Kategoria: Tutkimus (Page 3 of 10)

Kustos kertoo: Valkoisen Suomen Munck

5.5.2018 / mkaartin / 0 Comments

Filosofian maisteri Elina Virtasen kulttuurihistorian alan väitöstilaisuus pidettiin lauantaina 5.5.2018 Turun yliopiston Educariumin salissa 2 klo 12.15 alkaen. Väitöstilaisuudessa oli 75 kuulijaa. Tilaisuus päättyi klo 14.30.

IMG_20180505_123529_resized_20180505_124040179

Virtasen tutkimus tarkastelee vapaaherratar Ruth Munckin (1866-1976), jääkäreiden schwesterin, lotan ja tuomitun maanpetturin, omia muistoja ja hänen tulkintojaan elämästään, ei sitä, mitä hänen elämässään tosiasiassa tapahtui tai sitä, mitä hän lopulta oli. Virtasen maltillinen ja hienovarainen tulkinta jättää tilaa myös jatkotulkinnoille. Tutkimus pohjautuu hyvin monipuoliseen ja suureen lähdemateriaaliin, vaikka kaikkea mahdollista tutkija ei käyttöönsä olekaan saanut.

Vastaväittäjänä toimi Oulun yliopiston Suomen ja Pohjois-Euroopan historian professori Tiina Kinnunen, joka tunnetaan muun muassa syvällisestä Lotta Svärdin, uuden sotahistorian ja naishistorian tuntemuksestaan. Kuulijoilla olikin reilu kaksi tuntia nautittavanaan perinpohjaista asiantuntijakeskustelua, sillä professori Kinnusen innostunut ja perehtynyt haastaminen sai hienosti vastakaikua tutkimustaan ansiokkaasti puolustaneelta väittelijältä.

IMG_20180505_121750_resized_20180505_124039240

Elina Virtanen pitää lektiota. Kuvat: Hannu Salmi.

Tilaisuuden seuraaminen oli helppoa, sillä Kinnunen eteni tutkimuksen läpi selkeässä järjestyksessä ja kokonaan; keskustelussa käytiin läpi poikkeuksellisenkin paljon tutkimuksen sisältöjä eikä vain siinä tehtyjä tutkimuksellisia ratkaisuja, mikä oli mukavaa, vaikka toki johdantokin sai sopivan osansa keskustelusta.

Kinnunen lähti liikkeelle haastavalla lämmittelykysymyksellä ja kysyi Virtaselta, mitkä kolme kysymystä tämä esittäisi Munckille, jos pääsisi tätä tapaamaan. Hetken mietittyään Virtanen vastasi ensin tiedustelevansa Munckilta, mitä tämä ajattelee väitöskirjasta. Tämän jälkeen hän kysyisi työstä jääkärien henkisen hyvinvoinnin parissa ja lopuksi vielä, miten Munck koki jatkosodan jälkeen seuranneen yhteiskunnallisen muutoksen. Kahta jälkimmäistä teemaa Virtanen tutkimuksessaan pohtii lähteidensä varassa. Keskusteluissa mietittiin myös muistin ja muistamisen monimutkaisuutta, Saksa-uskollisuuden tematiikkaa, lottana olon ja esimerkiksi talvisodan vähempää merkitystä suhteessa jääkäreihin.

Monilla tavoin Munckille hänen elämänsä kohokohta oli olla jääkärien mukana rintamalla heidän sairaanhoitajanaan. Virtanen avaa tutkimuksensa Munckin muistelolla vuodelta 1958: “Kun nyt ajattelen elämääni taaksepäin, niin ihanimpia aikoja siinä on juuri tuo aika, ensin jääkärien mukana rintamalla ja sitten vapaussodassa kotimaassa. Se oli maalle raskasta aikaa, ja vaati suuret uhrit, mutta samalla se oli suurenmoista, sytyttävää aikaa.” (s. 9). Tämä elämänvaihe määritti koko hänen loppuelämäänsä ja todennäköisesti myös hänen tulevia ratkaisujaan.

16.2.2018 / merhei / 0 Comments

Annastiina Mäkilä

Kulttuurihistorian perinteisessä joulukoulussa tammikuun alkupuolella oltiin olennaisen äärellä – keskityimme koko päivän ajan kuulemaan ja keskustelemaan lukemisesta ja kirjoittamisesta. Nämä kaksi tutkijan perustyökalua eivät ole helppoja hallita, vaikka on olemassa erilaisia ja aina uusia tekniikoita, joilla helpottaa omaa työntekoaan. Samaan aikaan lukemisen ja kirjoittamisen taidot ovat hyvin henkilökohtaisia. Niihin ei liity ainoastaan oma harjaantuneisuus ja tietoiset päätökset aktiivikäytössä olevasta tekniikka-arsenaalista, sillä tavat lukea ja kirjoittaa heijastavat vahvasti myös omaa persoonaa, omia mieltymyksiä ja toiveita, persoonallisuuden ja elämänhistorian monia vivahteita, jopa kulloisenkin elämäntilanteen mahdollistamaa unen määrää.

Joulukoulu oli monin tavoin inspiroiva ja yhtenä sen konkreettisena seurauksena kulttuurihistorian nuoret tutkijat päättivät organisoida kirjoitus- ja lukukokoontumisia sekä Turkuun että Helsinkiin. Turussa kokoonnutaan kevään mittaan joka torstai-aamupäivä yhdeksältä työskentelemään yhdessä vähintään neljän pomodoron ajan. Helsingissä tutkijat tapaavat joka toinen tiistai yhdeksän pomodoron verran kello kymmenestä neljään. Turussa tällä samalla, pidemmällä aikataululla kokoonnutaan erikseen sovittuina sunnuntaipäivinä.

Turun torstaisessa kirjoitusaamuspäivässä Teutorin kirjaston ryhmätilassa keskityttiin lukemaan ja kirjoittamaan. Kuva: Annastiina Mäkilä

Pomodoro eli tomaattikellotekniikka tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että ensin tehdään tietty aika työtä, jonka jälkeen pidetään ennalta sovitun mittainen tauko. Kirjoitussessioissa käytämme 25+5‑aikataulutusta. Tauot pidetään taukoina, jolloin mielellään noustaan ylös, seurustellaan ja verrytellään. Moni kenties tunnistaa itsessään ”tauot ovat luusereille” -syndrooman, vaikka juuri tauot auttavat ylläpitämään tehokkuutta pidempään.

Turun päässä ensimmäinen kirjoitussunnuntai pidettiin tammikuussa ja osallistujat olivat tyytyväisiä työskentelyynsä. Kuuden tunnin tehotyöskentely soveltuu erityisesti ennalta päätettyjen kirjoitustehtävien hoitamiseen. Itse olin varautunut päivään pohtimalla etukäteen, mitä haluan saada aikaiseksi ja keräämällä vaadittavat tiedot mukaan kannettavalle tietokoneelle. Halusin keskittyä ainoastaan kirjoittamaan ja järjestelemään muita kirjoituksiani. Muiden läsnäolo työskenneltäessä, taukojen sosiaalisuus, valmiiksi sovittu selkeä aikataulu ja ennalta päätetty tavoite loivat omalta osaltani toimivan kokonaisuuden. Vaikka pidänkin itseäni tarvittaessa tehokkaana työntekijänä, niin pitkäjänteinen kirjoittaminen ja lukeminen tuntuvat silti edelleen olevan Akilleen kantapääni.

Torstaiden lyhyet tapaamiset ovat myös olleet tehokkaita ja jo kahden kerran perusteella huomasin, kuinka keskittyneeksi lukemiseni muuttuu tällaisessa vertaispainetilanteessa. Erityisen tärkeäksi vertaispaine ainakin omalla kohdalla tulee siinä vaiheessa, kun oma energiataso laskee. Vaikka pomodorot ovat jo pitkään olleet aktiivikäytössä myös omalla työpisteelläni, alkavat Facebook ja sähköposti kiinnostaa jossain vaiheessa päivää myös kesken työskentelyjakson. Yhdessä luettaessa ja kirjoitettaessa vertaispaine ehkäisee näitä mielihaluja ja hetken ajatusten karkailun jälkeen löytyy yllättäen uutta virtaa ja keskittymistä.

Myös tauottaminen luonnistuu helpommin ryhmässä. Moni meistä tutkijoista työskentelee tilassa, jossa on muitakin ihmisiä. Kerran puolessa tunnissa ylöspomppaaminen ja käsien huitominen voi tuntua typerältä, kun pomppii ja ähisee yksin muiden keskittyessä työhönsä. Yhdessä verryttely on luontevampaa ja samalla voi vaihtaa kuulumisia.

Kirjoitussessioiden tarkoista ajoista ja paikoista olemme ilmoitelleet muun muassa Moodlen ja Kulttuurihistorian nuorten tutkijoiden oman Facebook-sivun kautta. Kirjoituspajoihin ovat tervetulleita kaikki meidän nuoret ja ei-niin-nuoret tutkijat!

Kustos kertoo: huumorista, kaupunkitilasta ja Wienin kaduista

17.6.2017 / mkaartin / 0 Comments

Kulttuurihistorian kevätlukukausi huipentui tänään keskipäivällä Heidi Hakkaraisen väitöstilaisuuteen Sirkkalan kampuksen Janus-salissa. Hakkarainen puolusti väitöskirjaansa Comical Modernity. Witzblätter, Popular Humour and the Transformation of City Space in Late Nineteenth-Century Vienna, joka tarkastelee 1800-luvun jälkipuoliskon Wienin kaupungin uudelleenrakentamista huumorilehtien valossa. Tutkimus yhdistää hienolla tavalla populaarikulttuurin, huumorin, tilan ja kaupungin tutkimuksen ja aukoo aivan uusia uria Wienin kaupunkihistoriallisessa tutkimuksessa.

Vastaväittäjänä toimi professori Markus Reisenleitner Yorkin yliopistosta, Torontosta. Reisenleitner on wieniläinen ja erikoistunut kotikaupunkinsa kulttuurihistoriaan. Hänen viimeisin teoksensa on yhdessä puolisonsa professori Susan Ingramin kanssa kirjoitettu Wiener Chic. A Locational History of Vienna Fashion (2014). Myös Ingram oli läsnä väitöstilaisuudessa.

Vastaväittäjä arvioimassa Heidi Hakkaraisen tutkimuksellista otetta. Kuva: Hannu Salmi.

Hakkaraisen tutkimus rakentuu suurelle ja haastavalle alkuperäisaineistolle, jonka pääosan muodostavat useiden vuosikymmenien aikana viikoittain ilmestyneet huumori- ja pilalehdet Kikeriki, der Floh ja Figaro. Se tarkastelee, millä tavoin huumorin avulla tuotettiin aktiivisesti merkityksiä kaupungille ja kaupungista. Tutkijan katse fokusoituu näin perustellusti ajanjaksoon, jolloin vuoden 1848 jälkeinen kaupunki oli valtavan muutoksen – modernisaation – alainen. Modernin symboliksi ja koko tutkimuksen tilalliseksi kiintopisteeksi nousee Ringstrasse, joka rakennettiin keskiaikaisen kaupunginmuurin paikalle.

Ringstrassen suunnitelma vuodelta 1858. Lähde: https://www.wien.gv.at/kultur/archiv/geschichte/bastei/ringstrasse.html

Vastaväittäjä oli hyvin vaikuttunut Hakkaraisen tutkimuksesta ja arvosti paitsi sen analyyttisyyttä, metodologista innovatiivisuutta ja tutkimuksen täydellisyyttä hiponutta viimeistelyä, myös tekijänsä kykyä ymmärtää aineistoa, joka tuottaa haasteita paikallisillekin.

Oppinutta keskustelua tänä kesäisenä lauantaipäivänä oli seuraamassa 69 kuulijaa.

Kustos kertoo – Muodikkaan Puolan jäljillä

27.5.2017 / Hannu Salmi / 0 Comments

Oiva 2 Lauantaina 27. toukokuuta 2017 tarkastettiin Turun yliopiston Janus-salissa Mila Oivan väitöskirja Creation of a Market Place: The Polish Clothing Industry, Soviet Union, and the Rise of Marketing, 1949–1961. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Małgorzata Fidelis University of Illinoisista, Chicagosta. Mila Oivan tutkimus yhdistää kulutuskulttuurin, moderniteetin ja transnationaalin vuorovaikutuksen tutkimusta: lähtökohtana on analysoida, miten – ja millaisten käytäntöjen kautta – puolalaisia valmisvaatteita kaupattiin Neuvostoliittoon vuosina 1949–1961. Asetelman taustana ovat poliittiset muutokset toisen maailmansodan jälkeen, niin itäblokin sisällä kuin laajemmin. Tutkimus purkaa dikotomista näkemystä kylmän sodan maailmasta ja tuo tarkasteluun paljon uusia sävyjä. Ruohonjuuritasolta tarkasteltuna puolalaisen vaateteollisuuden toimijoilla oli neuvoteltavanaan enemmän liikkumatilaa kuin näkemys sosialistisista yhteiskunnista ensi katsomalta antaisi olettaa.

Neuvostoliiton näkökulmasta puolalaisessa kulttuurissa oli länsimainen häivähdys, modernin elämän tuntu, ja tätä puolalaiset myös käyttivät myyntivalttinaan. Jazzmusiikki soi neuvostoyleisölle suunnatuissa muotinäytöksissä. Väitöstilaisuudessa keskusteltiin myös Jadwiga Grabowskasta (1898–1988), jota on usein kutsuttu puolalaisen muodin Coco Chaneliksi. Hän oli vuosina 1958–1968 valtiojohtoisen Moda Polskan vetäjä. Grabowskalla oli ollut muotihuone jo ennen sosialismin aikaa. Toisen maailmansodan jälkeen tätä jatkuvuutta olennaisempaa oli kuitenkin muutos. Moderni maailma edellytti uusia kulutustuotteita ja myös uusia mielikuvia Puolasta ja puolalaisuudesta.

Vastaväittäjä Małgorzata Fidelis.

Väittelijä Mila Oiva

Väitöstilaisuutta oli seuraamassa 64 henkeä. Keskustelu oli erittäin vilkasta ja avasi kuulijakunnalle erinomaisesti niitä haasteita, joiden edessä puolalainen valmisvaateteollisuus kamppaili. Samalla avautui näkökulma siihen, mitä kulutus ja kuluttaminen vuosien 1949–1961 Neuvostoliitossa merkitsi ja miten sitä voi tutkimuksellisesti lähestyä.

Digitaalinen historiantutkimus

15.1.2017 / Heidi Hakkarainen

Käynnissä oleva digitaalinen murros luo menneisyyden tarkastelulle valtavasti uudenlaisia mahdollisuuksia. Digitalisaatio tuo jatkuvasti uusia aineistoja tutkijan saataville sekä uusia menetelmiä, näkökulmia ja yhteistyötahoja, jotka uudistavat historiantutkimuksen rajoja. Perjantaina 13.1.2017 järjestetyn kulttuurihistorian Joulukoulun aiheena oli digitaalinen historiantutkimus. Päivän aikana kuultiin muun muassa miten tietokonepohjaiset menetelmät voivat auttaa keskiaikaisten tekstien tekijäntunnistuksessa, 1800-luvun sanomalehdistöaineiston louhimisessa ja kylmän sodan aikaisen tiedustelun verkostoanalyysissä.

: Joulukoulu Janus-Salissa 13.1.2017

Kulttuurihistorian oppiaine on mukana kahdessa Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet (DIGIHUM) -ohjelman hankkeessa vuosina 2016–2019. Professori Marjo Kaartisen johtama PROPREAU-Profiling Premodern Authors -hanke toimii yhteistyössä Turun yliopiston IT-laitoksen kanssa, ja akatemiaprofessori Hannu Salmen johtama COMHIS – Computational History and the Transformation of Public Discourse in Finland, 1640–1910 on laaja konsortio, jossa ovat kulttuurihistorian lisäksi mukana Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta, Suomen Kansalliskirjasto sekä Turun yliopiston IT-laitos.

Tietokoneperusteisen tekijäntunnistuksen avulla voidaan jäljittää esimerkiksi Ciceron tuotantoa.

Tohtori Reima Välimäki esitteli keskiajan tekstien tekijäntunnistukseen keskittyvää PROPREU-hanketta. Antiikin ja keskiajan käsikirjoitusten ajoittaminen ja tekijöiden identifioiminen on yksi keskeinen tutkimuksellinen haaste, johon digitaaliset menetelmät tuovat uudenlaisia ratkaisumahdollisuuksia. Välimäen mukaan vuosisatoja vanhoihin latinankielisiin käsikirjoituksiin sovellettu digitaalinen analyysimenetelmä on sama, jota käytetään nykyaikaisessa rikosteknisessä tutkinnassa. Tietokoneperusteisen tekijätunnistuksen avulla on mahdollista profiloida entistä tarkemmin tekstin kirjoittaja vertaamalla sitä laajaan verrokkiaineistoon niin että koneellisesti analysoidaan käytettyjä sanoja ja tyylillisiä keinoja. Näin saadaan myös lisää tietoa siitä, missä ajassa ja paikassa tekstit ovat syntyneet ja miten ne verkostoituvat ja keskustelevat toistensa kanssa.

COMHIS-hankkeessa luetaan koneellisesti vanhaa fraktuuraa.

Tutkijat Heli Rantala ja Asko Nivala esittelivät COMHIS-hanketta, joka tarkastelee suomalaisen kirjallisen julkisuuden rakentumista 1640-luvulta 1910-luvulle. Turun kulttuurihistoriassa suoritettavan osahankkeen aineistona on Suomen Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto ja se tutkii tekstilouhinnan keinoin tekstien leviämistä ja uudelleenkäyttöä yli kielirajojen suurten poliittisten ja kulttuuristen murrosten aikana aina Ruotsin vallan ajasta autonomian aikakauteen. Kulttuurihistorian tutkijat kehittävät yhdessä Turun yliopiston IT-laitoksen kanssa uusia työkaluja tekstintunnistuksen, tekstilouhinnan ja tekstien uudelleenkäytön tutkimukseen. Koska Suomessa lehdistö on ollut kaksikielistä ja uutiset levisivät yli kielirajojen suomeksi ja ruotsiksi, tekee COMHIS uraauurtavaa kehitystyötä monikielisen aineiston tutkimiseksi digitaalisten työkalujen avulla.

Asko Nivala esitteli myös 3-vuotista TIAS-hankettaan Romantic Cartographies.

Viime vuosina digitoitujen historiallisten dokumenttien ja lähdeaineistojen määrä on kasvanut valtavasti. Väitöskirjatutkijat Otto Latva ja Noora Kallioniemi esittelivät jo olemassa olevia tietokantoja, joita historiantutkija voi hyödyntää tutkimuksessa. Suuret digitoidut aineistot tuottavat metodisia ja teoreettisia haasteita perinteiselle historiantutkimukselle. Siinä missä yksittäisen tutkijan on mahdotonta käydä läpi valtavaa aineistomassaa, digitaaliset työkalut soveltuvat suurten aineistojen hallintaan ja analyysiin. Lähiluvun (close reading) sijaan tietokonepohjaiset menetelmät perustuvat suurten aineistojen määrälliseen eli kvantitatiiviseen analyysiin ja etälukuun (distant reading). Joulukoulussa käsiteltyjä menetelmiä ovat esimerkiksi tekstilouhinta (Text Mining) ja tekstien uudelleenkäytön tutkimus (Text Reuse Detection), nimentunnistus (Named Entity Recognition, NER) ja verkostoanalyysi (Network Analysis).

Päivän aikana keskusteltiin laajasti digitaalisen historiantutkimuksen haasteista. Suuret aineistomassat ja tekniset puutteet kuten tekstintunnistuksen eli OCR:n (Optical Character Recognition) vaihteleva taso asettavat tutkijoille omat ongelmansa käytännön työssä. Lisäksi uudenlaiset työskentelytavat luovat teoreettisia ja metodologisia haasteita perinteiselle historiantutkimukselle. Tutkija Harri Kiiskinen korosti sitä, miten historiantutkijan on paitsi tunnettava käyttämänsä informaatiotieteen menetelmät ja työkalut, myös kyettävä tekemään tutkimusprosessinsa läpinäkyväksi. Kiiskisen oma väitöskirja on hyvä esimerkki siitä, miten voidaan hyödyntää olemassa olevia tietokantoja kulttuurihistoriallisten tutkimusongelmien ratkaisemiseen, miten datasta, algoritmeista ja klustereista päästään käsiksi menneisyyden käytänteisiin, käsitteisiin ja merkityksiin.

Turun yliopiston Filosofian, poliittisen historian ja valtio-opin laitoksella sekä Åbo Akademin saksan laitoksella toimiva dosentti Kimmo Elo esitteli kiinnostavan ja havainnollisen esimerkin siitä, miten tietokonepohjainen verkostoanalyysi paljastaa eri toimijoiden välisiä piileviä suhteita ja merkityksiä DDR:n tiedusteluraporteissa 1970-ja 80-luvuilla. Elo on myös toimittanut Turun Historiallisen Yhdistyksen julkaiseman kirjan Digitaalinen humanismi ja historiatieteet (2016), joka on tuore katsaus digitaalisiin ilmiöihin, työskentelytapoihin ja tutkimusmenetelmiin historiantutkimuksen saralla.

Digitaalisen historiantutkimuksen nykytilaa, historiaa ja tulevaisuutta pohdittiin päivän viimeisissä puheenvuoroissa. Dosentti Petri Pajun puheenvuorossa nousivat esiin digitaalisen historiantutkimuksen pitkäaikaiset verkostot ja yhteistyö eri yliopistojen välillä. Tätä digitaalisen historiantutkimuksen verkostoa kartoittaa Koneen Säätiön rahoittama hanke Towards Roadmap for Digital History in Finland: Mapping the Past, Present & Future Developments of Digital Historical Scholarship, joka jatkuu edelleen vuoden 2017 aikana.

Hannu Salmi esittelee miten uutinen Paganinin kuolemasta levisi viraalisesti yli maapallon vuonna 1835.

Digitalisaatio on globaali ilmiö, mutta sitä on toteutettu pääosin kansallisella tasolla eri instituutioissa ja muistiorganisaatioissa. Seuraavana tavoitteena on yhdistää olemassa olevia aineistoja yhä useamman tutkijan saataville. Akatemiaprofessori Hannu Salmi esitteli alkamassa olevaa hanketta, joka tuo yhteen eri mantereilla olevia kokoelmia, tutkijoita ja asiantuntemusta Yhdysvalloista ja Australiasta saakka. Oceanic Exchanges -hanke tutkii tekstuaalisia ja visuaalisia samuuksia globaalilla tasolla tarkastelemalla tekstien vaellusta valtamerten taakse yli kieli- ja kansallisuusrajojen. Globaalit aineistot ja tutkimusmenetelmät mahdollistavat myös uuden mittakaavan tutkimusongelmat kulttuurihistorialliselle tutkimukselle.

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava kulttuurihistorian oppiaineessa.

Lutherin teesit julkaistiin alunperin latinaksi ja niiden tarkoitus oli uudistaa katolista kirkkoa ja muuttaa sen käytäntöjä.

Reformaatio 499 vuotta nyt!

31.10.2016 / merhei / 1 Comment

Vuonna 2017 tulee lokakuun lopussa kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martin Luther julkisti 95 teesiään anekauppaa vastaan. Tästä syystä vuosi 2017 on nimetty reformaation merkkivuodeksi. 31.10.2016 moni todennäköisesti huomasi aamun lehdestä, kuuli radiosta tai näki tv-uutisista, että paavi Franciscus oli osallistumassa Lundissa Ruotsissa reformaation merkkivuoden avajaisiin. Suomessa merkkivuosi avattiin jo sunnuntaina 30.10.2016 Turun tuomiokirkossa pidetyllä merkkivuoden avajaismessulla.

Paavin vierailu Lundiin ja osallistuminen reformaation merkkivuoden avajaisiin on herättänyt mielenkiintoa ympäri maailmaa. Kuva : Svenska kyrkan.

Mutta onko 500 vuotta täyttävällä reformaatiolla enää merkitystä nykypäivälle ja onko sitä syytä muistella? Reformaatio hajotti katolisen kirkon ja synnytti sen rinnalle uusia kirkkokuntia. Se muutti ratkaisevasti monen eurooppalaisen elämää ja arkea ainakin vuosikymmenien kuluessa. Välillisesti reformaatiolla oli kuitenkin osuutta myös koko Euroopan valtiollisen kartan ja valtiojärjestysten muokkaamiseen, kansankielten merkityksen nousuun ja laajemmin ajatukseen eri kansanosien sivistämisen tarpeesta. Reformaatio muutti myös yhteiskunnan rakenteita, naisten asemaa ja vaikutti oikeus- ja hallintokäytäntöihin. Eurooppalaiset ovat monessa asiassa keskiajan perillisiä, mutta myös reformaation muokkaamia. Evankeliseen oppiin sitoutuneessa Pohjolassa luterilaisesta kulttuurista on tullut vuosisatojen kuluessa niin olennainen osa kansallista itseymmärrystä, että luterilaisuuden ja esimerkiksi suomalaisuuden erottaminen toisistaan vaatii välillä ponnisteluja. Tästä syystä reformaation jälkien näkyväksi tekeminen on tärkeää myös itseymmärryksemme kannalta.

Olen ollut mukana toimittamassa tietokirjaa reformaatiosta Suomen alueella ja tämän prosessin aikana kohdannut itselleni uusia asioita, mutta myös havainnut, että tietyt ilmiöt toistuvat yleisessä keskustelussa jonkinlaisina faktoina reformaatioon liittyen. Siksipä olen tehnyt alle pienen listauksen reformaatioon usein liitetyistä yleisistä totuuksista ja liittänyt mukaan nykytutkimuksen käsityksen aihepiiristä. Hieman hienojakoisempaa pohdintaa reformaation synnystä, leviämisestä, vaikutuksesta ja merkityksestä Suomessa voi lukea Pohjoinen reformaatio -tietokirjasta.

Lutherin teesit julkaistiin alunperin latinaksi ja niiden tarkoitus oli uudistaa katolista kirkkoa ja muuttaa sen käytäntöjä.

Luther naulasi teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen ja reformaatio alkoi.

Tutkimus ei ole pystynyt todistamaan, että Luther olisi naulannut teesinsä kirkon oveen, mutta ei toisaalta sitäkään, että ei olisi naulannut. Luther julkaisi teesinsä ja lähetti niitä muun muassa kirkollisille vaikuttajille. Teeseissä oli kyse katolisen kirkon sisäisestä reformista ja anekaupan kritiikistä. Niissä ei vielä julistettu evankelisen opin kannalta keskeisiä ajatuksia. Tämä sanoma muotoutui seuraavien vuosien kuluessa ja julkaistiin ensi kertaa syksyllä 1520 kolmessa kirjasessa.

Keskiajalla kaikki kirkolliset toimitukset olivat latinaksi ja reformaation myötä siirryttiin kansankieliin.

Keskiajalla kirkoissa saarnattiin kansankielellä ja muut osat liturgiasta olivat latinaksi. Kansankieltä käytettiin myös esimerkiksi kaste- ja vihkitoimituksissa, joissa ihmisten tuli ymmärtää heille esitetyt kysymykset. Reformaation myötä kaikki kirkolliset toimitukset alettiin (ainakin periaatteessa) toimittaa kansankielillä ja tämä teki mahdolliseksi esimerkiksi suomen kirjakielen synnyn ja painotuotteiden myötä yhtenäisen kielen leviämisen koko maahan.

Mikael Agricola loi suomen kirjakielen.

On totta, että Agricolalla oli merkittävä rooli suomen kirjakielen synnyssä. Hän ei kuitenkaan ollut ensimmäinen suomea kirjoittanut tai ainoa käännöstyötä tehnyt. Suomenkielisiä käännöksiä keskeisistä rukouksista kuten Isä meidän ja Ave Maria oli tehty jo keskiajan lopulla ja niitä oli luettu jumalanpalveluksissa, jotta seurakuntalaiset oppisivat ne ulkoa – näitä varhaisia käännöksiä ei kuitenkaan ole säilynyt. Kun reformaation jälkeen ensimmäinen suomenkielinen messu toimitettiin Turun tuomiokirkossa, todennäköisesti vuonna 1537, oli Agricola opiskelemassa Wittenbergissä. Messutekstin suomentaja oli siis joku toinen. Samoin ainakin suomenkielisen Uuden testamentin käännöstyöhön osallistui Agricolan rinnalla myös muita. Agricola oli merkittävä kuitenkin siksi, että juuri hänen kokoamansa, suomentamansa ja kirjoittamansa teokset painettiin ja ne saivat siksi huomattavasti laajemman yleisön kuin varhaiset suomenkieliset käsikirjoitukset.

Reformaation myötä Suomen kirkoissa luovuttiin seinämaalauksista, pyhimysten veistoksista ja muutenkin runsaasta koristelusta.
Pyhämaan uhrikirkon seinä- ja kattomaalaukset ovat 1600-luvulta ja harvinainen esimerkki reformaation jälkeisistä, meille säilyneistä, kirkkojen sisätiloista.

Pitkällä tähtäimellä reformaatio karsi Pohjolassakin kirkkojen sisustusta ja koristeita, mutta prosessi oli hidas. 1600-luvun alussa koristeltiin Suomessa kirkkoja vielä kirkkain värein ja kaikki pinnat peittävin maalauksin. Näitä kirkkoja on säilynyt harmittavan vähän, mutta yksi kuuluisimmista on Pyhämaan uhrikirkko Uudessakaupungissa. Keskiaikaisissa kirkoissa vanhat maalaukset saivat jäädä seinille reformaation jälkeenkin. Maalausten peittäminen osuu useimmissa kirkoissa vasta 1700-luvun lopulle tai 1800-luvun alkuun. Myös osa keskiaikaisista veistoksista ja alttarimaalauksista jäi paikalleen ja toisinaan niitä muutettiin ja muokattiin vastaamaan paremmin uutta oppia. Alttarikaapeista poistettiin ovia tai hahmoja irrotettiin ja siirrettiin osaksi esimerkiksi saarnatuolien koristeluja. Kirkkojen sisustuksen köyhtymiseen vaikutti alkuvaiheessa teologisia kysymyksiä enemmän se, että kuningas vaati itselleen kirkkojen jalometallisia aarteita kuten kynttilänjalkoja ja ehtoollisastioita. Toisaalta kirkkojen varallisuuden väheneminen esti uuden taiteen hankkimisen ja edesauttoi vanhan kirkkotaiteen säilymistä.

Vihasta tekoihin, inkvisition jäljillä – kustos kertoo

8.10.2016 / mkaartin / 0 Comments

Lauantaina 8.10.2016 tarkastettiin filosofian maisteri Reima Välimäen kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja The Awakener of Sleeping men. Inquisitor Petrus Zwicker, the Waldenses, and the Retheologisation of Heresy in Late Medieval Germany. Väitöskirja menee vihapuheen keskiaikaiseen ytimeen, sillä se tarkastelee yhden kerettiläisryhmän, valdesilaisten vainoa. Tutkimuksen fokuksessa on inkvisiittori Petrus Zwicker, celestiinimunkki, joka toimi maantieteellisesti laajalla alueella nykyisestä Itävallasta pohjoiseen Puolaan. Tutkimuksessaan Reima Välimäki rakentaa monipuolisen kuvan tästä inkvisiittorista ja korjaa lukuisia aiemman tutkimuksen ratkaisemattomia ongelmia, kuten Zwickerin elämänkaaren ajoituksia.

Professori Peter Biller loppupuheenvuorossaan.

Vastaväittäjä Peter Biller on Yorkin yliopiston keskiajan historian professori ja joka on itsekin tutkinut mm. Petrus Zwickeriä. Hän korosti, miten Zwickerin merkitys valdesilaisen kerettiläisyyden kitkemisessä myöhäiskeskiajan keisarikunnassa on tunnustettu pitkään, mutta kuinka kukaan ei ole ennen Välimäkeä pystynyt luomaan Zwickeristä, hänen kirjoituksistaan ja toiminnastaan kokonaiskuvaa.

Syvästi väittelijän työstä vaikuttunut vastaväittäjä korosti loppupuheenvuorossaan sitä, miten pitkään loisteliaiden tutkijoiden ketjuun Reima Välimäki nyt liittyy tutkimuksellaan, onhan Zwickerin tutkimus on alkanut jo 1500-luvun puolivälissä. Sitä ovat tehneet halki vuosisatojen keskiajan tutkimuksen kirkkaimmat tähdet.

Osmo Järvi -luentosalin kuumissa tunnelmissa väitöstä seurasi 120 kuulijaa.

GSA:n konferenssi San Diegossa

5.10.2016 / Hannu Salmi / 0 Comments

San Diegon downtown on Tyynenmeren rannalla.

Osallistuin ensimmäistä kertaa elämässäni German Studies Associationin (GSA) konferenssiin San Diegossa Yhdysvalloissa 29.9.–2.10.2016. Yhdistyksen juuret ovat jo 1970-luvulla, jolloin se syntyi kokoamaan yhteen Saksan, Itävallan ja Sveitsin historiasta, kulttuurista, kirjallisuudesta, taloudesta ja poliitikasta kiinnostuneita tutkijoita. Nykyisen nimensä yhdistys sai vuonna 1983. GSA on kasvanut merkittäväksi kokoavaksi voimaksi, mistä kertoo tämänvuotisen tapahtuman volyymi: paikalla oli 1500 tutkijaa 35 maasta. Yhdysvaltalaiseen tapaan konferenssi oli hotellissa, Town and Country Resortissa lähellä San Diegon Old Townia. Tapahtuman hienous oli sen basaarimaisessa luonteessa, tarjolla oli satoja paneeleja, joiden aiheet vaihtelivat Immanuel Kantin filosofiasta saksalaiseen sarjakuvaan, E. T. A. Hoffmannin kertomuksista itäsaksalaisen DEFA-yhtiön elokuvatuotantoon ja uuden ajan alun historiasta tämänhetken pakolaiskriisin vaikutuksiin Itävallassa.

Mereltä huokuvaa aamusumua konferenssihotellilla, ennen hellepäivän alkua.

GSA on viime vuosina tukenut myös verkostojen toimintaa, ja joka vuosi kymmenet tutkimusryhmät kokoontuvat keskustelemaan meneillään olevasta tutkimuksesta. Verkostojen tapaamiset ovat jokaisena konferenssipäivänä klo 8–10 aamulla. Sen jälkeen ryhmät integroituvat muuhun toimintaan. Konferenssin ohjelmakirja on vapaasti luettavista verkossa ja ladattavissa pdf:nä. Osallistuin verkostoon The Materiality and Corporeality of Emotions in German Culture since 1500, jossa oli mukana viisitoista tutkijaa, pääasiassa Yhdysvalloista. Jokainen osallistuja oli kirjoittanut etukäteen kuusisivuisen paperin, joka seminaarissa esiteltiin vain lyhyesti. Pääosassa oli keskustelu, jossa käytiin läpi tunteiden historiaa erityisesti 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. Tavoitteena on jatkaa yhteistyötä ja tehdä teksteistä kirja kustantamo Berghahnille, jonka kanssa GSA:lla on julkaisusarja. Kaiken kaikkiaan kokemus verkostojen toiminnasta oli erinomainen, ja muutoinkin GSA:n konferenssissa miellytti sen laaja-alaisuus ja monitieteisyys. Kannattaa ehdottomasti osallistua myös tulevaisuudessa – mikä onkin jo pitkälti selvillä: vuoden 2017 konferenssi on Atlantassa, 2018 Pittsburghissä, 2019 Portlandissa, 2020 Washington DC:ssä ja 2021 Indianapoliksessa.

Kulttuurihistoria, sukupolvi ja sukupuoli – Kulttuurihistorian kansainvälisen seuran konferenssi 2016

5.10.2016 / Toimittaja / 0 Comments

Näkymä Triesten rantabulevardilta.

Kari Kallioniemi pohti aiemmassa tämän blogin tekstissä “Brexit, Marx, Luxemburgin merkitys ja EUPOP 2016” Euroopan Unionin syntyä ja sen merkitystä kuvaillessaan vierailuaan ensimmäisen maailmansodan muistomerkeillä Ranskan ja Saksan rajalla. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineesta osallistuttiin toiseenkin konferenssiin, joka järjestettiin myös Eurooppaan kuuluvalla rajalla. Kansainvälinen kulttuurihistorian seuran (International Society for Cultural History, ISCH) jokavuotinen konferenssi oli tänä vuonna 18.–22.7. Triestessä, Italiassa. Sen aiheena olivat sukupolvi ja sukupuoli (Gender & Generations: Spaces, times and relationships in cultural-historical perspective). Konferenssissa oli 102 osallistujaa ympäri maailmaa.

San Giuston, Pyhän Justuksen, katedraalin kukkulalla on jälkiä antiikista nykypäivään.

Trieste on nykyään osa Italiaa ja sijaitsee lähellä Slovenian rajaa, mutta alkunsa se on saanut Balkanin niemimaalla ennen ajanlaskun alkua asuneiden illyrialaisten asuinpaikasta. Sen jälkeen sen ovat ottaneet haltuunsa venetsialaiset, roomalaiset, bysanttilaiset, lombardialaiset, frankit, itävaltalaiset, lyhyen aikaa jopa ranskalaiset Napoleonin sodissa, kunnes se ensimmäisen maailmansodan jälkeen liitettiin Italiaan.

Triesten kaduilla ei voi olla huomaamatta antiikin ajoista alkavia muistumia historiasta. Ei myöskään kulttuureja, kieliä ja uskontoja, jotka sodat, mutta myös kauppa ja matkaajat ovat tuoneet. Huolimatta valtataisteluista ja poliittisesta riippuvuudesta, Trieste pystyi monesti pitämään kiinni itsenäisen kaupungin asemastaan ja kukoisti kaupan ansiosta kulttuurien yhtymäkohdassa. Kaupungin antiikin ajoista säilynyt nimi kertoo kaupan keskeisyydestä. On esitetty, että nimi ’Trieste’ olisi lähtöisin samasta vanhasta ’toria’ tarkoittavasta slaavilaisesta sanasta kuin Turku. Kukoistuksen rinnalla kulkee myös tarina taisteluista, tuhosta ja jälleenrakennuksesta, mutta traagisimpina kertomukset paenneista, karkotetuista, vangituista ja tuhotuista ihmisistä.

Triesten ja Euroopan historia olivat läsnä myös konferenssin ohjelmassa. Tervetuliaisillanvietossa kuulimme Titon Jugoslaviasta Triesteen paenneiden italialaisten perinteitä jatkavaa musiikkia ja heidän kokemuksistaan kertovia tekstejä. Kiertokävelyllä oli mahdollisuus nähdä monikulttuurisen kaupungin arkkitehtuuria ja kulkea James Joycen ja Italo Svevon jalanjäljissä. Yksi konferenssipäivä vietettiin tuhatvuotisen historian omaavassa Duinon linnassa, joka on kuuluisa paitsi omistajistaan di Torre Tasson (von Thurm und Taxis) suvusta, myös monien taiteilijoiden kuten Johann Straussin, Franz Lisztin ja Rainer Maria Rilken, inspiraation lähteenä. Viimeisenä päivänä oli kiertoajelu ensimmäisen maailmansodan taistelupaikoille.

Konferenssin ohjelmassa oli neljä keynote-luentoa. Ensimmäinen oli professori Patricia Doglianin, joka pohti mistä lähtien ’sukupolvi’ on ollut kulttuurisesti merkittävä ihmisten yhteistä kokemusta jäsentävä käsite. Professori Guido Ruggiero puolestaan analysoi Decameronen tarinan kuvausta sukupolvien ja sukupuolien suhdetta ja rakentumista virtù –käsitteen avulla. Uumajan yliopiston professori Jonas Liliequist esitteli uutta tutkimusprojektiaan, joka käsittelee tunteita, sukupuolta ja sukupolvien välisiä suhteita varhaismodernin ajan Ruotsin valtakunnassa. Hänen lähtökohtanaan oli suhtautuminen eri ikäkausiin ja hierarkiat perheiden sisällä. Viimeisenä luennoitsijana oli professori Alberto Mario Banti, joka pohti musiikin sukupolvia esimerkkinään kappale ”Hey Joe”.

Työpajojen teemoina olivat sukupolvien ja sukupuolen suhde mm. identiteetteihin, arjen käytänteisiin, perheeseen, rooleihin, valtaan, mediaan ja instituutioihin. Omat työpajat oli varattu kulttuurihistorian metodologisille kysymyksille sekä retoriikalle, identiteetille ja arvoille. Yksi puheenaiheista oli digitaalisten ihmistieteiden merkitys ja mahdollisuudet kulttuurihistorian tutkimukselle.

Jo ennen konferenssia, mutta myös konferenssin aikana, saimme nauttia hyvistä järjestelyistä ja lämpimästä vieraanvaraisuudesta. Erityinen kiitos kuuluu professori Gabriella Valeralle, joka vastasi konferenssista ja jaksoi pitää huolta niin yksittäisistä vieraista kuin konferenssin yksityiskohdista. Konferenssiin saapuneet saivat mahdollisuuden lukuisiin pitkiin keskusteluihin ja hedelmällisiin ajatusten vaihtoihin. Kulttuurihistorian seuran seuraava konferenssi on Uumajan yliopistossa Ruotsissa kesällä 2017.

Niina Lehmusjärvi
Kirjoittaja on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava

Lentävän sirkuksen paluu – Kustos kertoo

18.9.2016 / Hannu Salmi / 0 Comments

monty Lauantaina 17. syyskuuta 2016 tarkastettiin Rami Mähkän väitöskirja Something Completely Historical: Monty Python, History and Comedy. Ensimmäinen suomalainen Python-väitöskirja analysoi brittiläis-yhdysvaltalaisen komediaryhmän tv-sarjaa Monty Pythonin lentävä sirkus (1969–1974) sekä elokuvia, joista tunnetuimpia ovat Monty Pythonin hullu maailma (Monty Python and the Holy Grail, 1974) ja Brianin elämä (Monty Python’s the Life of Brian, 1979). Komediaryhmän huumorissa oli aina erittäin vahva historiakulttuurinen painotus, ja tähän vyyhtiin tutkimus pureutuu. Python-huumori viittasi usein keskiaikaan, karnevalisoi britti-imperiumin vaiheita ja kommentoi toisen maailmansodan muistoa. Mähkän väitöskirja on pioneeriluontoinen tutkimus historiallisesta televisio- ja elokuvakomediasta.

wp_20160917_003

Vastaväittäjänä toimi Sir Christopher Frayling, joka kuuluu populaarikulttuurin tutkimuksen pioneereihin. Cambridgen yliopistossa 1700-luvun historiasta väitellyt Frayling on sittemmin kirjoittanut niin kauhufiktiosta kuin spagettiwesternistäkin. Frayling oli ennen eläkkeelle jäämistään Royal College of Artin kulttuurihistorian professori ja rehtori. Väitöstilaisuudessa Monty Python -ryhmän huumorista käytiin vauhdikas ja mukaansa tempaava keskustelu, jossa pohdittiin muun muassa tutkimuksen teoreettisia lähtökohtia, Python-huumorin visuaalisuutta ja Oxbridge-taustalta ponnistaneiden koomikoiden suhdetta historiaan. Tauno Nurmela -salissa yleisöä oli kaikkiaan 98 henkeä. Harvoin on väitöstilaisuudessa nähty yhtä hymyilevää ja aurinkoista väkeä!