Page 28 of 39

Istanbul-kurssi, ensimmäinen päivä

9.11.2014 / mkaartin / 0 Comments

Hagia Sofia sunnuntai-illan rauhassa; kastanjat paahtuvat.

Kulttuurihistorian syventävien Istanbulin kurssi, Anni, Ansku, Heli, Jutta, Marja, Marjo ja Outi on kokoonpanomme, on asettunut kaupunkiin tänä sunnuntai-iltana, ja kaupunki on tainnut parissa tunnissa hurmata jokaisen. Luksus alkoi jo lennolla Helsingistä Istanbuliin, jolla saimme esimakua turkkilaisesta vieraanvaraisuudesta ja herkuista. Nykymaailmassa täysimittainen ateria lyhyellä lennolla, tulppaninmuotoisen menukortin saattelemana, on jo sellaista harvinaisuutta, että ihmeen muistaa pitkään.

Jutta särkee anatolialaista amforaa.

Sulttaani Ahmetin moskeija (Sininen moskeija)

Majoituimme Istanbulin vanhaankaupunkiin, Sultanahmetiin, hyvin lähelle Marmaramerta ja toisaalta vain kivenheiton päähän Sinisestä moskeijasta ja Hagia Sofiasta. Rukouskutsut ovat täällä osa äänimaisemaamme, mutta niin ovat meren lokitkin, ja ilma on täynnä mausteisia tuoksuja. Koska on melkein talvi (joskin liki kahdenkymmenen asteen lämpötiloja on odotettavissa tulevalla viikolla), kaikkialla paahtuvat kastanjat levittävät tunnelmallista aromia mausteiden sekaan. Sesonkinsa huipussa ovat myös granaattiomenat, jonka kokoisia ei tämän kirjoittaja ole ennen nähnytkään.

Kun olimme puoli seitsemän tienoilla hotellissa, otimme lyhyen asettautumistauon jälkeen iltakävelymme suunnaksi Hippodromin ja Sultanahmetin ällistyttävät näkymät. Ilma oli sakea kosteudesta, kuin kesähelteellä, mikä vain lisäsi minareettien sadunomaisuutta. Päädyimme syömään osmanityylisiä herkkuja (kiitos Tom Linkisen vinkkauksen!), ja erityisesti Jutta sai tehdä oikein töitä ruokansa eteen (ks. kuva yllä).

Kurssi virittäytyy nyt yölevolle ja jatkaa seikkailujaan maanantaina erityisesti Konstantinopolin alueen esihistorian ja Byzantionin historian merkeissä.

Muistojen Välimeri

23.10.2014 / merhei / 0 Comments

Kesällä 1982 tein ensimmäisen lentomatkani. Kohteena oli silloinen Jugoslavia ja Splitissä tehdyn välilaskun jälkeen päädyin yhdessä vanhempieni ja kummieni kanssa Dubrovnikin kaupunkiin. Muistikuvani lomamatkasta ovat hajanaisia ja pohjautunevat ainakin osin valokuviin, joita matkalla otettiin. Muistan kuitenkin, että hotellissa oli uima-allas, mutta että oikeassa meressä uiminen oli ihanaa. Erityisen vaikuttava kokemus oli veneretki, jonka teimme pienellä moottoriveneellä paikallisen kuskin kanssa. Dubrovnikin vanhan kaupungin kapeat kadut ja niiden yllä roikkuvat pyykkinarut jättivät myös vahvan mielikuvan suomalaislapsen mieleen.

Tämä ensimmäinen lentomatka mielessäni palasin samalle seudulle, joskin pohjoisemmaksi syyskuussa 2014, kun matkustin konferenssimatkalle Zadariin, nykyiseen Kroatiaan (konferenssista ja sen tunnelmista voivat kiinnostuneet lukea täältä). Etäisyyttä matkojeni välillä oli runsaat 30 vuotta ja tuntui oudolta ajatella, että 10 vuotta ensimmäisen käyntini jälkeen Kroatiassa oli ollut käynnissä sota, jossa esimerkiksi juuri Dubrovnikin kaupunki kärsi raskaita menetyksiä. Myös Zadarin kaupunkia oli sodan aikana tulitettu tykein ja matkalla kaupunkiin näimme muutamia sodan runtelemia rakennuksia. Itse kaupungissa sotaa, joka oli päättynyt vajaat 20 vuotta aiemmin, oli mahdoton havaita. Dalmatian rannikko näyttäytyi turistin tai konferenssimatkaajan silmiin varsin samanlaiselta kuin vaikkapa Etelä-Italia.

Zadarin kaupunki sijaitsee suurelta osin pienellä niemellä ja sen historia on varsin pitkä, sillä seudulla on ollut asutusta kivikaudelta lähtien, joskin kaupungin itsensä uskotaan olevan liburnialaisten perustama. Kaupunki sai nykyisen pohjakaavansa roomalaisella ajalla, kun kaupungista tuli roomalainen sotilaskolonia. Myöhempinä vuosisatoina niin Zadarin, kuin Dalmatian rannikon laajemminkin, kohtalona on ollut olla eri valtojen hallinnassa ja alaisuudessa. Alueella ovat valtaa pitäneet roomalaisten jälkeen niin bysanttilaiset, frankit, unkarilaiset, venetsialaiset, napolilaiset, turkkilaiset, itävaltalaiset, ranskalaiset kuin italialaiset. Jugoslavian hajoamissodat eivät suinkaan olleet siis ensimmäinen kerta, kun alueella sodittiin ja esimerkiksi toisen maailmansodan aikana kaupunkia pommitettiin rajusti.

Ainakin konferenssimme toiselle pääjärjestäjälle tämä historia oli vain osoitus siitä, että kaikesta selvitään. Hänen mukaansa monet kroatialaiset kuitenkin valittavat nykytilaa ja kurjaa taloudellista tilannetta, mutta ainakaan satunnaiselle matkailijalle se ei näkynyt. Pikemminkin kohtasin iloisia ja omasta maastaan ylpeitä ihmisiä, jotka puhuivat sujuvasti vieraita kieliä ja tuntuivat suuntautuvan tulevaan. Suomalaiseen, joka matkan aikana sai kuulla oman hallituksensa positiivisesta kannasta uuteen ydinvoimalaan, tekivät vaikutuksen myös moottoritietä reunustavat tuulivoimalat.
Paluu Kroatian sai minut myös epäilemään, että lapsuuden kokemuksilla voi olla varsin kauaskantoisia vaikutuksia. Kun vuonna 1991 toisen vuoden opiskelijana osallistuin Villa Lantessa antiikin johdantokurssille ja matkustin ensimmäistä kertaa eteläiseen Italiaan, ihastuin erityisesti Campanian seutuun. Ihmettelin tuolloin ajatusta kotiin tulemisesta ja tuttuudesta, mutta tänä syksynä Zadarissa ja erityisesti palatessani bussilla rannikkoa pitkin Splitiin ymmärsin tuolloin palanneeni lapsuuteni Jugoslaviaan ja ensimmäiseen kosketukseeni Välimereen. Ehkäpä Mediterraneo elokuvasta tutun lausahduksen ”una razza, una faccia” voisi myös kääntää muotoon ”un mare, una costiera”.

Pseudo-Skylaxin maailmanympäripurjehdusopas

12.10.2014 / Harri Kiiskinen / 0 Comments

Vuosina 338–337 eaa. kirjoitti nimellä Pseudo-Skylax tunnettu kirjoittaja kuvauksen tunnetun maailman ympäripurjehduksesta. Teoksen koko nimi on Σκύλακος Καρυανδέως πέριπλους τῆς οἰκουμένης eli Karyandan Skylaxin tunnetun maailman ympäripurjehdus. Tämä tekstin myöhempiin editioihin jo antiikin aikana liitetty otsikko nimeää tekstin tekijäksi Skylaxin, tarkoittaen tällä Karyandan Skylaxia jonka Persian kuningas Dareios I Herodotoksen mukaan lähetti tutkimaan Indus-joen kulkua. Koska tämän on täytynyt tapahtua jo 500-luvulla, tn. vuoden 518 tietämillä, ja hänen nimiinsä laitettu teos sisältää asioita, joiden perusteella on varmaa, ettei tekstiä ole voitu kirjoittaa ennen vuotta 338 eKr., on toki selvää, ettei kyseessä voi olla tämä sama Skylax, minkä johdosta modernissa tutkimuksessa tekstin tekijä onkin nimetty Pseudo-Skylaxiksi. Kuka tekstin oikea laatija olisi ollut, jäänee pysyvästi epäselväksi, sillä teksti ei asiapitoisuudestaan johtuen sisällä mitään kirjoittajan henkilöyteen liittyvää aineistoa. Lisäksi teksti sisältää useita mahdollisia myöhempiä korjauksia ja lisäyksiä.

Meidän päiviimme teksti on säilynyt yhden tunnetun käsikirjoituksen ja siitä tehtyjen myöhempien kopioiden kautta. Kyseinen codex, jonka nykyinen sijainti on Pariisin Bibliothèque National, sisältää Herakleian Markianoksen maantieteellisten tekstien kokoelman, joka on koottu todennäköisesti joskus 500-luvulla jaa. Tästä käsikirjoituksesta on kaksi myöhempää, Pseudo-Skylaxin teoksen sisältävää kopiota, joista Bayerische Staatsbibliothekin kappale on luettavissa myös digitaalisessa muodossa.¹

Pseudo-Skylaxin teksti, kuten muutkin vastaavat, on vanhemmassa tutkimusperinteessä joutunut tietynlaisen väärinymmärryksen kohteeksi. Tämäkin teksti, kuten muutkin periplous-tekstit, on joskus nähty kuvauksina todellisista matkoista, joita kirjoittajat olisivat tehneet, vaikka kyseessä onkin enemmän maantieteen kuvaus ja tietokirja kuin varsinainen matkakertomus. Vastaavia tekstejä on säilynyt useampiakin, ja päinvastoin kuin nykyaikainen lukija olettaisi, nämä lienevät olleet se tyypillisin tapa kuvata antiikin ajan maantiedettä. Vastaavan tyyppinen kirjallisuuden laji siirrettynä kiinteän maan päällä tapahtuvaan liikkumiseen on itineraari, matkakuvaus, jossa kuvataan tiettyä reittiä pitkin eteen tulevat asiat ja näin luodaan matkaopas kulkemiselle paikasta A paikkaan B; antiikinaikaisista tällaisista tunnetuimmat ovat itinerarium antonini sekä tabula peutingeriana -nimisenä dokumenttinä säilynyt graafinen roomalaisen maailman kartta. Vastaavia kirjoja ilmestyi vielä ainakin 1700-luvulla, jolloin esim. Keski-Italiasta julkaistiin vastaavia, graafisessa muodossa kuvattuja reittioppaita, joissa kuvattiin reitti esim. Firenzestä Anconaan tietä pitkin ja näytettiin visuaalisesti ja nimistön avulla, mitä kohteita matkalla oli odotettavissa.

On vaikea hahmottaa tarkasti, mikä tällaisen ”maailmanympäripurjehdusoppaan” kohdeyleisö olisi täsmälleen ottaen ollut. Luettaessa Pseudo-Skylaxin purjehdusopasta (kutsuttakoon sitä nyt tällä nimellä tässä yhteydessä) kartan avulla huomataan nopeasti, ettei kuvaus ole aina kovin täsmällinen eikä kattava: Kuka tahansa joka oikeasti laivan kanssa purjehti ympäri Välimerta, tiesi, ettei Herakleen Pylväiden, s.o. Gibraltarin salmien kahden rannan, välinen purjehdusmatka todellakaan ollut koko päivän mittainen, kuten Pseudo-Skylax väittää, vaan keski korkeintaan pari tuntia senkin aikaisilla laivoilla. Toisaalta, kuten tuoreen edition tekstistä valmistellut Graham Shipley huomauttaa, emme voi olla varmoja siitä, mitä itse asiassa täsmälleen antiikin maantieteilijät ja merenkulkijat tarkoittivat ”Herakleen pylväillä” – sijoittivathan jotkut kirjoittajat Euroopan puoleisen pylvään foinikialaisen Gaderian kaupungin (nyk. Cádiz) lähelle, joka taas Pseudo-Skylaxin mukaan sijaitsee päivämatkan päässä Herakleen pylväiltä.

Usein kuitenkin Pseudo-Skylaxin kuvaus pitää suhteellisen hyvin paikkansa. Eri satamien, kaupunkien ja jokien väliset etäisyydet ilmoitetaan laivan päivämatkoina, ja tekstiin ehkä myöhemmässä vaiheessa liitetty päivämatkojen ja kreikkalaisen pituusmitan stadion välinen muuntolaskuohje antaa päivämatkan pituudeksi n. 500 stadionia eli n. 90 km. Useissa kohdissa Pseudo-Skylaxin päivämatkat vastaavatkin varsin hyvin nykyisten tarkkojen karttojen perusteella laskettavissa olevia päivämatkoja, joten kirjan taustalla oleva tieto on enimmäkseen varsin tarkkaa.

Tekstin tyylillisin perustein on kuitenkin tehty päätelmiä, joiden perusteella Pseudo-Skylax olisi itsekin koostanut tekstinsä useista eri lähteistä, käyttäen apunaan niin foinikialaisia kuin kreikkalaisiakin tekstejä ja ehkäpä myös seutuja tuntevia merenkävijöitä – mutta kuten Shipley huomauttaa, kuka tahansa Välimeren pohjoisrantaa aina Herakleen Pylväille asti purjehtinut kapteeni olisi ollut kykenevä antamaan Pseudo-Skylaxille tarkempia tietoja Hispanian itäisen rannikon maantieteestä kuin mitä Pseudo-Skylax antaa meille.

Niinpä on kohtuullisen varmaa, ettei tämän tekstin tarkoituksena ollut ainakaan toimia käytännöllisenä purjehdusoppaana kapteeneille jotka oikeasti suuntasivat laivansa Välimerta kiertäville ja halkoville reiteille; parempaa tietoa oli varmasti saatavilla lähimmästä satamasta, jos vain joku suostui tällaista tietoa jakamaan. On nimittäin hyvin oletettavaa, ettei purjehdittavia reittejä koskeva tieto välttämättä ollut ollenkaan sellaista, jota olisi jaettu avoimesti kaikille siitä kiinnostuneille, muodostihan reittien ja maantieteen tuntemus yksittäiselle merenkulkijalle sen tärkeimmän ammatillisen osaamisen ja tätä kautta taloudellisesti merkittävimmän pääoman.

On myös kiinnitettävä huomiota siihen, mistä Pseudo-Skylax itse asiassa kirjassaan kertoo. Välimerten (ja Mustan meren) rantojan ja saarien kuvauksessa merkittävimpään asemaan nousevat rannoilla asuvat kansat ja kreikkalaiset kaupungit; muiden kansojen kaupungit nousevat kuvauksessa esiin vain ollessaan merkittäviä satamakaupunkeja. Kuvaavaa on myös, ettei foinikialaisten kaupunkeihin juurikaan kuvauksessa kiinnitetä huomiota, kuten ei myöskään esim. Etrurian rantojen etruskien satamakaupunkeihin; Roomaa ei edes mainista, vaan seutu ohitetaan vain maininnalla latinalaisista joiden ohi purjehditaan yhdessä päivässä. Toisaalta, kreikkalaisten kaupungeista kerrotaan usein myös se, minkä alkuperäisen kaupungin siirtokuntia ne olivat eli mistä niiden asujaimisto oli kotoisin – tällä tiedolla taas lienee ollut merkitystä kreikkalaisen maailman sisäpoliittisissa kuvioissa.

Itse teoksesta käytetty nimi sisältää myös tärkeän vihjeen teoksen kohderyhmästä ja sisällön fokuksesta: πέριπλους τῆς οἰκουμένης sisältää termin οἰκουμένη, oikoumenee, joka on sama sana kuin sittemmin latinan kautta nykyisen muotonsa saanut sana ekumenia. Kreikkalaisessa käytössä termi tarkoitti koko kreikkalaisten asuttamaa maailmaa, sulkien pois ”barbaarien” asuttamat alueet eli kaikki ei-kreikkalaiset osat tunnetusta maailmasta. Tämä vastaakin hyvin kirjan sisältöä: barbaarien aluesta kerrotaan, mikä barbaarikansa niitä asuttaa, ja todellinen asutun maailman kuvaus keskittyy kreikkalaisiin kaupunkeihin, jotka siis muodostivat kreikkalaisen kulttuurin ytimen – ”kaupunki” terminä kun tarkoitti ennen kaikkea poliittista yksikköä, kaupunkivaltiota, joka sisälsi niin itse rakennetun keskuskaupungin (ἄστυ, asty) kuin siihen liittyvän maaseudunkin (χώρα, khoora).

Kyse ei siis lienekään varsinaisesta purjehdus- tai matkaoppaasta, vaan kreikkalaista maailmaa kuvaavasta tietokirjasta, joka kuvaa tätä maailmaa sen viimeisinä ”itsenäisinä” aikoina. Juuri vuonna 338 Aleksanteri Suuren isä, Makedonian kuningas Filippos II oli valloittanut Kreikan ja alistanut kreikan kaupunkivaltiot valtansa alle. Vuonna 336 Filippos salamurhattiin ja valtaistuimelle nousi hänen poikansa Aleksanteri, myöhemmin Suurena tunnettu, joka jatkoi isänsä pyrkimyksiä suunnata Makedonian ja Kreikan voimat Persiaa vastaan. Ei liene kaukaa haettu ajatus etteikö tämänkin tekstin syntyhistoriassa ajan poliittinen tilanne näyttelisi varsin suurta roolia; mahdollisuuksien rajoissa voisi olla, että itse dokumentti olisi laadittu kuningas Filippoksen tarpeisiin kuvaamaan sitä kreikkalaista maailmaa jonka ydinalueen hän oli omaan valtakuntaansa liittänyt.

Joka tapauksessa Pseudo-Skylaxin ”maailmanympäripurjehdus” on hyvä esimerkki antiikin aikaisesta tekstistä jonka tulkintaa hankaloittaa sen syntykontekstin ymmärtämisen vaikeus. Koska emme tiedä, kuka tekstin teki ja kenelle, ei meidän ole helppo ymmärtää myöskään itse tekstiä.

Pseudo-Skylaxin teokseen ja ansiokkaaseen kommentaariin voi tutustua teoksessa Graham Shipley: Pseudo-Skylax’s Periplous. The Circumnavigation of the Inhabited World. Text, Translation and Commentary. Bristol Phoenix Press, 2011.

Viitteet

¹http://daten.digitale-sammlungen.de/~db/0001/bsb00018496/images/index.html

This is Popular!

11.9.2014 / Heidi Hakkarainen / 0 Comments

Tiistaina 9. syyskuuta järjestettiin Turun yliopistolla This is Popular! -seminaari, joka avasi uuden populaarikulttuurin tutkimukseen keskittyvän opintopolun historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella. Monitieteinen englanninkielinen Popular Culture Studies Master’s Degree Pathway on mediatutkimuksen, kulttuurihistorian ja musiikkitieteen oppiaineiden järjestämä maisterintutkintoon valmistava opintopolku, joka kestää kaksi vuotta ja tarjoaa valmiuksia populaarikulttuurin eri muotojen teoreettiseen ja historialliseen tarkastelemiseen.

This is Popular! -seminaari juhlisti opintopolun käynnistämistä ja toimi samalla sen avauksena. Seminaarin järjestivät partnerioppiaineet yhteistyössä International Institute for Popular Culture (IIPC) -tutkimuskeskuksen kanssa.

Mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen avasi seminaarin. Toivottaessaan uudet opiskelijat tervetulleiksi hän toi myös esiin sen, miten populaarikulttuurin tutkimuksella on harvinaisen vankka perinne Turun yliopistossa. Vuosikymmeniä kestänyt oppiaineiden välinen yhteistyö sai entistä vahvemmat puitteet vuonna 2006 kun Turun yliopiston yhteyteen perustettiin kansainvälinen IIPC -tutkimuskeskus. Tieteidenvälisen yhteistyön lisäksi vahvuutena ovat olleet laajat kansainväliset verkostot ulkomaisiin yliopistoihin ja tutkimuskeskuksiin, joista myös tiistain This is Popular! -seminaarin kansainväliset huippupuhujat tulivat.

Kukin oppiaine oli kutsunut avajaisseminaariin kansainvälisen key note -puhujan, joista jokainen tarkasteli populaarikulttuuria eri näkökulmista. Tämän kautta avautui hyvin monitieteinen näkökulma populaarikulttuurin tutkimuksen mahdollisuuksiin ja laajuuteen, joka kattaa erilaisia tutkimuskohteita ja tarkastelutapoja. This is Popular! -seminaari toi nimensä mukaisesti esiin sen, että populaarikulttuuri on joka puolella ympärillämme, ei vain eri mediakulttuurin tuotteina kuten elokuvina tai sarjakuvina vaan osana arkea materiaalisena kulttuurina ja mielikuvina, vaikuttaen siihen, miten hahmotamme ja järjestämme jokapäiväistä elämäämme. Näin ollen on tärkeää asettaa näennäisesti triviaali tai tavallinen kriittisen tarkastelun alle.

Musiikkitieteen kutsuma ensimmäinen puhujavieras oli elokuvatutkimuksen professori Claudia Gorbman (University of Washington Tacoma), jonka kirja Unheard Melodies: Narrative Film Music (1987) on uraauurtava elokuvamusiikkia käsittelevä tutkimus. Professori Gorbmanin luento “Movie Songs” käsitteli populaarien laulujen käyttöä ja merkitystä elokuvissa. Hänen mukaansa 1980-luvulta lähtien laulut ovat mullistaneet elokuvien kerrontaa. Ohjaajat kuten Quentin Tarantino, David Lynch, Wong Kar-wai tai Coenin veljekset ovat luoneet niiden kautta oman kädenjälkensä. Näin postmodernin ajan elokuva on tehnyt paluun mykkäelokuvien aikakaudelle, jolloin laulujen lyriikoilla kommentoitiin ja tuettiin visuaalista tarinankerrontaa kun yleisö tunnisti ja osasi ymmärtää niiden merkityksiä.

Gorbmanin luento sai ajattelemaan miten monet asiat, kuten elokuvan äänimaailma, jäävät helposti huomaamatta, vaikka ne kantavat valtavasti omia konventioitaan ja viitteitä muihin kulttuurintuotteisiin. Näiden huomiotta jääneiden viitteiden löytäminen muuttaa tapaa nähdä kokonaisuus. Esimerkiksi Ridley Scottin elokuvassa Alien (1979) Sigourney Weaverin näyttelemä hahmo Ellen Ripley laulaa hengästyneesti ja tuskin tunnistettavasti laulua You Are My Lucky Star (1935) paiskatessaan alienin ulos avaruusaluksesta. Innostava luento päättyi keskusteluun siitä, miten viitteet siirtyvät kulttuurista toiseen ja miten niitä on vaikea ymmärtää eri ajassa ja paikassa. Yleisö kuulee ja näkee samat populaarikulttuurin muodot eri aikoina eri tavalla. Näin ollen on olennaista muistaa että esimerkiksi elokuvien katsominen ja kuunteleminen on aina historiallista.

Kulttuurihistorian kutsuma Marilyn Motz (Bowling Green State University) jatkoi historiallisuuden ongelmasta kiinnittämällä huomiota siihen miten populaarikulttuuri siirtää ideoita ajasta, paikasta ja diskursiivisesta ympäristöstä toiseen. Joskus hyvinkin kaukaa tulevat populaarit mielikuvat ja kertomukset vaikuttavat siihen, miten ihmiset näkevät itsensä ja ympäröivän maailman. Näin yksityinen on aina sidoksissa johonkin yleiseen, ihmiset ammentavat kulttuuristen merkitysten varannoista oman elämänsä ymmärtämiseen.

Motzin luento kertoi kiinnostavasti siitä, miten henkilökohtainen kokemus jäsentyy populaarien kulttuuristen mielikuvien kautta. Hän on tutkinut Yhdysvaltojen sisällissodan aikana eläneen avioparin Henry ja Harriet Smithin välistä kirjeenvaihtoa sekä päiväkirjamateriaalia 1850-luvulta ja löytänyt niistä viitteitä erilaisiin kulttuurisiin teksteihin Dickensin romaaneista Harper’s Magazine -aikakauslehden artikkeleihin. Luento kertoi kiinnostavasti siitä, miten kulttuuriset ajatusmallit ja rakenteet vaikuttavat siihen, miten ihmiset kuvittelevat ja suunnittelevat omaa elämäänsä.

Motzin tutkimushanke oli hyvä esimerkki siitä, miten populaaria voi tutkia myös yksityisiksi miellettyjen lähteiden kuten päiväkirjojen tai kirjeiden kautta. Samalla 1800-luvun aineistolle perustuva tutkimus oli tärkeä muistutus populaarikulttuurin pitkästä historiasta ennen 1900-lukua, elokuvia, televisiota ja digitaalista mediakulttuuria.

Nykymediakulttuurista Internetin aikakaudella jatkoi seminaarin viimeinen puhuja, mediatutkimuksen kutsuma Sharif Mowlabocus, joka toimii luennoitsijana Sussexin yliopiston mediatutkimuksen ja digitaalisen median laitoksella. Hänen nettipornoa käsittelevällä luennollaan nousi keskeiseksi kysymys vallasta ja sen hierarkioista, joiden analysoiminen on ollut olennaista populaarikulttuurin tutkimukselle. Varsinkin angloamerikkalainen Cultural Studies -suuntaus on korostanut 1970-luvulta lähtien sukupuolen, luokan ja ”rodun” merkitystä niiden rajojen määrittelyyn, jotka säätelevät kulttuurin tuottamista ja kuluttamista. Mowlabocusen mukaan porno aiheena on hyvä esimerkki ilmiöstä, joka on valtavan kulutettu yhteiskunnassa, mutta silti marginaalinen akateemisen kiinnostuksen kohteena. Hänen mukaansa myös pornoon, kuten eri kulttuurisiin teksteihin yleensä, voi olla monta erilaista luentaa, jotka mahdollistavat eri tapoja tuottaa merkityksiä ja identiteettejä.

Seminaarin päätös päätyi populaarikulttuurin tutkimuksen juurille kysyessään miten eri aiheita tai ilmiöitä arvotetaan niin elämässä kuin tutkimuksessakin arvokkaiksi tai vähemmän arvokkaiksi, miten syntyy jako korkeaan ja matalaan, valtavirtaan ja marginaaliin. Se, mikä on hyväksytty tutkimisen arvoiseksi ja mikä ei, on edelleen tärkeä kysymys.

Karaiimeja ja vapauden katuja Užupiksessa

9.9.2014 / mkaartin / 0 Comments

Vilnan pastelleja

Olin 4.-8. syyskuuta Turun Historiallisen Yhdistyksen järjestämällä perinteisellä syysmatkalla. Matka suuntautui tällä kertaa Liettuaan. Vilnassa majoituimme perinteikkääseen Astorija-hotelliin vanhassakaupungissa; täältä teimme pitkät retket myös Kaunasin kaupunkiin ja Trakain kylään. Matka oli loistavasti järjestetty, meillä oli fantastinen opas ja kaikki meni aivan nappiin kesäisiä säitä myöten.

Kohokohtia oli paljon, enkä voi niitä tässä kaikkia käydä läpi, mutta erityisen hätkähdyttävää oli Vilnan kauneus, jonka vain kerran aiemmin, vuosia sitten, siellä käyneenä olin miltei unohtanut. Tosin on huomattava, että kaupunki on ehostanut kasvojaan viime vuosina niin paljon, että välillä alkoi jopa pelottaa, että koko neuvostoajan Vilna (se rähjäisempi ja ehkä siten jännittävämpikin) katoaa innokkaassa puleerauksessa. Neuvostotasavallan aikaa ei selvästikään siellä haluta kovasti muistaa – mielestäni ne vuosikymmenet olisi tärkeää kuitenkin jättää myös kaupungissa näkyviin, vaikka kipeää tekisikin.

Trakain linna

Trakain linna on jo Neuvostoliiton aikana restauroitu, upea ilmestys seistessään uljaana pienellä saarella keskellä järveä. Trakain kylän erikoisuuksiin kuuluu myös keskiajalla linnaa suojelemaan (tarinan mukaan) Krimiltä tuotetut karaiimit. Karaiimit ovat turkkilaisheimo tai pikemminkin ryhmä perheitä, jotka ovat ällistyttävää kyllä säilyttäneet, nippa nappa tosin, kielensä ja kulttuurinsa ja ehkä säilyttävät jatkossakin, sillä turismi suosii sitä.

Mekin söimme lounasta karaiimien pitämässä ravintolassa – perinneruoka on kibin, suuri pasteijankaltainen piirakka. Tuntuu hurjalta, että heidän kielensä puhujia on tämän hetkisen parhaan tietoni mukaan alle kuusikymmentä, mutta karaiimeja sentään on tätä enemmän. Toivotaan, että kieli säilyy. Uskonto säilyttää myös kieltä; karaiimien uskonto on juutalaisuuden haara, joka ei tunnusta Vanhan testamentin lisäksi muita tekstejä.

Matkan toinen jännittävä pienyhteisö oli Vilnan kaupungissa Užupiksen tasavalta, taiteilijayhteisö, joka on Vilnia-joten mutkaan jäävässä pienessä kaupunginosassa kaikkinaisen vapauden ja luovuuden symboli. Taidetta on joka puolella ja matkailijan tuleekin muistaa katsoa täällä paitsi eteensä, myös ylös ja alas. Užupis on julistautunut itsenäiseksi ja sillä onkin ehkä maailman paras perustuslaki. Se on käännetty suomeksikin vuonna 2011, ja löytyy perustuslakiseinältä muiden käännösten ja alkuperäisen kanssa. Parhaita kohtia 38-kohtaisessa perustuslaissa minun mielestäni (tänään) ovat:

Perustuslakiseinä

3. Jokaisella on oikeus kuolla, mutta se ei ole velvollisuus.
5. Jokaisella on oikeus olla ainutlaatuinen.
9. Jokaisella on oikeus laiskotella tai olla vain tekemättä yhtään mitään.
10. Jokaisella on oikeus rakastaa ja hoitaa kissaa.
12. Koiralla on oikeus olla koira.
13. Kissan ei tarvitse rakastaa omistajaansa, mutta hädän tullen sen pitää auttaa tätä.
14. Jokaisella on oikeus olla tietämätön velvollisuuksistaan.
18. Jokaisella on oikeus olla hiljaa.
24. Jokaisella on oikeus olla ymmärtämättä mitään.
34. Jokaisella on oikeus olla väärinymmärretty.
38. Jokaisella on oikeus olla pelkäämättä.

Taidetta ilmassa ja kaikkialla

”Tutkiminen on hänen tapansa elää”

1.9.2014 / Marika Räsänen / 1 Comment

Näin totesi omassa puheenvuorossaan Marjo Kaartisen syntymäpäiväseminaarissa Keijo Virtanen, kulttuurihistorian professori emeritus ja Turun yliopiston entinen rehtori. Virtanen oli yksi kahdestatoista Marjon seminaarissa puhuneesta pitkäaikaisesta opettajasta, kollegasta, ystävästä ja oppilaasta. Juhlaesitelmät keskittyivät uuden ajan alkuun, ajanjaksoon, joka oli Marjon ensimmäisten tieteellisten opinnäytteiden ja tutkimusten kohde kulttuurihistorian oppiaineessa Turun yliopistossa.

Marjon pyöreä merkkipäivä oli heinäkuussa, mutta kuten Hannu Salmi seminaarin avauspuheenvuorossaan totesi: ”heinäkuussa yliopisto nukkuu”. Juhlallisuudet, joilla haluttiin kiittää kulttuurihistorian oppiaineessa lukuisissa eri tehtävissä aktiivisesti vaikuttanutta työtoveria ja opettajaa, järjestettiin lukukauden alettua torstaina 28.8.2014. Marjon tiestä kulttuurihistorioitsijaksi paljastui eri puheenvuoroissa muun muassa se, että englannin kieltä opiskelemaan tulleen ja arkeologiksi halunneen Marjon houkuttivat kulttuurihistoriaan Hannu Laaksosen luennot ja syksyiset hätäkaivaukset Mätäjärven alueella – kuraisessa kuopassa seisominen ei lopulta ollutkaan sitä, mistä Marjo oli haaveillut.

Sanna-Kaisa Tanskanen kuvailee Marjon uraa arkeologina

Deborah Simonton ja Reima Välimäki kahvikeskustelussa

Avajaispuheenvuorossaan Hannu Salmi kuvasi seminaaria lahjapaketiksi, jota jokainen esiintyjä avasi. Lahjasta muodostuikin kiinnostavia puheenvuoroja otsikon ”Sukupuoli, tila ja kirjoittaminen uuden ajan alussa” alla. Useiden puhujien esityksissä yhdistyi vähintään kaksi otsikon teemoista. Esimerkiksi Sanna-Kaisa Tanskanen syventyi esitelmässään sukupuoleen, naisten mahdollisuuksiin kirjoittaa ja vastaanottaa kirjeitä uuden ajan alun Englannissa, ja Deborah Simonton pohti sukupuolen ja tilan suhdetta 1700-luvun kaupungissa. Raija Vainio puolestaan opasti yleisöä Erasmus Rotterdamilaisen avulla kirjoittamaan oikeanlaisia ja humanistiseen tyylin mukaisia kirjeitä.

Tilan ja ajan suhdetta pohtivat esityksissään niin Janne Tunturi kuin Jukka Sarjala, joista jälkimmäinen jätti yleisön arvuuttelemaan, mikä esitelmän erityinen linkki Marjoon oli: ”Marjo itse tietää sen kyllä”, Jukka totesi. Kaupunkitilaa, yksityisen ja julkisen välistä dikotomiaa pohti puolestaan Riitta Laitinen Marjon vuonna 2002 julkaiseman artikkelin innoittamana. Samoin Matti Peikola palasi omassa esityksessään Marjon väitöskirjassa esitettyyn ajatukseen jatkuvuudesta muutoksen sijaan reformaatioajan Englantia määrittävänä tekijänä puhuessaan niistä keinoista, joita reformaatioajan kirjapainajat käyttivät.

Riitta Laitinen

Marjon roolia opettajana valottivat Tom Linkinen, Eva Johanna Holmberg ja Liisa Lagerstam omissa puheenvuoroissaan. Tom palautti Marjolle aikanaan saamansa alkuperäislähdevinkin ja Eva Johanna muisteli matkoja, joille Marjo oli hänet johdattanut. Liisa puolestaan kertoi, kuinka Marjo oli häntä ohjannut väitöskirjan kirjoittamisessa ja varoittanut kadottamasta ihmistä. Punakynä oli kirjoittanut marginaaliin: ”Liisa, missä ovat ihmiset, missä on elämä?”

Tom Linkinen

Esitelmöitsijät toivat poikkeuksetta esille Marjon tutkijanroolin uteliaana, avomielisenä edelläkävijänä, inspiraation lähteenä, luotettavana ohjaajana ja lukemattomien aiheiden asiantuntijana. Seminaarin viimeisenä puhujana oli itseoikeutetusti Marjon pitkäaikainen ystävä ja kollega Anu Korhonen, joka palasi heidän yhteisen teoksensa Historian kirjoittamisesta teemoihin päivälleen yhdeksän vuotta kirjan julkaisun jälkeen. Teos oli omistettu Keijo Virtaselle tämän 60-vuotispäivänä ja Marjon ehdotuksesta yleisö lauloi yhdessä torstain todelliselle syntymäpäiväsankarille Keijolle Happy Birthday to You.

Ystävykset ja kollegat Sanna-Kaisa Tanskanen, Marjo Kaartinen, Anu Korhonen ja Riitta Laitinen

Kirjoittajat Meri Heinonen ja Marika Räsänen
Kuvat Teemu Immonen ja Marika Räsänen

Postikortteja taiteilijalta

11.8.2014 / Maarit Leskelä-Kärki / 3 Comments

Tove Jansson on suomalaisen kirjallisuuden ja taiteen historian kontekstissa kokenut ennennäkemättömän runsaan ja monipuolisen 100-vuotisjuhlinnan. Lauantaina 9.8. oli Janssonin syntymäpäivä ja samaan aikaan muun muassa Katajanokalla avattiin Tove Janssonin mukaan nimetty puisto sekä pidettiin laajaa kirjallisuusseminaaria ja lastenjuhlaa Porvoossa. Televisiossa ja radiossa on koko viikon esitetty vuosikymmenten varrelta erilaisia Janssonin taiteilijuuteen, kirjailijuuteen, ja elämään liittyviä dokumentteja. Pitkin vuotta tapahtumia on tietenkin ollut paljon juhlaviikkoa enemmän ja moni paikkakunta on halunnut ottaa osansa Tove-juhlinnasta (ks. esim. Otto Latvan artikkeli samaisessa blogissa). Itsekin huomaan alkaneeni tämän kesän kuluessa puhua taiteilijasta Tovena, vaikka en koskaan häntä tavannut ja Toven kirjailijuus ja taiteilijuus on tullut itselleni läheisemmäksi vasta vanhemmiten.

Pellinki oli Toven toinen koti, ja olen saanut sattuman kautta viimeisen kymmenen vuoden ajan todistaa, kuinka tärkeä taiteilija oli ennen muuta ihmisenä näille Porvoon saariston ihmisille. Eidisvikeniin Toven vanhemmat ihastuivat jo 1920-luvulla vierailtuaan kesäisin läheisillä saarilla. Pellinkiläinen Albert Gustafsson oli Toven lapsuudenystävä, kun helsinkiläinen Janssonin perhe vietti kesiään samassa pihapiirissä. Veneenrakentajaksi ryhtynyt Albert avioitui sittemmin lähisaarelta kotoisin olevan Gretan kanssa. Tove ja myöhemmin tämän puoliso Tuulikki Pietilä olivat luonteva osa Gustafssonien perheen kesäelämää. Taiteilijat saapuivat toukokuussa ja viipyivät pitkään syksyyn. Heitä autettiin matkaan saarelle, avustettiin hankinnoissa ja elettiin yhdessä kesäisen saariston arkea ja juhlaa. Tärkeää oli sekin, että taiteilijapariskunta osoitti esimerkillään, että näinkin voi elää, luovaa työtä yhdessä tekevänä naisparina.

Gustafssonien perheen vanhimmasta pojasta Caysta tuli sittemmin lasteni vaari, kun anoppini avioitui tämän pellinkiläisen luotsin kanssa. Tänä kesänä, satavuotisjuhlinnan kunniaksi, koko Gustafssonien perhe on ensimmäistä kertaa avautunut henkilökohtaisesta suhteestaan Tove Janssoniin, heitä on haastateltu ja Eidisvikeniin on virrannut mediaa ja tavallisia ihmisiä tutkimaan, millaiseen miljööseen muumit tai vaikkapa rakastettu Sommarboken pohjautuu. Klovharuniin, jonne kokenut luotsi osaa rantautua vähän kovemmallakin merenkäynnillä, on viety kymmeniä uteliaita.

Näytelmän kirjoittaja ja ohjaaja Kim Gustafsson

Sokerina pohjalla oli heinäkuun viimeisenä päivänä ensi-iltansa saanut näyttelijä-ohjaaja Kim Gustafssonin, Albertin pojanpojan, Pellinge Ungdomsförbundille käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Vägen hem. Siinä ei pääosaa näyttele kuitenkaan Tove tai Tooti, vaan ennen muuta pellinkiläiset ja saaristomiljöö. Näytelmä rakentuu postikorteille, joita taiteilijapari lähetti pellinkiläisille ystävilleen kuten Kim Gustafssonin isovanhemmille maailmanmatkoiltaan. Idea on nerokas. Varsinainen juhlinnan kohde on poissaoleva, ja pääosassa ovat pellinkiläiset kuten veneenrakentajapariskunta tai Söderbybodenin kauppias, jotka lukevat kortteja ja osallistuvat omalla tavallaan Toven elämään. Kortit ovat itsessään pieniä taideteoksia, miniatyyrikäsialalla kirjoitettuja tunnelmia, maiseman kuvailuja ja tarinointia sattumuksista. Korttien saajat pohtivatkin, miten kukaan voi saada niin paljon asiaa mahtumaan tavalliseen maisemakorttiin.

Kuva Vägen hem – esityksen ohjelmalehdestä

Aina mukana on henkilökohtaisia terveisiä läheisille Pellingissä ja läsnä on kaipuu saaristoon. Näytelmä kutoutuu siten muistoista, tarinoista, ikävästä, läsnäolosta ja poissaolosta sekä pellinkiläisestä elämänmenosta, jossa naureskellaan niin kauppiaan myyntitaidoille kuin Toven muistoa jahtaaville fiineille kesäasukkaille.

Miljöönä näytelmässä toimii Eidisvikenin edelleen toiminnassa oleva venetelakka, jonka oviaukkoon on rakennettu näyttämö ja katsomo. Taustalla kimmeltää meri ja lähisaaret, joiden välistä Tove ja Tooti huruuttivat Viktoria-veneellään kauimmaiselle luodolle,omaan paratiisiinsa.

Pellinkäisille näytelmä on ennen muuta matka omiin muistoihin ja lämpö omaan kotiseutuun näkyi niin näyttelijöiden kuin katsojien kasvoilla. Näytelmää esitetään täysille katsomoille elokuun puoliväliin asti. Paikalliset ovat toki pohtineet, mitä Tove tästä kaikesta juhlatohinasta olisi mahtanut ajatella. Greta Gustafssonin mukaan hän olisi kenties tehnyt kuuluisan nenännyrpistyksensä ja ollut vähät välittämättä. Toisaalta, nähtyään näytelmän Greta oli sitä mieltä, että ehkä juuri tämä, Toven oman miljöön ja hänelle läheisen saaristolaiselämän esiin nostaminen olisi lopulta ollut taiteilijallekin mieleen.

Kuvat: Maarit Leskelä-Kärki 31.7.2014

Ks. myös By the Sea – elämää saaristossa -blogi

Aleksis Kiven kuolema

8.6.2014 / Toimittaja / 0 Comments

Kulttuurihistorian kesäretki Tuusulanjärvelle oli klassikkosikermä: Ainola, Ahola, Halosenniemi, Erkkola – ja tietysti Aleksis Kiven kuolinmökki. Pimeässä, ahtaassa Syvälahden töllissä Aleksis Kivi (1834–1872) vietti elämänsä viimeiset kymmenen kuukautta, ja peräkamarin vuoteessa tämä tarinan mukaan heitti henkensä. Mökissa asui kirjailijan veli, räätäli Albert Stenvall, joka oli noutanut Kiven Lapinlahden sairaalasta helmikuun lopussa 1872 saatuaan Nurmijärven kunnalta tukea hoitoon. Tuusulanjärven Rantatien vaiheilla on säilynyt monenlaista, ristiriitaistakin perimätietoa Kiven viimeisistä kuukausista, siitä, miten kirjailija hulluuskohtauksen sattuessa oli teljettynä saunaan, sikolättiin tai vintille, tai siitä, miten Kivi pistäytyi naapuritaloissa kahvia ja tupakkaa anelemassa. Lapinlahdessa hoitava lääkäri Thiodolf Saelan oli määritellyt sairauden syyksi verenvähyyden, juoppouden ja loukatun kirjailijakunnian. Vuonna 2001 Anne Pitkäranta ja Erkki Hopsu puolestaan esittivät Lääkärilehdessä hypoteesin, että lopullinen kuolinsyy olisi ollut neuroborrelioosi. Kivi kuoli uudenvuoden aattona 1872 aamuyöllä klo 4, kovan kuumeen ja huonovointisuuden päätteeksi.

Kuolinmökki on epäilemättä paikkana, fyysisenä tilana, vaikuttanut siihen, miten Aleksis Kiven kuolema on nähty. Jo kamarin pimeys ja ahtaus ovat vahvistaneet mielikuvaa hulluuden houreissa kärsivästä kirjailijasta. Kuolinvuodetta mytologisoi myös Kiven elämästä kertova elokuva ”Minä elän”, jonka Suomi-Filmi sai ensi-iltaan lokakuussa 1946. Elokuva valmistui yhteistyössä Kivi-tutkijoiden kanssa, ja jo vuonna 1941 tuotantoyhtiö oli pyytänyt asiantuntija-apua Aleksis Kiven Seuralta. Johtokunta nimesi tehtävään professorit Viljo Tarkiaisen ja J. V. Lehtosen sekä maisterit Eino Kauppisen ja Alpo Routasuon. Ohjaaja Ilmari Unho koki aiheen vaikeaksi mutta myös pakkomielteenomaisen tärkeäksi. Käsikirjoituksen laati kirjailija Elsa Soini, joka oli jo aiemmin käsitellyt aihetta näytelmässä Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät (1934). Unho oli Viipurin Kaupunginteatterissa esittänyt Kiven roolin ja aihe oli jo siksikin hänelle läheinen. Voin kuvitella, että Unho vieraili kuolinmökissa jatkosodan vuosina yhdessä lavastaja Erkki Siitosen kanssa pohtimassa, miten kuolinpaikka rakennettaisiin studioon.

”Minä elän” päättyy Aleksis Kiven kuolemaan, mitä jo elokuvan nimikin ennakoi. On selvää, että kuuluisat kuolinsanat kaikuvat viimeisten kuvien aikana. Kuolinkohtauksen alussa Albertin tytär Agnes kohentaa tulta tuvan puolella samalla, kun Aleksis (Rauli Tuomi) makaa ahtaalla sängyllään. Pian kamera kohoaa ylös ja näyttää kamarin ylhäältä, melkein samasta näkökulmasta, josta kuolinmökissä käyvä matkailija leposijan joutuu katsomaan, tai ehkä sittenkin vielä korkeammalta, katon rajasta, taivaaseen siirtymistä ennakoiden. Kirjailija näkee näkyjä, niin todellisia hahmoja kuin omia fiktiivisiä luomuksiaan. Viimein elämä sammuu ja kynttilän liekki hiipuu. Mutta viimeisiä sanoja, ”Minä elän, elän”, ei enää kuulla vuoteesta, vaan ristikuvana kynttilän takaa, aivan kuin Aleksis olisi jo siirtynyt ihanteiden maailmaan.

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=cxQtbucx10o?rel=0]

Elsa Soini julkaisi vuonna 1947 romaanin Nuori Aleksis. Se ei kanna kuolinvuoteelle asti, mutta loppukohtauksessa nuori kirjailija kohtaa Fredrik Cygnaeuksen. Kullervon nähtyään Cygnaeus toteaa: ”Ja minä näen jo temppelin tornien kimmellyksen historian soista huokuvan sumun takaa.” Samantapaista historiallisen merkityksen korostamista on myös ”Minä elän” -elokuvan lopussa, joka katoavuuden keskellä korostaa Kiven pysyvyyttä. Kun kuva on pimentynyt, äänraidalla soi Sydämeni laulu. Kivi on suomalaisen sivistyskertomuksen ytimessä. Pimeyttä edustaa ”historian soista huokuva sumu”, jonka takana kirjailijan tuotanto kohoaa ”temppelin torneina”.

Elsa Soini ja Ilmari Unho eivät toki olleet ainoat Aleksis Kiven kuoleman mytologisoijat. Kiven menehtyminen nousi julkisuuteen jo heti uudenvuoden 1872–73 jälkeen. Morgonbladet julkaisi 2. tammikuuta 1873 Fredrik Cygnaeuksen muistokirjoituksen, joka on allekirjoitettu ”Nyårsnatten 1872–73”. Silti Kiven hauta Tuusulan kirkolla jäi kolmeksi vuodeksi ilman muistolaattaa, ja tieto paikasta eli perinteenä. Uusi Suometar kirjoitti 8. joulukuuta 1875:

”Kolme vuotta on jo kulunut sitte kun Aleksis Kivi muutti manalan majoihin, vaan hänen hautansa on vielä muistokiveä vailla. Sen runoilijan hauta, jonka runsaslahjaisesta hengestä on lähtenyt Kullervo, Nummisuutarit, Seitsemän veljestä, Karkurit, Kihlaus, Lea, Margaretha, on unohtumaisillaan. Itse paikasta, missä Aleksis Kivi on saanut viimeisen leposijansa, on kohta vaikea saada tarkkaa tietoa. Nuorelle runoilijalle, joka lyhyessä elämässään meille loi ihailtaviksemme runouden kalliitta, kuihtumattomia kukkia, kuka hänelle on haudallensa kantanut kuihtuviakaan seppeleitä! Ja kumminkin tulee Suomen kansan pitää Aleksis Kiven hautaa pyhässä muistossa.”

Uuden Suomettaren mainitsema ”pyhä muisto” tuo mieleen pyhimyskultin, ja ennen pitkää myös kuolinmökki muodostui eräänlaisen pyhiinvaelluksen kohteeksi. Tätä edesauttoi rautatieyhteys pääkaupunkiin, mutta epäilemättä myös Tuusulanjärven taiteilijayhteisön synty. Räätäli-Albert eli mökissään uuden puolisonsa Vilhelmiinan kanssa vuoteen 1913 asti, ja tiettävästi mökissä kävi jo vuonna 1908 lähes 300 matkailijaa. Mökkiä vastapäätä asui runoilija J. H. Erkko, joka pyrki edesauttamaan kuolinsijan museointia. On perusteltua arvella, että juuri näinä vuosina Albert joutui kertomaan veljestään satoja, ehkä tuhansia kertoja uteliaille vierailijoille, ja samalla tarinat Kiven viimeisistä päivistä lähtivät mytologiseen lentoon. Ilmeisesti myös tarina Kiven viimeisistä sanoista lepää pitkälti Albertin todistuksen varassa.

Vilhelmiina ja Albert Stenvall kotitalonsa edessä.

Lopulta mökin omistusoikeus siirtyi Suomen Ylioppilaskunnalle, mutta Albert ja Vilhelmiina Stenvall eivät kuolinmökistään vapautuneet. Joulukuun alussa 1913 ryöstömurhaaja tunkeutui taloon, ja molemmat vanhukset löydettiin kuolleena. Helsingin Sanomat kirjoitti 4. joulukuuta häkellyttävän yksityiskohtaisesti:

”Kamarissa sängyn vieressä, uunia vasten hieman nojaten makasi verissään ja kuolleena torpan emäntä Vilhelmiina Stenvall. Häneltä oli kaulan oikealta puolelta kaikki kaulasuonet vedetty puukolla poikki. Sitäpaitsi hänellä oli oikeassa olkapäässä puukonhaava ja päässä, joka oli kokonaan veren tahraama, useita puukonhaavoja. Torpan isäntä Albert Stenvall makasi sängyssään, yöpukimissaan, niinikään kuolleena. Hänellä oli puukonhaavoja kaulan vasemmalla puolella, oikeassa ohimossa ja oikeassa poskessa.”

Viikkoa myöhemmin poliisi pidätti irtolaisena tunnetun Robert Merisen, joka oikeudessa kiisti syyllisyytensä. Merinen joutui kaltereiden taa, mutta eri rikoksista tuomittuna. Ehkä surmaaja oli tiennyt Stenvallin saaneen korvauksen mökkinsä myynnistä. Aleksis Kiven perintö osoittautui kohtalokkaaksi.

Aiheesta enemmän:

Cygnaeus, Fredrik: Skalden Alexis Kivi (Stenvall). Morgonbladet 2.1.1873.

Hautakivi Aleksis Kivelle. Uusi Suometar 8.2.1875.

Holma, Jaakko: Totta vai tarua? Aleksis Kiven kuolinmökin museoarvo ja aitous. Pro gradu -tutkielma, Museologia. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2011.

HS 100 vuotta sitten. Kaksoismurha Aleksis Kiven kuolinmökissä. Helsingin Sanomat 8.12.2013.

Lehtisalo, Anneli: Kuin elävinä edessämme. Suomalaiset elämäkertaelokuvat populaarina historiakulttuurina 1937–1955. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1315. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, Helsinki 2011.

Pitkäranta, Anne & Hopsu, Erkki: Kuoliko Aleksis Kivi borrelioosiin? Lääkärilehti 56(44) 2001:4536–4537.

Rahikainen, Esko: Kivi. Gummerus, Jyväskylä 1984.

Salmi, Hannu: IKL:n ja Suomi-Filmin yhdysmies. Ilmari Unho (1906–1961) puolueaktiivina ja elokuvaohjaajana. Teoksessa Turun Historiallinen Arkisto 47. Toim. Timo Soikkanen. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku 1992: 209–231.

Sinnemäki, Anssi: Aleksis Kiven taudinkuva. Tieteessä tapahtuu 4–5/2011: 36–37.

Soini, Elsa: Nuori Aleksis. Otava, Helsinki 1947.

Tarkiainen, Viljo: Aleksis Kivi: Elämä ja teokset. Porvoo: WSOY, 1984.

Unho, Ilmari: Nurmijärven poika pääsee filmiin. Uutisaitta 3–5/1946.

Kertomukset, joita kuuntelemme

24.5.2014 / Maarit Leskelä-Kärki / 0 Comments

Elämme aikaa, jossa erityisesti yksilön kokemus ja kertomukset yksilöistä kiinnittävät huomiota ja saavat tilaa julkisuudessa. Samaan aikaan kertomuksellisuuteen, omaelämäkerrallisuuteen ja elämäkertaan kiinnittyvä kansainvälinen life-writing -tutkimus on laaja-alaistunut ja muotoutunut entistä tieteidenvälisemmäksi. Omasta elämästä kertominen, faktan ja fiktion välisen rajan sekoittuminen on entistä useammin myös erilaisten taideproduktioiden raaka-ainetta.

Kaikki tämä näkyi toukokuussa Göteborgin yliopiston kirjallisuuden, aatehistorian ja uskonnon tutkimuksen laitoksen isännöimässä Att skriva liv. Fakta, fiktion, feminism -konferenssissa. Lähinnä ruotsalaisista (ja yhdestä suomalaisesta ja yhdestä norjalaisesta) koostunut lähes satapäinen osallistujajoukko avasi elämästä kertomisen tutkimusta ensisijassa ruotsalaisessa kontekstissa. Mukana oli ennen muuta kirjallisuustieteilijöitä ja historioitsijoita, mutta myös lääkäreitä, yhteiskuntatieteilijöitä ja tanssin tutkijoita.

Annelie Bränström-Öhman ja Lisbeth Larsson loppukeskustelussa

Konferenssin lopuksi sen pääjärjestäjä, kirjallisuustieteen professori Lisbeth Larsson huomautti, kuinka jokaisella humanistisella tutkimuskysymyksellä on oltava myös tärkeä yhteiskunnallinen ulottuvuutensa. Erityisen hyvin tämä näkyi koko konferenssin ohjelmassa, joka otti vahvasti kantaa tieteen paikkaan yhteiskunnassa ulottamalla tarkastelunsa myös taiteen ja tieteen risteyskohtiin sekä tehtävään maailmassa.

Fia Adler Sandbladin ”Se och hör oss i en brottning med tystnaden” -näytelmän avoin harjoitus

Erityisen antoisaa oli tiiviiden sessioiden lomaan sijoitettu muu ohjelma, jossa äänen saivat taiteilijat. Saimme kuulla miten näyttelijä ja tutkija Fia Adler Sandblad oli lähtenyt tutkimaan omaa vaikeaa adoptiomenneisyyttään teatterin keinoin – miten hän kehollisuuden ja näytelmällisyyden keinoin tarttui vaikeisiin muistoihin ja lähti rakentamaan niistä teatteria. Konferenssi-illallisella saimme nähdä avoimen harjoituksen näytelmästä, joka saa ensi-iltansa syksyllä.

Kuulimme myös Ruotsissa jo usean vuoden ajan suurta kohua herättänyttä näyttelijä, ohjaaja, taiteilija Anna Odellia, joka vuonna 2009 teki dokumentin lavastamastaan psykoosikohtauksesta Tukholman Liljeholmsbrolla herättääkseen keskustelua psyykkisestä hoidosta Ruotsissa. Ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan Återträffen (2013) lähtökohtana on Odellin oma koulukiusatun menneisyys ja tilanne, missä hän ainoana luokaltaan ei saa kutsua luokkansa 20-vuotistapaamiseen. Palkitussa elokuvassaan Odell lähti tutkimaan tilannetta ja kiusaamisen dynamiikkaa näytelmädokumentin keinoin. Odell sekoittaa faktan ja fiktion rajaa, taiteilijan ja minän veteenpiirrettyä rajaviivaa ja saa meidät kohtaamaan ja tuntemaan kiusallisia tunteita.

Ristiriitaisia ajatuksia herättävät taiteelliset produktiot kertovat taiteen mahdollisuudesta tavoittaa sellaista, mihin tutkimus harvoin pystyy. Taiteilijan paljas läsnäolo produktiossaan herättää pohtimaan tutkijan osallisuutta tutkimuksessa; tulkitsijana, toimijana, läsnäolevana, joka ei voi pysytellä irrallaan ja etäällä tutkimuskohteesta. Me vaikutamme tutkimukseemme ja vaikutumme siitä, kertomuksista joita luemme. Ehkä juuri tässä voisi olla taiteen ja tieteen vuorovaikutuksen hedelmällisyys – se havahduttaa meidät kysymyksille, joista tiede on usein halunnut, tai kuvitellut voivansa olla irrallaan.

Yksi tällainen on kehollisuus, joka sai konferenssin helteisissä olosuhteissa konkreettisetkin seurauksensa. Lisbeth Larssonin mukaan tutkimuksessa eletään nyt mahdollisesti jonkinlaisen ruumiillisen tai kehollisen käänteen aikaa, mikä liittyy myös uusmaterialismin nousuun. Konferenssissa tämä näkyi etenkin tanssintutkijoiden sessiossa, jossa tutkittiin kehoa elämäkerrallisena tilana ja arkistona.

Kirjallisuuden professori Annelie Brännström-Öhmanin loppukommentaari konferenssista vei ajatuksia inspiroivasti eteenpäin. Hän palautti mieleemme loistavan Wim Wendersin Berliin taivaan alla -elokuvan (1987) ja sen enkelit. Muistatteko, miten enkelit kykenivät laskeutumaan tavallisen kuolevaisen olomuodossa maan päälle ja miten he vaelsivat Berliinin kaupunginkirjaston käytävillä ja kuuntelivat?

He kuuntelivat lukevien ihmisten ajatuksia, tarinoita heidän elämästään, päänsisäistä maailmaa. Samalla tavalla me elämäkertomusten tutkijat kuuntelemme kertomuksia, toisten elämiä ja pyrimme ymmärtämään. Meidän on oltava hitaita ja kärsivällisiä ja oivaltavia kuullaksemme, sillä emme ole enkeleitä. Ja kuunteleminen vaatii myös tunnustelua siitä, miltä kuunteleminen, lukeminen tuntuu, ja miten se meihin vaikuttaa.

Kuvat: Maarit Leskelä-Kärki, paitsi kuva elokuvasta Berliinin taivaan alla http://www.filmgoer.fi/new/dvd-blu-ray/berliinin_taivaan_alla

Vaikuttava kuvaus Suuresta sodasta – La Grande Guerra (1959)

6.5.2014 / Toimittaja / 0 Comments

Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin yhtenä ryhmätehtävänä oli toteuttaa blogikirjoitus, joka meidän kohdallamme tarkoitti ensimmäinen maailmansota -teeman mukaista tekstiä. Halusimme toteuttaa ryhmätehtävän katsomalla ensimmäistä maailmansotaa käsittelevän elokuvan ja pohtia sen herättämiä ajatuksia kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Valitsimme italialaisen Mario Monicellin ohjaaman elokuvan La Grande Guerra (suomeksi Suuri Sota) vuodelta 1959. Katsoimme elokuvan eräänä keskiviikkoaamuna Sirkkalan seminaarihuoneessa ja kulttuurihistorian opiskelijoina lähestyimme elokuvaa analyyttisellä otteella aiemmat opinnot mielessä. Elokuva oli vaikuttava ja kuvasi mielestämme sotaa silottelematta. Teos herättikin paljon mielenkiintoista pohdintaa eri näkökulmista.

La Grande Guerra -elokuvan tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Italiaan. Päähenkilöinä ovat kaksi italialaista sotilaskaverusta, vapaaehtoisesti sotaan lähtenyt Oreste Jacovacci (Alberto Sordi) ja vankilasta värvätty Giovanni Busacca (Vittorio Gassman). Päähenkilökaksikko ystävystyy sodan tiimellyksessä pyrkiessään välttelemään sotatoimia kaikin keinoin, lopulta kohtalokkain seurauksin. Elokuva kuvaa näiden kahden ystävyksen kautta sodan mielettömyyttä komiikan ja realismin keinoin.

Ryhmässä pohdimme ensin elokuvan valmistusajankohtaa ja vastaanottoa Italiassa. Elokuvassa sotaa ja italialaisia sotilaita on kuvattu hyvin realistisesti. Nostiko elokuva siis aikoinaan kotimaassaan samanlaista keskustelua ja närkästystä kuin Suomessa muutama vuosi aiemmin valmistunut Tuntematon sotilas? Molemmissa on löydettävissä samanlaista sotilaan sankarimyytin purkamista, ja sota-ajan patrioottista nostatusta esitetään negatiivisessa valossa. La Grande Guerra olikin ensimmäinen italialainen elokuva, jossa ”suuri sota” näytettiin ilman fasistista tai toisen maailmansodan retoriikkaa. Elokuvan aiempaa myyttistä sotakuvaa rikkova alkuasetelma herätti näin ollen reaktioita lehdistössä jo tekovaiheessa ja valmistuttuaan se joutui sensuurin hampaisiin. Yleisön ja arvostelijoiden suosio kuitenkin osoitti elokuvan olleen italialaisille tervetullut tapa käsitellä tätä sotaa ensimmäistä kertaa ilman patrioottista tai romantisoitua kuorrutusta.

Meille jäi elokuvasta päällimmäisenä mieleen vallitsevana tunnelmana absurdius ja kaaoksen jatkuva läsnäolo. Sotaa kuvattiin suurena järjettömyyden tilana, joka tuotiin esille muun muassa sotilaiden tietämättömyytenä vallitsevien olojen syistä. Ylempien käskyt veivät joukkoja juoksuhaudoista toiseen, saavuttamatta päällisin puolin mitään muuta kuin kärsimystä. Esimerkkinä tästä meille kaikille nousi mieleen kohtaus, jossa viestinviejä kuolee tuodessaan viestiä päämajasta, jossa toivotetaan hyvää joulua ja määrätään jakamaan sotilaille suklaata ja grappaa. Kohtauksessa kiteytyy hyvin sodankäynnin järjettömyys.

Järjettömyydestä kertovat myös elokuvan joukkolahtauskohtaukset, joissa sotilaat hyökkäävät yhtenäisenä rintamana kohti avaraa taistelukenttää. He saavat vastaansa modernien aseiden armottoman tulituksen, joka säälimättä kaataa ihmisiä lakoon kuin halla viljaa. Näissä kohdissa elokuva onnistuu kiteyttämään juuri ensimmäiselle maailmansodalle tyypillisen teeman: perinteisen rivissä etenemisen ja kehittyneiden aseiden kohtaamisen. Joukkokohtauksia katsoessa nousee väistämättä mieleen yksilöiden kokemusten jääminen etäälle katsojasta, sillä sotilaiden rooli esitetään sodassa tykinruoaksi joutuvina maalitauluina.

Joukkolahtauskohtauksien lisäksi elokuvassa on onneksi monia yksityiskohtia, jotka kuvaavat yksilöiden inhimillistä elämää valtavan sotakoneiston keskellä. Sotilaita ei eristetä koko elokuvan ajaksi sotakentälle, vaan he viettävät välillä aikaa myös juoksuhautojen ulkopuolella lähikylien asukkaiden kanssa. Elokuvassa on esimerkiksi kohtaus, jossa sotilaat pääsevät hetkeksi irtautumaan sodasta siviilielämän pariin, tanssimaan ja liehittelemään kylän tyttöjä. Kontrasti rauhanajan elämään nousee tässä kohtauksessa vahvasti esille. Tässä tulee myös näkyviin elokuvan tapa esittää Italian sota-ajan tilanne, jossa rintama oli sekä oman maan sisällä että asutuksen keskellä. Mielestämme tässä voi nähdä eron moniin muihin, etenkin amerikkalaisiin ja brittiläisiin sotaelokuviin, joissa rintama sijoitetaan kauas sotilaan omasta asuinpaikasta.

Kokonaisuudessaan elokuva kiteyttää hyvin sodan häikäilemättömyyden. Sota ei anna uutta tilaisuutta kenellekään vaan peli on kerrasta poikki. Elokuvassa kuvataankin hyvin se, miten sota löytää aina lopulta uhrinsa vaikka sitä yrittäisi välttää ja pakoilla. Alkukohtauksessa miehet tungeksivat jonoissa kuin kiirehtien sotaan, mutta kohtaavat pian sodan karun todellisuuden. Sotilaita kuolee jatkuvasti ja vanhat kasvot vaihtuvat uusiin jatkuvalla syötöllä. Kuolla voi niin taistelussa kuin pakosalla, eikä ihmishenki todellakaan merkitse paljoa.

Elokuvakokemus oli siis monipuolinen. Lähdimme aluksi katsomaan elokuvaa analyyttisesti lehtiöt kädessä, mutta jo ensimmäisen puolen tunnin aikana eläydyimme elokuvan eteemme marssittamaan maailmaan. Draamallisen elokuvan kautta koimme historiantutkimuksen erään ulottuvuuden problematiikan; miten suhtautua analyyttisesti menneisyyden tragedioihin. On vaikea suhtautua viileästi historiaa mullistaviin tapahtumiin, eikä niihin välttämättä tarvitse suhtautua edes niin. Elokuva kosketti meitä, mutta toisaalta kurssin aikana hankkimamme pohjatieto ensimmäisestä maailmansodasta avasi meille monia ulottuvuuksia syvemmin, toisin kuin jos olisimme katsoneet sitä pelkästään viihteellisenä fiktiona. Elokuva avasi meille kieltämättä uuden ulottuvuuden ensimmäiseen maailmansotaan aiempaan pelkkään kirjalliseen materiaaliin verrattuna.

Teksti on syntynyt osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia työpajassa Ensimmäinen maailmansota. Kirjoittajina Ida Vanhainen, Nana Seppänen, Taru Parikka, Jesse Myllylahti, Mari Agge, Minna Kantonen

Kuvalähde: http://cinema.usc.edu/events/event.cfm?id=12491

Kulttuurihistoria nyt!