Kategoria: Tutkimus (Page 4 of 11)

Digitaalinen historiantutkimus

15.1.2017 / Heidi Hakkarainen

Käynnissä oleva digitaalinen murros luo menneisyyden tarkastelulle valtavasti uudenlaisia mahdollisuuksia. Digitalisaatio tuo jatkuvasti uusia aineistoja tutkijan saataville sekä uusia menetelmiä, näkökulmia ja yhteistyötahoja, jotka uudistavat historiantutkimuksen rajoja. Perjantaina 13.1.2017 järjestetyn kulttuurihistorian Joulukoulun aiheena oli digitaalinen historiantutkimus. Päivän aikana kuultiin muun muassa miten tietokonepohjaiset menetelmät voivat auttaa keskiaikaisten tekstien tekijäntunnistuksessa, 1800-luvun sanomalehdistöaineiston louhimisessa ja kylmän sodan aikaisen tiedustelun verkostoanalyysissä.

: Joulukoulu Janus-Salissa 13.1.2017

Kulttuurihistorian oppiaine on mukana kahdessa Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet (DIGIHUM) -ohjelman hankkeessa vuosina 2016–2019. Professori Marjo Kaartisen johtama PROPREAU-Profiling Premodern Authors -hanke toimii yhteistyössä Turun yliopiston IT-laitoksen kanssa, ja akatemiaprofessori Hannu Salmen johtama COMHIS – Computational History and the Transformation of Public Discourse in Finland, 1640–1910 on laaja konsortio, jossa ovat kulttuurihistorian lisäksi mukana Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta, Suomen Kansalliskirjasto sekä Turun yliopiston IT-laitos.

Tietokoneperusteisen tekijäntunnistuksen avulla voidaan jäljittää esimerkiksi Ciceron tuotantoa.

Tohtori Reima Välimäki esitteli keskiajan tekstien tekijäntunnistukseen keskittyvää PROPREU-hanketta. Antiikin ja keskiajan käsikirjoitusten ajoittaminen ja tekijöiden identifioiminen on yksi keskeinen tutkimuksellinen haaste, johon digitaaliset menetelmät tuovat uudenlaisia ratkaisumahdollisuuksia. Välimäen mukaan vuosisatoja vanhoihin latinankielisiin käsikirjoituksiin sovellettu digitaalinen analyysimenetelmä on sama, jota käytetään nykyaikaisessa rikosteknisessä tutkinnassa. Tietokoneperusteisen tekijätunnistuksen avulla on mahdollista profiloida entistä tarkemmin tekstin kirjoittaja vertaamalla sitä laajaan verrokkiaineistoon niin että koneellisesti analysoidaan käytettyjä sanoja ja tyylillisiä keinoja. Näin saadaan myös lisää tietoa siitä, missä ajassa ja paikassa tekstit ovat syntyneet ja miten ne verkostoituvat ja keskustelevat toistensa kanssa.

COMHIS-hankkeessa luetaan koneellisesti vanhaa fraktuuraa.

Tutkijat Heli Rantala ja Asko Nivala esittelivät COMHIS-hanketta, joka tarkastelee suomalaisen kirjallisen julkisuuden rakentumista 1640-luvulta 1910-luvulle. Turun kulttuurihistoriassa suoritettavan osahankkeen aineistona on Suomen Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto ja se tutkii tekstilouhinnan keinoin tekstien leviämistä ja uudelleenkäyttöä yli kielirajojen suurten poliittisten ja kulttuuristen murrosten aikana aina Ruotsin vallan ajasta autonomian aikakauteen. Kulttuurihistorian tutkijat kehittävät yhdessä Turun yliopiston IT-laitoksen kanssa uusia työkaluja tekstintunnistuksen, tekstilouhinnan ja tekstien uudelleenkäytön tutkimukseen. Koska Suomessa lehdistö on ollut kaksikielistä ja uutiset levisivät yli kielirajojen suomeksi ja ruotsiksi, tekee COMHIS uraauurtavaa kehitystyötä monikielisen aineiston tutkimiseksi digitaalisten työkalujen avulla.

Asko Nivala esitteli myös 3-vuotista TIAS-hankettaan Romantic Cartographies.

Viime vuosina digitoitujen historiallisten dokumenttien ja lähdeaineistojen määrä on kasvanut valtavasti. Väitöskirjatutkijat Otto Latva ja Noora Kallioniemi esittelivät jo olemassa olevia tietokantoja, joita historiantutkija voi hyödyntää tutkimuksessa. Suuret digitoidut aineistot tuottavat metodisia ja teoreettisia haasteita perinteiselle historiantutkimukselle. Siinä missä yksittäisen tutkijan on mahdotonta käydä läpi valtavaa aineistomassaa, digitaaliset työkalut soveltuvat suurten aineistojen hallintaan ja analyysiin. Lähiluvun (close reading) sijaan tietokonepohjaiset menetelmät perustuvat suurten aineistojen määrälliseen eli kvantitatiiviseen analyysiin ja etälukuun (distant reading). Joulukoulussa käsiteltyjä menetelmiä ovat esimerkiksi tekstilouhinta (Text Mining) ja tekstien uudelleenkäytön tutkimus (Text Reuse Detection), nimentunnistus (Named Entity Recognition, NER) ja verkostoanalyysi (Network Analysis).

Päivän aikana keskusteltiin laajasti digitaalisen historiantutkimuksen haasteista. Suuret aineistomassat ja tekniset puutteet kuten tekstintunnistuksen eli OCR:n (Optical Character Recognition) vaihteleva taso asettavat tutkijoille omat ongelmansa käytännön työssä. Lisäksi uudenlaiset työskentelytavat luovat teoreettisia ja metodologisia haasteita perinteiselle historiantutkimukselle. Tutkija Harri Kiiskinen korosti sitä, miten historiantutkijan on paitsi tunnettava käyttämänsä informaatiotieteen menetelmät ja työkalut, myös kyettävä tekemään tutkimusprosessinsa läpinäkyväksi. Kiiskisen oma väitöskirja on hyvä esimerkki siitä, miten voidaan hyödyntää olemassa olevia tietokantoja kulttuurihistoriallisten tutkimusongelmien ratkaisemiseen, miten datasta, algoritmeista ja klustereista päästään käsiksi menneisyyden käytänteisiin, käsitteisiin ja merkityksiin.

Turun yliopiston Filosofian, poliittisen historian ja valtio-opin laitoksella sekä Åbo Akademin saksan laitoksella toimiva dosentti Kimmo Elo esitteli kiinnostavan ja havainnollisen esimerkin siitä, miten tietokonepohjainen verkostoanalyysi paljastaa eri toimijoiden välisiä piileviä suhteita ja merkityksiä DDR:n tiedusteluraporteissa 1970-ja 80-luvuilla. Elo on myös toimittanut Turun Historiallisen Yhdistyksen julkaiseman kirjan Digitaalinen humanismi ja historiatieteet (2016), joka on tuore katsaus digitaalisiin ilmiöihin, työskentelytapoihin ja tutkimusmenetelmiin historiantutkimuksen saralla.

Digitaalisen historiantutkimuksen nykytilaa, historiaa ja tulevaisuutta pohdittiin päivän viimeisissä puheenvuoroissa. Dosentti Petri Pajun puheenvuorossa nousivat esiin digitaalisen historiantutkimuksen pitkäaikaiset verkostot ja yhteistyö eri yliopistojen välillä. Tätä digitaalisen historiantutkimuksen verkostoa kartoittaa Koneen Säätiön rahoittama hanke Towards Roadmap for Digital History in Finland: Mapping the Past, Present & Future Developments of Digital Historical Scholarship, joka jatkuu edelleen vuoden 2017 aikana.

Hannu Salmi esittelee miten uutinen Paganinin kuolemasta levisi viraalisesti yli maapallon vuonna 1835.

Digitalisaatio on globaali ilmiö, mutta sitä on toteutettu pääosin kansallisella tasolla eri instituutioissa ja muistiorganisaatioissa. Seuraavana tavoitteena on yhdistää olemassa olevia aineistoja yhä useamman tutkijan saataville. Akatemiaprofessori Hannu Salmi esitteli alkamassa olevaa hanketta, joka tuo yhteen eri mantereilla olevia kokoelmia, tutkijoita ja asiantuntemusta Yhdysvalloista ja Australiasta saakka. Oceanic Exchanges -hanke tutkii tekstuaalisia ja visuaalisia samuuksia globaalilla tasolla tarkastelemalla tekstien vaellusta valtamerten taakse yli kieli- ja kansallisuusrajojen. Globaalit aineistot ja tutkimusmenetelmät mahdollistavat myös uuden mittakaavan tutkimusongelmat kulttuurihistorialliselle tutkimukselle.

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava kulttuurihistorian oppiaineessa.

Lutherin teesit julkaistiin alunperin latinaksi ja niiden tarkoitus oli uudistaa katolista kirkkoa ja muuttaa sen käytäntöjä.

Reformaatio 499 vuotta nyt!

31.10.2016 / merhei / 1 Comment

Vuonna 2017 tulee lokakuun lopussa kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martin Luther julkisti 95 teesiään anekauppaa vastaan. Tästä syystä vuosi 2017 on nimetty reformaation merkkivuodeksi. 31.10.2016 moni todennäköisesti huomasi aamun lehdestä, kuuli radiosta tai näki tv-uutisista, että paavi Franciscus oli osallistumassa Lundissa Ruotsissa reformaation merkkivuoden avajaisiin. Suomessa merkkivuosi avattiin jo sunnuntaina 30.10.2016 Turun tuomiokirkossa pidetyllä merkkivuoden avajaismessulla.

Paavin vierailu Lundiin ja osallistuminen reformaation merkkivuoden avajaisiin on herättänyt mielenkiintoa ympäri maailmaa. Kuva : Svenska kyrkan.

Mutta onko 500 vuotta täyttävällä reformaatiolla enää merkitystä nykypäivälle ja onko sitä syytä muistella? Reformaatio hajotti katolisen kirkon ja synnytti sen rinnalle uusia kirkkokuntia. Se muutti ratkaisevasti monen eurooppalaisen elämää ja arkea ainakin vuosikymmenien kuluessa. Välillisesti reformaatiolla oli kuitenkin osuutta myös koko Euroopan valtiollisen kartan ja valtiojärjestysten muokkaamiseen, kansankielten merkityksen nousuun ja laajemmin ajatukseen eri kansanosien sivistämisen tarpeesta. Reformaatio muutti myös yhteiskunnan rakenteita, naisten asemaa ja vaikutti oikeus- ja hallintokäytäntöihin. Eurooppalaiset ovat monessa asiassa keskiajan perillisiä, mutta myös reformaation muokkaamia. Evankeliseen oppiin sitoutuneessa Pohjolassa luterilaisesta kulttuurista on tullut vuosisatojen kuluessa niin olennainen osa kansallista itseymmärrystä, että luterilaisuuden ja esimerkiksi suomalaisuuden erottaminen toisistaan vaatii välillä ponnisteluja. Tästä syystä reformaation jälkien näkyväksi tekeminen on tärkeää myös itseymmärryksemme kannalta.

Olen ollut mukana toimittamassa tietokirjaa reformaatiosta Suomen alueella ja tämän prosessin aikana kohdannut itselleni uusia asioita, mutta myös havainnut, että tietyt ilmiöt toistuvat yleisessä keskustelussa jonkinlaisina faktoina reformaatioon liittyen. Siksipä olen tehnyt alle pienen listauksen reformaatioon usein liitetyistä yleisistä totuuksista ja liittänyt mukaan nykytutkimuksen käsityksen aihepiiristä. Hieman hienojakoisempaa pohdintaa reformaation synnystä, leviämisestä, vaikutuksesta ja merkityksestä Suomessa voi lukea Pohjoinen reformaatio -tietokirjasta.

Lutherin teesit julkaistiin alunperin latinaksi ja niiden tarkoitus oli uudistaa katolista kirkkoa ja muuttaa sen käytäntöjä.

Luther naulasi teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen ja reformaatio alkoi.

Tutkimus ei ole pystynyt todistamaan, että Luther olisi naulannut teesinsä kirkon oveen, mutta ei toisaalta sitäkään, että ei olisi naulannut. Luther julkaisi teesinsä ja lähetti niitä muun muassa kirkollisille vaikuttajille. Teeseissä oli kyse katolisen kirkon sisäisestä reformista ja anekaupan kritiikistä. Niissä ei vielä julistettu evankelisen opin kannalta keskeisiä ajatuksia. Tämä sanoma muotoutui seuraavien vuosien kuluessa ja julkaistiin ensi kertaa syksyllä 1520 kolmessa kirjasessa.

Keskiajalla kaikki kirkolliset toimitukset olivat latinaksi ja reformaation myötä siirryttiin kansankieliin.

Keskiajalla kirkoissa saarnattiin kansankielellä ja muut osat liturgiasta olivat latinaksi. Kansankieltä käytettiin myös esimerkiksi kaste- ja vihkitoimituksissa, joissa ihmisten tuli ymmärtää heille esitetyt kysymykset. Reformaation myötä kaikki kirkolliset toimitukset alettiin (ainakin periaatteessa) toimittaa kansankielillä ja tämä teki mahdolliseksi esimerkiksi suomen kirjakielen synnyn ja painotuotteiden myötä yhtenäisen kielen leviämisen koko maahan.

Mikael Agricola loi suomen kirjakielen.

On totta, että Agricolalla oli merkittävä rooli suomen kirjakielen synnyssä. Hän ei kuitenkaan ollut ensimmäinen suomea kirjoittanut tai ainoa käännöstyötä tehnyt. Suomenkielisiä käännöksiä keskeisistä rukouksista kuten Isä meidän ja Ave Maria oli tehty jo keskiajan lopulla ja niitä oli luettu jumalanpalveluksissa, jotta seurakuntalaiset oppisivat ne ulkoa – näitä varhaisia käännöksiä ei kuitenkaan ole säilynyt. Kun reformaation jälkeen ensimmäinen suomenkielinen messu toimitettiin Turun tuomiokirkossa, todennäköisesti vuonna 1537, oli Agricola opiskelemassa Wittenbergissä. Messutekstin suomentaja oli siis joku toinen. Samoin ainakin suomenkielisen Uuden testamentin käännöstyöhön osallistui Agricolan rinnalla myös muita. Agricola oli merkittävä kuitenkin siksi, että juuri hänen kokoamansa, suomentamansa ja kirjoittamansa teokset painettiin ja ne saivat siksi huomattavasti laajemman yleisön kuin varhaiset suomenkieliset käsikirjoitukset.

Reformaation myötä Suomen kirkoissa luovuttiin seinämaalauksista, pyhimysten veistoksista ja muutenkin runsaasta koristelusta.
Pyhämaan uhrikirkon seinä- ja kattomaalaukset ovat 1600-luvulta ja harvinainen esimerkki reformaation jälkeisistä, meille säilyneistä, kirkkojen sisätiloista.

Pitkällä tähtäimellä reformaatio karsi Pohjolassakin kirkkojen sisustusta ja koristeita, mutta prosessi oli hidas. 1600-luvun alussa koristeltiin Suomessa kirkkoja vielä kirkkain värein ja kaikki pinnat peittävin maalauksin. Näitä kirkkoja on säilynyt harmittavan vähän, mutta yksi kuuluisimmista on Pyhämaan uhrikirkko Uudessakaupungissa. Keskiaikaisissa kirkoissa vanhat maalaukset saivat jäädä seinille reformaation jälkeenkin. Maalausten peittäminen osuu useimmissa kirkoissa vasta 1700-luvun lopulle tai 1800-luvun alkuun. Myös osa keskiaikaisista veistoksista ja alttarimaalauksista jäi paikalleen ja toisinaan niitä muutettiin ja muokattiin vastaamaan paremmin uutta oppia. Alttarikaapeista poistettiin ovia tai hahmoja irrotettiin ja siirrettiin osaksi esimerkiksi saarnatuolien koristeluja. Kirkkojen sisustuksen köyhtymiseen vaikutti alkuvaiheessa teologisia kysymyksiä enemmän se, että kuningas vaati itselleen kirkkojen jalometallisia aarteita kuten kynttilänjalkoja ja ehtoollisastioita. Toisaalta kirkkojen varallisuuden väheneminen esti uuden taiteen hankkimisen ja edesauttoi vanhan kirkkotaiteen säilymistä.

Vihasta tekoihin, inkvisition jäljillä – kustos kertoo

8.10.2016 / mkaartin / 0 Comments

Lauantaina 8.10.2016 tarkastettiin filosofian maisteri Reima Välimäen kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja The Awakener of Sleeping men. Inquisitor Petrus Zwicker, the Waldenses, and the Retheologisation of Heresy in Late Medieval Germany. Väitöskirja menee vihapuheen keskiaikaiseen ytimeen, sillä se tarkastelee yhden kerettiläisryhmän, valdesilaisten vainoa. Tutkimuksen fokuksessa on inkvisiittori Petrus Zwicker, celestiinimunkki, joka toimi maantieteellisesti laajalla alueella nykyisestä Itävallasta pohjoiseen Puolaan. Tutkimuksessaan Reima Välimäki rakentaa monipuolisen kuvan tästä inkvisiittorista ja korjaa lukuisia aiemman tutkimuksen ratkaisemattomia ongelmia, kuten Zwickerin elämänkaaren ajoituksia.

Professori Peter Biller loppupuheenvuorossaan.

Vastaväittäjä Peter Biller on Yorkin yliopiston keskiajan historian professori ja joka on itsekin tutkinut mm. Petrus Zwickeriä. Hän korosti, miten Zwickerin merkitys valdesilaisen kerettiläisyyden kitkemisessä myöhäiskeskiajan keisarikunnassa on tunnustettu pitkään, mutta kuinka kukaan ei ole ennen Välimäkeä pystynyt luomaan Zwickeristä, hänen kirjoituksistaan ja toiminnastaan kokonaiskuvaa.

Syvästi väittelijän työstä vaikuttunut vastaväittäjä korosti loppupuheenvuorossaan sitä, miten pitkään loisteliaiden tutkijoiden ketjuun Reima Välimäki nyt liittyy tutkimuksellaan, onhan Zwickerin tutkimus on alkanut jo 1500-luvun puolivälissä. Sitä ovat tehneet halki vuosisatojen keskiajan tutkimuksen kirkkaimmat tähdet.

Osmo Järvi -luentosalin kuumissa tunnelmissa väitöstä seurasi 120 kuulijaa.

GSA:n konferenssi San Diegossa

5.10.2016 / Hannu Salmi / 0 Comments

San Diegon downtown on Tyynenmeren rannalla.

Osallistuin ensimmäistä kertaa elämässäni German Studies Associationin (GSA) konferenssiin San Diegossa Yhdysvalloissa 29.9.–2.10.2016. Yhdistyksen juuret ovat jo 1970-luvulla, jolloin se syntyi kokoamaan yhteen Saksan, Itävallan ja Sveitsin historiasta, kulttuurista, kirjallisuudesta, taloudesta ja poliitikasta kiinnostuneita tutkijoita. Nykyisen nimensä yhdistys sai vuonna 1983. GSA on kasvanut merkittäväksi kokoavaksi voimaksi, mistä kertoo tämänvuotisen tapahtuman volyymi: paikalla oli 1500 tutkijaa 35 maasta. Yhdysvaltalaiseen tapaan konferenssi oli hotellissa, Town and Country Resortissa lähellä San Diegon Old Townia. Tapahtuman hienous oli sen basaarimaisessa luonteessa, tarjolla oli satoja paneeleja, joiden aiheet vaihtelivat Immanuel Kantin filosofiasta saksalaiseen sarjakuvaan, E. T. A. Hoffmannin kertomuksista itäsaksalaisen DEFA-yhtiön elokuvatuotantoon ja uuden ajan alun historiasta tämänhetken pakolaiskriisin vaikutuksiin Itävallassa.

Mereltä huokuvaa aamusumua konferenssihotellilla, ennen hellepäivän alkua.

GSA on viime vuosina tukenut myös verkostojen toimintaa, ja joka vuosi kymmenet tutkimusryhmät kokoontuvat keskustelemaan meneillään olevasta tutkimuksesta. Verkostojen tapaamiset ovat jokaisena konferenssipäivänä klo 8–10 aamulla. Sen jälkeen ryhmät integroituvat muuhun toimintaan. Konferenssin ohjelmakirja on vapaasti luettavista verkossa ja ladattavissa pdf:nä. Osallistuin verkostoon The Materiality and Corporeality of Emotions in German Culture since 1500, jossa oli mukana viisitoista tutkijaa, pääasiassa Yhdysvalloista. Jokainen osallistuja oli kirjoittanut etukäteen kuusisivuisen paperin, joka seminaarissa esiteltiin vain lyhyesti. Pääosassa oli keskustelu, jossa käytiin läpi tunteiden historiaa erityisesti 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. Tavoitteena on jatkaa yhteistyötä ja tehdä teksteistä kirja kustantamo Berghahnille, jonka kanssa GSA:lla on julkaisusarja. Kaiken kaikkiaan kokemus verkostojen toiminnasta oli erinomainen, ja muutoinkin GSA:n konferenssissa miellytti sen laaja-alaisuus ja monitieteisyys. Kannattaa ehdottomasti osallistua myös tulevaisuudessa – mikä onkin jo pitkälti selvillä: vuoden 2017 konferenssi on Atlantassa, 2018 Pittsburghissä, 2019 Portlandissa, 2020 Washington DC:ssä ja 2021 Indianapoliksessa.

Kulttuurihistoria, sukupolvi ja sukupuoli – Kulttuurihistorian kansainvälisen seuran konferenssi 2016

5.10.2016 / Toimittaja / 0 Comments

Näkymä Triesten rantabulevardilta.

Kari Kallioniemi pohti aiemmassa tämän blogin tekstissä ”Brexit, Marx, Luxemburgin merkitys ja EUPOP 2016” Euroopan Unionin syntyä ja sen merkitystä kuvaillessaan vierailuaan ensimmäisen maailmansodan muistomerkeillä Ranskan ja Saksan rajalla. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineesta osallistuttiin toiseenkin konferenssiin, joka järjestettiin myös Eurooppaan kuuluvalla rajalla. Kansainvälinen kulttuurihistorian seuran (International Society for Cultural History, ISCH) jokavuotinen konferenssi oli tänä vuonna 18.–22.7. Triestessä, Italiassa. Sen aiheena olivat sukupolvi ja sukupuoli (Gender & Generations: Spaces, times and relationships in cultural-historical perspective). Konferenssissa oli 102 osallistujaa ympäri maailmaa.

San Giuston, Pyhän Justuksen, katedraalin kukkulalla on jälkiä antiikista nykypäivään.

Trieste on nykyään osa Italiaa ja sijaitsee lähellä Slovenian rajaa, mutta alkunsa se on saanut Balkanin niemimaalla ennen ajanlaskun alkua asuneiden illyrialaisten asuinpaikasta. Sen jälkeen sen ovat ottaneet haltuunsa venetsialaiset, roomalaiset, bysanttilaiset, lombardialaiset, frankit, itävaltalaiset, lyhyen aikaa jopa ranskalaiset Napoleonin sodissa, kunnes se ensimmäisen maailmansodan jälkeen liitettiin Italiaan.

Triesten kaduilla ei voi olla huomaamatta antiikin ajoista alkavia muistumia historiasta. Ei myöskään kulttuureja, kieliä ja uskontoja, jotka sodat, mutta myös kauppa ja matkaajat ovat tuoneet. Huolimatta valtataisteluista ja poliittisesta riippuvuudesta, Trieste pystyi monesti pitämään kiinni itsenäisen kaupungin asemastaan ja kukoisti kaupan ansiosta kulttuurien yhtymäkohdassa. Kaupungin antiikin ajoista säilynyt nimi kertoo kaupan keskeisyydestä. On esitetty, että nimi ’Trieste’ olisi lähtöisin samasta vanhasta ’toria’ tarkoittavasta slaavilaisesta sanasta kuin Turku. Kukoistuksen rinnalla kulkee myös tarina taisteluista, tuhosta ja jälleenrakennuksesta, mutta traagisimpina kertomukset paenneista, karkotetuista, vangituista ja tuhotuista ihmisistä.

Triesten ja Euroopan historia olivat läsnä myös konferenssin ohjelmassa. Tervetuliaisillanvietossa kuulimme Titon Jugoslaviasta Triesteen paenneiden italialaisten perinteitä jatkavaa musiikkia ja heidän kokemuksistaan kertovia tekstejä. Kiertokävelyllä oli mahdollisuus nähdä monikulttuurisen kaupungin arkkitehtuuria ja kulkea James Joycen ja Italo Svevon jalanjäljissä. Yksi konferenssipäivä vietettiin tuhatvuotisen historian omaavassa Duinon linnassa, joka on kuuluisa paitsi omistajistaan di Torre Tasson (von Thurm und Taxis) suvusta, myös monien taiteilijoiden kuten Johann Straussin, Franz Lisztin ja Rainer Maria Rilken, inspiraation lähteenä. Viimeisenä päivänä oli kiertoajelu ensimmäisen maailmansodan taistelupaikoille.

Konferenssin ohjelmassa oli neljä keynote-luentoa. Ensimmäinen oli professori Patricia Doglianin, joka pohti mistä lähtien ’sukupolvi’ on ollut kulttuurisesti merkittävä ihmisten yhteistä kokemusta jäsentävä käsite. Professori Guido Ruggiero puolestaan analysoi Decameronen tarinan kuvausta sukupolvien ja sukupuolien suhdetta ja rakentumista virtù –käsitteen avulla. Uumajan yliopiston professori Jonas Liliequist esitteli uutta tutkimusprojektiaan, joka käsittelee tunteita, sukupuolta ja sukupolvien välisiä suhteita varhaismodernin ajan Ruotsin valtakunnassa. Hänen lähtökohtanaan oli suhtautuminen eri ikäkausiin ja hierarkiat perheiden sisällä. Viimeisenä luennoitsijana oli professori Alberto Mario Banti, joka pohti musiikin sukupolvia esimerkkinään kappale ”Hey Joe”.

Työpajojen teemoina olivat sukupolvien ja sukupuolen suhde mm. identiteetteihin, arjen käytänteisiin, perheeseen, rooleihin, valtaan, mediaan ja instituutioihin. Omat työpajat oli varattu kulttuurihistorian metodologisille kysymyksille sekä retoriikalle, identiteetille ja arvoille. Yksi puheenaiheista oli digitaalisten ihmistieteiden merkitys ja mahdollisuudet kulttuurihistorian tutkimukselle.

Jo ennen konferenssia, mutta myös konferenssin aikana, saimme nauttia hyvistä järjestelyistä ja lämpimästä vieraanvaraisuudesta. Erityinen kiitos kuuluu professori Gabriella Valeralle, joka vastasi konferenssista ja jaksoi pitää huolta niin yksittäisistä vieraista kuin konferenssin yksityiskohdista. Konferenssiin saapuneet saivat mahdollisuuden lukuisiin pitkiin keskusteluihin ja hedelmällisiin ajatusten vaihtoihin. Kulttuurihistorian seuran seuraava konferenssi on Uumajan yliopistossa Ruotsissa kesällä 2017.

Niina Lehmusjärvi
Kirjoittaja on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava

Lentävän sirkuksen paluu – Kustos kertoo

18.9.2016 / Hannu Salmi / 0 Comments

monty Lauantaina 17. syyskuuta 2016 tarkastettiin Rami Mähkän väitöskirja Something Completely Historical: Monty Python, History and Comedy. Ensimmäinen suomalainen Python-väitöskirja analysoi brittiläis-yhdysvaltalaisen komediaryhmän tv-sarjaa Monty Pythonin lentävä sirkus (1969–1974) sekä elokuvia, joista tunnetuimpia ovat Monty Pythonin hullu maailma (Monty Python and the Holy Grail, 1974) ja Brianin elämä (Monty Python’s the Life of Brian, 1979). Komediaryhmän huumorissa oli aina erittäin vahva historiakulttuurinen painotus, ja tähän vyyhtiin tutkimus pureutuu. Python-huumori viittasi usein keskiaikaan, karnevalisoi britti-imperiumin vaiheita ja kommentoi toisen maailmansodan muistoa. Mähkän väitöskirja on pioneeriluontoinen tutkimus historiallisesta televisio- ja elokuvakomediasta.

wp_20160917_003

Vastaväittäjänä toimi Sir Christopher Frayling, joka kuuluu populaarikulttuurin tutkimuksen pioneereihin. Cambridgen yliopistossa 1700-luvun historiasta väitellyt Frayling on sittemmin kirjoittanut niin kauhufiktiosta kuin spagettiwesternistäkin. Frayling oli ennen eläkkeelle jäämistään Royal College of Artin kulttuurihistorian professori ja rehtori. Väitöstilaisuudessa Monty Python -ryhmän huumorista käytiin vauhdikas ja mukaansa tempaava keskustelu, jossa pohdittiin muun muassa tutkimuksen teoreettisia lähtökohtia, Python-huumorin visuaalisuutta ja Oxbridge-taustalta ponnistaneiden koomikoiden suhdetta historiaan. Tauno Nurmela -salissa yleisöä oli kaikkiaan 98 henkeä. Harvoin on väitöstilaisuudessa nähty yhtä hymyilevää ja aurinkoista väkeä!

Kadonneen näytelmäelokuvan jäljillä – Sylvin rekonstruktio saa ensi-illan

2.4.2016 / Hannu Salmi / 0 Comments

Aika on armoton. Nitraattifilmi on hapertuvaa, kutistuvaa ja helposti syttyvää. Siksi suuri osa varhaisesta elokuvasta on kadonnut. Olen vuosien mittaan yrittänyt tutkia – ja kuvitella – millaisia kadonneet suomalaiset näytelmäelokuvat olivat. Autonomian aikana valmistetuista 25 fiktiosta yhtään ei ole säilynyt kokonaisuudessaan, ja vain yhdestä, Teuvo Puron Sylvistä (1913), on tallella filmimateriaalia. Nyt, vuosien jälkeen, olen saanut mahdollisuuden rekonstruoida säilyneen aineiston avulla tästä teoksesta niin paljon kuin vain on mahdollista. Sylvi saa uusintaensi-illan Suomalaisen elokuvan festivaalilla torstaina 7. huhtikuuta 2016, 103 vuotta alkuperäisen ensi-illan jälkeen.

Aksel (Teuvo Puro) ja Sylvi (Aili Rosvall) Sylvi-elokuvan aloituskohtauksessa. Kuva: KAVI.

Näytelmäelokuvien valmistaminen alkoi Suomessa vuonna 1907 lyhyellä fiktiolla Salaviinanpolttajat, josta on säilynyt juonenkuvaus ja monenlaista muistitietoa. Kymmenminuttisen näytelmäelokuvan toteuttivat näyttelijät Teuvo Puro ja Teppo Raikas yhdessä kuvaaja Frans Engströmin kanssa. Sama kolmikko kokoontui muutamaa vuotta myöhemmin jatkamaan pioneerityötä. Ryhmä otti tavoitteekseen toteuttaa kesällä 1911 kolme pitkää fiktiota, joista kaksi, Anna-Liisa ja Sylvi, perustuivat Minna Canthin tunnettuihin näytelmiin. Filmirullien kehittämisessä oli epäonnea, ja lopulta vain Sylvi valmistui ja sai ensi-iltansa 24. helmikuuta 1913.

Canthin näytelmä oli aikansa kohuteos: se perustui Hämeenlinnassa tapahtuneeseen veritekoon ja kritisoi avoimesti avioliittoinstituutiota ja naisen asemaa. Näytelmä oli saanut ensi-iltansa Ruotsalaisessa teatterissa vuonna 1893. Näyttelijä Kaarle Halme muisteli myöhemmin ”ääriään myöten täynnä” olevan katsomon innostusta: ”käsien pauke” sai ”melkein raivokkaan luonteen”.

Sylvi oli luonnollinen valinta pitkäksi näytelmäelokuvaksi. Yleisö tunsi sen hyvin, ja tarvittava rekvisiitta voitiin lainata Kansallisteatterista. Teos kuvattiin Helsingissä hotelli Fennian kattoterassilla taivasalla, minkä voi havaita tuulen tuiverruksesta. Välillä savupiippu pölläytti sakean pilven keskelle kohtausta. Elokuvan filmiaineisto oli pitkään kateissa, mutta vuodenvaihteessa 1933–1934 helsinkiläisestä romukaupasta löytyi kuvia, jotka lopulta päätyivät Heikki Ahon ja Björn Soldanin arvioitavaksi. Veljekset ymmärsivät, mistä oli kyse, ja havaitsivat samalla, että kuvamateriaalia oli tallella vain osasta elokuvaa. Tästä aineistosta he toteuttivat lyhytelokuvan, joka sai ensi-iltansa vuonna 1934 ja jota on sittemmin esitetty Sylvinä. Tähän koosteeseen valikoitui pahoin tärveltyneitä otoksia: kuva on monin paikoin heikkotasoista, ja hotellin savupiipun pöllähdykset korostuvat, kuten myös kuvaustilanteen tuulinen sää. Tämä mielikuva Sylvistä jäi elämään, mutta vuosina 1933–34 löytynyt negatiivimateriaali jäi suurelta osin käyttämättä. Kun vuonna 2002 tein kirjaa Kadonnut perintö. Suomalaisen näytelmäelokuvan synty 1907–1916 ja katsoin elokuva-arkiston katselupöydässä kaiken säilyneen aineiston, tuntui selvältä, että Aho ja Soldan olivat tietoisesti valinneet heikkotasoisia kuvia – aivan kuin tarkoituksena olisi ollutkin antaa mielikuva lapsenkengissään sinnittelevästä kotimaisesta elokuvasta.

Suomalaisen elokuvan festivaalilla 2016 esitettävä teos on tuore rekonstruktio, joka perustuu kaikkeen säilyneeseen aineistoon. Kun materiaalia tutkii, huomaa, että samoista tilanteista on useita versioita, ja esimerkiksi Sylvin tanssiaiskohtauksesta on säilynyt laadukkaampaakin kuvaa kuin se, mitä Aho ja Soldan käyttivät. Alkuperäisiä välitekstejä ei ole säilynyt. Vuodenvaihteessa 1933–1934 Aho ja Soldan ottivat kyllä yhteyttä Frans Engströmiin, jonka opastuksella muutamia tekstejä toteutettiin lyhytelokuvaa varten. Näitä tekstejä ei kuitenkaan voi pitää alkuperäisinä – jo siksikään, että useat tekstit kommentoivat kuvaustilannetta. Omassa rekonstruktiossani olen käyttänyt lähtökohtana Canthin näytelmätekstiä ja vuonna 1913 painettua käsiohjelmaa. Joitakin tekstejä olen kirjoittanut kokonaan uudelleen, jotta tarina kulkisi sujuvasti. Kun säilyneitä otoksia tutkii tarkemmin, huomaa, että vaikka elokuva pääasiassa olikin uskollinen Canthin näytelmälle, käsikirjoitusvaiheessa joitakin kohtauksia on muokattu. Tällainen on esimerkiksi tilanne, jossa postinkantaja tuo kutsun tanssiaisiin.

Postinkantaja saapuu elokuvassa Sylvi. Kuva: KAVI.

Erityisen haasteellinen on kysymys siitä, paljonko välitekstejä alkuperäisessä elokuvassa oli. Kadonnut perintö -kirjaa tehdessä arvelin, että säilyneestä aineistosta saisi 20–25 minuuttisen rekonstruktion. Nyt ensi-iltansa saavalle teokselle mittaa on kertynyt 28 minuuttia. Vuonna 1913 elokuva kesti noin 49 minuuttia, joten arviolta puolet elokuvasta voidaan rekonstruoida. Erityisen pahasti historian musta aukko on nielaissut Aksel Vahlin kuolinkohtauksen, murhenäytelmän huippukohdan, joka täytyy nyt vain kuvitella välitekstien avulla. Jos säilyneitä kohtauksia vertaa näytelmätekstin laajuuteen, tuntuu todennäköiseltä, että vuoden 1913 elokuvassa oli – kestoon nähden – melko paljon tekstejä. Moni asia jää kuitenkin historian hämärään. Koska vuoden 1913 elokuva sai ensi-iltansa Hjalmar V. Pohjanheimon myötävaikutuksella, emme voi varmasti tietää, osallistuivatko Puro ja Engström välitekstien tekoon. On vaikea arvioida, kuinka näytelmälle uskollinen tekstitys on ollut. Tämä puoltaa sitä, että uudessa tekstityksessä on otettava vapauksia, jotka korostavat uutta versiota omana teoksenaan. On todennäköistä, että 1910-luvulla moent teksteistä oli ns. selittäviä välitekstejä, eli tekstejä, joissa kuvattiin tapahtumia eikä esitetty vuoropuhelua. Uutta tulkintaa tehdessä olen kuitenkin pitänyt tärkeänä käyttää Minna Canthin dialogia, sillä aikalaisille Sylvi oli ennen kaikkea Canthin luomus.

”Onneton murhaajatar tuomioistuimen edessä.” Kuva: KAVI.

Säilyneen aineiston perusteella tuntuu, että Teuvo Puron tulkinta Sylvistä on vertautunut aikakauden muihin elokuvamelodraamoihin. On arvoitus, kuinka pitkälti ajatus avioliitosta vankilana on toteutunut Puron tulkinnassa. Mikään lähdetieto ei viittaa siihen, että Puron ohjaus olisi päättynyt Sylvin sisäiseen puheeseen niin kuin tapahtuu näytelmässä. Käsiohjelman mukaan katsoja olisi lopuksi nähnyt, kuinka Sylvi saatetaan ”vankivaunuun, joka kuljettaa hänet kolkon vankilan yksinäisyyteen”. Vuoden 2016 rekonstruktiossa olen halunnut antaa viimeisen sanan Sylville, Minna Canthin alkuperäisen ajatuksen mukaan:

”Holhooja-setä—ota pikku sirkkunen syliin. Ja varo,—varo, varo, ettei hän putoo! Aksel, holhooja-setä, etkö kuule—minä se olen, pikku kissimirri…

—Aksel, ota sirkkunen syliin!”

Hannu Salmi

Sylvin rekonstruktio esitetään Suomalaisen elokuvan festivaalilla torstaina 7. huhtikuuta 2016 klo 14.00 lähtien Kari Mäkirannan säestämänä. Elokuva esitetään uusintana myös sunnuntaina 10. huhtikuuta 2016 klo 11.00 lähtien. Molemmat esitykset ovat Logomon Move 2-salissa. Vapaa pääsy.

Elokuvan tiedot:

Sylvi. Tuotanto: Frans Engström – Teuvo Puro – Teppo Raikas. Ohjaus: Teuvo Puro. Kuvaus: Frans Engström. Näyttelijät: Teuvo Puro (Aksel Vahl, notario), Aili Rosvall (Sylvi, Akselin vaimo), Teppo Raikas (Viktor Hoving, arkkitehti), Olga Salo (Alma Hoving, Viktorin sisar), Ester Forsman (Karin Löfberg), Olga Leino (Elin Grönkvist), Eero Kilpi (Harlin), Jussi Snellman (Idestam), Paavo Jännes (tuomari), Uuno Kantanen, Urho Somersalmi. Rekonstruktio ja välitekstit: Hannu Salmi. Välitekstit perustuvat pääasiassa Minna Canthin näytelmään vuodelta 1893 ja vuonna 1913 ensi-iltansa saaneen Sylvin käsiohjelmaan. Alkuperäisen elokuvan ensi-ilta: 24.2.1913 Viipuri. Rekonstruktion ensi-ilta: 7.4.2016 Turku. Kesto: 49 min (alkuperäinen) / 28 min (rekonstruktio).

Kulttuurihistorian opinnäytteet 2015

5.3.2016 / Hannu Salmi / 0 Comments

ranke ”Historia on keräämisen, löytämisen ja suodattamisen tiedettä”, kirjoitti saksalainen historioitsija Leopold von Ranke (1795–1886), ”mutta se on myös taidetta ja taitoa (Kunst), koska se luo uudelleen ja esittää sen mitä on löytänyt ja tunnistanut”. Tutkimuksen tekeminen on ”keräämistä, löytämistä ja suodattamista”, mutta samalla se on uuden luomista, elämän puhaltamista siihen aineistoon, jonka tutkija on uutteruudellaan tavoittanut. Kulttuurihistorian opinnäytteet rakensivat vuonna 2015 rikkaan ja monimuotoisen kuvan siitä, millaista historioitsijan työ on. Valmistuneet 28 pro gradu -tutkielmaa ja neljä väitöskirjaa ottivat haltuun uusia aiheita ja loivat näkymiä menneisyyden maailmaan. Opinnäytteiden aikajänne ulottui keskiajalta nykypäivään, ja tutkimukset käsittelivät maantieteellisesti laajaa aluetta Suomesta Japaniin, Islannista Yhdysvaltoihin ja Espanjasta Petsamoon.

utamaro Aasian kulttuurihistoriaa käsitteli Helinä Taimi pro gradu -tutkielmassaan Kitagawa Utamaron kulissit – Japanilaiset naiset ukiyo-e-kuvissa. Tutkimus analysoi japanilaisen kulttuurin sukupuolijärjestelmää ja symboliikkaa legendaarisen Utamaron (1753–1806) puupiirroskuvien kautta. Yhdysvaltojen historiaan perehdyttiin muun muassa Niko Heikkilän sähkötuolin historiaa ja Malla Lehtosen 1960- ja 1970-lukujen aborttikeskustelua käsittelevissä tutkimuksissa. Espanjalaista kulttuuria puolestaan tutki Marika Ahonen laulaja-lauluntekijä Christina Rosenvingen tuotantoa käsittelevässä gradussaan.

Pohjoinen ulottuvuus näkyi vuoden 2015 tutkimuksissa vahvasti. Islantilaisia saagoja käytettiin lähdeaineistona niin graduissa (Jukka Salonen) kuin väitöskirjoissakin (Kirsi Kanerva), ja molemmissa korostui tunteiden historian näkökulma. Pohjois-Suomeen liittyviä analyyseja valmistui niin ikään useita: Tiina Harjumaan tutkielma Petsamosta Varejoelle käsitteli usein unohdettua pestamolaisten asutustoimintaa sen jälkeen, kun menetetyn alueen asukkaat siirtyivät uusiin koteihinsa. Niina Siivikon Kaikuja Saamenmaalta puolestaan tarkasteli saamelaiskysymyksen käsittelyä suomalaismedioissa vuonna 1971. Pohjoista aineistoa hyödynsi myös Rauni Rekosen tutkimus Hautajaismuistot ja menneisyyssuhde, vaikkakin tutkimus kattoi koko maan. Sen aineistona oli vuonna 2007 järjestetty valtakunnallinen kirjoituskeruu suomalaisten hautajaiskokemuksista. Rekosen tutkielma avaa kiinnostavan filosofisen näkökulman arkielämän taitekohtaan: millaisia muistin paikkoja hautajaiset ovat olleet ja miten me niiden kautta jäsennämme paitsi tunteitamme myös omaa ajallisuuttamme.

Pro gradu -tutkielmien aiheiden moninaisuutta on vaikeaa kiteyttää lyhyesti. Nostan tässä esiin vain muutamia esimerkkejä. Eero Perunka käsitteli paljon kohua herättäneitä umts-kauppoja, joissa Saksa vuonna 2000 hankki 50 miljardia euroa huutokauppaamalla taajuuksiaan. Sonera, ja samalla sen pääomistaja Suomen valtio, oli yksi kärsijöistä. Perunka tutkii huutokaupan kautta suomalaisten teknologiasuhdetta, sen historiaa ja usein fantastisia tulevaisuuden odotuksia. Mikrohistoriassa puhutaan usein poikkeuksellisen tyypillisyydestä: epätyypillisen tapahtuman tai tilanteen kautta voidaan nähdä sellaista, jota aikalaiset pitivät itsestään selvänä. Umts-huutokauppa oli tällainen epätyypillinen tapahtuma, josta avautuu näkökulma tyypilliseen.

Aino_Ackté Mikrohistoriallista tuntua oli myös Kati Kajanderin tutkimuksessa Hawklore, jonka keskiössä oli merikarvialaissyntyinen hypnotisoija Olavi Hakasalo (1930–1988), taiteilijanimeltään Olliver Hawk. Ekstentrinen julkisuuden henkilö tarjoaa kiinnostavan perspektiivin suomalaisen sensaatiojournalismin historiaan, jonka tärkeänä moottorina 1960- ja 1970-luvuilla oli Urpo Lahtisen perustama Hymy-lehti. Kajanderin tutkielma ei ole henkilöhistoriallinen, mutta vahva keskushenkilö sillä on. Vuonna 2015 valmistui useita muitakin henkilöön keskittyviä pro gradu -tutkielmia, muun muassa kaksi tutkimusta legendaarisesta oopperalaulajasta Aino Acktésta. Laura Merelli analysoi Acktén kirjeenvaihtoa taiteilijuuden ja naisen roolien näkökulmasta, Maarit Tuominen keskittyi äidin, Emmy Achtén, ja tyttären, Aino Acktén, väliseen suhteeseen. Laulajat olivat keskiössä niin ikään Jutta Ala-Äijälän tutkielmassa Iskelmätytöt. Naiset toimijoina suomalaisessa iskelmämusiikissa 1955–1965, joka perustui jazziskelmän läpimurron keskeisten artistien, Vieno Kekkosen, Pirkko Mannolan ja Helena Siltalan, haastatteluihin.

Hrafnkels-saga-e1440883042568

Vuonna 2015 kulttuurihistoriassa valmistui neljä väitöskirjaa. Kirsi Kanervan artikkeliväitöskirja Porous Bodies, Porous Minds: Emotions and the Supernatural in the Islendigasogur (ca. 1200–1400) pohti tunteiden merkitystä 1200- ja 1300-lukujen Islannissa. Varhaisissa tunneteorioissa sellaiset käsitteet kuin emootio, affekti ja passio viittasivat liikkeeseen ja vaikutukseen, ja Kanervan tutkimus osoittaa, että myös islantilaisissa kansanomaisissa tunneteorioissa liike oli olennaista. Heta Mularin monografia New Feminisms, Gender Equality and Neoliberalism in Swedish Girl Films 1995–2006 analysoi ruotsalaista tyttöelokuvaa, joka osallistui ajankohtaiseen keskusteluun tasa-arvosta ja feminismistä. Tytöstä tuli 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun muutoksen symboli. Asko Nivalan väitöskirjan Beyond Germany Fragmented. The Idea of the Golden Age in Friedrich Schlegel’s Early Romantic Philosophy of History päähenkilö oli saksalaisen romantiikan keskeinen teoreetikko Friedrich Schlegel (1772–1829), jonka ajattelusta Nivala jäljitti aiemmin pitkälti käsittelemättä jääneitä kulttuurihistoriallisia juonteita. Teoksen ytimessä on Schlegelin kulta-aikakäsityksen uudelleentulkinta. Vuoden neljäs väitös oli Leena Rossin artikkeliväitöskirja Yksilö ja ympäristö. Yksilö ja ympäristö: Maalari Frans Lindin (1903–1988) elinikäinen ympäristösuhde muistitiedon ja maisemamaalausten valossa, joka tutki ympäristösuhdetta yhden ihmisen, tässä tapauksessa varkautelaisen maalarin Frans Lindin kautta. Tutkimus on syntynyt todella pitkäjänteisen työn tuloksena, sillä Rossi haastatteli Lindiä useaan otteeseen jo 1980-luvulla. Mittavien haastattelujen lisäksi aineistona on puolensataa Lindin maalausta, mikä tuo tutkimukseen oman kiinnostavan lisänsä. Ympäristösuhteen ohella väitöskirja analysoi sitä, miten sunnuntaimaalari havainnoi ja kuvasi ympäristöään.

(Teksti on aiemmin julkaistu Kritiikki-lehdessä 1/2016.)

Luettelot opinnäytteistä löytyvät täältä.
Vuoden 2014 opinnäytteet
Vuoden 2013 opinnäytteet
Vuoden 2012 opinnäytteet
Vuoden 2011 opinnäytteet
Vuoden 2010 opinnäytteet

Inhimillistä, mutta ei liian inhimillistä. Reconfiguring Human and Non-Human -konferenssi Jyväskylässä

3.11.2015 / Jukka Sarjala / 0 Comments

Onko ihminen viime kädessä jotenkin erityislaatuinen olento kaiken muun elollisen ja elottoman joukossa? Humanistiset tieteet ja yhteiskuntatutkimus ja niiden tavoitteet ovat pitkään perustuneet olettamukseen ihmislajin ainutlaatuisuudesta. Tässä ne ovat seuranneet valistuksen järkivoittoista projektia, joka on kyllä saanut myös monia kolhuja modernin ajan historiassa. Viime vuosikymmeninä on jälleen kerran voimistunut tietoisuus siitä, ettei kaikkea elämää ja toimintaa maapallolla ole viisasta arvioida pelkästään suhteessa ihmiseen ja hänelle ominaisiksi katsottuihin kykyihin – symboliseen kieleen, itsemääräytyvyyteen, ajatteluun ja moraaliseen ylemmyyteen. Miksi ihmisellä tulisi olla oikeus syödä kohtalotovereitaan eläimiä ja kohdella niitä piittaamattomasti? Ja onko hänellä perusteita suoda itselleen mahdollisuus käyttää ympäröivää luontoa ja sen resursseja omiin tarkoituksiinsa melkoisen häikäilemättömästi? Toistuvasti on myös huomautettu, että ihmisestä puhumisella on taipumus kiertyä länsimaisen valkoisen etnisyyden ympärille.

Posthumanismia

Jyväskylän yliopistossa 29.–30. lokakuuta järjestetty monitieteinen seminaari ”Reconfiguring Human and Non-Human: Texts, Images and Beyond” keskittyi inhimillisen ja ei-inhimillisen välisen suhteen tarkasteluun. Kuten seminaarin kutsussa luki, ekokritiikki, eläinetiikka, queer-tutkimus, vammaistutkimus ja useat muut näkökulmat ovat haastaneet sellaiset humanistisvoittoiset näkemykset, jotka asettavat (tietynlaiset) ihmiset kaikkien muiden olentojen yläpuolelle. Haaste on otettu vastaan, sillä aihepiiri on nykyään tavattoman suosittu. Tapahtuman organisoinnista päävastuussa olleet Aino-Kaisa Koistinen ja Essi Varis totesivat avauspuheenvuorossaan, että he odottivat paikalle vaatimatonta 20–30 osanottajan joukkoa, mutta sitten abstrakteja alkoi vyöryä… Käytännön syistä niistä oli mahdollista hyväksyä reilusti alle puolet, ja lopulta järjestäjät saivat kokoon ohjelman, johon sisältyi liki 40 presentaatiota ja kaksi keynote-esitelmää. Osanottajia saapui 15 maasta. Seminaarin cfp oli suunnattu media- ja taiteentutkijoille, ja itse olin yksi harvoja presentaation pitäneitä historiantutkijoita.

”Tämä konferenssi käsittelee väkivaltaa”, kirjallisuudentutkija Kaisa Kortekallio Helsingin yliopistosta totesi kommenttipuheenvuorossaan Robert McKayn (University of Sheffield) avausesitelmään. McKay puhui antroposentrismistä, lihansyönnistä ja niitä uudella tavalla valottavasta Michel Faberin teoksesta Under the Skin. Yksi McKayn johtopäätöksistä oli, että ihmisen ja (muiden) eläinten tasavertaisuuden sijasta huomio tulisi pikemminkin kiinnittää niihin abjektivyöhykkeisiin, joita ajattelutottumukset, valtamekanismit ja sosiaaliset arvojärjestykset saavat aikaan. Miten ihmissubjekti tekee muista ”toisia”, joita on lupa hylkiä? Tämän kysymyksen pohdintaa hän kutsui termillä Gothic animal politics. Jo konferenssin kutsusta arvasi, että tulossa on paljon keskustelua posthumanismista. Useissa presentaatioissa viitattiinkin Donna Harawayn, Judith Butlerin ja Jacques Derridan ajatuksiin.

Representaation politiikkaa, ekokritisismiä, biotaidetta

Monet konferenssin osanottajat käsittelivät esityksissään inhimillisen ja ei-inhimillisen representaatioita taiteissa, medioissa ja peleissä. Sessioiden aiheet ulottuivat ”the unborn and the undead” -tematiikasta sukupuolen ja kolonialismin suhteita käsitteleviin papereihin ja posthumanistisen kirjallisuuden mahdollisuuksia pohtiviin puheenvuoroihin. Sukalpa Bhattacharjee (North Eastern Hill University, Shillong) ja Lara Buxbaum (University of the Witwaterstrand) käsittelivät representaation politiikkaa, toiseutta ja muukalaiskammoa, kun taas Oliver Völker (Goethe University Frankfurt) puhui ei-inhimillisen poetiikasta Max Frischin teoksessa Der Mensch erscheint im Holozän. Ronald Milland (Queens College, NYC) kiinnitti huomiota ekokriittisen estetiikan pedagogisiin mahdollisuuksiin esittelemällä taideteoksia, joiden rakennusmateriaalina on käytetty luonnonympäristöistä tavattuja ihmisen toiminnan tuotteita, vaikkapa muovijätettä tai nappeja. Tämä näkökulma kytkeytyi keskusteluun uudesta geologisesta aikakaudesta, antroposeenistä, jolle on ominaista ihmisen ylläpitämän teollisen tuotannon jättämä jälkien kerrostuma maankuoreen. Aihetta sivusi seuraavana päivänä myös konferenssin toinen keynote-esitelmöitsijä, Suomen Biotaiteen seuran puheenjohtaja, mediataiteilija Erich Berger. Hän johdatteli kuulijat biotaiteen ääreen puhumalla aluksi sen historiasta ja sen esiin kasvusta laboratorioiden suojista kohti hybriditilojen ja -ekologioiden tematiikkaa. Biotaiteen osaksi kuuluvat niin ikään plastiglomeraattikävelyt, joita Berger ryhmineen tekee erilaisissa ympäristöissä. Näillä retkillä osanottajien tehtävänä on keskustella ihmisen jättämistä jäljistä maapallon pintakerrostumiin.

Emergenssi ja representaation rajat

Inhimillistä ja ei-inhimillistä kuvaavien representaatioiden tuolle puolen kurotettiin etenkin sessiossa ”Limits of Narrative Agency”, jonka avasi Juha Raipola Tampereen yliopistosta. Hän pohti muun muassa sitä, miten eloton aine esiintyy teksteissä ja teksteinä. Miten aineen toimijuus tulee tekstiin ja miten sitä on ylipäänsä mahdollista representoida? Hyvin kiinnostaviin kysymyksiin Raipola puuttui käsittelemällä aineellisen maailman emergenssiä, tapahtumista tai toimintaa, joka tuottaa enemmän kuin osiensa summan. Emergenssissä ei voi havaita tavoitteellisuutta, hallintaa eikä kaikkia lankoja käsissään pitävää auktoriteettia, eikä sitä niin muodoin ole mahdollista jäsentää lineaarisena kertomuksena. Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa työskentelevä Merja Polvinen jatkoi tästä puhumalla kognitiivisten prosessien kompleksisuudesta ja niiden yhteensopimattomuudesta narratiivisen representaation kanssa. Seminaarissa ei ollut erillistä loppuyhteenvetoa toisen päivän päätteeksi.

* * *

Nyt kun olemme tulleet yhä laajemmin tietoisiksi siitä, että ”emme ole koskaan olleet inhimillisiä” (Donna Haraway) emmekä ”ole koskaan olleet moderneja” (Bruno Latour), historioitsijoillakin riittää tehtävää postinhimillisten todellisuuksien hahmottamisessa. Yksi vaihtoehto on etsiä elollisen ja elottoman niin tiivistä yhteenkietoutumista, ettei voi enää puhua vuorovaikutuksesta vaan intra-aktiosta (Karen Barad). Toinen tie on keskittyä Gilles Deleuzen tapaan individuaatioon, jolloin erojen muodostuminen siirtyy mikrotasolle, eivätkä laji- ja tyyppimääreet enää kykene erottelemaan inhimillistä ja ei-inhimillistä. Eikä tämä tähän lopu. Joskus ihmisen kuviteltiin olevan evoluution kruunu, mutta sittemmin on oivallettu, että hänessä piilevät mahdollisuudet ovat yhteisiä kaikkien muiden maailmassa esiintyvien toimijoiden ja toimijuuksien kanssa.

Kansainvälinen kulttuurihistorian seura kokoontui Bukarestissa

4.10.2015 / Hannu Salmi / 0 Comments

Kansainvälinen kulttuurihistorian seura, International Society for Cultural History, kokoontui 7.–10. syyskuuta 2015 Bukarestissa, Romaniassa. Ghentissä vuonna 2008 perustettu seura on järjestänyt kongresseja vuosittain. Perustamistapaamisen jälkeen ISCH on kokoontunut Brisbanessa, Turussa, Oslossa, Lunévillessä, Istanbulissa ja Johannesburgissa. Nyt oli vuorossa kahdeksas kerta. Professori Ecaterina Lungin johdolla järjestetty kongressi oli teemaltaan Aika ja kulttuuri, ja päivien aikana käsiteltiin aihetta monipuolisesti, aikakäsityksiä ja ajan mittaamista, työtä ja vapaa-aikaa, nostalgiaa ja utopiaa. Kongresseissa on aina käsitelty myös yleisempiä kulttuurihistorian kysymyksiä, ja niin tapahtui tälläkin kertaa. Erityisen onnistunut oli Fredrik Nilssonin puheenjohtama sessio johtolankojen merkityksestä metodologisena lähtökohtana.

ISCH:n yleiskokouksessa keskusteltiin puheenjohtaja Alessandro Arcangelin johdolla tulevaisuuden suuntaviivoista ja myös siitä, onko mielekästä järjestää kongresseja vuosittain. Nykyinen käytäntö syntyi seuran perustamiskokouksessa, jossa moni kaupunki ilmoitti kiinnostuksensa järjestää tapahtuma tulevaisuudessa. Bukarestissa päätettiin jatkaa nykyisellä linjalla ainakin niin kauan kuin innostusta vuosittaiseen toimintaan riittää. Seuraava kongressi on jo sovittu järjestettäväksi Triestessä, Italiassa, 18.–22. heinäkuuta 2016. Toistaiseksi vuoden 2017 paikka on vielä avoin, mutta alustavia neuvotteluja on käyty Uumajan kanssa. Näillä näkymin vuoden 2018 kongressi olisi Meksikossa.

Jos olet kiinnostunut seuran toiminnasta, lisätietoja löytyy www-sivuilta, facebookista ja twitteristä. ISCH julkaisee omaa aikakauslehteä Cultural History, jota kustantaa Edinburgh University Press ja jonka jäsenet saavat automaattisesti. Seuran vuosittainen jäsenmaksu on 48 € (waged). Jäsenmaksun unwaged-hinta (jatko-opiskelijat, apurahatutkijat, ei-palkkatyössä olevat) on 33 €. Lisätietoja löytyy seuran sivulta http://www.culthist.org/membership/.

Facebook: https://www.facebook.com/International-Society-for-Cultural-History-203554513028256

Twitter: @ISCHistory