FM Noora Kallioniemi väitteli lauantaina 19. marraskuuta 2022 legendaarisessa Tauno Nurmela -salissa, jossa on vuosikymmenien mittaan käyty monet tieteelliset keskustelut. Tällä kertaa aiheena oli 1990-luvun viihde talouslaman ahdingosta toipuvassa Suomessa. Kuten vastaväittäjä dosentti Jukka Kortti Helsingin yliopistosta totesi, 1990-luvun televisiohistoria on tällä hetkellä varsin vähän tutkittua. Samaa voisi todeta ylipäätään lähivuosikymmenien kulttuurihistoriasta. Suomen Akatemia rahoitti 1990-luvun laskukauden jälkeen mittavaa laman tutkimusohjelmaa, mutta sen jälkeen laman kulttuuriset merkitykset ja vaikutukset ovat eläneet pitkälti pinnan alla. Ajankohtaisia ne ovat yhä, niin kuin voidaan todeta parhaillaan televisiossa pyörivästä Helsinki-syndrooma-sarjasta.
Kallioniemen artikkeliväitöskirja Armotonta menoa! Työttömät ja joutilaat miehet 1990-luvun lama-ajan suomalaisessa komediaviihteessä keskittyy siihen, millaisina joutilaat, työttömät tai työtä vieroksuvat miehet esitettiin tilanteessa, jossa Suomi oli juuri ajautunut massatyöttömyyteen ja jossa työelämästä puhuttiin paljon. Lähdeaineistona ovat Pekko Aikamiespoika- ja Uuno Turhapuro -elokuvat sekä tv-sarjat Frank Pappa Show ja Lapinlahden Linnut. Väittelijän ja vastaväittäjän kesken käytiin kiinnostava keskustelu viihteen tutkimuksen lähteistä, menetelmistä ja käsitteistä ja samalla pohdittiin 90-luvun ”joutilaiden miesten” kulttuurisen kuvan juuria ja vaikutuksia. Innostavaa debattia seurasi Tauno Nurmela -salissa 39 kuulijaa.
Noora Kallioniemen tutkimus on kulttuurihistorian 74. väitöskirja. Oppiaineen ensimmäinen tohtori oli Luigi de Anna vuonna 1988.
Noora Kallioniemen väitös on alkanut. Vastaväittäjä Jukka Kortti pitää aloituspuheenvuoronsa. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki
Kulttuurihistorian 50-vuotisjuhlavuoden ensimmäinen väitös koettiin heti tammikuussa, kun Janne Palkisto väitteli lauantaina 15.1. tutkimuksellaan ”Säveltäjä Bernhard Crusellin ammatillinen toimina ja vuorovaikutus Ruotsissa 1795-1833”, vastaväittäjänään professori Markus Mantere Taideyliopiston Sibelius Akatemiasta. Väitös koettiin jälleen poikkeusoloissa, kun vain reilu viikko ennen tilaisuutta pandemia kiristi taas otettaan ja erilaiset rajoitukset mahdollistivat vain pienen osallistujamäärän.
Alkufanfaari Crusellin sävelin, kappaleena Marssi B-duuri. Soittajat vasemmalta: Asko Heiskanen, Jussi Virolainen, Csilla Firon, Mikko Raasakka. Kuva: Marjo Kaartinen
Poikkeusoloista huolimatta päivästä tuli hieno ja jo itsessään poikkeuksellinen, sillä väitöstilaisuus alkoi juhlafanfaarilla, jonka soitti neljä väittelijän musiikillista klarinetistikollegaa. Ensimmäistä kertaa kulttuurihistorian väitöksessä kustos ja väittelijä saivat laskeutua saliin musiikin säestyksellä, ja tunnelma oli kohottava! Poikkeuksellista oli myös osallistujien määrä – salissa olleiden noin kahdenkymmenen osallistujan lisäksi zoom-yhteyden päässä väitöstä seurasi herkeämättä noin 105 osallistujaa koko väitöksen ajan. Väitöstutkimus kiinnosti paitsi kulttuurihistorioitsijoita, myös laajaa joukkoa musiikintutkijoita ja muusikoita.
Vastaväittäjä Markus Mantere etäyhteyden päässä. Kuva: Marjo Kaartinen
Tekniikka toimi moitteetttomasti, ja etäyhteyden päässä oleva vastaväittäjä ja salissa oleva väittelijä pääsivät sulavaan ja vuorovaikutteiseen keskusteluun. Mantere kävi läpi huolellisesti ja asiantuntevasti tutkimuksen perusteita aineistosta, metodologiasta ja tutkimusteemoista lähtien. Erityistä painoarvoa keskustelussa sai tutkimuksen elämäkerrallinen lähestymistapa, joka keskittyi ennen muuta Crusellin ammatilliseen toimintaa. Toiveena esitettiin, että Crusellin persoonaa ja elämän yksityistä puolta enemmän valottava elämäkerta ilmestyisi väittelijältä tulevaisuudessa.
Kuva: Susanna Välimäki
Palkiston väitöstutkimus on hyvä esimerkki musiikintutkimusta ja kulttuurihistoriaa yhdistelevästä otteesta. Se nostaa esiin Crusellin merkittävän aseman suomalaisen musiikin historiassa, vastaväittäjä korosti loppulausunnossaan myös Crusellin kautta avautuvaa kansallisen ja kosmopoliittisen välisen suhteen syvempää tarkastelua jatkossa. Vastaväittäjä Markus Mantereen sanoin Crusell on laajentanut ja syventänyt sitä merkitystä, mikä klarinetille konserttisoittimena historiallisesti on muodostunut.
Pekka Kolehmainen väitteli perjantaina 26.11.2021 klo 13 alkaen Turun yliopiston päärakennuksen perinteitä täynnä olevassa Tauno Nurmela -salissa. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Katherine Rye Jewell Fitchburg State -yliopistosta Yhdysvalloista. Ensimmäistä, mutta tuskin viimeistä kertaa kulttuurihistorian vilkkaassa väitöselämässä vastaväittäjä oli tehtävässään etäyhteyden kautta. Salissa oli 27 kuulijaa ja etäyhteydellä lisäksi lähes 50. Etäyhteys toimi hyvin, ja opponentti ja respondentti saivat aikaan säkenöivän ja intellektuaalisesti korkeatasoisen väitöstilaisuuden seitsemän tunnin aikaeron ja tuhansien kilometrien etäisyydestä huolimatta.
Kuva: Hannu Salmi
Kolehmaisen väitöskirja Rock, Freedom, and Ideologies of ”Americanness”. U.S. Culture War Debates of the Late Twentieth Century on rockin käsitteeseen pureutuva tutkimus. Kolehmainen analysoi niitä keskusteluyhteyksiä, joissa rock 1980- ja 90-luvuilla tuli puretuksi ja muotoilluksi. Keskeisin lähdeaineisto koostuu tekstuaalisista aineistoista. Kun vastaväittäjä kysyi, mistä osioista respondentti itse pitää eniten, Kolehmainen totesi, että kapinaluvusta. Täällä esiin nousevatkin muiden muassa Beavis and Butt-Head…
Jewell haastoi Kolehmaista muun muassa kysymällä, onko rock uusliberalismin täydellinen työkalu, miten tutkimus kontribuoi konservatiiviliikkeen historiantutkimukseen – ja onko tutkimus poliittista historiaa vai kulttuurihistoriaa. Kolehmainen totesi tähän, että tutkimus on politiikan kulttuurihistoriaa, koska politiikan tutkimusta ei voi jättää yksinomaan muille.
Kun hain muutama viikko takaperin ullakolta pölyttyneen matkalaukkuni, huomasin, että siinä oli edelleen kiinni viimeisimmän lentomatkani tägi. Syksyllä kaksi vuotta sitten, kotiin Roomasta. Ja nyt olin lähdössä takaisin! Niin tavallista, mutta silti kaikki oli toisin. En muistanut enää lentorutiineita, online check-inejä; oli vaikea hahmottaa, mitä kuluneeseen käsimatkatavaramuovipussiini pitäisi nesteinä pakata.
Muuttunut oli myös tutkimusmatkalle lähtijän mieli. Se oli täynnä lähtemisen riemua, kuin joskus silloin, kun lähtemisestä ei ollut vielä tullut arkista ja jopa väsyttävää. Nyt Rooma kutsui. Olin lähdössä sinne paitsi kokoustamaan, myös tutkijaresidenssiin Suomen Rooman-instituutiin Villa Lanteen lähes kahdeksi viikoksi. Jännitti, vanhaa konkaria. Ajatus hetken mahdollisuudesta keskittyä tutkimukseeni, avata uusia ovia, kutkutti, innosti ja riemastutti.
Lokakuun jälkipuolen Rooma tarjoili parastaan; olin onnekas. Aurinko paistoi herkeämättä ja nosti hien intohimoisen kävelijän pintaan. Oli suomalaisittain kesä. Työmatka Villa Lantesta Vatikaaniin ei olisi voinut olla upeampi aamusta toiseen: heleän auringon kultaama kaupunki kirkkaassa aamussa tai udun keskellä lepäävä kaupunki kuin unesta tänne todellisuuteen siirrettynä.
Ikionnellinen tutkija kävelemässä töihin.
Italiassa koronamääräykset ovat tiukat. Vatikaanissakin ne näkyivät. Työntekijöiden käyttämän portin lähistöllä oli vähintään kolme tarkastuspistettä. Ensimmäisenä kulkuluvan (esimerkiksi arkiston tai kirjaston kortin) tarkistaa sveitsiläiskaartin sotilas. Ensimmäisenä aamunani hän halusi nähdä myös koronapassini – myöhemmin toki heilutteli vain menemään, kun aloin näyttää jo tutummalta. Luulen, että lisäkseni Vatikaanissa ei ollut juuri muita ulkomaalaisia tutkimustyössä, joten erotuin ehkä joukosta. Olin varmasti ainoa, jolla ei ollut toppatakkia päällä! Tämän jälkeen vuorossa oli erinäisiä poliiseja tarkastamassa kulkuoikeuttani, mutta kaikki sujui nopeasti korttia ja koronapassia heilutellen, eikä jonoja ollut. Loppupäivinä pakkasin koronapassiprinttini jo repun pohjalle, kun sitä eivät uudestaan enää kyselleet.
Tutkijasaleissa oli hiljaista, nautinnollista suorastaan. Kollegoinani oli pari dominikaaniveljeä, yksi fransiskaani, kaksi nunnaa, joiden sääntökuntia en pystynyt verifioimaan enkä kehdannut kysyä, sekä vaihtuvasti eri päivinä muutama muu tutkija, jotka näyttivät kaltaisiltani maallikoilta. Olin paratiisissa Vatikaanin upeiden kattojen alla.
Korona-ajan Pietarinkirkon aukio oli hiljainen ja rauhaisa – oli kuin olisi palannut 1980-luvulle. Aukion kauneus paljastuu, kun sitä rumentavat karsinarakennelmat on minimoitu.
Roomassa on suurenmoista kävellä myös työpäivän jälkeen. Pakkasin aamusin reppuun vain välttämättömimmät, joten jaksoin tehdä kierroksia kirjaston sulkeuduttua ja ennen pimeän laskeutumista. Kuljin tutkimuskohteitteni materiaalisten muistojen perässä, jäljitin hautoja, muistomerkkejä ja veistoksia. Yhden iltapäivän omistin erikseen Vatikaanin museoissa paavi Leo X:lle, joka on yksi tutkittavani. Vietin paljon aikaa hänen upeassa aikaansaannoksessaan, niin sanotuissa Raffaellon stanzojen huoneissa, joissa kuvasin kaikkea mahdollista myöhempää käyttöä varten, jopa pienimpiä yksityiskohtia. Kukaan ei hätyyttänyt pois, sain olla aivan rauhassa.
Etsivä löytää – vaikka takanreunuksesta!
Koska kaupungissa ei ollut vielä entisen normaalin kaltaista turistiruuhkaa, pääsi jopa Pietarinkirkkoon likipitäen jonottamatta, ja sisällä kirkoissa, joissa Roomassa täytyy aina käydä paljon, niin upeita ne ovat, tuntui aina kuin olisi ollut siellä yksin. Ymmärrettävästi kyllä, oikeastaan vain Sikstiiniläiskappeliin kertyi niin paljon matkailijoita, että tuntui hivenen ahtaalta. Kukaan ei tosin täälläkään hätyyttänyt pois, vaan Michelangelon ihmeitä sai katsella aivan rauhassa.
Näin harvaa oli museotungos Roomassa lokakuussa 2021.
Matkailijana olo ei ollut turvaton, sillä kaikkialla käytettiin maskia ja kaikkialla kysyttiin koronapassia, niin kirkoissa, museoissa kuin ravintoloissakin. Vain ruokakauppaan pääsi ilman sitä. Myös maahantulomuodollisuudet sujuivat rokotetulta nopeasti molempiin suuntiin.
Oli yksinkertaisesti ihmeellistä päästä ylipäätään ulkomaanmatkalle ja palata ikuiseen kaupunkiin. Pitkän koronahiljaisuuden jälkeen olivat tutkijan aistit avoimina Rooman ihmeille, etenkin sen kauneudelle. Osasin nauttia myös Rooman poikkeuksellisesta hiljaisuudesta, joka pikkuhiljaa on taas normaalin palautuessa katoamassa. Lyhyen residenssin aikana tuntui siltä, kuin olisi saanut aikaan enemmän kuin normaalisti puolessa vuodessa. Kun tutkija vapautuu hetkeksi arjesta ja sen rutiineista, ideatkin alkavat suorastaan pulputa. Tällaistahan tutkimusmatkoillamme oli ennenkin. Ikuinen kaupunki, runsaudensarvi, kiitos, että muistutit siitä!
FM Maija Mäkikalli väitteli lauantaina 16. lokakuuta 2021 suomalaisen huonekalusuunnittelun ja -teollisuuden historiaa käsittelevällä tutkimuksella Laatuhuonekaluja koteihin. Boman, moderni ja suomalaisen huonekalutaiteen murros 1920-luvulta 1950-luvulla (284 s.). Teos on ilmestynyt runsaasti kuvitettuna Suomen Muinaismuistoyhdistyksen julkaisusarjassa ja löytyy verkosta myös open access -muodossa. Aihe on monella tapaa kiehtova: huonekalut ovat arkipäivän olennainen osa, niin olennainen, että tutkimusta pitäisi olla paljon enemmän.
Maija Mäkikallin tutkimus ei kerro vain Carl-Johan Bomanin (1883–1969) johdolla toimineen Oy Boman Ab:n historiasta: aiheen kautta avautuu näköala sekä suomalaisen yhteiskunnan muutoksiin että arjen ja juhlan historiaan ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Mäkikallin väitöskirja perustuu erittäin laajaan ja monipuoliseen aineistoon: lähdeluettelossa on yhdentoista arkiston ja kahdentoista museon lisäksi yksityiskokoelmia, sanoma- ja aikakauslehdistöä, haastatteluja ja aikalaiskirjallisuutta.
Vastaväittäjänä toimi dosentti Minna Sarantola-Weiss Helsingin kaupunginmuseosta. Vastaväittäjä johdatteli keskustelun modernin, modernisuuden ja modernismin suuriin kysymyksiin, ja yleisö sai seurata antoisaa dialogia siitä, missä mielessä Bomanin toiminta oli modernia ja ylipäätään kysymystä siitä, miten meidän pitäisi lähestyä 1800- ja 1900-lukujen monia ”modernisuuksia”. Mäkikallin väitöskirjan keskeinen ajatus on tutkia menneisyyttä ”esineiden kanssa” siten, että materiaalisuuden näkökulma tulee noteerattua. Myös väitöstilaisuus eteni esineiden mukana, esineitä kuunnellen ja tunnustellen, ja vastaväittäjä nosti keskusteluun Bomanin z-tuolin, ”laiskanlinnan”, pukeutumispöydän ja cocktail-pöydän. Kiehtova on ajatus siitä, millaista esineiden ”lukeminen” oikeastaan on. Miten esimerkiksi tuoli puhuu meille silloin, kun siinä on hyvä istua.
Väitöstilaisuus järjestettiin Turun yliopistossa Calonia 1 -salissa, jossa oli paikan päällä 47 henkeä. Turun yliopistossa noudatetaan vielä korona-ajan rajoituksia siten, että läsnä olevaa yleisöä voi olla paikalla vain 50 henkeä. Väitös striimattiin Zoomin välityksellä, ja lektion ensimmäisten minuuttien aikana ääni ei valitettavasti kuulunut nettiyleisölle. Tämä saatiin onneksi nopeasti korjattua. Etäyhteyksien kautta tilaisuutta seurasi enimmillään 80 henkeä.
Maija Mäkikallin väitös on käynnistynyt ja lektio alkanut. Kuva: Marjo Kaartinen.
Perjantaina 8. lokakuuta 2021 tarkastettiin FM Niko Heikkilän väitöskirja Reactionary and Revolutionary Mobilizations: The Ku Klux Klan, the Black Panther Party, and FBI Counterintelligence, 1964–1971. Turun yliopistossa noudatettaan vielä korona-ajan väitösohjeistusta, mikä tarkoittaa, että salin osallistujamäärää oli rajoitettu, ja samalla väitöstilaisuutta saattoi seurata etänä. Muutoksesta kertoo kuitenkin se, että pitkän tauon jälkeen saimme kansainvälisen vastaväittäjänä paikalle saliin. Opponenttina toimi professori David Cunningham (Washington University in St. Louis), joka pitkän lentomatkan jälkeen saapui Turkuun edellisenä iltana.
Heikkilän väitöskirja on kiehtova näköala 1960-luvun Yhdysvaltojen poliittisiin intohimoihin. FBI tutki samaan aikaan sekä Ku Klux Klanin että Mustien panttereiden toimintaa. Aiheen ytimessä on kolmen eri tahon samanaikainen tutkimus, joka – kuten vastaväittäjä totesi – ei perustu vertailuun siitä, miten FBI tarkasteli reaktiivista Ku Klux Klania suhteessa siihen, miten se lähestyi vallankumouksellista Black Panther Parthya. Pikemminkin ajatuksena on tarkastella näiden suhteiden vaikutuksia toisiinsa. Heuristisesti aihe on mielenkiintoinen myös siksi, että FBI soluttautui vastavakoiluohjelmassaan toimijoiden sisälle ja yritti vaikuttaa niihin erilaisin keinoin. Säilyneet FBI:n muistiot kirjoitettiin ajatuksella, etteivät ne koskaan päätyisi julkisuuteen. Nyt nämä aineistot avaavat näköalan vastakkainasetteluihin, jotka ovat ajankohtaisia myös tänään.
David Cunninghamin ja Niko Heikkilän keskustelu oli intensiivistä kahden asiantuntijan vuoropuhelua. Salissa kuuntelijoita oli paikalla 30 henkeä, mutta isompi yleisö, 133 henkeä, seurasi tilaisuutta Echo-lähetyksenä. Ennen tilaisuuden alkua oli pientä jännitystä siitä, lähteekö signaali ulos salista, mutta onneksi kaikki sujui hienosti.
David Cunningham aloittamassa keskustelua. Oikealla väittelijä Niko Heikkilä. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki
Perjantaina 3. syyskuuta 2021 tarkastettiin Suvi-Sadetta Kaarakaisen väitöskirja Äidin rajat – Mediateknologinen toimijuus työelämän tietokoneistumisesta sosiaalisen median aikakaudelle. Vastaväittäjänä toimi dosentti Marja Vehviläinen Tampereen yliopistosta. Väitöskirja avaa näkymän sekä äitiyden historiaan 1980-luvulta tähän päivään että siihen teknologiseen murrokseen, joka on perinpohjaisesti muuttanut arkipäivää. Tutkittavalla aikavälillä työpaikat tietokoneistuivat, internetin läpimurto toi verkon niin kotiin, kouluihin kuin työpaikoillekin ja sosiaalinen media avasi uudenlaisia vertaistuen, -tiedon ja -yhteisöllisyyden muotoja. Vastaväittäjän ja väittelijän vuoropuhelu toi tämän muutoksen hyvin konkreettisesti esiin, ja vastaväittäjän pitkän linja asiantuntemus informaatioteknologian ja sukupuolen tutkijana tarjosi kuulijoille paljon pohdittavaa. Erityisen kiinnostava oli kysymys teknologian kotoutumisesta – ja samalla sen kotoutumattomuudesta.
Väitössalina oli Turun yliopiston päärakennuksen legendaarinen Tauno Nurmela -sali, joka on remontin jäljiltä uudelleen käytettävissä. Kustoksena oli hienoa istua tässä salissa pitkästä aikaa seuraamassa kahden asiantuntijan vilkasta keskustelua!
Kaarakaisen tutkimus on oppiaineen historian 69. väitöskirja. Yleisö seurasi väitöstilaisuutta koronarajoitusten vuoksi osin läsnä, osin etänä. Salissa paikalla oli 26 henkeä, Zoom-yhteyden päässä 60 henkeä.
Henna Karppinen-Kummunmäen väitöskirja Elite English Girlhood in the Eighteenth Century tarkastettiin perjantaina 18.9.2020 klo 12.15 alkaen Arcanumin luentosalissa 1. Vastaväittäjä oli dosentti Heli Valtonen Jyväskylän yliopistosta. Tilaisuus oli seurattavissa myös verkossa. Kuulijoita oli salissa 13, etäyhteyksillä 57.
Henna Karppinen-Kummunmäki. Kuva: Anni Hella.
Karppinen-Kummunmäki tarkastelee väitöskirjassaan 1700-luvun aikana tyttövuosiaan eläneitä kirjeenkirjoittajia, päiväkirjanpitäjiä ja muistelijoita. Näiden omakohtaisten tekstien kautta hän pääsee osoittamaan, että myös 1700-luvulla tyttöys oli erillinen elämänjakso. Sen rajat eivät olleet aina kirkkaat ja määritettävissä, vaan väittelijä esittää, että tyttöys oli prosessi, josta siirryttiin jossain vaiheessa pois. Selkein vedenjakaja oli avioituminen, mutta Karppinen-Kummunmäki näyttää tutkimuksessaan, että sekään ei aina automaattisesti tehnyt tytöstä naista. Naiseksi kasvettiin.
Eliitin tyttöjen elämää määrittivät moninaiset normit ja odotukset. Karppinen-Kummunmäen lähdeaineistoon sisältyy runsaasti myös normatiivista kirjallisuutta. Hän on tyttöjen kirjeitä ja päiväkirjoja analysoidessaan havainnut kuitenkin, että arjen tasolla odotuksiin ei aina vastattu. Väittelijä totesikin puheenvuorossaan, että käsitys siitä, että vain miehet olisivat voineet vaikuttaa elämänsä rakentumiseen, on väärä. Tyttöjen toimijuus oli vahvaa eikä se sulkenut heitä automaattisesti säädyllisyyden piirin ulkopuolelle.
Vastaväittäjä dosentti Heli Valtonen pitää loppupuheenvuoroaan. Kuva: Anni Hella.
Vastaväittäjä nosti esiin väitöskirjan näkökulmallisen moninaisuuden, tarkasteleehan väittelijä tyttöyttä sekä sukupuolen, iän, luokan kuin toimijuudenkin pääkäsitteiden kautta ja lisäksi lähestyy teemaa kokemuksen analyysin kautta. Vastaväittäjä kaipasi performatiivisuuden vielä vahvempaa tulkintaa.
Henna Karppinen-Kummunmäen tutkimus tuo uuden näkökulman 1700-luvun sukupuolihistorialliseen tutkimuskirjallisuuteen painottaessaan nimenomaan iän merkitystä ja muistuttaessaan siitä, että tutkimus on ollut aiemmin varsin ikäsokeaa.
Tältä näytti väitöstilaisuus etäyhteyden kautta. Kuva: Hannu Salmi.
Lauantaina 1. helmikuuta 2020 tarkastettiin FM Anna-Leena Perämäen väitöskirja Kirjoitettu vaino: Selviytymiskeinot juutalaisvainoista nuorten naisten päiväkirjoissa 1940-luvun Ranskassa ja Alankomaissa. Tutkimus tarkastelee toisen maailmansodan aikaisia juutalaisvainoja viiden nuoren naisen päiväkirjojen kautta. Päähenkilöinä ovat Hélène Berr, Anne Frank, Isabelle Jesion, Elisabeth Kaufmann ja Anita Meyer, jotka kuvasivat kokemuksiaan Ranskassa ja Alankomaissa toisen maailmansodan kurimuksessa. Anita Meyer (nyk. Budding) täytti viime vuonna 90 vuotta, ja Perämäellä oli mahdollisuus haastatella häntä väitöskirjaa varten. Tutkimuksen aineistosta avautuu ainutlaatuinen näkökulma kriisiajan arkipäivään, toiveisiin ja pelkoihin – ja selviytymisen strategioihin. Päiväkirjan pitäminen oli heille olennainen henkireikä, itsetutkiskelun ja pohdinnan foorumi.
Vastaväittäjänä toimi dosentti Ville Kivimäki Tampereen yliopistosta. Publicumin Pub3-saliin kerääntynyt yleisö – yhteensä 79 henkeä – sai seurata antoisaa ja ajatuksia herättävää tieteellistä keskustelua, jota vastaväittäjä johdatteli taitavasti eteenpäin. Erityisen paljon pohdittiin sitä, millainen selviytymiskeino päiväkirjan pitäminen itsessään oli ja millainen näkökulmaa arkipäivän strategioihin tekstien kautta avautuu. Kuten vastaväittäjä avauspuheenvuorossaan totesi, päiväkirjat on kirjoitettu tilanteessa, jossa tulevaisuus oli avoin. Menneisyyden nyt-hetkessä päiväkirjojen pitäjät saattoivat nähdä ja aavistaa vain osa siitä tarinasta, joka kaikessa traagisuudessaan paljastui vasta myöhemmin.
Vastaväittäjä dosentti Ville Kivimäki. Kuva: Marjo Kaartinen.
Väittelijän ja vastaväittäjän vuoropuhelu herätti varmasti kaikissa läsnäolijoissa ajatuksia ja tunteita. Millaiset edellytykset meillä itsellämme, nykytilanteessa, on hahmottaa kehityksen suuntaa ja millaisia olisivat sellaiset signaalit, joihin meidän pitäisi reagoida. Tätäkin enemmän pohdin sitä inhimillisyyttä, tai ihmisenmuotoisuutta, joka päiväkirja-aineistosta avautuu. Menneisyyden lähteet ovat vain fragmentteja, mutta lopultakin fragmentissa on läsnä se elämän kokonaisuus, jota ei enää ole. Väitöskirjassa analysoidut päiväkirjat ovat ainutlaatuisia sirpaleita menneestä maailmasta: ne kertovat kamppailusta ihmisyyden säilyttämiseksi ankaran myllerryksen keskellä.
FM Heta Lähdesmäen väitöskirja Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa tarkastettiin lauantaina 18.1.2020 klo 12 alkaen Turun yliopiston Osmo Järvi -salissa. Vastaväittäjänä toimi tohtori Jukka Nyyssönen Norjan arktisesta yliopistosta, Tromssasta ja kustoksena kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen. Paikalla oli 130 kiinnostunutta kuulijaa.
Lähdesmäen väitöskirja pohtii otsikkonsakin mukaan susien paikkoja viime vuosisada Suomessa. Fokuksessa ovat niin susien fyysinen sijoittuminen kuin käsitykset suden kuulumisesta tai kuulumattomuudesta Suomeen. Tärkeä rooli tutkimuksessa on suden toimijuudella, joten olennainen näkökulma tutkimuksessa on myös suden. Missä susi eli, miten liikkui ja näistä suden päätöksistä juontuvat diskursiiviset ja materiaaliset kohtaamiset ihmislajin kanssa.
Kuva: Hannu Salmi
Oppineessa ja tieteellisesti korkeatasoisessa väitöstilaisuudessa vastaväittäjä arvioi tutkimuksen operoivan ”hyvällä ja tieteellisellä tavalla historiantutkimuksen keinoin”, myös perinteisin keinoin, vaikka sillä onkin kunnianhimoiset teoreettiset tavoitteet. Hän piti tutkimusta johdonmukaisena ja piti tutkimuksen filosofista ja eettistä asemointia vakuuttavana. Käsittelylukuja hän piti voittopuolisesti hallittuina ja harvinaisen fokusoituina. Hän arvosti myös tutkijan ”talonpoikaisjärkistä otetta”. Haasteena Nyyssönen puolestaan näki etenkin johdannon tiiviyden ja jonkinasteisen niukkuuden.
Kuva: Hannu Salmi
Lähdesmäen väitöskirjan on julkaissut Nykykulttuurin tutkimuskeskus ja sen voi tilata täältä. Julkaisun bibliografiset tiedot: Lähdesmäki, Heta: Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 127. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2020.
Lauantaina 1. helmikuuta 2020 tarkastettiin FM Anna-Leena Perämäen väitöskirja 
