Kategoria: Yleiset (Page 3 of 16)

Istun keittiön pöydän ääressä ja kirjoitan. Toisinaan katseeni vaeltaa ikkunaan, jonka toisella puolella avautuu vehreä maisema, valo siivilöityy vaahteranlehtien välistä. Tällä samalla paikalla olen istunut lukemattomia kertoja; olen tuijottanut tietokoneen ruutua, kirjoittanut, lukenut, katsellut ulos ikkunasta vaihtuvia maisemia, joiden värisävyt muuttuvat vuodenaikojen ja säätilojen mukaan. Syönytkin toki tällä samalla paikalla olen, ruokapöydästä kun on kyse, mutta ennen kaikkea tämä tila toimii työpöytänäni, myös jo tilanpuutteen vuoksi. Mutta toisaalta tässä on muutakin, valo osuu tänne sopiviin aikoihin ja muodostaa miellyttävän tunnelman. Tässä olen usein kirjoittanut myös päiväkirjaani.

Tilalla on usein suuri vaikutus kirjoittamisen mahdollisuuksiin ja mieltymyksiin. Jo Virginia Woolf kirjoitti oman tilan merkityksestä naisten kirjoittamisen mahdollisuuksia käsittelevässä, klassikkona tunnetussa teoksessaan A Room of One’s Own (1929). Minä olen ollut aina etuoikeutettu tässä suhteessa, minulla on ollut oma huone, kirjoituspöytä, kynä ja paperia sekä myöhemmin myös oma tietokone, jolla kirjoittaa. Mutta minä tykkään kirjoittaa myös ulkona, etenkin meren äärellä, junat ovat niin ikään inspiroivia paikkoja. On mielenkiintoista, millaisia paikkoja ja tiloja ihmiset pitävät tärkeinä ja inspiroivina omalle kirjoittamiselleen.

Itseäni kirjoittaminen ja esimerkiksi juuri päiväkirjan kirjoittaminen on kiinnostanut jo lapsesta saakka. Pystyn vieläkin palaamaan mielikuvissani lapsuudenkotiini ja siellä omassa huoneessa sijaitsevan kirjoituspöytäni äärelle ja näkemään itseni kirjoittamassa päiväkirjoja. Nyt ne ovat säilössä asuntoni kellarissa, en ole vielä rohjennut palata niiden äärelle, vaikka toisaalta se voisi olla hyvin mielenkiintoista ja tärkeääkin. Jossakin vaiheessa nuoruuttani kirjoittaminen jäi eri syistä joksikin aikaa, mutta sittemmin olen taas palannut säännöllisen ja epäsäännöllisen kirjoittamisen välimaille. Monet kirjoittavatkin tai ovat kirjoittaneet juuri lapsuudessa tai nuoruudessa päiväkirjoja, toiset aloittavat aikuisena, toisinaan kirjoittaminen kestää läpi elämän – tapoja on hyvin monenlaisia.

Tutkin omassa väitöskirjassani Kirsti Teräsvuoren (1899–1988) päiväkirjoja. Teräsvuori aloitti kirjoittamaan päiväkirjaa 17-vuotiaana, mutta oli haaveillut sen aloittamisesta jo hyvin nuoresta lähtien. Kuvassa näkyy lisäksi tulevan Päiväkirjojen jäljillä – Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen -teoksen kansi. Kuva: SKS / Vastapaino.

Ylipäätään päiväkirjan muodot ja funktiot ovat muuttuneet ja muokkautuneet historian saatossa. Päiväkirjan tyyppisiä tekstejä on kirjoitettu jo antiikin aikana, ja päiväkirjojen sivuille ovat tallentuneet aikojen saatossa niin säätilat, luontohavainnot, taloudenpito, suvun asiat, lasten syntymät ja kuolemat, sairaudet, ulkoiset tapahtumat, sota-ajan kokemukset, oman itsen pohdinnat, tunteet ja mielenliikkeet, ihastumiset ja vihastumiset, synkimmät salaisuudet kuin arjen ja elämän ilot – sekä kaikkea tältä väliltä. Päiväkirjat ovat toimineet myös esimerkiksi kirjoittamisen harjoittelun ja kasvatuksen välineinä, toisinaan niiden sivuille on syntynyt taidokkaita kaunokirjallisia teoksia. Myös muun muassa fiktiivisen päiväkirjagenren innoittajana ovat olleet niin sanotut autenttiset päiväkirjat ja toisin päin; usein monissa päiväkirjoissa sekoittuvat eletyn ja fiktion väliset rajat. Erityisesti päiväkirjoissa on kyse elämän dokumentaatiosta ja dokumentaation tarpeesta.

Päiväkirjojen historia on siis hyvin moninainen ja mielenkiintoinen, jatkuvasti rajojen yli vuotava. Vaikka monet päiväkirjat jäävät lopulta tutkijoiden ulottumattomiin, tarjoavat ne usein muun muassa historioitsijalle monella tavalla mielenkiintoisen ja monesti ehtymättömän aarreaitan. Päiväkirjojen avulla kun voi päästä niin monenlaisten ja tärkeiden kysymysten äärelle. Sivuilta paljastuu elämiä, jotka olisivat mahdollisesti hautautuneet muistin tuolle puolen mutta jotka muistuttavat siitä, että täällä me olemme olleet ja kamppailleet monesti samanlaisten kysymysten äärellä vuosituhannesta toiseen. Toki monet eettiset kysymykset on otettava erityisesti huomioon, kun tämän tyyppisen aineiston kanssa on tekemisissä.

Olen ollut hyvin onnekas, kun olen päässyt toimittamaan nyt kesäkuussa ilmestyvää Päiväkirjojen jäljillä – Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen -teosta (muut toimittajat ovat kulttuurihistorian dosentti Maarit Leskelä-Kärki ja kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Liisa Lalu, kustantaja Vastapaino). Se on ensimmäinen Suomessa julkaistava teos laatuaan. Vaikka päiväkirjoja on käytetty paljon esimerkiksi juuri historiantutkimuksen aineistona, ei niitä ole lähestytty omana kerronnan ja kirjoittamisen muotonaan. Päiväkirjoihin onkin aiemmin suhtauduttu enemmän aineistona, joka itsessään kertoo tai kuvittaa historiaa.

Teos koostuu yhteensä kahdenkymmenen kirjoittajan artikkeleista, ja siinä on laaja aikajänne. Kirjoittajat ovat historian-, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijoita. Kuva: Vastapaino.

Teoksessa tarkastellaan päiväkirjakirjoittamisen pitkää historiaa ja sen eri rooleja ja muotoja, niin yhteisöissä kuin yksittäisten ihmisten elämissä. Kirjan kiehtovat artikkelit kertovat monista mielenkiintoisista päiväkirjoista ja niiden kirjoittajista, niin historian hämärään jääneistä kuin yleisemmin tunnetuistakin.

Tuntuu, että erityisesti tämä koronakevät eli poikkeusaika on hyvin ajankohtainen hetki julkaista kyseinen kirja. Monet ovat palanneet tämän kevään aikana päiväkirjojen pariin ja tallentaneet poikkeusajan arkea ja tapahtumia sekä niihin liittyviä tunteita ja ajatuksia. Erilaisia päiväkirjakeruitakin on järjestetty pitkin Suomea – ja varmasti pitkin maailmaa. Minäkin olen pyrkinyt tallentamaan tätä kevättä niin kirjoittamalla kuin esimerkiksi kuvaamalla, yleensä jaan kuvia Instagramin tarinat-alustalla. Siinä vaiheessa, kun karanteenit iskivät päälle ja ihmisiä suositeltiin pysymään kotona, kirjasimme kumppanini kanssa muistiin ikkunasta näkyvää elämää, yksikin elävä hahmo kadulla oli muistiin merkitsemisen arvoinen!

Suosittelenkin kaikkia tarttumaan kirjaan ja sukeltamaan päiväkirjojen kiehtovaan maailmaan ja niiden välityksellä piirtyviin elettyihin elämiin! Ja toki suosittelen kaikkia tarttumaan myös päiväkirjoihin ja kirjaamaan tai muulla tavoin dokumentoimaan elämää niiden avulla.

Myös Facebookissa voi seurata Päiväkirjojen jäljillä -sivulla kirjaan liittyviä asioita. Sivulta löytyy muun muassa kirjan kirjoittajien ja artikkeleiden tarkemmat esittelyt. Samannimisessä ryhmässä voi puolestaan keskustella päiväkirjoista ja jakaa esimerkiksi omia tai itselle merkityksellisiä päiväkirjasitaatteja. Tehdään siitä yhdessä kollektiivinen päiväkirja-alusta!

Teksti: Elina Jalo, Miranda Paloviita ja Sanni Lilja

Turun yliopisto täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Merkittävä osa turkulaisten opiskelijoiden elämää vuosikymmenten varrella on ollut yliopiston läheisyydessä sijaitseva Turun Ylioppilaskylä. Halusimme ottaa selvää Ylioppilaskylän elämästä eri aikoina tiedustelemalla siellä asuneiden henkilöiden kokemuksia. Saimme vastauksia henkilöiltä, jotka ovat asuneet siellä eri vuosina vuodesta 1974 aina tähän päivään asti. Vastauksia kertyi yhteensä kaksitoista. Suurin osa vastaajista on asunut Ylioppilaskylässä 1990-, 2000- tai 2010-luvuilla. Osa vastaajista asuu siellä edelleen. Keskimäärin vastaajat ovat asuneet Ylioppilaskylässä noin viisi vuotta. Vastaajista kolme on kuitenkin viihtynyt siellä yli kymmenen vuotta ja yksi jopa yli 25 vuotta.

1960-luvun lopulla perustettu Ylioppilaskylä on suunniteltu varta vasten opiskelijoiden asuinpaikaksi: Sinne ei haluttu rakentaa pelkästään taloja, vaan koteja, joista jokainen voisi muokata omanlaisensa. Teemana säilyi perinteikäs kulttuurimaisema ja samalla pyrittiin siihen, että alue muuttuisi sen eläjien mukaisesti. Niin lapset kuin aikuiset ovat luoneet Ylioppilaskylästä sellaisen kuin se on. Lapset ottivat omalla erityisellä tavallaan paikan haltuunsa ja loivat siten uusia merkityksiä ympäristöön. Samoin nuorison ja aikuisten tempaukset näkyivät usein arjen keskellä. Yhtäkkiä saattoivat Ylioppilaskylän kadut muuttua tanssien tapahtumapaikaksi tai yhteiseksi grillausillaksi. Elettiinpä joskus jopa aikaakin, jolloin Ylioppilaskylässä vilisi turisteja tasokkaissa ravintoloissa, uima-altaalla sekä sen drinkkibaarissa. Tunnelma oli kuin etelän lomakohteeseen olisi saapunut. Tuskin siis legendaarisilta tarinoilta on ikinä Ylioppilaskylässä vältytty!

Tunnelmia 1970-luvun Ylioppilaskylän lomakeitaalta

Yhteisöllistä asumista

Ylioppilaskyläsäätiö perustettiin vuonna 1966 ja Ylioppilaskylä vihittiin käyttöön vuonna 1969. Vihkijänä toimi silloinen pääministeri Mauno Koivisto. Ensin rakennettiin Ylioppilaskylän länsipuoli vuosina 1968–1972 neljässä eri vaiheessa. Länsipuolelle rakennettiin 1552 asuntopaikkaa, joista 200 oli perheasuntoja. Itäpuoli puolestaan rakennettiin vuosina 1972–1979. Itäpuolen asuntoja rakennettiin 2777, joista suurin osa oli 2–3 hengen soluasuntoja. Näiden yhdentoista vuoden aikana Ylioppilaskylään rakennettiin yhteensä 3825 asuntopaikkaa.

Ylioppilaskylä pitää sisällään niin yksiöitä, kaksioita, kolmioita kuin soluasuntojakin. Tilan loppuessa sisätiloista siirryttiin helposti asuntojen ulkopuolelle. Julkisen ja yksityisen tila oli häilyvä. Toisinaan puhuttiin jopa pakkososialisoimisesta, kun soluasuminen jäi ainoaksi asumisvaihtoehdoksi. Toisaalta löytyi yhdessä asumisesta hyviäkin puolia. Tiivis tunnelma lisäsi yhteisöllisyyttä. Kavereita sai helposti ja myös seurustelu ja parien muodostuminen oli vilkasta. Usealla asukkaalla taisikin tyttö- tai poikakaveri löytyä samasta tai viereisestä rapusta. Monet Ylioppilaskylän entiset asukkaat kertovat löytäneensä kumppanin Ylioppilaskylästä tai muuttaneensa ensimmäiseen yhteiseen asuntoon Ylioppilaskylään. Esimerkiksi Ylioppilaskylässä vuosina 2006–2007 asunut henkilö muistelee näin:

Parin kuukauden asumisen jälkeen silloinen tyttöystäväni muutti Nummesta myös Yo-kylään. Järjettömällä tsägällä hän sai asunnon naapuritalosta, samasta kerroksesta, parin oven päästä minun luotani. Ylioppilaskyläsäätiö siis käytännössä muutti meidät yhteen, sillä sen jälkeen emme kyllä juurikaan enää erillämme nukkuneet. Muutimme lopulta pois kylästä alle vuoden seurustelun jälkeen yhteiseen asuntoon, kerta olimme jo käytännössä asuneet yhdessä puolisen vuotta. Nyt olemme naimisissa ja meille syntyi juuri lapsi.

Osa taas on muuttanut Ylioppilaskylään eron takia. Myös monet lapset ovat kasvaneet Ylioppilaskylässä. Ylioppilaskylässä on siis asuttu vaihtelevissa elämäntilanteissa. Myös asumismuoto ja asunnon koko ja kunto ovat vaikuttaneet arjen luonteeseen suuresti. Saamiemme vastausten perusteella Ylioppilaskylän sisällä muuttaminen asunnosta toiseen ja toiseen asumismuotoon on ollut ja on edelleen melko yleistä. Esimerkiksi vuodesta 1994 Ylioppilaskylässä asunut henkilö kertoo asuneensa useassa asunnossa Ylioppilaskylän sisällä:

Ensin tyttökaverin kanssa epävirallisesti kerroskeittiöllisessä yksiössä länsipuolella. Sen jälkeen oli kaksio ja kolmio, takaisin yksiöön, kaksioon ja lopulta kolmioon, missä asuu nyt neljä henkeä. Kämppiä on ollut hieman laskentatavasta riippuen seitsemän. Ensimmäistä lukuun ottamatta jokainen on ollut itäpuolella.

Useammassa Ylioppilaskylän asunnossa asuminen vaikuttaa olleen jopa yleisempää kuin samassa asunnossa asuminen koko opiskeluajan. Myös naapureihin on saattanut kehittyä tiivis ystävyys muun muassa samankaltaisen elämäntilanteen myötä. Esimerkiksi Ylioppilaskylässä 1970-luvulla asunut perheenäiti muistelee:

Meillä oli hyvä vertaistuki. Kesäaika kun oli, olimme paljon takapihalla, jokaisella omat pallogrillit ja vietimme yhdessä aikaa, korttiakin pelattiin. Toisten naapureiden kanssa myös kyläilimme toistemme luona, tai saatoimme lähteä yhdessä vaikkapa rannalle, tulimme enemmän tutuiksi heidän kanssaan, koska miehet opiskelivat samalla luokalla. Näiden naapureiden vauva oli myös jonkin aikaa hoidossani, kun hänen äitinsä piti palata töihin eikä uusi päiväkoti vielä ollut auki. –Minusta parasta Yo-kylässä asumisessa oli se yhteisöllisyys lähinaapureiden kanssa. Olimme kaikki samanlaisessa tilanteessa, nuoria perheitä, samanikäiset esikoiset. Kanssakäyminen oli luontevaa ja sokerin tms. lainaaminen kävi helposti. Takapiha teki asumisestamme lähes rivitalomaista. Ympäristö oli rauhallinen, en muista mitään järjestyshäiriöitä olleen soluasunnoissakaan.

Yhteisöllisyys on aina kuulunut Ylioppilaskylän ominaispiirteisiin. Ylioppilaskylän yhteisöllisyys on ilmennyt naapurien ja lähellä asuvien ystävien kanssa seurusteluna ja erilaisena eräänlaisena tukena arjen keskellä. Samanlaiset elämäntilanteet ovat tuoneet ihmisiä yhteen ja kanssakäymistä on helpottanut myös pienet välimatkat. Apua on ollut helposti saatavilla, oli kyseessä sitten muuttourakka tai lapsenvahdin hommia.

Erikoista arkkitehtuuria ja kansainvälistä kanssakäymistä

Ylioppilaskylän rakennukset ovat luhtitaloja, joissa asuntoihin kuljetaan parvekemaisten avoimien käytävien kautta. Vierekkäiset rakennukset ovat myös yhteenliitettyjä näiden luhtikäytävien kautta, mikä tuo niiden välillä liikkumiseen oman hauskan elementtinsä. Monilla on asunut Ylioppilaskylässä ystäviä ja tuttuja, joiden näkeminen onkin ollut helppoa luhtikäytävien ansiosta:

Parasta on ollut se, että opiskelukavereistani kaksi asuu niin lähellä, että pystymme helposti vierailemaan toistemme luona iltateellä pelkissä pyjamissa ja pörrösukissa.

Rakennuksesta toiseen johtavat käytävät sekä yhtenäinen rakennustyyli luovat labyrinttimaisen kokonaisuuden, jossa kulkeminen on jäänyt asukkaiden mieleen: eräs vastaaja muistaa kulkeneensa kaverinsa kanssa luhtikäytäviä pitkin rakennuksesta 10D rakennukseen 6C, mikä vaati tarkkuutta ovien valitsemisessa. Toinen vastaaja puolestaan kertoo eksyneensä aina, kun luuli keksineensä hyvän oikoreitin.

Ylioppilaskylässä on pieniä, alle 20 neliömetrin kokoisia yksiöitä, joissa elely on tullut monelle opiskelijalle tutuksi. Näistä asunnoista on jo pitkään käytetty nimitystä “itsemurhayksiö”. Tällaisessa pienessä yksiössä 2000-luvun alussa asunut haastateltava kertoo pystyneensä viettämään päiviä asunnossaan koskematta lattiaan muualla kuin vessassa. Ensimmäisessä kerroksessa asuneet henkilöt taas ovat viettäneet paljon aikaa myös omalla pihallaan. Toinen pienessä yksiössä asunut kertoo keittiönsä koostuneen jääkaapista ja sen päällä olleesta keittolevystä.  Tällaisessa asunnossa astiat täytyi tiskata vessa-kylppärissä.

Soluasuminen on jättänyt asukkaille monenlaisia muistoja. Esimerkiksi 1990-luvun loppupuolella kolmen miehen soluasunnossa asunut vastaaja kertoo kämppäkavereidensa olleen paras asia Ylioppilaskylässä asumisessa. Toisinaan soluasuminen on aiheuttanut myös haasteita muun muassa kämppäkavereiden eri äidinkielten myötä. Ylioppilaskylässä 1980-luvulla asunut henkilö kertoo esimerkiksi lankapuhelimen lainaamisen ja puhelinlaskujen maksamisen aiheuttaneen erimielisyyksiä. Pääasiassa soluasuminen on ilmeisesti kuitenkin sujunut ilman suurempia ongelmia.

Opiskelija-asunnot toimivat vielä 70-luvulla turistien väliaikaisina majoituspaikkoina. Tilan yksityisyys oli siis melko hataraa, eikä suhde omaan asuntoon ollut samanlainen kuin nykyään. Huonekaluilla ei ollut tunnearvoa, sillä ne olivat usein kierrätystavaraa tai halvalla jostain saatuja.

Vaihto-opiskelijat ovat merkittävä osa Ylioppilaskylän asukaskuntaa. Vuosina 2002–2004 Ylioppilaskylässä asunut henkilö muistelee lämmöllä aikaa, jolloin asui soluasunnossa, jonka asukkaisiin kuului vaihto-opiskelijoita eri puolilta maailmaa:

Asuin Yo-kylän länsipuolella. Asumismuodon nimi oli muistaakseni ’yhteisyksiö’: jokaisella oma huone, jossa oli oma kylpyhuone. Käytävällä oli 12 huonetta, joilla kaikilla oli yhteinen keittiö. –Haikein mielin muutimme ystävä-naapurien kanssa 1/2003 pois remontin alta. Sen jälkeen politiikka oli, että vaihtarit (=bilettäjät) asutettiin omiin taloihinsa ja suomalaiset+ulkomaalaiset tutkinto-opiskelijat omiinsa.

Ylioppilaskylässä asuneiden suomalaisten opiskelijoiden ja vaihto-opiskelijoiden välinen kanssakäyminen on siis vaihdellut eri aikoina.

Kierrätystä ja kotibileitä

Pienten tilojen ja samankaltaisen elämäntilanteen lisäksi opiskelijoita on yhdistänyt köyhyys. Tällöin on turvauduttu esimerkiksi luovaan sisustukseen, omaan nikkarointiin ja tavaroiden kiertoon. Näppärimmät tekivät itse huonekalunsa ja jos jotain heitettiin pois, se kelpasi aina jollekin toiselle. Tavaroista eroon pääseminen ja toisaalta uusien hankkiminen on ollut helppoa. Ylioppilaskylässä vuosina 2006–2007 asunut henkilö muistelee:

Olen kantanut lukuisia pesukoneita, sohvia, tauluja ja ties mitä erilaisempaa sontaa monissa muutoissa ja hävittänyt täysin kaatopaikkatason tavaraa kierrätyskatoksiin vain huomatakseni, että joku on ottanut ne käyttöön.

Ylioppilaskylässä on myös järjestetty erilaisia myyntitapahtumia, sillä esimerkiksi vuosina 1995–1998 Ylioppilaskylässä asunut henkilö muistelee löytäneensä tällaisesta vanhojen kalusteiden myyntitapahtumasta halvalla aitoa Aaltoa. Ylioppilaskylän asukkaat ovat siis kierrättäneet tavaroitaan monella eri tavalla vuosien varrella. Toiselle asukkaalle arvonsa menettänyt tavara saattoi olla toiselle asukkaalle aarre.

Ylioppilaskylässä sijainneet kaupat ja muut palvelut ovat vaihdelleet eri aikoina jonkin verran. Ylioppilaskylän palveluista mainitaan esimerkiksi saunat ja pesutuvat, minigolfrata, entisen toimistorakennuksen kellarissa sijainnut baari Three Beers, eri aikoina vaihdelleet ruokakaupat, kebab-pizzeria sekä länsipuolella sijainnut ravintola Aurora. Vielä vuonna 1995 sekä itä- että länsipuolelta löytyivät myös puhelinkioskit. Päiväkoti puolestaan avattiin vuonna 1975. Eräs entisistä asukkaista muistaa käyneensä myös uimassa opiskelijahinnalla entisessä Rantasipissä eli nykyisessä Holiday Club Caribiassa.

Erityisesti vuonna 2018 lakkautettua Three Beers -baaria monet muistelevat lämmöllä: Ylioppilaskylään vuonna 2006 muuttanut henkilö kuvailee baaria olohuoneeksi, jossa tuli vietettyä paljon aikaa:

Tuossa paikassa viihdyin vuosien mittaan todella monta pitkää iltaa, ja iltapäivää – tunneissa laskettuna yhteensä en ehkä sentään pidempään kuin kämpässäni, mutta hyvin todennäköisesti pidempään kuin luentosaleissa, jos ajanjaksona on koko aika opiskelijana. Treba oli yksiössä asuvalle tyypille käytännössä olohuone, ja muutenkin myös yleisin jatkopaikka saunaillan tai kerhistapahtuman jälkeen.

Toinen vastaaja kokee baarin lakkauttamisen olleen kova kolaus koko Ylioppilaskylän yhteishengelle.

Myös VY:n eli Vuokralaisyhdistyksen toiminta ja juhlatila olivat monelle asukkaalle tärkeitä: juhlatilassa järjestettiin esimerkiksi sitsejä ja muita bileitä. Itäpuolella sijainneessa juhlatilassa järjestettiin puolestaan esimerkiksi pikkujouluja. Myös juhlien järjestäminen omissa asunnoissa on ollut yleistä:

Olen ehtinyt olemaan kotibileissä kaikilla mahdollisilla konsepteilla. Oli käytäväbileitä, yksiöbileitä, kaksiobileitä, useamman kerroksen bileitä—

Kotibileet olivat yleisiä, sillä olihan se halvempaa kuin baareissa käynti. Lisäksi oli helppo tavata jonkun luona, sillä etäisyydet olivat lyhyet. Mitä turhaan lähtisi kauemmaksi pitämään juhlia. Toisaalta Ylioppilaskylästä on hyvät kulkuyhteydet keskustaan, minkä takia monet ovat jättäneet Ylioppilaskylän tapahtumat useimmiten väliin. Juhliminen on tiivis osa opiskelijakulttuuria ja siten myös kotibileet ovat olleet aina osa Ylioppilaskylän elämää. Juhlimisen lisäksi Ylioppilaskylässä on järjestetty myös erilaisia musiikkitapahtumia. Esimerkiksi Ylioppilaskylässä vuodesta 2006 lähtien asunut henkilö muistelee:

Aivan ensimmäinen tapahtuma, joka myös jäi todella vahvana kokemuksena mieleen, oli käytännössä omalla etupihalla, toimiston ja kerhohuoneen parkkipaikalla, järjestetyt festarit, johon oli maksuton sisäänpääsy. –Tapahtuma oli tuolloin nimellä Läsnäolopakkofestarit; samalla nimellä oli ainakin kerran sen jälkeen järjestetty keikka silloisen Three Beers -baarin terassilla. Tyssiläisille asukkaille tapahtumia järjesti tuohon aikaan vielä Vuokralaisyhdistys ry (VY). Myös ”vaihtarikorttelien” bileet ovat juttu, joka on ollut olemassa ainakin koko sen ajan, mitä itse olen täällä asunut.–Viimeisen parin vuoden aikana uutena isompana ja näkyvämpänä tapahtumana on ollut Yo-kylä Block Party itä- ja länsipuolen välissä sijaitsevalla Varsinais-Suomenpuistolla.

Tapahtumatarjonta on siis vaihdellut vuosien varrella. Osa vastaajista muistaa, että Ylioppilaskylässä järjestettiin heidän aikanaan erilaisia tapahtumia, osa taas ei muista kuulleensakaan Ylioppilaskylän tapahtumista. Vain melko harvat ovat osallistuneet Ylioppilaskylässä järjestettyihin tapahtumiin aktiivisesti. Yritystä tapahtumien suhteen on siis ollut, mutta menestys on ollut vaihtelevaa.

Kuvassa vapun juhlinta alkamassa Ylioppilaskylän yhteiskeittiössä vuonna 1983

Luonnon läheisyyttä ja lämpimiä muistoja

Osa asukkaista näkee eläimet yhtenä asuinalueen ominaispiirteenä. Ylioppilaskylän kuuluisat eläimet kuten ja ketut ja fasaanit nousivatkin esille myös vastauksissa:

Täällä on tapahtunut monenlaista aamuun jatkuneista illanvietoista maagisiin aamutuntien kohtaamisiin paikallisen faunan (kettuja ja fasaaneja pääasiassa siis) kanssa aamun tunneilla kotiin kävellessä.

Liitän ylioppilaskylään vahvasti sen jatkuvasti muuttuvan asukaskunnan sekä sen valloittaneet fasaanit.

Kettujen ja fasaanien lisäksi ainakin 1980-luvulla Ylioppilaskylän pihoilla on tavattu myös kesyjä siilejä. Villien eläinystävien lisäksi Ylioppilaskylässä on aina asustellut lemmikkieläimiä opiskelijoiden ystävinä.

Ylioppilaskylän asukkaat ovat saaneet nauttia myös miellyttävistä lenkkeilypoluista ja kokeilla kasvien viljelyä yhteispelloilla jo vuosikymmenien ajan. Esimerkiksi 1980-luvulla Ylioppilaskylässä asunut henkilö muistelee:

Asukkailla oli mahdollisuus vuokrata pieni kasvimaatilkku, jossa meilläkin oli kasvamassa salaattia, persiljaa, sipulia, perunaa, porkkanaa ym. Vesi piti kantaa joesta. –Ulkoilumahdollisuudet olivat hyvät joka suuntaan. Usein tuli käveltyä ja pyöräiltyä Halisten koskelle ja siitä eteenpäin luonnon helmaan. Yhtenä talvena pääsi hiihtämään jokea pitkin Lietoon päin.

Erilaiset harrastukset, kuten kasvien hoito ja urheilu, ovat säilyneet kautta aikojen opiskelijoiden arjessa keskeisenä.

Ylioppilaskylässä vietetyistä vuosista on jäänyt asukkaille monenlaisia muistoja. Vuosina 1995–2003 Ylioppilaskylässä asunut henkilö nimeää parhaiksi Ylioppilaskylä-muistoikseen useita tapahtumia:

Kun päätin ystävän kanssa boikotoida vappua tms. ja teippasimme ikkunaan mustat kankaat ja katsoimme Salaisia kansioita ja John Watersin elokuvia pari päivää putkeen, kun saimme Down by the Laiturissa joella kierrelleeseen jokilauttaan kyydin keskustasta jokipenkkaan Yo-kylään–

Myös vuodesta 2008 Ylioppilaskylässä asunut henkilö kertoo hauskoista muistoistaan:

Miljoona pientä juttua: Yo-kylän kettu, kaikki vaput, Ruisrockin aikaan autoja pysäköidään pitkin nurmikoita, Inspehtorinkadulla törmäsi usein tuttuihin, samoin kuin Kylänvalinnassa. Silloisen tyttökaverin löytyminen kuuden asunnon päästä samasta talosta ja kerroksesta. Joskus kannettiin telkkari länsipuolen poikki, jotta saatiin iso tv isompaan asuntoon Euroviisuja varten. Vuoden 2011 jääkiekkomestaruus sai naapurit bilettämään 06:00 asti.

Ylioppilaskylässä on koettu monia ainutlaatuisia ja ikimuistoisia hetkiä ystävien ja perheen kanssa. Muistot liittyvät usein esimerkiksi ystäviin ja naapureihin, asuntoihin tai Ylioppilaskylän elämään ylipäätään. Muistoissa nousevat usein esiin erilaiset tapahtumat yksityisistä lähipiirin kanssa koetuista hetkistä julkisiin suurtapahtumiin.

Oliko ennen kaikki paremmin?

Ylioppilaskylän rakentaminen jatkui vielä 10 vuotta sen jälkeen, kun se otettiin käyttöön vuonna 1969. Lisäksi 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun aikana sekä läntisellä että itäisellä puoliskolla suoritettiin peruskorjaus, jossa esimerkiksi monia soluasuntoja muutettiin opiskelijoiden suosimiksi yksiöiksi ja yksittäisiin asuntoihin lisättiin uusia piirteitä muun muassa parvekkeiden ja ikkunoiden muodossa. Ylioppilaskylässä 1990- ja 2000-luvuilla asunut henkilö muistelee:

Siellä asuessa muutos ehti olla lähinnä sitä, että peruskorjaus eteni, ja Rantasipi muuttui Caribiaksi – ja Posankka posahti paikalleen. Mistään kovin isoista muutoksista vuoteen 2003 mennessä ei ole ainakaan muistijälkiä.

Niin nämä Ylioppilaskylän sisäiset kuin sen lähialueidenkin muutokset ovat punoutuneet alueella asuneiden muistoihin, sillä maisemat Ylioppilaskylässä ovat muuttuneet erityisesti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ja muuttuvat koko ajan lisää uusien rakennuskohteiden myötä. Esimerkiksi vuosina 2009–2012 Ylioppilaskylässä asunut henkilö ei kerro muistavansa alueella tapahtuneen merkittäviä muutoksia lukuun ottamatta korkean Ikituuri-rakennuksen valmistumista Ylioppilaskylän viereen.

Osa ajattelee Ylioppilaskylän olleen ennen viihtyisämpi, osa taas kokee nykyisen Ylioppilaskylän viihtyisämmäksi. Esimerkiksi 2000-luvun asukas vertaa nykyistä Ylioppilaskylää omaan asuinaikaansa näin:

Nykyään, jos jostain syystä Yo-kylän hoodeille eksyn, näyttää kaikki vähemmän rosoiselta. Autot ovat kalliimpia ja ikkunoissa näkyy design-lamppuja. Meidän aikanamme kaikilla oli identtiset Ikean riisipaperivalaisimet.

Ylioppilaskylässä 1970-luvulla asunut vastaaja puolestaan kuvailee Ylioppilaskylän muutoksia seuraavasti:

En huomannut siellä asuessani näkyvää muutosta. Viime kesänä kävin siellä pyöräilemässä ja nyt oli kyllä näkyviä muutoksia. Kaikki pensaat olivat kasvaneet tietysti yli kolmessakymmenessä vuodessa. Ympäristö tuntui jotenkin ahtaammalta ja myös epäsiistimmältä. Takapihat rehottivat hoitamattomina, ei näkynyt vaunuja eikä Plaston mopoja. Oma ovemme oli edelleen saman lehmuksenvihreä kuin silloinkin.

Vuonna 1980 Ylioppilaskylässä asunut henkilö taas ajattelee nykyisen Ylioppilaskylän olevan aiempaa viihtyisämpi:

Mielestäni Yo-kylä on nykyään viihtyisämpi kuin silloin ennen. Puusto ja muut istutukset tekevät sen nykyään entistä viehättävämmäksi ja varmasti monenlaisia tapahtumia ja palveluitakin on nykyään, mitä ei silloin osannut edes toivoa.

Hiihtämisen iloa Ylioppilaskylässä

Lopuksi

Ylioppilaskylä muistuttaa nimensä mukaisesti kylää kaupungin sisällä: sieltä löytyy niin päiväkoteja, koulu, kauppa kuin kirkkokin. Vaikka Ylioppilaskylän asukaskunta koostuu pääasiassa opiskelijoista, siellä asuu myös esimerkiksi lapsia sekä Ylioppilaskylään pidemmäksi aikaa jääneitä asukkaita.

Maailma ja Ylioppilaskylä sen mukana ovat muuttuneet monin tavoin Ylioppilaskylän alkuvaiheiden jälkeen. Esimerkiksi teknologian kehittyminen on vaikuttanut asukkaiden elämään eri aikoina: Ylioppilaskylässä vuodesta 1994 asunut vastaaja kertoo, että ennen kyläverkon kehittämistä asukkaiden piti soittaa yliopiston modeemipankkiin päästääkseen verkkoon. Myös palvelut ovat vaihdelleet vuosien varrella. Lisäksi maisema on muuttunut muun muassa uusien asumiskohteiden ja kasvaneen kasvillisuuden myötä. Moni asia on kuitenkin pysynyt Ylioppilaskylässä entisellään, ja kaikki siellä joskus asuneet voivat löytää yhtäläisyyksiä eri vuosikymmenten elämään esimerkiksi paikan yhteisöllisyydestä ja muista Ylioppilaskylän ainutlaatuisia piirteistä.

Kirjoittajat: Maria Majamaa ja Iiris Mäkelä

Pitäisikö historian opetusta lukiossa muuttaa? Mitä mieltä lukiolaiset itse ovat? Kevään 2020 Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla päätimme toteuttaa kyselyn lukiolaisille historian opetuksesta. Vastauksia kertyi yhteensä 28 kappaletta. Halusimme kyselyn avulla selvittää, mitkä aiheet kiinnostavat lukiolaisia historiassa, mitä historianopetuksesta ehkä puuttuu ja miksi sitä ylipäätään pitäisi opettaa lukiossa.

Opetussuunnitelman mukaan historian oppiaineen tarkoituksena on vahvistaa yleissivistystä ja myös auttaa ymmärtämään historian merkitystä nykyaikaan rinnastettuna. Opiskelijat olivat pohtineet erityisesti näiden merkitystä historian opetuksessa ja sen tavoitteissa. Suuressa osassa vastauksista painottui historian merkitys yleissivistävänä tekijänä.

Selvitimme, mitkä aiheet kiinnostavat lukiolaisia eniten, ja mitkä taas puolestaan vähiten. Yli puolia vastanneista kiinnosti eniten sodat ja konfliktit. Opiskelijoiden itse esiin nostamia kiinnostuksen kohteita olivat tavallisten ihmisten elämä ja arki sekä muut kuin yleisesti käsitellyt sodat. Vähiten kiinnostavaksi aiheeksi koettiin puolestaan maatalous ja kaupankäynti.

Jo ennen kyselyä arvioimme sotien ja konfliktien kiinnostavan opiskelijoita eniten, sillä niiden osuus opetussuunnitelmasta on suuri. Syynä voisi olla myös se, että etenkin toinen maailmansota koskettaa yhä edelleen nykyaikaa ja herättää tunteita myös henkilökohtaisella tasolla. Sodat ovat usein myös popularisoitua viihdettä. Kulttuurien kohtaaminen sekä aatteet ja uskonnot nousevat esille, sillä ne ovat yhä ajankohtaisia globalisoituneessa maailmassa ja niihin kytkeytyy myös tragedioita kuten esimerkiksi sotia ja alkuperäiskansojen sortamista.

Vastauksien pohjalta vaikuttaisi siltä, että ihmiskunnan tekemät virheet ja lyhyen ajan suuret muutokset kiinnostavat enemmän kuin hitaampi ja tasaisempi kehitys. Pohdimme sitä, että käsitelläänkö maataloutta ja kaupankäyntiä kovinkaan laajasti historianopetuksessa vai johtuuko vähäinen kiinnostus niitä kohtaan nimenomaan niiden hitaasta kehityksestä historian saatossa. Teollistumisen ja kaupungistumisen vähäinen suosio voisi johtua näistä samoista tekijöistä.

Opetussuunnitelman sisältöön kursseineen oltiin pääosin tyytyväisiä. Noin 45% vastanneista sanoi olevansa tyytyväisiä opetuksen sisältöön. Vastanneilla oli myös paljon toiveita liittyen historian opetuksen teemoihin. Tässä muutamia otteita vastauksista:

Lisäksi kyselyn vastauksissa ilmeni toiveita kohdistuen myös tuntiopetuksen käytäntöihin. Toivottiin, että olisi enemmän esimerkiksi dokumentteja pelkkien PowerPoint-diojen sijaan. Kyselyissä ilmeni myös tyytymättömyyttä siihen, miten samoja vielä lukiossa opetettavia asioita on opiskeltu jo peruskoulussa. Myös pakollisia kursseja on joidenkin vastanneiden mielestä liikaa.

Pohdimme vastausten pohjalta ratkaisua siihen, miten historian opetusta lukiossa tulisi muuttaa –jos sitä pitäisi muuttaa. On huomioitava, että kyselymme ei ole kaikenkattava emmekä voi tehdä sen pohjalta yksiselitteisiä päätelmiä. On puhuttu paljon pakollisten kurssien vähentämisestä, mutta olisiko ratkaisuna aiheiden tai näkökulmien muuttaminen eikä kurssien vähentäminen. Kuten kyselyn vastauksissa tulee ilmi, lukiossa toistuvat useat samat teemat kuin yläkoulun historiantunneilla. Näiden tilalle voitaisiin tuoda esimerkiksi kyselyssä esille tulleita aiheita ja teemoja. Esimerkiksi muun kuin Euroopan tai länsimaiden historiaa, kulttuurihistoriaa ja tavallisten ihmisten arkea. Lisäksi on hyvä pohtia sitä, miten historian opetukseen ja sen kiinnostavuuteen vaikuttaa opetustavat ja niiden monipuolisuus.

Historia ei kenties ole kirjoitetuin aine ylioppilaskirjoituksissa. Tämä näkyy myös kyselyymme vastanneissa, joista vain noin 30% aikoo kirjoittaa historian ylioppilaskirjoituksissa. Historian opetuksen tarpeellisuutta ei voi kuitenkaan kieltää. Kuten eräs kyselyyn vastanneista tyhjentävästi tiivistää:

Historiasta löytyy syitä ja vastauksia lähes kaikkiin kysymyksiin.

Lähteet:

Opetussuunnitelma (2019), historia-osuus.   https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/lukion_opetussuunnitelman_perusteet_2019.pdf  [haettu 6.5.2020]

Rantala, Jukka & Ahonen, Sirkka 2015. Ajan merkit. Historian käyttö ja opetus. Helsinki: Gaudeamus.

Teksti: Laura Suurhasko ja Viivi Keinonen
(Kirjoitus on Kulttuurihistorian kirjoittaminen 2020 -kurssilta)

Projektimme alkuperäisenä tarkoituksena oli nauhoittaa podcast-muotoinen haastattelu Kalle Hammin Seilin saarelle sijoittuvan, tiedettä ja taidetta yhdistelevän Uusi Pangaia -ääniteoksen tiimoilta. Olimme päässeet pitkälle niin sisällön kuin teknisenkin puolen osalta, kun tilanne koronan vuoksi muuttui ja haastattelua ei enää ollutkaan mahdollista toteuttaa kasvotusten. Saimme kuitenkin Kalle Hammilta vastaukset kysymyksiimme sähköpostitse, joten saatoimme koota tekstiksi suunnittelemamme podcastin. Ehkäpä jonain päivänä pääsemme vielä jatkamaan projektin parissa!

UUSI PANGAIA (luonnos podcastiksi)

Band of Weeds – I’m a sentient being, 2017

“Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää”, kirjoitti Sakari Topelius Turun saaristossa sijaitsevasta Seilin saaresta. Legendan mukaan Seiliin soudettiin arkkulaudat mukana, sillä saarelta ei ollut paluuta. Aina 1600-luvulta lähtien saarella toimi leprasairaala, jonne lähetettiin parantumattomasti sairaat ihmiset ja vielä vuoteen 1962 Seilin mielisairaala, jonne mieleltään sairaat eristettiin vankilamaisiin olosuhteisiin. Nykyään voisi sanoa, että toivo on taas palannut Seiliin, sillä mielisairaalan lopetettua toimintansa saari siirtyi Saaristomeren tutkimuslaitoksen käyttöön, joka tekee monipuolista tutkimustyötä ilmastonmuutokseen sekä ihmisen ja muiden lajien väliseen vuorovaikutukseen liittyen.

Yksi Seilissä tapahtuvista projekteista yhdistää kiehtovasti taiteen ja tieteellisen tutkimuksen. Sen tuloksena tullaan Seilissä vuonna 2022 esittämään Uusi Pangaia -ääniteos, joka tutkii Seilin saaren kasvien levittäytymistä ja vetäytymistä. Projektin takana on Kalle Hamm, kansainvälisesti arvostettu kuvataiteilija, joka vuonna 2015 perusti yhtyeen nimeltä Band of Weeds. Ihmisjäsenten lisäksi bändiin on kuulunut myös kolme rikkakasvia: pujo, pelto-ohdake ja hevonhierakka. Alun perin ainoastaan käsitteellinen eli fiktiivinen bändi on sittemmin sekä levyttänyt että keikkaillut yhteistyössä eri kasvilajien kanssa. Äänet nauhoitetaan metodilla, joka kääntää kasvien kommunikaation eli niiden elektromagneettisen kentän muutokset ihmiskorvin kuultavaksi ääneksi. Band of Weeds kyseenalaistaa erityisesti antroposeenista eli ihmiskeskeistä maailmankuvaa, jossa kasvit nähdään mykkinä ja merkityksettöminä, vaikka todellisuudessa niiden merkitys planeettamme elinkelpoisuudelle on korvaamaton.

Myös Uusi Pangaia -teosta varten taiteilijat kehittävät Hyytiälän metsäaseman tutkijoiden kanssa tieteellisiä menetelmiä, joiden avulla tallennetusta kasvien tuottamasta äänimaisemasta teos tulee koostumaan. Mukaan valitaan Seilin saarelta kasveja, jotka kertovat muun muassa ilmaston lämpenemisen, maan kohoamisen sekä ihmisen toimien vaikutuksesta saareen. Haastattelimme Kalle Hammia projektiin liittyen.

Uusi Pangaia on monivuotinen projekti, joka perustuu hitaille prosesseille. Mitä tällainen työskentely mahdollistaa?

“Ajasta on tullut tänä päivänä eräänlaista luksusta, tai tarkemmin: sellaisesta ajasta, jonka voi käyttää haluamaansa tarkoitukseen. Hitaus ja pitkäkestoisuus mahdollistavat sivupoluilla samoilemisen sekä tekemisen kautta löytämisen. Nykyään monet hankkeiden rahoittajat vaativat jo rahoituksen hakuvaiheessa etukäteen määriteltyä lopputulosta ja vaikuttavuutta. Tällaiset lähtömäärittelyt eivät anna samalla tavalla tilaa luovuudelle kuin hitaat, avoimet prosessit. Hitaus ei ole sama asia kuin tehottomuus. Se on laatuaikaa aineiston kuuntelemiselle ja siitä syntyneiden ajatusten pohdiskelulle.”

Olet todennut, että ihmiskeskeisessä maailmankuvassa kasvit nähdään korkeintaan elämän taustana, maisemana. Todellisuudessa kasvit ovat kuitenkin elämälle välttämättömiä. Mikä sai sinut alun perin kiinnostumaan kasveista ja niille äänen antamisesta?

“Muistan lapsuudestani erityisesti yhden kesäretken.
 Olin tuolloin noin 11-vuotias. Kävelin pellon reunaa pitkin 
ja katselin niityllä kukkivia kasveja. Kiinnitin huomiota tiettyyn koiranputkeen ja pysähdyin; aivan kuin se olisi tunnustellut minua. Välillemme syntyi yhteys. Samalla tapahtui jonkinasteinen sulautuminen. Minä tiesin, miltä koiranputkesta tuntuu olla olemassa ja hän tiesi minusta.”

Miten työskentely kasvien kanssa poikkeaa perinteisemmistä menetelmistä tuottaa tietoa?

“Tähän kysymykseen saa varmaan hyvin erilaisen vastauksen, jos asiaa kysyy esim. kasvitutkijalta, tai niin kuin tässä tapauksessa taiteilijalta. En itse asiassa ole varma tuotanko edes varsinaisesti uutta tietoa, vaan enemmänkin rinnastan jo olemassa olevaa. Taiteen tehtävähän ei varsinaisesti ole uuden tiedon tuottaminen, vaan kiinnostavien kysymysten esittäminen. Omalla tavallaan taiteen kautta saa kyllä tietoa, mutta se on luonteeltaan hyvinkin erilaista kuin tieteellisesti todistettu tieto, eikä tuottamallani tiedolla ole, eikä tarvitse olla, mitään tieteellistä arvoa. Työskentelyni tuloksen ei välttämättä synny uutta tietoa kasveista, vaan enemminkin pohdintoja ihmisen kasvisuhteesta. Kysymys on uusien näkökulmien pohtimisesta ja omalle intuitiolle herkistymisestä. Olen verrannut itseäni mökin mummoon, joka juttelee pelargonilleen. Minulla on käytössä vaan laajempi apparatus.”

Projekti tapahtuu tieteen ja taiteen rajapinnoilla ja pelkän lopputuloksen korostumisen sijaan itse prosessilla on keskeinen sija. Voitko avata hieman taiteellista työskentelytapaasi?

“Työskentelyäni on kuvailtu informaatioveistämiseksi. Rinnastan ja sommittelen informaatiota aiheesta, jota käsittelen. Olen jo pitkään ollut kiinnostunut muutamasta tietystä aihealueesta ja kerännyt niihin liittyvää ”arkistoa” tai datapankkia. Kun minulta pyydetään teos johonkin näyttelyyn tai vastaavaan, alan usein ensimmäisenä käydä läpi ”arkistoani” ja sitä, miten voisin hyödyntää sitä. Teoksillani ei välttämättä ole mitään tiettyä fiksattua materiaalista muotoa, kuten esim. pronssipatsaalla, vaan sama teos eri paikoissa esitettynä voi näyttää formaalisesti hyvinkin erilaiselta. Kysymys ei ole niinkään fyysisestä tai materiaalisesta esineestä, vaan konseptista, jonka ydin on immateriaalinen. Joskus on myös itsekin vaikea erottaa, missä yksi teos loppuu ja toinen alkaa. Välillä tuntuu, että teen vain yhtä alati jatkuvaa ja muuntuvaa teosta.“

Uusi Pangaia sijoittuu Seilin saarelle. Onko juuri Seilillä erityinen merkitys projektin kannalta?

“Seilillä ei ollut mitään erityistä merkitystä, kun aloin suunnittelemaan projektia. Yksi pitkäaikaisista kiinnostuksen kohteistani on ollut kasvien leviäminen, miten se on vaikuttanut ihmisen elämään ja miten ihminen on suhtautunut eri kasvien leviämiseen. Pohjanlahti on maankohoamisen takia äärimmäisen kiinnostavaa aluetta, koska siellä syntyy uutta maata koko ajan. Tämä tarkoittaa myös uusia kasvupaikkoja kasveille. Saarien selvärajaisuus ja niiden omanlainen lajistonsa auttavat näkemään esimerkiksi ihmisen ja muiden lajien välisen vuorovaikutuksen uudella tavalla. Kun Uuden Pangaian lopullinen toteutuspaikka valikoitui Seilin saareksi, aloin sen jälkeen pohtia, mitä sellaista erityistä Seilin saarella olisi, jota voisi hyödyntää teoksessa. Ja löytyihän sitä; pitkä ja monivaiheinen historia hylkeenpyyntisaaresta luonnonsuojelualueeksi, jolla kasvaa kiinnostava lajisto, ja josta löytyy pitkäaikaista seurantadataa. Viime vuosina Seilin matkailijamäärät ovat olleet kovassa kasvussa, joka antaa kokonaisuuteen oman mielenkiintoisen lisänsä.”

Miten näet taiteellisen työskentelysi olevan kytköksissä ilmastonmuutoksesta käytävään keskusteluun?

“Se on eräänlainen taiteellinen kommenttini ilmastonmuutokseen. En ota siinä varsinaisesti kantaa siihen, mitä asialle pitäisi tehdä (kaikkihan sen tietää jo), vaan todennan sitä, miten se näkyy ja tuntuu. Maanviljely, ilmastonmuutos ja vieraslajit ovat tällä hetkellä suurimmat uhat luonnon monimuotoisuudelle. Uusi Pangaia tarkastelee näiden kytköksiä ja vaikutussuhteita Seilin saarella kasvavien indikaattorilajien kautta omalla taiteellisella tavallaan. Prosessi on aloitettu, lopputulemat on nähtävissä ja kuultavissa sitten 2022.”

Band of Weeds – The Vegetative Soul, 2016

Uusi Pangaia -teoksen ytimessä ovat kasvit aktiivisina toimijoina. Tämä haastaa länsimaista ajattelurakennetta, jossa ihminen nähdään muihin lajeihin verrattuna hierarkkisesti ylimmällä tasolla. Keskeistä siinä ovat myös pitkäaikaiset avoimet prosessit, mikä mahdollistaa uusia tapoja tuottaa tietoa.

Kenelle annamme äänen, kertoo tietenkin siitä, ketä kuuntelemme ja arvostamme. Se on suorassa yhteydessä tiedon tuottamiseen liittyvään vallankäyttöön ja siitä luopumiseen. Ilmastonmuutokseen liittyvän keskustelun puitteissa on olennaista, että pyrimme purkamaan ihmiskeskeistä maailmankuvaamme ja opimme kuuntelemaan myös toisia lajeja aiempaa herkemmin.

LÄHTEITÄ:

http://www.beelsebub.org/hamm-kamanger-band-of-weeds

https://www.luontoon.fi/seili/historia

http://koneensaatio.fi/apurahat

Teksti ja valokuvaus: Annastiina Mäkilä

Totuttuun tapaan marraskuun viimeisenä perjantaina kulttuurihistorian oppiaine järjesti vuorossaan 27. Litzen-luennon. Turku oli valmistautunut luentoon muuntamalla mustan ja sateisen kaupungin kimmeltävän jäiseksi lumimaisemaksi. Oppiaineen omat ihmiset, arvoisat kutsuvieraat sekä aina yhtä tervetulleet luennosta muutoin vain kiinnostuneet kerääntyivät Medisiinan Osmo Järvi -saliin.

Luennon alusti akatemiaprofessori Hannu Salmi lausumalla muutaman sanan legendaarisesta ensimmäisestä oppiaineen professorista Veikko Litzenistä sekä pohtimalla, kuinka tiede ja taide eivät kilpaile toistensa kanssa, vaan ovat kumpaisetkin välttämättömiä.

Kiintoisan ja mukaansatempaavan luennon piti Johanna Venho, joka on kirjoittanut niin runoja, lastenkirjoja kuin proosaakin. Meille hän kertoi Finlandia-ehdokkaana olleen Sylvi Kekkosesta kertovan teoksen syntyprosessista. Luento tallennettiin ja sen voi käydä katsomassa osoitteessa:

https://echo360.org.uk/section/c9bc6e5f-2370-461f-a42a-bf627c2dd894/home

Luentoa oli kovin mielenkiintoista kuunnella kulttuurihistorian tutkijan näkökulmasta ja vieläpä sellaisen, joka on todella huono kuluttamaan kaunokirjallisuutta. Venho oli tehnyt perusteellista taustatyötä teostansa varten ja tutustunut sekä jo aiempaan Sylvi Kekkosta käsittelevään elämäkertakirjallisuuteen että viettänyt paljon aikaa Urho Kekkosen arkistossa, jossa sijaitsee myös Sylvi Kekkosen tuottamaa ja häntä koskevaa aineistoa, kuten almanakkoja, päiväkirjoja ja lehtileikkeitä.

Venho kuvaili elävästi, miten hän rakensi romaaninsa maailman faktojen ympärille. Venho kokee, että historiallinen romaani voi täyttää aukkoja, joita lähdetieto ei suoraan kerro. Todellisen henkilön sisäiseen elämään samaistuminen ja sen kuvaaminen vaikutti luennon perusteella kiehtovalta matkalta.

Menneisyyden ihmisten kohtaaminen taiteessa ja tieteessä on osittain hyvin erilaista ja toisaalta kovin samanlaista. Myös kulttuurihistorian tutkijat ovat usein kiinnostuneita mitä lähteiden takaa löytyy. Oikeastaan harvoin mikään humanistinen tutkimus käyttää lähteitä sellaisenaan, vaan tutkimus on nimenomaan tulkintaa – joskin vakaasti perusteltua ja mahdollisimman läpinäkyväksi tehtyä sellaista.

Venho puhui, kuinka hän haluaa tuoda esiin hahmojensa kaikki puolet – synkätkin. Taiteellisessa tulkinnassa oleellista on toki faktojen oikeellisuus, mutta lukijan luottamusta haetaan muun muassa tunnetason totuudellisuudella. Venho kertoikin, että oli saanut maalaamastaan Sylvi Kekkosen verbaalisesta muotokuvasta hyväksyvää palautetta, jossa Kekkosen tunteneet tunnistivat hänet myös teoksesta. Myös kulttuurihistorian tutkijat ovat kiinnostuneita ihmisyyden kaikista puolista, mutta lukijan luottamuksen saamisen välineet taitavat olla oleellisin ero tieteen ja taiteen välillä. Myös me tutkijat olemme hyvinkin kiinnostuneita menneisyyden ihmisten ajatusmaailmoista, tunne-elämästä, sosiaalisista suhteista, kokemuksista, käytöskoodeista ja pelon aiheista.

Hyvän taiteellisen elämäkerran ja onnistuneen kulttuurihistoriallisen tutkimuksen ero taitaakin olla, että siinä missä onnistunut elämäkerta antaa lukijansa eläytyä hahmoihin ja tunnistaa kuvattujen ihmisten puhetapoja ja käytöstä, niin tutkimusteos puolestaan maalaa kuvan maailmasta, joka osittaisesta tuttuudestaan huolimatta on hieman outo, vähän vieras, jotenkin vaikeasti hahmotettava.

Kyse onkin siitä, että taide kuvaa lopulta nykyisyyttä ja tuttuutta. Se auttaa käyttäjäänsä käsittelemään omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Faktat voivat olla samat niin taiteessa kuin tieteessäkin, mutta taiteessa pilareiden välit täytetään tuttuudella, tieteessä vieraudella. Ja tämä ehkä onkin juuri sitä, mistä Salmi puhui – kummatkin ovat välttämättömiä, joskin toisistaan eroavia.

Eurooppalaisten mediatutkijoiden ECREA-järjestön alaosastona toimii aktiivinen radiotutkijoiden jaosto, joka järjesti Sienassa 18–21.9.2019 kuudennen konferenssinsa. Siinä missä kattojärjestö ECREAn kokoontumiset ovat mitoiltaan valtavia, radiotutkijoiden kohtaamiset ovat pienimuotoisia ja kotoisia. Kuitenkin Sienaan saapui tavallista suurempi määrä äänimediasta kiinnostuneita. Paikalla oli 170 osallistujaa, joiden esitelmäaiheet oli valittu arviointikierroksen kautta.

Suuri osallistujien määrä ilahdutti järjestäjiä, mutta poikkeuksellisen laaja kiinnostus juuri Sienassa järjestettävää konferenssia kohtaan ei liene lopulta ollut organisaattoreille suuren suuri yllätys. Historiallisen kaupungin ainutlaatuinen kauneus oli epäilemättä paikalle tulleiden yliopistoihmisten tiedossa. Keskiaikaisen keskustan kupeessa kokoontuneet tutkijat pystyivät halutessaan vaikkapa pujahtamaan kaupungin kapeilla keskiaikaisilla kujilla kiitävien skoottereiden ja Fiatien sekaan.

Konferenssi järjestettiin Palazzo Centrale Del Complesso San Niccolossa, jossa on vuoteen 1999 saakka sijainnut psykiatrinen sairaala. Nyt rakennuksessa toimii useita Sienan yliopiston yksikköjä. Jo talon kolmannen kerroksen ikkunasta saattoi ihailla toscanalaisia lehtoja ja horisontissa siintäviä viiniviljelmiä.

Entisen sairaalan tiloissa on sekä humanistien että luonnontieteilijöiden yksikköjä. Kuva: Paavo Oinonen

Konferenssin teemana oli radio sosiaalisena mediana. Järjestäjien kutsun mukaan väline on yhteisöllinen ja eri kuuntelijaryhmien tarpeita tunnistava mediumi, jolla on yhä merkitystä. Peitellyn provokatiivisesti teemoittelu vihjaili, että ääniradio olisi televisiota ja lehdistöä paremmin onnistunut vastustamaan tuotteistumista ja säilyttämään erilaisia yhteisöjä palvelevan luonteensa. Toki kaikkien on pakko myöntää, että maailmalta löytyy radioita mainosrahoitteisista formaattiviestimistä aina pieniin kansalaisradioihin. Siksi tapahtuman kutsukirje haastoi osallistujia pohtimaan, mitä tarkoittaa puhua radiosta sosiaalisena mediana.

Ajatusta radion sosiaalisuudesta järjestäjät hakivat filosofi ja teknologiakriitikko Ivan Illichin hyödyntämää ”leppoisuuden” tai ”rentouden” (conviviality) käsitteellä, jonka hän on esitellyt teoksessaan Tools for Conviviality (1973). Itseasiassa käsite tuntuu hieman hankalasti suomeksi ilmaistavalta, varsinkin minulle, jolle alkuperäinen teos ei ole tuttu. Kuitenkin Illichiä tulkitsevien viestintätutkijoiden mukaan mediateknologioiden pitäisi tarjota kullekin merkitykselliseksi koettua viestintää ja näin reitti osallisuuteen. Useat esitelmöitsijät olivat tarttuneet konkreettisesti Illichin käsitteistöön ja paikansivat vähemmistöjen yhteisöradioista vahvoja sosiaalisia sidoksia ja luovuutta ylläpitäviä merkityksiä. Näin syntyy joviaalisuutta ja leppoisuutta.

Muutamat yhteisöllistä mediaa esitelleet tutkimushavainnot olivat yllättäviä. Professori Nico Carpentier esitteli projektia, jossa tutkijat paikansivat Kyprokselta itseään piilottelevan radiokanavan. Se ei halunnut tulla löydetyksi.  Paradoksaalisesti toimiva media ei ollut laiton asema vaan yhteisöviestin, jolle riitti oma toimintaympäristö, eivätkä tekijät kaivanneet yhtään enempää julkisuutta toiminnalleen.

Lukuisten todistusten mukaan ääniradio on elinvoimainen mediumi, oli se sitten vapaina aalloilla etenevää lähetystä tai nettiteitse välitettyä ohjelmatarjontaa. Toki sen tulevaisuudelle voi nähdä myös uhkia. Euroopan yleisradioliiton (EBU) markkinointitutkimuspalvelun johtaja David Fernandez Quijada oli yksi konferenssin pääpuhujista. Esityksensä aluksi hän vakuutti 56 yleisradioliiton jäsenmaan ja 116 mediaorganisaation painoarvolla, miten luotettavia uutisoijia eurooppalaiset yleisradioyhtiöt ovat.

Mutta näilläkin mahtiviestimillä on huolensa, sillä palvelujen käyttäjät ovat vääjäämättä keski-ikäistyneet, ja kehitys jatkuu. EBUn asiantuntijan diagnoosi oli ilmeinen. Yleisradioyhtiöissä on ikävinoutuma. Silmäys mediankäyttäjien ajasta kilpailevien uusien media-alustojen henkilöstöön antaa David Fernandez Quijadan mukaan osviittaa. Facebookin, Amazonin ja Applen työntekijöiden keski-ikä on 30 vuotta. Julkisen palvelun yleisradioyhtiöissä keski-ikäiset työntekijät tuntevat ikätovereidensa tarpeet kuin omat taskunsa. Heille he ohjelmia tekevätkin. Nuoret digijättien palkkaamat osaajat ymmärtävät ikäisiään ja nuoria keski-ikäisiä paremmin. EBU-johtajan mukaan julkisen palvelun medialle ei ole muuta mahdollisuutta kuin oppia entistä paremmin tunnistamaan ja ymmärtämään nousevien polvien tarpeita.

EBUn asiantuntijan David Fernandez Quijadan mietteet kiinnostivat monia vielä virallisten kysymysten jälkeen. Kuva: Elisa Bacco, konferenssiavustaja, Sienan yliopisto.

Silti julkisen palvelun mediayhtiöiden ongelmat vaikuttivat Toscanan taivaan alla varsin pieniltä, vaikka ne varmasti tulevaisuudessa muuttuvat entistä kiperämmäksi viestintäpolitiikaksi, jos palvelujen käyttäjämäärät marginalisoituvat. Kriittinen raja tulee vastaan, jos nuoresta ikäpolvesta ei löydy julkisen palvelun kuluttajia.

Entisen sairaalarakennuksen seminaaritiloissa monet esitelmöijät kertoivat, miten vapaaehtoisten kansalaisaktiivien vetämät yhteisöradiot olivat arjessaan ratkaisseet ohjelmapoliittiset haasteet. Ne yksinkertaisesti antoivat ihmisten tehdä ohjelmaa pienelle kuulijakunnalle oman lähiympäristönsä ongelmista. Kun radioaseman aallon kantama on muutama kymmenen kilometriä, tarpeiden tunnistaminen saattaa olla helpompaa kuin kansallisia yleisöjä palvelevilla yleisradioilla.  Ne ovat suuria toimijoita, jotka tuottavat sisältöjään täysin toisenlaisessa mediaympäristössä kuin, mihin ne ovat aikanaan syntyneet.

Ehkäpä muutamat julkisen palvelun medioita edustaneet osallistujat saivat vinkkejä vaikkapa rentouden ja yhteisöllisyyden ylläpitoon marginaaliviestimistä kertoneista alustuksista.

Teksti ja kuvat: Karoliina Sjö ja Marika Ahonen

Metodifestivaalit juhlistivat 10-vuotista taivaltaan Tampereella elokuun lopulla 27.8.–29.8.2019. Aihe kiinnosti, sillä mukaan oli ilmoittautunut 550 tutkijaa yli tiederajojen. Tapahtuma tarjosi yhteensä 35 menetelmiin keskittyvää sessiota metodologisen osaamisen kehittämiseen. Pääpuhujien aiheet vaihtelivat globaalin maailman haasteista tekoälyyn ja laadullisen tutkimuksen merkitykseen. Tässä blogikirjoituksessa nostamme esiin muutaman mieleen jääneen teeman metodifestivaalien annista suhteutettuna omiin väitöstutkimuksiimme ja samalla pohdimme metodien suhdetta kulttuurihistorialliseen tutkimukseen ylipäätään.

Kulttuurihistorialle ominaista on, että se keskustelee monien eri tieteenalojen kanssa ja dialogia käydään näin ollen myös eri metodien kanssa. Kulttuurihistoriallinen tutkimus voidaan käsittää prosessina, jossa tulkitsemme ja ymmärrämme menneisyyttä lähteiden avulla. Tulkinta ja ymmärrys edellyttävät kysymistä, ja kysyminen puolestaan edellyttää näkökulmaa, joka on aina teoreettinen. On hyvä huomioida, että mikään yksittäinen käsite tai teoria ei kuitenkaan ole vielä itsessään menetelmä, eikä mikään menetelmä puolestaan kerro itsessään mitään merkityksellistä tutkimuskohteestaan. Menetelmät eivät siis tarjoa tutkijalle mitään valmista näkökulmaa. Esimerkiksi lähteiden laatu, saatavuus ja rakenne vaikuttavat tutkijan menetelmällisiin ja teoreettisiin valintoihin.

Metodifestivaali sai meidät kummatkin pohtimaan ja kertaamaan metodien perusolemusta ja sitä, millaisia menetelmällisiä kysymyksiä meidän omiin töihimme liittyy. Tutkimuksellisesti perustavanlaatuisia kysymyksiä siis, mutta sellaisia, joita varmasti jokaisen tutkijan on hyvä pysähtyä aika ajoin miettimään ja kertaamaan. Menetelmien valinta ja noudattaminen sekä teoreettisella että käytännöllisellä tasolla on keskeinen osa tutkimusprosessia, ja omat menetelmälliset ratkaisut ja valinnat on pystyttävä perustelemaan. Samalla on hyvä pitää mielessä, että metodit ovat osa tutkimusta itseään ja harvoin käytettävissä puhdasoppisessa muodossaan. Omat menetelmävalinnat ja niiden soveltaminen riippuvat siitä, mitä tutkii eli millaisten tutkimusongelmien ja -kysymysten parissa työskentelee. Tutkijalla on näin valta ja vastuu tutkimuskysymyksien asettamisessa: sama tutkija voi kysyä samalta aineistolta hyvin erilaisia kysymyksiä eri aikoina muuttuvien painotuksien ja mahdollisuuksien myötä. Sama pätee menetelmiin; ne kehittyvät ja mahdollistavat uusia tapoja lähestyä ja käsittää vanhaa aineistoa.

Analyysiohjelmistot tutkijan apuna
Menetelmien kehittymisen osalta erilaiset digitaaliset aineistot ovat avanneet uudenlaisia mahdollisuuksia hyödyntää digitaalisia ja tietokoneavusteisia menetelmiä historiantutkimuksessa. Metodifestivaalien sessio tietokoneavusteisen laadullisen tutkimuksen analyysiohjelmistoista osui molemmille meille hyvään saumaan, sillä olimme pohtineet väitöskirjan aineistojen hallintaan ja järjestämiseen liittyviä mahdollisuuksia. Toisella meistä lähdeaineisto koostuu hyvin erilaisista osioista ja toisella taas lähdeaineisto on hyvin laaja, joten sopivasta ohjelmistosta voisi saada merkittävää apua omaan tutkimukseen. Kyseisessä sessiossa käsiteltiin NVivo ja ATLAS.ti -ohjelmia, joista edellistä ajattelimme ainakin aluksi lähteä testaamaan – vaikka ohjelman toimivuus onkin herättänyt eriäviä mielipiteitä esimerkiksi historioitsijoiden keskuudessa. Puhujat korostivat, kuinka tärkein mahdollisuus analyysiohjelmissa on se, että tiedon etsimisen sijaan aikaa vapautuu tärkeimmälle: ajattelulle. Puhujat myös painottivat tutkijan omaa roolia ja merkitystä tutkimuksen onnistumisessa: ohjelmat toimivat vain työkaluina aineiston järjestämiseen, sillä tutkija on se, joka tekee kysymykset ja tulkinnan.

Laadullisen aineiston analyysiohjelmistot -sessiossa NVivo ja ATLAS.ti -ohjelmistoja käyttäneet tutkijat kuvasivat analyysiohjelmistojen käyttöä.

Tutkijaposition merkitys
Edellä mainittu tutkijaposition korostaminen nousi esiin myös monissa muissa sessioissa: tutkijan vastuu ja valta on tehdä tulkinnat ja kysymykset, joihin metodologia tarjoaa välineet lähestyä. Tämä sai meidät pohtimaan myös omaa tutkijapositiotamme suhteessa tutkimukseen. Me kummatkin lähestymme tutkimuksiamme ja niille asetettuja tutkimuskysymyksiä pääsääntöisesti yksilön tuottaman materiaalin avulla. Vaikka kyse on näin ollen yhden henkilön tuottamista aineistoista, eivät tutkimuksemme keskity pelkästään yksilön kokemuksiin, vaan olennaista on intiimin tutkimuksen suhde laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja merkityksiin. Näin suhteutamme tutkimuksessamme yksilön laajempaan kulttuuriseen, yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen kontekstiin.

Tulkitsemme ja ymmärrämme yksilöä tällöin suhteessa ympäristöön, ja olennaista on myös tutkijan ja tutkittavan välinen vuorovaikutus. Tärkeää on siis oman tutkijaposition jatkuva reflektointi ja sen tiedostaminen, että tekemämme perustellut, tieteen sääntöjä noudattavat tulkinnat ja valitsemamme näkökulmat ovat vain eräitä versioita tapahtumien kulusta ja niiden seurauksista. Tulkintojen paikkansapitävyyden ja oikeutusten pohtiminen on oleellista, ja tutkijaa sitoo myös oikeudelliset lähtökohdat, joista on tärkeää olla tietoinen jo tutkimuksen suunnitteluvaiheessa.

Laadullisen tutkimuksen tärkeydestä
Laadullisen tutkimuksen tärkeyttä ja mahdollisuuksia metodifestivaaleilla painotti professori Jennifer Mason keynote-luennollaan ”Insight or evidence? Why we need the investigative energy of qualitative approaches”. Kulttuurihistoriassa kyse on ollut perinteisesti laadullisesta tutkimuksesta, mutta myös määrälliset menetelmät ovat toimineet moninaisesti tutkimuksen tukena. Laskennallisiin menetelmiin pohjautuvaa tutkimusta on tehty viime aikoina erityisesti digitaalisten menetelmien avulla, jota uusin Ennen ja Nyt -lehden teemanumero (2/2019) ”Digitaalinen historiantutkimus” monin tavoin valaisee. Myös Mason puhui eri menetelmiä yhdistelevän tutkimuksen puolesta, mutta hän oli huolissaan laadulliseen tutkimukseen aika ajoin kohdistuvasta perusteettomasta kritiikistä kotimaassaan Englannissa. Ilmiö on tuttu myös Suomessa, kuten viimeisin arvosteluiden ryöppy Helsingin Sanomissa julkaistuun, professori Anu Kantolan ja akatemiatutkijan Hanna Kuuselan tutkimukseen “Mitä rikkaat todella ajattelevat” osoittaa.

Professori Jennifer Masonin keynote-luento.

Masonin mukaan vain laadullisen tutkimuksen avulla on mahdollista tavoittaa aidosti oivaltavaa tietoa moniselitteisestä maailmasta ja hän painotti myös luovuuden merkitystä laadullisen tutkimuksen tekemisessä. Esimerkiksi kirjoittamisen ja esittämisen tyyleillä tutkimuksessa on myös merkittävä rooli monimutkaisen maailman ja sen ilmiöiden ymmärtämisessä. Kaiken kaikkiaan laadullinen tutkimus voi Masonin mukaan käsittää kattavan valikoiman eri metodeja, aineistotyyppejä, näkökulmia ja ulottuvuuksia. Ominaista laadulliselle tutkimukselle on juuri jatkuva aktiivinen reflektointi, jonka avulla voidaan päästä oleellisten ja vaikeiden kysymysten äärelle.

Lopuksi: Tampereen hurma
Jättipä festivaali aikaa myös Tampereen muihin nähtävyyksiin tutustumiseen: Rauhaniemen uintipaikkaan, Tuomiokirkkoon ja Muumimuseoon. Tampere on maailman saunapääkaupunki, joten yleisiä saunoja ja uintipaikkoja kaupungissa riittää. Tällä kertaa ilmat olivat sen verran kuumat, että hikeä ei tarvinnut erikseen saunan lauteilta käydä hakemassa. Rauhanniemi tarjosi kuitenkin kauniit puitteet pulahtaa virkistävään Näsijärveen.

Näsijärvi

Tuomiokirkkoon meitä houkuttelivat erityisesti Hugo Simbergin ja Magnus Enckellin kirkkoa kaunistavat taideteokset. Muumimuseo kietoi meidät hetkeksi maailmaan, josta oli jopa haikeaa irrottautua. Museossa ihastuttivat etenkin Tove Janssonin piirrokset ja maalaukset sekä Tuulikki Pietilän huikeita yksityiskohtia sisältävät muumikuvaelmat. Tampere tarjosi meille parastaan, ja festivaaleilta saimme paljon ajateltavaa ja ideoita omiin töihimme liittyen. Tämä oli hyvä tapa aloittaa syksy, joka tulee olemaan työntäyteinen.

Tampereen tuomiokirkko

Kirjoittajat tekevät väitöskirjatutkimusta kulttuurihistoriaan.

*

Kirjallisuutta:

Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen. Toim. Kari Immonen ja Maarit Leskelä-Kärki. SKS, Helsinki 2001.

Historian kirjoittamisesta. Marjo Kaartinen ja Anu Korhonen. Turun yliopisto, Turku 2005.

Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Toim. Asko Nivala & Rami Mähkä. k&h, Turun yliopisto, Turku 2013.

Digitaalinen humanismi ja historiatieteet. Toim. Kimmo Elo. THY, Turku 2016.

Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Toim. Matti O. Hannikainen, Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora. Gaudeamus, Helsinki 2018.

Teksti: Miira Vuoksenranta

International Society for Cultural History eli ISCH kutsui jälleen kulttuurihistorioitsijoita eri puolilta maailmaa vaihtamaan ajatuksia vuotuiseen konferenssiinsa, joka järjestettiin tällä kertaa 26-29.6.2019. Tänä vuonna konferenssin isännöinnistä vastasi Tallinnan yliopisto ja sen teema oli globaali kulttuurihistoria. Suomalaisittain ihanteellinen sijainti sai oppiaineemme mutta myös yleisemmin maamme kulttuurihistorioitsijoihin vipinää: paikalle saapui muhkeasti yli 50 suomalaista. Tämä oli varteenotettava prosentti koko kävijämäärästä, joka oli sekin huomattava: yhteensä yli 200 henkilöä. Suomalaisten innokas aktiivisuus verrattuna virolaisten tutkijoiden vaatimattomaan määrään huomioitiin myös Tallinnan yliopiston kulttuurihistorian professorin Marek Tammin lausumissa tervetuliaissanoissa yleisön huvitukseksi.

Konferenssin painettu ohjelmakirja oli liki 180-sivuinen järkäle. Kuva: Paavo Oinonen

Myös itse päätin saapua paikalle nuuhkimaan ilmapiiriä, vaikka en väitöskirjaprojektini vähäisen iän ja yleisen hämmennyksen vuoksi ollutkaan ehtinyt konferenssiin abstraktia lähettää. Koska konferenssi tosiaan oli Tallinnassa helpon laivamatkan päässä, en tahtonut jättää väliin tilaisuutta kokea kansainvälinen konferenssi, mutta pienemmillä paineilla. Kiinnostavaa oli nähdä omin silmin tutkijoita, jotka olivat olleet siihen mennessä ainoastaan nimiä paperilla.

Koska sessioita oli samaan aikaan käynnissä 8 kappaletta ja esitelmien aiheet olivat monenkirjavia, ei ohjelmasta luonnollisesti löytynyt paljoakaan omaan tutkimusaiheeseeni liittyvää kuunneltavaa. Siksi päätin osallistua sessioihin oman kiinnostuksen ja fiiliksen johdattamana. Lisäksi pyrin välttelemään sessioita, joissa oli paljon suomalaisten ja varsinkin turkulaisten esitelmiä. Tämä oli helpompaa kuin olisi voinut kuvitella, koska yllättävän usein kotimaamme tutkijoiden esitelmät tulivat kylki kyljessä. Se oli kuitenkin ymmärrettävää suomalaisten lukumäärän huomioon ottaen. Key note -puhujien lisäksi sain kuulla muun muassa noituudesta, urbaanista tilasta, varhaismodernista globaalista historioista, luovasta kirjoittamisesta kulttuurihistoriassa sekä kirjallisista käytänteistä 1600- ja 1700-lukujen Euroopassa. Mukavaa oli valinnanvapaus: koska kaikkea ei voinut nähdä, kaikkea ei myöskään ollut pakko nähdä.

Koska viivyin Tallinnassa koko konferenssin ajan, oli tarjolla runsaasti aikaa tutustua Tallinnan nähtävyyksiin. Muiden jatko-opiskelijoiden kanssa kävin ensimmäistä kertaa Vabamu-museossa, KGB:n tutkintavankilassa pahamaineisella Pagari-kadulla ja Viru-hotellin salaisen yläkerroksen KGB-museossa. Lisäksi uskaltauduimme kävelylle aurinkoiseen Vanhakaupunkiin turistipaljouden joukkoon.

Miehitysten ja vapauden museo Vabamuun saapuessaan kävijä saa käyttöönsä kuulokkeet, joiden avulla hän voi kuunnella e-opastuksen näyttelyissä kiertäessään. Museon teemoja ovat miehitykset, vastarinta, uudelleenitsenäistyminen ja vapaus. Opastuksen keskiössä ovat miehittäjien sijasta tavallisten virolaisten tarinat. Opastuksen sisältö oli mielestäni kiinnostava ja onnistunut, mutta ikävä kyllä teknologia ei aina toiminut toivotulla tavalla. Opastus vaihtui sitä mukaa, kun liikuimme museossa, mutta aina se ei toiminut kunnolla, mikäli sattui seisahtamaan väärään paikkaan. Vabamu-museon lipuilla sai lisämaksua vastaan vierailla myös Vanhakaupungissa sijaitsevissa KGB:n vankiselleissä. Ne rakennettiin Pagari-kadulla sijaitsevan talon kellariin 1940-luvulla Neuvostoliiton todellisia ja kuviteltuja vihollisia varten. Näissä pidätysselleissä syytettyjä kuulusteltiin ja kidutettiin ennen, kun heidät lähetettiin tuomioistuimeen. Vierailu vankiselleissä ei kestänyt kauan, mutta ne jättivät konkreettisuudessaan meihin vahvan vaikutuksen. Kesäisen aurinkoiselle kadulle astuessa ristiriita klaustrofobisen synkkään kellarivankilaan ei voinut olla korostuneempi.

Aivan viime tingassa saimme idean käydä vielä Viru-hotellissa sijaitsevassa KGB-museossa, jonne pääsee ainoastaan opastettuna ennakkovarauksella. Vierailimme siellä juuri ennen kotimatkalle lähtöä, mikä tarkoitti aikaista herätystä juhlimisesta uuvahtaneille. Jatko-opiskelijatoverini sanoin: ”Olen hereillä ja lähdössä museoon, mutta miksi?” Käynti oli kuitenkin tuskan arvoista. Opas oli selvästi vanha konkari, joka johdatti meidät kuivaa huumoria viljellen sekä Viru-hotellin että sen ylimmässä, salaisessa kerroksessa toimineen Neuvostoliiton tiedustelupalvelun historiaan. Kierrokselta jäi päällimmäiseksi mieleen tarina mummoista, jotka palkattiin Neuvostoaikaan istumaan joka kerroksessa ja raportoimaan hotellivieraiden liikkeet. Lisäksi mieleen jäi salaisessa kerroksessa sijaitseva radiokeskukseen johtava paksu ovi, jossa luki sekä venäjäksi että viroksi: ”Täällä ei ole mitään”. Hotellissa ammoin työskennellyt sähköasentaja oli saanut hälytyksen sähköviasta ja oli rientänyt tälle olemattomalle ovelle. Sen takana oli ollut odottamassa agentti pistooli sojossa.

Viru-hotellin korkeuksissa sijaitsevan KGB-museon tarkkailulaitteistoja, joiden avulla neuvostoviranomaisia kiinnostaneita hotellivieraita kuunneltiin. Kuva: Paavo Oinonen

Konferenssimatkalta jäi käteen paljon hyviä muistoja. Oleellinen osa sen onnistumisella oli yleinen rento tunnelma sekä jatko-opiskelijoiden yhteisöllisyys. Illallisia ja yöelämää oli niin paljon kuin sielu sieti (tai ei sietänyt). Lisäksi majapaikkamme oli erityisen hieno: sen järjestäjät tekivät meille tosiaan suuren palveluksen. Kämpät sijaitsivat aivan Vanhankaupungin kupeessa, kasvisravintoloiden, design-liikkeiden ja hipsteribaarien ympäröimänä suoran ratikkayhteyden päässä yliopistolta. Muiden esitelmiä katsellessa itselle muodostui suurempi varmuus tulevaisuuden konferensseja varten. Vaikka esitelmien pitäminen tuskin tulee ikinä olemaan helppoa, on niistä minunkin mahdollista suoriutua kunnialla.