihuoneessa ja kiersi päivisin ympäri kaupunkia.

Pitkän tauon jälkeen Rooma-kurssin ohjelmassa oli myös käynti Cinecittàssa. Legendaarinen elokuvakaupunki syntyi Rooman kaakkoispuolelle, lähelle kaupunkia vuonna 1937, ja Mussolinin komennossa siitä piti tulla ”l’arma più forte”, voimakkain ase suuren yleisön mielipiteiden ohjailussa. Aktiivisinta kautta olivat kuitenkin vasta 1950- ja 60-luvut, mutta parhaillaan eletään uutta nousia. Cinecittàn nykypäivän menestyksestä kertoo se, että lavasteet ovat entistä suurellisempia. Vaikuttava on BBC:n ja HBO:n sarjaan Rooma tehty lavastemaailma, jota studio mitä ilmeisemmin aikoo hyödyntää myös tulevien antiikkielokuvien taustana. Avaran foorumin lisäksi pienoismaailma sisältää tien, joka on rakennettu kivi kiveltä, sekä asuinkorttelin, jossa on voitu kuvata laitapuolen kulkijoiden elämää.

Fantasia-Rooman vieressä oli keskiaikainen toskanalaistyylinen piazza, jota ilmeisesti Michele Soavi on käyttänyt Fransiscus Assisilaisesta kertovassa tv-elokuvassaan Francesco (2002). Samaa näyttämökuvaa on hyödynnetty myös Venetsiaan sijoittuvassa elokuvassa, mutta oli vaikea kuvitella, miten toskanalainen miljöö voi muuttua venetsialaiseksi. Varmaankin patinoiduista pinnoista voi tarvittaessa koota monenlaisia historiallisia ympäristöjä, uskottavasti. Roomalaisten ja keskiaikaisten illuusioiden jälkeen siirryimme Cinecittàn reunamaille, jossa oli jo ajan hampaan nakertamia lavasteita, suurin niistä vesiallas, jossa aikanaan Gangs of New York -elokuvan satamakohtaus toteutettiin.

Cinecittàn ohella kurssin kohteita olivat muun muassa Pietarinkirkko ja sen alla sijaitseva nekropoli, Palatinus ja Forum romanum, San Clemente ja lateraanikirkko, Borghesen puisto ja sen vaikuttava galleria, San Carlino ja monet muut barokkikirkot… Kahdessa viikossa sukellettiin antiikin kulttuurista nykypäivään. Menneisyyden ja nykypäivän kohtaaminen nousi vahvasti esiin kurssin viimeisten päivien aikana, kun vieraaksemme saapui professori Alessandro Portelli, joka on kirjoittanut useita teoksia muistitietohistoriasta ja erityisesti Roomaan liittyvästä muistista. Portellin L’ordine è già stato eseguito (1999) on klassikko. Vaikka vuosia kirjan ilmestymisestä on kulunut, Portellin puheesta kuulsi yhä innostus. Kysymys vuoden 1944 tapahtumista, partisaanien iskusta ja sitä seuranneesta natsien toimeenpanemasta verilöylystä, ei ole unohtunut. Ehkäpä siitä kertoo sekin, että Portelli kertoi menevänsä myöhemmin samana päivänä tunnetun partisaanin Rosario Bentivegnan omaelämäkerran julkaisutilaisuuteen. Bentivegna täytti tänä vuonna 89 vuotta. Juuri Bentivegna oli osallisena Via Rasellalla tapahtuneessa iskussa, jossa partisaanit kävivät saksalaisten kimppuun. Tuloksena oli, että natsit surmasivat – kostoksi – satunnaisesti 335 roomalaista. Portelli kuvaa kiinnostavasti, miten syntyi käsitys siitä, että partisaanit olisivat voineet estää joukkomurhan ilmoittautumalla syyllisiksi. Todellisuudessa murha pantiin toimeen niin nopeasti, ettei minkäänlainen ilmoittautuminen olisi ollut mahdollista. Monet muistavat, että tapahtumien välillä kului aikaa päiväkaupalla, jopa kuukausia, mutta näin asia ei ollut. Partisaanien vastainen, ristiriitainen näkemys on jatkanut elämäänsä tähän päivään asti.

Joukkomurha toteutettiin Ardeatinen luolilla, lähellä Via Appia Anticaa. Sittemmin luolia (cave) on alettu kutsua haudoiksi (fosse). Itse asiassa Fosse Ardeatine sijaitsee seudulla, jossa on ollut hautoja vuosituhansien ajan. Aivan naapurissa ovat Pyhän Callixtuksen, Pyhän Sebastianuksen ja Pyhän Domitillan katakombit. Portellin mukaan Fosse Ardeatinessa tiivistyy Rooman muisti siinäkin mielessä, että kuolleet edustivat kaikkia yhteiskunnan ryhmiä ja eri uskontokuntia. Portellin luennon jälkeen kävimme paikan päällä, luolaan rakennetussa mausoleumissa ja hautausmaalla. Kokemus oli mykistävä. Kun sen jälkeen menimme Pyhän Domitillan katakombeille, tuntui kuin kuolema olisi astunut askeleen kauemmas.