Lauantaina 12. tammikuuta tarkastettiin Bolivia Erazon väitöskirja How Sound Cinema Arrived in Ecuador: Case Study of Quito in the Late 1920s and Early 1930s. Vastaväittäjänä toimi mediahistorian dosentti Kimmo Laine Oulun yliopistosta.
Bolivia Erazon väitöskirja käsittelee nimensä mukaisesti äänielokuvan saapumista Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon 1920–30-lukujen vaihteessa. Yllätys monille lienee kuitenkin se, että kyse on elokuvahistoriasta ilman elokuvia. Tutkimuksen keskiössä on nimittäin äänielokuvasta Quiton sanomalehdissä käyty keskustelu ja sen tärkeimpänä lähdeaineistona on siten runsas sanomalehtimateriaali. Tutkimus osoittaa, että keskustelu aiheesta alkoi Quitossa useita vuosia ennen kuin kaupungissa oli nähty yhtäkään varsinaista äänielokuvanäytöstä.
Ajoittain kiivaana lainehtineessa sanomalehtikeskustelussa äänielokuvasta ja äänestä itsessään tuli sekä hyvässä että pahassa yksi Ecuadorin modernisoitumisen symboleista. Kuten Erazo väitöskirjassaan kiinnostavalla tavalla osoittaa, äänielokuvan ystäville äänifilmien saapuminen Quitoon oli osoitus Ecuadorin astumisesta Latinalaisen Amerikan modernien, teknologisesti kehittyneiden maiden joukkoon. Toisaalta modernisoituva Quito oli monien aikalaisten mielestä jo liiankin äänekäs. Heille hiljaisuus – muun muassa kaduille kaikuvan gramofonimusiikin ja elokuvanäytöksissä meluavan rahvaan vaientaminen – olivat merkkejä Quiton osallisuudesta läntisen maailman suureen sivilisoitumisprosessiin.
Vastaväittäjä Kimmo Laine piti väitöskirjan erityisenä ansiona tarttumista aiheeseen, josta toistaiseksi on tehty hyvin vähän aiempaa tutkimusta. Siten Erazon tutkimus on monin osin pioneerityö, joka sekä kartoittaa tutkimatonta maastoa että korjaa aiemman tutkimuksen epätarkkuuksia ja virheitä. Kuten Laine totesi, lähestymistavaltaan Erazon tutkimus edustaa uutta elokuvahistoriaa (New Cinema History). Se tarkastelee liikkuvan kuvan asemesta varsin laaja-alaisesti elokuvakulttuurin historiaa.
Väitöstilaisuus järjestettiin Turun yliopiston Janus-salissa, jonne oli saapunut 40 kuulijaa. Keskustelu väitöstilaisuudessa oli vilkasta. Tilaisuuden loppupuolella koettiin myös uusi yllätys, kun vastaväittäjä näytti katkelmia muutamista Erazon väitöskirjassa mainituista varhaisista äänielokuvista. Täysin ilman filmejä ei siis filmihistoriasta tässäkään väitöstilaisuudessa keskusteltu.
FM Maiju Kannisto väitteli lauantaina 8. joulukuuta 2018 tutkimuksella Ohjelmayhtiöstä “merkintekijäksi”. MTV ja kaupallisen television tuotantokulttuurin muutos Suomessa 1980-luvulta 2000-luvulle. Vastaväittäjänä toimi dosentti Heikki Hellman Tampereen yliopiston Viestintätieteiden tiedekunnasta. Turun yliopiston Janus-saliin oli kerääntynyt 61 innokasta kuulijaa seuraamaan keskustelua suomalaisen kaupallisen television, ennen kaikkea MTV:n, vaiheista 1980-luvulta 2000-luvulle. Tutkimus keskittyy yhteen yhtiöön, mutta sen kautta avautuu näkökulma laajempaan yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen muutokseen. Viimeisten vuosikymmenien aikana ohjelmatarjonta, kanavaprofiilit, tuotannon pelisäännöt ja johtamiskulttuuri ovat muuttuneet voimakkaasti. Kuten vastaväittäjä totesi, tutkimuksen keskeisiä tuloksia on artikkeliväitöskirjan johdanto-osiossa rakennettu kokonaiskuva, jossa hahmottuu kolme kautta, yhteistyön ja ohjelmatuotannon kausi, kilpailun ja oman kanavan tuotannon kausi ja brändin rakentamisen ja intermediaalisen tuotannon kausi. MTV oli aluksi, Tauno Äijälän sanoin, Yleisradion ”torppari”: se vuokrasi kanava-aikaa YLE:ltä, joka sai siten välillisesti mainosmarkkoja. Yksi Kanniston väitöskirjan artikkeleista käsittelee MTV:n uutisista käytyä laajaa keskustelua, jossa ”kaupalliseen televisioon” liittyvät arvostukset ja merkitykset tulivat paljastavasti esiin. Toinen väitöskirjan case study analysoi formaattiohjelmaa Tanssii tähtien kanssa (vuodesta 2006), jossa ei ollut enää kyse ohjelmasta vaan mediatapahtumasta. Se ei ollut yhtiön omaa tuotantoa vaan alihankinta, ja sitä markkinoitiin näkyvästi saman konsernin muissa medioissa. Kuten vastaväittäjä Heikki Hellman totesi, pitkä matka kuljettiin näiden vuosikymmenien aikana.
Lauantaina 27. toukokuuta 2017 tarkastettiin Turun yliopiston Janus-salissa Mila Oivan väitöskirja Creation of a Market Place: The Polish Clothing Industry, Soviet Union, and the Rise of Marketing, 1949–1961. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Małgorzata Fidelis University of Illinoisista, Chicagosta. Mila Oivan tutkimus yhdistää kulutuskulttuurin, moderniteetin ja transnationaalin vuorovaikutuksen tutkimusta: lähtökohtana on analysoida, miten – ja millaisten käytäntöjen kautta – puolalaisia valmisvaatteita kaupattiin Neuvostoliittoon vuosina 1949–1961. Asetelman taustana ovat poliittiset muutokset toisen maailmansodan jälkeen, niin itäblokin sisällä kuin laajemmin. Tutkimus purkaa dikotomista näkemystä kylmän sodan maailmasta ja tuo tarkasteluun paljon uusia sävyjä. Ruohonjuuritasolta tarkasteltuna puolalaisen vaateteollisuuden toimijoilla oli neuvoteltavanaan enemmän liikkumatilaa kuin näkemys sosialistisista yhteiskunnista ensi katsomalta antaisi olettaa.
Neuvostoliiton näkökulmasta puolalaisessa kulttuurissa oli länsimainen häivähdys, modernin elämän tuntu, ja tätä puolalaiset myös käyttivät myyntivalttinaan. Jazzmusiikki soi neuvostoyleisölle suunnatuissa muotinäytöksissä. Väitöstilaisuudessa keskusteltiin myös Jadwiga Grabowskasta (1898–1988), jota on usein kutsuttu puolalaisen muodin Coco Chaneliksi. Hän oli vuosina 1958–1968 valtiojohtoisen Moda Polskan vetäjä. Grabowskalla oli ollut muotihuone jo ennen sosialismin aikaa. Toisen maailmansodan jälkeen tätä jatkuvuutta olennaisempaa oli kuitenkin muutos. Moderni maailma edellytti uusia kulutustuotteita ja myös uusia mielikuvia Puolasta ja puolalaisuudesta.
