Page 23 of 39

Digitaalinen historiantutkimus

15.1.2017 / Heidi Hakkarainen

Käynnissä oleva digitaalinen murros luo menneisyyden tarkastelulle valtavasti uudenlaisia mahdollisuuksia. Digitalisaatio tuo jatkuvasti uusia aineistoja tutkijan saataville sekä uusia menetelmiä, näkökulmia ja yhteistyötahoja, jotka uudistavat historiantutkimuksen rajoja. Perjantaina 13.1.2017 järjestetyn kulttuurihistorian Joulukoulun aiheena oli digitaalinen historiantutkimus. Päivän aikana kuultiin muun muassa miten tietokonepohjaiset menetelmät voivat auttaa keskiaikaisten tekstien tekijäntunnistuksessa, 1800-luvun sanomalehdistöaineiston louhimisessa ja kylmän sodan aikaisen tiedustelun verkostoanalyysissä.

: Joulukoulu Janus-Salissa 13.1.2017

Kulttuurihistorian oppiaine on mukana kahdessa Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet (DIGIHUM) -ohjelman hankkeessa vuosina 2016–2019. Professori Marjo Kaartisen johtama PROPREAU-Profiling Premodern Authors -hanke toimii yhteistyössä Turun yliopiston IT-laitoksen kanssa, ja akatemiaprofessori Hannu Salmen johtama COMHIS – Computational History and the Transformation of Public Discourse in Finland, 1640–1910 on laaja konsortio, jossa ovat kulttuurihistorian lisäksi mukana Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta, Suomen Kansalliskirjasto sekä Turun yliopiston IT-laitos.

Tietokoneperusteisen tekijäntunnistuksen avulla voidaan jäljittää esimerkiksi Ciceron tuotantoa.

Tohtori Reima Välimäki esitteli keskiajan tekstien tekijäntunnistukseen keskittyvää PROPREU-hanketta. Antiikin ja keskiajan käsikirjoitusten ajoittaminen ja tekijöiden identifioiminen on yksi keskeinen tutkimuksellinen haaste, johon digitaaliset menetelmät tuovat uudenlaisia ratkaisumahdollisuuksia. Välimäen mukaan vuosisatoja vanhoihin latinankielisiin käsikirjoituksiin sovellettu digitaalinen analyysimenetelmä on sama, jota käytetään nykyaikaisessa rikosteknisessä tutkinnassa. Tietokoneperusteisen tekijätunnistuksen avulla on mahdollista profiloida entistä tarkemmin tekstin kirjoittaja vertaamalla sitä laajaan verrokkiaineistoon niin että koneellisesti analysoidaan käytettyjä sanoja ja tyylillisiä keinoja. Näin saadaan myös lisää tietoa siitä, missä ajassa ja paikassa tekstit ovat syntyneet ja miten ne verkostoituvat ja keskustelevat toistensa kanssa.

COMHIS-hankkeessa luetaan koneellisesti vanhaa fraktuuraa.

Tutkijat Heli Rantala ja Asko Nivala esittelivät COMHIS-hanketta, joka tarkastelee suomalaisen kirjallisen julkisuuden rakentumista 1640-luvulta 1910-luvulle. Turun kulttuurihistoriassa suoritettavan osahankkeen aineistona on Suomen Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto ja se tutkii tekstilouhinnan keinoin tekstien leviämistä ja uudelleenkäyttöä yli kielirajojen suurten poliittisten ja kulttuuristen murrosten aikana aina Ruotsin vallan ajasta autonomian aikakauteen. Kulttuurihistorian tutkijat kehittävät yhdessä Turun yliopiston IT-laitoksen kanssa uusia työkaluja tekstintunnistuksen, tekstilouhinnan ja tekstien uudelleenkäytön tutkimukseen. Koska Suomessa lehdistö on ollut kaksikielistä ja uutiset levisivät yli kielirajojen suomeksi ja ruotsiksi, tekee COMHIS uraauurtavaa kehitystyötä monikielisen aineiston tutkimiseksi digitaalisten työkalujen avulla.

Asko Nivala esitteli myös 3-vuotista TIAS-hankettaan Romantic Cartographies.

Viime vuosina digitoitujen historiallisten dokumenttien ja lähdeaineistojen määrä on kasvanut valtavasti. Väitöskirjatutkijat Otto Latva ja Noora Kallioniemi esittelivät jo olemassa olevia tietokantoja, joita historiantutkija voi hyödyntää tutkimuksessa. Suuret digitoidut aineistot tuottavat metodisia ja teoreettisia haasteita perinteiselle historiantutkimukselle. Siinä missä yksittäisen tutkijan on mahdotonta käydä läpi valtavaa aineistomassaa, digitaaliset työkalut soveltuvat suurten aineistojen hallintaan ja analyysiin. Lähiluvun (close reading) sijaan tietokonepohjaiset menetelmät perustuvat suurten aineistojen määrälliseen eli kvantitatiiviseen analyysiin ja etälukuun (distant reading). Joulukoulussa käsiteltyjä menetelmiä ovat esimerkiksi tekstilouhinta (Text Mining) ja tekstien uudelleenkäytön tutkimus (Text Reuse Detection), nimentunnistus (Named Entity Recognition, NER) ja verkostoanalyysi (Network Analysis).

Päivän aikana keskusteltiin laajasti digitaalisen historiantutkimuksen haasteista. Suuret aineistomassat ja tekniset puutteet kuten tekstintunnistuksen eli OCR:n (Optical Character Recognition) vaihteleva taso asettavat tutkijoille omat ongelmansa käytännön työssä. Lisäksi uudenlaiset työskentelytavat luovat teoreettisia ja metodologisia haasteita perinteiselle historiantutkimukselle. Tutkija Harri Kiiskinen korosti sitä, miten historiantutkijan on paitsi tunnettava käyttämänsä informaatiotieteen menetelmät ja työkalut, myös kyettävä tekemään tutkimusprosessinsa läpinäkyväksi. Kiiskisen oma väitöskirja on hyvä esimerkki siitä, miten voidaan hyödyntää olemassa olevia tietokantoja kulttuurihistoriallisten tutkimusongelmien ratkaisemiseen, miten datasta, algoritmeista ja klustereista päästään käsiksi menneisyyden käytänteisiin, käsitteisiin ja merkityksiin.

Turun yliopiston Filosofian, poliittisen historian ja valtio-opin laitoksella sekä Åbo Akademin saksan laitoksella toimiva dosentti Kimmo Elo esitteli kiinnostavan ja havainnollisen esimerkin siitä, miten tietokonepohjainen verkostoanalyysi paljastaa eri toimijoiden välisiä piileviä suhteita ja merkityksiä DDR:n tiedusteluraporteissa 1970-ja 80-luvuilla. Elo on myös toimittanut Turun Historiallisen Yhdistyksen julkaiseman kirjan Digitaalinen humanismi ja historiatieteet (2016), joka on tuore katsaus digitaalisiin ilmiöihin, työskentelytapoihin ja tutkimusmenetelmiin historiantutkimuksen saralla.

Digitaalisen historiantutkimuksen nykytilaa, historiaa ja tulevaisuutta pohdittiin päivän viimeisissä puheenvuoroissa. Dosentti Petri Pajun puheenvuorossa nousivat esiin digitaalisen historiantutkimuksen pitkäaikaiset verkostot ja yhteistyö eri yliopistojen välillä. Tätä digitaalisen historiantutkimuksen verkostoa kartoittaa Koneen Säätiön rahoittama hanke Towards Roadmap for Digital History in Finland: Mapping the Past, Present & Future Developments of Digital Historical Scholarship, joka jatkuu edelleen vuoden 2017 aikana.

Hannu Salmi esittelee miten uutinen Paganinin kuolemasta levisi viraalisesti yli maapallon vuonna 1835.

Digitalisaatio on globaali ilmiö, mutta sitä on toteutettu pääosin kansallisella tasolla eri instituutioissa ja muistiorganisaatioissa. Seuraavana tavoitteena on yhdistää olemassa olevia aineistoja yhä useamman tutkijan saataville. Akatemiaprofessori Hannu Salmi esitteli alkamassa olevaa hanketta, joka tuo yhteen eri mantereilla olevia kokoelmia, tutkijoita ja asiantuntemusta Yhdysvalloista ja Australiasta saakka. Oceanic Exchanges -hanke tutkii tekstuaalisia ja visuaalisia samuuksia globaalilla tasolla tarkastelemalla tekstien vaellusta valtamerten taakse yli kieli- ja kansallisuusrajojen. Globaalit aineistot ja tutkimusmenetelmät mahdollistavat myös uuden mittakaavan tutkimusongelmat kulttuurihistorialliselle tutkimukselle.

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava kulttuurihistorian oppiaineessa.

Elämäkerran ja historian väliset kiinnostavat suhteet

16.12.2016 / kamasj / 2 Comments

Historioitsijoiden kiinnostus elämäkerralliseen tutkimukseen on selkeästi lisääntynyt viime vuosina. Erityistä kiinnostusta ovat herättäneet ne mahdollisuudet ja keinot, joilla menneisyyden henkilöistä voidaan kertoa sekä kysymykset siitä, keiden tarinat voivat ja ansaitsevat tulla kerrotuiksi. Tärkeää on ollut myös pohtia sitä, minkälaista tietoa elämäkerrallinen tutkimus tuottaa, mikä on tutkijan ja tutkittavan suhde sekä minkälaisia eettisiä haasteita ja velvoitteita toisesta kertominen asettaa.

Juuri ilmestynyt, Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen k&h-kustantamon vertaisarvioidussa Kulttuurihistoria – Cultural History -sarjassa julkaistu teos Biography, gender and history: Nordic perspectives kertoo tästä elämäkerrallisen tutkimuksen uudesta noususta eli niin sanotusta elämäkerrallisesta käänteestä historiantutkimuksen kentällä ja sen merkityksestä etenkin pohjoismaisessa historiantutkimuksessa. Teos on syntynyt monen pohjoismaisen tutkijan yhteistyönä, ja siinä lähestytään historian ja elämäkerran suhdetta muun muassa sukupuolen, kontekstin ja relationaalisuuden näkökulmista käsin.

kirjanjulkistus_leskela-karki Kulttuurihistorian oppiaine ja SELMA-tutkimuskeskus järjestivät perjantaina 9.12. seminaarin, jossa juhlittiin kyseisen teoksen ilmestymistä. Seminaarissa kuultiin puheenvuoroja teoksen toimittajilta ja kirjoittajilta, ja lisäksi seminaariin oli kutsuttu vieraaksi puhumaan historian professori Maria Sjöberg Göteborgin yliopistosta. Seminaarin avasivat kirjan toimittajat Maarit Leskelä-Kärki ja Tiina Kinnunen, jotka kertoivat aluksi jo vuosia sitten käynnistyneestä kirjahankkeesta sekä sen tarpeellisuudesta ja ajankohtaisuudesta historiantutkimuksen kentällä.

Kuten seminaarin puheenvuoroista kävi ilmi, käsitellään teoksessa kattavasti kysymyksiä elämäkerrasta ja elämäkerrallisesta tutkimuksesta historiantutkimuksen metodina sekä kehitetään elämäkerrallisen tutkimuksen teoreettisia ja metodologisia lähestymistapoja eteenpäin. Mielenkiintoiset ja monipuoliset aineistot, kuten kirjeet, päiväkirjat, muotokuvat, erilaiset asiakirjat ja näytelmät avaavat käsityksiä menneisyyden henkilöistä sekä laajentavat näkymiä menneestä. Aineistojen kautta pohditaan muun muassa pohjoismaisten varhaisten feministien kaksoisbiografian kirjoittamista, varhaisten suomalaisten naislääkärien ryhmäbiografian mahdollisuuksia avata näkymiä naisten varhaisen koulutuksen historiaan ja naispoliitikkojen tapaa rakentaa julkista kuvaansa suhteessa yksityisen elämän traagisiinkin tapahtumiin. Lisäksi lähestytään 1800-luvun lopun suomalaisten mieskirjailijoiden, kuten J. H. Erkon ja hänen veljiensä suhdetta erilaisiin aikansa uusiin uskonnollisiin virtauksiin, mistä historioitsija Antti Harmainen seminaarissakin esitelmöi. Tärkeässä osassa ovat myös niin sanotut tavalliset ihmiset ja heidän elämänsä, ja teoksessa pohditaankin esimerkiksi tavallisen islantilaisen 1800-luvun alussa eläneen naisen elämäkerran kirjoittamisen mahdollisuutta.

kirjanjulkistus2

Seminaarin vieraileva puhuja Maria Sjöberg kertoi puolestaan meneillään olevasta digitaalisesta projektista Swedish Women On-line (SWO). Projektin tarkoituksena on luoda verkossa toimiva elämäkerrallinen hakuteos ruotsalaisista naisista keskiajalta nykypäivään, ja se julkaistaan sekä ruotsiksi että englanniksi. Hakuteoksen on määrä olla osana muita internetarkistoja ja verkossa toimivia lähdeteoksia, jotka koskevat ruotsalaisia naisia. Sen on myös tarkoitus sekä käynnistää että edistää tutkimusta ja tieteellistä työtä aiheen parissa sekä toimia avoimena tietokantana, jota voidaan jatkuvasti täydentää ja kehittää eteenpäin.

kirjanjulkistus3_sjoberg Maria Sjöberg kertoi seminaarissa meneillään olevasta digitaalisesta projektista Swedish Women On-line (SWO).

Hakuteoksen tarkoitus on tehdä naisista näkyviä Ruotsin historiassa, sillä esimerkiksi taiteen, kirjallisuuden, filosofian ja lääketieteen historiassa naiset ja heidän tarinansa ovat hyvin usein jääneet huomiotta ja kirjoittamattomiksi. Yksi merkittävä tekijä tälle on Sjöbergin mukaan se, että kirjoitettu historia perustuu usein olemassa oleville elämäkerrallisille hakuteoksille, joissa on yleensä hyvin yksipuolinen sukupuolijakauma. Esimerkiksi ruotsalaiset suuret hakuteokset sisältävät tällä hetkellä vain noin 5–10 prosenttisesti naisten elämäkertoja. Jotta kirjoitetusta historiasta saataisiin moniäänisempää ja näin ollen totuudenmukaisempaa, on Sjöbergin mukaan lähdemateriaaleja syytä tarkistaa ja täydentää. Juuri tähän Swedish Women On-line –projekti tähtää. Suomessa hieman vastaava projekti on tällä hetkellä toimiva Naisten Ääni -hanke, joka on osa Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlintaa vuonna 2017.

kirjanjulkistus4_sjoberg2

Seminaarissa esitelty ja juhlittu teos sekä seminaarien puheenvuorojen ympärille syntynyt keskustelu osoittavat, kuinka elämäkerralliselle tutkimukselle, joka nostaa esiin erilaisia ääniä sekä ylittää kansallisia rajoja, on historiantutkimuksen kentällä tarvetta ja kiinnostusta. Kirja on myös tärkeä puheenvuoro siitä, miten elämäkerta lajina ja elämäkerrallinen tutkimus osana historiantutkimusta voivat avata uudenlaisia näkökulmia siihen, mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa ja mikä on paikkamme ympäröivässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa sekä osana laajempaa historiaa.

Teoksen ovat toimittaneet Reykjavikin yliopiston naishistorian lehtori, tohtori Erla Hulda Halldórsdóttir, Oulun yliopiston historian professori Tiina Kinnunen, Turun yliopiston kulttuurihistorian yliopistonlehtori, dosentti Maarit Leskelä-Kärki ja Tanskan Kansallisarkiston tutkija, professori Birgitte Possing.

Kirjan arvostelukappaleita voi tilata Sirpa Kelostolta sähköpostitse sirkel[at]utu.fi. Kirjoja voi ostaa Turun yliopiston verkkokaupasta osoitteesta https://utushop.utu.fi/p/1900-biography-gender-and-history-nordic-perspectives/

Kirjasta sanottua:

’This is an excellent volume covering a significant gap in the interdisciplinary field of historical and biographical writing not only in the Nordic milieu but more widely; it does so from a rich range of perspectives, theoretical and methodological approaches, as well as biographical case studies. It is indeed a rare contribution in the life-writing literature.’
– Professor Maria Tamboukou (University of East London)

Kirjoittaja on kulttuurihistorian jatko-opiskelija ja SELMA-tutkimuskeskuksen tämänhetkinen tutkimusavustaja.

Lutherin teesit julkaistiin alunperin latinaksi ja niiden tarkoitus oli uudistaa katolista kirkkoa ja muuttaa sen käytäntöjä.

Reformaatio 499 vuotta nyt!

31.10.2016 / merhei / 1 Comment

Vuonna 2017 tulee lokakuun lopussa kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martin Luther julkisti 95 teesiään anekauppaa vastaan. Tästä syystä vuosi 2017 on nimetty reformaation merkkivuodeksi. 31.10.2016 moni todennäköisesti huomasi aamun lehdestä, kuuli radiosta tai näki tv-uutisista, että paavi Franciscus oli osallistumassa Lundissa Ruotsissa reformaation merkkivuoden avajaisiin. Suomessa merkkivuosi avattiin jo sunnuntaina 30.10.2016 Turun tuomiokirkossa pidetyllä merkkivuoden avajaismessulla.

Paavin vierailu Lundiin ja osallistuminen reformaation merkkivuoden avajaisiin on herättänyt mielenkiintoa ympäri maailmaa. Kuva : Svenska kyrkan.

Mutta onko 500 vuotta täyttävällä reformaatiolla enää merkitystä nykypäivälle ja onko sitä syytä muistella? Reformaatio hajotti katolisen kirkon ja synnytti sen rinnalle uusia kirkkokuntia. Se muutti ratkaisevasti monen eurooppalaisen elämää ja arkea ainakin vuosikymmenien kuluessa. Välillisesti reformaatiolla oli kuitenkin osuutta myös koko Euroopan valtiollisen kartan ja valtiojärjestysten muokkaamiseen, kansankielten merkityksen nousuun ja laajemmin ajatukseen eri kansanosien sivistämisen tarpeesta. Reformaatio muutti myös yhteiskunnan rakenteita, naisten asemaa ja vaikutti oikeus- ja hallintokäytäntöihin. Eurooppalaiset ovat monessa asiassa keskiajan perillisiä, mutta myös reformaation muokkaamia. Evankeliseen oppiin sitoutuneessa Pohjolassa luterilaisesta kulttuurista on tullut vuosisatojen kuluessa niin olennainen osa kansallista itseymmärrystä, että luterilaisuuden ja esimerkiksi suomalaisuuden erottaminen toisistaan vaatii välillä ponnisteluja. Tästä syystä reformaation jälkien näkyväksi tekeminen on tärkeää myös itseymmärryksemme kannalta.

Olen ollut mukana toimittamassa tietokirjaa reformaatiosta Suomen alueella ja tämän prosessin aikana kohdannut itselleni uusia asioita, mutta myös havainnut, että tietyt ilmiöt toistuvat yleisessä keskustelussa jonkinlaisina faktoina reformaatioon liittyen. Siksipä olen tehnyt alle pienen listauksen reformaatioon usein liitetyistä yleisistä totuuksista ja liittänyt mukaan nykytutkimuksen käsityksen aihepiiristä. Hieman hienojakoisempaa pohdintaa reformaation synnystä, leviämisestä, vaikutuksesta ja merkityksestä Suomessa voi lukea Pohjoinen reformaatio -tietokirjasta.

Lutherin teesit julkaistiin alunperin latinaksi ja niiden tarkoitus oli uudistaa katolista kirkkoa ja muuttaa sen käytäntöjä.

Luther naulasi teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen ja reformaatio alkoi.

Tutkimus ei ole pystynyt todistamaan, että Luther olisi naulannut teesinsä kirkon oveen, mutta ei toisaalta sitäkään, että ei olisi naulannut. Luther julkaisi teesinsä ja lähetti niitä muun muassa kirkollisille vaikuttajille. Teeseissä oli kyse katolisen kirkon sisäisestä reformista ja anekaupan kritiikistä. Niissä ei vielä julistettu evankelisen opin kannalta keskeisiä ajatuksia. Tämä sanoma muotoutui seuraavien vuosien kuluessa ja julkaistiin ensi kertaa syksyllä 1520 kolmessa kirjasessa.

Keskiajalla kaikki kirkolliset toimitukset olivat latinaksi ja reformaation myötä siirryttiin kansankieliin.

Keskiajalla kirkoissa saarnattiin kansankielellä ja muut osat liturgiasta olivat latinaksi. Kansankieltä käytettiin myös esimerkiksi kaste- ja vihkitoimituksissa, joissa ihmisten tuli ymmärtää heille esitetyt kysymykset. Reformaation myötä kaikki kirkolliset toimitukset alettiin (ainakin periaatteessa) toimittaa kansankielillä ja tämä teki mahdolliseksi esimerkiksi suomen kirjakielen synnyn ja painotuotteiden myötä yhtenäisen kielen leviämisen koko maahan.

Mikael Agricola loi suomen kirjakielen.

On totta, että Agricolalla oli merkittävä rooli suomen kirjakielen synnyssä. Hän ei kuitenkaan ollut ensimmäinen suomea kirjoittanut tai ainoa käännöstyötä tehnyt. Suomenkielisiä käännöksiä keskeisistä rukouksista kuten Isä meidän ja Ave Maria oli tehty jo keskiajan lopulla ja niitä oli luettu jumalanpalveluksissa, jotta seurakuntalaiset oppisivat ne ulkoa – näitä varhaisia käännöksiä ei kuitenkaan ole säilynyt. Kun reformaation jälkeen ensimmäinen suomenkielinen messu toimitettiin Turun tuomiokirkossa, todennäköisesti vuonna 1537, oli Agricola opiskelemassa Wittenbergissä. Messutekstin suomentaja oli siis joku toinen. Samoin ainakin suomenkielisen Uuden testamentin käännöstyöhön osallistui Agricolan rinnalla myös muita. Agricola oli merkittävä kuitenkin siksi, että juuri hänen kokoamansa, suomentamansa ja kirjoittamansa teokset painettiin ja ne saivat siksi huomattavasti laajemman yleisön kuin varhaiset suomenkieliset käsikirjoitukset.

Reformaation myötä Suomen kirkoissa luovuttiin seinämaalauksista, pyhimysten veistoksista ja muutenkin runsaasta koristelusta.
Pyhämaan uhrikirkon seinä- ja kattomaalaukset ovat 1600-luvulta ja harvinainen esimerkki reformaation jälkeisistä, meille säilyneistä, kirkkojen sisätiloista.

Pitkällä tähtäimellä reformaatio karsi Pohjolassakin kirkkojen sisustusta ja koristeita, mutta prosessi oli hidas. 1600-luvun alussa koristeltiin Suomessa kirkkoja vielä kirkkain värein ja kaikki pinnat peittävin maalauksin. Näitä kirkkoja on säilynyt harmittavan vähän, mutta yksi kuuluisimmista on Pyhämaan uhrikirkko Uudessakaupungissa. Keskiaikaisissa kirkoissa vanhat maalaukset saivat jäädä seinille reformaation jälkeenkin. Maalausten peittäminen osuu useimmissa kirkoissa vasta 1700-luvun lopulle tai 1800-luvun alkuun. Myös osa keskiaikaisista veistoksista ja alttarimaalauksista jäi paikalleen ja toisinaan niitä muutettiin ja muokattiin vastaamaan paremmin uutta oppia. Alttarikaapeista poistettiin ovia tai hahmoja irrotettiin ja siirrettiin osaksi esimerkiksi saarnatuolien koristeluja. Kirkkojen sisustuksen köyhtymiseen vaikutti alkuvaiheessa teologisia kysymyksiä enemmän se, että kuningas vaati itselleen kirkkojen jalometallisia aarteita kuten kynttilänjalkoja ja ehtoollisastioita. Toisaalta kirkkojen varallisuuden väheneminen esti uuden taiteen hankkimisen ja edesauttoi vanhan kirkkotaiteen säilymistä.

ICR-konferenssi Coloradossa

27.10.2016 / aeniva / 0 Comments

Tänä syksynä matkustin International Conference of Romanticism (ICR) konferenssiin Colorado Springsissä, Yhdysvalloissa 20–23 lokakuuta 2016. Konferenssin teemana oli Halloween-aikaan sopivasti The Dark Side of Romanticism ja osallistujia oli vajaat 200. Romantiikan aikakauden pimeään puoleen keskittynyt konferenssi tarjosi läpileikkauksen yhdysvaltalaisen romantiikkatutkimuksen nykysuuntauksiin: perinteisempien näkökulmien ohella posthumanismi, antroposeeni ja eläintutkimus olivat vahvasti edustettuina erityisesti nuoremman tutkijakunnan esityksissä. Kuten ohjelmakirjasta on luettavissa, paneelien aiheet vaihtelivat runoudesta uskontoon ja filosofiaan, sukupuolihistoriasta goottimusiikkiin, ja jopa matemaattiselle infinitesimaalilaskennalle oli omistettu oma sessio. Erityisesti mieltäni lämmitti tavata legendaarinen Frederick Burwick (UCLA), joka on tutkinut romantiikkaa jo 1960-luvulta alkaen ja julkaissut esimerkiksi romanttisesta groteskista. Vaikka konferenssin painopiste oli brittiläisessä ja yhdysvaltalaisessa romantiikassa, myös saksalaista romantiikkaa tutkitaan selvästi aktiivisesti Atlanttin toisella puolella.

fred_burwick

Oma esitelmäni oli neljästä erillisestä istunnosta koostuneessa paneelissa Dark Automata. Otsikoin esitelmäni Of Mice and Machines: Posthumanist Reading of E. T. A. Hoffmann’s “Nutcracker and the Mouse King”, käsitellen automaatin teemaa E. T. A. Hoffmannin sadussa “Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas”. Romantiikan aikakautta jäsennetään usein biologisten eliöiden ja koneiden vastakkainasettelun kautta, mutta ainakin Hoffmannin tarinassa tämä asetelma on käännetty päälaelleen. Orgaaniset hiiret edustavat pahoja voimia mekaanisen pähkinänsärkijän johtaessa tinasotilaiden vastarintaa. Automaattien teema tulee tarinassa esiin erityisesti mekaanikko Drosselmeyerin monitulkintaisessa hahmossa. Esitelmäni on osa post doc -hankettani Posthuman Romanticism: Nonhuman Agency in the Romantic Era 1800–1840, jota rahoittaa Jenny ja Antti Wihurin Rahasto.

kalliovuoret

1,8 kilometrin korkeudessa sijaitseva Colorado Springs tarjosi tietenkin sopivan näyttämätön romantiikan aikakauden ruotimiseen, sillä Colorado Collegen seminaarisalien ikkunasta aukesi mieltä kohottava näkymä yleville Kalliovuorille. Yhdysvalloissa romantiikkatutkijat myös uskaltavat olla romanttisia. Konferenssin päätösillallista seurasi Halloween-hengessä järjestetyt Monster Ball -naamiaiset, jossa oli tilaisuus nähdä tutkijakollegoita pukeutuneena hirviöiksi!

Vihasta tekoihin, inkvisition jäljillä – kustos kertoo

8.10.2016 / mkaartin / 0 Comments

Lauantaina 8.10.2016 tarkastettiin filosofian maisteri Reima Välimäen kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja The Awakener of Sleeping men. Inquisitor Petrus Zwicker, the Waldenses, and the Retheologisation of Heresy in Late Medieval Germany. Väitöskirja menee vihapuheen keskiaikaiseen ytimeen, sillä se tarkastelee yhden kerettiläisryhmän, valdesilaisten vainoa. Tutkimuksen fokuksessa on inkvisiittori Petrus Zwicker, celestiinimunkki, joka toimi maantieteellisesti laajalla alueella nykyisestä Itävallasta pohjoiseen Puolaan. Tutkimuksessaan Reima Välimäki rakentaa monipuolisen kuvan tästä inkvisiittorista ja korjaa lukuisia aiemman tutkimuksen ratkaisemattomia ongelmia, kuten Zwickerin elämänkaaren ajoituksia.

Professori Peter Biller loppupuheenvuorossaan.

Vastaväittäjä Peter Biller on Yorkin yliopiston keskiajan historian professori ja joka on itsekin tutkinut mm. Petrus Zwickeriä. Hän korosti, miten Zwickerin merkitys valdesilaisen kerettiläisyyden kitkemisessä myöhäiskeskiajan keisarikunnassa on tunnustettu pitkään, mutta kuinka kukaan ei ole ennen Välimäkeä pystynyt luomaan Zwickeristä, hänen kirjoituksistaan ja toiminnastaan kokonaiskuvaa.

Syvästi väittelijän työstä vaikuttunut vastaväittäjä korosti loppupuheenvuorossaan sitä, miten pitkään loisteliaiden tutkijoiden ketjuun Reima Välimäki nyt liittyy tutkimuksellaan, onhan Zwickerin tutkimus on alkanut jo 1500-luvun puolivälissä. Sitä ovat tehneet halki vuosisatojen keskiajan tutkimuksen kirkkaimmat tähdet.

Osmo Järvi -luentosalin kuumissa tunnelmissa väitöstä seurasi 120 kuulijaa.

GSA:n konferenssi San Diegossa

5.10.2016 / Toimittaja / 0 Comments

San Diegon downtown on Tyynenmeren rannalla.

Osallistuin ensimmäistä kertaa elämässäni German Studies Associationin (GSA) konferenssiin San Diegossa Yhdysvalloissa 29.9.–2.10.2016. Yhdistyksen juuret ovat jo 1970-luvulla, jolloin se syntyi kokoamaan yhteen Saksan, Itävallan ja Sveitsin historiasta, kulttuurista, kirjallisuudesta, taloudesta ja poliitikasta kiinnostuneita tutkijoita. Nykyisen nimensä yhdistys sai vuonna 1983. GSA on kasvanut merkittäväksi kokoavaksi voimaksi, mistä kertoo tämänvuotisen tapahtuman volyymi: paikalla oli 1500 tutkijaa 35 maasta. Yhdysvaltalaiseen tapaan konferenssi oli hotellissa, Town and Country Resortissa lähellä San Diegon Old Townia. Tapahtuman hienous oli sen basaarimaisessa luonteessa, tarjolla oli satoja paneeleja, joiden aiheet vaihtelivat Immanuel Kantin filosofiasta saksalaiseen sarjakuvaan, E. T. A. Hoffmannin kertomuksista itäsaksalaisen DEFA-yhtiön elokuvatuotantoon ja uuden ajan alun historiasta tämänhetken pakolaiskriisin vaikutuksiin Itävallassa.

Mereltä huokuvaa aamusumua konferenssihotellilla, ennen hellepäivän alkua.

GSA on viime vuosina tukenut myös verkostojen toimintaa, ja joka vuosi kymmenet tutkimusryhmät kokoontuvat keskustelemaan meneillään olevasta tutkimuksesta. Verkostojen tapaamiset ovat jokaisena konferenssipäivänä klo 8–10 aamulla. Sen jälkeen ryhmät integroituvat muuhun toimintaan. Konferenssin ohjelmakirja on vapaasti luettavista verkossa ja ladattavissa pdf:nä. Osallistuin verkostoon The Materiality and Corporeality of Emotions in German Culture since 1500, jossa oli mukana viisitoista tutkijaa, pääasiassa Yhdysvalloista. Jokainen osallistuja oli kirjoittanut etukäteen kuusisivuisen paperin, joka seminaarissa esiteltiin vain lyhyesti. Pääosassa oli keskustelu, jossa käytiin läpi tunteiden historiaa erityisesti 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. Tavoitteena on jatkaa yhteistyötä ja tehdä teksteistä kirja kustantamo Berghahnille, jonka kanssa GSA:lla on julkaisusarja. Kaiken kaikkiaan kokemus verkostojen toiminnasta oli erinomainen, ja muutoinkin GSA:n konferenssissa miellytti sen laaja-alaisuus ja monitieteisyys. Kannattaa ehdottomasti osallistua myös tulevaisuudessa – mikä onkin jo pitkälti selvillä: vuoden 2017 konferenssi on Atlantassa, 2018 Pittsburghissä, 2019 Portlandissa, 2020 Washington DC:ssä ja 2021 Indianapoliksessa.

Kulttuurihistoria, sukupolvi ja sukupuoli – Kulttuurihistorian kansainvälisen seuran konferenssi 2016

5.10.2016 / Toimittaja / 0 Comments

Näkymä Triesten rantabulevardilta.

Kari Kallioniemi pohti aiemmassa tämän blogin tekstissä ”Brexit, Marx, Luxemburgin merkitys ja EUPOP 2016” Euroopan Unionin syntyä ja sen merkitystä kuvaillessaan vierailuaan ensimmäisen maailmansodan muistomerkeillä Ranskan ja Saksan rajalla. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineesta osallistuttiin toiseenkin konferenssiin, joka järjestettiin myös Eurooppaan kuuluvalla rajalla. Kansainvälinen kulttuurihistorian seuran (International Society for Cultural History, ISCH) jokavuotinen konferenssi oli tänä vuonna 18.–22.7. Triestessä, Italiassa. Sen aiheena olivat sukupolvi ja sukupuoli (Gender & Generations: Spaces, times and relationships in cultural-historical perspective). Konferenssissa oli 102 osallistujaa ympäri maailmaa.

San Giuston, Pyhän Justuksen, katedraalin kukkulalla on jälkiä antiikista nykypäivään.

Trieste on nykyään osa Italiaa ja sijaitsee lähellä Slovenian rajaa, mutta alkunsa se on saanut Balkanin niemimaalla ennen ajanlaskun alkua asuneiden illyrialaisten asuinpaikasta. Sen jälkeen sen ovat ottaneet haltuunsa venetsialaiset, roomalaiset, bysanttilaiset, lombardialaiset, frankit, itävaltalaiset, lyhyen aikaa jopa ranskalaiset Napoleonin sodissa, kunnes se ensimmäisen maailmansodan jälkeen liitettiin Italiaan.

Triesten kaduilla ei voi olla huomaamatta antiikin ajoista alkavia muistumia historiasta. Ei myöskään kulttuureja, kieliä ja uskontoja, jotka sodat, mutta myös kauppa ja matkaajat ovat tuoneet. Huolimatta valtataisteluista ja poliittisesta riippuvuudesta, Trieste pystyi monesti pitämään kiinni itsenäisen kaupungin asemastaan ja kukoisti kaupan ansiosta kulttuurien yhtymäkohdassa. Kaupungin antiikin ajoista säilynyt nimi kertoo kaupan keskeisyydestä. On esitetty, että nimi ’Trieste’ olisi lähtöisin samasta vanhasta ’toria’ tarkoittavasta slaavilaisesta sanasta kuin Turku. Kukoistuksen rinnalla kulkee myös tarina taisteluista, tuhosta ja jälleenrakennuksesta, mutta traagisimpina kertomukset paenneista, karkotetuista, vangituista ja tuhotuista ihmisistä.

Triesten ja Euroopan historia olivat läsnä myös konferenssin ohjelmassa. Tervetuliaisillanvietossa kuulimme Titon Jugoslaviasta Triesteen paenneiden italialaisten perinteitä jatkavaa musiikkia ja heidän kokemuksistaan kertovia tekstejä. Kiertokävelyllä oli mahdollisuus nähdä monikulttuurisen kaupungin arkkitehtuuria ja kulkea James Joycen ja Italo Svevon jalanjäljissä. Yksi konferenssipäivä vietettiin tuhatvuotisen historian omaavassa Duinon linnassa, joka on kuuluisa paitsi omistajistaan di Torre Tasson (von Thurm und Taxis) suvusta, myös monien taiteilijoiden kuten Johann Straussin, Franz Lisztin ja Rainer Maria Rilken, inspiraation lähteenä. Viimeisenä päivänä oli kiertoajelu ensimmäisen maailmansodan taistelupaikoille.

Konferenssin ohjelmassa oli neljä keynote-luentoa. Ensimmäinen oli professori Patricia Doglianin, joka pohti mistä lähtien ’sukupolvi’ on ollut kulttuurisesti merkittävä ihmisten yhteistä kokemusta jäsentävä käsite. Professori Guido Ruggiero puolestaan analysoi Decameronen tarinan kuvausta sukupolvien ja sukupuolien suhdetta ja rakentumista virtù –käsitteen avulla. Uumajan yliopiston professori Jonas Liliequist esitteli uutta tutkimusprojektiaan, joka käsittelee tunteita, sukupuolta ja sukupolvien välisiä suhteita varhaismodernin ajan Ruotsin valtakunnassa. Hänen lähtökohtanaan oli suhtautuminen eri ikäkausiin ja hierarkiat perheiden sisällä. Viimeisenä luennoitsijana oli professori Alberto Mario Banti, joka pohti musiikin sukupolvia esimerkkinään kappale ”Hey Joe”.

Työpajojen teemoina olivat sukupolvien ja sukupuolen suhde mm. identiteetteihin, arjen käytänteisiin, perheeseen, rooleihin, valtaan, mediaan ja instituutioihin. Omat työpajat oli varattu kulttuurihistorian metodologisille kysymyksille sekä retoriikalle, identiteetille ja arvoille. Yksi puheenaiheista oli digitaalisten ihmistieteiden merkitys ja mahdollisuudet kulttuurihistorian tutkimukselle.

Jo ennen konferenssia, mutta myös konferenssin aikana, saimme nauttia hyvistä järjestelyistä ja lämpimästä vieraanvaraisuudesta. Erityinen kiitos kuuluu professori Gabriella Valeralle, joka vastasi konferenssista ja jaksoi pitää huolta niin yksittäisistä vieraista kuin konferenssin yksityiskohdista. Konferenssiin saapuneet saivat mahdollisuuden lukuisiin pitkiin keskusteluihin ja hedelmällisiin ajatusten vaihtoihin. Kulttuurihistorian seuran seuraava konferenssi on Uumajan yliopistossa Ruotsissa kesällä 2017.

Niina Lehmusjärvi
Kirjoittaja on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava

Lentävän sirkuksen paluu – Kustos kertoo

18.9.2016 / Toimittaja / 0 Comments

monty Lauantaina 17. syyskuuta 2016 tarkastettiin Rami Mähkän väitöskirja Something Completely Historical: Monty Python, History and Comedy. Ensimmäinen suomalainen Python-väitöskirja analysoi brittiläis-yhdysvaltalaisen komediaryhmän tv-sarjaa Monty Pythonin lentävä sirkus (1969–1974) sekä elokuvia, joista tunnetuimpia ovat Monty Pythonin hullu maailma (Monty Python and the Holy Grail, 1974) ja Brianin elämä (Monty Python’s the Life of Brian, 1979). Komediaryhmän huumorissa oli aina erittäin vahva historiakulttuurinen painotus, ja tähän vyyhtiin tutkimus pureutuu. Python-huumori viittasi usein keskiaikaan, karnevalisoi britti-imperiumin vaiheita ja kommentoi toisen maailmansodan muistoa. Mähkän väitöskirja on pioneeriluontoinen tutkimus historiallisesta televisio- ja elokuvakomediasta.

wp_20160917_003

Vastaväittäjänä toimi Sir Christopher Frayling, joka kuuluu populaarikulttuurin tutkimuksen pioneereihin. Cambridgen yliopistossa 1700-luvun historiasta väitellyt Frayling on sittemmin kirjoittanut niin kauhufiktiosta kuin spagettiwesternistäkin. Frayling oli ennen eläkkeelle jäämistään Royal College of Artin kulttuurihistorian professori ja rehtori. Väitöstilaisuudessa Monty Python -ryhmän huumorista käytiin vauhdikas ja mukaansa tempaava keskustelu, jossa pohdittiin muun muassa tutkimuksen teoreettisia lähtökohtia, Python-huumorin visuaalisuutta ja Oxbridge-taustalta ponnistaneiden koomikoiden suhdetta historiaan. Tauno Nurmela -salissa yleisöä oli kaikkiaan 98 henkeä. Harvoin on väitöstilaisuudessa nähty yhtä hymyilevää ja aurinkoista väkeä!

Muutama sana Nantucketista, materiasta ja aaveista

13.9.2016 / onilat / 0 Comments

Olen aina halunnut matkustaa Uuteen-Englantiin. Olen tahtonut nähdä alueelle tyypillisten rakennusten sävyttämät rannikkokaupungit ja kokea niiden lovecraft-henkisen tunnelman. Toiveeni toteutui keväällä, kun lähdin viikoksi keräämään aineistoa väitöskirjaani varten Nantucketin saarelle Massachusettsiin. Näin kylän reunalla sijaitsevia vanhoja hautausmaita, lyhtyjen valaisemia mukulakivikatuja ja noitatalojen kaltaisia rakennuksia, jotka todella toivat H. P. Lovecraftin mielenmaiseman konkreettisesti silmien eteen. Tunnelma vahvistui öisin, kun hiljaisuuden rikkoi vain kaukaa kantautuva konnien kurnutus, tai niinä päivinä kun koko saari oli sankan sumuverhon peitossa.

Nantucket Historical Associationin minulle tarjoama tutkijaresidenssi oli unelmieni täyttymys. Rakennus ei ollut mikä tahansa moderni hökkeli, vaan juuri sellainen 1700- ja 1800-lukujen vaihteen federal-style talo, jollaisessa olen nuoruudestani asti halunnut asua. Tämä Thomas Macy -house, jota asutin yksinäni koko matkani ajan, oli alkujaan saarella asuneen Valentine Swainin vuonna 1770 rakennuttama talo. Erilaisten perimyskoukeroiden jälkeen se siirtyi 1820-luvun lopulla saarelaisen kveekarijohtaja ja kauppias Thomas Macyn ja hänen puolisonsa Eunicen kodiksi. Macyt tekivät taloon merkittäviä rakenteellisia uudistuksia 1830-luvulla, jolloin saarelaisten pääelinkeinona harjoittama valaanpyynti eli kulta-aikaansa. Tuolloin rakennus sai nykyisen kauniin ulkomuotonsa, eikä siellä ole sen jälkeen tehty muita mullistavia uudistuksia. Talo pysyi Macyn suvulla yli vuosisadan kunnes se sai uudet omistajansa. Lopulta talo lahjoitettiin Nantucketin historialliselle yhdistykselle 1980-luvulla.Talossa tiivistyi siis yli kahden vuosisadan monikerroksinen historia, mikä oli äärimmäisen kiehtovaa. Aivan kuin olisin asunut museossa mutta ilman tarkkoja rajoituksia ja ympärillä pyöriviä turisteja.

Thomas Macy -house

Eri puolilla taloa kulkiessani en voinut välttää ajatusta siitä, mitä kaikkea sen seinät ja ikivanhat huonekalut olivat todistaneet. Ne olivat nähneet sukupolvien syntyvän ja katoavan. Ne olivat myös todistaneen lukuisten vierailijoiden käyntiä talossa. Näistä kuuluisin oli ollut kirjailija Herman Melville, jonka uskotaan ruokailleen talossa Thomas Macyn vieraana 1850-luvulla. Ajattelin asiaa usein seistessäni tuon ruokailuhuoneen kynnyksellä. Oli helppo kuvitella Melville istumaan yhteen ruokailupöydän tuoleista kuuntelemaan tarkasti Macyn kertomuksia saaresta ja siihen liittyvistä tarinoista. Melvillehän kävi saarella juuri keräämässä inspiraatiota kirjoilleen, joista mainittakoon esimerkinä 1850-luvulla julkaistu Moby Dick.

Muiden uuden englannin maamerkkien tapaan talo suorastaan hohkasi lovecraft-henkistä tunnelmaa. Saarelle iskevien kovien tuulenpuuskien voimasta se kitisi ja natisi, mikä antoi vaikutelman kuin talo eläisi omaa elämäänsä. Välillä ovet aukenivat itsestään. Eräänä yönä käydessäni talon alakerrassa huomasin lattialautojen välistä loistavan aavemaisen valon. Jostain syystä kellarin valaisin oli päällä ja sen hehku kajasti himmeästi lattialankkujen välistä pimeään käytävähalliin. Tunnelma talossa oli siis toisinaan hyvin aavemainen. Myöhemmin kuulin, että talossa on usein nähty kummituksia. Vaikka olin asunut talossa jo tovin ja olin tottunut sen ääniin ja liikkeisiin, tieto kummittelusta sai minut pysymään hereillä läpi viimeisen talossa viettämäni yön.

Jälkikäteen on ollut mielenkiintoista pohtia, miten tiiviisti tunnelma, historia ja erityisesti yksityiskohtaiset tarinat ovat sidottuja niitä ympäröivään materiaan, joka yhä seisoo pystyssä, muistuttamassa menneistä ajoista. Materia siis todella merkitsee. Thomas Macyn vanha kotitalo oli kuin iso historiaopus. Se huokui muistoja menneisyydestä. Talossa leijuva ikääntyneen materian tuoksu, esineet ja rakennuksen koko rakenne kertoi sen selkeästi. Yhtä lailla talo oli myös aavemainen kuten niin monet muutkin vanhat rakennukset. Missä muualla aaveet asuisivatkaan kuin vanhoissa paikoissa, sidoksissa vuosikausia vanhaan materiaan? Paikan ja esineiden merkitys on siis äärimmäisen tärkeä, ja kun ne poistetaan, mitä jää jäljelle? Monissa tarinoissa esimerkiksi aaveet katoavat, kun taloon tehdään perusteellinen remontti. Aivan kuin vanhojen seinälevyjen mukana katoaisivat niissä majailleet henget. Samalla katoavat tietysti myös vanhan materian luoma tunnelma ja sen todistama monikerroksinen historia. Vaikka esimerkiksi rekonstruoitu museo voi luoda vaikutelman alkuperäisestä tilasta, ei kyse ole kuitenkaan enää autenttisuudesta.

Kaiken kaikkiaan Nantucketissa viettämäni aika oli unelmien täyttymys. Näin ja koin juuri sen, mitä olin aina halunnut. Toisin sanoen tietyn paikan, johon olen mielessäni sitonut paljon merkityksiä. Thomas Macyn talossa viettämäni aika oli upea kokemus, vaikkakin hieman pelottava. Uskon, että nantucketilaiset ovat myös rakennuksestaan ylpeitä. Sen sisältöä ei ole täysin modernisoitu, kuten niin monen muun vanhan rakennuksen, jotka seisovat uhmakkaasti sen vierellä saaren keskustan vanhalla pääkadulla. Tässä mielessä se muistuttaa huomattavasti yksityiskohtaisemmin Nantucketin loiston päivistä 1700- ja 1800-luvun vaihteessa, kun saari oli vielä maailman valaanpyynnin keskus.

Kirjoitus on uudelleenjulkaisu 1.7.2016 kirjoitetusta blogitekstistä Maarit Leskelä-Kärjen ja Otto Latva blogissa Sillä tavalla olemme täällä

Tohtorikoulutettavat yli rajojen

8.9.2016 / hkarpp / 0 Comments

Akateeminen verkostoituminen, poikkitieteellisyys ja yliopisto-ja oppiainerajat ylittävä yhteistyö ovat tämän päivän iskusanoja. Suomen Historiatieteiden valtakunnallisen tohtoriohjelman lopetettua vuodenvaihteessa toimintansa historian tohtorikoulutettaville ei jäänyt pysyvää tahoa, jonka kautta eri yliopistojen tutkijat pääsisivät tutustamaan toisiinsa ja vaihtamaan ajatuksia tutkimuksen teosta.

Silti kiinnostus muissa yliopistoissa tehtävään tutkimukseen on suurta. Muutaman ihmisen aloitteesta lähti idea järjestää Akateemiset sokkotreffit maanantaina 5.9.2016 Turun ja Helsingin yliopiston historia-aineiden tohtorikoulutettaville. Aamulla helsinkiläiset vieraamme saivat Panu Savolaisen johdolla tutustumiskierroksen yliopistomme kampukselle ja sen historiaan. Seuraavana oli vuorossa lounastapaaminen professorien Hannu Salmen (kulttuurihistoria), Leila Koivusen (yleinen historia) ja Timo Myllyntauksen (Suomen historia) kanssa. Tämän jälkeen alkoi virallinen osuus Sirkkalassa. Seuraleikkien lomassa pienryhmiin jaetut osallistujat esittelivät omaa väitöstutkimustaan ja sen teemoja. Turun yliopiston tutkimusverkostot IIPC, AHA, TUCEMEMS ja SELMA esittelivät omaa toimintaansa sekä saimme kuulla Animal Agency in Human Society ja MIRACLE tutkimushankkeista. Lisäksi päivän aikana keskusteltiin laajasti eri yliopistojen käytännöistä. Virallisen osuuden jälkeen iltaa jatkettiin Vanhan Raatihuoneen kellarin hämyisessä tunnelmassa.

Vanha Raatihuone. Kuva Henna Karppinen-Kummunmäki

Tapahtuma sai paljon positiivista palautetta ja yhteenvetona voi todeta, että tällaisia tilaisuuksia tarvitaan ehdottomasti lisää. Tällä kertaa edustettuna olivat vain Turku ja Helsinki, joten myös muiden yliopistojen mukaantulo olisi suotavaa. Tulevaa yhteistyötä varten Facebookiin perustettiin ryhmä Valtakunnallinen historian tohtorikoulutettavien kahvihuone, johon kaikki historian tohtorikoulutettavat ovat tervetulleita.

Tapahtuman järjestelytoimikuntaan kuuluivat kulttuurihistorian tohtorikoulutettavat Niina Lehmusjärvi, Annastiina Mäkilä, Liisa Lalu, Mari Tiihonen, Reetta Sippola sekä Henna Karppinen-Kummunmäki.

Kulttuurihistoria nyt!